SYYRIA. Sota on piinannut syyrialaisia keväästä 2011 asti. Maasta pakolaisena paenneiden ihmisten määrä vastaa Suomen väkilukua, ja lisäksi yli kuusi miljoonaa syyrialaista elää pakolaisena omassa maassaan.
Sodassa on lähes vuosikymmenen aikana nähty useita erilaisia vaiheita, ja osa syyrialaisista on paennut kotoaan jo useamman kerran joko oman maansa rajojen sisäpuolella tai ulkomaille.
Kun kotikatu ja kaikki tuttu joutuu putoavien pommien runnomaksi, mukaan ehtii ottaa vain tärkeimmän. Ihmiset sodan hävityksen ja kauhujen keskellä ikävöivät kotejaan ja toivovat lapsilleen parempaa tulevaisuutta.
Lokakuussa 2019 Syyrian naapurimaa Turkki aloitti sotilaallisen operaationsa Koillis-Syyriassa. Pommituksia kodeistaan pakeni yli 200 000 ihmistä. Heidän joukossaan olivat Rima Khalaf Muhamad, 37, ja Mariam al-Issa, 41.
”Eniten minua surettaa se, että en pysty vastaamaan lasteni tarpeisiin. Kaikki on muuttunut liikaa sotaa edeltävistä ajoista.”
”Olemme joutuneet lähtemään kotoa jo kahdesti tämän sodan aikana”
Rima Khalaf Muhamad.
RIMA KHALAF MUHAMAD. ”Kuvitella, jos voisimme unohtaa kaiken tämän sotimisen, ajatella tulevaisuutta. Jos emme itsemme, niin ainakin lastemme vuoksi.
Asuin puolisoni ja lasteni kanssa Ras al-Ainin kaupungissa. Meitä on yhteensä viisi. Olimme sairaalassa toisen perheen kanssa, kun kotikaupunkini pommitukset lokakuun alussa alkoivat. Kokosin lapseni ja pakenimme koko perhe.
Elämä pakolaiskeskuksessa ei ole mukavaa, mutta se on parempaa kuin se, ettei ole mitään, tai asua teltoissa. Henkilökunta on tehnyt parhaansa tehdäkseen olomme tervetulleeksi. He ovat jakaneet meille patjoja ja peittoja, mutta talvi on kylmä. Jouduimme tekemään kaikkemme pysyäksemme lämpiminä, pukemaan nukkumaan mennessä kaikki vaatteet päälle.
Olemme joutuneet peseytymään ainoassa asuinhuoneessamme, jossa ei ole viemäröintiä. Alkuun meillä ei ollut kunnollisia käymälöitä, nytkään niitä ei ole tarpeeksi ihmisten lukumäärään nähden.
Alussa jaoimme huoneemme toisen perheen kanssa.
Silti ajattelen, että jätin ennemmin kaiken omaisuuteni ja kotini selviytyäkseni hengissä perheeni kanssa. Olemme joutuneet lähtemään kotoa jo kahdesti tämän sodan aikana. Jos olisimme jääneet, olisimme varmasti joutuneet kranaattitulen tai ilmaiskujen kohteeksi. Joku perheestäni olisi voinut kuolla tai olisimme voineet jäädä sortuvan kotitalomme raunioihin tai menettää kaiken muutenkin. Jumala yksin tietää.
Eniten minua surettaa se, että lapseni eivät voi olla koulussa. He olivat peruskoulun neljännellä, viidennellä ja kuudennella luokalla.
Minä työskentelin leipomossa ja pelloilla. Niitin ja pakkasin vehnää ja kuminaa. Tein töitä aina, kun se oli mahdollista ja lapseni saivat olla koulussa. Vietimme paljon aikaa yhdessä perheenä mutta myös naapureidemme kanssa. Kokoonnuimme yhteen, juttelimme ja kerroimme vitsejä kuin olisimme yhtä perhettä.
Toivon eniten, että kotikaupunkimme palautuisi entiselleen ja voisimme palata sinne, tehdä töitä ja tuntea olevamme turvassa. Tietysti ajattelimme ensin, että lähtö olisi vain väliaikainen, että pystymme palaamaan. Odotimme iltahämärään asti vain ymmärtääksemme, ettei toivoa paluusta ollut. Siksi jatkoimme matkaa ja hakeuduimme pakolaiskeskukseen.”
”Kaikki on muuttunut liikaa sotaa edeltävistä ajoista”
Mariam al-Issa.
MARIAM AL-ISSA. “Perheeseeni kuuluvat puolisoni lisäksi poikani, kolme tytärtä ja yksi tyttärentytär.
Asumisolosuhteita tässä pakolaiskeskuksessa ei voi millään verrata kotiimme eikä kukaan varmasti niin tee. Asumme koulurakennuksessa ja täällä on vaikea löytää omaa rauhaa tai henkistä tukea. Meiltä puuttuu suurin osa elämiseen tarvittavista perustarvikkeista aina lämmöstä lähtien.
Kotikaupunkimme on nimeltään Ras al-Ain. Muistelen sitä ja erityisesti kotikatuamme, jota pitkin pakomatkamme alkoi. Lapseni pelkäsivät kuollakseen, kun hävittäjät ja kranaatinheittimet murjoivat kaupunkiamme. Meillä oli vain yksi vaihtoehto: paeta. Niin tekivät kaikki muutkin naapurustossamme.
Itselleni tämä oli jo toinen pakomatka. Valitsimme kohteeksemme Hasakan kaupungissa sijaitsevan pakolaiskeskuksen, koska se tuntui turvallisimmalta ja koska täällä lapsillani voi jossain vaiheessa olla mahdollisuus jatkaa koulunkäyntiään. Lapsistani nuorin on yhdeksännellä luokalla koulussa ja vanhimmat ovat jo opiskelemassa.
Tyttäristäni Amal on lopettanut opiskelemisen. Toinen tyttäreni Bushra ahkeroi päästäkseen opinnoissaan eteenpäin. Joudumme tekemään paljon työtä, että hän keskittyisi opintoihinsa. Olosuhteet eivät kannusta opiskelemaan.
Sota on vaikuttanut meihin kaikkiin – myös minuun. Olen aivan loppu henkisesti, moraalisesti ja taloudellisesti. Eniten minua surettaa se, että en pysty vastaamaan lasteni tarpeisiin. Kaikki on muuttunut liikaa sotaa edeltävistä ajoista.
Silloin annoin kaikkeni lasteni puolesta ja luodakseni heille parhaat olosuhteet opiskella. Nyt kaikki on mennyttä. Elämme jatkuvan paineen alla.
Joskus kysyn puolisoltani, jonka kanssa olen ollut naimisissa kaksikymmentä vuotta: ’mitä voimme tehdä?’ En koskaan saa vastausta.
Toivon vain, että voisimme palata kotiin, että lapseni pääsisivät takaisin opintojensa pariin ja saisimme mielenrauhan.
Sanoisin, että suurin syy, jonka vuoksi tunnemme niin paljon tyytymättömyyttä, johtuu koti-ikävästä. Esitämme tyytyväisempää kuin olemme, koska emme halua elää kasvot suruun vääntyneenä. Elämänhalumme ylittää kaikki murheet.”
Haastattelut ja kuvat: Abu Talib al-Buhaya
Teksti: Elisa Rimaila
Artikkeli on julkaistu Tekoja 1/2020 -lehdessä.
Al-Jarir on Koillis-Syyriassa sijaitsevan Hasakan kaupungin suurimpia pakolaisleirejä. Leiri alkoi täyttyä sen jälkeen, kun Turkki lokakuussa aloitti sotilaallisen operaationsa Koillis-Syyriassa, ja 200 000 ihmistä joutui pakenemaan kodeistaan.
Monelle tulee sanasta pakolaisleiri mieleen loputon rivi telttoja. Al-Jaririssa pakolaiskeskuksena toimiva rakennus oli ennen koulu. Sodan vuoksi lasten koulunkäynti on ollut monin paikoin Syyriassa jo vuosia katkolla, mutta ainakin koulurakennus antaa nyt pakolaisiksi omassa maassaan joutuneille ihmisille seinät ympärille.
Osa perheistä on paennut jo useamman kerran. Yhdeksän vuotta sotaa on pitkä aika.
Koillis-Syyriassakin on talvi. Huoneet viilentyvät laskevan auringon mukana. Kun lämpötila ulkona laskee lähelle nollaa, on sisällä kylmä nukkua, vaikka keskimäärin seitsenhenkiset perheet asuvat tiiviisti.
”Ainoa unelmani on saada lämmitetty huone, se on tarpeeksi. Minulla ei ole enää muita unelmia. Olen väsynyt tähän julmaan sotaan”, sanoo Mariam al-Saleh, 32.
Luokkahuoneiden lattioille on levitetty ohuita hätämajoitukseen tarkoitettuja patjoja, vilttejä ja avustusjärjestöjen pahvilaatikoita. Osa huoneista on jaettu pressuilla ja yhdessä huoneessa voi asua useampikin perhe.
Mariam al-Salehin perhe pakeni Hasakaan Turkin pommitusten kohteeksi lokakuussa joutuneesta Ras al-Ainin kaupungista.
”Jätimme taaksemme kaiken”
Turkin joukot alkoivat pommittaa al-Salehin perheen kotikaupunkia, aivan Syyrian ja Turkin rajalla sijaitsevaa, Ras al-Ainia lokakuun alussa. Seitsemänhenkinen perhe pakeni henkensä edestä.
”Jätimme taaksemme kaiken: vaatteet, säilötyt elintarvikkeet, kaiken, mitä omistamme. En saanut edes viimeistä palkkaani”, al-Saleh sanoo.
Pakenemiseen perhe sai pommitusten alettua apua moottoripyörillä ohi ajaneilta nuorukaisilta, jotka kuljettivat al-Salehin, hänen puolisonsa, neljä tytärtä ja pojan turvallisen matkan päähän kaupungista. Loppumatkan Hasakaan he kulkivat kuorma-auton kyydissä.
Kirkon Ulkomaanapu (KUA) on lähettänyt leirille apua katastrofirahastonsa turvin. Lahjoitetulla rahalla KUA:n paikallinen syyrialainen kirkollinen kumppanijärjestö on toimittanut pakolaisiksi joutuneille perheille muun muassa peittoja, ruokaa ja keittiötarvikkeita, lasten talvivaatteita ja puhtaan veden turvaamiseen tarvittavia välineitä.
Mariam al-Issan, 41, mukaan pakolaisuudessa rankkaa on oman kodin menettämisen lisäksi se, jos sodan aiheuttamien traumojen käsittelemiseen ei saa apua. Seitsemänhenkinen perhe on lokakuusta majoittunut Ismael Toqanin pakolaiskeskuksessa Hasakan kaupungissa Koillis-Syyriassa.
Lähes 80 000 ihmistä odottaa yhä pääsyä kotiin
Hasakan pakolaisleireille päätyneiden perheiden tarinat ovat hyvin samanlaisia: lokakuisen ilmahyökkäyksen ja muiden sotatoimien jalkoihin on jäänyt koti, josta piti lähteä niin nopeasti, ettei mukaan ehditty ottaa mitään.
Tilanne Koillis-Syyriassa on yhä hyvin epävakaa, vaikka alueella solmittiin tulitauko lokakuun lopulla. Siksi kymmenettuhannet ihmiset eivät voi palata koteihinsa. Eikä kotona välttämättä ole enää mitään, mitä sieltä voisi hakea tai minkä äärelle palata.
Humanitaarisen avun tarve on valtava.
YK:n humanitaaristen asioiden koordinointitoimiston OCHA:n mukaan arviolta 80 000 ihmistä elää yhä maan sisäisinä pakolaisina Koillis-Syyriassa, vaikka yli puolet lokakuussa paenneista on jo pystynyt palaamaan koteihinsa.
Joka kivellä on oma tarinansa, tuumi syyrialainen kollegani, kun katselimme taisteluiden jälkiä Syyriassa.
Libanonin pääkaupungista Beirutista on vain pari tuntia Syyrian rajalle. Myös asemapaikastani Jordanian Ammanista ajoi ennen sotaa helposti Syyrian Damaskokseen. Vaikka pääkaupungit ovat maantieteellisesti lähellä toisiaan, henkiset ja fyysiset rajat sota-alueelle saavuttaessa ovat suunnattoman isot.
Libanonin ja Syyrian välinen raja-asema vilisee sotilaita ja tunnelma on jännittynyt. Satunnaiset sähkökatkot muistuttavat, että maan infrastruktuuri on raunioina. Sen korjaaminen tulee kestämään vuosikymmeniä ja maksamaan satoja miljardeja dollareita. Syyrian bruttokansantuote on alle puolet sotaa edeltävältä tasolta.
Rajalta matka Damaskokseen kestää tunnin. Liikennettä on huomattavasti vähemmän kuin Libanonissa, mutta lopetin tarkastuspisteiden laskemisen kymmenennen jälkeen. Valvonta on tiukka, mutta jokaisesta viivästyksestä pyydetään kohteliaasti anteeksi.
Damaskoksen vanha kaupunki jatkaa päällisin puolin elämäänsä kuin sotaa ei olisi ollutkaan. Vaikka ihmiset ovat väsyneitä seitsemän vuotta jatkuneisiin taisteluihin, kahvilat täyttyvät joka ilta cappucinoa siemailevien nuorten puheensorinasta. Sotilaat seuraavat ohikulkijoita ja kyselevät satunnaisesti papereita.
Iltaa kuitenkin sävyttää kranaattituli, kun hallituksen joukot alkavat moukaroida Itä-Ghoutan kapinallisryhmien tukikohtia. Hotellistani on neljä kilometriä Jobarin kaupunginosaan Itä-Ghoutassa, jossa on Jabhat al-Nusran ja Jaysh al-Islamin tukikohtia. Yöllä tuntuu turvallisemmalta, että ikkunat eivät ole kadun puolella.
Siviilit ovat yhä ahdingossa Itä-Ghoutassa
Sota on ollut hirveä tragedia ennen kaikkea maan asukkaille. Arviolta 330 000 on kuollut väkivaltaisuuksissa ja lukematon määrä on kadoksissa. Viisi miljoonaa on paennut muihin maihin, ja Syyriassa vielä asuvista ihmisistä noin 70 prosenttia elää äärimmäisessä köyhyydessä.
YK on ollut huolissaan Itä-Ghoutan siviilien tilanteesta väkivallan ja jatkuvan ruokapulan takia, joka on johtanut erityisesti lasten aliravitsemukseen. Avustuskuljetuksia on ollut vaikea saada alueelle. Lapset ovat sodan suurin kärsijä. Joulukuun 2017 lopun jälkeen ainakin 85 siviiliä on kuollut, joista 30 lasta. Nyt helmikuun lopulla 2018 siellä kuolee ihmisiä joka päivä ja monet heistä ovat lapsia.
Jobarista ammutaan edelleen päivittäin raketteja ja kranaatteja Damaskoksen vanhaankaupunkiin. Kysyn paikallisilta, että eikö heitä pelota. Saan vastaukseksi, että kranaatteja tuli ennen jopa 50 päivässä. Siksi he eivät omien sanojensa mukaan ole enää niin huolissaan. Todellisuus, jota paetaan, muistuttaa silti olemassaolostaan harva se päivä, kun sosiaalisessa mediassa leviää päivityksiä kranaatti-iskujen uhreista.
Itä-Ghoutassa asuu edelleen arviolta 400 000 siviiliä. Neljäsosa on maan sisäisiä pakolaisia, jotka ovat saapuneet Itä-Ghoutaan siitä huolimatta, että suuri osa alueesta on asumiskelvotonta.
Taistelijat asuvat luolissa tuhoutuneen kaupungin alla. Syyrian armeija arvioi, että taistelijoita on enää 10 000 jäljellä. Muutama vuosi sitten heitä oli samojen arvioiden mukaan melkein 40 000.
Pitkän sodan aikana kaikkien osapuolten on pystyttävä ruokkimaan perheensä. Siksi Syyrian presidentti Bashar al-Assadin hallituksen kerrotaan toimittavan sähköä ja maksavan valtion työntekijöille palkat myös kapinallisten hallitsemilla alueilla.
Niin oudolta kuin tämä saattaakin kuulostaa, on arvioitu, että jos valtio lopettaisi palkkojen maksamisen, se tarkoittaisi, että he ovat menettäneet kyseisen alueen hallinnan. Tarjoamalla palveluita ja maksamalla palkkoja valtio haluaa osoittaa, että alue on yhä sen kontrollissa.
Samalla liikkuu tietoa, että Saudi Arabia olisi kummankin Itä-Ghoutassa toimivan kapinallisryhmän päärahoittaja. On arvioitu, että saudien rahoitus tuo ryhmille satoja miljoonia dollareita vuodessa. Sota tarjoaa myös kaikessa kauheudessaan ihmisille mahdollisuuksia rikastua ja pitää talouselämää toiminnassa – ja hankkia aseita pitkittämään sotaa.
Koulujen kunnostus on ihmisille valtavan tärkeää
Kirkon Ulkomaanapu on toiminut Syyriassa vuodesta 2015 yhteistyössä Kansainvälisen ortodoksikirkon IOCC:n ja syyrialaisen GOPA:n kanssa. Yhteistoiminta on koostunut koulujen kunnostamisesta, opettajien koulutuksesta sekä lasten ja nuorten koulunkäynnistä tukemisesta esimerkiksi tukiopetuksella.
GOPA:lla on yli tuhat vapaaehtoista työntekijää Syyriassa. He muistuttavat, että nuoret ovat ne, jotka tekevät muutoksen Syyriassa. Siksi työ koulutuksen parissa on elintärkeää.
Koulujen ja asuntojen kunnostamisella on myös paikallista taloutta vahvistava tekijä, sillä ne työllistävät paikallisia yrityksiä ja tarjoavat työpaikkoja.
Kunnostetut luokka- ja wc-tilat ovat saaneet lapset palaamaan Mukloksen kouluun. Kuva: Wajdi Alskaf/GOPA.
Vuoden 2017 loppuun mennessä kunnostettuja kouluja on neljä ja kaksitoista on vielä työn alla. Yksi niistä sijaistee Mokluksen kylässä Christian Valleyssa. Koulussa oli 73 opiskelijaa ja 7 opettajaa, mutta moni oli lähtenyt siksi, että koulun vessat eivät toimineet. Koulun johtaja Nora Aboud valmisteli niin ikään lähtöään, kunnes kuuli kunnostushankkeesta. Nyt hän arvioi, että koululaisten määrä nousee 150 oppilaaseen.
”Tuhansia opettajia on jättänyt työnsä sodan takia. En voi syyttää heitä, kun tilanne on todella vaikea.”
Aboud on opiskellut Homsissa, joka muutama vuosi sitten oli sodan polttopisteessä. Kapinallisten ja hallitusjoukkojen taisteluissa kuoli tuhansia siviilejä ja 60 prosenttia vanhastakaupungista tuhoutui.
Homsin vanhan kaupungin Academy of Homs -koulu vahingoittui pahasti piirityksen aikana. Kuva: Olli Pitkänen.
Maaliskuussa yhteensä 2 400 perhettä on palannut Homsiin, vajaa kolmasosa kaupungin jättäneistä. Paluumuutossa Homsiin on kuitenkin paljon epävarmuustekijöitä.
Ensinnäkin kysymys, kuka voi palata ja mitä palveluita on tarjolla. Lisäksi moni on aloittanut uuden elämän muualla, eikä sen jättäminen välttämättä ole helppoa. Naapurimaiden pakolaisleireillä vallitsee myös epätietoisuutta siitä, ovatko he tervetulleita takaisin. Pelko uusista taisteluista elää edelleen tiukassa. Nuoret pakolaismiehet tiedostavat, että heistä monet joutuisivat etulinjaan, jos palaisivat Syyriaan.
Myös Damaskoksen kiillotetun pinnan alla sodan todellisuus muistuttaa itsestään jatkuvasti. Sosiaalinen mediani on valitettavan täynnä Damaskoksessa asuvien tuttujeni ja kollegoideni päivityksistä uusista iskuista ja kuolonuhreista. Pari päivää lähtöni jälkeen sain ystävältäni viestin, että kolme ihmistä kuoli kranaatin iskettyä kauppaan, joka sijaitsi kahvipaikkamme vieressä Bait Toumassa.
Uutisesta mieleeni palautui paikallisen ortodoksikirkon vapaaehtoisten ajatukset: ”Syyria on kokenut melkoisen tuhon, mutta rakennamme maamme uudestaan. Tulkaa suomalaiset Syyriaan ja nähkää omin silmin, miten me toimimme. Arvioikaa, miten haluatte auttaa meitä – ja tuokaa juustoa tullessanne.”
Teksti: Olli Pitkänen
Kirjoittaja on Lähi-idän alueellinen kehityspäällikkö, joka vieraili Syyriassa loppuvuodesta 2017.
Juttu on julkaistu ensin Kotimaa-lehdessä 15.3.2018.
Sawsan ja Mohammed ovat kotoisin Daraan alueelta Syyriasta. Heidän perheeseensä kuuluvat myös 10-, ja 5-vuotiaat pojat, Ahmad ja Yasin, sekä 7-vuotias tytär Nour. Näin vanhemmat kertovat perheen haasteellisesta elämästä Jordanian pääkaupunki Ammanissa.
Elämämme Syyriassa perheen kanssa oli hyvää ja onnellista. Nuorin lapsemme syntyi vain vajaa kuukausi ennen Syyrian kriisin alkua. Sitten tilanne paheni nopeasti.
Emme tienneet, että naapurustomme aiottiin evakuoida juuri sinä yönä. Kaikki olivat poissa, kun heräsimme. Odotimme monta tuntia, mutta kukaan ei enää tullut. Lopulta otimme tärkeimmät paperimme mukaan ja pakenimme talosta katon kautta. Muistoksi jäi vain valokuva perheestämme ja kodin avaimet.
Sawsanin ja Mohammedin perheellä on vielä tallessa avaimet kotiin Syyriassa. Kuva: Ville Asikainen
Pakomatkamme Syyrian sisällä kesti kaksi vuotta. Kun mitään muuta kuljetusta ei ollut, liikuimme paikasta toiseen polkupyörillä. Vieraat ihmiset halusivat auttaa, ja päästivät meidät lepäämään koteihinsa.
Säästömme kuitenkin hupenivat. Mohammed työskenteli puuseppänä Syyriassa ja lähti välillä etsimään töitä rajan takaa Libanonista, jotta saisimme rahaa passiemme uusimiseen.
Lopulta taloa, jossa majoituimme, alettiin ampua ja luodit lävistivät seiniä. Kaadoimme ovien eteen kaikkea mahdollista tavaraa ja piilouduimme kylpyhuoneeseen. Nuorin poikamme Yasin järkyttyi tapahtuneesta niin kovin, että lakkasi puhumasta.
Marraskuussa 2012 päätimme vihdoin paeta Jordaniaan, jotta lapset pääsisivät turvaan. Jaoimme perheemme kahteen autoon, jotta ainakin osa meistä selviytyisi.
Asumme nyt kerrostalokaksiossa Jordanian pääkaupungissa Ammanissa paikallisten ihmisten keskellä. Vuokramme on 300 euroa kuussa asunnosta, jonka katto ja seinät homehtuivat talvella. Summa on meille valtava, koska tulomme ovat pienet.
Aluksi kaikki tuntui toivottomalta. Sitten Sawsan pääsi orpokotiin vapaaehtoistyöhön ja sai mahdollisuuden suorittaa varhaiskasvatuksen opintoja. Myöhemmin hän sai työpaikan lähistöllä sijaitsevasta Kirkon Ulkomaanavun toimintakeskuksesta.
Sawsan pitää päivittäin kirjaa ammattikurssien ja harrastusryhmien osallistujista ja ottaa yhteyttä mahdollisiin poissaolijoihin. Lisäksi hän kiertelee pakolaisten kodeissa ja kertoo heille toimintakeskuksen aktiviteeteista. Hän pyrkii vakuuttamaan vanhemmat siitä, että toimintakeskus on turvallinen ja hyödyllinen paikka lapsille ja nuorille. Työssä parasta on vuorovaikutus ihmisten kanssa.
Mohammedilla ei sen sijaan ole työlupaa ja työn saanti on äärimmäisen vaikeaa. Mohammed aloitti puuseppänä jo 14-vuotiaana ja rakastaa työtään. Nyt hän ei voi tehdä oikein mitään, vaikka osaisi.
Elämme vain päivästä toiseen. Aluksi Mohammed ei olisi halunnut päästää Sawsania töihin. Meidän kulttuurissamme pahinta, mitä miehelle voi tapahtua, on ettei hän pysty enää itse elättämään perhettään. Mohammed ymmärsi kuitenkin, että työn tekeminen antaa Sawsanille ja koko perheelle toivoa ja että toimintakeskuksessa on turvallista työskennellä.
Vaikka pystymme nipin napin selviytymään, emme voi sanoa olevamme onnellisia tässä tilanteessa. Lapset ovat hämmentyneitä. Ahmad kyselee vähän väliä kotiin jääneitä lelujaan, eikä Yasin edelleenkään puhu juuri mitään.
Lapsia pilkataan. Kun Ahmad menee ulos, häntä lyödään usein. Naapureiden lapset kirjoittavat pilkkakirjoituksia lapsista rappukäytävämme seinälle. Yritämme pyyhkiä niitä pois, jotta lapset eivät näkisi kaikkea.
Yritämme ajatella myönteisesti ja antaa toivoa lapsille. Yasinin kanssa katsomme usein lentokoneita taivaalla, hän pitää niistä. Toivomme, että hän alkaisi taas puhua.
Lastemme takia yritämme kaikkemme. He ovat Jumalan lahja, ja heistä täytyy pitää huolta.
Kirkon Ulkomaanavun koulutuskeskusta Itä-Ammanissa tuetaan myös yhteisvastuuvaroin. Osallistu Yhteisvastuukeräykseen osoitteessa yhteisvastuu.fi. Lue lisää Kirkon Ulkomaanavun työstä Lähi-idässä täältä.
36-vuotias Yousra Feisal al-Hammad on luonteeltaan taistelija. Kotona Syyriassa Yousra työskenteli apteekissa ja asui onnellisesti perheensä kanssa kaksikerroksisessa talossa. Nyt hän jakaa huoneen seitsemän tyttärensä kanssa Jordanian Ammanissa. Tämä on hänen tarinansa.
Menin naimisiin ensimmäisen kerran 16-vuotiaana. Halusin opiskella oikeustiedettä, mutta isä halusi minun menevän naimisiin. Asuimme tuolloin Kuwaitissa.
Avioliitosta huolimatta pääsin neljäksi vuodeksi yliopistoon, josta minulla on taloushallinnon tutkinto. Kaksi vanhinta tytärtäni, Yasmeen ja Dalal, ovat tästä liitosta. Mies kuitenkin löi ja nöyryytti minua ja lopulta päätin erota. En halunnut häneltä yhtään mitään. Mies ei ole pitänyt mitään yhteyttä edes lapsiinsa.
Ero oli shokki perheelleni. Olin ensimmäinen, joka otti eron miehestään. Sanoin isälleni, että nyt on minun vuoroni, enkä tarvitse teiltä mitään. Eron jälkeen ajattelin, etten enää koskaan mene naimisiin.
Tapasin kuitenkin pian itseäni puolet vanhemman varakkaan miehen, jonka kanssa päätin avioitua. Palasimme Syyriaan Damaskokseen ja avasimme apteekin, jossa työskentelin iltapäivisin. Asuimme kaksikerroksisessa talossa, jossa koko perhe oli ympärillä. Se oli onnellista aikaa.
Kun hallituksen vastaiset mielenosoitukset alkoivat Syyriassa vuonna 2011, osallistuin niihin vuoden ajan aktiivisesti. Sitten neljä ystävääni tapettiin silmieni edessä. Luulen, että joku läheinen kavalsi heidät.
Sodan syttyessä ihmiset alkoivat varastaa lääkkeitä apteekista ja lopulta pommit tuhosivat rakennuksen. Kun Syyrian hallituksen joukot ympäröivät kaupungin, pakenimme perheen kanssa vanhempieni luokse maaseudulle.
Pian minut ja mieheni pidätettiin. Minua syytettiin kapinallisten, naapureiden ja haavoittuneiden auttamisesta, kun yritin hankkia lääkkeitä tai lainasin autoani. Ehkä tämä oli myös keino kiristää rahaa perheeltäni. He iskivät minua takaraivoon ja pyörryin. Lapseni näkivät tämän.
Minut vapautettiin parin viikon jälkeen, kun vanhempani maksoivat takuita vajaan 9 000 euron edestä. Tämän jälkeen syytteitä minua vastaan ei enää nostettu. Miehestäni en ole pidätyksen jälkeen kuullut sanaakaan. Ehkä hän on edelleen pidätettynä. Ehkä hän on kuollut. En tiedä hänestä mitään.
Pakenin tyttärieni kanssa Jordaniaan keväällä 2013. Matkalla tiet olivat täynnä ruumiita ja haavoittuneita.
Rajanylityksen jälkeen asuimme pakolaisleirissä, kunnes onnistuin järjestämään meidät ulos leiristä maksamalla tarvittavista dokumenteista. Pelkäsin tauteja ja raiskauksia, ja vuokrasin perheellemme Ammanista huoneen asunnosta, jonka jaamme toisen perheen kanssa.
Vaikka minulla on hyvä koulutus, työnsaanti Jordaniassa on hyvin vaikeaa. Kaikki todistukset ja viralliset asiakirjat, joilla voisin osoittaa pätevyyteni, jäivät Syyriaan. Minulla on mukana vain syyrialainen ajokorttini.
Aluksi sain työpaikan sairaalasta, jossa huolehdin syyrialaisten naisten kylvettämisestä ja muusta hygieniasta. Sairaalassa piti kuitenkin yöpyä, enkä voinut pidemmän päälle jättää tyttäriäni yksin.
Vanhimmat tytöt ovat jo sen ikäisiä, että heitä ei voi jättää keskenään kotiin, koska samassa huoneistossa asuu toiseen perheeseen kuuluvia miehiä.
Arkemme on tällä hetkellä todellista sinnittelyä toimeentulon äärirajoilla. Minun pitää maksaa puolet asunnon vuokrasta ja lisäksi tulevat pakolliset vesi-, sähkö- ja ruokakulut.
Ansaitsen rahaa tekemällä ruokaa tilauksia vastaan. Olen kiinnittänyt mainoksia lähialueille ja viesti palvelustani kulkee suusta suuhun. Kilpailu on kovaa, sillä monet naiset hankkivat elantonsa samalla lailla.
Pakolaisuus on muuttanut minua. Olen aina ollut luonteeltani taistelija, mutta nyt taistelen ainoastaan tyttärieni vuoksi. Heillä ei ole ketään. Minun on oltava heille äiti ja isä.
Toivon, että saisin hankittua perheellemme oman asunnon, jossa voisimme elää rauhassa. Toinen unelmani on taata tytöille hyvä koulutus. Syyriassa he menestyivät koulussa ja siellä olisin pystynyt rahoittamaan heidän yliopisto-opintonsa, mutta tällä hetkellä se ei ole mahdollista. Jordania on hyvin kallis maa.
Ennen kaikkea toivon, että tyttäreni olisivat elämässään onnellisia. En haluaisi, että he toistavat omia virheitäni.
Usko Jumalaan, vanhempieni rukoukset ja luottamus siihen, että huominen on aina sata prosenttia parempi kuin tämä päivä, ovat antaneet minulle voimaa. Syyriaan en kuitenkaan palaa enää koskaan, sillä pelkään liikaa, mitä minulle ja perheelleni tapahtuisi.
Yousran kouluikäiset tytöt käyvät Jordaniassa koulua ja heistä kolme vanhinta osallistuu myös Kirkon Ulkomaanavun taidetyöpajoihin sekä englannintunneille Itä-Ammanissa sijaitsevassa koulutuskeskuksessa. Koulutuskeskusta tuetaan myös yhteisvastuuvaroin. Osallistu Yhteisvastuukeräykseen osoitteessa yhteisvastuu.fi.
Sota on pakottanut syyrialaisnuoret aikuistumaan liian varhain. Koulu on jäänyt kesken eikä leikkiin ole aikaa. Kirkon Ulkomaanapu haluaa antaa pakolaislapsille mahdollisuuden opiskeluun ja harrastuksiin – toivoon paremmasta tulevaisuudesta.
Teksti: Erik Nyström, Kuvat: Ville Asikainen
Fakta
Pinta-alaltaan lähes neljä kertaa Suomea pienempi Jordania on ottanut vastaan kolmanneksi eniten syyrialaisia pakolaisia maailmassa. Heitä on rekisteröity noin 650 000, mutta arvioiden mukaan heitä on jopa 1,4 miljoonaa.
Nuorisotyöttömyys on virallisten arvioiden mukaan 30 prosenttia. Jordaniassa on pulaa luonnonvaroista, ja maa on riippuvainen veden ja energian tuonnista naapurimaista.
Kirkon Ulkomaanavun toiminnasta Jordaniassa on vuoden 2016 aikana hyötynyt noin 12 000 pakolaista.
Vuoden 2017 Yhteisvastuukeräys tukee nuoria syyrialaisia pakolaisia. Kirkon Ulkomaanapu tarjoaa 12–30-vuotiaille pakolaisille koulutusta ja psykososiaalista tukea.
Veren haju leijui kaikkialla kaupungissa.
Muisto ällöttää 14-vuotiasta Mohammed Rajubia.
Luoteja sateli makuuhuoneen ikkunoista, ja pommi tuhosi isän rakentaman talon terassin. Perhe säntäsi ulos ennen kuin talo hajosi heidän silmiensä edessä, kivi kiveltä. Kaikki oli tuusannuuskana.
Ihmiset kantoivat lapsiaan, heittäytyivät tai kaatuivat maahan ja itkivät holtittomasti.
”Lopetin hengittämisen, koska en halunnut verenhajua muistiini. Vihasin sitä niin paljon”, Mohammed sanoo.
Mohammed on kotoisin Syyrian Homsista. Se on ollut yksi Syyrian kuusi vuotta jatkuneen sodan polttopisteistä. Kapinalliset pitivät Homsia hallussaan sodan alkuvaiheessa, ja hallitus pommitti sitä ankarasti. Pommituksissa kuoli tuhansia siviilejä. Oli pienestä kiinni, että silloin 10-vuotias Mohammed ei ollut heidän joukossaan.
Kammottava pakomatka
Mohammed vangitsee kuulijansa intensiivisellä katseella. Hän käyttää ikäisekseen harvinaisen rikasta arabiaa.
Istumme suojassa paahtavalta auringolta Kirkon Ulkomaanavun koulutuskeskuksen sisäänkäynnillä Itä-Ammanissa. Täällä Mohammed oppii englantia ja pelaa jalkapalloa ystäviensä kanssa.
Syyriassa Mohammed oli kympin oppilas ja muistaa lämmöllä, kun opettaja palkitsi hänet äidinkielestään kiinnittämällä tähtitarran hänen otsaansa. Hän tietää jo, että haluaa opiskella toimittajaksi.
”Isäni sanoo, että koulutukseni on viimeinen asia, josta voimme pitää kiinni. Menetimme kaiken muun.”
Mohammed kotonaan Itä-Ammanissa. Hänen kanssaan asuvat hänen vanhempansa ja yksi sisko. Yli 80 prosenttia Jordaniaan paenneista syyrialaisista asuu kaupungeissa.
Perhe pääsi bussilla pois Homsista, mutta matka oli kamala. Tienlaidat olivat täynnä ruumiita. Matkustajia kehotettiin pitämään suut auki, jotta pommitusten paine ei särkisi korvia. Tarkastuspisteellä Mohammedin sisko yritettiin raiskata. Mohammed kuvailee päivää ”elämänsä rumimmaksi”.
Mohammed odotti vanhempiensa ja sisarustensa kanssa kuukausia tilaisuutta paeta sodan jaloista Syyrian pääkaupungin Damaskoksen liepeillä.
Lopulta tuli tilaisuus päästä Jordaniaan.
Bussikuski vakuutti, että tie oli turvallinen. Matkustajat olivat hermona ja bussin täytti sankka tupakansavu.
Taas bussi pysäytettiin. Matkustajia kuulusteltiin ja isää kohdeltiin Mohammedin mukaan ”kuin orjaa”.
”Isä vilkuili minua ja minä katsoin pois. Jos olisin nähnyt mitä hänelle tehtiin, nöyryytys olisi ollut täydellinen.”
Kaikki samassa veneessä
Keskuksessa pakolaiset saavat koulutusta. Vapaa-ajan aktiviteetit ovat samalla psykososiaalista tukea. Mohammedin käymät englannintunnit ovat keskuksen suosituimpia aktiviteetteja. Käsityöpajoista, parturikursseista ja valokuvausopinnoista oppii taitoja toimeentulon hankkimiseksi.
Kurssit vaihtuvat kysynnän mukaan. Kävijöitä on noin sata päivässä, arvioi keskuksen jordanialainen koordinaattori Omayma Qattash. Täällä pakolaiset tutustuvat myös toisiinsa – ja jordanialaisiin.
”Moni tulee tänne ikään kuin olisivat huolineen yksin. Täällä he huomaavat, että kaikki ovatkin samassa veneessä, ja että heidän kohtalonsa liikuttaa myös paikallisia”, Qattash sanoo.
Kun Fatima kuuli ensimmäistä kertaa sirkuksesta, hän ajatteli pelleä. Nyt hän työskentelee osapäiväisesti ja ohjaa nuorempia tyttöjä harrastuksessa.
Jordaniaan saapuneista pakolaisista yli 80 prosenttia asuu kaupungissa, loput pakolaisleireillä. Aavikolla lähellä Syyrian rajaa sijaitseva Za’atarin pakolaisleiri on 80 000 asukkaallaan Jordanian suurin.
Kesäisin paahtava kuumuus korventaa pakolaisten asuttamia työmaaparakkeja, ja tuulessa pöllyävä hiekka tunkeutuu kaikkialle. Talvisin sade möyhentää maaperän liejuksi, kurjuus koettelee toivoa.
20-vuotias Fatima Hariri on asunut Za’atarissa jo neljä vuotta. Alussa äiti itki jatkuvasti, ja nuorin sisar sairastui vakavasti. Lisäksi Fatiman 15-vuotiaana solmima avioliitto päättyi vähän ennen pakomatkaa.
Hariri kävi tunnollisesti koulunsa ennen sodan alkua ja suunnitteli jatko-opintojaan, kun taistelut pakottivat perheen Jordaniaan.
”Kävelimme tuntikausia kukkuloilla. Pienille lapsille annettiin unilääkkeitä, jotta pystyimme liikkumaan aivan hiljaa”, hän kertoo.
Nuorten kohtalo suurin huoli
Pakolaisten suurin huoli on lasten ja nuorten tulevaisuus. Yli kolmasosa pakolaislapsista ja -nuorista on nyt koulutusjärjestelmän ulkopuolella. Luokkahuoneet ovat pullollaan, ja kouluun pääsy edellyttää esimerkiksi henkilötodistuksia, joita kaikilla ei ole mukanaan. Useimmat eivät uskoneet sodan venyvän vuosikausien mittaiseksi.
Za’atarissa Fatimasta tuntui aluksi, että kaikki unelmat olivat kuolleet. Vanhemmat kuitenkin kannustivat häntä Kirkon Ulkomaanavun sirkuskouluun.
Nyt hän työskentelee osa-aikaisesti nuorten tyttöjen ohjaajana – ja on päässyt yliopistoon lukemaan sairaalahallintoa. Siitä hän kiittää sirkuksen elämään tuomaa järjestystä ja itseluottamusta.
Harrastuksilla ylläpidetään toivoa, ja Ulkomaanapu järjestää sirkuksen lisäksi muun muassa jalkapalloa, musiikkia ja shakkia.
”Saavuttuani leiriin, olin vihainen. Sirkuksen ansiosta olen löytänyt toivon, hymyn ja ilon uudelleen”, Fatima sanoo.
Rakkauden paluu Syyriaan
Fatima ja Mona työskentelevät Kirkon Ulkomaanavun sirkuksen ohjaajina. Sirkuksessa tytöt ja pojat harjoittelevat päivittäin omissa vuoroissaan ja oppivat huimia temppuja.
Mohammed menestyi aluksi hyvin jordanialaisen koulun kuudennella luokalla. Syksyllä hän joutui silti jättämään koulun kesken ja tekee nyt 11-tuntisia päiviä siivoojana. Isän palkka tarjoilijana ei riitä laskuihin.
Yli 60 prosenttia syyrialaisperheistä on riippuvaisia töissä käyvistä lapsista. Mohammed ei kuitenkaan ole lannistumassa. Pitkän keskustelun jälkeen hän paljastaa suurimman haaveensa.
”Se on ehkä hiukan vaikea”, hän varoittaa. ”Mutta haluan Syyrian presidentiksi.”
Mohammed seuraa uutisia, keskustelee aikuisten kanssa sodasta ja tutustuu ikäisiinsä lapsiin. Hän sanoo verkostoituvansa ja tietää siksi, mitä Syyria tarvitsee.
”Talonsa menettäneet tarvitsevat uuden kodin ja kaikille syyrialaisille kuuluu koulutus ja työpaikka.”
Sota on Mohammedin mielestä paaduttanut syyrialaisten sydämet. Ennen sotaa ne olivat täynnä rakkautta. Nyt tämä rakkaus on palautettava.
Mohammed saa voimia äidiltään. He lohduttavat vuoroin toisiaan. Äiti toistaa usein Mohammedille, että huomenna on parempi päivä. Mohammedin suosikkihetkiä ovat, kun hän joskus saa äitinsä nauramaan.
”Jos murehdimme vain menneitä, voimme samalla unohtaa tulevaisuuden.”
Osallistu Yhteisvastuukeräykseen ja mahdollista toivo Mohammedille ja Fatimalle osoitteessa yhteisvastuu.fi. Alla olevista videoista voit katsoa heidän tarinansa.
Kirkon Ulkomaanapu tukee ruoka-apua ja koulutusta Aleppossa ja muilla eniten kärsivillä alueilla Syyriassa. Työstä on tänä vuonna hyötynyt yli 35 000 syyrialaista.
Kirkon Ulkomaanapu toimittaa ruoka-apua kumppaninsa IOCC:n kautta (International Orthodox Christian Charities). Ruoka-apu riittää jokaista 20 000 euroa kohden yli 2 000 ihmiselle, ja tarve on käytännössä loputon.
Koulutustyöllä Ulkomaanapu haluaa taata turvallisen koulunpääsyn lapsille ja nuorille, jotka elävät pakolaisina Syyrian sisällä. Syksystä 2015 alkaen Ulkomaanapu on tukenut yli 2 000 lasta ja nuorta koulunkäynnissä muun muassa opinto-ohjauksen ja tukiopetuksen kautta. Moni pakolainen on joutunut keskeyttämään koulun pitkäksi aikaa sodan takia, ja heidän on vaikea jatkaa opintojaan ilman tätä tukea.
Ulkomaanavun työstä on vuoden 2016 aikana hyötynyt yli 35 000 ihmistä Syyriassa.
Lue lisää koulutustyöstä esimerkiksi tämän linkin kautta:
Koulunkäynti valaa toivoa: Nämä nuoret rakentavat uuden Syyrian
Tutustu myös Ulkomaanavun Lähi-Idän alueellisen ohjelmapäällikön Olli Pitkäsen blogikirjoituksiin:
Syyrian sota on jo hävitty – Laastarin sijaan tarvitaan järeitä päätöksiä
Lähi-idän Wienistä tuli armottoman sodan symboli – Saako Aleppon tuho meidät viimein toimimaan?
Tee tekstiviestilahjoitus:
Lähetä viesti APU10 numeroon 16499 (10€).
Lahjoitusohjeet verkkopankin kautta:
Nordea IBAN FI33 1572 3000 5005 04. Viesti: Syyria
Syyrian pakolaisia voit tukea myös tämän linkin kautta.
Kuva: IOCC
Sodan riivaamassa Syyriassa myös koulunkäynti on yhtä taistelua. Kirkon Ulkomaanavun työ Syyriassa on keskittynyt lasten koulunkäynnin tukemiseen, ja tulokset ovat toivoa herättäviä.
16-vuotiasta Hayamia ahdisti palata koulunpenkille.
Hayamin perhe pakeni sotaa Syyriassa ensin pakolaiskeskukseen ja turvallisuustilanteen huonontuessa edelleen Dara’an kaupunkiin. Nyt hänen isänsä on töissä tiilitehtaalla. Palkka riittää vain vaivoin perheen ruokkimiseen ja vuokranmaksuun.
Hayam on ollut vuoden poissa koulusta ja tarvitsee tukiopetusta, mutta siihen perheellä ei ole varaa.
”Kun palasin kouluun, olin luokkatovereistani jäljessä, enkä saanut heitä kiinni. Asiat olivat minulle vaikeita”, hän kertoo.
Lapset ovat kärsineet Syyrian sodasta erityisen paljon. Maassa yli kaksi miljoonaa lasta ei pääse kouluun tänäkään vuonna. Naapurimaissa noin 700 000 syyrialaislapsella on sama ongelma.
Kuva: IOCC
Heistä tuhannet aikuistuvat ilman, että ovat viettäneet päivääkään koulussa. Toisten koulunkäynnissä taas on jopa vuosien katkoksia. Kirkon Ulkomaanapu tukee näiden lasten ja nuorten koulutusta kumppanijärjestönsä IOCC:n kautta Dara’assa, Hasakassa ja Damaskoksessa.
Yläasteen viimeistä vuotta käyvän Aidan perhe pakeni kotoaan Dumasta Ma’arounehiin pääkaupunki Damaskoksen liepeillä, koska siellä on turvallisempaa ja edullisemmat vuokrat.
Kouluun hän ei kuitenkaan päässyt.
”Päätin opiskella itsenäisesti ja yrittää löytää koulun, jossa voisin suorittaa viimeisen vuoden kokeet. Itseopiskelu osoittautui kuitenkin hyvin vaikeaksi”, Aida kertoo.
Aida sanoo, että ei oppinut esimerkiksi matematiikkaa ilman opettajaa. Perheellä ei kuitenkaan ollut varaa palkata yksityisopettajaa.
Sitten Aida kuuli Ulkomaanavun rahoittamasta tukiopetuksesta naapuriltaan ja ilmoittautui kursseille. Samoin teki Salem, joka oli yläasteen ensimmäisellä luokalla, kun perhe jätti kotinsa Mesrabassa taakseen.
”Opettajat ovat minulle kuin veljiä. He ovat aina valmiita auttamaan meitä ja kertaamaan ja selittämään asioita kuin olisimme heidän omia lapsiaan”, Salem kuvailee.
Kirkon Ulkomaanapu on suomalaisten tukijoidensa avulla tukenut yli 2 000 lasta koulunkäynnissä syksystä 2015 alkaen. Heistä lähes kaksi kolmasosaa on tyttöjä.
Kuva: IOCC
Suurin osa tukea saavista asuu Dara’an alueella, josta sota sai alkunsa vuonna 2011. Heistä Hayam tarttui tilaisuuteen heti, kun kuuli siitä ystävältään. Hän kehuu opetuksen tasoa.
”Opettajat jopa saapuvat luokkaan ennen meitä ja kunnioittavat meitä”, Hayam sanoo.
Peruskoulun viimeistä luokkaa käyvä 14-vuotias Salam kertoo aiemmin olleensa yksi koulunsa parhaista oppilaista. Hän harmittelee, että hänen tasonsa on laskenut pakolaisena.
”Minulla oli vaikeuksia esimerkiksi matematiikan, fysiikan, kemian ja englannin opintojen kanssa. Olin todella surullinen ja turhautunut, koska kuvittelin menettäneeni kaiken”, Salam sanoo.
”Nyt tunnit ovat selkeitä ja helposti ymmärrettäviä. Olen taas toiveikas.”
Syyriassa jopa neljäsosa kouluista on tuhoutunut taisteluissa osin tai kokonaan. Rakennuksia käytetään myös väliaikaisina majoituspaikkoina pakolaisille, ja mikä irvokkainta myös aseellisille joukoille. Yli 50 000 opettajaa ja koulujen työntekijää ei ole enää tehtävissään.
Silti moni opettaja jatkaa opettamista, usein henkensä uhalla, sillä toivo elää niin kauan kuin koulussa käydään. Koulun käyneet lapset ovat avainasemassa silloin, kun toivon mukaan tulee mahdollisuus Syyrian jälleenrakentamiseen.
”Olen päättänyt menestyä ja saavuttaa unelmani. Olen taas iloinen ja itsevarma”, Hayam sanoo.
Teksti: Erik Nyström
Kuva: IOCC