SYYRIA. Sota on piinannut syyrialaisia keväästä 2011 asti. Maasta pakolaisena paenneiden ihmisten määrä vastaa Suomen väkilukua, ja lisäksi yli kuusi miljoonaa syyrialaista elää pakolaisena omassa maassaan.

Sodassa on lähes vuosikymmenen aikana nähty useita erilaisia vaiheita, ja osa syyrialaisista on paennut kotoaan jo useamman kerran joko oman maansa rajojen sisäpuolella tai ulkomaille.

Kun kotikatu ja kaikki tuttu joutuu putoavien pommien runnomaksi, mukaan ehtii ottaa vain tärkeimmän. Ihmiset sodan hävityksen ja kauhujen keskellä ikävöivät kotejaan ja toivovat lapsilleen parempaa tulevaisuutta.

Lokakuussa 2019 Syyrian naapurimaa Turkki aloitti sotilaallisen operaationsa Koillis-Syyriassa. Pommituksia kodeistaan pakeni yli 200 000 ihmistä. Heidän joukossaan olivat Rima Khalaf Muhamad, 37, ja Mariam al-Issa, 41.

”Eniten minua surettaa se, että en pysty vastaamaan lasteni tarpeisiin. Kaikki on muuttunut liikaa sotaa edeltävistä ajoista.”

”Olemme joutuneet lähtemään kotoa jo kahdesti tämän sodan aikana”

RIMA KHALAF MUHAMAD. ”Kuvitella, jos voisimme unohtaa kaiken tämän sotimisen, ajatella tulevaisuutta. Jos emme itsemme, niin ainakin lastemme vuoksi.

Asuin puolisoni ja lasteni kanssa Ras al-Ainin kaupungissa. Meitä on yhteensä viisi. Olimme sairaalassa toisen perheen kanssa, kun kotikaupunkini pommitukset lokakuun alussa alkoivat. Kokosin lapseni ja pakenimme koko perhe.

Elämä pakolaiskeskuksessa ei ole mukavaa, mutta se on parempaa kuin se, ettei ole mitään, tai asua teltoissa. Henkilökunta on tehnyt parhaansa tehdäkseen olomme tervetulleeksi. He ovat jakaneet meille patjoja ja peittoja, mutta talvi on kylmä. Jouduimme tekemään kaikkemme pysyäksemme lämpiminä, pukemaan nukkumaan mennessä kaikki vaatteet päälle.

Olemme joutuneet peseytymään ainoassa asuinhuoneessamme, jossa ei ole viemäröintiä. Alkuun meillä ei ollut kunnollisia käymälöitä, nytkään niitä ei ole tarpeeksi ihmisten lukumäärään nähden.

Alussa jaoimme huoneemme toisen perheen kanssa.

Silti ajattelen, että jätin ennemmin kaiken omaisuuteni ja kotini selviytyäkseni hengissä perheeni kanssa. Olemme joutuneet lähtemään kotoa jo kahdesti tämän sodan aikana. Jos olisimme jääneet, olisimme varmasti joutuneet kranaattitulen tai ilmaiskujen kohteeksi. Joku perheestäni olisi voinut kuolla tai olisimme voineet jäädä sortuvan kotitalomme raunioihin tai menettää kaiken muutenkin. Jumala yksin tietää.

Eniten minua surettaa se, että lapseni eivät voi olla koulussa. He olivat peruskoulun neljännellä, viidennellä ja kuudennella luokalla.

Minä työskentelin leipomossa ja pelloilla. Niitin ja pakkasin vehnää ja kuminaa. Tein töitä aina, kun se oli mahdollista ja lapseni saivat olla koulussa. Vietimme paljon aikaa yhdessä perheenä mutta myös naapureidemme kanssa. Kokoonnuimme yhteen, juttelimme ja kerroimme vitsejä kuin olisimme yhtä perhettä.

Toivon eniten, että kotikaupunkimme palautuisi entiselleen ja voisimme palata sinne, tehdä töitä ja tuntea olevamme turvassa. Tietysti ajattelimme ensin, että lähtö olisi vain väliaikainen, että pystymme palaamaan. Odotimme iltahämärään asti vain ymmärtääksemme, ettei toivoa paluusta ollut. Siksi jatkoimme matkaa ja hakeuduimme pakolaiskeskukseen.”

”Kaikki on muuttunut liikaa sotaa edeltävistä ajoista”

MARIAM AL-ISSA. “Perheeseeni kuuluvat puolisoni lisäksi poikani, kolme tytärtä ja yksi tyttärentytär.

Asumisolosuhteita tässä pakolaiskeskuksessa ei voi millään verrata kotiimme eikä kukaan varmasti niin tee. Asumme koulurakennuksessa ja täällä on vaikea löytää omaa rauhaa tai henkistä tukea. Meiltä puuttuu suurin osa elämiseen tarvittavista perustarvikkeista aina lämmöstä lähtien.

Kotikaupunkimme on nimeltään Ras al-Ain. Muistelen sitä ja erityisesti kotikatuamme, jota pitkin pakomatkamme alkoi. Lapseni pelkäsivät kuollakseen, kun hävittäjät ja kranaatinheittimet murjoivat kaupunkiamme. Meillä oli vain yksi vaihtoehto: paeta. Niin tekivät kaikki muutkin naapurustossamme.

Itselleni tämä oli jo toinen pakomatka. Valitsimme kohteeksemme Hasakan kaupungissa sijaitsevan pakolaiskeskuksen, koska se tuntui turvallisimmalta ja koska täällä lapsillani voi jossain vaiheessa olla mahdollisuus jatkaa koulunkäyntiään. Lapsistani nuorin on yhdeksännellä luokalla koulussa ja vanhimmat ovat jo opiskelemassa.

Tyttäristäni Amal on lopettanut opiskelemisen. Toinen tyttäreni Bushra ahkeroi päästäkseen opinnoissaan eteenpäin. Joudumme tekemään paljon työtä, että hän keskittyisi opintoihinsa. Olosuhteet eivät kannusta opiskelemaan.

Sota on vaikuttanut meihin kaikkiin – myös minuun. Olen aivan loppu henkisesti, moraalisesti ja taloudellisesti. Eniten minua surettaa se, että en pysty vastaamaan lasteni tarpeisiin. Kaikki on muuttunut liikaa sotaa edeltävistä ajoista.

Silloin annoin kaikkeni lasteni puolesta ja luodakseni heille parhaat olosuhteet opiskella. Nyt kaikki on mennyttä. Elämme jatkuvan paineen alla.

Joskus kysyn puolisoltani, jonka kanssa olen ollut naimisissa kaksikymmentä vuotta: ’mitä voimme tehdä?’ En koskaan saa vastausta.

Toivon vain, että voisimme palata kotiin, että lapseni pääsisivät takaisin opintojensa pariin ja saisimme mielenrauhan.

Sanoisin, että suurin syy, jonka vuoksi tunnemme niin paljon tyytymättömyyttä, johtuu koti-ikävästä. Esitämme tyytyväisempää kuin olemme, koska emme halua elää kasvot suruun vääntyneenä. Elämänhalumme ylittää kaikki murheet.”

Haastattelut ja kuvat: Abu Talib al-Buhaya
Teksti: Elisa Rimaila

Artikkeli on julkaistu Tekoja 1/2020 -lehdessä.