Maailmanlaajuisesti melkein joka kymmenennellä pakolaisella on jonkinlainen vamma, joka vaikuttaa heidän elämäänsä ja mahdollisuuksiinsa käydä koulua tai hankkia ammatti.
Kuva: Antti Yrjönen Teksti: Elisa Rimaila
Tumaine Sebikari oli 16-vuotias, kun hän pakeni yksi Kongon demokraattisesta tasavallasta Ugandaan. Ensimmäiset vuodet hän elätti itseään viljelemällä maapalaa, jonka Ugandan valtio myönsi hänelle Rwamwanjan pakolaisasutusalueelta. Lisätuloja Tumaine sai tekemällä kulloinkin tarjolla olleita hanttihommia.
Kolme vuotta sitten Tumainen elämä muuttui. Hänen toinen jalkansa alkoi turvota rajusti, mikä lopulta johti koko säären ja jalkaterän amputoimiseen. Yhtäkkiä nuoren miehen ei ollut mahdollista tehdä töitä eikä edes viljellä omaa peltoaan.
Oman kodin jättäminen pakon edessä on ihmiselle järkyttävä kokemus. Kun nuori pakolainen on lisäksi vammautunut, epätoivo voi olla moninkertaista. Tumaine joutui kerjäämään saadakseen riittävästi syötävää. Koulu oli jäänyt pakolaisuuden myötä kesken, eikä Tumainella ollut ammattia.
ERÄÄNÄ PÄIVÄNÄ Tumaine kuuli Kirkon Ulkomaanavun pakolaisalueella tarjoamasta ammatillisesta koulutuksesta. Nyt hän opiskelee räätäliksi.
”Räätälinä pystyn työskentelemään istuen eikä jalan puuttuminen haittaa”, hän sanoo.
Puoli vuotta kestävän koulutuksen jälkeen Tumaine aikoo työskennellä ystävänsä räätäliliikkeessä osa-aikaisesti, kunnes saa säästettyä tarpeeksi rahaa ompelukonetta ja oman liikkeen avaamista varten.
”Opiskelen tulevaisuuteni vuoksi. Haluan elää hyvin”, hän sanoo.
Maailmanlaajuisesti melkein joka kymmenennellä pakolaisella on jonkinlainen vamma, joka vaikuttaa heidän elämäänsä ja mahdollisuuksiinsa käydä koulua tai hankkia ammatti, arvioivat kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM ja YK:n pakolaisjärjestö UNHCR. Haasteet koskevat siis noin 12 miljoonaa kotinsa jättänyttä. Kirkon Ulkomaanavun hankkeissa pyritään lisäämään myös vammaisten henkilöiden mahdollisuutta koulutukseen ja toimeentuloon.
KUVAAJALTA: Hyvä kuva vaatii paljon kuvattavalta. Hänen pitää olla valmis avaamaan elämäänsä yleisölle ja sietämään perässä roikkuvaa kuvaajaa. Parhaat kuvat vaativat myös aikaa, jotta kuvattavan tilanne hahmottuu riittävällä tarkkuudella. Mitä ei ymmärrä, ei voi myöskään kuvata. Tumainen kuva on onnistunut, sillä hän oli valmis uhraamaan meille päiviä ja puhumaan avoimesti vastoinkäymisistään, jotta me voisimme paremmin ymmärtää ja näyttää, minkälaista elämä jalkansa menettäneenä pakolaisena Ugandassa on.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Voit katsoa myös videon, jossa Tumaine kertoo elämästään. Lyhytdokumentti on kuvattu osana vuoden 2024 Yhteisvastuukeräyksen kampanjaa.
Osallistu Yhteisvastuukeräykseen
Lähetä tekstiviesti APU20 (20 € lahjoitus) numeroon 16588 tai lahjoita valitsemasi summa MobilePaylla numeroon 85050. (Keräyslupa RA/2020/639 ja ÅLR/2023/7525)
Katso tarkemminNäin järjestetään Yhteisvastuu-keräyksen kuvaukset
Osana vuoden 2024 Yhteisvastuu-kampanjaa matkustimme Ugandaan. Millaisia valmisteluja ja järjestelyjä tarvitaan, jotta Ugandassa tapaamiemme kongolaisten nuorten pakolaisten tarinat löytävät tiensä suomalaisten luettaviksi ja katsottaviksi?
1. ISOT LINJAT. Ensiksi päätetään reissun teema, kohde ja ajankohta. Yhteisvastuu-varoilla tuetaan katastrofirahaston hankkeita. Tämän vuoden kampanjaa varten toteutettu kuvauskeikka suuntautui Ugandaan. Ennen matkaa tehtävänannon mukainen teema oli ”kuinka turvataan tulevaisuuden mahdollisuuksia nuorille”. Matka ajoittui syyskuuhun 2023. Matkaan lähti kolme KUA:n viestinnän työntekijää Suomesta ja Ugandassa kuvausryhmään liittyi paikan päältä palkattu freelancekuvaaja. 2. TURVALLISUUS. Osana suunnittelua varmistetaan, että kuvausryhmä voi liikkua ja työskennellä turvallisesti. Kuvausryhmällä on tarvittavat rokotukset ja vakuutukset. Kuvaamme usein epävakaissa valtioissa, joten on tärkeää varmistaa, ettei myöskään paikallisten turvallisuus vaarannu kuvauksissa. 3. YHTEISTYÖ VIRANOMAISTEN KANSSA. Ennen reissua hoidetaan kuntoon viisumit ja kuvausluvat. Kamerat herättävät huomiota, ja sen vuoksi paikallisten viranomaisten pitää tietää, mitä ollaan tekemässä. 4. ETIIKKA. KUA:n paikalliset työntekijät kartoittavat etukäteen perheitä, jotka haluaisivat osallistua Yhteisvastuu-materiaalien tekemiseen jakamalla omaa arkeaan kameroiden edessä. Varmistamme, että henkilöt ymmärtävät, mihin suostuvat, ja viihtyvät kameroiden edessä. Henkilöiltä kerätään kirjalliset suostumukset heidän ymmärtämällään kielellä. 5. KUNNIOITUS. Kuvausryhmä viettää paikallisten kanssa kaksi viikkoa. Ensikohtaaminen voi olla haastateltavalle jännittävä, mutta lopulta kuvauksista syntyy yhteinen projekti. Kuvausryhmä joustaa ja kunnioittaa paikallista elämää: tarkoitus on dokumentoida arkea, ei häiritä sitä. Mukana on paikallisten kollegojen lisäksi paikallisia kieliä taitava tulkki, joka tuntee yhteisön ja kielen. 6. RAAKAMATERIAALISTA DOKUMENTIKSI. Kun kuvaukset ovat purkissa, haastattelut käännetään paikallisesta kielestä englanniksi. Materiaalit tuodaan Suomeen, jossa ne editoidaan dokumentiksi. Kuvattua materiaalia voi olla kymmenisen tuntia, lopputuloksena syntyy kaksi noin neljän minuutin dokumenttia. Dokumentit kertovat, mitä kampanjalla saadaan aikaan.
YHTEISVASTUU on jokavuotinen kampanja, jossa kerätyistä varoista 60 prosenttia suunnataan Kirkon Ulkomaan-avun katastrofirahastoon ja 40 prosenttia kotimaan työlle. Joka vuosi Kirkon Ulkomaanavun kuvaustiimi matkustaa kuvaamaan dokumentin maasta, jonka ihmisiä on tuettu Yhteisvastuu-varoilla.
Matkan suunnittelu kestää kuukausia, ja se tehdään yhteistyössä Kirkon Ulkomaanavun paikallisen maatoimiston henkilökunnan kanssa. Maatoimiston kollegoiden tehtävistä tärkein on kartoittaa KUA:n hankkeiden piireissä olevista yhteisöistä sellaisia henkilöitä, jotka haluavat osallistua kuvauksiin ja kertoa oman tarinansa dokumenttielokuvissa. Alustavasti valittujen henkilöiden kanssa käydään heidän omalla kielellään keskusteluja siitä, mihin tarpeisiin materiaaleja tuotetaan ja mihin niitä käytetään. Keskustelut ovat tärkeitä paitsi suostumuksen myös turvallisuuden kannalta.
Kuvausten jälkeen kuvausryhmä istuu pitkiä iltoja paikallisen tulkin kanssa kääntäen haastattelua sana sanalta. Välillä käännöstyö on työlästä: kaikissa kielissä ei ole esimerkiksi samanlaista sanastoa ilmaista tunteita.
Videoiden editoiminen ja tarinan kaaren rakentuminen voivat viedä useita viikkoja. Kun dokumenttielokuvat on hiottu loppuun asti, ne lähetetään Ylelle. Dokumentit julkaistaan helmikuussa Yhteisvastuukeräyksen avauksen yhteydessä, minkä jälkeen ne ovat kaikkien katsottavissa.
Artikkeli on päivitetty versio syksyllä 2021 julkaistusta jutusta.
17-vuotias Dorcas pakeni kotimaastaan Kongon demokraattisesta tasavallasta kesken koulupäivän. Ugandassa Dorcas ponnistelee pysyäkseen koulussa ja saadakseen riittävästi ruokaa. KUA auttaa pakolaisnuoria rakentamaan itselleen parempaa tulevaisuutta.
Teksti: Elisa Rimaila Kuvat: Antti Yrjönen
AAMUN VIILEIMMÄT tunnit soveltuvat parhaiten peltotöihin. Painava puuvartinen kuokka pölläyttää maakerroksesta pölyä, ja Dorcas Uwamahoro, 17, sylkäisee suustaan maahan muutaman ruskean pavun. Jos sateet tulevat ajallaan ja riittävinä, Dorcasin perheellä on kolmen kuukauden päästä lautasellaan oman pellon papusatoa.
Aurinko on jo noussut korkealle, vaikka peltoa ympäröivillä kukkuloilla linnut vasta virittelevät konserttiaan. Dorcas löytää taskuistaan vielä viimeiset pavut, viskaa ne maahan ja vetää kuokalla päälle ohuen maakerroksen.
“Kotona Kongossa elämä oli hyvää”, hän sanoo.
”Minulla on vain jatkuva nälkä ja joudun perheenjäsenteni kanssa työskentelemään paljon, että saisin syötävää. Vaatteeni likaantuvat, ja tunnen myös itseni likaiseksi”, Dorcas sanoo.
Dorcas Uwamahoro (kesk.) joutui kotimaastaan Kongon demokraattisesta tasavallasta paetessaan eroon vanhemmistaan Salome Imanizabayosta (oik.) ja Jean Habiyaremyeasta. Sosiaalinen media yhdisti perheen Ugandan puolella.
Elämä pakolaisena on ollut teini-ikäiselle Dorcasille kovaa. Uudessa kotimaassa Ugandassa hän joutuu auttamaan vanhempiaan erilaisissa maatöissä, joiden turvin perhe saa lisää ruokaa pöytään.
Dorcasin vanhemmat tekevät voitavansa, että tytär ja hänen nuoremmat sisaruksensa saisivat käydä koulua pakolaisuudesta huolimatta.
Dorcas saapui Ugandaan pakolaisena keväällä 2022 pian sen jälkeen, kun konflikti kärjistyi jälleen hänen kotiseudullaan Kongon demokraattisen tasavallan itäosassa.
Pakomatka alkoi kesken koulupäivän.
”Koulun ympärillä alkoi kuulua laukauksia. Pakenimme veljeni kanssa kotiin, mutta jo ovella huomasimme, etteivät vanhempamme ja loput sisaruksemme enää olleet siellä. Viskasimme kirjat pois käsistämme ja jatkoimme juoksua”, Dorcas muistelee.
Kongon konflikti alkoi jo paljon ennen kuin Dorcas syntyi. Kolmen raa’an vuosikymmenen aikana yli viisi miljoonaa ihmistä on menettänyt henkensä. Kongo on valtava maa, ja sen itäosaan keskittyvä konflikti kuuluu maailman unohdetuimpien joukkoon: konflikti nousee uutisotsikoihin lähinnä, kun jotakin suurempaa tapahtuu. Sellainen hetki oli maaliskuussa 2022, kun aseistautuneet ryhmät jälleen kerran aktivoituivat ja sadat tuhannet joutuivat pakenemaan kodeistaan.
Vuoden 2023 loppuun mennessä noin puoli miljoonaa kongolaista oli paennut rajan yli naapurimaa Ugandaan ja lähes kuusi miljoonaa eli pakolaisena omassa kotimaassaan. Pitkällä väkivallan kierteellä on ollut valtavia vaikutuksia jo useampaan nuorten sukupolveen. Moni on joutunut keskeyttämään koulun ja elämään pelon varjostamaa arkea.
”Ikävöin ystäviäni, mutta en tiedä, missä he nyt ovat”, sanoo Dorcas Uwamahoro. Pako kotimaasta tapahtui huhtikuussa 2022 kesken koulupäivän.
Sosiaalinen media yhdisti Kongosta paenneen perheen
Kun Dorcasin nykyiseltä kotipihalta, Ugandan etelärajalla sijaitsevalta suurelta Nakivalen pakolaisasutusalueelta tähyilee länteen Kongon suuntaan, on vaikea uskoa, minkälaisia luonnonrikkauksia kahden valtion välimaastossa on – ja minkälaista inhimillistä kärsimystä ne rajan toisella puolella ovat aiheuttaneet.
Kongoa ja sen itäistä naapuria Ugandaa erottavat Afrikan suuriin vesistöihin kuuluva Edwardinjärvi ja jylhät Virungavuoret. Ne maailma tuntee myös ”sumuisina vuorina”, kiitos yhdysvaltalaisen etologin Dian Fosseyn omaelämäkerrallisen menestyskirjan ja siihen perustuvan Hollywood-elokuvan.
Villin luonnon sijaan Dorcasin kotia ympäröivillä loivilla kukkuloilla kasvaa lähinnä istutettuja ruokabanaanipuita eli matokea. Rinteille on kynnetty myös etenkin maissi- ja papupeltoja, ja punaruskeaan hiekkaan muodostuneen tien laidoilla kävelevät verkkaiseen tahtiin pitkäsarviset ankole-rodun naudat ja vuohet. Eläinten seassa taivaltavat banaaniterttuja, vesikanistereita ja kuokkia kantavat ihmiset.
Dorcas saapui Itä-Kongosta Ugandaan eri reittiä kuin muu perhe. Älypuhelimien ja sosiaalisen median ansiosta perheenjäsenet löysivät toisensa pian ylitettyään rajan pakolaisten vastaanottoalueelle.
”Olin jo ehtinyt ajatella, etten enää näe vanhempiani. Oloni oli kamala, mutta YK:n pakolaisjärjestö UNCHR:n työntekijät vakuuttivat, että toivoa on.”
”Tunsin itseni äärimmäisen onnelliseksi heidät nähdessäni”, Dorcas sanoo.
YK:n pakolaisjärjestön mukaan Uganda tarjoaa turvaa 1,5 miljoonalle Kongosta ja Etelä-Sudanista paenneelle. Luvut tekevät Ugandasta Afrikan suurimman ja maailman neljänneksi suurimman pakolaisia vastaanottavan valtion.
17-vuotiaalla Dorcas Uwamahorolla on yhteensä kahdeksan sisarusta. Isoveljien lisäksi perheeseen kuuluu myös pikkusisaruksia, joiden hoitamisessa Dorcas auttaa vanhempiaan, kun nämä ovat peltotöissä.
Dorcasin perhe asettui Nakivalen pakolaisasutusalueelle, paikkaan, josta Ugandan pakolaisten asuttaminen aikanaan alkoi. Se on koko Afrikan vanhin pakolaisasutusalue, joka perustettiin alun perin jo vuonna 1958. Kuuden vuosikymmenen aikana Itä- ja Keski-Afrikkaa ovat nuijineet monenlaiset luonnonkatastrofit ja konfliktit, joiden vuoksi miljoonat ihmiset ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan.
Pinta-alaltaan satakuntalaista Nakkilan kuntaa vastaavalla alueella asui vuonna 2020 yli 170 000 pakolaista, jotka olivat kotoisin Kongon lisäksi etenkin Burundista, Ruandasta, Somaliasta, Etiopiasta ja Eritreasta. Liike on jatkuvaa. Yhdet ovat jääneet vuosikymmeniksi, toiset syntyneet pakolaisina. Kolmansilla on ollut onnea ja mahdollisuus palata kotimaahan.
Dorcasin (selin) äiti Salome Imanizabayo, 40, on kokenut maanviljelijä. Kotimaassa Kongossa äiti viljeli perheen omaa peltoa.
Pakolaisuus teki riippuvaiseksi ruoka-avusta
Pakolaisuus on ollut 17-vuotiaalle kova pala purtavaksi. Elämä on hyvin erilaista kuin se, johon Dorcas on tottunut. Kotimaassa Kongossa Dorcasin isä työskenteli opettajana ja äiti viljeli perheen omaa maapalaa. Dorcas kävi koulua ja eli normaalia teini-ikäisen tytön elämää, johon sisältyi myös ystävien kanssa vietettyä aikaa.
”Ikävöin ystäviäni, mutta en tiedä, missä he nyt ovat. Sodan keskellä kaikki lähtivät omiin suuntiinsa”, hän sanoo vakavana.
Dorcasia kuunnellessa käy selväksi, miten paljon tulevaisuus häntä huolestuttaa. Suurin osa yksitoistahenkisen perheen vähistä rahoista menee tällä hetkellä ruokaan. Jokainen perheenjäsen saa Maailman ruokaohjelma WFP:n kautta sekä papujen, ruokaöljyn, suolan ja maissin kaltaisia ruoka-aineksia että rahaa, mutta lahjoitukset eivät riitä kattamaan kaikkia tarpeita. Etenkään ne eivät riitä pitämään perheen lapsia koulussa.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Katso video, jolla Dorcas Uwamahoro kertoo elämästään pakolaisena.
”Kotona Kongossa tällaisia ongelmia ei ollut. Täällä koulunkäynti on jatkuvasti vaarassa, koska meillä ei ole rahaa koulumaksuihin”, hän sanoo.
Ugandassa Dorcasilta kului kolme kuukautta päästä kouluun.
”Mietin silloin jatkuvasti, mistä saan kirjoja ja koulupuvun ja pääsenkö oikeasti ikinä takaisin kouluun. Olin todella masentunut”, hän kertoo.
Nyt Dorcas käy koulua useimpina päivinä. Dorcas sai koulutarvikkeet, repun ja tarvittavan rohkaisun Kirkon Ulkomaanavulta, joka on katastrofirahastonsa tuella työskennellyt Nakivalen pakolaisasutusalueella lasten ja nuorten kouluun paluun eteen vuodesta 2022.
Maailman ruokaohjelma WFP:n avustustarvikkeista on tullut tärkeä osa Dorcas Uwamahoron, 17, (keskellä) perheen ruokaturvaa Ugandassa. Dorcas hakee itselleen kuuluvan annoksen kuukausittain ruoanjakelupisteestä.
Uganda tukee pakolaisina maahan saapuvien ihmisten ruokaturvaa antamalla jokaiselle perheelle maapalan, jolla he voivat viljellä itselleen ruokaa. Dorcas Uwamahoron perhe kuokki saamaansa peltoa Nakivalen pakolaisasutusalueella ja istutti ensimmäistä papusatoaan syyskuussa 2023.
Dorcasin isä Jean Habiyaremye, 42, työskenteli kotimaassaan Kongossa opettajana. Hän haluaa, että mahdollisimman moni lapsista pääsisi kouluun ja saisi itselleen parhaan mahdollisen tulevaisuuden.
Dorcasin perheellä on juuri ja juuri varaa maksaa koulunkäynnistä, mutta ei varaa kouluruokaan. Hän joutuu usein istumaan iltapäivän oppitunneilla vatsa kuristen.
Kouluruokailu Nakivalessa maksaisi 60 000 shillinkiä lukukaudessa, mikä vastaa vajaata 15 euroa. Rahalla ostaisi yhden lounaan Helsingin keskustassa, mutta Ugandassa pakolaisena elävälle summa on iso.
Inflaatio on nostanut ruoanhintaa myös Ugandassa. Samanaikaisesti Maailman ruokaohjelma WFP:n ja pakolaisjärjestö UNHCR:n kaltaiset suuret perinteiset avustusjärjestöt ovat joutuneet rahoituspulan vuoksi leikkaamaan apuaan rajusti.
Maailman ruokaohjelma WFP:n myöntämä käteisavustus henkilöä kohti on Ugandan pakolaisalueilla 12 000 shillinkiä eli noin 2,90 euroa kuukaudessa. Summa alittaa reilusti jo äärimmäisen köyhyyden rajaksi määritellyn noin kaksi euroa päivässä. Dorcasin perheenjäsenistä osa saa tukea ruokatavaroina, osa käteisenä.
Rahoituspula johtuu suurelta osin kahdesta asiasta: Siitä, että maailman mielenkiinto on kohdistunut voimakkaasti Ukrainaan, ei Afrikkaan. Samanaikaisesti kriisit ovat voimakkaasti voimistuneet alueella ilmastonmuutoksen ja poliittisen epävakauden vuoksi, mikä on ajanut satojatuhansia uusia ihmisiä Kongon lisäksi esimerkiksi Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Etiopiassa ja Sudanissa pakenemaan kodeistaan.
17-vuotiaan Dorcasin tehtäviin kotona kuuluu myös 6-vuotiaiden kaksossisarusten valmisteleminen ja saattaminen kouluun. Dorcas harmittelee, etteivät edes Asante Melody ja Pacific Yvonne saa koulupäivän aikana ruokaa, koska perhe on niin köyhä.
Ugandalaisissa kouluissa opetuskieli tuottaa hankaluuksia
Kurisevan vatsan ohella on myös toinen seikka, joka hankaloittaa Dorcasin ja monien muiden pakolaisten koulupäiviä.
”Kotona opiskelimme swahiliksi ja ranskaksi. Täällä opettajat puhuvat vain englantia. Puutteellisen kielitaitoni takia jouduin siirtymään pari vuotta matalammalle tasolle.”
Paettuaan kotoa Kongosta Dorcas Uwamahoro (kesk.) kadotti yhteyden ystäviinsä. Ugandassa hän on saanut uusia ystäviä, jotka jakavat saman kokemuksen pakolaisuudesta. Kongolaiset Asante Ruzuba (vas.) ja Neema Bizimana ovat myös Dorcasin koulukavereita.
Kielihaaste jäytää tytön mieltä, mutta pakolaisalueiden kouluissa noudatetaan Ugandan virallista opetussuunnitelmaa. Siinä opetuksen kieli määritellään englanniksi.
”Kotona olin luokkani parhaita oppilaita. Viittasin ahkerasti tunneilla ja ymmärsin kaiken. Tunsin itseni älykkääksi”, hän kertoo.
Koulussa suoriutuakseen Dorcas joutuu opiskelemaan englantia. Usein kaiken hankaluus turhauttaa.
”En ymmärtänyt ensimmäisinä päivinä koulussa mitään!”
Pikkuhiljaa Dorcas on oppinut kieltä ja saa apua myös koulussa vapaaehtoisena työskentelevältä englanninopettajalta, joka on itsekin saapunut Kongosta Ugandaan pakolaisena.
Vaikka koulunkäynti vieraalla kielellä ja nälkäisenä on raskasta, Dorcas Uwamahoro haluaa uskoa siihen, että voi ahkerasti opiskelemalla vaikuttaa tulevaisuuteensa.
”Nyt osaan jo tervehdykset ja voin edes tervehtiä tunnilla opettajaa”, Dorcas sanoo ja selvästi hieman vähättelee osaamistaan. Nuoren naisen lempiaineita koulussa ovat etenkin matematiikka ja kemia – niissä kun pärjää laskemalla.
Nakivalessa pakolaiset ja alueen paikalliset lapset ja nuoret käyvät samaa koulua. Kieli yhdistää myös eri kansalaisuutta olevia pakolaisia. Dorcas kertoo saavansa tukea myös uusilta ystäviltään, joihin hän tutustui heti Ugandaan saavuttuaan.
”Aloimme tutustua toisiimme, koska meillä on yhteinen kieli”, hän kertoo.
Yksi Dorcasin uusista ystävistä on Neema Bizimana, 19, joka on Dorcasin tapaan joutunut totuttelemaan uuteen elämään vieraassa maassa. Teinityttöjen perheet jakavat nyt pakolaisasutusalueella saman, Ugandan valtion myöntämän pellon.
Nakivalen pakolaisasutusalueella Dorcas Uwamahoro, 17, saa tukea sinnittelylleen koulussa ystävältään Neema Bizimanalta, 19. Tytöt ovat ikäerosta huolimatta samalla luokalla, koska kumpikin on joutunut opettelemaan englannin kieltä seuratakseen opetusta.
Dorcas ja Neema auttavat parhaillaan vanhempiaan istuttamaan pellolle papuja. Satoa on odotettavissa kolmen kuukauden päästä. Tytöt toivovat, että oman pellon sato lopettaa jatkuvan nälän.
Väsymys ja huolet tuntuvat kuitenkin unohtuvan ystävän seurassa. Tytöt kikattelevat tauolla kuokkiinsa nojaillen.
”Minulla on täällä ystäviä, joilta saan toivoa. Heillä on hyviä ideoita ja he myös kannustavat pysymään koulussa, vaikka mikä olisi”, Dorcas sanoo.
Vuonna 2024 Yhteisvastuu parantaa nuorten elämänhallintaa ja tulevaisuuden mahdollisuuksia maailmalla ja kotimaassa. Keräyksen tuotoilla KUA tukee katastrofirahastonsa kautta koulutustarpeita Ugandan pakolaisasutusalueilla.
Osallistu Yhteisvastuukeräykseen
Lähetä tekstiviesti APU20 (20 € lahjoitus) numeroon 16588 tai lahjoita valitsemasi summa MobilePaylla numeroon 85050. (Keräyslupa RA/2020/639 ja ÅLR/2023/7525)
Yhteisvastuukeräys kerää varoja nuorten psykososiaalisen tuen lisäämiseksi
Yhteisvastuu auttaa vuonna 2024 haavoittuvimmassa asemassa olevia nuoria. Helmikuun 4. päivänä alkavan kampanjan aikana kerätyt varat käytetään syrjäytymisvaarassa olevien nuorten ja heidän mahdollisuuksiensa tukemiseen HelsinkiMission, Suomen ev.lut. seurakuntien ja Kirkon Ulkomaanavun avulla.
VUONNA 1949 perustettu Yhteisvastuukeräys käynnistyy jälleen sunnuntaina helmikuun 4. päivänä. Vuoden 2024 Yhteisvastuu kerää varoja nuorille, jotka kokevat syvää yksinäisyyttä tai ovat vaarassa syrjäytyä, menettää elämänhallintansa tai mahdollisuutensa hyvään elämään Suomessa ja maailmalla.
Keräyksen tuotosta ohjataan tänä vuonna 40 prosenttia HelsinkiMissiolle ja Suomen evankelis-luterilaisille seurakunnille nuorten hyväksi tehtävään työhön. Maailman katastrofialueiden nuorten auttamiseen suunnataan 60 prosenttia Yhteisvastuun tuotosta. Apu menee perille Kirkon Ulkomaanavun työn kautta.
Vuoden 2024 Yhteisvastuu-piispana toimii Espoon hiippakunnan piispa Kaisamari Hintikka.
Kirkon Ulkomaanavun (KUA) työllä tuetaan humanitaarisen avun muodossa heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä maailman katastrofien keskellä. Avustustarpeiden syitä ovat useimmiten kuivuuden, tulvien, myrskyjen ja maanjäristysten kaltaiset luonnonkatastrofit, aseelliset konfliktit ja äkilliset suuret onnettomuudet.
”Kirkon Ulkomaanapu jatkaa työtään periksiantamattoman toivon hengessä ja edistäen modernin kehitysyhteistyön parhaita periaatteita. Koulutus sekä yrittäjyyden ja toimeentulon mahdollisuuksien edistäminen ovat kestävän kehityksen ytimessä myös isojen globaalien haasteiden ja rahoitusleikkausten keskellä, sanoo KUA:n toiminnanjohtaja Tomi Järvinen.
Tämänvuotisessa keräyksessä esitellään erityisesti KUA:n avustustyötä Ugandassa, joka on yksi maailman eniten pakolaisia asuttavista maista. Ugandassa asuu yhteensä 1,5 miljoonaa pakolaisena maahan tullutta ihmistä. Heistä kolmasosa on kotoisin vuosikymmenien konfliktin runtelemasta Kongon demokraattisesta tasavallasta.
Kirkon Ulkomaanapu tekee työtä Ugandassa kuudella pakolaisasutusalueella. Koulutushankkeiden avulla parannetaan koulutuksen saatavuutta rakentamalla uusia ja turvallisia luokkahuoneita, järjestämällä kouluun paluuseen kannustavia kampanjoita ja lisäämällä tietoa koulutuksen tärkeydestä sekä jakamalla oppimateriaaleja ja hygieniapakkauksia. Tukemalla lasten ja nuorten koulunkäyntiä ja tarjoamalla ammatillista koulutusta mahdollistetaan pakolaisina saapuneille nuorille valoisampi tulevaisuus ja kestävä toimeentulo.
Keräyssumma nousi vuonna 2023
Vuoden 2023 Yhteisvastuukeräys keräsi varoja nuorten väkivallan ja konfliktien ratkaisuun ja ennaltaehkäisyyn Suomessa ja maailmalla. Keräyssumma nousi toista vuotta peräkkäin ja ylsi alustavan tiedon mukaan yli 2,6 miljoonaan euroon.
Yhteisvastuukeräyksen tarkka tilintarkastamaton keräyssumma oli 2 664 846 euroa. Nousua edelliseen vuoteen on yli 20 prosenttia, mikä on suurin kasvu kymmeneen vuoteen.
Kulujen jälkeisestä tuotosta 40 prosenttia ohjataan Suomessa nuorten hyväksi tehtävään työhön Aseman Lapset ry:n ja Suomen evankelis-luterilaisten seurakuntien kautta. 60 prosenttia käytetään maailman katastrofialueiden ihmisten auttamiseen Kirkon Ulkomaanavun työn kautta.
Vuonna 2023 Yhteisvastuun voimin suunnattiin huomio väkivallan keskellä eläviin nuoriin. Kirkon Ulkomaanavun esimerkkikohteessa Keniassa ilmastonmuutos lisäsi paimentolaisalueilla väkivaltaa, johon myös nuoret joutuivat mukaan. Yhteisvastuun vaihtuva kumppanijärjestö Suomessa oli Aseman Lapset ry.
Yhteisvastuu on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suurkeräys. Jokavuotinen Yhteisvastuu-kampanja viestii vuosittain ihmisten hädästä lähellä ja kaukana. Kolmen viime vuoden aikana kampanja on keskittynyt parantamaan nuorten elämää.
Lisätietoja
Viestintäpäällikkö Liisa Toivonen, Kirkkopalvelut, puh. 040 546 1507, liisa.toivonen@kirkkopalvelut.fi
Tekoja: Keniassa ilmastokriisi tekee nuorista karjavarkaita – kuuntele tarina Yhteisvastuukeräyksen dokumenttikuvausten takaa
Kenian Kerion laaksossa karjavarkaudet ovat olleet jo pitkään osa arkista elämää. Panoksena verisissä mittelöissä on arvokas karja, joka takaa perheille toimeentulon. Pitkittynyt kuivuus on lisännyt paikallisten ahdinkoa entisestään. Tekoja-podcastin juontaja Ulriikka Myöhänen soitti kaukopuhelun KUA:n viestinnän asiantuntijalle Elisa Rimailalle, joka oli syksyllä 2022 Kerion laaksossa tekemässä Yhteisvastuu-dokumenttia. Tapaamme jaksossa myös entisen karjavarkaan Kipkoririn, joka pääsi irti väkivallasta, kouluttautui ja ansaitsee toimeentulonsa viljelemällä.
YHTEISVASTUUKERÄYKSEN teema on vuonna 2023 Nuoret väkivaltaisessa maailmassa. Keräyksen tuotoista 60 prosentilla tuetaan Kirkon Ulkomaanavun kohteissa tehtävää työtä maailman katastrofialueilla. Varoilla autetaan katastrofien, konfliktien ja luonnonmullistusten aiheuttamissa hätätilanteissa hauraimpia yhteisöjä, vanhuksia ja perheitä.
Kenia on Kirkon Ulkomaanavun esimerkkikohde katastrofityöstä vuonna 2023. Afrikan sarvea vaivaava pitkittynyt kuivuus uhkaa miljoonien ihmisten toimeentuloa ja elinolosuhteita erityisesti niissä osissa Keniaa ja Somaliaa, joissa elanto on sidottu paimentolaisuuteen. Kun jo viidennet sateet kevään 2020 jälkeen ovat jääneet hyvin vaatimattomiksi, ovat karjan laidunmaat käyneet olemattomiksi. Kamppailu laitumista ja sitä kautta myös omasta toimeentulosta on yksi syy sille, miksi väkivalta ottaa vallan Kenian Kerion laaksossa joka vuosi.
Kirkon Ulkomaanavun viestinnän asiantuntija Elisa Rimaila matkusti lokakuussa 2022 Kerion laaksoon kuvaamaan Yhteisvastuukeräyksen dokumenttielokuvia yhdessä kuvausryhmän kanssa. Matkan aikana kuvausryhmä tapasi ja haastatteli sekä nuorempana karjavarkaiden joukkoon kuulunutta nuorukaista että nuorta naista, joka oli jäänyt leskeksi ja kahden pienen lapsensa yksinhuoltajaksi, kun naapuriyhteisöstä peräisin olleet karjavarkaan surmasivat hänen puolisonsa.
Tekoja-podcastin kauden 2023 ensimmäisessä jaksossa juontaja Ulriikka Myöhänen ja Elisa keskustelevat Kerion laakson tilanteesta ja ilmastokriisin vaikutuksista väkivallan juurisyihin.
Hei missä sä meet tällä hetkellä? Onks sulla aikaa jutella.
Elisa [00:00:17]:
No joo me ollaan täällä Keniassa Kerion laaksossa, nii on mulla, just sattuu olemaan hetki aikaa.
Ulriikka Myöhänen [00:00:25]:
No okei. Onpas mahtava juttu, että sain sut kiinni. Minkäslainen keli siellä Keniassa on ollu nyt?
Elisa [00:00:32]:
No siis täällähän on siis aivan tämmönen helteisen kesäisen äärimmäisen kuuma, et joka päivä on ollu kolmeekymmentä astetta. Ja aika moinen aurinko polttaa päiväntasaajalla melkeen kun ollaan niin ei mikään ihme.
Ulriikka Myöhänen [00:00:51]:
Okei, onks noi ollu nyt vuodenaikaan nähden ihan tavalliset sääolosuhteet?
Elisa [00:00:58]:
No mun käsityksen mukaan vähän niinku odotellaan, että ihan just pitäis alkaa sadekauden. Mutta niinkun uutisissakin on ollut tässä aika ajoin pidemmän aikaa tietoo siitä, että siis nää sateet on täällä itäisessä Afrikassa olleet vähän häiriintyneet tässä viimesen parin vuoden aikana, eli kunnon sateita ei oo oikeestaan saatu näillä seuduilla kuluneiden kahden vuoden aikana, vähän reilunki kahen vuoden aikana. Että vähän jännittävää on. On täällä vähän ripsiny iltasin ja öisin täällä, missä me ollaan yövytty, mutta aika kuivaa on.
Ulriikka Myöhänen [00:01:44]:
Niinpä. Yleensä tää Suomen syksy on sellasta aikaa, että sielläki mitäis enemmälti sadella sitte.
Elisa [00:01:50]:
Kyllä, kyllä.
Ulriikka Myöhänen [00:01:52]:
No hei te ootte ollu kuvaamassa sitä yhteisvastuudokkaria kirkon ulkomaanavun viestinnän porukalla, niin mites teillä on reissu menny ja mitä teille on jääny päällimmäisenä mieleen?
Elisa [00:02:02]:
No siis ilmastonmuutoshan vaikuttaa tosi paljon täällä ihmisten paikallisten ihmisten elämään. Ja kuten kaikkialla muuallakin se ei vaikuta silleen tasapuolisesti kaikkiin samalla tavalla, vaan se on ehkä vähän jopa tehny osasta tätä Kerion laakson elämää paljon hankalampaa kun taas sitten toisessa osassa. Elikkä tässä kukkuloiden puolella, missä me ollaan nyt paljon oltu, on vähän vihreempää. Sit tosta menee tommonen toi Keriojoki, jonka toisella puolella alkaa toinen maakunta, Baringo. Me ollaan siis oltu nyt täällä Elgeyo-Marakwetin puolella. Niin tuolla Baringon puolella, mikä on enemmän tuolla laaksossa, niin sen huomaa siinä melkeen heti siinä joen ylityksen jälkeen, miten se maasto muuttuu sellaseks tosi kuuma tai sellaseks hiekkaiseks, et siellä ei ookaan enää semosta aluskasvillisuutta. Täs tää ilmastonmuutos on voimistanu sitä sellasta, et siel ei kasva juuri mitään paitsi piikkipuskaa ja kaktusta. Ja sithän se tuota täällä on aika aktiivinen on- ja off -tyyppinen konflikti näiden eri ihmisryhmien välillä, mikä johtuu just osittain karja, johtuu se siitä, että on huono, kaikki on kauheen riippuvaisia karjasta, ja tuolla toisella puolella on kauheen huono laiduntaa sitä karjaa, ja täällä toisella puolella on vähän parempi. Täällä on toimeentulo tosi paljon siitä karjasta kiinni ja toisella puolella vähän enemmän ku toisella, niin se on on sellanen pitkällinen konflikti, joka liittyy toimeentuloo mutta myös ilmastonmuutokseen, joka hankaloittaa toimeentuloa.
Ulriikka Myöhänen [00:04:00]:
Okei, kuulostaa aika haastavalta tilanteelta. Pakko kysyy tosta tarkemmin, kun siis Keniahan ei oo mulle mitenkään erityisen tuttu maa, niin missä päin Keniaa tää Keriojoki sijaitsee, niin missä päin ilmansuunnallisesti tällä hetkellä olette?
Elisa [00:04:15]:
Joo, Keriojoki tosiaan halkoo tämmöstä Kerion laaksoa, joka sijaitsee, tää on Nairobista vähän luoteeseen. Eli tää tavallaan ei olla missään Ugandan rajalla, mutta luoteeseen päin.
Ulriikka Myöhänen [00:04:37]:
Nii just. Kerroit, että tää ilmastonmuutoksenki haastama tilanne on aiheuttanu jo pitkän aikaa ihmisten ja ihmisryhmien välille kahnauksia paikallisia konflikteja, niin mitä kaikkea näiden konfliktien taustalla oikeestaan on?
Elisa [00:04:56]:
Siis joo vähän eri tietojen mukaan tää konflikti on jo alkanu 60-luvulla enemmän tai sitte 90-luvun alussa, ja sit se on käsittääkseni kiihtyny koko ajan. Täällä etenki sillon ku kuiva kausi alkaa ja laiduntaminen käy hankalaks, nii sitte ihmiset rupee tai tää konflikti rupee aktivoitumaan. Ja tää on kyse, mikä tätä konfliktia tuottaa, niin siinä on periaatteessa kolme asiaa. Et se on se, että ihmisten pääasiallinen toimeentulo tällä seudulla koko Kerion laaksossa oikeestaan on perinteisesti liittyny tähän karjaan lihakarjaan, et se on tää, et ne voi olla myös kameleita. Lihanautoja ja kameleita. Se on arvokkainta omaisuutta, mitä ihmisillä täällä on. Et jos sulla ei ole karjaa, niin sit sulla ei käytännössä oo kauheesti omaisuutta. Täällä on sit tähän liittyen on ilmeisesti vähän sellanen vois sanoa, että ammattirikollisuus, mutta on myös tällästä ammattirikollisuus siihen liittyen, että varastellaan sitä karjaa puolin ja toisin. Ja ei pelkästään näiden kahden mainitseman alueen välillä, vaan myös laajemmin. Että tossa oli just Turkanan alueella pari viikkoa aikasemmin ku me tänne tultiin nii oli sellanen tosi iso karjavarkaus, jossa kuoli kaheksan poliisia, ja oli tavallaan siis sellanen, et ne on ammattirikollisia ja niillä on tuliaseet käytössä ja näin, mut sit toisaalta tähän liittyy myös vähän sellasta samaa, ku vähän joka puolella semmoseen radikalisoitumiseen, että se on myös osa sellasta perinteistä nuorten miesten initiaatioriittiä, että pitää osoittaa oma miehuus jollain tavalla, ja se on liittyny tälläseen koti, paitsi että puolustetaan omaa kotia ja omaisuutta naapureilta, mutta myös osallistutaan sellasiin tilanteisiin, joissa varastetaan niiltä naapureilta sitten taas sitä karjaa.
Ulriikka Myöhänen [00:07:25]:
No aika hurja tilanne. Onks se ihan osa tämmöstä aikuistumista paikallisilla nuorilla sitte, että pitää varastaa karjaa, että voi tulla mieheksi.
Elisa [00:07:35]:
Osittain on, mutta tässä on myös vahvasti se, että on tullu todettua, että on jotkut markkinat, jotka sitten ostaa niitä varastettuja eläimiä, että se on tavallaan toimeentulon tapa sitte myös. Että se on ihan, että kun pojat alkaa lähestyä teini-ikää, niin saatetaan ottaa mukaan näihin erilaisiin ryöstelyoperaatioihin tai vähintään puolustamaan sitä omaa karjaa sitte. Mutta oli siitä ilmastonmuutoksesta puhetta, niin se myös tuo sitä konfliktia, kun ihmiset tulee laiduntamaan tuolta kuivalta puolelta tänne vähän rehevämmälle puolelle, niin se synnyttää eripuraa ja toki luo niille varkaillekin tilaisuuksia sitten. Että näin. Mutta pääasiallisesti tilanne on se, että karja on arvokasta, ja sitä varastellaan molemmin puolin ja kaikkien välillä suunnilleen. Ja etenki sillon kun on kuivakausi, se tilanne eskaloituu.
Ulriikka Myöhänen [00:08:48]:
Kuulostaa paikallisesti aika haastavalta tilanteelta tosiaan, kun on haastava tilanne näiden sateiden kanssa, jotka ei oo nyt pariin vuoteen tullu kunnolla. Ilmastonmuutos kiihtyy. Resursseja on vähän. Toimeentulo on niin riippuvainen tästä karjasta ja sit on vielä nää kahnauksia aiheuttavat karjavarkaudet. Tosi haastavan kuulonen tilanne. Ootsä siis päässy juttelemaan näiden paikallisten karjavarkaiden kanssa siellä, vai onks he jossakin piilossa?
Elisa [00:09:20]:
No eihän he silleen välttämättä huutele itsestään, että täällä ollaan. Mutta meillä on ollu täällä kirkon ulkomaanavulla on ollu sellanen rauhan projekti, jossa on sitten tenty sekä nuorten että naisten ryhmien kanssa sellasta rauhan työtä, johon liittyy myös toimeentulotyötä, eli järjestetään tai annetaan mahdollisuuksia ihmisille johonkin muuhun toimeentuloon kun karjankasvatukseen esimerkiks maanviljelykseen siellä, missä se on mahdollista. Ja sit on esimerkiks mehiläisten kasvatusta, koska mehiläiset ei oo häiriintyny tästä ympäristöstä tällä seudulla. Mut joo, kyl me tavattiin tosiaan yks entinen karjavaras tossa kuvausten yhteydessä ja jututettiin häntä, ja hän kerto aika paljon siitä elämästä, että mitä se oli ja mikä johti siihen, että hän pääty nuorena poikana jo sitte mukaan näihin. Ja hänellä oli itseasiassa tavallaan koskettava tausta, että täs on vielä se, että tähän on sukupolvia kiertyny tähän, niin hänenki isänsä oli kuollu karjavarkaiden hyökkäyksessä, kun hän on ollu vielä pieni. Mutta voitais ehkä kuunnella. Mulla on tässä ääninäyte Koririn tarinasta, niin tota kiinnostaisko sellanen?
00:11:00]: [ääninäyte]
Elisa [00:11:33]:
Joo, elikkä tosiaan täähän on niinku hänki kerto tossa nauhalla, niin heitä saattaa olla satoja tai useampi sata nuorta miestä ja jopa lapsia, niin kokoontuu yhteen, et ne päättää jossain määrin siitä, millon ne lähtee ja mitä ne tekee ja mihin ne menee. Ja se tuntuu ihan valtavalta tälleen se eläinten määrä, mitä ne pystyy sieltä kuljettamaan. Ja kun tää on oikeesti sellasta piikkipuskasta maastoa kaikin puolin. Täällä on myrkyllisiä käärmeitä, mustaa mambaa ja vastaavaa. Niin jotenkin kun tää kaikki tapahtuu yön pimeydessä, ja ei oo tosiaan katuvaloja eikä välttämättä kuljeta teillä. Täällä ei siis kovin monia teitä mene, että niitä pitkin pääsis paikasta toiseen salaa, niin tuntuu ihan älyttömältä, miten isoja määriä eläimiä he pystyy viemään kerralla ja miten toimii tavallaan tosi järjestäytyneestikin.
Ulriikka Myöhänen [00:12:47
Siis miten ison skaalan hommaa se on, että miten paljon niitä eläimiä yleensä viedään kerralla, et onks kyse yksittäisistä vai ihan kokonaisista laumoista vai?
Elisa [00:12:58]:
No se riippuu just siitä, kuin monta ihmistä siihen ryöstöön osallistuu. Mutta jos siihen osallistuu niinku hänki kertoo jotain parisataa tämän puolen nuorta tai miestä, niin niit saatetaan siis ihan tuhat jopa ellei jopa parituhatta yhden yön aikana käydä hakemassa. Mut sit ne jaetaan, et kukaan ei kuljeta niin isoa laumaa tietenkään. Et se ehkä herättäis jo vähän huomioo
Ulriikka Myöhänen [00:13:33]:
Vois olla ehkä vähän.
Elisa [00:13:34]:
Vaan sitte tota mut et tota tosi kiinnostavaa oli kuulla, kun hän kerto näistä retkistä, mitkä on jo menneisyyttä hänen kohdalla.
Ulriikka Myöhänen [00:13:53]:
Tavallaan ymmärtää sen, kun se toimeentulo tulee tällä alueella tästä karjasta, niin jotenki tavallaan inhimillisesti ymmärtää sen, että voi syntyä tällasia tilanteita, joissa se karjan varastaminen tuntuu tosi houkuttelevalta vaihtoehdolta ja keinolta lisätä sitä omaa toimeentuloa ja oman perheen hyvinvointia. Mut eihän tää kovin kestävää toimintaa tietenkään oo.
Elisa [00:14:17]:
Nii.
Ulriikka Myöhänen [00:14:18]
Onks kirkon ulkomaan avulla jotain eväitä auttaa näitä paikallisia ihmisiä?
Elisa [00:14:21]:
No siis se, mitä täällä on tosiaan tehty, on sitä toimeentulotyötä, et tavallaan kun ohjataan se energia johonkin muuhun, mitä täällä voi tehdä, niin käytännössä niinku tämänkin nuorukaisen tapauksessa, niin hän oli saanut itselleen kunniallisen elannon siitä, että hän viljelee maata, ja hänellä on sellanen pieni putiikki. Täällä kasvaa mangoja tosi paljon, niin esimerkiks niitä mangopuita kasvattamalla voi saada toimeentuloa itselleen, ja tuolla, missä on vähän vaikeempi kasvattaa mitään tuolla toisella puolella, niin siellä on just mehiläisten kasvatusta ja hunajaa ja tän tyyppistä, ja toki toimeentulo on ongelma myös niille naisille, jotka on esimerkiks että puoliso on kuollu näissä konflikteissa. Mut sit on yks juttu vielä, missä sitten täällä on varsin kiinnostava projekti on noille nuorille miehille just suunnattu tämmönen jalkapallokerho, missä ne sitten harjottelevat ja sitten ne käy pelaamassa sellasia ystävyysotteluja tai turnauksia näiden naapurimaakuntien nuorten kanssa, ja kuulemma täällä on joskus tehty niinki, että on sekotettu ne joukkueet sitte vähän yllätyksenä ja sanottu, että nyt pelaatteki sekajoukkueena, et joutuuki pelaa samassa joukkueessa. Ja me käytii kattomassa
Ulriikka Myöhänen [00:16:13]:
Nii just, sehän on kiinnostavaa
Elisa [00:16:16]:
Nii me käytii kattomassa yhtä sellasta peliä, joka järjestettiin täällä olomme aikana, ja kyl täytyy sanoa, että ei niin siistiä jalkapalloa nää, kun avaa telkkaria ja yrittää kattoa jotain valioliigaa tai jotain kansainvälistä ottelua. Ei sillä, että minä katsoisin jalkapalloa kovin usein, mutta mitä minä pystyin sieltä kentän reunalta sanomaan, niin ei ollu sellasta repimistä ja tönimistä ja nyhtämistä, vaan aika hyvin pelattiin palloa.
Ulriikka Myöhänen [00:16:47]:
Oliko tää jalkapallojuttu siis millä lailla Kirkon Ulkomaanapuun liittyvä? Tuetaanko me tätä toimintaa?
Elisa [00:16:53]:
Joo, se on osa meidän rauhantyötä tällä alueella.
Ulriikka Myöhänen [00:16:58]:
Aivan.
Elisa [00:16:59]:
Sit hän sano myös
Ulriikka Myöhänen [00:17:04]:
Rauhan työ kuulostaa, sano vaan.
Elisa [00:17:06]:
Sano siitä vielä, että samalla oppii myös tuntemaan toisella puolella olevia nuorukaisia, niin siinä syntyy sellasia melkeen jopa ystävyyssuhteita, että tuntee ne toisella puolellla olevat tyypit, niin sit on ehkä vaikeempi lähtee sotajalalle niiden kanssa.
Ulriikka Myöhänen [00:17:31]:
Se on varmasti justiinsa näin. Rauhantyö kuulostaa konseptina siltä, että se tapahtuu jossain tosi korkeella tasolla pyöreissä pöydissä hienoissa saleissa, mutta tää on hyvä esimerkki siitä, miten sitä voi ihan paikallistasolla tehdä. Pystytään tällästä vuoropuhelua eri ihmisryhmien ja yhteisöjen välille kehittämään.
Elisa [00:17:54]:
Joo, kyllä. Se on nimenomaan siis tää on ollu Kirkon Ulkomaanavun työssä se keskeisessä asemassa, että kaikki otetaan mukaan siihen rauhantyöhön, ja erityisesti naiset. Et koska naiset edustaa myös luonnollisesti näiden nuorten äitejä siinä, niin aika monelle se äidin sano on mahdollisesti se, mitä ne kuuntelee. Ei kaikki. Niinku tämäki meidän nuorukainen, jota haastateltiin, niin kerto, ettei hän moneen vuoteen kuunnellu, mitä äidillä oli sanottavaa näistä karjavarkaushommista, mutta joo siis naiset on tosi tärkeessä asemassa rauhan työssä.
Ulriikka Myöhänen [00:18:44]:
Hei sä oot jutellu paljon kenialaisten nuorten kanssa tässä viime viikkoina siellä, ja tässä meidänki puhelun aikana on tullu aika paljon näitä haasteita ja vähän myös ratkasuja niihin, mutta millanen käsitys sulle on syntynyt, että millasta tulevaisuutta nuoret näkevät itselleen siellä? Tää maailmantilanne on kuitenkin aika hurja tällä hetkellä ihan globaalistikin.
Elisa [00:19:03]:
Tääl on ollu niin pitkään sellasta turvattomuutta ja väkivallan kierrettä, että se on ehkä vähän vaikee ehkä ajatella, että se sillee loppuis, mutta yllättävän moni, nyt täällä on siis ollu useamman kuukauden ajan tosi rauhallista, mutta tilanne voi muuttuu tosi äkisti. Mut siis yllättävän moni on myös sanonu, kun niiltä on kysyny, että pelottaako tai tunteeko olonsa jotenki turvattomaks, nii ne on vaan ollu silleen, no ei, [en saa sanasta selvää] as usual, että siihen kysymykseen on ollu sillee vaikee saada. Mut sit taas ne, jotka on koulussa, niin ne on sit taas varmaan aika motivoituneita tekemään siellä koulussa ollessaan kovasti hommia, että pääsee pitkälle.
Ulriikka Myöhänen [00:20:05]:
Mikä se yleistilanne siellä alueella nyt on, missä te ootte ollu muutaman viikon ajan? Käykö lapset ja nuoret koulua? Onko mahollista ylipäätään päästä kouluun?
Elisa [00:20:13]:
No se itseasiassa riippuu tosi paljon siitä, että missä nää lapset ja nuoret on. Että ymmärrettävistä syistä erityisesti tän vähän niinku kahden alueen raja-alueelta on ilmeisesti aika paljon kouluja tyhjentyny, että niissä ei oo normaali oppilasmäärä. Yhessä koulussa, missä me käytiin vierailulla, ne sano, että siellä on normaalisti joku reilu tuhat oppilasta, mutta sitten helmikuun jälkeen, kun helmikuussa oli vuos sitte paha tilanne päällä, niin sillon on muuttanu tosi paljon ihmisiä pois täältä tai vähintään ne on lähettäny lapset muualle kouluu, jotka on voinu lähettää, että noi koulut on aika paljon tyhjentyny. Mutta sitte erityisesti tuolla Baringon puolella ja Länsi-Pokotin alueella on ilmeisesti myös niin, että niitä kouluja on ollu jotenki vähän huonosti tai kaikilla ei oo mahdollista mennä niihin, koska köyhyys, koska lapset tarvitaan paimentamaan niitä eläimiä. Katsotaan tärkeämmäksi, että ne on paimentamassa eläimiä, tai että se on lapsille turvallisempaa vanhempien mielestä, kun että he kulkis pitkän matkan kouluun tai olis siellä koulussa, johon saattaa myös hyökätä vaikka se ei periaatteessa ole se ensisijainen kohde. Niin kyllä se kouluun pääseminen on selkeesti sellanen kynnyskysymys, ja sen eteen on nyt alettu tehdä paljon töitä kirkon ulkomaanavunkin puolelta.
Ulriikka Myöhänen [00:22:13]:
Joo. Vielä kysyn sen, kun mainitsit siitä, että monesti lasten työpanosta tarvitaan kotitöissä tai karjan hoitamisessa ja huoltamisessa. Nii miten sit tyttöjen elämä, et onks heillä samanlainen, et miten tytöt tekee? Käyks he koulua?
Elisa [00:22:32]:
Joo no siis käy ja ei käy ihan ku pojatkin periaatteessa. Sit taas tyttöjen, et täällä tyttöjen asema ehkä perinteisesti on ollu se, että he on ollu kotona ja auttanu kotitöissä, ja valitettavan moni menee naimisiin tosi nuorena, jopa ihan teini-ikäsenä. Toinen asia, mikä osassa tätä laaksoa vaikeuttaa sitä lasten, erityisesti tyttöjen, koulunkäyntiä on se, että tääl on eläny varsin vahvana ja ilmeisesti elää vieläkin se tyttöjen silpomisen perinne, ja elikkä tyttö tavallana kun tulee sopivaan ikään, mikä on siinä varhaisteini-iässä, niin se tarkottaa yleensä, että jos perheellä tekee jotenki tiukkaa, nii on kannattavampaa hommata sille tytölle puoliso, koska sitten saa sieltä toiselta puolelta jotain karjaa tai jotain omaisuutta ja tilanne paranee tällä tytön lapsuudenperheellä. Mutta samalla se tarkottaa sitä, että työtn koulunkäynti loppuu. Tälläsiäkin esimerkkejä on toki tullu eteen.
Ulriikka Myöhänen [00:24:01]:
Kyllä. Kuulostaa tosiaan, että monenlaisia haasteita siellä paikallisissa yhteisöissä tällä hetkellä on. Ja onneks joitakin ratkaisujaki ollaan pystytty kehittämään esimerkiks just tää rauhantyö, mikä tapahtuu paikallisesti näissä yhteisöissä, ja hienona esimerkkinä toi jalkapallohanke ja jalkapallon pelaaminen eri yhteisöjen välillä. Se kuulostaa ihan mahtavalta jutulta.
Elisa [00:24:27]:
Joo ja tytöille on sit ja nuorille naisille semmosia omia tavallaan nuorten naisten ryhmiä, missä he voi tavata toisiaan.
Ulriikka Myöhänen [00:24:38]
Okei, kiva. No te ootte ollu siellä nyt sen pari viikkoa kuvaamassa yhteisvastuudokumenttia, niin millä tavalla tää paikallinen yhteisö on ottanu teidät vastaan?
Elisa [00:24:48]:
No kyllähän luonnollisesti ollaan herätetty aika paljon huomioo perinteisesti jo sen puolesta, millasella kalustolla me tullaan ja liikutaan. Ja siitäki syystä, että tää ei oo perinteisen turismin aluetta ainakaan vielä ja näin. Mutta ihmiset on kyllä ketä ollaan tavattu, tosi ilosia ja toivottanu meidät tervetulleeks tosi kauniilla tavoilla ja ollu auttavaisia niin paljon ku voi. Ja sit on ollu tietysti vähän hyvä huomata, miten asiat toimii paikallisesti. Että meillä on ollu molemmilta puolilta paikallinen tällanen kyläpäällikkö tai aluepäällikkö matkassa mukana, niin se helpottaa myös sitä, miten päästään lähestymään. Hyvin perinteistä tai paikallisesti hyvin perinteisin tavoin täällä pitää vaan toimia, että kun menee ihmisiä tapaamaankin, niin se ei oo vaan niin, että koputetaan oveen, vaan ensin menee päällikkö ja sitte me mennää perässä ihmeteltäviks sinne. Mutta pääosin tosi positiivisesti.
Ulriikka Myöhänen [00:26:14]:
Joo. No siltä kyllä kuulostaa. Hyvä juttu. Mutta eiks sulla ollu nyt jotain kuvauksia tulossa tässä iltapäivälläki, niin mä taidan päästää sut jatkamaan hommia siellä Keniassa.
Elisa [00:26:26]:
Joo, kiitos. Kohta lähdetään taas tonne 30 asteen helteeseen rytyyttelemään.
Ulriikka Myöhänen [00:26:32]:
Oho. Tsemppiä paljon matkaan, ja turvallista kotimatkaa sitten, kun sen aika koittaa. En malta oottaa, että nään sen dogumentin
Yhteisvastuu 2023: Väkivalta jätti sydämen – kenialainen Festus Kipkorir löysi rauhan koulutuksen ansiosta
Väkivallan kierre ja ilmastonmuutos uhkaavat viedä tulevaisuuden Kenian Kerion laakson nuorilta. Tämä on tarina siitä, miten erään nuoren miehen onnistui siirtyä karjavarkauksista rauhan asialle.
LAUMA VAALEITA, ruskeita ja laikukkaita nautoja pysäyttää auton etenemisen kapealla hiekkatiellä. Pientareiden piikkipensaat, isot kivet ja punaruskeaan hiekkaan painuneet syvät kuopat eivät jätä edes nelivedolle tilaa väistää.
Auton keulan edessä uneliaat naudat katselevat autoa, mutta kiirettä niillä ei ole. Hiki kastelee kainalot, kun odotus aamupäivän paahteessa pitkittyy. Kuljettaja odottaa kuitenkin kärsivällisesti, että nauta yksi toisensa jälkeen siirtyy pois hitaasti eteenpäin ryömivän ajoneuvon tieltä.
Tämä on näky, josta kannattaa iloita. Kerion laaksossa Länsi-Keniassa asiat ovat hyvin, kun karja laiduntaa vapaasti. Naudat, kuten myös täällä harvinaisemmat kamelit, ovat arvokasta omaisuutta. Laakson yhteisöt varastavat karjaa toisiltaan. Väkivalta kiihtyy valitettavan usein konfliktiksi, joka ei säästele ihmishenkiä.
”Varkaat tappoivat isäni vuonna 2002. Olin silloin aika pieni. Menetin samalla myös tätini. Kaksi ihmistä kerralla”, kertoo Festus Kipkorir, 24, ja katselee ympärilleen.
Tässä samassa tien ja Keriojoen väliin jäävässä pusikossa isä oli paimentamassa perheen karjaa, ja täältä hänen ruumiinsa löydettiin. Naudat jatkoivat varkaiden ajamina matkaa todennäköisesti joen toiselle puolelle. Kipkoririn perheelle isän ja arvokkaimman omaisuuden menettäminen tiesi kovia aikoja.
Naudat ovat paimentolaisuudesta vahvasti elävien ihmisten tärkeintä omaisuutta Kenian Kerion laaksossa. Kun karja laiduntaa vapaasti, laaksossa vallitsee rauha. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Vaikka perheen taloudellinen tilanne heikkeni äkillisesti, Kipkorir onnistui käymään koulua kahdeksannelle luokalle asti. Isän kohtalo jäi silti raastamaan mieltä.
”Väkivalta jää sydämeen”, Kipkorir kuvaa kostonkierteeseen johtavaa tunnetta, jolta lapset ja nuoretkaan eivät välty.
Karjan varastaminen on osa kostonkierrettä ja mieheksi kasvamista
”Pitelin asetta ensimmäisen kerran 13-vuotiaana”, Kipkorir kertoo.
Kipkoririn mukaan jopa 10-vuotiaat pojat joutuvat osaksi väkivaltaa, kun karjavarkaiden välinen konflikti roihahtaa. Nuorimmat jätetään vartioimaan omaa kylää, vanhemmat pojat lähtevät yön pimeydessä miesten mukana naapurialueille. Karjan varastaminen joen toiselta puolelta on yhteisössä riitti, jonka myötä pojista kasvaa miehiä.
Festus Kipkorir piteli asetta ensimmäisen kerran ollessaan vain 13-vuotias. Isän väkivaltainen kuolema jätti sydämeen arvet, joita hän yritti paikata osallistumalla naapuriyhteisön kanssa käytyihin taisteluihin. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Miehet järjestäytyvät karjavarkausretkelle usein joukoksi, jossa voi olla lopulta jopa sata nuorta miestä. Iso joukko varmistelee ryöstöretken onnistumista, ja toisaalta pääluku luo pelotetta vastapuolelle.
”Ei sinne mennä tappelemisen vuoksi. Kerralla saatetaan viedä jopa kaksituhatta eläintä”, Kipkorir paljastaa.
Kipkorir on rakentanut peltikattoisen kaksi huonetta käsittävän talonsa itse. Ulkolämpötila on kohonnut yli kolmenkymmenen asteen, ja Kipkorir kutsuu vieraat kotinsa varjoihin. Kuuma maitotee, chiya, höyryää mukeissa.
On aika puhua ympäristösyistä, jotka ylläpitävät konfliktia Kerion laakson yhteisöjen välillä. Laakson heimot ovat perinteisesti elättäneet itsensä paimentolaisina. Karja, erityisesti naudat ja kamelit, ovat perheille yhtä aikaa kuin setelitukko lompakossa, luottokortti ja sijoitusrahasto. Nautoja myymällä perheet voivat maksaa laskuja ja laittaa lapsensa kouluun ja sijoittaa esimerkiksi yritystoimintaan.
Karja tarvitsee paljon syötävää ja sitä on paimennettava laajoillakin alueilla. Erityisesti viime vuosina tilannetta Kerion laaksossa on kiristänyt laidunmaiden supistuminen kuivina kausina. Ilmastonmuutos on tehnyt vuodenkierrosta epävakaan.
Keniassa sateet ovat viivästyneet erityisesti maan itä- ja pohjoisosissa Garissan ja Marsabitin alueilla, mutta myös täällä lännessä Kerion laaksossa syksy 2022 oli melko kuiva. Vuodenkierto on muuttunut arvaamattomammaksi, ja alueen maastossa olosuhteet eroavat toisistaan.
”Keriojoen toisella puolella maasto on aivan erilaista kuin tällä puolella. Hyvin kuivaa, ei puita, vain piikikkäitä puskia ja hiekkaa”, Kipkorir kertoo.
”Siksi naapurimme toiselta puolelta tuovat karjaansa yhä useammin myös joen tälle puolelle laiduntamaan. Se aiheuttaa riitoja, kun karjalle on vähän syötävää.”
Ilmastonmuutoksen vaikutuksesta elämä Kerion laaksossa Keniassa on muuttunut koko ajan haastavammaksi niille, jotka elättävät itseään yhä paimentolaisina. Kuivuuden vuoksi karjan laidunmaat ovat muuttuneet kehnommiksi etenkin laakson keskiosissa, mikä lisää eri heimojen välistä konfliktia ja väkivallan uhkaa. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Kipkorir asuu Keriojoen länsirannalla, eikä elämä täällä ole sidottu vain karjaan kuten joen kuivemmalla puolella. Laaksoa ympäröivät kukkulat kohoavat jopa kahden ja puolen kilometrin korkeuteen merenpinnasta. Rinteillä riittää kasteluvettä, mikä helpottaa vihannesten viljelyä. Heti rinteiden alapuolella kasvatetaan maissia, tomaattia, papuja ja papaijoita.
Kipkorir ohjaa istumaan mangopuun alle. Tässä on hänen uusi elämänsä, syy jättää karjavarkaudet: mangot, vihannesmaa ja niukkaa ravintoa tehokkaasti käyttävä lypsylehmä, joka tuottaa maitoa myytäväksi asti. Lehmä huiskii kärpäsiä hännällään, ja sen leuat jauhavat rauhallisina.
”Suurin syy karjavarkauksien vähenemiselle on se, että ihmiset ovat saaneet koulutusta maanviljelyyn eivätkä he ole enää riippuvaisia karjan laidunmaista”, Kipkorir sanoo.
Suuri puu seisoo hiljaisena todistajana. Tämän puun juurella Festus Kipkoririn yhteisön miehet kokoontuvat ennen ryöstöretkelle joen toiselle puolelle lähtöä. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Väkivallasta on vaikea päästää irti
Karjavarkaiden yhteisöstä on vaikea irrottautua, vaikka omat valinnat tuottaisivat surua ja pelkoa läheisille.
”Osallisuuteni karjavarkauksiin selvisi äidille, kun hän ei nähnyt minua hetkeen”, Kipkorir kertoo.
Äiti ei hyväksynyt pojan rikollista ja vaarallista elämää.
”Yritin selittää hänelle, että tässä on kyse minusta, ei hänen asioistaan. Siinä tilanteessa luulee olevansa oikeassa. Ei silloin kiinnosta kenenkään muun mielipide”, Kipkorir sanoo.
”Oikeasti minun mielipiteitäni ohjasi ryhmä, johon tunsin kuuluvani. Tunsin myös tarvetta kostaa isäni kuoleman.”
Salome Kiptoo ei koskaan hyväksynyt poikansa Festus Kipkoririn osallistumista karjavarkauksiin. ”Sanoin hänelle, että suvussamme ei ole koskaan ollut varkaita, etkä sinä voi olla ensimmäinen”, kertoo Salome Kiptoo. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Äiti Salome Kiptoo kertoo pelänneensä, palaako poika yöllisiltä retkiltä kotiin. Osa nuorista miehistä ei palaa, jotkut palaavat vammautuneina.
”Pelkäsin ja rukoilin aina, kun hän lähti. Muistan vielä, miten hyvä ja ahkera oppilas hän oli koulussa”, äiti sanoo.
Ilmastonmuutos aiheuttaa väkivallan uhkaa, joka saa lapset jättämään koulunkäynnin
Väkivallan kierre ja perheiden äkillinen köyhtyminen uhkaavat Kerion laaksossa myös lasten ja nuorten koulutusta. Esteet koulunkäynnille ovat sekä taloudellisia että turvallisuuteen liittyviä. Karjavarkaat ovat viime vuosina iskeneet alueella myös kouluihin ja jopa koululaisia retkelle kuljettaneeseen linja-autoon.
Festus Kipkoririn puoliso Francisca Kiptoo ripusti pyykkiä pienen perheen pihamaalla. Perheellä on Kenian Kerion laaksossa itse rakennettu pieni koti ja maapala, jossa he kasvattavat mangoja, vihanneksia ja maissia. Perheellä on myös lypsylehmä, jonka maitoa riittää myytäväksi. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Festus Kipkorir toivoo, että Kerion laakson rauha kestää ja hänen on mahdollista laittaa oma poikansa kouluun. Isänä hän haluaa lapsensa saavan hyvän koulutuksen, jotta tämä voi valita isompana paremman toimeentulon kuin karjankasvatuksen. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
”Osa Kerion laakson kouluista on menettänyt paljon oppilaitaan. Ne, joilla on rahaa, ovat siirtäneet lapsensa muualle kouluun. Jotkut eivät yksinkertaisesti päästä lapsiaan kouluun”, kertoo ohjelmapäällikkö Alexon Mwasi Kirkon Ulkomaanavusta (KUA).
Oikukas ilmastonmuutos lisää köyhyyttä. Unescon arvion mukaan noin kaksi miljoonaa 6–17-vuotiasta lasta Keniassa ei käy koulua. Heistä suurin osa on paimentolaisuudesta riippuvaisista perheistä ja asuu Kerion laakson kaltaisilla seuduilla.
“KUA tukee Kerion laaksossa ja muutamalla muulla kuivuudesta pahasti kärsivällä alueella köyhimpiä perheitä, jotta niiden lapset voivat palata kouluun. Tarkoituksena on tavoittaa noin 41 500 koulupudokasta”, sanoo Mwasi.
Kenialainen Festus Kipkorir kertoo tarinansa. Yhteisvastuukeräyksen tämän vuoden tuotoilla tuetaan muun muassa KUA:n koulutustyötä katastrofialueilla.
Koulutus pelasti tulevaisuuden
Kipkorir tietää olevansa onnekas, koska pystyi lopulta suorittamaan koulunsa loppuun siitä huolimatta, että perhe putosi köyhyyteen isän kuoltua. Hän uskoo koulutuksen auttaneen häntä jättämään karjavarkaudet. Kokemustensa perusteella hän on yrittänyt parhaansa mukaan taivutella entisiä ystäviään jättämään väkivaltaisen elämän taakseen.
”Olen muistuttanut, että myös he ovat käyneet koulua aivan kuten minä. Koulussa meille on opetettu yhteisöllisyyttä ja veljeyttä. Ei ole oikein tappaa ja varastaa.”
FC Tot on Kenian Kerion laaksossa pelaavat paikallinen jalkapallojoukkue, joka tekee yhteistyötä Keriojoen toisella puolella olevan naapuriyhteisön jalkapallojoukkueen kanssa. Joukkueessa pelaa sekä nuoria koululaisia että hieman vanhempia miehiä, jotka ovat Festus Kipkoririn tapaan entisiä karjavarkaita. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Kipkoririn mukaan osa entisistä karjavarkaista on nykyisin hänen laillaan rauhan asialla. He pelaavat yhdessä nuorempien poikien kanssa samassa jalkapallojoukkueessa.
”Jalkapallo antaa mahdollisuuden tutustua naapureihimme joen toisella puolella. Ja pelaaminen on tappelua parempi tapa mitellä voimia”, Kipkorir sanoo.
”Me olemme rauhanlähettiläitä tällä puolella, naapurimme toisessa joukkueessa ovat rauhanlähettiläitä omalla puolellaan. Yhdessä lopetamme väkivallan.”
Salome Kiptoon suuret lempeät silmät loistavat, kun hän puhuu poikansa muutoksesta.
”En ensin uskonut, kun hän kertoi jättävänsä karjavarkaudet ja alkavansa viljellä maata. Lopulta aloin kuitenkin uskoa. Autoin Kipkoriria ostamaan siemeniä, jotta hän voi kasvattaa vihreitä linssejä ja papuja.”
Kipkoririn äiti Salome Kiptoo iloitsee vallitsevasta rauhasta ja siitä, että poika on alkanut viljellä maata ja perustanut perheen. ”Rauha tulee monen siunauksen kanssa.” Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Pojalla on nyt oma pieni maatila ja perhe, vaimo ja poika. Aivan kuten äiti toivoi.
”Uskon, että kestävä rauha tulee monen siunauksen kanssa. Ei tarvitse pelätä, etteivät lapset palaa illalla kotiin. Yhteisössä tapahtuu hyviä asioita, kun on rauha. Kaikki hyötyvät”, sanoo Salome Kiptoo.
Kipkoririn oma poika on vielä pieni. Mitä nuori isä toivoo lapselleen?
”Haluan, että hän käy koulunsa.”
Juuri nyt on rauha. Koulupukuiset lapset kävelevät tien laitaa, suurten puiden varjoissa istuu eri ikäisiä ihmisiä ja matalien peltikattoisten kioskien ovet ja ikkunat ovat auki. Kuoppaisella tiellä kuorma-autot pomppivat ja huojuvat renkaidensa päällä ja miehet noukkivat niiden kyytiin tien laidalle kasattuja mangosäkkejä.
Teksti: Elisa Rimaila Kuvat: Antti Yrjönen
KIRKON ULKOMAANAPU (KUA) tukee Keniassa Yhteisvastuukeräyksen avulla lasten ja nuorten koulutusta alueilla, joilla ilmastonmuutos on lisännyt köyhyyttä ja turvattomuutta. Nuoret joutuvat monin paikoin osallisiksi eri yhteisöjen välisiin paikallisiin konflikteihin. Hankkeessa tuetaan koulunsa kesken jättäneiden nuorten paluuta kouluun. Materiaalisen tuen ja tukiopetuksen lisäksi erityisen haavoittuvassa asemassa olevat nuoret saavat psykososiaalista tukea. Hankkeessa rakennetaan ja kunnostetaan lisäksi kouluihin käymälöitä ja käsienpesupisteitä. Yhteisvastuu kerryttää KUA:n katastrofirahastoa, jonka avulla voidaan auttaa siellä, missä hätä on suurin.
Osallistu Yhteisvastuukeräykseen
Lähetä tekstiviesti APU30 (30 € lahjoitus) numeroon 16588 tai lahjoita valitsemasi summa MobilePaylla numeroon 85050.
Yhteisvastuukeräyksen tuotto ylitti 2,2 miljoonaa euroa
Vuonna 2022 Yhteisvastuukeräyksen teemana oli pitkittyneen koronapandemian seurauksista kärsineiden lasten ja nuorten auttaminen teemalla Lahjoita mulle huominen. Keräys toteutettiin jo kolmatta kertaa peräkkäin haastavissa poikkeusolosuhteissa, joihin vaikuttivat sekä pandemian rajoitukset varainhankinnalle että tilan antaminen Ukrainan sodan uhrien auttamiselle.
YHTEISVASTUUKERÄYKSEN tarkka tilintarkastamaton tulos oli 2 205 662,58 euroa. Nousua edelliseen, koronan kurittamaan keräysvuoteen oli lähes 10 prosenttia. Tuotto on luovutettu keräyksen suojelijalle, tasavallan presidentti Sauli Niinistölle.
Yhteisvastuukeräyksen tuotosta 60 prosentilla tuetaan Kirkon Ulkomaanavun kohteissa tehtävää työtä maailman katastrofialueilla. Varoilla autetaan katastrofien, konfliktien ja luonnonmullistusten aiheuttamissa hätätilanteissa hauraimpia yhteisöjä, vanhuksia ja perheitä.
”Olemme kiitollisia, että suomalaiset ovat halunneet tukea maailman kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia. Globaalit kriisit osoittavat, että se, mitä tapahtuu kaukana, koskettaa myös meitä”, sanoo toiminnanjohtaja Tomi Järvinen Kirkon Ulkomaanavusta.
”Suomalaisina tiedämme, että nuorten hyvinvoinnin ja tulevaisuuden kannalta koulutus on ensiarvoisen tärkeää. Kriisit ja katastrofit romuttavat helposti tulevaisuuden näkymät ja elämän rakennusmahdollisuudet.”
Keräystuotoista 40 prosenttia jää Suomessa tehtävään avustustyöhön. Puolet Suomeen kohdistetuista keräystuotoista jää paikallisseurakunnille oman alueen nuorten tukemiseksi tehtävään työhön sekä diakonia-avustuksiin. Toisen puoliskon Suomeen kohdistettavasta keräystuotosta saa Lasten ja nuorten keskus, jossa kehitetään matalan kynnyksen palveluja tukemaan lasten ja nuorten hyvinvointia.
”Olemme kiitollisia niin lahjoittajille kuin keräyksen järjestäneille seurakunnille siitä, että haasteellisista lähtökohdista huolimatta keräystulos ylitti edellisen vuoden tuloksen, kiittää varainhankinnan päällikkö Eija Kilgast Kirkkopalveluista.
Yhteisvastuukeräys uudistuu
Yli 70-vuotias Yhteisvastuukeräys elää vahvaa kehittämisen aikaa.
”Vuoden 2022 keräys oli ensimmäinen vuosi, jona Yhteisvastuukeräys toteutettiin koko kalenterivuoden keräyksenä. Kehittämistyötä on tehty myös viestinnällisen ilmeen kirkastamisen, www-sivujen uudistuksen valmistelun sekä tilitysprosessien sujuvoittamisen osalta. Nämä uudistukset otetaan käyttöön vuoden 2023 aikana”, Kilgast jatkaa.
Tänä vuonna Yhteisvastuukeräyksen kampanja-aika alkaa 5.2.2023. Yhteisvastuukeräys kerää varoja nuorten väkivallan ja konfliktien ratkaisuun ja ennaltaehkäisyyn.
Lisätiedot:
Varainhankinnan päällikkö Eija Kilgast, Kirkkopalvelut, 040 660 2964, eija.kilgast[a]kirkkopalvelut.fi
Viestinnän asiantuntija Elisa Rimaila, Kirkon Ulkomaanapu, 050 599 6986, elisa.rimaila[a]kirkonulkomaanapu.fi
”SINÄKÖ SE SIINÄ? En meinannut tunnistaa sinua maskin takaa.” Näin moni meistä on tervehtinyt tuttavaansa koronapandemian aikana.
Maskin takaa ei ole aina helppoa tunnistaa toista. Eräs alakoulun opettaja kertoi lasten maininneen etäkoulun parhaaksi puoleksi sen, että silloin he saivat nähdä opettajan ja toistensa kasvot. Toisen ihmisen kasvot, ilmeet ja hymyt ovat korona-ajan arkisia iloja.
Nähdyksi ja tunnistetuksi tuleminen on ihmisen syvimpiä kaipauksia. Kovin ankea olisi sellainen piiloleikki, jossa kukaan ei muistaisi etsiä minua. Haluamme tulla löydetyiksi, emme jäädä piiloon, toisten katseiden katveeseen.
”Nuorten tukeminen on paitsi velvollisuutemme myös yhteinen etumme.”
NÄIN ON varsinkin lasten ja nuorten elämässä. Hyväksyvä katse ja turvallinen ympäristö auttavat nuorta kasvamaan omaksi itsekseen, täyteen mittaansa.
Lapset ja nuoret ovat arvokkainta, mitä meillä on. Maailmalla ei ole tulevaisuutta ja toivoa ilman heitä. Siksi on yhdessä pidettävä huoli siitä, että kukaan ei jäisi piiloon. Erityisesti tulee etsiä niitä lapsia ja nuoria, jotka jäävät helposti syrjään tai tulevat ohikatsotuiksi.
Pandemia-aika on koetellut tavalla tai toisella kaikkia nuoria. Koronan karut vaikutukset ovat erityisesti kohdistuneet niihin, joiden elämä on ollut jo valmiiksi haurasta. Etäopiskelu ja eristäytyminen ovat saaneet monet nuoret kokemaan yksinäisyyttä, ahdistusta ja toivottomuutta. Perheiden toimeentulon ja voimavarojen puute ovat saaneet aikaan turvattomuutta ja huolta.
ERITYISEN VAIKEA on kehittyvien maiden tilanne. Monen nuoren koulunkäynti keskeytyi koronan myötä kokonaan, koska etäopetukseen tarvittava valmius ja välineet puuttuivat. Nuoria tyttöjä on joutunut naimisiin ja lapsia töihin alaikäisinä, jotta perheet ovat selvinneet taloudellisesti vaikeasta tilanteesta. Lasten työllä on turvattu perheiden päivittäinen ravinnonsaanti.
Koronan lieveilmiöitä eri puolilla maailmaa kohdanneet nuoret tarvitsevat tukea ja turvallisia aikuisia arkeensa. Nuorten tukeminen on paitsi velvollisuutemme myös yhteinen etumme. Emme vielä tiedä, milloin ja miten maailma selviää pandemiasta, mutta sen tiedämme, että siinä työssä tarvitaan kaikkia tulevaisuuden tekijöitä. Tärkeää on huomata myös se hätä, mikä on jäänyt pandemian varjoon.
Jokaisella meistä on mahdollisuus vaikuttaa lähellämme elävien lasten ja nuorten elämään. Voimme nähdä piiloon jäävät nuoret, kuulla heidän unelmiaan ja huoliaan. Näihin kohtaamisiin tarvitaan paitsi yksittäisiä ihmisiä myös rakenteita. Sellainen on esimerkiksi etsivän nuorisotyön NettiSaapas. Projekti tuo turvallisia aikuisia niille sosiaalisen median alustoille, joilla nuoret viettävät aikaansa.
Voimme vaikuttaa myös kehittyvissä maissa kasvavien nuorten tulevaisuuteen. Yhteisvastuukeräykseen osallistumalla tuemme Etelä-Sudanin lasten ja nuorten turvallista paluuta opetuksen pariin. Yhdessä voimme mahdollistaa lapsille ja nuorille valoisamman tulevaisuuden.
Kirjoittaja on Turun arkkihiippakunnan piispa ja vuoden 2022 Yhteisvastuukeräys-piispa.
Piispan kuva: Jussi Vierimaa Blogin kuva: Antti Yrjönen
Unelmat koetuksella – Rose, 21, ehti opiskella vain kaksi viikkoa ennen kuin pandemia sulki koulut
Pandemia on suistanut nuorten elämän raiteiltaan sisällissodasta toipuvassa Etelä-Sudanissa. Yeissä asuva Rose on onnellinen saatuaan mahdollisuuden tavoitella jälleen unelmiaan.
VILLI KASVUSTO saartaa hajonneita, hylättyjä savimajoja. Paikoin näkyy renkaista ja muista irti lähtevistä osista riisuttuja autonraatoja. Tyhjistä taloista on viety arvokkaimmat osat eli peltikatot ja ikkunat.
Ennen pandemiaa vilkastunut paluumuutto ei ole korjannut vuoden 2016 sisällissodan jälkiä Yein kaupungin liepeillä. Näky aiheuttaa yhä vatsakouristuksia alueelle takaisin muuttavissa, kertoo 29-vuotias Viola Jabu. Elämä Yeissä alkoi täysin alusta, vailla omaa kotia tai töitä.
”Kun päätimme palata, pelkäsin että Yeissä ei olisi ketään”, Viola Jabu kertoo. Hän lähti kotimatkalle yhdeksän lapsen ja nuoren kanssa ugandalaiselta pakolaisasutusalueelta juuri ennen pandemiaa, helmikuussa 2020.
”Olin huojentunut, kun näin kaduilla paljon elämää. Kotimme oli kuitenkin tuhottu.”
Viola Jabu on asettunut perheensä kanssa vilkkaan kadun varrella sijaitsevan hylätyn huoltoaseman taakse. Matkalaukut ja kassit, joihin perhe on pakannut koko elämänsä, ovat siistissä pinossa lasten makuuhuoneessa. Vanhemmat nukkuvat pienen ikkunan valaisemassa tarvikevarastossa.
”Palasimme Ugandasta, koska elämä pakolaisena oli rankkaa. Ruokaa ja töitä oli vaikea saada, ja lapset olivat usein kipeinä. Mieheni asui jo täällä ja kertoi, että nyt on turvallista”, Viola Jabu sanoo.
”Emme osanneet arvata, että joudumme vielä kohtaamaan pandemiankin.”
Viola Jabu ja kohta 2-vuotias Emmanuela palasivat Yeihin helmikuussa 2020.
Yli vuosi ilman koulua
Kadun toisella puolella on St. Josephin koulu. Siellä 21-vuotias Rose Night aloitti toisen vuotensa toisen asteen oppilaitoksessa. Rose asuu setänsä Woi Wilsonin eli Viola Jabun puolison luona. Rosen vanhemmat hylkäsivät hänet lapsena. Isä on kadonnut ja äiti muutti Kongon demokraattiseen tasavaltaan.
Koulupukuunsa sonnustautunut Rose on kärsivällisesti kuunnellut keskusteluamme jo toista tuntia, kunnes ei malta enää odottaa.
”Milloin kysytte minulta jotain”, hän utelee. Koululaiset harvoin tarjoutuvat oma-aloitteisesti haastateltaviksi.
”Milloin kysytte minulta jotain?”
”Koulu on opettanut minulle, että pitää olla rohkea ja opiskella paljon, jotta voi itse päättää elämästään. Koulutuksen avulla löydät töitä ja huolehdit itsestäsi”, Rose siteeraa opettajiaan.
Rose aloitti koulun 9-vuotiaana setänsä tukemana. Hän haaveilee asianajajan ammatista. Setä Woi Wilson toivoo Rosen jonakin päivänä opiskelevan yliopistossa. Rosen koulunkäynti katkesi jo kertaalleen, kun perhe pakeni Ugandaan. Etelä-Sudaniin palattuaan Rose oli koulussa vain kaksi viikkoa ennen niiden sulkemista.
”Meidän käskettiin pysyä kärsivällisesti kotona, mutta täällä ei ollut mitään tekemistä. Olin surullinen.”
Etelä-Sudanissa etäkoulun järjestämismahdollisuudet olivat olemattomat, minkä takia lukuisten lasten ja nuorten koulunkäynti keskeytyi yli vuodeksi. Sodasta kärsineessä maassa arviolta 2,2 miljoonaa lasta ei käynyt koulua ennen pandemiaa, ja Unicef arvioi pandemian tuplanneen määrän 4,3 miljoonaan.
Viola Jabu ja Woi Wilson pitivät nuorille kotikoulua, etteivät nämä unohtaisi koulutuksen merkitystä unelmiensa saavuttamisessa. Nuorten elämässä kaikkialla maailmassa on paljon houkutuksia. Rose piti sitkeästi pintansa.
”Nuoret alkoivat käyttäytyä huonosti, livistivät kotoa iltaisin, juhlivat ja joivat tai käyttivät muita päihteitä. En tehnyt kuten muut ja siksi minuun otettiin etäisyyttä”, Rose sanoo.
”Nuoret eivät enää tienneet, mihin heidän elämänsä on menossa.”
Viola Jabun perhe perustaa keittiöpuutarhaa vanhan huoltoaseman edustalle. Kaupungissa jokainen viljelyyn sopiva pläntti hyödynnetään. Kuvassa myös serkukset Grace (vas.) ja Rose.
Viola Jabu piti kotikoulua lapsille ja nuorille, kun koulut suljettiin pandemian vuoksi.
Rose haaveksii opinnoista yliopistolla ja asianajan ammatista.
Uudenlainen uhka
Yei on Etelä-Sudanin kolmanneksi suurin kaupunki ja strategisesti tärkeä kaupankäynnille, koska se sijaitsee lähellä sekä Kongon demokraattisen tasavallan että Ugandan rajaa.
Kaupunkia ympäröivä maakunta on Etelä-Sudanin vilja-aitta, ja rauhan aikana Yei pystyy varmistamaan ruoan saatavuuden koko maassa.
Nykyinen rauhansopimus on voimassa neljättä vuotta, mutta kaupungin ulkopuolella on yhä aseryhmiä, jotka eivät ole allekirjoittaneet sopimusta. Asukkaat eivät pääse kylissä sijaitseville valtaville viljelyalueille. Siksi kaupungissa näyttää siltä kuin maissia olisi istutettu joka ikiselle tienpenkalle.
Kaupungissa näyttää siltä kuin maissia olisi istutettu joka ikiselle tienpenkalle.
Kirkon Ulkomaanapu (KUA) tukee paluumuuttajien ruokaturvaa sekä toimeentulomahdollisuuksia muun muassa käteisavustuksilla. Kymmenet tuhannet ihmiset ovat jo palannet Ugandasta aloittamaan elämäänsä alusta, kertoo KUA:n humanitaarinen koordinaattori Moses Habib.
”Olemme tukeneet palaavia perheitä käteisellä, jotta he voivat aluksi ostaa itselleen ruokaa, kunnostaa kotiaan ja kattaa lastensa koulunkäyntikuluja”, Habib sanoo.
Yein asukkaat ovat vuosia sinnitelleet erilaisten uhkien keskellä. Sodan lisäksi myös taudit ovat läsnä. Paluumuuttajia rekisteröivän keskuksen seinällä oleva juliste kehottaa rokottautumaan poliota vastaan. Etelä-Sudan on maailman ainoita maita, jossa tautia on vielä viime vuosina tavattu.
Toinen juliste kertoo ebolan oireista ja käsihygienian merkityksestä taudin leviämisen estämiseksi. Ebolan vastaiset ohjeet muistuttavat viereisen julisteen neuvoja, joissa kerrotaan, miten välttyä koronalta.
Pandemian tuntuvimmat seuraukset liittyvät toimeentuloon ja koulutukseen. Globaalisti pandemia on YK:n mukaan sysännyt kymmeniä miljoonia perheitä äärimmäisen köyhyyden partaalle.
”Opettajat joutuivat koulujen sulkemisen ajaksi löytämään muita töitä, ja oppilaista moni on joutunut tukemaan perheitään työllä. Pelkäämme, että osa ei palaa”, Habib sanoo.
Kouluun liittyvät kulut, kuten oppimateriaalit ja koulupuvut, voivat olla köyhälle perheelle liian kallis menoerä.
Rose (oik.) ja hänen luokkatoverinsa Vivian ovat onnekkaita, kun heillä oli mahdollisuus palata kouluun.
Töihin koulun sijaan
18-vuotias Samuel Ayki rehkii kahden veljensä kanssa kasvimaalla. Pipopäisen nuoren paluusta Yeihin on vain kaksi viikkoa. Samuel eli pandemian alkuvaiheita pakolaisena Ugandassa, jossa koulut olivat suljettuina 80 viikkoa, pidempään kuin missään muualla maailmassa. Liikkumisrajoitusten vuoksi pakolaisasutusalueen tori suljettiin, ja Samuelin äidiltä Maryltä katosi toimeentulo. Samuelin olisi pitänyt päättää peruskoulunsa keväällä 2020 ja opiskella nyt toisella asteella.
Samuelin (kesk.) perheellä ei ole varaa koulumaksuihin.
”Korona pilasi koulunkäyntini. Tuntuu kuin aivoni olisivat tylsistyneet, kun en pääse oppimaan uutta”, Samuel sanoo.
Etelä-Sudanissa koulut avattiin jo toukokuussa 2021. Kun Samuelin ystävä pääsi kouluun Yeissä, hän rohkaisi Samuelia palaamaan kotiin. Kouluun liittyvät kulut, kuten oppimateriaalit ja koulupuvut, olivat kuitenkin köyhälle perheelle niin valtava menoerä, ettei Samuelilla ollut varaa maksaa niitä. Lisäksi perhe tarvitsi rahat, jotka Samuel ansaitsi pätkätöillä.
Samuel suunnittelee säästävänsä rahaa koulunkäyntiin, mutta töitä on vaikea löytää, kun on ollut pitkään poissa kaupungista ja pandemia on kurjistanut ihmisten liiketoimintaa.
”Olen surullinen, kun näen ystävieni ja naapureideni käyvän koulua, ja itse vain etsin töitä tai istun kotona. Yritän välillä opiskella itsekseni Ugandasta mukanani tuomistani kouluvihkoista”, Samuel kertoo.
18-vuotiaan Samuelin (oik.) ystävä Peter käy koulua. Yeissä koululaiset erottaa muista koulupuvuista.
”Samuel ostaa koulunkäyntiinsä keräämillään säästöillään sisaruksilleen syötävää. Suren, kun näen hänen lähtevän töidenhakuun koulun sijaan”, sanoo Samuelin äiti Mary.
Rose valmistautuu ensimmäiseen tenttiviikkoonsa puoleentoista vuoteen.
Etelä-Sudanin koulut avattiin toukokuussa 2021. Roselta ja muilta oppilailta mitataan kuume ja kaikilla pitää olla maski.
Tyttöjen opintaival vaarassa
Toimeentulomahdollisuuksien kaventuminen on ajanut perheitä epätoivoisiin päätöksiin. Moni tyttö on joutunut naimisiin, koska perheet hyötyvät avioliitoista taloudellisesti.
Lapsiavioliitot olivat Etelä-Sudanissa paha ongelma jo ennen pandemiaa. Joka toinen tyttö joutui alaikäisenä naimisiin ja nyt lapsimorsianten ja teiniraskauksien määrä on vain lisääntynyt. Raskaus päättää lähes aina tytön koulunkäynnin, ja seuraukset ovat kohtalokkaat opintien jatkon kannalta. Rosen paras ystävä ei enää palannut luokkaan, kun koulut avasivat ovensa.
”Hän päätti mennä naimisiin. Nyt hänellä on vauva eikä hän voi palata kouluun. En tiedä, mitä se tarkoittaa hänen tulevaisuudelleen, mutta kaipaan häntä”, Rose sanoo.
Rosen sedän Woi Wilsonin toimeentulo sekatavaroiden kauppiaana on riippunut pääkaupunki Jubasta ja naapurimaahan Ugandaan kulkevasta tiestä. Pandemian vuoksi tavaraliikenne hiljeni, minkä seurauksena kauppiaiden tulot vähenivät ja ruoan hinta nousi. KUA:n käteisavustusten ansiosta perhe pystyi hankkimaan ruokaa ja tukemaan lasten koulunkäynnin jatkumista. Pitkän koettelemuksen jälkeen Rose valmistautuu ensimmäiseen koeviikkoonsa puoleentoista vuoteen.
”Koulussa tunnen olevani turvassa. Oppiminen kirkastaa mieltä ja päivät tuntuvat merkityksellisiltä”, hän kertoo.
Moni muukin innokas oppilas jonottaa St. Josephin koulun porteilla, jossa vartija mittaa kuumeen ja tarkistaa, että jokaisella oppilaalla on kasvomaski. Omansa kotiin unohtaneelle tyttöparalle löytyy onneksi ylimääräinen.
Teksti: Erik Nyström Kuvat: Antti Yrjönen
Kirkon Ulkomaanapu (KUA) työskentelee Etelä-Sudanissa yhteisvastuuvaroin kaikkein haavoittuvimmissa yhteisöissä. KUA tukee perheiden ruokaturvaa sekä toimeentulomahdollisuuksia. Syksyllä 2021 alkaneessa toimeentulo-ohjelmassa pyritään jatkossa avustamaan käteisavustuksilla myös Ugandasta palanneiden lasten ja nuorten koulu-kuluissa. Peruskoulut saavat tukea opetuksen järjestämiseen. Hätäapua annamme katastrofien uhreille riippumatta iästä, taustasta tai sukupuolesta.
Yhteisvastuukeräys 2022 käynnistyy: Keräysvaroilla tuetaan koronan seurauksista kärsiviä lapsia ja nuoria
Eteläsudanilaiset Rose (oik.) ja hänen luokkatoverinsa Vivian ovat onnekkaita, kun heillä on mahdollisuus taas opiskella työn etsimisen sijaan. Kuva: Antti Yrjönen/KUA
Vuoden 2022 Yhteisvastuukeräyksellä autetaan koronapandemian seurauksista kärsiviä lapsia ja nuoria. Sunnuntaina 6. helmikuuta alkaneen keräyksen tuotosta 60 prosentilla avustetaan kehittyvien maiden katastrofialueiden asukkaita Kirkon Ulkomaanavun työn kautta.
TÄMÄNVUOTISEN YHTEISVASTUUKERÄYKSEN KAMPANJATEEMA ”Lahjoita mulle huominen” nostaa esiin nuorten hädän ja toivottomuuden kokemuksen, jota pitkittynyt korona-aika on lisännyt.
Maailmanlaajuinen pandemia on osunut nuorille herkkään ikävaiheeseen ja koetellut ikäpolvea kovalla kädellä niin Suomessa kuin globaalisti maailmalla.
Keräyksen tuotosta 60 prosenttia ohjataan Kirkon Ulkomaanavun katastrofirahastoon , josta tuetaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevia kehittyvissä maissa. 40 prosenttia jää nuorten hyväksi Suomessa tehtävään työhön seurakuntien ja Lasten ja nuorten keskuksen toiminnan kautta. Koronapandemia on lisännyt nuorten hätää, yksinäisyyden tunnetta ja toivottomuutta.
”Lapset ja nuoret ovat arvokkainta, mitä meillä on. He ovat meidän tulevaisuutemme kaikkialla maailmassa. Me yhdessä voimme pitää huolta, että jokaisen lapsen ja nuoren rinnalla on turvallisia aikuisia”, vetoaa Yhteisvastuupiispa 2022 Mari Leppänen.
Kriisialueilla autetaan lapsia ja nuoria takaisin kouluun
Yhteisvastuukeräyksen tuotosta 60 prosenttia ohjataan Kirkon Ulkomaanavun katastrofirahastoon. Rahaston tuella hätäaputyö voidaan katastrofitilanteissa käynnistää nopeasti. Tämänvuotisessa keräyksessä esitellään erityisesti Kirkon Ulkomaanavun työtä Etelä-Sudanissa, jonne sisällissodan väkivaltaisuuksia paenneet perheet ovat palaamassa takaisin pakolaisuudesta muun muassa naapurimaa Ugandasta.
Kehittyvissä maissa koulunkäynti keskeytyi koronan myötä monien nuorten osalta kokonaan, koska etäopetukseen tarvittava valmius ja välineet puuttuivat. Globaali pandemia on vaikeuttanut jo valmiiksi haastavia olosuhteita ja kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien perheiden toimeentulomahdollisuuksia.
”Monet nuoret ovat koulusulkujen aikana joutuneet naimisiin tai töihin alaikäisinä, kun perheet ovat koittaneet selvitä taloudellisesti haastavasta tilanteesta ja turvaamaan päivittäisen ravintonsa”, Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtaja Jouni Hemberg kertoo.
Etelä-Sudanissa Kirkon Ulkomaanapu (KUA) työskentelee yhteisvastuuvaroin kaikkein haavoittuvimmissa yhteisöissä. KUA tukee perheiden ruokaturvaa sekä toimeentulomahdollisuuksia. Syksyllä 2021 alkaneessa toimeentulo-ohjelmassa pyritään jatkossa avustamaan käteisavustuksilla myös Ugandasta palanneiden lasten ja nuorten koulukuluissa. Peruskouluja tuetaan opetuksen järjestämisessä.
KUA:n katastrofirahaston avulla pystytään käynnistämään ja toteuttamaan hätäapua kehittyvien maiden humanitaarisissa katastrofeissa. Avustustarpeiden syyt ovat useimmiten luonnonkatastrofit, kuten kuivuus, tulvat, myrskyt, maanjäristykset, sekä poliittiset selkkausten seuraukset tai suuronnettomuudet. Hätäapua annetaan katastrofien uhreille riippumatta iästä, taustasta tai sukupuolesta.
Yhteisvastuukeräyksen suojelijana toimii tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Presidentti Niinistön Yhteisvastuukeräyksen avaus esitetään YLE TV1:ssä su 6.2. klo 12.00 ja 17.55, ti 8.2. klo 19.50 ja to 10.2. klo 14.55.
Keräyskausi: 1.1.2022 – 31.12.2022 annetut lahjoitukset ohjataan lasten ja nuorten auttamiseen. Varsinainen Yhteisvastuu-kampanja aktiviteetteineen käynnistyy joka vuosi helmikuun ensimmäisenä sunnuntaina.
varainhankinnan päällikkö Eija Kilgast, Kirkkopalvelut, 040 660 2964, eija.kilgast[a]kirkkopalvelut.fi
viestintäpäällikkö Erik Nyström, Kirkon Ulkomaanapu, 040 143 4464, erik.nystrom[a]kirkonulkomaanapu.fi
piispan erityisavustaja Anna Hälli, 050 501 2748, anna.halli[a]evl.fi
Kuvat:
Vapaasti ladattavissa olevia kuva-aineistoja ja logoja Yhteisvastuukeräyksestä 2022 löytyy Kirkkopalvelujen kuvapankista. Vapaasti ladattavissa olevia kuvia Yhteisvastuukeräyksen 2022 ulkomaan esimerkkikohteesta Etelä-Sudanista on Kirkon Ulkomaanavun kuvapankissa
