“Odotan innolla, että pääsen kokeilemaan näitä tekniikoita käytännössä” – 71 ukrainalaisopettajaa ja -psykologia sai uusia oppeja traumojen käsittelyyn
Koulu on tärkeä kohtaamispaikka, jossa lapset voivat saada apua mieltä painavien asioiden käsittelyyn. Siksi koulutamme ukrainalaisia opettajia ja koulupsykologeja psykososiaalisista taidoista.
71 OPETTAJAA ja koulupsykologia sai koulutuksen mielenterveydestä ja psykososiaalisista taidoista Pohjois-Ukrainassa Tšernihivin alueella. Kirkon Ulkomaanapu järjesti koulutuksen yhteistyössä paikallisen koulutoimen kanssa.
Kouluttajana toimi kokenut psykologi ja konsultti Koen Sevenants. Kahden päivän mittainen koulutus piti sisällään luentoja, keskusteluja, roolipelejä ja ryhmätöitä. Tavoitteena oli vahvistaa ukrainalaiskouluissa työskentelevän henkilökunnan valmiutta kohdata lapset ja nuoret, jotka ovat sodan vuoksi joutuneet käymään läpi monia traumaattisia kokemuksia.
”On ollut arvokasta työskennellä ymmärtäväisen kouluttajan kanssa. Hänellä on paljon kansainvälistä kokemusta työskentelystä erilaisia traumoja kokeneiden lasten kanssa”, koulutukseen osallistunut psykologi Liudmyla Lozova kuvailee.
Koulutuksessa käytiin läpi traumojen vaikutuksia lapsiin ja aikuisiin. Koulutetut opettajat ja koulupsykologit tutustuivat erilaisiin työkaluihin, joita he voivat myöhemmin hyödyntää omassa työssään.
Ukrainalainen Liudmyla Lozova osallistui koulutukseen Pohjois-Ukrainassa kesäkuussa. Kuva: Irina Dasyuk.
”Odotan jo innolla, että pääsen kokeilemaan näitä oppeja käytännössä,” Lozova jatkaa ja kertoo, että on kokenut vastaavat koulutukset jo aiemmin hyödyllisiksi omassa työssään.
Psykologi Iryna Lisovetska kertoo työskennelleessä vapaaehtoisena psykologina aina siitä lähtien, kun sota alkoi Itä-Ukrainassa vuonna 2014. Hän on työskennellyt jo aiemmin esimerkiksi maan sisäisten pakolaislasten, sotilaiden sekä kaatuneiden sotilaiden perheiden parissa.
”Nyt olen kokenut sodan henkilökohtaisesti. Olen viettänyt aikaa tulitusten ja pommitusten keskellä, tiedän paremmin auttamieni ihmisten tilanteen”, Lisovetska pohtii.
Hän kertoo osallistuneensa koulutukseen, koska uskoo uusien taitojen olevan hyödyksi myöhemmin työssään sodan keskellä.
Ohjusiskut osuivat alueelle myös koulutuksen aikaan
Koulutus hätätilanteissa on Kirkon Ulkomaanavun työn ydintä. Koulussa konfliktien keskellä elävät lapset ja nuoret saavat rutiineja ja sisältöjä arkeensa.
Koulu on myös tärkeä kohtaamispaikka, jossa lapset voivat saada tukea aikuisilta ja apua mieltä painavien asioiden käsittelyyn. Sen vuoksi on tärkeää, että koulujen henkilökunnalla – kuten opettajilla ja psykologeilla – on työkaluja traumojen käsittelyyn.
Irina Lisovetska on toiminut vapaaehtoisena psykologina vuodesta 2014. Lisovetska uskoo, että koulutuksessa saadut opit kantavat pitkälle. Kuva: Irina Dasyuk.
Koulutuksia paikan päällä seurannut Kirkon Ulkomaanavun Ukraina-operaation johtaja Yannic Georis kertoo, että palautteen perusteella osallistujat olivat erittäin tyytyväisiä koulutuksiin.
”Ilmapiiri oli todella hyvä, ja palaute 99-prosenttisesti positiivista. Käymme yhä läpi palautteita, mutta ensisilmäyksellä osallistujat vaikuttavat erittäin tyytyväisiltä.”
Hyökkäys Ukrainassa alkoi 24. helmikuuta ja on kestänyt jo yli neljä kuukautta. Tšernihivin alueella ei ole tällä hetkellä venäläisjoukkoja, mutta Venäjä teki koulutusten aikaan alueelle ohjusiskuja.
”Yksi osallistuja joutui jättämään koulutuksen kesken, koska hänen kotinsa oli tulessa. Hän lähti koulutuksesta itkien. Lisäksi yhden henkilökuntaan kuuluvan henkilön koti vaurioitui iskussa Desnan alueelle”, Georis kuvailee.
Kouluttajana toimi kokenut psykologi ja konsultti Koen Sevenants. Kaksipäiväinen koulutus järjestettiin kahdesti. Päivien aikana tehtiin monenlaisia harjoituksia ja roolipelejä. Kuva: Irina Dasyuk.
Kirkon Ulkomaanapu ja Tšernihivin kaupunki allekirjoittivat vastikään yhteistyönsopimuksen, jonka myötä koulutusaiheinen työ Tšernihivin alueella Pohjois-Ukrainassa voi jatkua. Avustustyön seuraavassa vaiheessa noin 15 000 lapselle järjestetään kesäaktiviteetteja liikunnan, taiteen ja pelien parissa. Kirkon Ulkomaanapu on varmistanut, että myös näitä aktiviteetteja ohjaavilla opettajilla on valmiudet vastata lasten psykososiaalisiin tarpeisiin.
Pommitukset ovat tuhonneet ja vaurioittaneet ukrainalaisarvioiden mukaan yli 1800 koulua. Koululaiset ovat parhaillaan kesälomalla, mutta opetuksen on tarkoitus alkaa jälleen syyskuussa.
Miltä Ukrainan pakolaiskriisi näytti ja kuulosti alkuvaiheessa? Millaista apua ukrainalaispakolaiset tarvitsivat? Tekoja-podcastin erikoisjakso Ukrainan sodasta äänitettiin paikan päällä.
UKRAINA JOUTUI sodan keskelle helmikuussa 2022. Kirkon Ulkomaanavun työ ukrainalaisten auttamiseksi alkoi muotoutua jo seuraavan viikon aikana. Avustustyö Ukrainan sodan vuoksi kotinsa jättäneiden hyväksi aloitettiin yhteistyössä unkarilaisen Hungarian Interchurch Aidin (HIA) kanssa.
Viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen ja valokuvaaja Antti Yrjönen matkustivat maaliskuun alussa ukrainalaisia pakolaisia vastaanottaneeseen Unkariin ja rajan yli Länsi-Ukrainaan. Tekoja-podcastin jakso numero 8 on äänitetty paikan päällä.
Miltä Ukrainan pakolaiskriisi näytti ja kuulosti keväällä 2022? Millaista apua ukrainalaispakolaiset tarvitsivat ja mikä on paras tapa auttaa sotaa juuri paenneita? Jaksossa kuullaan Harkovan pommituksia helmi-maaliskuussa paenneiden perheiden tarinoita.
Miltä Ukrainan pakolaiskriisi näyttää ja kuullostaa? Millaista apua ukrainalaispakolaiset nyt tarvitsevat? Entä meneekö apu perille? Tämä on Tekoja-podcast, tervetuloa kuuntelemaan. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen, ja studiossa kanssani on Kirkon Ulkomaanavun kuvaaja Antti Yrjönen, ja itse asiassa tämä studio matkaa parhaillaan 120 kilometrin tuntivauhdilla kohti Ukrainaa. Olemme siis tällä hetkellä vielä Unkarin puolella rajaa, ja meidän on tarkoitus ylittää raja tässä iltapäivällä ja saapua Länsi-Ukrainassa sijaitsevaan Perekovon rajakaupunkiin. Me ollaan oltu jo Unkarin ja Ukrainan välisellä raja-alueella seuraamassa tilannetta hetken aikaa, ja Kirkon Ulkomaanapu tekee täällä sekä Ukrainassa että rajaseudulla avustustyötä yhdessä unkarilaisen kumppanijärjestön Hungarian Interchurch Aidin kanssa. Antti, sinä olet tehnyt havaintoja kameran linssin läpi tuolla Unkarin ja Ukrainan välisellä raja-alueella. Miltä tuo kriisi sinun mielestäsi näyttää?
Antti Yrjönen (00:01:06):
Rajalla näytti tosi rauhalliselta, siellä oli kaikki aika hyvin organisoitua, eniten tulijoissa oli naisia, lapsia, perheitä, jonkun verran myös vanhuksia. Ihmisiä ei ollu mitenkään massoittain pienellä rajanylityspisteellä, mutta tasaseen tahtiin koko ajan tuli lisää ihmisiä, jotka viipy siellä raja-alueella muutamia tunteja ja odotti erilaisia jatkomahdollisuuksia, että miten pääsi liikkumaan eteenpäin siitä rajalta.
Ulriikka Myöhänen (00:01:33):
Millasia tarpeita näillä ihmisillä on, kun he ylittää ton rajan?
Antti Yrjönen (00:01:37):
Tietysti ihmisillä on pitkä matka takana, myös mahdollisesti pitkä odottelu jonossa rajan toisella puolella. Ihmisillä on nälkä, ihmisillä on kylmä, saattaa puuttua perustarvikkeita, näitä kaikkia oli rajalle järjestetty. Ruokaa sieltä sai, lämmikettä, lämmintä paikkaa, missä voi odotella jatkoyhteyksiä ja levätä, ja lapset siellä myöskin leikki, että erilaisia leikkikaluja oli aika paljon löytyny sinne kanssa.
Ulriikka Myöhänen (00:02:06):
Ukrainan sota tosiaan alkoi 24. päivä helmikuuta, ja jo ensimmäisen viikon aikana noin miljoona pakolaista on paennut naapurimaihin. Heistä suurin osa on suunnannut Puolaan, mutta vain viikon sisälle jo reilusti yli 100 000 pakolaista on tullut myös Unkarin rajan yli, ja nämä luvut vaan jatkaa kasvuaan. Olimme tosiaan Barabásin pikkukylässä, sieltä on vaan muutaman minuutin ajomatka rajalle, ja tapasimme siellä ihmisiä, jotka olivat matkanneet pitkän matkan jopa Ukrainan pääkaupungista Kiovasta Ukrainan ja Unkarin rajalle. Millanen paikka tuo Barabásin pikkukylä on? Miten sitä kuvailisit, Antti?
Antti Yrjönen (00:02:43):
Se on todellakin pikkukylä. Asukkaita normaalioloissa on 700 kappaletta siellä kylässä, eli voi kuvitella ehkä semmosen suomalaisenkin hyvin kylän, niin siitä saa ajatusta, että minkä kokoluokan paikka on. Yks kyläkauppa siitä löyty ja näin, mutta kylätalo oli avattu tähän käyttöön, ja siellä kaikki avustusjärjestöt, viranomaiset ja myöskin varmasti kaikki kyläläiset toimi hyvin yhteistyössä tarjotakseen apua näille tulijoille.
Ulriikka Myöhänen (00:03:13):
Meidän matka tällä hetkellä jatkuu kohti raja-aluetta ja Ukrainan puolta tuosta rajaa. Jos kaikki menee hyvin niin pääsemme tänään Ukrainan puolelle, ja pääsemme siellä myös tapaamaan lisää pakolaisperheitä ja keskustelemaan heidän matkasta ja heidän tarpeista. Samalla voimme arvioida sitä, et mikä heidän avun tarpeensa juuri tällä hetkellä ja ehkä tulevaisuudessa on.
(musiikkia)
(puhe kuuluu hiljaa limittäin radiomusiikin kanssa)
Ulriikka Myöhänen (00:03:43):
Matka on tullut siihen pisteeseen, että pian ylitetään rajaa Unkarista Ukrainaan. Tässä matkan varrella ollaan nähty muutama tommonen isompi linja-auto, joilla ilmeisesti pakolaisia tuosta rajan yli sitten (joku yskäisee puheen päälle) autetaan jatkamaan matkaansa.
(taustalla keskustelua)
Ulriikka Myöhänen (00:04:03):
Ja saavumme tähän rajatarkastuspisteelle ihan pian tässä. Toivottavasti päästään ongelmitta rajan yli.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:04:18):
Ensimmäinen päivä Ukrainassa alkaa kääntyä kohti yötä. Me ollaan tällä hetkellä Perekovon kaupungissa sijaitsevassa hotellissa, ja täällä on meidän lisäksi vain kotinsa jättäneitä pakolaisia. Heille tarjotaan täällä ilmainen majoitus. Unkarin puolella rajaa emme ole tällä viikolla nähneet massoittain ihmisiä, ihmiset tuntuu liikkuvan sieltä rajalta aika tasaista tahtia pakolaisten suojan ja avupisteen kautta kohti Budapestia. Antti, tänä päivänä tultiin ton rajan yli, niin miten tilanne erosi täällä Ukrainan puolella? Millaisia havaintoja teit?
Antti Yrjönen (00:04:51):
Eilen täällä Ukrainan puolella näytti tosi rauhalliselta, mutta enää ei voi sanoa, etteikö näkyis massoittain ihmisiä. Autojono, joka oli sinne rajalle, oli varmasti kilometrien pituinen ja myöskin ihmisiä liikkui tällä puolella enemmän. Tunnelma oli silti hyvin rauhallinen, ja suurin osa ihmisistä odotti autoissa.
Ulriikka Myöhänen (00:05:11):
Tossa illan pimennyttyä juttelin siinä meidän unkarilaisen kumppanijärjestön avustuspisteellä näitten paikallisten avustustyöntekijöiden kanssa, ja mä sitten kysyin heiltä, että miten pitkään ihmisillä kestää tällä hetkellä jonottaa tuossa jonossa, miten pitkään ihmiset on ollu tossa jonossa. He sanos, et se on noin 10 tuntia mitä heillä kestää tällä hetkellä, että he pääsee rajan yli. Sen jonottamisen lisäksi tietysti kestää aikaa siinä, että tarkistetaan kaikki paperit ja päästään itse raja-alueen yli. Mutta ketäs siellä oli tänä päivänä liikkeellä? Erosko se porukka jollakin lailla siitä, miltä se näyttää tuolla Unkarin puolella rajaa?
Antti Yrjönen (00:05:51):
Unkarin puolella tosiaan näkyy lähinnä äitejä lapseineen, naisia, joitain vanhempia ihmisiä, mutta tällä puolella rajaa nähtiin sitten kokonaisia perheitä, eli siellä oli miehet tuomassa perheitä tänne rajalle, eli kääntyvät itse sieltä sitten takaisin. Täällä nähtiin myös isiä.
Ulriikka Myöhänen (00:06:13):
Kyllä. Elikkä kaikki alle 60-vuotiaat miehet taitaa olla tällä hetkellä semmosessa tilanteessa, et he ei voi tuota rajaa ylittää, eli he jäävät tänne Ukrainaan, et heidän pitää mennä armeijaan ja sitä kautta mahdollisesti taisteluihin. Meillä tosiaan meidän unkarilainen kumppanijärjestö toimii raja-alueella, siellä on avustuspiste, jossa pystytään tarjoamaan pakolaisille ruokaa ja juomaa pitkän matkan päätteeksi. Lisäksi siellä oli teltta, missä ihmiset hetken aikaa pysty levähtämään, jos on vaikka kylmä tai tarvii muuten paikan, missä vähän jalotella muualla kuin ulkoilmassa. Minkälaisia havaintoja teit siitä, että miten pakolaisia autettiin raja-alueella?
Antti Yrjönen (00:07:00):
Meidän kumppanijärjestön työntekijät keitti omalla pisteellänsä teetä, siel oli erilaisia välipaloja, niitä kierrettiin tarjoomassa myös perheille suoraan autoihin, et autostakaan ei välttämättä tarttee sinne pimeelle kadulle lähtee etsimään mitään, vaan työntekijät kiersi autolta autolle ja kysy, et oliko jollekin tarvetta.
Ulriikka Myöhänen (00:07:20):
Kyllä. Siinä varmasti kuuma lämmin juoma tuli kyllä tarpeeseen, oli sen verran kylmä illan pimentyessä.
(pieni päällekkäisyys)
Antti Yrjönen (00:07:28):
Kyllä se näytti hyvin kelpaavan jokaiseen autoon.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:07:37):
Sen lisäksi että me ollaan tänä päivänä oltu raja-alueella, näitä jonoja ja sitä tilannetta havainnoimassa, niin me ollaan tänä päivänä käyty vierailemassa täällä Perekovossa paikallisessa koulussa, joka on nyt tämän kriisin alettua muutettu pakolaissuojaksi. Tällä hetkellä juuri siellä koulussa majoittui 50 pakolaista meidän tietojen mukaan. Me tavattiin siellä tän koulun rehtori ja opettaja, jotka puhuivat todella hyvää englantia. He kertovat, että viikko sitten, kun sota alkoi tuossa helmikuun loppupuolella, niin heti sinä päivänä, kun pommitukset alkoivat niin koulu laitettiin kiinni ja se muutettiin suojaksi, minnekä pakolaiset pikku hiljaa ovat tämän konfliktin eskaloiduttua alkaneet tulla hakemaan suojaa. Tämän koko koulu pyörii täysin vapaaehtoisvoimin, eli siellä on koulun opettajat, rehtorit, koulun keittäjät, ja tästä Perekovon kaupungista tulevat muut vapaaehtoiset henkilöt tekemässä töitä. Millaisia havaintoja Antti teit siellä, miltä se meininki sinun mielestä näytti?
Antti Yrjönen (00:08:56):
Koululla näytti hyvin työntäyteiseltä, keittiössä oli useita keittäjiä valmistamassa aterioita pakolaisille, pöydät oli katettu valmiiksi heitä varten, samaten koko ajan tuli lisää tavaraa sisään. Tuotiin vessapaperia, kaikkea muuta perustarviketta. Lahjotuksena on tullu paljon leluja lapsille, sieltä löyty leikkihuone, missä lapset pääsee leikkimään. Tosiaan kovin työntäyteiseltä näytti toiminta siellä koululla.
Ulriikka Myöhänen (00:09:29):
Kuulin siellä keittiössä itse asiassa, kun juteltiin näiden keittäjien kanssa, että heidän päivät on tässä viime päivinä ollu 20 tunnin mittasia, että siinä ei kyllä paljon yöunille aikaa jää. Yks syy sille, et minkä takia nimenomaan tuolla koulussa tehään noin pitkää päivää, on se, että kovin monessa pakolaissuojaksi muunnetussa tilassa ei ole keittiötä ja sitä myöten mahdollisuutta valmistaa ruokaa isoille määrille ihmisiä. Eli käytännössä tämän alueen ja kaupungin muista pakolaissuojista pakolaiset tulevat tänne koululle syömään, ja se ruokailu on porrastettu niin, että kaikilla ois mahdollisuus saada ilmainen ateria siellä. Sen lisäks, että me vierailtiin keittiössä ja kierrettiin rakennusta ympäri, niin me tavattiin myös perhe, joka on nyt noin viikon ajan jo ehtinyt oleilla siellä omassa huoneessaan. He olivat paenneet tänne Länsi-Ukrainaan idästä Harkovan kaupungista. Haluatko Antti kertoa vähän, että minkä tyyppinen perhe tä oli?
Antti Yrjönen (00:10:39):
Tässä oli tämmönen perhe, jossa oli isä, äiti, 2 lasta ja yksi sukulaistyttö mukana. Hyvin taiteellinen tausta perheellä, eli teatteriperhe oli kyseessä. Isä oli teatterin johtaja kotikaupungissansa ja äiti puolestaan lavastaja, ja myöskin lapsilla kaikilla erilaisia teatteriaiheisia ambitioita. Tällanen perhe tosiaan tavattiin.
Ulriikka Myöhänen (00:11:12):
Mulla jäi eniten perheestä mieleen se, että kun me kysyttiin näiltä lapsilta, noin 10-11-vuotiaat tais olla nämä tytöt, kysyttiin heiltä, että kun he lähtivät pommituksia pakoon Harkovasta näitten taisteluitten alettua. Me kysyttiin, et mitä he otti mukaan. Se oli jotenkin, he kerto, että he oli ottanu omat puhelimensa ja jotakin leluja ja jotakin muuta semmosta virikettä matkalle mukaan. Sitten me kysyttiin toiselta näistä tytöistä, et miten paljon hänellä oli aikaa pakata niitä tavaroita. Muistatko Antti vielä mitä hän vastas?
Antti Yrjönen (00:11:57):
20 minuuttia.
Ulriikka Myöhänen (00:11:58):
Ja muistatko mun jatkokysymyksen siinä?
Antti Yrjönen (00:12:00):
Oliko se riittävästi. Ja kuulemma oli.
Ulriikka Myöhänen (00:12:04):
Tä tyttö vastas että kyllä, se oli ihan riittävä aika.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:12:12):
Can you tell me what is your name?
Tulkki (00:12:17):
Larissa.
Ulriikka Myöhänen (00:12:18):
Okay, and where do you come from?
Tulkki (00:12:20):
From Harkow.
(englanninkielinen haastattelu kuuluu puheen taustalla)
Ulriikka Myöhänen (00:12:27):
Berehovessa tuossa samaisessa pakolaissuojaksi muunnetussa koulussa tapasimme Larissan, joka oli myös paennut Harkovasta Berehoveen. Muistatko Antti, että mitä Larissa kertoi meille pakomatkastaan?
Antti Yrjönen (00:12:41):
Larissa kerto meille, että ennen pakomatkan alkamista perhe oli viettänyt 4 yötä talonsa kellarissa pommituksia paossa, ja sitten lähtenyt matkaan maaliskuun 1. päivänä juna-asemalta. Junaan pääseminen oli hankalaa, koska kaikki ihmiset pyrkivät pakoon kaupungista, ja vaikka juniin pääsee ilmaiseksi, niin paikoista joutuu kaikki kilpailemaan.
(Larissa puhuu ukrainaksi)
Tulkki (00:13:12):
-So they could take the train for free, yes, but it was difficult to get on the train, because there were a lot of people on the platform. All wanted to travel somewhere far from that place.
Ulriikka Myöhänen (00:13:33):
And who is she traveling with, who is here with her?
(tulkki kääntää kysymyksen ja Larissa puhuu ukrainaksi)
Tulkki (00:13:42):
With her husband and with her daughter.
(Larissa puhuu väliin)
Tulkki (00:13:46):
Yes, a cat, too.
Ulriikka Myöhänen (00:13:49):
What are your needs at the moment? What do you need at the moment?
Ulriikka Myöhänen (00:13:53):
Tämä oli semmonen kokemus, mikä tuli monissa tarinoissa esiin, kun tuolla raja-alueella ihmisten kanssa juteltiin, eli tosi moni kertoi siitä, että kun oli lähteny isommasta kaupungista junan kyytiin, niin rautatieasemalla oli ollu lähtiessä todella paljon porukkaa, ja myös laiturilla oli todella kamppailtu siitä, että kuka sinne junaan pääsee. Mutta ilmeisesti ainakin joissain kaupungeissa oli priorisoitu lapsia ja naisia junaan pääsyssä. Larissa ja hänen perheensä pääsi junaan, ja Larissa matkusti hänen miehensä, tyttärensä ja Bella-kissansa kanssa. Muistatko, mitä Larissa kertoi pakomatkasta? Minkälainen se oli?
Antti Yrjönen (00:14:36):
Matka oli raskas ja kesti kaiken kaikkiaan neljä päivää, ja jokainen voi miettiä omalla kohdallaan, että jos lähtee lyhyellä varotusajalla neljän päivän matkalle, niin kuinka rankalta se voi tuntua ja mitä kaikkea siinä matkalla huomaa, että puuttuu, mitä tarvitsisi mukaan.
Ulriikka Myöhänen (00:14:55):
Larissa perheineen tosiaan pääsi perille Berehoven pikkukaupunkiin ja pääsi majoittumaan tähän kouluun, joka oli muunnettu pakolaissuojaksi. Me kysyttiin Larissalta siitä tilanteesta, että kun hän oli joutunu perheineen jättämään kotikaupunkinsa sodan vuoksi ja sinne oli jäänyt ystävät, tuttavat, oma kotitalo, niin kysyttiin häneltä sitä, että mitä hän tarvitsisi juuri nyt tällä hetkellä. Vastaus oli aika hämmentävä.
(Larissa puhuu ukrainaksi)
Tulkki (00:15:42):
They are glad to say that here they feel safe. They are glad that their children are alive and that they are close to their parents, and they are glad they could be here now.
Antti Yrjönen (00:16:02):
Larissa sanoi, ettei hän juuri nyt tarvitse mitään, että kun hän on perheinensä saanut lämpimän paikan, jossa nukkua, heille tarjotaan kolme ateriaa päivässä ja löytyy paikka, missä voi peseytyä ja pääsee myös pesemään pyykkiä, saa puhtaita vaatteita itselleen. Että tämä riittää tällä hetkellä hänelle.
Ulriikka Myöhänen (00:16:23):
Aika perustavanlaatuisista asioista on kyse tässä asiassa. Siinä koulussa, joka oli muunnettu pakolaissuojaksi, niin siellä oli tosiaan mahdollisuus pestä pyykkiä ja me kuultiin itse asiassa, kun me vierailtiin siellä, että sinne kouluun oli tuotu pyykinpesukoneet nimenomaan meidän unkarilaisen kumppanijärjestön Hungarian Interchurch Aidin toimesta. Me jatkettiin Larissan kanssa juttua siinä jokunen tovikin, ja oikeastaan keskustelun loppupuolella, kun oltiin puhuttu tästä, et minkälainen heidän pakomatkansa oli ollu ja minkälainen tilanne heillä tällä hetkellä Berehovessa on, niin kysyin Larissalta, että miten hän näkee tulevaisuuden, että minkälaisia ajatuksia hänellä on sen suhteen, että mitä tässä elämässä seuraavaks tapahtuu.
(Larissa puhuu ukrainaksi, taustaääniä)
Tulkki (00:17:48):
She has cancer, and she had treatment in Harkow, but the hospital was shut, it was destroyed, and she cannot continue her treatment.
Antti Yrjönen (00:18:08):
Tässä vaiheessa meille selvisi, että Larissa on sairastanu syöpää, ja hän oli kotikaupungissaan saanut syöpähoitoja, mutta pommitukset on tuhonnut sen sairaalan, ja tietysti myös pakomatka on katkaissut ne hoidot, eli hän pohti, että olisko Unkarin puolen rajaa mahdollista jatkaa näitä syöpähoitoja.
Ulriikka Myöhänen (00:18:33):
Perhe empi kuitenkin rajan ylittämistä sen vuoksi, että mukana oli tosiaan Larissan tytär, sitten oli tämä kissa, ja sitten oli lisäksi Larissan mies, mutta miehellä oli se tilanne, että hänen olis sit pitäny jäädä Ukrainan puolelle, et hän ei ois pystyny rajaa ylittämään. Sen vuoksi he olivat tuumaustauolla Berehovessa, eivät olleet vielä lähteneet rajan yli. Larissan tarina on kuvaava esimerkki siitä, että ihmisillä on ollut jo ennen sotaa melkoisia haasteita elämässä, kuten Larissalla syöpään sairastuminen, mutta tämä Larissan vastaus meidän kysymykseen tarpeista oli myös aika kuvaava. Hän sanoi, että hänellä on nyt kaikki tarvitsemansa, kun hän on päässyt paikkaan, jossa ei ole taisteluita.
Ulriikka Myöhänen (00:19:24):
Thank you so much and I wish you all the best and strength, and I hope that you get all the things that you need in this situation.
(Larissa puhuu ukrainaksi)
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:19:55):
Ukrainan kriisi on tullut meitä eurooppalaisiakin lähelle ja synnyttänyt myös suomalaisissa valtavan halun auttaa. Meiltä Kirkon Ulkomaanavussa on kysytty paljon, että voisiko meille esimerkiksi lahjottaa meille tavaroita, lääkkeitä tai ruokaa ja voitaisiinko ne tavarat pakata vaikka rekkaan ja tuoda tänne Ukrainaan. Miten on, Antti? Tehdäänkö meillä semmosta?
Antti Yrjönen (00:20:21):
Tällasessa kriisissä avun tarve on tietysti myös suurta, mutta tosi tärkeetä on myös avun koordinoiminen. Eli se, että tiedetään mitä tarvitaan, mihin sitä tarvitaan hyvin täsmällisesti, et ne kuljetukset, toimitukset pystytään hoitamaan koordinoidusti. Asioita, joita tarvitaan suuria määriä, niin toimitetaan kerralla suuria määriä oikeisiin paikkoihin, tai jos tarvitaan jotain hyvin spesifejä asioita, niinku vaikka koululle tarvittiin pesukoneita, niin sitten hankitaan oikeanlaiset pesukoneet oikeaan paikkaan. Sen takia suuri määrä tavaraa, vaikka se sinänsä voisi olla hyödyllistä, niin sen toimittaminen ei ole järkevää Suomesta.
Ulriikka Myöhänen (00:21:02):
Kirkon Ulkomaanapu ei myöskään siis tee sitä. Näitähän ollaan nähty, uutiskuvia esimerkiksi Puolan rajalta paljonkin tässä viime aikoina, et siellä on tavarakasoja, vähän niinku dumpattuna sinne, ja nyt sitten ihmetellään, et mitä niille tehdään. Mutta se ei ehkä ole ihan paras tapa tässä tilanteessa auttaa. Miltä Antti on näyttänyt täällä Unkarin ja Ukrainan välisellä raja-alueella, oletko nähnyt tämmösiä tavarakasoja? Tai miltä muulta on näyttänyt tä avustustyön eteneminen?
Antti Yrjönen (00:21:32):
Niinkun tossa aikasemmin todettiin, niin täällä kaikki on näyttänyt tosi hyvin koordinoidulta avustusjärjestöjen, viranomaisten ja muidenkin kansalaisten välillä. Täällä ei oo kyllä näkynyt minkään näkösiä röykkiöitä, eli apu kulkee suoraan sinne, missä sitä tarvitaan. Eli on tiedossa, missä tarvitaan ja mitä sinne toimitetaan.
Ulriikka Myöhänen (00:21:55):
Avainasemassa tässä itse asiassa on tä meidän paikallinen unkarilainen kumppanijärjestö Hungarian Interchurch Aid. He ovat toimineet Ukrainassa yli 20 vuoden ajan ja erityisesti vielä vuonna 2014 ja sen jälkeen, kun itäisessä Ukrainassa alkoi sota, niin myös siellä seudulla. Heillä on tosi hyvät yhteydet maahan, heillä on paikallisia työntekijöitä ja sillä lailla verkostot kunnossa, että nyt tämän kriisin alettua tämän avustustoiminnan alottaminen oli todella helppoa. Tai todella helppoa, ehkä nyt ei voi niin sanoa, mutta helpompaa kuin että olis alettu tyhjästä ruveta rakentamaan avustuskuviota. Se tietysti auttaa myös, että on valmiina varastot esimerkiksi tuolla lähempänä rajaa, eli ei tarvitse niitä lähteä rakentamaan sinne. Monella ihmisellä tällä hetkellä on se ajatus mielessä, että haluais jollain tavalla ukrainalaisia ja täs tilanteessa ihmisiä, pakolaisia, pakolaisperheitä auttaa. Mikä on paras tapa auttaa?
Antti Yrjönen (00:22:58):
Ehdottomasti paras tapa auttaa on lahjoittaa rahaa. Sillä voidaan hankkia niitä asioita, mitä kulloinkin juuri sillä hetkellä tarvitaan.
Ulriikka Myöhänen (00:23:08):
Kenelle sitä rahaa siis kannattais lahjottaa?
Antti Yrjönen (00:23:11):
Rahaa kannattaa lahjottaa sellaselle tunnetulle, vakiintuneelle avustusjärjestölle, jonka arvot itse jakaa ja jonka toiminnasta on vakuuttunut.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:23:25):
Näihin sanoihin on hyvä lopettaa tämä podcast. Kiitos Antti Yrjönen tästä keskustelusta. Me jäämme tänne Ukrainan ja Unkarin raja-alueelle seuraamaan tilannetta, ja lisää pakolaisten kokemuksista ja Kirkon Ulkomaanavun työstä Ukrainassa voit seurata meidän some-kanavista ja verkkosivuilta.
He pakenivat henkensä edestä – Kirkon Ulkomaanapu seurasi Ukrainan sodan ensimmäisinä viikkoina, miten tavallisista ihmisistä tuli pakolaisia
Keväällä 2022 tuhannet, sitten sadat tuhannet ja lopulta miljoonat ukrainalaiset ylittävät rajan naapurimaihin hakeakseen turvaa. Vielä useampi elää maan sisäisenä pakolaisena. Dokumentoimme pakolaiskriisiä paikan päällä kolmen viikon ajan.
MAALISKUUN TOINEN päivä vuonna 2022. Itä-Unkarissa sijaitsevan Barabásin pikkukylän raitti on rauhallinen, vaikka Eurooppa elää pahinta kriisiään sitten toisen maailmansodan. Raja on vain muutaman minuutin ajomatkan päässä, ja sen toisella puolella Ukrainassa on käynnissä Venäjän aloittama julma sota.
Barabásissa paikallinen kylätalo on muuntunut pakolaissuojaksi. Kotinsa jättäneet ukrainalaiset tulevat rajan yli suojaan, josta he jatkavat kohti Unkarin pääkaupunkia Budapestia.
Sodasta seurannut pakolaiskriisi näyttää jotenkin erilaiselta kuin se, mitä olemme tottuneet näkemään uutisissa. Kadun varsilla ei ole perinteisestä pakolaiskuvastosta tuttuja telttaleirejä. Osa ihmisistä ajaa nykyaikaisilla autoillaan turvaan. Lähes kaikilla on älypuhelin ja ehjät vaatteet yllään. Silti nämä ihmiset pakenevat henkensä edestä.
Kylätalon sisällä lämmittelee väsyneitä perheitä, joille paikalliset vapaaehtoiset tarjoilevat ruokaa ja juomaa. Matka on ollut pitkä, mutta lapsilla riittää vielä virtaa. Pöydissä väritetään, ja jostain kuuluu kikatusta.
Barabásissa paikallinen kylätalo on muuntunut pakolaissuojaksi, jonne kodeistaan pakenemaan joutuneet ukrainalaiset majoittuivat maaliskuun alussa.
Ukrainan ja Unkarin rajan lähellä sijaitsevan Barabásin 700 asukkaan pikkukylän raitti oli maaliskuussa rauhallinen, vaikka Eurooppa elää pahinta kriisiään sitten toisen maailmansodan.
Chopin rautatieasemalla pohditaan tulevaisuutta
Ulkona seisoskelee Kristina, jonka silmät vaikuttavat itkusta aroilta. Nuori nainen on paennut Venäjän sotatoimia jo kahdesti. Vuonna 2014 hän lähti kodistaan Luhanskista Itä-Ukrainasta ja arveli, että pääsisi palaamaan kotiin kolmessa päivässä.
Päivät venyivät kahdeksaksi vuodeksi, ja Kristina asettui Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan. Helmikuussa 2022 hän joutui lähtemään jälleen pakomatkalle, eikä evakkojunaan pääseminen ollut yksinkertaista.
Kristina on elänyt Ukrainassa pakolaisena jo vuoden 2014 Itä-Ukrainan sodasta alkaen.
“Ihmiset alkoivat hätääntyä ja juosta ja töniä toisiaan. Siellä oli miehiä, joille yritimme kertoa, että lasten on päästävä turvaan ensin, sitten naisten ja viimeiseksi miesten. Jokainen yritti pelastaa itsensä”, äitinsä ja kissansa kanssa paennut Kristina kuvailee.
Chopin rautatieasemalla Ukrainan puolella rajaa puolityhjässä odotus-hallissa istuu vanhempi rouva, joka esittelee itsensä Nadiya Petrovna Chiripovskayaksi. Hän kertoo lähteneensä matkaan pahoin pommitetusta Harkovasta.
Rouva Nadiya kuvailee ensimmäisiä iskuja kovaäänisiksi ja pelottaviksi. Kalenteri näyttää maaliskuun viidettä, mutta rouvan on vaikeaa muistaa, milloin matkanteko alkoi: “Lapseni vain ottivat minut mukaansa.”
Rouva Nadiya pakeni sodan alkupäivinä Ukrainan itäosassa sijaitsevan Harkovan pommituksia eikä hän oikeastaan muista mitään noista päivistä.
Moni lähtee rajanylityspaikalta sydän särkyneenä. Miehet pyyhkivät silmiään ja halailevat alakuloisia naisia ja lapsia, jotka jatkavat rajan yli Unkariin ja sieltä edelleen turvaan. Taisteluikäiset miehet kääntävät autonsa ympäri ja palaavat Karpaattien vuoriston yli takaisin kohti kotejaan tai asemapaikkojaan. Kukaan ei tiedä, milloin rakkaita voi nähdä uudelleen tai olivatko nämä jäähyväiset.
Utuisen maiseman keskellä kimaltelee kirkon torni Berehoven kaupungin laitamilla.
Rajakaupungin koulu muuttui pakolaissuojaksi
Vaikka miljoonat ukrainalaiset ovat jättäneet kotimaansa, vielä useampi elää pakolaisena maan rajojen sisällä. Berehoven rajakaupungissa koulurakennus majoittaa miltei 80 Ukrainan sisäistä pakolaista. Pieneen huoneeseen on aseteltu lomittain viisi kerrossänkyä. Niillä istuskelee perhe, johon kuuluu isä Kirill, äiti Ljubov, sisarukset Alica ja Masha sekä sukulaistyttö Daria.
Harkovalaisessa teatterissa työskennellyt perhe pakeni bussilla länteen, kun ensimmäiset pommitukset ja tulitus alkoivat. Moni läheinen jäi itään.
“He piileskelevät kellareissa, asuvat metroasemilla useiden päivien ajan ja yrittävät käsittämättömin keinoin etsiä ruokaa”, kuvailee isä Kirill.
Harkovalaiset Ljubov (vasemmalla takana), Daria, Alica (edessä) ja Masha kertovat, että on vaikeaa olla itse turvassa, kun tietää, että kotikaupunkia kaukana idässä pommitetaan ja ystävät ja läheiset ovat vaarassa.
“Olemme tyytyväisiä, että meillä on lämmin paikka, jossa nukkua. Saamme ruokaa kolmesti päivässä, voimme peseytyä ja pestä pyykkiä.”
Perheen olo on ristiriitainen. He ovat turvassa, voivat liikkua vapaasti kaupungilla, eivätkä ilmahälytykset herättele heitä öisin. Toisaalta:
“Jätin Harkovaan ystäväni, jotka eivät voi tai halua lähteä pakoon erilaisista syistä. Tunnen oloni huonoksi, koska en voi auttaa heitä mitenkään”, kuvailee Daria.
Perhe kaipaa jo tekemistä. Kirill on menossa seuraavana päivänä työhaastatteluun. Naiset aikovat punoa suojaverkkoja Ukrainan armeijalle.
Toisen huoneessa asuvan perheen pieni kissa kipittelee sängyltä toiselle. Päänsä huiviin kietonut Larissa kertoo, että matka Harkovasta Berehoveen kesti neljä päivää.
“Olemme tyytyväisiä, että meillä on lämmin paikka, jossa nukkua. Saamme ruokaa kolmesti päivässä, voimme peseytyä ja pestä pyykkiä.”
Larissa sairastaa syöpää. Hän sai Harkovassa hoitoa, mutta sairaala on tuhoutunut pommituksissa. Larissa pohtii, voisiko hän päästä unkarilaiseen sairaalaan, mutta epäröi. Perheenjäsenet joutuisivat erilleen toisistaan, sillä miehen on jäätävä Ukrainaan.
Kellari toimii pommisuojana, johon naapurustosta on saapunut myös äiti kahden lapsen kanssa. Lapset piirtävät pommisuojassa viettämiensä tuntien aikana kellarin portaisiin liiduilla sydämiä.
Herätys ilmahälytykseen ajaa kellarin suojiin
Maaliskuun 11. päivän aamuna ilmahälytys repii lapset ja aikuiset sängyistään Lvivin kaupungissa, noin 60 kilometrin päässä Puolan rajasta. Kello näyttää 5.25, kun puhelimeen asennettu sovellus aloittaa ujelluksen. Toppahousut jalkaan, takki päälle, portaikossa kaksi kerrosta alemmas ja kellarin ovelle.
Pommisuojaan tulee kaksi perhettä lapsineen. Joku lapsista yskii ja köhii. Toinen löytää liidut ja käy raapustamassa pommisuojan perustuksiin sydämen. Puisissa rappusissa on pelattu aiemmin ristinollaa.
Tyttö jatkaa sitkeästi työtään, ja lopulta pommisuojan jokaista rappusta koristaa liila sydän. 7.34 sovellus kertoo, että vaara on ohi.
Myöhemmin samana päivänä tapaamme Lvivin rautatieaseman hulinassa Annan, joka värjöttelee asematunnelissa yhdessä äitinsä Natalian ja kissansa Gorgikin kanssa. Oranssiturkkinen olento nojautuu tiukasti Annan rintaa vasten ja tärisee.
Anna ja Gorgik-kissa pakenivat sotaa yhdessä. Tarkoitus on pyrkiä pois Ukrainasta, mutta palata niin pian kuin sota on ohi, Anna kertoo.
Seurue aikoo ylittää rajan länteen. “Ehkä Slovakiaan, ehkä Saksaan. Riippuu siitä, miten täynnä junat ovat”, Anna sanoo. Äiti ja tytär toivovat löytävänsä mahdollisimman pian töitä – ja, kun sota loppuu, he palaavat Ukrainaan, Anna alleviivaa.
Rautatieasemalla harvalla on tarkkoja suunnitelmia seuraavien kuukausien ajalle. Moni vain pyrkii rajan yli.
Mutta on lähtijöitä toiseenkin suuntaan. Laiturilla marssii sotilasasuisia nuoria miehiä. Kikkaratukkainen nuori nainen pyyhältää portaat ylös ja kysyy, viekö juna länteen vai itään. Hänen määränpäänsä on itä. Nainen kertoo lapsensa ja äitinsä olevan yhä Harkovassa. “Mitä muutakaan voin tehdä?”, nainen ihmettelee ja lähtee selvittelemään kyytiä kohti pommitettua kotiaan.
Lapset elävät päivän kerrallaan
Lvivin laitakaupungilla 6-vuotias Kyryl-poika nojailee oven karmeihin ja virnistää. Poika on täynnä energiaa, hyppii ja pomppii huoneessa, jonka lattialla on patjoja. Kiovasta paennut viikari on viettänyt kirkon tiloihin järjestetyssä pakolaissuojassa jo neljä päivää.
Kyryll, 6, on paennut perheensä kanssa Kiovasta Lvivin kaupungissa sijaitsevaan kirkkoon. Lasten maailmassa on onnellista se, etteivät he täysin välttämättä ymmärrä, kuinka vakavassa tilanteessa kotimaa on. Leikki jatkuu.
Vieressä sisko kertoo, ettei Kyryl taida edes tajuta olevansa pakomatkalla. Moni vanhempi kertoo samaa tarinaa: lapset suhtautuvat tilanteeseen kuin eriskummalliseen lomamatkaan. Leikit jatkuvat heti tilaisuuden tullen.
Igor, Natalia ja Nastia-vauva tunsivat olonsa turvalliseksi Lvivin kaupungissa.
Viereisessä huoneessa majoittuvat Natalia Karpienko ja 9-vuotias Igor-poika. Sängyllä pötköttää pakolaissuojan nuorin asukas Nastia. Kaksi kuukautta vanha tyttö tuoksuu imelältä äidinmaidolta ja ynähtelee tyytyväisenä. Pienet jalat potkivat puvun sisällä, päätä lämmittää valkoinen myssy. Äiti Natalia kertoo heidän saapuneen Kiovan alueelta, läheltä Boryspilia.
“Kun pommitukset tulivat yöllä, en tiennyt minne menisin. Pelkäsin, että talomme tuhoutuu. Tässä suojassa oloni on turvallinen.”
Ensimmäinen kuukausi sodan alkamisesta täyttyy
Maaliskuun puolivälin jälkeen sotaa paetaan jo neljättä viikkoa. Silmiin pistävää on, että Unkarin ja Ukrainan välistä rajanylityspistettä valvovat nyt sotilaspukuiset naiset. Kenties kaikki kynnelle kykenevät miehet ovat jo rintamalla?
Berehoven rajakaupunki on yhä täynnä Ukrainan sisäisiä pakolaisia. Kirkon Ulkomaanapu ja sisarjärjestö Hungarian Interchurch Aid tukevat pakolaissuojia ruoka- ja tarvikelähetyksin. Suurimman ponnistuksen tekevät kuitenkin paikalliset vapaaehtoiset, jotka ovat jo viikkojen ajan painaneet ympäripyöreää päivää pakolaisten auttamiseksi.
Kouluun perustetun pakolaissuojan keittiötä johtaa Ivonna Kobypyavska. Hän on työskennellyt samassa keittiössä jo 27 vuotta, mutta nyt ruokittavana on koululaisten sijaan pakolaisia. Ivonnan poika lähti sotimaan Kiovaan, joten äiti halusi tehdä jotain hyödyllistä. Siksi hän jatkoi palkatta keittiönsä pyörittämistä.
Sota on tuonut koulun keittäjille uusia suita ruokittaviksi. Koulut ovat osittain kiinni ja toimivat pakolaiskeskuksina.
Nyt Ivonna ja hänen tiiminsä valmistavat päivässä 400 ateriaa pakolaisten vatsojen täyttämiseksi. Vielä kuukausi sitten ruokittavana oli 40 oppilasta. Ivonna aloittaa keittiössä kuudelta aamulla ja lähtee kotiin illalla yhdeltätoista.
“Mutta ei se ole iso juttu”, Ivonna kuittaa ja hymyilee hieman häkeltyneenä. Rutiinia, rutiinia, kääntäjä kääntää Ivonnan sanomisia.
Koulurakennuksen yläkerrassa asuu edelleen jo viikkoja sitten tapaamamme harkovalainen teatteriperhe. Äiti Ljubovia huolestuttaa, sillä perhe ei ole saanut muutamaan päivään yhteyttä Mariupolissa oleviin tuttaviinsa. Samassa huoneessa asunut syöpää sairastava Larissa on päässyt hoitoon läheiseen kaupunkiin. Larissan mies ja tytär ovat jääneet suojaan, kuten myös Bella-kissa. Se kipittää ketterästi sängyn laitoja pitkin ja härkkii tassullaan leikkisästi vieraiden suuntaan.
Ljubov kertoo, ettei hänen aviomiehensä Kirill ole vielä saanut työtä. Tulevaisuus näyttää yhä sumealta, mutta kolme viikkoa pakolaissuojassa on saanut perheen pohtimaan seuraavia askelia. Ljubov pallottelee ideoita: ehkä Puolaan, jos löytyisi hyvä taideprojekti. Hyvästelemme perheen ja toivotamme heille onnea.
Huhtikuun puolivälissä puhelin ilmoittaa uudesta viestistä. Teatteriperheen Daria kertoo lähteneensä Italiaan koettamaan siipiään. Perheen muut tytöt ovat Georgiassa. Isä Kirill jäi Berehoveen.
Teksti: Ulriikka Myöhänen Kuvat: Antti Yrjönen
10-vuotias Mariia pakeni perheensä kanssa Harkovasta Länsi-Ukrainan Berehoveen. Perhe asettui pakolaissuojaan, jossa aika kävi pian pitkäksi. Mariia ikävöi koulua.
Ukrainan sota alkoi helmikuun 24. päivänä. Yli 10 miljoonaa ihmistä on joutunut pakenemaan sotaa pois kotoa, heistä noin puolet on matkustanut Ukrainasta muualle Eurooppaan etsimään turvaa.
Ukrainalaisopettaja Erika Pavliuk kaipaa jo liitutaululle, mutta ensin on autettava kouluun majoittuneita pakolaisperheitä – ”Suurin osa äideistä on täällä yksin lastensa kanssa”
Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, englannin opettaja Erika Pavliuk lähetti oppilaat kotiin ja aloitti vapaaehtoistyön kouluun perustetussa pakolaissuojassa. Läntisessä Ukrainassa sijaitsevassa Berehovessa pakolaiset saavat pedin, lämpöä ja ruokaa.
”KUULIN UUTISET aviomieheltäni, joka selasi internettiä. Hän sanoi sanat, jotka tulevat aina soimaan korvissani. Meidän maahamme on hyökätty.”
Englannin opettaja Erika Pavliuk istuu tyhjässä luokkahuoneessaan Länsi-Ukrainan Berehovessa lähellä Unkarin rajaa ja kertaa varhaisen torstaiaamun tapahtumia. Oli 24. helmikuuta 2022, ja Venäjä oli aloittanut julman hyökkäyssodan Ukrainaan.
Pavliuk kertoo torjuneensa uutisen ensin epäuskoisena. Perhe jatkoi aamurutiinejaan epätietoisuudessa. 5-vuotias tytär meni päivähoitoon, ja Pavliuk suuntasi epätietoisena työpaikalleen paikalliseen kouluun.
Päivän ensimmäisellä oppitunnilla opettaja seisoi 12-vuotiaiden oppilaidensa edessä luokassa. Tunnelma oli ankea.
”Muistan yhden pojan, joka istui luokassa todella kalpeana. Hänen nenästään alkoi vuotaa verta. Käskin oppilaita panemaan kirjat syrjään ja päätin, että nyt vain jutellaan siitä, mikä lapsia eniten huolestuttaa. Käytännössä oppilaani pelkäsivät, että kohta heidät tapetaan”, Pavliuk muistelee.
Torstain ensimmäisen oppitunnin jälkeen koulu sai ohjeet viranomaisilta. Opetus piti keskeyttää ja kaikki oppilaat lähettää koteihinsa.
”Myös tyttäreni päiväkodista soitettiin, että lapsi pitää tulla hakemaan välittömästi. Kun menin paikalle, lapset oli jo evakuoitu ulos rakennuksesta. He odottivat rakennuksen ulkopuolella vanhempiaan, eikä kukaan siinä hetkessä tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu.”
Englannin opettajana Länsi-Ukrainan Berehovessa työskentelevä Erika Pavliuk on auttanut koululleen muualta Ukrainasta sotaa pakoon saapuvia ihmisiä sodan alusta saakkaa.
Muutamaa kuukautta myöhemmin tiedämme jo vähän enemmän siitä, mitä seuraavina viikkoina tapahtuisi. Maaliskuussa Venäjä suuntaisi ohjusiskujaan myös Länsi-Ukrainan strategisesti tärkeisiin kohteisiin, mutta tuhoisimmat taistelut käytäisiin muualla Ukrainassa.
Huhtikuun alkupuolella jo neljä miljoonaa ukrainalaispakolaista olisi ylittänyt rajan naapurimaihin. Lisäksi läntinen Ukraina ottaisi vastaan valtavat määrät maan sisäisiä pakolaisia.
Opettajasta vapaaehtoiseksi
Sodan edetessä tilanne alkoi hiljalleen hahmottua myös Pavliukille, hänen kollegoilleen ja muille Berehoven pikkukaupungin asukkaille. Jo helmikuun lopulla koululle alkoi saapua pakolaisia muualta Ukrainasta.
Vain päivissä koko Berehoven kaupunki kunnostautui auttamaan sotaa paenneita. Koulun opettajat, keittäjät ja muu henkilökunta ryhtyivät vapaaehtoistöihin. Pavliuk ja hänen kollegansa kävivät läpi lahjoituksia, järjestelivät suojaan saapuvien pakolaisten asioita ja auttoivat kaikessa eteen tulleessa.
Päivät olivat kaikille pitkiä, eikä vapaapäiville ollut aikaa. Pavliukin mukaan aika kului nopeasti.
”Energiaa vain tuli jostakin. Ihmiset tarvitsevat apua. En tuntenut oloani väsyneeksi päivän aikana. Kun menin kotiin, sammuin välittömästi, kun pääni osui tyynyyn.”
Koulusta tuli pian tärkeä keskus, sillä sen isossa keittiössä pystytään valmistamaan aterioita isoille ihmisjoukoille. Normaaliaikoina koulua käy 300 oppilasta.
”Ensimmäisten päivien aikana osa pakolaisista viipyi suojassa muutaman tunnin, kävi suihkussa, söi jotain. Sen jälkeen he jatkoivat rajalle. Me emme tienneet, mihin suuntaan tilanne kehittyisi”, Pavliuk muistelee.
Koulu pystyy majoittamaan noin 80 pakolaista kerrossängyin varustetuissa huoneissa, joissa aiemmin asui koulun omia oppilaita. Taisteluiden pitkityttyä osa pakolaisista jäi suojaan viikoiksi. Kirkon Ulkomaanavun kumppanijärjestö Hungarian Interchurch Aid toimitti keittiöön uusia kylmälaitteita ja lukuisia elintarvikelähetyksiä sekä esimerkiksi pesutiloihin pyykkikoneen.
Isät jäävät rintamalle
Vapaaehtoisena Pavliuk on monen taisteluja paenneen perheen tarinan, ja hän liikuttuu niitä kertoessaan. Moni suojaan pidemmäksi aikaa jäänyt ei aio ylittää rajaa Unkariin, ellei heidän ole aivan pakko. Moni suunnittelee palaavansa kotiin tai ainakin mahdollisimman lähelle kotia. Pavliuk ymmärtää heitä.
”Herään joka aamu kiitollisena siitä, että meillä [läntisessä Ukrainassa] on ollut rauhallinen yö. Olen kasvanut täällä, synnyin tänne, minun vanhempani ja monet sukupolvet ennen sitä ovat eläneet täällä. En voi edes kuvitella, että jättäisin kotini ja kaupunkini vain siksi, että joku hyökkääjä pakottaa minut tekemään niin.”
Pavliukista on ollut erityisen vaikeaa nähdä suojassa elävien äitien ja lasten arkea.
”Suurin osa äideistä on täällä yksin lastensa kanssa. Tavallisesti he elävät läheisesti aviomiestensä kanssa, ja nyt miehet ovat armeijassa. Sydäntäni särkee ajatus siitä, että heidän pitää huolehtia lapsistaan paikassa, jota he eivät oikein tunne. Huoneissa elää kahdeksan ihmistä. He eivät tunne näitä ihmisiä. Toki he jo nyt alkavat hiljalleen tuntea toisiaan.”
Pavliuk näkee kriisissä myös pienen hopeareunuksen. Hänen mukaansa sota ja siitä seurannut pakolaiskriisi ovat saaneet ihmiset puhaltamaan ennennäkemättömällä tavalla yhteen hiileen. Berehoven rajakaupungissa moni on Pavliukin tapaan kahden maan ja kulttuurin kansalainen, eikä yhteiselo ole aina ollut helppoa.
”Olen kansallisuudeltani unkarilainen, mutta olen asunut Ukrainan puolella rajaa koko elämäni, joten olen myös ukrainalainen. Unkarilaisten ja ukrainalaisten välillä ja muidenkin vähemmistöjen keskuudessa tällä alueella on ollut erimielisyyksiä. Koen, etteivät asiat ole enää niin.”
Pakolaisten auttaminen on tarkoittanut Erika Pavliukille pitkiä päiviä, mutta avuntarve on niin valtava, ettei hän ole edes kokenut oloaan väsyneeksi. Väsymys tulee vasta illalla, kun hän pääsee omaan sänkyynsä.
Etäopetus alkoi viikkojen tauon jälkeen
Pavliuk kertoo, että ennen sotaa hänen koulussaan odotettiin jo paluuta normaaliin arkeen pitkän pandemia-ajan jälkeen. Sodan myötä poikkeustila koulussa on jatkunut. Maaliskuun loppupuolella jo opitut etätaidot tulivat tarpeeseen, kun Berehovessa oppilaat palasivat kolmen viikon tauon jälkeen etäopetukseen.
Pakolaissuojan lapset ovat voineet ilmoittautua opetukseen kaupungin ukrainankielisissä kouluissa tai jatkaa oman koulunsa opetuksessa, jos koulu sellaista pystyy tarjoamaan. Lapset kirjautuvat tunneille pakolaissuojan tietokoneluokassa.
Pavliukin unkarinkieliset oppilaat puolestaan pysyivät kotona, sillä heidän koulunsa oli yhä täynnä pakolaisia. Pavliuk tekee päivisin töitä pakolaissuojassa ja iltaisin valmistelee seuraavan päivän englannin tuntejaan. Hän liikuttuu puhuessaan 12–18-vuotiaista oppilaistaan.
”He ovat teinejä. Meillä on ylä- ja alamäkiä, mutta aina löydämme ratkaisut vaikeuksiin. Rakastan heitä.”
Hän tietää jo nyt, että oppilaista muutama on paennut Ukrainasta Unkariin eivätkä he enää ole palaamassa hänen opetukseensa. Pavliuk huokaa syvään ja katselee ympärilleen omassa luokassaan, joka nyt on tyhjä. Mikä on opettajan suurin toive?
”Että saan pitää normaaleja tunteja. Haluan kirjoittaa tuolle liitutaululle ja…”, Pavliuk epäröi hetken ja alkaa nauraa väsyneesti. “… karjua oppilailleni, että mikseivät he ole tehneet kotiläksyjään.”
Kuukausi sitten Dmitriy, 5, leikki kavereiden kanssa, nyt puhelin varoittaa: ”Ilmahälytys Ukrainassa”
Kuukausi sotaa, 3,5 miljoonaa Ukrainan rajojen ulkopuolelle paennutta ihmistä. Ukrainalaisäidin mukaan seuraavat kaksi kuukautta ovat ratkaisevia: niiden jälkeen on saatava työtä ja lapset kouluun. Kirkon Ulkomaanapu auttaa Ukrainan pakolaisia yhteistyössä unkarilaisen kumppanijärjestön kanssa.
”MINULLA ON karkkia, pullo mehua. Ja tämä on minun kissani. Ukrainassa minulla on myös oikea kissa”, kertoo 10-vuotias Maryanna ja availee vaaleasävyisen reppunsa vetoketjuja Budapestin lentokentälle perustetussa pakolaislasten leikkitilassa.
Maryanna kaivaa repustaan penaalin ja vetää vetoketjun auki. Pussukka on täynnä kirjavia ranneketjuja, kaulanauhoja ja sormuksia. Tyttö on askarrellut koruja jo lähes kolme viikkoa kestäneellä pakomatkallaan Etelä-Ukrainan Odessasta Unkarin Budapestiin.
Maryanna, hänen sisarensa Jelizaveta, 5, äiti Vironika ja isoäiti Svetlana jättivät kotikaupunkinsa pian sen jälkeen, kun Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainaan 24. helmikuuta 2022.
Sodan ensimmäisten kolmen viikon aikana jo yli kolme miljoonaa ukrainalaista on paennut maata ympäröiviin valtioihin. Heistä 1,5 miljoonaa on lapsia. Lisäksi Ukrainassa on valtava määrä maan sisäisiä pakolaisia, jotka ovat pyrkineet idästä kohti länttä.
Matka kotikaupungista Ukrainasta on ollut pitkä, mutta Maryanna, 10, kertoo saaneensa hyvät yöunet. Hän kuvailee nukkuneensa kippurassa kahdella penkillä, pää omatekoisella tyynyllä. Pikkusisko Jelizaveta, 5, pitää tiukasti kiinni Nasu-pehmolelustaan.
Osa perheistä on löytänyt majapaikan tuttavien luota, osa yöpyy pakolaissuojissa ja osa odottaa lento- ja juna-asemilla kyytiä eteenpäin. Moni on jättänyt kotinsa nopeasti ja ottanut mukaan vain tärkeimmät tavarat.
”Pakkasin kaiken itse. Ja olen muuten tehnyt myös tämän itse”, Maryanna sanoo ylpeänä ja vetää repustaan esiin pienen pilkullisen tyynyn. Siihen tyttö kertoo painaneensa päänsä myös viime yönä, kun perhe matkasi Krakovasta Budapestin lentokentälle. Matka oli pitkä, mutta Maryanna kertoo saaneensa hyvät yöunet. Hän kuvailee nukkuneensa kippurassa kahdella penkillä, pää omatekoisella tyynyllään.
Peti lentokentän nurkassa
Pakolaislapsia varten lentokentälle järjestetyn leikkitilan nurkkaan on asettunut toinenkin perhe. Äiti Kate Pugatshova ja hänen poikansa Daniil, 8, ja Dmitriy, 5, pelaavat Uno-korteilla.
Kate kertoo perheen nukkuneen edellisyön leikkitilan nurkkaan kyhätyssä pedissä. Lentokentällä on myös muita tiloja, joihin on järjestetty nukkumapaikkoja pakolaisille.
”Voimme levätä ja nukkua. Se on todella suuri ja tärkeä apu pakolaisille.”
”Siellä oli kuitenkin viime yönä paljon pieniä lapsia, jotka itkivät ja ääntelivät”, Kate sanoo ja viittoo kohti Kirkon Ulkomaanavun kumppanijärjestön Hungarian Interchurch Aidin sinitakkisia työntekijöitä, jotka auttoivat tekemään pedin rauhallisempaan paikkaan.
”Meidän ei tarvitse maksaa mistään, mikä on todella tärkeää tässä tilanteessa. Järjestöt täällä ovat tehneet niin paljon ihmisten hyväksi. Ne leikkivät lasten kanssa, tarjoavat ruokia ja juomia. Me voimme levätä ja nukkua. Se on todella suuri ja tärkeä apu pakolaisille. Olen itse asiassa aika yllättynyt tästä kaikesta tuesta”, Kate sanoo ja räpyttelee silmiään liikuttuneena.
”Katso nyt heitä. He nauravat ja leikkivät”, Kate osoittelee huoneessa häärääviä lapsia.
Kate Pugatshova (taustalla) on lastensa Daniilin ja Dmitriyn kanssa matkalla Istanbuliin, jossa ystäväperhe on luvannut majoittaa heidät, kunnes heillä on suunnitelma siitä, mihin mennä. Kuva: Antti Yrjönen/Kirkon Ulkomaanapu
”Sinä päivänä ilmahälytys kesti kolme tuntia.”
Matka on ollut pitkä. Kate ja pojat jättivät kotinsa Dniprossa maaliskuun kahdeksantena päivänä ja he ovat olleet tien päällä ja tuttavien nurkissa jo yhdeksän päivää. Kate kertoo, että hän ehti kuunnella ilmahälytyksiä neljä tai viisi päivää ennen kuin teki päätöksen lähdöstä. Pojat olivat jo oppineet menemään kylpyhuoneeseen suojaan äänen kuultuaan.
”Istuin ystävieni kanssa kotini keittiössä, kun ilmahälytys alkoi taas. Sinä päivänä se kesti kolme tuntia”, Kate kuvailee.
Seuraavana päivänä Kate lähti poikiensa kanssa. Muutama päivä myöhemmin he lukivat uutisia, joiden mukaan heidän kotikaupunkiinsa tehtiin ilmaiskuja.
”Annan itselleni kaksi kuukautta aikaa”
Daniil ja Dmitriy kokoavat kihertäen värikkäitä palikoita korkeaksi torniksi leikkihuoneen nurkassa. Tahattomasti vierekkäin asettuvat sininen ja keltainen palikka, ja hetken aikaa tornin korkeimmalla paikalla loistavat Ukrainan värit.
Kate on tyytyväinen, kun pojilla on puuhaa. He eivät onneksi ehtineet nähdä tai kokea sodan tuhoja kotikaupungissaan, mutta kuvia ja videoita sodan rumasta jäljestä ympäri Ukrainaa kyllä.
Katen mukaan lapset eivät oikein ymmärrä koko tilannetta. Budapestin lentokentän leikkihuoneen aktiviteetit ovat tehneet aamusta äidille helpomman. Eniten poikia nimittäin haastattelun hetkellä mietityttää edessä oleva lentomatka.
”Se on heidän ensimmäisensä. He ovat kyselleet koko aamun, että milloin, milloin, milloin, milloin on aika nousta koneeseen”, Kate pyörittää päätään.
Daniil, Dmitriy ja Jelizaveta iloitsivat KUA:n ja HIA:n Budapestin lentokentälle mahdollistamasta leikkinurkkauksesta, jossa lapset saavat leikkiä, syödä ja levätä rauhassa pakomatkan rankan alun jälkeen.
Perhe suuntaa kohti Turkkia. Siellä odottaa ystäväperhe, joka on luvannut majoittaa Katen ja pojat seuraavaksi kuukaudeksi tai kahdeksi.
”Olen päättänyt, että annan itselleni kaksi kuukautta”, Kate sanoo.
Sen jälkeen perheen äiti aikoo tehdä päätöksiä. Joko hän laittaa tarpeelliset dokumentit kuntoon, etsii työn Turkista ja laittaa lapset venäjänkieliseen kouluun – tai palaa Ukrainaan.
Vanhempi poika Daniil on jo toisella luokalla. Koulunkäynti tosin keskeytyi sodan alettua. Opettaja on pitänyt silloin tällöin etäopetusta Zoomissa, ja Daniil on osallistunut siihen mahdollisuuksien ja yhteyksien mukaan.
Koulukirjat jäivät Dniproon, mutta poika on tehnyt tehtäviä vihkoon. Kate pitää koulutusta tärkeänä, mutta sanoo myös, ettei se ole juuri nyt päällimmäisin asia hänen mielessään. Ensin pitää saada pesue turvalliseen paikkaan, jossa mieli pääsee hetkeksi lepäämään.
Ukrainan sota on pakottanut 3,5 miljoonaa ihmistä kuukauden aikana pakolaisiksi Ukrainan ulkopuolelle. Pakolaisista 1,5 miljoonaa on lapsia. Kuva: Antti Yrjönen/Kirkon Ulkomaanapu
Koulut kärsivät sodasta
Sodan vaikutukset lasten koulunkäynnille ovat valtavat. Opetusta ei ole Ukrainassa pystytty järjestämään täysimittaisesti sodan alkamisen jälkeen. Miltei 500 ukrainalaiskoulua on kärsinyt vahinkoja pommituksissa ja tulituksessa – niistä 69 on tuhoutunut täysin, kertovat arviot. Reppunsa sisältöä esitellyt Maryanna kertoo jo kaipaavansa kouluun. Tyttö puhuu erittäin hyvää englantia ja nimeää sekä englannin että matematiikan lempiaineikseen koulussa. Eniten hän kaipaa kavereitaan.
”Minulla on paljon ystäviä Odessassa. Mutta nyt paras ystäväni on Saksassa.”
Myös Maryannan opettaja järjestää etäopetusta Zoomissa. Maryanna on osallistunut tunneille parhaansa mukaan, mutta aina se ei ole ollut mahdollista. Perheen pitkä pakomatka on kulkenut Odessasta Länsi-Ukrainan Lviviin, sieltä Krakovaan ja vielä Budapestiin.
Maryanna, hänen siskonsa, äitinsä ja isoäitinsä ovat haastattelun jälkeen lentämässä Bulgariaan, jossa heidän on tarkoitus asettua hetkeksi Mustanmeren rannalle. Siellä isä ja isoisä odottavat jo perheen naisia.
Maryanna arvelee, että perhe palaa vielä kotiin Odessaan.
”Mutta on hyvä idea mennä Bulgariaan, koska siellä on meidän Mustameremme. Siellä olemme lähellä Ukrainaa.”
Elämä yhdessä laukussa
Muutamaa tuntia myöhemmin Maryannan pikkusisko Jelizaveta ja Katen pojat Daniil ja Dmitriy istuvat leikkinurkassa ja näpräävät puhelimia. 5-vuotiaan Dmitriyn kädessä puhelin värähtää ja poika kiikuttaa sitä äidilleen.
”Ilmahälytys Ukrainassa,” Kate kuittaa päätään ravistaen ja ojentaa puhelimen pojalleen. Kate raottaa matkalaukun kantta ja kaivaa esiin hammastahnan ja -harjan. Hän käy pesemässä hampaansa lentokentän vessassa, pakkaa poikien crocs-sandaalit muovipussiin ja sulkee matkalaukun.
Monet sotaa paenneet perheet ovat suunnanneet Ukrainan naapurimaihin, joissa asuu perhettä tai ystäviä.
Kate on pakannut perheen tavaroita myös kahteen muovipussinyssäkkään, sillä yhteen laukkuun pakattuina tavarat ylittivät lentoyhtiön salliman laukkukohtaisen painorajan. Yhteensä kolmihenkisen perheen matkatavarat, matkalaukku ja kaksi muovipussia, painavat noin 30 kiloa. Pian on aika lähteä. Pojat pukevat takit, ja perhe suuntaa passintarkastukseen. Kate halaa meidät. Toivotamme onnea matkaan.
”Liian moni koulu on joutunut iskujen kohteeksi.”
Mieleen palaavat hänen aiemmat sanansa. Jos kaikki muuttuu hyväksi, Kate ja pojat palaavat Ukrainaan.
”Jos se on turvallista, jos koulumme ovat kuin ennen. Voi olla, että koulu pommitetaan huomenna. Liian moni koulu on joutunut iskujen kohteeksi.”
Teksti: Ulriikka Myöhänen Kuvat: Antti Yrjönen
KUA auttaa pakolaisia Ukrainassa ja Unkarissa
KUA toimii Ukrainassa ja Unkarissa yhteistyössä unkarilaisen kumppanijärjestön Hungarian Interchurch Aidin kanssa. KUA on tukenut työtä maaliskuun loppuun mennessä 500 000 eurolla.
Työmme sijoittuu Länsi-Ukrainan Lviviin ja Berehoveen. Lisäksi tarjoamme apua Unkarissa Barabásin kylässä, Budapestin pakolaissuojissa ja Budapestin kansainvälisellä lentokentällä lasten leikkihuoneessa.
Tarjoamme humanitaarista hätäapua kotinsa jättäneille perheille. Käytännössä se tarkoittaa ruokaa, juomaa ja esimerkiksi hygieniatarvikkeita. Apu toimitetaan paikallisiin pakolaissuojiin ja niitä tarjotaan myös rajanylityspaikoilla Unkarin ja Ukrainan välillä.
Akuutin hätäavun lisäksi kartoitamme parhaillaan mahdollisuuksia pakolaislasten koulunkäynnin edistämiseksi.
Kirkon Ulkomaanapu laajentaa avustusoperaatiota tukeakseen Ukrainan sodan vuoksi kotinsa jättäneitä
Kirkon Ulkomaanapu (KUA) ilmoitti maanantaina lisäävänsä Ukrainan sodan vuoksi aloittamiaan toimia lähettämällä henkilökuntaa Ukrainaan ja sen naapurimaihin sekä laajentavansa avustusohjelmiaan tarjoamaan muutakin kuin välitöntä hätäapua.
SOTA ON PAKOTTANUT jo yli kolme miljoonaa ihmistä pakenemaan Ukrainasta. Sodasta kärsivien tukemiseksi KUA suunnittelee useita maita kattavia toimia, joihin sisältyy muun muassa avustushenkilöstön lähettäminen Ukrainaan ja Unkariin. Tällä hetkellä KUA tukee Unkarissa Hungarian Interchurch Aid -järjestöä (HIA), joka auttaa Unkarissa, Karpaattien alueella ja Ukrainan Lvivissä sotaa paenneita ihmisiä jakamalla ruokaa, vettä, hygieniatarvikkeita ja elintärkeitä lääkintävälineitä.
”Suomalaiset ovat anteliaasti lahjoittaneet avustustoimiimme, joilla autamme niitä, joihin sota Ukrainassa on vaikuttanut. Vastaamme tilanteeseen sekä nyt että jatkossa”, sanoo KUA:n toiminnanjohtaja Jouni Hemberg.
”Kokemuksemme pakolaisten palvelemisesta muissa maissa, ja erityisesti koulutuksesta ja psykososiaalisesta tuesta, on erittäin arvokasta auttaessamme traumatisoituneita ihmisiä, varsinkin naisia, nuoria ja lapsia sekä Ukrainassa että sen ulkopuolella.”
15 254 ihmistä on jo saanut apua KUA:n ja HIA:n yhteistyön ansiosta. Järjestöt ovat esimerkiksi toimittaneet seitsemällä miljoonalla eurolla elintärkeitä lääkintälaitteita Länsi-Ukrainaan ja 278 tonnia ruokaa ja muita välttämättömyystarvikkeita useisiin kohteisiin, joissa kotinsa jättäneet ihmiset majailevat. KUA on tukenut HIA:a perustamaan konfliktia paenneille vastaanottokeskuksia sekä Unkarin ja Ukrainan väliselle rajalle että Budapestiin.
Ukrainasta pois pyrkivät ihmiset jonottivat junaan Länsi-Ukrainan Lvivissä perjantaina maaliskuun 11. päivänä. Kuvat: Antti Yrjönen/Kirkon Ulkomaanapu
Sodan vaikutukset Ukrainassa ovat sanoin kuvaamattomat
”Jotkut ihmiset ovat lähteneet kodeistaan kymmenen tai kahdenkymmenen minuutin varoajalla — he ovat jättäneet kaiken taakseen. Matka Lviviin tai vielä kauemmas on kestänyt vuorokauden tai ylikin. Jotkut perheet ovat asuneet väliaikaismajoituksessa päiviä tai jopa viikkoja. Heidän tarpeensa ovat nyt akuutteja: he ovat nälkäisiä, janoisia ja lopen uupuneita”, kertoo KUA:n viestinnänasiantuntija Ulriikka Myöhänen, joka on vieraillut Lvivissä ja muilla alueilla kuluneen viikon aikana.
KUA lähettää Ukrainaan ja Unkariin lisähenkilökuntaa tukemaan HIA:a avustusoperaation johtamisessa ja hallinnossa, koulutuksen tarjoamisessa hätätilanteissa ja viestinnässä. KUA selvittää myös muita mahdollisia kumppaneita, joita se voi tukea laajentamaan operaatioitaan maihin, joissa on Ukrainasta lähteneitä pakolaisia.
”Toivomme sydämestämme, että rauha tulee pian, mutta vaikka näin kävisi, sodan vaikutukset Ukrainaan ja sen ihmisiin ovat jo nyt sanoin kuvaamattomat”, sanoo Hemberg.
”Yksi asia, jonka voimme koulutuksen asiantuntijoina tehdä, on etsiä keinoja varmistaa, että lapset ja nuoret pääsevät jatkamaan koulunkäyntiään”, Hemberg jatkaa.
”Kaikki pakoon lähteneet ovat huolissaan tulevaisuudestaan, elannostaan ja lastensa koulunkäynnin jatkumisesta”, kertoo Myöhänen.
