He pakenivat henkensä edestä – Kirkon Ulkomaanapu seurasi Ukrainan sodan ensimmäisinä viikkoina, miten tavallisista ihmisistä tuli pakolaisia

Keväällä 2022 tuhannet, sitten sadat tuhannet ja lopulta miljoonat ukrainalaiset ylittävät rajan naapurimaihin hakeakseen turvaa. Vielä useampi elää maan sisäisenä pakolaisena. Dokumentoimme pakolaiskriisiä paikan päällä kolmen viikon ajan.

MAALISKUUN TOINEN päivä vuonna 2022. Itä-Unkarissa sijaitsevan Barabásin pikkukylän raitti on rauhallinen, vaikka Eurooppa elää pahinta kriisiään sitten toisen maailmansodan. Raja on vain muutaman minuutin ajomatkan päässä, ja sen toisella puolella Ukrainassa on käynnissä Venäjän aloittama julma sota.

Barabásissa paikallinen kylätalo on muuntunut pakolaissuojaksi. Kotinsa jättäneet ukrainalaiset tulevat rajan yli suojaan, josta he jatkavat kohti Unkarin pääkaupunkia Budapestia.

Sodasta seurannut pakolaiskriisi näyttää jotenkin erilaiselta kuin se, mitä olemme tottuneet näkemään uutisissa. Kadun varsilla ei ole perinteisestä pakolaiskuvastosta tuttuja telttaleirejä. Osa ihmisistä ajaa nykyaikaisilla autoillaan turvaan. Lähes kaikilla on älypuhelin ja ehjät vaatteet yllään. Silti nämä ihmiset pakenevat henkensä edestä.

Kylätalon sisällä lämmittelee väsyneitä perheitä, joille paikalliset vapaaehtoiset tarjoilevat ruokaa ja juomaa. Matka on ollut pitkä, mutta lapsilla riittää vielä virtaa. Pöydissä väritetään, ja jostain kuuluu kikatusta.

Chopin rautatieasemalla pohditaan tulevaisuutta

Ulkona seisoskelee Kristina, jonka silmät vaikuttavat itkusta aroilta. Nuori nainen on paennut Venäjän sotatoimia jo kahdesti. Vuonna 2014 hän lähti kodistaan Luhanskista Itä-Ukrainasta ja arveli, että pääsisi palaamaan kotiin kolmessa päivässä.

Päivät venyivät kahdeksaksi vuodeksi, ja Kristina asettui Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan. Helmikuussa 2022 hän joutui lähtemään jälleen pakomatkalle, eikä evakkojunaan pääseminen ollut yksinkertaista.

“Ihmiset alkoivat hätääntyä ja juosta ja töniä toisiaan. Siellä oli miehiä, joille yritimme kertoa, että lasten on päästävä turvaan ensin, sitten naisten ja viimeiseksi miesten. Jokainen yritti pelastaa itsensä”, äitinsä ja kissansa kanssa paennut Kristina kuvailee.

Chopin rautatieasemalla Ukrainan puolella rajaa puolityhjässä odotus-hallissa istuu vanhempi rouva, joka esittelee itsensä Nadiya Petrovna Chiripovskayaksi. Hän kertoo lähteneensä matkaan pahoin pommitetusta Harkovasta.

Rouva Nadiya kuvailee ensimmäisiä iskuja kovaäänisiksi ja pelottaviksi. Kalenteri näyttää maaliskuun viidettä, mutta rouvan on vaikeaa muistaa, milloin matkanteko alkoi: “Lapseni vain ottivat minut mukaansa.”

Moni lähtee rajanylityspaikalta sydän särkyneenä. Miehet pyyhkivät silmiään ja halailevat alakuloisia naisia ja lapsia, jotka jatkavat rajan yli Unkariin ja sieltä edelleen turvaan. Taisteluikäiset miehet kääntävät autonsa ympäri ja palaavat Karpaattien vuoriston yli takaisin kohti kotejaan tai asemapaikkojaan. Kukaan ei tiedä, milloin rakkaita voi nähdä uudelleen tai olivatko nämä jäähyväiset.

Rajakaupungin koulu muuttui pakolaissuojaksi

Vaikka miljoonat ukrainalaiset ovat jättäneet kotimaansa, vielä useampi elää pakolaisena maan rajojen sisällä. Berehoven rajakaupungissa koulurakennus majoittaa miltei 80 Ukrainan sisäistä pakolaista. Pieneen huoneeseen on aseteltu lomittain viisi kerrossänkyä. Niillä istuskelee perhe, johon kuuluu isä Kirill, äiti Ljubov, sisarukset Alica ja Masha sekä sukulaistyttö Daria.

Harkovalaisessa teatterissa työskennellyt perhe pakeni bussilla länteen, kun ensimmäiset pommitukset ja tulitus alkoivat. Moni läheinen jäi itään.

“He piileskelevät kellareissa, asuvat metroasemilla useiden päivien ajan ja yrittävät käsittämättömin keinoin etsiä ruokaa”, kuvailee isä Kirill.

Perheen olo on ristiriitainen. He ovat turvassa, voivat liikkua vapaasti kaupungilla, eivätkä ilmahälytykset herättele heitä öisin. Toisaalta:

“Jätin Harkovaan ystäväni, jotka eivät voi tai halua lähteä pakoon erilaisista syistä. Tunnen oloni huonoksi, koska en voi auttaa heitä mitenkään”, kuvailee Daria.

Perhe kaipaa jo tekemistä.  Kirill on menossa seuraavana päivänä työhaastatteluun. Naiset aikovat punoa suojaverkkoja Ukrainan armeijalle.

Toisen huoneessa asuvan perheen pieni kissa kipittelee sängyltä toiselle. Päänsä huiviin kietonut Larissa kertoo, että matka Harkovasta Berehoveen kesti neljä päivää.

 “Olemme tyytyväisiä, että meillä on lämmin paikka, jossa nukkua. Saamme ruokaa kolmesti päivässä, voimme peseytyä ja pestä pyykkiä.”

Larissa sairastaa syöpää. Hän sai Harkovassa hoitoa, mutta sairaala on  tuhoutunut pommituksissa. Larissa pohtii, voisiko hän päästä unkarilaiseen sairaalaan, mutta epäröi. Perheenjäsenet joutuisivat erilleen toisistaan, sillä miehen on jäätävä Ukrainaan.

Herätys ilmahälytykseen ajaa kellarin suojiin

Maaliskuun 11. päivän aamuna ilmahälytys repii lapset ja aikuiset sängyistään Lvivin kaupungissa, noin 60 kilometrin päässä Puolan rajasta. Kello näyttää 5.25, kun puhelimeen asennettu sovellus aloittaa ujelluksen. Toppahousut jalkaan, takki päälle, portaikossa kaksi kerrosta alemmas ja kellarin ovelle.

Pommisuojaan tulee kaksi perhettä lapsineen. Joku lapsista yskii ja köhii. Toinen löytää liidut ja käy raapustamassa pommisuojan perustuksiin sydämen. Puisissa rappusissa on pelattu aiemmin ristinollaa.

Tyttö jatkaa sitkeästi työtään, ja lopulta pommisuojan jokaista rappusta koristaa liila sydän.
7.34 sovellus kertoo, että vaara on ohi.

Myöhemmin samana päivänä tapaamme Lvivin rautatieaseman hulinassa Annan, joka värjöttelee asematunnelissa yhdessä äitinsä Natalian ja kissansa Gorgikin kanssa. Oranssiturkkinen olento nojautuu tiukasti Annan rintaa vasten ja tärisee.

Seurue aikoo ylittää rajan länteen. “Ehkä Slovakiaan, ehkä Saksaan. Riippuu siitä, miten täynnä junat ovat”, Anna sanoo. Äiti ja tytär toivovat löytävänsä mahdollisimman pian töitä – ja, kun sota loppuu, he palaavat Ukrainaan, Anna alleviivaa.

Rautatieasemalla harvalla on tarkkoja suunnitelmia seuraavien kuukausien ajalle. Moni vain pyrkii rajan yli.

Mutta on lähtijöitä toiseenkin suuntaan. Laiturilla marssii sotilasasuisia nuoria miehiä. Kikkaratukkainen nuori nainen pyyhältää portaat ylös ja kysyy, viekö juna länteen vai itään. Hänen määränpäänsä on itä.
Nainen kertoo lapsensa ja äitinsä olevan yhä Harkovassa. “Mitä muutakaan voin tehdä?”, nainen ihmettelee ja lähtee selvittelemään kyytiä kohti pommitettua kotiaan.

Lapset elävät päivän kerrallaan

Lvivin laitakaupungilla 6-vuotias Kyryl-poika nojailee oven karmeihin ja virnistää. Poika on täynnä energiaa, hyppii ja pomppii huoneessa, jonka lattialla on patjoja. Kiovasta paennut viikari on viettänyt kirkon tiloihin järjestetyssä pakolaissuojassa jo neljä päivää.

Vieressä sisko kertoo, ettei Kyryl taida edes tajuta olevansa pakomatkalla. Moni vanhempi kertoo samaa tarinaa: lapset suhtautuvat tilanteeseen kuin eriskummalliseen lomamatkaan. Leikit jatkuvat heti tilaisuuden tullen.

Viereisessä huoneessa majoittuvat Natalia Karpienko ja 9-vuotias Igor-poika. Sängyllä pötköttää pakolaissuojan nuorin asukas Nastia. Kaksi kuukautta vanha tyttö tuoksuu imelältä äidinmaidolta ja ynähtelee tyytyväisenä. Pienet jalat potkivat puvun sisällä, päätä lämmittää valkoinen myssy.
Äiti Natalia kertoo heidän saapuneen Kiovan alueelta, läheltä Boryspilia.

“Kun pommitukset tulivat yöllä, en tiennyt minne menisin. Pelkäsin, että talomme tuhoutuu. Tässä suojassa oloni on turvallinen.”

Ensimmäinen kuukausi sodan alkamisesta täyttyy

Maaliskuun puolivälin jälkeen sotaa paetaan jo neljättä viikkoa. Silmiin pistävää on, että Unkarin ja Ukrainan välistä rajanylityspistettä valvovat nyt sotilaspukuiset naiset. Kenties kaikki kynnelle kykenevät miehet ovat jo rintamalla?

Berehoven rajakaupunki on yhä täynnä Ukrainan sisäisiä pakolaisia. Kirkon Ulkomaanapu ja sisarjärjestö Hungarian Interchurch Aid tukevat pakolaissuojia ruoka- ja tarvikelähetyksin. Suurimman ponnistuksen tekevät kuitenkin paikalliset vapaaehtoiset, jotka ovat jo viikkojen ajan painaneet ympäripyöreää päivää pakolaisten auttamiseksi.

Kouluun perustetun pakolaissuojan keittiötä johtaa Ivonna Kobypyavska. Hän on työskennellyt samassa keittiössä jo 27 vuotta, mutta nyt ruokittavana on koululaisten sijaan pakolaisia. Ivonnan poika lähti sotimaan Kiovaan, joten äiti halusi tehdä jotain hyödyllistä. Siksi hän jatkoi palkatta keittiönsä pyörittämistä.

Nyt Ivonna ja hänen tiiminsä valmistavat päivässä 400 ateriaa pakolaisten vatsojen täyttämiseksi. Vielä kuukausi sitten ruokittavana oli 40 oppilasta. Ivonna aloittaa keittiössä kuudelta aamulla ja lähtee kotiin illalla yhdeltätoista.

“Mutta ei se ole iso juttu”, Ivonna kuittaa ja hymyilee hieman häkeltyneenä. Rutiinia, rutiinia, kääntäjä kääntää Ivonnan sanomisia.

Koulurakennuksen yläkerrassa asuu edelleen jo viikkoja sitten tapaamamme harkovalainen teatteriperhe. Äiti Ljubovia huolestuttaa, sillä perhe ei ole saanut muutamaan päivään yhteyttä Mariupolissa oleviin tuttaviinsa. Samassa huoneessa asunut syöpää sairastava Larissa on päässyt hoitoon läheiseen kaupunkiin. Larissan mies ja tytär ovat jääneet suojaan, kuten myös Bella-kissa. Se kipittää ketterästi sängyn laitoja pitkin ja härkkii tassullaan leikkisästi vieraiden suuntaan.

Ljubov kertoo, ettei hänen aviomiehensä Kirill ole vielä saanut työtä. Tulevaisuus näyttää yhä sumealta, mutta kolme viikkoa pakolaissuojassa on saanut perheen pohtimaan seuraavia askelia. Ljubov pallottelee ideoita: ehkä Puolaan, jos löytyisi hyvä taideprojekti. Hyvästelemme perheen ja toivotamme heille onnea.

Huhtikuun puolivälissä puhelin ilmoittaa uudesta viestistä. Teatteriperheen Daria kertoo lähteneensä Italiaan koettamaan siipiään. Perheen muut tytöt ovat Georgiassa. Isä Kirill jäi Berehoveen.

Teksti: Ulriikka Myöhänen
Kuvat: Antti Yrjönen