Piinapenkki: Eurooppalaisten kannattaisi huolehtia vain Ukrainan sodasta – vai mitä, Aziza Maalim?
Aziza Maalim on Kirkon Ulkomaanavun rauhanasiantuntija, joka alkujaan kiinnostui rauhanrakennuksesta oman paimentolaistaustansa kautta. Toimitus istutti Maalimin piinapenkkiin ja tivasi muun muassa, miksi rauhan rakentaminen on usein turhauttavaa.
Tulet paimentolaiskulttuurista ja taustasi on saanut sinut kiinnostumaan rauhantyöstä.
On totta, että paimentolaistaustani on muovannut minua. Jo nuorena kuulin tarinoita etnisistä yhteenotoista eri paimentolaisklaanien välillä. Yhteenotot ovat osa kulttuuria, joten yritin ymmärtää, miksi yhteisöt toimivat tällä tavalla. Se herätti intohimoni rauhan rakentamista kohtaan.
Eurooppalaisten kannattaisi keskittyä vain Ukrainan-sotaan, koska se on ainoa eurooppalaisiin vaikuttava sota.
Väärin, mutta monet tuntuvat nyt ajattelevan näin. Sota Ukrainassa on muuttanut rauhan ja turvallisuuden dynamiikkaa. Kuka olisi uskonut, että Euroopassa on pakolaisia ja ihmiset kärsivät konfliktista? Kun kyse ei ole globaalista etelästä ja Afrikasta, moni on yllättynyt. Humanitaarinen apu on nyt keskittynyt Ukrainaan. Samaan aikaan meillä on apua odottavia konflikteja ja humanitaarisia tarpeita muualla maailmassa.
Sodat Sudanissa ja Ukrainassa sekä vallankaappaukset läntisessä Afrikassa osoittavat, että rauhan saavuttaminen on mahdotonta.
Yhteistyö konfliktissa elävien yhteisöjen kanssa johtaa kestävään rauhaan. Jos laiminlyömme konflikteja ja ajattelemme, etteivät sodat Afrikassa koskaan ratkea, luvassa on enemmän kärsimystä: oikeusvaltioperiaate kärsii, ihmisoikeudet heikkenevät ja niin edelleen. Olemme yrittäneet rakentaa rauhaa Somaliassa vuodesta 1993, mutta emme ole luovuttaneet. Sovinnonteko on pitkä prosessi: sen yhteydessä korjaillaan sukupolvien traumoja ja uudistetaan hallintorakenteita.
Somaliassa KUA tukee naisia osallistumaan politiikkaan. Tämänkaltaiset hankkeet ovat ainoa reitti kohti rauhaa, sillä naiset ovat miehiä rauhanomaisempia.
Voi hyvänen aika, kuka keksi tämän? Naiset voivat olla sekä rauhan edistäjiä että etunenässä julistamassa väkivallan kulttuuria. Radikaalin ekstremismin piirissä naiset usein piilottelevat sim-kortteja ja tekevät ostoksia ekstremisteille. Naiset ovat myös eturintamassa ruokkimassa ympärileikkausten kulttuuria ja muuta väkivaltaa, joka kohdistuu nuoriin tyttöihin. Siksi myös naisten pitää olla mukana rauhanprosesseissa.
Konflikteihin liittyy usein seksuaalista ja sukupuoleen kohdistuvaa väkivaltaa. Se on mörkö, joka on nostettava pöydälle myös sovinnonteossa.
Seksuaalista ja sukupuoleen kohdistuvaa väkivaltaa käytetään taktisena keinona konflikteissa. Esimerkiksi Ruandassa miehiä pakotettiin katsomaan vierestä, kun heidän vaimojaan hyväksikäytettiin väkivaltaisesti. Konfliktin päätyttyä tällaiset asiat pitää käsitellä, jotta nöyryytetyt ja hyväksikäytetyt yhteisöt ja niiden jäsenet pääsevät jatkamaan elämäänsä.
Uskonnollisten ja perinteisten johtajien osallistuminen rauhanprosesseihin on arveluttavaa, koska he saattavat lietsoa konflikteja.
Esimerkiksi monissa Etelä-Sudanin, Somalian ja Kenian konflikteissa rauhanprosessit nojaavat perinteisiin konfliktinratkaisumekanismeihin, joita johtavat uskonnolliset ja perinteiset johtajat. He ovat niitä henkilöitä, jotka toimivat ruohonjuuritasolla ja saavat ihmiset liikkeelle. Samaan aikaan tiedostamme, että jotkut näistä johtajista ovat osallisia etnisissä ja klaaneihin liittyvissä konflikteissa.
Rauhansopimukset eivät ole minkään arvoisia, koska ne usein romuttuvat.
Olen eri mieltä. Kun rauhansopimus allekirjoitetaan, se tarkoittaa, että osapuolet ovat tyytyväisiä, olivat osapuolet sitten klaanit tai kokonaiset valtiot. Osapuolten tavoitteet voivat muuttua ja jos sopimus purkautuu, asioita pitää tarkastella uudestaan. Silloin pitää keskittyä siihen, että kuinka nopeasti saamme aikaiseksi uusia ratkaisuja osapuolia kuuntelemalla. Rauhansopimuksen päättyminen ei sinänsä ole ongelma. Haasteena on saada osapuolet takaisin neuvottelupöytään, jotta voimme estää ihmishenkien menetykset ja anarkiaan luisumiset.
Kädenpuristus sinetöi jokaisen rauhansopimuksen.
Joissain yhteisöissä osapuolet kaatavat maitoa toistensa päälle. Toisaalla kasvatetaan ruohoa hedelmällisyyden merkiksi. Joskus osapuolet ruokkivat toisiaan, toisinaan öljyävät toistensa hiuksia. Nämä kaikki symboloivat rauhaa omalla tavallaan.
Teksti ja kuva: Björn Udd Käännös: Ulriikka Myöhänen
Kakuma-Kalobeyein pakolaisleirillä Pohjois-Keniassa on huutava pula mielenterveyspalveluista. Leirin asukkaat ovat paenneet murhia ja raiskauksia, ja leirillä päivittäinen elämä on jatkunut haastavana. Avun tarve on valtava, ja myös psykologin työ vaati veronsa. Miten omaa jaksamistaan voi vaalia vaikeuksien keskellä?
”ON TÄRKEÄÄ, että elämässä on päämäärä”, sanoo opettaja noin neljänkymmenen oppilaan edessä. Oppilaat kuuntelevat keskittyneinä, vaikka luokassa on hyvin kuuma, yli 30 astetta.
”Mikä voisi olla hyvä päämäärä elämässä?”
”Kiva talo,” vastaa yksi.
”Mahdollisuus syödä makeisia,” vastaa toinen. Kolmas huudahtaa ”hyvä vaimo”, ja kaikki purskahtavat nauruun.
KENIASSA KOULUT olivat toukokuussa parin viikon lomalla, mutta Kalobeyein pakolaisleirillä on käynnissä elämäntaitoleiri. Siellä opetellaan esimerkiksi itsetuntemusta, tavoitteiden asettelua ja konfliktien ratkomista.
Pakolaisleiri on yksi maailman isoimmista, ja siellä asuu noin 300 000 pakolaista. Suurin osa on lapsia ja nuoria. Moni heistä elää yksin tai sisarustensa kanssa, koska heidän vanhempansa ovat joko kadonneet tai kuolleet.
Leirille on kutsuttu 200 nuorta, jotka ovat viime lukukaudella tulleet säännöllisesti kouluun. Kutsu paitsi palkinto – leirillä saa kouluruokaa – myös tapa välittää viesti eteenpäin. Leirille osallistuneet nuoret todennäköisesti opettavat taitoja kavereilleen tulevaisuudessa.
”Huomasimme, että lomien aikana nuoret saattavat joutua pulaan. Jotkut liittyvät jengeihin, toiset tulevat raskaaksi. Sen takia päätimme, että on hyödyllistä järjestää leiri, jossa opetetaan elämäntaitoja”, sanoo Maureen Achieng, 25.
Kakuma-Kalobeyein pakolaisleiri on yksi maailman suurimmista ja se kasvaa koko ajan. Koulutushankkeiden tarpeet ovat suuria, koska valtaosa pakolaisleirin asukkaista on lapsia ja nuoria.
Maureen Achieng on psykologi Kirkon Ulkomaanavun Kakuma-Kalobeyein kenttätoimistossa Keniassa. Hänen tehtävänsä on tukea lasten ja nuorten psykososiaalista hyvinvointia ja antaa neuvontaa vaikeiden tilanteiden helpottamiseksi.
Leiriin tulee joka viikko uusia asukkaita naapurimaista. Tällä hetkellä pakolaisia tulee eniten Burundista, josta ihmiset pakenevat vuosia jatkunutta väkivaltaa, osa jopa toistamiseen. Samalla odotetaan, millaisia vaikutuksia Sudanissa huhtikuussa puhjenneella konfliktilla tulee olemaan Keniassa.
15-vuotias Nelly Havariyana on paennut Keniaan kotimaansa Burundin konfliktia.
”Lapsilla täällä on monenlaisia ongelmia: vakavia traumoja kotimaasta tai pakomatkalta, heitä saatetaan pahoinpidellä kotona, on teiniraskauksia. Lisäksi on vielä nuorten normaalit ongelmat, kuten koulussa pärjäämisen paine tai sydänsurut”, Maureen Achieng sanoo.
ISOJEN ONGELMIEN käsittelyssä on tärkeää edetä pienin askelin. Maureen Achieng neuvoo nuoria tavoitteiden asettamisessa ja pienten saavutusten juhlimisessa. Koulutuksen hyötyjä on erityisen tärkeää painottaa tytöille, joita yleensä painostetaan naimisiin jo varsin nuorina. Burundilainen Nelly Havyarimana, 15, tietää, miltä se tuntuu.
”Tulimme äitini ja siskojeni kanssa Keniaan 2017. Jouduimme lähtemään kotoa, kun isäni kuoli. Koska minulla ei ollut veljiä, sukulaisemme tahtoivat naittaa tytöt pois. Äitini halusi, että meillä olisi mahdollisuus opiskella, ja pakenimme tänne.”
Elämäntaitoleirillä Havyarimana on oppinut tavoitteiden tärkeydestä.
”Haluaisin isona kirurgiksi. Sellaiseksi ei pääse, jos ei tee kovasti töitä. Pitää osata tehdä päätöksiä tulevaisuutensa eteen ja asettaa tavoitteita pitkin matkaa. Mutta olen toiveikas.”
Toinen hyödyllinen taito, jonka Havyarimana on oppinut leirillä, on konfliktien ratkominen. Pakolaisleirillä asuu monta eri kansallisuutta, ja usein yhteinen kieli puuttuu. Sen vuoksi konfliktit saattavat purskahtaa esiin.
”Nyt tiedän, että kannattaa hakea tukea muista yhteisöistä. Jos esimerkiksi burundilaiset ja sudanilaiset kinastelevat keskenään, minun kannattaa hakea ainakin sudanilainen tukemaan minua, ehkä muitakin. Konfliktin osapuolet rauhoittuvat huomatessaan, että kaikki haluavat heidän lopettavan.”
Työntekijöiden asunnot Kakumassa ovat pieniä, mikä saattaa lisätä työn kuormittavuutta. Maureen Achieng lukee, maalaa ja pelaa konsolipelejä vapaa-ajallaan.
LEIRIN OHELLA psykologi Maureen Achiengilla on myös muita vastuualueita. Hän tarjoaa koululaisille psykososiaalista tukea. Käytännössä se tarkoittaa ongelmien selvittelyä, terapiaa, opinto-ohjausta ja paljon muuta. Työ on henkisesti rankkaa jopa ammattilaiselle.
”Olen monta kertaa asettunut sellaisen lapsen asemaan, jonka vanhemmat on murhattu tai läheinen raiskattu heidän silmiensä edessä. He ovat joutuneet kävelemään turvaan monta päivää putkeen, ilman unta, ruokaa tai vettä.”
Maureen Achieng on mukana myös järjestöjen välisessä itsemurhien estoryhmässä. Viime aikoina sekä huumeiden käyttö että itsemurhayritykset ovat lisääntyneet leirissä hälyttävästi.
”Ehdottomasti suurin syy on ahdistavat elinolot. Jopa 70 prosenttia itsetuhoisista ihmisistä kertoo elinolojen olevan itsetuhoisuutensa syy. Sama koskee huumeidenkäyttöä. Se on tapa paeta todellisuutta ja toivottomuutta.”
Ryhmä etsii riskiryhmään kuuluvia ihmisiä ja valjastaa koko yhteisöä tunnistamaan ympärillään olevia hälytysmerkkejä.
”Esimerkiksi sovimme leirin kauppiaiden kanssa, että jos joku haluaa ostaa köyden, pitää kysyä pari jatkokysymystä. Mihin tarkoitukseen tämä tulee? Okei, eläimen sitomiseen. Mikä eläin kyseessä? Ja niin eteenpäin. Tällä tavalla moni luopuu aikeistaan, ainakin hetkellisesti.”
Itsemurhan kaltaisten asioiden kohtaaminen päivittäin vaatii ihmiseltä paljon. Maureen Achieng pitää tärkeänä, että hän voi irtautua töistään vapaa-ajalla. Se ei ole helppoa. Autettavia on paljon, eikä työaika riitä kaikkeen. Sen lisäksi työntekijät asuvat suhteellisen vaatimattomissa oloissa, lähellä toisiaan.
”Vaikka yrittää vaihtaa vapaalle, keskustelut työkavereiden kanssa palautuvat aina työasioihin. Ja heitä on hankala välttää, jos he asuvat viereisissä asunnoissa.”
Jos jokin asia painaa mieltä, psykologit auttavat oppilaita matalalla kynnyksellä. Lilian Akinyi keskustelee kahden oppilaan kanssa heidän huolistaan.
TOISAALTA MIELTÄ painavien asioiden läpikäyminen on tarpeellista. Maureen Achieng on onnellinen siitä, että hänellä on vanhempi, ulkopuolinen kollega, jonka kanssa voi käydä ajatuksia läpi ja jolta saa hyviä vinkkejä vaikeiden tapausten ratkomiseen.
Nairobista kotoisin olevalle Maureen Achiengille vaihto pakolaisleirin pieniin piireihin vaati myös paljon totuttelua. Tärkeintä oli tehdä omasta kodista kotoisa.
”Minulle tärkein asia kodissa on pelikonsoli, jonka otan mukaan kaikkialle”, nauraa Maureen Achieng. Hän tunnustautuu isoksi formulafaniksi ja pelaa muun muassa autoilupelejä. Konsolin lisäksi Achieng on tuonut kotiinsa lempiherkkujaan ja ruvennut maalaamaan.
”Meillä on välillä lapsille taidetyöpajoja. Voin omakohtaisesti kertoa, että taideterapia toimii”, hän hymyilee.
Maureen Achieng tekee töitä rotaatiossa. Normaalien lomien lisäksi hänellä on seitsemän työviikon jälkeen vapaa viikko.
”Kirjoita juttuun isoin kirjaimin, että rotaatioloma on välttämättömyys”, Maureen Achieng kehottaa.
“Työkavereista huomaa viiden viikon jälkeen, että he ovat uupuneita. Heistä tulee helposti ärtyviä. Varsinkin perheelliset kaipaavat läheisiään, koska aviomiehiä, vaimoja tai lapsia ei voi tuoda tänne. Viikon vapaa auttaa paljon.”
PSYKOLOGIT EIVÄT ole ainoita, jotka joutuvat miettimään miten suhtautua oppilaiden kertomiin tarinoihin. Myös opettajat kuulevat niitä säännöllisesti, ja varsinkin pakolaistaustaisilla opettajilla saattaa olla omia käsittelemättömiä traumoja, jotka saattavat laueta. Siksi opettajille järjestetään vertaistukipiirejä, joissa he voivat käydä kokemuksiaan läpi.
Edward Festo sanoo, että opettajana on tärkeää olla hyvä esimerkki yhteisössään. ”Terapian kautta olen oppinut pitämään pääni kylmänä.”
Kuukausittainen rituaali on opettajille hyvin tärkeä. Tyhjässä luokkahuoneessa istuu noin kymmenen ihmistä piirissä. Vuorotellen he kertovat, mikä tällä hetkellä askarruttaa eniten.
”Täällä voimme avoimesti puhua ongelmistamme ja siitä, miten luokkia voi hallita parhaalla mahdollisella tavalla,” sanoo englannin ja yhteiskuntatieteiden opettaja Edward Festo.
Ja se on tarpeen. Luokkakoot saattavat helposti olla kahdensadan oppilaan tuntumassa, jolloin opettajan työ on vaikeaa.
”Minulla on ääni käheänä joka päivä, kun tulen kotiin. Sen lisäksi olen yleensä henkisesti väsynyt.”
Eteläsudanilainen Festo päätti paeta sisällissotaa vuonna 2016 ollessaan 19-vuotias. Pakoon hän lähti, kun muutamat hänen sisaruksistaan joutuivat tapetuksi.
”Asuin maan pohjoisosissa, joten sisällissotaa käyvän maan läpi pakeneminen oli vaikeaa. Menetimme matkalla monta ihmishenkeä”, sanoo Festo.
Koska monella koululaisella on samanlainen tausta, tarinat saattavat nostaa pintaan vanhoja tunteita.
”Olemme saaneet paljon tukea traumoihimme. Meidän pitää aina, joka tilanteessa, olla ammattilaisia ja aikuisia. Ilman terapiaa ja kattavaa koulutusta olisi hyvin paljon vaikeampaa pitää päänsä kylmänä vaikeina hetkinä,” sanoo Festo.
Hän sanoo ymmärtävänsä myös nuorempien polvien oireilua.
”Kaikki on nykyään vaikeampaa. Tullessamme saimme koulukirjat, koulupuvut ja ilmaisen koulutuksen. Nykynuoret joutuvat maksamaan kirjat ja puvut itse.”
Terapia on auttanut Festoa muidenkin asioiden läpikäymiseen.
”Sisällissodassa eläminen on kauheaa. Joutuu tekemään pahoja asioita, liittymään pahoihin joukkoihin. Terapian myötä olen muuttunut.”
Nelly Havyarimana (keskellä) ottaa mielellään kaverit apuun ratkaisemaan konfliktin, jos sellainen puhkeaa.
OPETTAJAT eivät ole ainoita, jotka hyötyvät terapiasta. Kuudesluokkalainen Rashidi Shabani, 16,kertoo, että hän oli aiemmin hyvin äkkipikainen.
”Vihastuin hyvin helposti. Kun liikuin ystävieni kanssa, saatoin kimpaantua ja ajauduimme riitoihin. Terapia on auttanut minua. Olemme jutelleet siitä, mikä saa minut kimpaantumaan ja millaisia tunteita minulla on. ”
”Nykyään, jos joudun vaikeaan tilanteeseen, hengitän syvään tai kerron muille, miltä minusta tuntuu. Silloin vihani haihtuu, ja tunnen itseni vapaaksi ja stressittömäksi.”
Shabani pakeni sotaa Kongon demokraattisesta tasavallasta äitinsä ja sisarustensa kanssa vuonna 2016. Hän kertoo, että aikoo tulevaisuudessa auttaa myös ystäviään hallitsemaan tunteitaan. Hän toivoo auttamisesta uraa itselleen.
”Haluaisin isona psykologiksi. Olen saanut paljon apua psykologeilta, he tekevät niin paljon hyvää. Aikuisena haluaisin olla heidän kaltaisensa.”
Suomalaisten ei kannatta sekaantua Kenian konflikteihin – vai mitä, Alexon Mwasi?
Kirkon Ulkomaanavun Kenian maatoimiston ohjelmapäällikkö Alexon Mwasi fanittaa suomalaista kotikaljaa ja harmittelee sitä, ettei länsimainen media piirrä Afrikasta totuudenmukaista kuvaa. Toimituksen piinapenkissä hän vastaa tiukkoihin väitteisiin paikallisen työvoiman ja ulkomaisen avun tarpeista.
Afrikkalaiset varttuvat luonnon ja villieläinten keskellä. Lapsuudessasi norsut vaelsivat takapihallasi, Alexon Mwasi.
Minun kohdallani tämä stereotypia pitää paikkaansa. Perheeni asuu Tsavon kansallispuiston vieressä, joten takapihallamme oli kaikenlaisia villieläimiä vähän väliä. Välillä pelotti kävellä kouluun, jonne oli matkaa monta kilometriä. Nuorena pelko katosi, kun metsästimme antilooppeja.
Olet opiskellut kansainvälistä kehitysyhteistyötä ja ollut alalla töissä vuodesta 2004. Työurasi aikana maailma ei ole muuttunut paremmaksi.
Oho, onpa hankala väite. Ilmastonmuutos ja sen mukanaan tuomat haasteet ovat vaikeita asioita, joihin kenialaisten on ollut hankala vaikuttaa. Mutta moni asia on muuttunut parempaankin. Esimerkiksi poraamamme kaivot hyödyntävät monia, ja niistä on iloa pitkään.
Keniassa on ollut viime aikoina kaikenlaista hässäkkää: karjavarkauksia ja niistä johtuvia konflikteja, mielenosoituksia ja poliittista epävakautta.Olisi parempi, kun suomalaiset eivät sekaantuisi kenialaisten konflikteihin.
Osittain totta. Välillä konfliktit täällä ovat niin vaikeita, että ulkopuolisten on vaikea ymmärtää, saati ratkaista niitä. Toisaalta välillä on hyvä saada ulkopuolista apua ja ajatuksia ongelmiin.
Ulkomaalaiset avustustyöntekijät tekevät työnsä paikallisia paremmin.
Ei missään nimessä pidä paikkaansa. Tarvitaan yhteistyötä. Paikalliset ihmiset ja tahot tuntevat ongelmat ja välillä myös ratkaisut niihin, mutta ulkopuoliset asiantuntijat tuovat mukanaan paljon uutta tietoa. Esimerkiksi maanviljelyssä paikalliset yleensä tietävät, mitkä lajikkeet pärjäävät parhaiten ja menevät kaupaksi. Mutta he voivat tarvita apua viljelymenetelmien kehittämiseen ja vedenkäytön tehostamiseen.
Afrikkalaisten on aika auttaa itse itseään.
Totta, mutta kuten sanoin, on myös ongelmia, joihin afrikkalaisten on hankala vaikuttaa. Niihin kuuluu esimerkiksi ilmastonmuutos. Afrikkalaiset ovat aiheuttaneet vähiten päästöjä, mutta silti olemme erittäin alttiita esimerkiksi kuivuudelle. Joissain asioissa meidän pitää auttaa itseämme, mutta muiden asioiden suhteen tarvitsemme ihmiskuntana toisiamme.
Länsimainen media piirtää Afrikasta oikeanlaista kuvaa.
Länsimainen media on jättänyt esimerkiksi nykyisen kuivuusjakson pitkälti käsittelemättä. Ehkä syy on Ukrainan sodassa ja muissa isoissa tapahtumissa. Sen sijaan meidän äskettäiset mielenosoituksemme näytettiin isoina ja väkivaltaisina uutisissa. Näytti siltä, että koko Kenia palaa, vaikka kyse oli loppujen lopuksi pienestä ilmiöstä.
Sota Ukrainassa ei ole vaikuttanut ihmisten elämään Itä-Afrikassa.
Tämä ei pidä ollenkaan paikkansa. Olimme hyvin riippuvaisia Ukrainasta, varsinkin tuontiviljan ja -ruokaöljyn takia. Kun sota alkoi, tuonti loppui kuin seinään. Ruokakriisi ja inflaatio kiihtyivät. Olen ollut yllättynyt ja kiitollinen, siitä, että Ukraina on viime aikoina pystynyt taas tuomaan viljaa Itä-Afrikkaan. Mutta emme vieläkään voi tuoda tarpeeksi ja kärsimme siitä.
Kävit vastikään Suomessa ja rakastuit kotikaljan makuun. Nyt valmistat kotikaljaa KUA:n Nairobin-toimiston siivouskomerossa.
Haha, kiinnostava ajatus. Kotikalja oli niin hyvää! Jos saisin mahdollisuuden valmistaa sitä, yksi tai kaksi satsia ei riittäisi mihinkään.
KUA:n paikallisille työntekijöille maailman kovimmat katastrofit ovat sekä työtä että henkilökohtaista elämää
Karam heräsi maanjäristykseen, Marianna pakeni sotaa. Susan jättää työpäiviä välistä vedenhakureissun vuoksi. KUA:n työntekijät kertovat, millaista on elää katastrofin ytimessä.
TIESITKÖ, ETTÄ Kirkon Ulkomaanavussa työskentelee yli 3 000 ihmistä ja heistä 95 prosenttia on paikan päältä palkattuja ammattilaisia? Paikalliset työntekijämme ovat avustustyön sankareita. He elävät keskellä niitä katastrofeja, jotka ovat monille kaukaisia.
Tässä jutussa tapaamme KUA:n asiantuntijoita, jotka ovat kokeneet Ukrainan sodan, itäisen Afrikan kuivuuden ja Syyrian tuhoisan maanjäristyksen. Heille työ ei ole pelkästään työtä, sillä pelissä on myös oman perheen ja kotimaan tulevaisuus.
Karam Sharouf työskentelee KUA:n Syyrian maatoimistossa ohjelmapäällikkönä ja oli toimiston ensimmäisiä syyrialaisia työntekijöitä vuonna 2019. ”Olen elänyt käytännössä koko aikuisuuteni erilaisten katastrofien keskellä: vuosikymmenen kestänyt sota, koronapandemia ja nyt maanjäristyksen tuhot. Moni syyrialainen suunnittelee lähtevänsä pois. Meillä on ollut vain kriisiä kriisin jälkeen”, hän sanoo. Kuva: Karam Sharouf / KUA
Syyrialainen Karam Sharouf on elänyt koko aikuisikänsä katastrofien keskellä, mutta ajattelee silti, että ikkunasta pilkistää valoa.
“Aluksi luulin, että meitä vastaan hyökätään jälleen. Ääni muistutti niitä pommien ääniä, joita olemme sodan aikana tottuneet kuulemaan. Lopulta ymmärsin, että maa järisi.
Oli 6. helmikuuta 2023, aamuyö. Olin nukkumassa kodissamme, joka sijaitsee neljännessä kerroksessa Syyrian pääkaupungissa Damaskoksessa. Kaappasin shokissa vaimoni ja lapseni kainaloihini. Tavarat tipahtelivat ja särkyivät, mutta me emme onneksi saaneet vammoja.
Olen 33-vuotias syyrialainen. Olen elänyt käytännössä koko aikuisuuteni erilaisten katastrofien keskellä: vuosikymmenen kestänyt sota, koronapandemia ja nyt maanjäristyksen tuhot. Moni syyrialainen suunnittelee lähtevänsä pois. Meillä on ollut vain kriisiä kriisin jälkeen.
Olen työskennellyt KUA:ssa vuodesta 2019, jolloin minusta tuli KUA:n ensimmäinen paikallinen työntekijä Syyriassa. Jo ennen sitä minulle oli kertynyt kymmenen vuotta järjestökokemusta. Maanjäristyksen jälkeen olemme olleet todella kiireisiä. Meillä ei ole ollut Syyriassa mahdollisuutta varautua maanjäristyksen ja pandemian kaltaisiin katastrofeihin, koska olemme eläneet pommituksen ja hyökkäysten alla viimeisen vuosikymmenen ajan. Meillä ei ole ollut käsitystä siitä, miten hoitaa maanjäristyksen kaltaisia tilanteita.
Juuri ennen järistystä me Kirkon Ulkomaanavussa olimme laajentaneet työtämme Aleppoon ja Raqqaan, jonka moni muistaa Isisin pääkaupunkina. Näiden kaupunkien ihmiset ovat eläneet valtavan paineen alla. He ovat kertoneet tarvitsevansa aikaa vain hengitellä kaiken pahan jälkeen. He eivät olisi tarvinneet maanjäristyksen kaltaista katastrofia elämäänsä. Moni on menettänyt viimeisimmän katastrofin myötä kotinsa tai perheensä.
Vaikeasta tilanteesta huolimatta ajattelen, että meille syyrialaisille on olemassa pieni ikkuna, josta tulvii sisään valoa. Se pitää minut täällä. Meidän tehtävämme on voimaannuttaa ihmisiä.
Syyrian tulevaisuus riippuu ennen kaikkea paikallisista ihmisistä, vaikka kansainvälisen yhteisön apua tarvitaankin. Kun ihmiset paiskivat töitä oman maansa eteen, syntyy yhteenkuuluvuuden tunne. Olen ollut harmissani siitä, miten valkoiset ihmiset suhtautuvat meihin Lähi-idän ihmisiin. KUA:ssa työskennellessäni en ole huomannut sitä, vaikka olemme jatkuvasti yhteydessä Suomeen ja muihin toimintamaihimme. KUA:n Syyrian-toimiston henkilökunnasta miltei kaikki ovat syyrialaisia. Se on aika poikkeuksellista ja herättää paljon positiivista huomiota.”
Ukrainalainen Marianna Zhurbenko pakeni sotaa ja avaisi nyt epäröimättä kotinsa myös muille pakolaisille.
“Muistan, miten tuijotin epäuskoisena taivaalle oman kotini ikkunasta Gostomelissa, Kiovan länsipuolella. Oli 24. helmikuuta vuonna 2022, ja helikopterit pörräsivät ja puhelin soi lakkaamatta. Ystäväni soittivat hädissään ja käskivät minua ja perhettäni pakenemaan. Sota oli alkanut yhtäkkiä, ja rintamalinja oli vain 500 metrin päässä kotoamme. Minusta tuntui kuin olisin katsonut elokuvaa ikkunastani.
Marianna Zhurbenko työskentelee logistiikkakoordinaattorina KUA:n Ukrainan maatoimistossa. Kuva Antti Yrjönen / KUA
Illalla alkoi tykistötulen meteli, ja silloin päätimme mieheni kanssa paeta. Pakkasimme 9-vuotiaan poikamme, kuusi kuukautta vanhan vauvamme ja koiramme autoon. Lähdimme ensin Kiovaan ja sitten läntiseen Ukrainaan.
Siellä elin poikieni kanssa seuraavat kuukaudet. Valvoin paljon ja kuuntelin 9-vuotiaani itkua. Nuorimmainen ei onneksi ymmärtänyt tilanteesta mitään.
Tuntemattomat perheet ottivat meidät luokseen asumaan. Yritimme tarjota heille maksua käyttämästämme vedestä ja sähköstä, mutta he eivät suostuneet ottamaan sitä vastaan. Sota on yhdistänyt meitä ukrainalaisia. Minäkin avaisin oven vieraille perheille, jos sellainen tilanne tulisi vielä eteen.
Sota on muuttanut omia arvojani. Ymmärsin, ettei tavaroilla ole mitään merkitystä. Elämästä, terveydestä, perhesuhteista ja rakkaudesta tuli minulle tärkeitä arvoja.
Pääsimme palaamaan kotiimme toukokuussa 2022. Kiova oli silloin tyhjillään. Kotipihallamme oli miinoja ja ammusten osia. Miinat siivottiin, ja nyt lapset voivat leikkiä siellä turvallisesti.
Ennen sotaa työskentelin vastuullisessa tehtävissä ompeluyrityksessä. Kotiinpaluun jälkeen kävi selväksi, että vaikka työpaikkani ei ollut tuhoutunut taisteluissa, kaikki työntekijät olivat paenneet muualle eivätkä olleet aikeissa palata.
Aloitin kesäkuussa Kirkon Ulkomaanavussa logistiikkakoordinaattorina. Vastaan hankinnoista ja siitä, että esimerkiksi KUA:n kouluihin menevät avustukset löytävät perille.
Olin maansisäisenä pakolaisena ja tiedän, miltä ihmisistä tuntuu. Minusta on ihanaa, että voin auttaa lapsia. Pidän itsestäni tehdessäni tätä työtä.”
Susan Abuba Jackson saapui Keniaan pakolaisena Etelä-Sudanista vuonna 2017. Kalobeyein pakolaisleirillä on on jatkanut työtään opettajana Kirkon Ulkomaanavun palkkaamana. Kuva: Björn Udd / KUA
Kenian pakolaisleirillä asuva Susan Abuba Jackson on opettaja mutta joutuu joskus käyttämään työpäivänsä vedenhakureissuun.
”Olen opettaja. Kuivuus vaikeuttaa paitsi oppilaideni arkea myös omaa elämääni. Minulla on viisi lasta kotona, joten jonain päivinä minun on yksinkertaisesti pakko lähteä hakemaan vettä sen sijaan että tulisin töihin. Muuten omat lapseni eivät pärjää. Jos en itse saa ruokaa, minulla ei ole energiaa opettaa. Meitä opettajia on koulussa neljä. Luokkakoot ovat niin isoja, että nälkäisenä ja janoisena on mahdoton jaksaa.
Tulin Keniaan Etelä-Sudanista 2017. Pakenin sotaa. Muistan, että yhtä henkilöä ammuttiin ja seuraavaksi hyökättiin meidän kimppuumme. Pakenin lasteni kanssa tänne Keniaan, mieheni jäi Etelä-Sudaniin sotilaaksi.
Työskentelin opettajana Etelä-Sudanissa 12 vuotta. Kun tulin tänne, aloitin peruskoulunopettajana. Viimeisen kahden vuoden aikana olen työskennellyt lastentarhanopettajana Kirkon Ulkomaanavun pyörittämässä koulussa Kalobeyen pakolaisleirissä.
Pidän lasten kanssa työskentelystä, koska lapset ovat niin joustavia, oppivat nopeasti ja ovat niin suorapuheisia. Varhaiskasvatus on myös hyvin tärkeä lapsille. Siinä luodaan perusta kaikelle oppimiselle.
Kuivuus on meille nyt isoin ongelma. Yleensä meillä on 500 oppilasta, mutta moni jättäytyy pois koulusta, koska koulussakaan ei ole vettä. Jos sitä ei ole, emme voi tarjota edes ruokaa.
Täällä olevilla lapsilla on isoja erityistarpeita. Moni on tullut sodan keskeltä, heillä on traumoja, heidän vanhempansa ovat saattaneet kuolla ja he saattavat jopa asua yksin vanhempien sisarustensa kanssa. Meidän tehtävänämme on pitää huolta näistä lapsista ja siitä, että saavat hyvän koulutuksen. Se on tällaisessa tilanteessa vaikeaa.”
Jopa miljoona kenialaista tyttöä jättää joka kuukausi koulupäiviä väliin kuukautisten vuoksi
Mitä itse tekisit, jos joutuisit korvaamaan kuukautissuojasi vanhoista vaatteista tehdyllä rievulla tai et yksinkertaisesti omistaisi mitään, mikä pitäisi vuodon ja hajut omana tietonasi?
AKIMANA, 18, tietää, minkälaista elämä on, kun kuukautiset haittaavat koulunkäyntiä.
”On tosi stressaavaa mennä kouluun ilman kuukautissuojia. Tunnen oloni niin kurjaksi, etenkin luokan edessä seisoessani, jos olen vahingossa sotkenut hameeni ja luokkakaverit nauravat”, hän kertoo.
Joskus Akimana jättää menemättä kouluun, koska kuukautissuojia ei ole ja häntä hävettää erottua joukosta. Harva teini-ikäinen tyttö maailmassa pystyisi kävelemään kouluun hyvillä mielin kuukautisveren tahrimissa vaatteissa.
Akimana on iloinen siitä, että hänen koulunkäyntiään tuetaan koulussa jaettavilla kuukautissuojilla.
”Joskus, kun minulla ei ole kuukautissuojia ja asia paljastuu luokkakavereilleni, he nauravat ja kutsuvat minua likaiseksi. Se voi tuntua niin pahalta, että jotkut tytöt eivät enää tule kouluun”, sanoo Mikamsoni, 17.
Luokkakavereiden nauru voi tuntua julmalta, mutta pohjimmiltaan siinä on kyse tiedon puutteesta. Karkeasti laskettuna joka toisella ihmisellä maailmassa on jossain kohtaa elämäänsä kuukautiset. Samaan aikaan kuukautiset voivat kuitenkin olla yhteisössä niin iso tabu, ettei niistä ja niihin liittyvistä hygienia-asioista puhuta edes äitien ja tyttärien kesken.
”Kuukautiskierron ymmärtäminen on lisääntymisterveyden perusasia, ja tieto on tarpeellista sekä tytöille että pojille. Avoimuus karsii käsityksiä, joiden mukaan kuukautiset tekisivät tytöistä likaisia tai heikkoja tai, että kuukautisten aikana pitää pidättäytyä normaalista elämästä, jopa eristäytyä muusta yhteisöstä”, sanoo vaikuttamistyön asiantuntija Merja Färm Kirkon Ulkomaanavusta.
Mikamsoni (oik.) ja hänen koulukaverinsa pitävät tärkeänä, että koulusta saa kuukautissuojia, koska suojat ovat pakolaisleirillä asuville tytöille kalliita ostaa.
TALOUDELLISET SEIKAT muodostavat kuukautisiin kokonaan toisen ulottuvuuden. Kertakäyttöiset kuukautissuojat voivat olla niin kalliita, ettei niihin ole varaa sellaisissa perheissä, jotka elävät äärimmäisessä köyhyydessä eli noin alle kahdella eurolla päivässä. Kestositeiden käyttöä taas hankaloittaa se, että niiden peseminen on hankalaa ilman kunnon vesipistettä.
”Suojien puutteessa tytöt ja naiset käyttävät tarkoitukseen sopimattomia ja epähygieenisiä riepuja, jotka ovat epämiellyttäviä, haisevia ja vuotavia ja aiheuttavat pahimmillaan tulehduksia”, kertoo Färm.
Pahimmillaan tytöt ja naiset saattavat turvautua jopa ruohoon, puiden lehtiin tai hiekkaan. Erityisen heikossa asemassa ovat Akimanan ja Mikamsonin kaltaiset Kenian maaseudulla asuvat ja pakolaisleireillä elävät tytöt.
KIRKON ULKOMAANAPU kamppailee tyttöjen koulunkäyntimahdollisuuden puolesta myös kuukautishygienian avulla. Jaamme toimintamaissamme tytöille hygieniapaketteja, jotka sisältävät kuukautissuojia, saippuaa ja alushousuja. Tärkeä osa tätä työtä ovat myös hyvästä kuukautishygieniasta kertovat koulutukset, joita järjestämme hygieniapakettien jakamisen yhteydessä. Myös koulut ovat tärkeässä osassa.
”Koulutamme oppilaita, opettajia ja jopa koululaisten vanhempia siitä, miten tärkeää on, että tytöt voivat käydä koulua myös kuukautisten aikana”, kertoo Färm.
Koulutuksen ulkopuolelle jääminen lisää varhaisten avioliittojen ja raskauksien riskiä sekä kohtuuttomia kotitöitä. Erityisesti tytöt, jotka on silvottu tai joilla on runsaat kuukautiset ovat vaikeassa asemassa, Färm korostaa.
Kirkon Ulkomaanavun hankkeen kautta koulultaan kuukautishygieniapaketteja saanut 16-vuotias kenialainen Micheline on onnellinen, kun hänen ei enää tarvitse leikellä vanhoja vaatteitaan kuukautissuojiksi.
”Se, että saan koulusta kuukautissuojia, on todella muuttanut elämäni. Kun niitä ei vielä jaettu koulussa, jouduin jäämään menkkojen aikaan kotiin, koska pelkäsin häpeää, jos likaan koulupukuni. Nyt käyn koulua säännöllisesti ja tunnen oloni itsevarmaksi”, Micheline sanoo.
Koulussa jaettavien kuukautissuojien turvin Micheline voi käydä koulua huoletta myös kuukautisten aikana.
KENIASSA Kirkon Ulkomaanapu on jakanut Kalobeyein pakolaisleirin koulujen kautta kuukautissuojia yli 5 000 tytölle.
Lisäksi Kirkon Ulkomaanapu on tukenut kouluja kehitysyhteistyöhankkeissaan ja kriisien keskellä rakentamalla oppilaitosten alueille käymälöitä ja vesipisteitä. Lukollinen vessan ovi turvaa yksityisyyden, mutta jo koulun alueelle rakennettu käymälä luo turvallisuutta etenkin tytöille, kun heidän ei tarvitse kulkea muiden katseiden ulottumattomiin. Kun vesipisteitä on tarpeeksi, niitä voi käyttää myös kuukautissuojien pesuun ilman, että muut katselevat.
Kuten sanottua, noin puolet maapallon väestöstä elää jossain kohtaa elämäänsä kuukautisten kanssa. On tärkeää, ettei niin normaali asia kuin kuukautiset estä tyttöjä ja naisia käymästä koulua, hankkimasta itselleen ammattia ja omaa toimeentuloa ja tavoittelemasta unelmiaan.
”Kuukautistietous ja -hygienia on kustannustehokas tapa lisätä tyttöjen hyvinvointia, koulunkäyntiastetta, naisten työllisyyttä ja yhteiskunnallista osallistumista. Köyhyydestä nousemiseen tarvitaan myös tyttöjen ja naisten osallisuutta”, sanoo Merja Färm.
Tekoja: Keniassa ilmastokriisi tekee nuorista karjavarkaita – kuuntele tarina Yhteisvastuukeräyksen dokumenttikuvausten takaa
Kenian Kerion laaksossa karjavarkaudet ovat olleet jo pitkään osa arkista elämää. Panoksena verisissä mittelöissä on arvokas karja, joka takaa perheille toimeentulon. Pitkittynyt kuivuus on lisännyt paikallisten ahdinkoa entisestään. Tekoja-podcastin juontaja Ulriikka Myöhänen soitti kaukopuhelun KUA:n viestinnän asiantuntijalle Elisa Rimailalle, joka oli syksyllä 2022 Kerion laaksossa tekemässä Yhteisvastuu-dokumenttia. Tapaamme jaksossa myös entisen karjavarkaan Kipkoririn, joka pääsi irti väkivallasta, kouluttautui ja ansaitsee toimeentulonsa viljelemällä.
YHTEISVASTUUKERÄYKSEN teema on vuonna 2023 Nuoret väkivaltaisessa maailmassa. Keräyksen tuotoista 60 prosentilla tuetaan Kirkon Ulkomaanavun kohteissa tehtävää työtä maailman katastrofialueilla. Varoilla autetaan katastrofien, konfliktien ja luonnonmullistusten aiheuttamissa hätätilanteissa hauraimpia yhteisöjä, vanhuksia ja perheitä.
Kenia on Kirkon Ulkomaanavun esimerkkikohde katastrofityöstä vuonna 2023. Afrikan sarvea vaivaava pitkittynyt kuivuus uhkaa miljoonien ihmisten toimeentuloa ja elinolosuhteita erityisesti niissä osissa Keniaa ja Somaliaa, joissa elanto on sidottu paimentolaisuuteen. Kun jo viidennet sateet kevään 2020 jälkeen ovat jääneet hyvin vaatimattomiksi, ovat karjan laidunmaat käyneet olemattomiksi. Kamppailu laitumista ja sitä kautta myös omasta toimeentulosta on yksi syy sille, miksi väkivalta ottaa vallan Kenian Kerion laaksossa joka vuosi.
Kirkon Ulkomaanavun viestinnän asiantuntija Elisa Rimaila matkusti lokakuussa 2022 Kerion laaksoon kuvaamaan Yhteisvastuukeräyksen dokumenttielokuvia yhdessä kuvausryhmän kanssa. Matkan aikana kuvausryhmä tapasi ja haastatteli sekä nuorempana karjavarkaiden joukkoon kuulunutta nuorukaista että nuorta naista, joka oli jäänyt leskeksi ja kahden pienen lapsensa yksinhuoltajaksi, kun naapuriyhteisöstä peräisin olleet karjavarkaan surmasivat hänen puolisonsa.
Tekoja-podcastin kauden 2023 ensimmäisessä jaksossa juontaja Ulriikka Myöhänen ja Elisa keskustelevat Kerion laakson tilanteesta ja ilmastokriisin vaikutuksista väkivallan juurisyihin.
Hei missä sä meet tällä hetkellä? Onks sulla aikaa jutella.
Elisa [00:00:17]:
No joo me ollaan täällä Keniassa Kerion laaksossa, nii on mulla, just sattuu olemaan hetki aikaa.
Ulriikka Myöhänen [00:00:25]:
No okei. Onpas mahtava juttu, että sain sut kiinni. Minkäslainen keli siellä Keniassa on ollu nyt?
Elisa [00:00:32]:
No siis täällähän on siis aivan tämmönen helteisen kesäisen äärimmäisen kuuma, et joka päivä on ollu kolmeekymmentä astetta. Ja aika moinen aurinko polttaa päiväntasaajalla melkeen kun ollaan niin ei mikään ihme.
Ulriikka Myöhänen [00:00:51]:
Okei, onks noi ollu nyt vuodenaikaan nähden ihan tavalliset sääolosuhteet?
Elisa [00:00:58]:
No mun käsityksen mukaan vähän niinku odotellaan, että ihan just pitäis alkaa sadekauden. Mutta niinkun uutisissakin on ollut tässä aika ajoin pidemmän aikaa tietoo siitä, että siis nää sateet on täällä itäisessä Afrikassa olleet vähän häiriintyneet tässä viimesen parin vuoden aikana, eli kunnon sateita ei oo oikeestaan saatu näillä seuduilla kuluneiden kahden vuoden aikana, vähän reilunki kahen vuoden aikana. Että vähän jännittävää on. On täällä vähän ripsiny iltasin ja öisin täällä, missä me ollaan yövytty, mutta aika kuivaa on.
Ulriikka Myöhänen [00:01:44]:
Niinpä. Yleensä tää Suomen syksy on sellasta aikaa, että sielläki mitäis enemmälti sadella sitte.
Elisa [00:01:50]:
Kyllä, kyllä.
Ulriikka Myöhänen [00:01:52]:
No hei te ootte ollu kuvaamassa sitä yhteisvastuudokkaria kirkon ulkomaanavun viestinnän porukalla, niin mites teillä on reissu menny ja mitä teille on jääny päällimmäisenä mieleen?
Elisa [00:02:02]:
No siis ilmastonmuutoshan vaikuttaa tosi paljon täällä ihmisten paikallisten ihmisten elämään. Ja kuten kaikkialla muuallakin se ei vaikuta silleen tasapuolisesti kaikkiin samalla tavalla, vaan se on ehkä vähän jopa tehny osasta tätä Kerion laakson elämää paljon hankalampaa kun taas sitten toisessa osassa. Elikkä tässä kukkuloiden puolella, missä me ollaan nyt paljon oltu, on vähän vihreempää. Sit tosta menee tommonen toi Keriojoki, jonka toisella puolella alkaa toinen maakunta, Baringo. Me ollaan siis oltu nyt täällä Elgeyo-Marakwetin puolella. Niin tuolla Baringon puolella, mikä on enemmän tuolla laaksossa, niin sen huomaa siinä melkeen heti siinä joen ylityksen jälkeen, miten se maasto muuttuu sellaseks tosi kuuma tai sellaseks hiekkaiseks, et siellä ei ookaan enää semosta aluskasvillisuutta. Täs tää ilmastonmuutos on voimistanu sitä sellasta, et siel ei kasva juuri mitään paitsi piikkipuskaa ja kaktusta. Ja sithän se tuota täällä on aika aktiivinen on- ja off -tyyppinen konflikti näiden eri ihmisryhmien välillä, mikä johtuu just osittain karja, johtuu se siitä, että on huono, kaikki on kauheen riippuvaisia karjasta, ja tuolla toisella puolella on kauheen huono laiduntaa sitä karjaa, ja täällä toisella puolella on vähän parempi. Täällä on toimeentulo tosi paljon siitä karjasta kiinni ja toisella puolella vähän enemmän ku toisella, niin se on on sellanen pitkällinen konflikti, joka liittyy toimeentuloo mutta myös ilmastonmuutokseen, joka hankaloittaa toimeentuloa.
Ulriikka Myöhänen [00:04:00]:
Okei, kuulostaa aika haastavalta tilanteelta. Pakko kysyy tosta tarkemmin, kun siis Keniahan ei oo mulle mitenkään erityisen tuttu maa, niin missä päin Keniaa tää Keriojoki sijaitsee, niin missä päin ilmansuunnallisesti tällä hetkellä olette?
Elisa [00:04:15]:
Joo, Keriojoki tosiaan halkoo tämmöstä Kerion laaksoa, joka sijaitsee, tää on Nairobista vähän luoteeseen. Eli tää tavallaan ei olla missään Ugandan rajalla, mutta luoteeseen päin.
Ulriikka Myöhänen [00:04:37]:
Nii just. Kerroit, että tää ilmastonmuutoksenki haastama tilanne on aiheuttanu jo pitkän aikaa ihmisten ja ihmisryhmien välille kahnauksia paikallisia konflikteja, niin mitä kaikkea näiden konfliktien taustalla oikeestaan on?
Elisa [00:04:56]:
Siis joo vähän eri tietojen mukaan tää konflikti on jo alkanu 60-luvulla enemmän tai sitte 90-luvun alussa, ja sit se on käsittääkseni kiihtyny koko ajan. Täällä etenki sillon ku kuiva kausi alkaa ja laiduntaminen käy hankalaks, nii sitte ihmiset rupee tai tää konflikti rupee aktivoitumaan. Ja tää on kyse, mikä tätä konfliktia tuottaa, niin siinä on periaatteessa kolme asiaa. Et se on se, että ihmisten pääasiallinen toimeentulo tällä seudulla koko Kerion laaksossa oikeestaan on perinteisesti liittyny tähän karjaan lihakarjaan, et se on tää, et ne voi olla myös kameleita. Lihanautoja ja kameleita. Se on arvokkainta omaisuutta, mitä ihmisillä täällä on. Et jos sulla ei ole karjaa, niin sit sulla ei käytännössä oo kauheesti omaisuutta. Täällä on sit tähän liittyen on ilmeisesti vähän sellanen vois sanoa, että ammattirikollisuus, mutta on myös tällästä ammattirikollisuus siihen liittyen, että varastellaan sitä karjaa puolin ja toisin. Ja ei pelkästään näiden kahden mainitseman alueen välillä, vaan myös laajemmin. Että tossa oli just Turkanan alueella pari viikkoa aikasemmin ku me tänne tultiin nii oli sellanen tosi iso karjavarkaus, jossa kuoli kaheksan poliisia, ja oli tavallaan siis sellanen, et ne on ammattirikollisia ja niillä on tuliaseet käytössä ja näin, mut sit toisaalta tähän liittyy myös vähän sellasta samaa, ku vähän joka puolella semmoseen radikalisoitumiseen, että se on myös osa sellasta perinteistä nuorten miesten initiaatioriittiä, että pitää osoittaa oma miehuus jollain tavalla, ja se on liittyny tälläseen koti, paitsi että puolustetaan omaa kotia ja omaisuutta naapureilta, mutta myös osallistutaan sellasiin tilanteisiin, joissa varastetaan niiltä naapureilta sitten taas sitä karjaa.
Ulriikka Myöhänen [00:07:25]:
No aika hurja tilanne. Onks se ihan osa tämmöstä aikuistumista paikallisilla nuorilla sitte, että pitää varastaa karjaa, että voi tulla mieheksi.
Elisa [00:07:35]:
Osittain on, mutta tässä on myös vahvasti se, että on tullu todettua, että on jotkut markkinat, jotka sitten ostaa niitä varastettuja eläimiä, että se on tavallaan toimeentulon tapa sitte myös. Että se on ihan, että kun pojat alkaa lähestyä teini-ikää, niin saatetaan ottaa mukaan näihin erilaisiin ryöstelyoperaatioihin tai vähintään puolustamaan sitä omaa karjaa sitte. Mutta oli siitä ilmastonmuutoksesta puhetta, niin se myös tuo sitä konfliktia, kun ihmiset tulee laiduntamaan tuolta kuivalta puolelta tänne vähän rehevämmälle puolelle, niin se synnyttää eripuraa ja toki luo niille varkaillekin tilaisuuksia sitten. Että näin. Mutta pääasiallisesti tilanne on se, että karja on arvokasta, ja sitä varastellaan molemmin puolin ja kaikkien välillä suunnilleen. Ja etenki sillon kun on kuivakausi, se tilanne eskaloituu.
Ulriikka Myöhänen [00:08:48]:
Kuulostaa paikallisesti aika haastavalta tilanteelta tosiaan, kun on haastava tilanne näiden sateiden kanssa, jotka ei oo nyt pariin vuoteen tullu kunnolla. Ilmastonmuutos kiihtyy. Resursseja on vähän. Toimeentulo on niin riippuvainen tästä karjasta ja sit on vielä nää kahnauksia aiheuttavat karjavarkaudet. Tosi haastavan kuulonen tilanne. Ootsä siis päässy juttelemaan näiden paikallisten karjavarkaiden kanssa siellä, vai onks he jossakin piilossa?
Elisa [00:09:20]:
No eihän he silleen välttämättä huutele itsestään, että täällä ollaan. Mutta meillä on ollu täällä kirkon ulkomaanavulla on ollu sellanen rauhan projekti, jossa on sitten tenty sekä nuorten että naisten ryhmien kanssa sellasta rauhan työtä, johon liittyy myös toimeentulotyötä, eli järjestetään tai annetaan mahdollisuuksia ihmisille johonkin muuhun toimeentuloon kun karjankasvatukseen esimerkiks maanviljelykseen siellä, missä se on mahdollista. Ja sit on esimerkiks mehiläisten kasvatusta, koska mehiläiset ei oo häiriintyny tästä ympäristöstä tällä seudulla. Mut joo, kyl me tavattiin tosiaan yks entinen karjavaras tossa kuvausten yhteydessä ja jututettiin häntä, ja hän kerto aika paljon siitä elämästä, että mitä se oli ja mikä johti siihen, että hän pääty nuorena poikana jo sitte mukaan näihin. Ja hänellä oli itseasiassa tavallaan koskettava tausta, että täs on vielä se, että tähän on sukupolvia kiertyny tähän, niin hänenki isänsä oli kuollu karjavarkaiden hyökkäyksessä, kun hän on ollu vielä pieni. Mutta voitais ehkä kuunnella. Mulla on tässä ääninäyte Koririn tarinasta, niin tota kiinnostaisko sellanen?
00:11:00]: [ääninäyte]
Elisa [00:11:33]:
Joo, elikkä tosiaan täähän on niinku hänki kerto tossa nauhalla, niin heitä saattaa olla satoja tai useampi sata nuorta miestä ja jopa lapsia, niin kokoontuu yhteen, et ne päättää jossain määrin siitä, millon ne lähtee ja mitä ne tekee ja mihin ne menee. Ja se tuntuu ihan valtavalta tälleen se eläinten määrä, mitä ne pystyy sieltä kuljettamaan. Ja kun tää on oikeesti sellasta piikkipuskasta maastoa kaikin puolin. Täällä on myrkyllisiä käärmeitä, mustaa mambaa ja vastaavaa. Niin jotenkin kun tää kaikki tapahtuu yön pimeydessä, ja ei oo tosiaan katuvaloja eikä välttämättä kuljeta teillä. Täällä ei siis kovin monia teitä mene, että niitä pitkin pääsis paikasta toiseen salaa, niin tuntuu ihan älyttömältä, miten isoja määriä eläimiä he pystyy viemään kerralla ja miten toimii tavallaan tosi järjestäytyneestikin.
Ulriikka Myöhänen [00:12:47
Siis miten ison skaalan hommaa se on, että miten paljon niitä eläimiä yleensä viedään kerralla, et onks kyse yksittäisistä vai ihan kokonaisista laumoista vai?
Elisa [00:12:58]:
No se riippuu just siitä, kuin monta ihmistä siihen ryöstöön osallistuu. Mutta jos siihen osallistuu niinku hänki kertoo jotain parisataa tämän puolen nuorta tai miestä, niin niit saatetaan siis ihan tuhat jopa ellei jopa parituhatta yhden yön aikana käydä hakemassa. Mut sit ne jaetaan, et kukaan ei kuljeta niin isoa laumaa tietenkään. Et se ehkä herättäis jo vähän huomioo
Ulriikka Myöhänen [00:13:33]:
Vois olla ehkä vähän.
Elisa [00:13:34]:
Vaan sitte tota mut et tota tosi kiinnostavaa oli kuulla, kun hän kerto näistä retkistä, mitkä on jo menneisyyttä hänen kohdalla.
Ulriikka Myöhänen [00:13:53]:
Tavallaan ymmärtää sen, kun se toimeentulo tulee tällä alueella tästä karjasta, niin jotenki tavallaan inhimillisesti ymmärtää sen, että voi syntyä tällasia tilanteita, joissa se karjan varastaminen tuntuu tosi houkuttelevalta vaihtoehdolta ja keinolta lisätä sitä omaa toimeentuloa ja oman perheen hyvinvointia. Mut eihän tää kovin kestävää toimintaa tietenkään oo.
Elisa [00:14:17]:
Nii.
Ulriikka Myöhänen [00:14:18]
Onks kirkon ulkomaan avulla jotain eväitä auttaa näitä paikallisia ihmisiä?
Elisa [00:14:21]:
No siis se, mitä täällä on tosiaan tehty, on sitä toimeentulotyötä, et tavallaan kun ohjataan se energia johonkin muuhun, mitä täällä voi tehdä, niin käytännössä niinku tämänkin nuorukaisen tapauksessa, niin hän oli saanut itselleen kunniallisen elannon siitä, että hän viljelee maata, ja hänellä on sellanen pieni putiikki. Täällä kasvaa mangoja tosi paljon, niin esimerkiks niitä mangopuita kasvattamalla voi saada toimeentuloa itselleen, ja tuolla, missä on vähän vaikeempi kasvattaa mitään tuolla toisella puolella, niin siellä on just mehiläisten kasvatusta ja hunajaa ja tän tyyppistä, ja toki toimeentulo on ongelma myös niille naisille, jotka on esimerkiks että puoliso on kuollu näissä konflikteissa. Mut sit on yks juttu vielä, missä sitten täällä on varsin kiinnostava projekti on noille nuorille miehille just suunnattu tämmönen jalkapallokerho, missä ne sitten harjottelevat ja sitten ne käy pelaamassa sellasia ystävyysotteluja tai turnauksia näiden naapurimaakuntien nuorten kanssa, ja kuulemma täällä on joskus tehty niinki, että on sekotettu ne joukkueet sitte vähän yllätyksenä ja sanottu, että nyt pelaatteki sekajoukkueena, et joutuuki pelaa samassa joukkueessa. Ja me käytii kattomassa
Ulriikka Myöhänen [00:16:13]:
Nii just, sehän on kiinnostavaa
Elisa [00:16:16]:
Nii me käytii kattomassa yhtä sellasta peliä, joka järjestettiin täällä olomme aikana, ja kyl täytyy sanoa, että ei niin siistiä jalkapalloa nää, kun avaa telkkaria ja yrittää kattoa jotain valioliigaa tai jotain kansainvälistä ottelua. Ei sillä, että minä katsoisin jalkapalloa kovin usein, mutta mitä minä pystyin sieltä kentän reunalta sanomaan, niin ei ollu sellasta repimistä ja tönimistä ja nyhtämistä, vaan aika hyvin pelattiin palloa.
Ulriikka Myöhänen [00:16:47]:
Oliko tää jalkapallojuttu siis millä lailla Kirkon Ulkomaanapuun liittyvä? Tuetaanko me tätä toimintaa?
Elisa [00:16:53]:
Joo, se on osa meidän rauhantyötä tällä alueella.
Ulriikka Myöhänen [00:16:58]:
Aivan.
Elisa [00:16:59]:
Sit hän sano myös
Ulriikka Myöhänen [00:17:04]:
Rauhan työ kuulostaa, sano vaan.
Elisa [00:17:06]:
Sano siitä vielä, että samalla oppii myös tuntemaan toisella puolella olevia nuorukaisia, niin siinä syntyy sellasia melkeen jopa ystävyyssuhteita, että tuntee ne toisella puolellla olevat tyypit, niin sit on ehkä vaikeempi lähtee sotajalalle niiden kanssa.
Ulriikka Myöhänen [00:17:31]:
Se on varmasti justiinsa näin. Rauhantyö kuulostaa konseptina siltä, että se tapahtuu jossain tosi korkeella tasolla pyöreissä pöydissä hienoissa saleissa, mutta tää on hyvä esimerkki siitä, miten sitä voi ihan paikallistasolla tehdä. Pystytään tällästä vuoropuhelua eri ihmisryhmien ja yhteisöjen välille kehittämään.
Elisa [00:17:54]:
Joo, kyllä. Se on nimenomaan siis tää on ollu Kirkon Ulkomaanavun työssä se keskeisessä asemassa, että kaikki otetaan mukaan siihen rauhantyöhön, ja erityisesti naiset. Et koska naiset edustaa myös luonnollisesti näiden nuorten äitejä siinä, niin aika monelle se äidin sano on mahdollisesti se, mitä ne kuuntelee. Ei kaikki. Niinku tämäki meidän nuorukainen, jota haastateltiin, niin kerto, ettei hän moneen vuoteen kuunnellu, mitä äidillä oli sanottavaa näistä karjavarkaushommista, mutta joo siis naiset on tosi tärkeessä asemassa rauhan työssä.
Ulriikka Myöhänen [00:18:44]:
Hei sä oot jutellu paljon kenialaisten nuorten kanssa tässä viime viikkoina siellä, ja tässä meidänki puhelun aikana on tullu aika paljon näitä haasteita ja vähän myös ratkasuja niihin, mutta millanen käsitys sulle on syntynyt, että millasta tulevaisuutta nuoret näkevät itselleen siellä? Tää maailmantilanne on kuitenkin aika hurja tällä hetkellä ihan globaalistikin.
Elisa [00:19:03]:
Tääl on ollu niin pitkään sellasta turvattomuutta ja väkivallan kierrettä, että se on ehkä vähän vaikee ehkä ajatella, että se sillee loppuis, mutta yllättävän moni, nyt täällä on siis ollu useamman kuukauden ajan tosi rauhallista, mutta tilanne voi muuttuu tosi äkisti. Mut siis yllättävän moni on myös sanonu, kun niiltä on kysyny, että pelottaako tai tunteeko olonsa jotenki turvattomaks, nii ne on vaan ollu silleen, no ei, [en saa sanasta selvää] as usual, että siihen kysymykseen on ollu sillee vaikee saada. Mut sit taas ne, jotka on koulussa, niin ne on sit taas varmaan aika motivoituneita tekemään siellä koulussa ollessaan kovasti hommia, että pääsee pitkälle.
Ulriikka Myöhänen [00:20:05]:
Mikä se yleistilanne siellä alueella nyt on, missä te ootte ollu muutaman viikon ajan? Käykö lapset ja nuoret koulua? Onko mahollista ylipäätään päästä kouluun?
Elisa [00:20:13]:
No se itseasiassa riippuu tosi paljon siitä, että missä nää lapset ja nuoret on. Että ymmärrettävistä syistä erityisesti tän vähän niinku kahden alueen raja-alueelta on ilmeisesti aika paljon kouluja tyhjentyny, että niissä ei oo normaali oppilasmäärä. Yhessä koulussa, missä me käytiin vierailulla, ne sano, että siellä on normaalisti joku reilu tuhat oppilasta, mutta sitten helmikuun jälkeen, kun helmikuussa oli vuos sitte paha tilanne päällä, niin sillon on muuttanu tosi paljon ihmisiä pois täältä tai vähintään ne on lähettäny lapset muualle kouluu, jotka on voinu lähettää, että noi koulut on aika paljon tyhjentyny. Mutta sitte erityisesti tuolla Baringon puolella ja Länsi-Pokotin alueella on ilmeisesti myös niin, että niitä kouluja on ollu jotenki vähän huonosti tai kaikilla ei oo mahdollista mennä niihin, koska köyhyys, koska lapset tarvitaan paimentamaan niitä eläimiä. Katsotaan tärkeämmäksi, että ne on paimentamassa eläimiä, tai että se on lapsille turvallisempaa vanhempien mielestä, kun että he kulkis pitkän matkan kouluun tai olis siellä koulussa, johon saattaa myös hyökätä vaikka se ei periaatteessa ole se ensisijainen kohde. Niin kyllä se kouluun pääseminen on selkeesti sellanen kynnyskysymys, ja sen eteen on nyt alettu tehdä paljon töitä kirkon ulkomaanavunkin puolelta.
Ulriikka Myöhänen [00:22:13]:
Joo. Vielä kysyn sen, kun mainitsit siitä, että monesti lasten työpanosta tarvitaan kotitöissä tai karjan hoitamisessa ja huoltamisessa. Nii miten sit tyttöjen elämä, et onks heillä samanlainen, et miten tytöt tekee? Käyks he koulua?
Elisa [00:22:32]:
Joo no siis käy ja ei käy ihan ku pojatkin periaatteessa. Sit taas tyttöjen, et täällä tyttöjen asema ehkä perinteisesti on ollu se, että he on ollu kotona ja auttanu kotitöissä, ja valitettavan moni menee naimisiin tosi nuorena, jopa ihan teini-ikäsenä. Toinen asia, mikä osassa tätä laaksoa vaikeuttaa sitä lasten, erityisesti tyttöjen, koulunkäyntiä on se, että tääl on eläny varsin vahvana ja ilmeisesti elää vieläkin se tyttöjen silpomisen perinne, ja elikkä tyttö tavallana kun tulee sopivaan ikään, mikä on siinä varhaisteini-iässä, niin se tarkottaa yleensä, että jos perheellä tekee jotenki tiukkaa, nii on kannattavampaa hommata sille tytölle puoliso, koska sitten saa sieltä toiselta puolelta jotain karjaa tai jotain omaisuutta ja tilanne paranee tällä tytön lapsuudenperheellä. Mutta samalla se tarkottaa sitä, että työtn koulunkäynti loppuu. Tälläsiäkin esimerkkejä on toki tullu eteen.
Ulriikka Myöhänen [00:24:01]:
Kyllä. Kuulostaa tosiaan, että monenlaisia haasteita siellä paikallisissa yhteisöissä tällä hetkellä on. Ja onneks joitakin ratkaisujaki ollaan pystytty kehittämään esimerkiks just tää rauhantyö, mikä tapahtuu paikallisesti näissä yhteisöissä, ja hienona esimerkkinä toi jalkapallohanke ja jalkapallon pelaaminen eri yhteisöjen välillä. Se kuulostaa ihan mahtavalta jutulta.
Elisa [00:24:27]:
Joo ja tytöille on sit ja nuorille naisille semmosia omia tavallaan nuorten naisten ryhmiä, missä he voi tavata toisiaan.
Ulriikka Myöhänen [00:24:38]
Okei, kiva. No te ootte ollu siellä nyt sen pari viikkoa kuvaamassa yhteisvastuudokumenttia, niin millä tavalla tää paikallinen yhteisö on ottanu teidät vastaan?
Elisa [00:24:48]:
No kyllähän luonnollisesti ollaan herätetty aika paljon huomioo perinteisesti jo sen puolesta, millasella kalustolla me tullaan ja liikutaan. Ja siitäki syystä, että tää ei oo perinteisen turismin aluetta ainakaan vielä ja näin. Mutta ihmiset on kyllä ketä ollaan tavattu, tosi ilosia ja toivottanu meidät tervetulleeks tosi kauniilla tavoilla ja ollu auttavaisia niin paljon ku voi. Ja sit on ollu tietysti vähän hyvä huomata, miten asiat toimii paikallisesti. Että meillä on ollu molemmilta puolilta paikallinen tällanen kyläpäällikkö tai aluepäällikkö matkassa mukana, niin se helpottaa myös sitä, miten päästään lähestymään. Hyvin perinteistä tai paikallisesti hyvin perinteisin tavoin täällä pitää vaan toimia, että kun menee ihmisiä tapaamaankin, niin se ei oo vaan niin, että koputetaan oveen, vaan ensin menee päällikkö ja sitte me mennää perässä ihmeteltäviks sinne. Mutta pääosin tosi positiivisesti.
Ulriikka Myöhänen [00:26:14]:
Joo. No siltä kyllä kuulostaa. Hyvä juttu. Mutta eiks sulla ollu nyt jotain kuvauksia tulossa tässä iltapäivälläki, niin mä taidan päästää sut jatkamaan hommia siellä Keniassa.
Elisa [00:26:26]:
Joo, kiitos. Kohta lähdetään taas tonne 30 asteen helteeseen rytyyttelemään.
Ulriikka Myöhänen [00:26:32]:
Oho. Tsemppiä paljon matkaan, ja turvallista kotimatkaa sitten, kun sen aika koittaa. En malta oottaa, että nään sen dogumentin
Afrikka on köyhä maanosa, joka ylsi valtavaan digiloikkaan
Meidän kannattaa ottaa oppia Afrikan ketterästä digitalisaatiosta, kirjoittaa kehitysyhteistyöhön perehtynyt toimittaja Päivi Ängeslevä esseessään.
TUNSIN ITSENI TYPERÄKSI.
Olin käynyt supermarketissa Kenian pääkaupungissa Nairobissa ja ihmetellyt, kuinka tottuneesti paikalliset ihmiset vinguttivat pankkikorttejaan. Matkustanut YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n leirille Kalobeyein kylään ja kuullut, että Maailman ruokajärjestö WFP siirsi ruoka-apunsa pakolaisille mobiilimaksuina.
Kiberan slummissa Nairobissa olin nähnyt, kuinka asukkaat maksoivat ruokansa M-Pesan mobiilisovelluksella.
Tiesin kyllä, että Kenia on alemman keskitulon maa, jonka talous on kasvanut ripeästi. Silti keväällä 2017 oletin, että Kenian shillinkejä on vaihdettava, koska vain käteinen raha käy varmasti. Ajattelin, että kehitys etenee kehittyvissä maissa kuin lapsuuteni Suomessa: käteistä rahaa ja talletustili paikallisessa pankissa, sitten pankkikortti ja verkkopankki.
Kuinka väärässä olinkaan. Kenialaiset olivat tehneet digiloikan eli hypänneet perinteisten pankkipalvelujen yli mobiilirahatileihin. Neljä vuotta sitten mobiiliraha oli vasta tulossa Suomeen, ja vielä tänäkin päivänä vain joka viides suomalainen maksaa laskujaan matkapuhelimella.
DIGITALISAATIO on yksi megatrendeistä. Sillä tarkoitetaan tietotekniikan hyödyntämistä arjessa yhä enemmän, ja sitä minäkin teen jo täysillä. Työskentelen tietokoneella, maksan laskut mobiilipankissa, ostan vaatteita nettikaupasta ja jos haluan, tilaan ruokaa kotiin ravintolan tai kaupan verkkosivuilta.
Internetyhteys ja digitaaliset taidot jakavat maailman. Tiedän, että kuulun digitaaliseen eliittiin.
Suomen kaltaisissa teollistuneissa maissa verkkoyhteys on lähes kaikilla, jotka sitä osaavat tai haluavat käyttää. Lapset oppivat digitaalisia taitoja jo varhain, saavat jopa koulusta käyttöönsä tietokoneen maksutta.
Kehittyvissä maissa lähes joka toisella kotitaloudella on verkkoyhteys, vähiten kehittyneissä maissa vain joka viidennellä. Afrikka on köyhin maanosa, ja siellä kuluttajat maksavat verkkoyhteydestä tuloihin suhteutettuina eniten maailmassa. Vain alle viisi prosenttia kehittyvien maiden asukkaista ostaa tarvikkeita ja palveluja verkosta.
Maailma digitalisoituu silti, eritahtisesti. Se lisää eriarvoisuutta.
Digitaalisessa kehityksessä tekninen laite, kuten tietokone, on vain väline. Heikoin lenkki on ihminen, hänen valmiutensa käyttää teknologian mahdollisuuksia. Tästä on helppo päätyä siihen, että koulutuksen tulisi painottua yhä enemmän digitaaliseen oppimiseen ja ajatteluun, erityisesti tiedon luovaan ja kriittiseen käsittelyyn.
OTAN ESIMERKKEJÄ AFRIKASTA. Maanviljelijä tilaa matkapuhelimellaan siemeniä kaupasta, joka sijaitsee satojen kilometrien päästä. Jos tilaus menee perille, hän säästää aikaansa ja matkakulut.
Kylän naiset perustavat mikrolainalla käsitöiden verkkokaupan. Asiakkaita tulee lisää, mutta verkkokaupan sovellus takkuilee ja vaatii teknistä osaamista, jota heillä ei ole.
Jos teknologia toimii ja kyvyt riittävät, digitalisaatio tarjoaa mahdollisuuksia.
Vielä hurjempaa on luvassa. Ihmishenkiä Afrikan maaseudulla pelastuu, kun kirurgi ohjaa operoivaa robottia etäleikkauksessa tuhansien kilometrien päästä. Opiskella voi ilman luku- ja kirjoitustaitoa, kun mobiilisovellus kääntää puheen tekstiksi ja tekstin puheeksi.
Esimerkit ovat Turun yliopiston tietotekniikan professorilta Erkki Sutiselta, joka johtaa Suomen ensimmäistä etäkampusta Namibian pääkaupungissa Windhoekissa.
Hän korostaa digitaalista itsenäisyyttä. Afrikkalaiset eivät saa jäädä pelkästään sovellusten käyttäjiksi, vaan heidän on noustava niiden tekijöiksi. Muuten osa Afrikan valtioista jää jälleen syrjään kehityksestä, toisen luokan kansoiksi digitalisaatiossa.
Digitaalinen maailma perustuu tietoon, ja uusi tietoon perustuva vauraus keskittyy niille, jotka keräävät, hallitsevat ja omistavat tietoaineistoja.
Sutinen kertoo kiinalaisista, jotka hallitsevat sähkölaitoksen käyttäjätietoja afrikkalaisessa kaupungissa. He tietävät, minkä alueen kotitaloudet käyttävät eniten sähköä, mihin aikaan ja kuinka paljon. Afrikkalaiset kuluttajat saavat vain tiedon omasta sähkönkulutuksestaan.
Mutta kuka tietää, mihin kaikkeen kiinalaiset käyttävät tietojaan, hän pohtii.
VUONNA 2019 jo yli miljardi ihmistä käytti mobiilirahapalveluja, kuten kenialaista M-Pesaa, joka ei vaadi internetyhteyttä. Eniten käyttäjiä oli Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa.
Rahankäyttö on muuttunut, ja perustavanlaatuisesti.
Mietin hämmennystäni Keniassa. Suhtaudunko afrikkalaisiin yhä holhoavasti, jos oletin, että he käyvät läpi samat kehitysvaiheet kuin me Suomessa? Vai tajusinko, että edustan kehittyvää maata, joka on vanheneva, yhteiskunnallistaloudellisesti taantuva, ylipainoinen, väsynyt ja laiska? Ja että afrikkalaiset voivat olla meitä ketterämpiä?
Digiloikat jatkuvat, professori Erkki Sutinen sanoo. Vuoteen 2030 mennessä lähes puolet maailman nuorista on afrikkalaisia, joilla on digitaalisia taitoja ja kykyä käyttää teknologiaa uusilla tavoilla. Lahjakkuutta Afrikan nuorilla on, Sutinen sanoo, mutta he ovat ujoja ja kaipaavat rohkaisua.
Korona-aika muutti opettaja Tuuli Naalisvaaran vapaaehtoistyön pakolaisalueella etäopetukseksi
Opettaja Tuuli Naalisvaaralle Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoistyö on ollut tapa tutkia maailmaa ja kurkistaa toisiin kulttuureihin. Kuva: Tuuli Naalisvaaran kotialbumi
Ennen koronaa Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisuus vei Tuuli Naalisvaaran pakolaisasutusalueelle Ugandaan. Viime vuonna hän vahvisti kenialaisten opettajakollegoiden ammattitaitoa etäyhteyksien välityksellä.
Yhteiskunta siirtyi korona-aikana etäjärjestelyihin, ja niin tapahtui myös Opettajat ilman rajoja (OIR) -vapaaehtoisverkostolle. Matkustusrajoitusten astuttua voimaan vapaaehtoiset eivät jääneet toimettomiksi. Tuuli Naalisvaara on aiemmin tehnyt opettajuuteen liittyviä vapaaehtoisjaksoja eri puolilla maailmaa, mutta korona-aikana hän toimi vapaaehtoisena etäyhteyksien avulla.
”Vapaaehtoistyö on ollut minulle tapa tutkia maailmaa. Rantaloman sijaan tykkään päästä työn kautta sisään paikalliseen kulttuuriin”, Naalisvaara kertoo.
Vuonna 2019 Naalisvaara päätyi kolmeksi kuukaudeksi Pohjois-Ugandaan Adjumanin pakolaisasutusalueelle, jossa asuu paljon eteläsudanilaisia pakolaisia. Muutto Ugandaan jännitti, sillä Afrikka oli Naalisvaaralle vielä vieras maanosa. Erähenkisyys ja vaelluskokemukset ilman sähköä auttoivat kuitenkin sopeutumaan.
Naalisvaaran tehtäviin kuului tukea paikallisten kollegoiden pedagogisten taitojen kehittymistä. Teoriaopetusten välissä paikalliset opettajat sovelsivat oppimaansa luokkahuoneissa ja pitivät WhatsAppin välityksellä yhteyttä suomalaisiin opettajiin, jotka tukivat heitä käytännön harjoituksissa.
Suomalaisten opettajien ammattitaito välittyy etäopetuksessakin
Viime vuonna Naalisvaara osallistui etänä useisiin Kenian Opettajat ilman rajoja -hankkeisiin Kalobeyein pakolaisasutusalueella.
”Kontekstin ymmärtäminen oli haasteellisempaa etäyhteyksillä. Paikan päällä oli mahdollista pitää erilaista harjoituksia, mutta etänä piti olla tarkkana, että kaikki verkkomateriaalit olivat tiiviitä ja ymmärrettäviä”, Naalisvaara kertoo.
Haasteista huolimatta Naalisvaara uskoo etäyhteyksien voimaan opettajayhteistyössä.
”Oli koronaa tai ei, etäopetus on hieno keino viedä suomalaista ammattitaitoa koululuokkaan, oli se sitten missä tahansa vaikeiden kulkuyhteyksien takana.”
Naalisvaaran mielestä Ugandassa ja Keniassa vaikuttaa autoritäärinen opetuskulttuuri: opettaja ammentaa oppilaille, ja vuorovaikutus puuttuu.
”Vapaaehtoisina tuomme esiin positiivista pedagogiikkaa ja opetamme fyysisten rangaistusten sijaan muita keinoja luokan hallintaan.”
Opettajat ilman rajoja -hankkeissa korostetaan leikin ja tekemällä oppimisen merkitystä sekä sitä, miten erilaisia tiloja voidaan käyttää oppimiseen. Keskeistä on myös vuorovaikutuksen lisääminen. On kuitenkin tärkeää, että koulutusten sisältö perustuu paikallisten tarpeisiin.
”Opettajan ammatti ei ollut kovin arvostettu eikä hyvin palkattu. Nostamme esiin opettajien omaa arvostusta työtään kohtaan, jotta samalla motivaatio työtä kohtaan kasvaisi”, Naalisvaara sanoo.
Naalisvaara on kotoisin Etelä-Suomesta. Suomessa hän työskenteli viimeksi Kittilässä 21 oppilaan kyläkoulussa ennen kuin suuntasi opettamaan Malediiveille. OIR-vapaaehtoisuus oli Naalisvaaralle positiivinen kokemus.
”Olen päässyt toteuttamaan opettajuutta uusilla tavoilla, saanut kokemusta mentoroinnista ja opetusmateriaalin luomisesta. Kannattaa ehdottomasti lähteä kokeilemaan.”
Teksti: Markus Silvennoinen
Oletko opettaja, opinto-ohjaaja, varhaiskasvatuksen osaaja tai ammatillisen puolen opettaja? Uusi vapaaehtoishaku avautuu lokakuussa 18.10. Katso lisätietoja täältä.
Pohjois-Keniassa yhdistävä kehitysprojekti (The Northern Kenya Integrated Development project) kouluttaa naisia rakentamaan rauhaa. Milka Rutonye kertoo, miten naiset toivat kaksi eripuraista yhteisöä yhteen.
Kolme vuotta sitten Milka Rutonye oli saanut tarpeekseen. Kenialainen seitsemän lapsen äiti kasvoi pokotien alueella mutta oli nainut miehen, joka kuului lähellä asuvaan marakwetien yhteisöön. Milka ei enää kestänyt näiden kahden yhteisön ristiriitojen vaikutusta.
Poliittinen kiihottaminen, karjavarkaudet ja vesivarojen vieminen ovat johtaneet pokotien ja marakwetien välisiin ampumisiin, naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja lasten koulunkäynnin keskeytyksiin. Milka oli jo päättänyt jättää miehensä, kotinsa ja lapsensa ja palata sukunsa luo Pokotiin paetakseen laukauksia.
”Minusta tuntui aina kamalalta, kun pokotit – oma kansani – tulivat Marakwetiin aiheuttamaan kaaosta,” hän sanoo. ”He unohtavat, että heidän lapsensa, siskonsa ja kälynsä ovat naimisissa marakwetien kanssa.”
Vuonna 2018 Milka puhui ääneen katkeruudestaan ja valititti alueen turvattomuutta ja sen vaikutusta elämäänsä. Hän alkoi osallistua molempien konfliktin osapuolten naisten keskustelukerhoihin. Kirkon Ulkomaanvun luoman foorumin kautta 57 naista on löytänyt yhteisen tavoitteen ja ottanut vastuun siitä, että puhe Kerio-laakson turvattomuudesta muuttuu.
Keskusteluryhmät yhdistävät naisia lähekkäsin asuvista Elgeyo Marakwetin ja Länsi-Pokotin yhteisöistä. Veden vähäisyyden ja karjavarkauksien kaltaisiset ongelmat ovat aiheuttaneet väkivaltaisuuksia kyseisellä alueella Keniassa.
Koulutuksista syntyi aloitteita rauhanrakennukseen
Milka Rutonye on osallistunut naisten keskusteluryhmiin vuodesta 2018.
Keskusteluryhmä kutsuu itseään Endo Chamkalyaksi. Se kannustaa naisia pysymään vahvoina kaikilla elämän osa-alueilla ja olemaan aktiivisesti mukana luomassa oikeudenmukaista, rauhallista ja tasa-arvoista yhteiskuntaa virallisia ja epävirallisia kanavia hyödyntämällä. Kansainvälisen naisten päivän (8.3.) alla Milka puhui innostavista esimerkeistä.
”Minua kosketti nähdä, miten Kirkon Ulkomaanapu, joka tulee yhteisöjemme ulkopuolelta, oli kiinnostunut hyvinvoinnistamme. Keskusteluryhmät ovat saaneet meidät ymmärtämään ristiriitojen syitä”, hän sanoo.
”Veden vähyys on kiihdyttänyt tappeluita koska olemme halunneet varmistaa, että karja saa ruokaa. Koulutus on antanut meille kykyä kuulla ja ymmärtää toisiamme.”
Pohjois-Kenian yhdistävä kehitysprojekti järjestää rauhanrakennuksen koulutuksia. Koulutus on synnyttänyt monia aloitteita, joita naiset ovat toteuttaneet rauhan palauttamiseksi.
Milka muistaa erään merkittävän tapahtuman, väkivallan vastaisen mielenosoituksen vuonna 2018. Kesken Elgeyo Marakwetin ja Länsi-Pokotin välisen rajaselkkauksen Endon naiset ylittivät rajan Pokotin puolelle aikana, jolloin selkkaus oli käytännössä estänyt kaiken liikkumisen rajan yli. He rukoilivat rauhan puolesta.
”Olimme saaneet liikkeelle pokot-naiset, jotka olivat naimisissa marakwet-miehien kanssa. Olimme päättäneet, että edistämme rauhaa kaikin keinoin. Ainoa tapa edetä oli päästä puhumaan pokoteille”, hän sanoo.
Marakwet- ja pokot-naiset rukoilevat yhdessä rauhan puolesta.
Pokotien yhteisön naiset tapasivat naiset, jotka Milkan ryhmä oli koonnut. Keskusteluryhmän naiset tapasivat lopulta 35 Länsi-Pokotin kylänvanhinta. Kahdessa sovittelutapaamisessa naiset kertoivat, miten he haluaisivat lastensa käyvän koulua keskeytyksettä, karjansa laiduntavan vapaasti ja kaikkien nauttivan rauhasta kuten ihmiset muuallakin Keniassa.
Rauhan rakentaminen voi alkaa niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin että oppii ilmaisemaan itseään toiselle ihmisille. Milka sanoo, etteivät pokotien vanhimmat tienneet hyökkäävänsä verisukulaisiaan vastaan, naisia, jotka ovat naimisissa marakwetien kanssa. He katuivat sitä ja jotkut jopa itkivät.
Vielä olennaisempaa Milkan mielestä on se, että tämä tarina osoittaa, miten jokainen meistä voi tarttua vastaavaan tilaisuuteen ja tulla lopulta rauhanrakentajaksi.
”Pystyimme vaikuttamaan sekä pokotien että marakwetien kylänvanhimpiin ja saimme heidät koolle ja keskustelemaan.”
Toimeentulomahdollisuudet paranivat tien siivouksen myötä
Kirkon Ulkomaanavun keskusteluryhmän johtaman rauhanneuvottelun jälkeen tilanne kahden yhteisön välillä ja koko Kerio-laaksossa on parantunut.
Benedicta, Milkan keskusteluryhmän moderaattori, kertoo, että pokotien ja marakwetien nuoret tulivat mukaan siivoamaan yhdeksän kilometrin mittaista tietä kahden yhteisön välillä. Tiivis pusikko oli tarjonnut piilopaikkoja aseistetuille ryöstäjille, ja siellä oli myös liikkumisen esteitä. Benedicta on ajan saatossa nähnyt kahden raskaana olevan naisen kuolevan mahdottoman tien takia.
”He olivat matkalla aluesairaalaan, joka on normaaliolosuhteissa kahden tunnin matkan päässä. Rauhantyö on pitänyt tien turvallisena. Kukaan ei enää kuole tien takia”, hän sanoo.
Marakwet- ja pokot-nuoret siivoavat pusikoita kahta yhteisöä yhdistävän tien varresta Pohjois-Keniassa.
Tie johtaa Lodion markkina-alueen päähän, joka on tärkeä yhteisöjen toimeentulon kannalta. Se helpottaa pääsyä terveyskeskukseen. Benedictan mukaan se auttoi ihmisiä käymään kauppaa ja korottamaan elintasoaan.
Kun COVID-19 rajoitti tapaamisia Kerio-laaksossa, naisten ryhmät keksivät luovia tapoja järjestää rauhankokouksia. Keskustelut rauhasta jatkuivat sulkutilan aikana radiokanavilla, kuten North Rift FM:llä ja Upendo FM Eldoretilla, ja naisilla oli tässä huomattava rooli.
”Keskusteluryhmät ovat voimaannuttaneet meitä naisia ja olemme nyt sitoutuneet edistämään ihmisoikeuksia ja johtamaan paimentolaisia ja kokonaisia yhteisöjä aseidenriisunnan, kehityksen, toimeentulon ja sukupuolten tasa-arvon edistämiseksi”, Milka lisää.
Digitalisaatio etenee kaikkialla, myös kehitysyhteistyössä. Koulutusta on Suomessa tuotu digiaikaan jo vuosia ja COVID-pandemian aikana rikkaissa maissa etätyöhön ja –opetukseen on opittu hyödyntämään erilaisia työkaluja. Sekä digitaitoja että verkkopalveluiden saatavuutta lisätään ja parannetaan jatkuvasti. Sama suunta näkyy myös globaalisti, mutta köyhissä ja hauraissa ympäristöissä ollaan kehityksessä eri tahdissa.
Kirkon Ulkomaanavulla tehdään töitä sen eteen, että digitalisaation hyödyt saadaan käyttöön koulutushankkeissa Afrikassa ja Aasiassa. COVID-19-pandemia on vaikuttanut digitalisaation vauhdittumiseen Kirkon Ulkomaanavun kentällä.
”Viime keväänä kartoitimme pandemian vaikutuksia koulutussektorin työhön. Selvityksessä ilmeni, että KUA:n opetusalan ammattilaiset hyödynsivät jo monin tavoin opetusteknologiaa työssään. Koulutuksen digitalisaatio oli kehittymässä esimerkiksi Zoomin ja Teamsin, television ja radion kautta”, kertoo innovaatioiden, yhteistyön ja koulurakentamisen koordinaattori Pasi Aaltonen.
Käytössä olevat teknologiat ovat toistaiseksi hyvin yksinkertaisia. Radio on käyttökelpoinen väline maissa, joissa muut telekommunikaation menetelmät ovat joko kehittymättömiä tai köyhien perheiden saavuttamattomissa. Esimerkiksi Keniassa KUA hankki radioita, joissa on muistikortille paikka. Kun opettajien paikallisradioiden kautta jakamat lähetykset pystyi tallentamaan, se auttoi koululaisia kertauksessa ja tuki opetusta. Kirkon Ulkomaanapu oli mukana kehittämässä ohjeistusta radiovälitteiselle opetukselle, jota KUA:n työntekijät pääsivät hyödyntämään ohjelmamaissa.
Lapset opiskelevat Ugandassa radion välityksellä. Kuva: Hugh Rutherford
Opettajien ja opinto-ohjaajien koulutuksessa Kambodžassa ja Myanmarissa hyödynnetään heidän omia tietokoneitaan ja älylaitteitaan. Kambodžassa on hyödynnetty opinto-ohjaukseen videoitua materiaalia, jota on levitetty chat- ja Facebook-ryhmissä. Myös maan opetusministeriö on levittänyt sitä omilla alustoillaan. Videoihin on yhdistetty tehtäväpapereita, koska opiskelijoilla ei ole omasta takaa koulukirjoja. Videopohjainen opetus on uusi asia Kambodžassa mutta se on pandemian ja koulujen sulkemisen aikana mahdollistanut opintojen jatkumisen keskeytyksettä, kertoo Kambodžan maaohjelman koulutusasiantuntija Sari Turunen.
Keniassa ja Ugandassa on pilotoitu mobiilimentorointia opettajille hyvin tuloksin, vaikka omia älypuhelimia on vielä harvalla. Kirkon Ulkomaanapu on tarjonnut laitteita käyttöön ja opettajilla onkin yleensä kohtalaiset digitaidot. Suurin haaste työssä on taata kaikille riittävät verkkoyhteydet, joiden saaminen kuntoon on monissa kehittyvissä maissa merkittäviä tulevaisuuden kysymyksiä.
