Tekoja: Keniassa ilmastokriisi tekee nuorista karjavarkaita – kuuntele tarina Yhteisvastuukeräyksen dokumenttikuvausten takaa
Kenian Kerion laaksossa karjavarkaudet ovat olleet jo pitkään osa arkista elämää. Panoksena verisissä mittelöissä on arvokas karja, joka takaa perheille toimeentulon. Pitkittynyt kuivuus on lisännyt paikallisten ahdinkoa entisestään. Tekoja-podcastin juontaja Ulriikka Myöhänen soitti kaukopuhelun KUA:n viestinnän asiantuntijalle Elisa Rimailalle, joka oli syksyllä 2022 Kerion laaksossa tekemässä Yhteisvastuu-dokumenttia. Tapaamme jaksossa myös entisen karjavarkaan Kipkoririn, joka pääsi irti väkivallasta, kouluttautui ja ansaitsee toimeentulonsa viljelemällä.
YHTEISVASTUUKERÄYKSEN teema on vuonna 2023 Nuoret väkivaltaisessa maailmassa. Keräyksen tuotoista 60 prosentilla tuetaan Kirkon Ulkomaanavun kohteissa tehtävää työtä maailman katastrofialueilla. Varoilla autetaan katastrofien, konfliktien ja luonnonmullistusten aiheuttamissa hätätilanteissa hauraimpia yhteisöjä, vanhuksia ja perheitä.
Kenia on Kirkon Ulkomaanavun esimerkkikohde katastrofityöstä vuonna 2023. Afrikan sarvea vaivaava pitkittynyt kuivuus uhkaa miljoonien ihmisten toimeentuloa ja elinolosuhteita erityisesti niissä osissa Keniaa ja Somaliaa, joissa elanto on sidottu paimentolaisuuteen. Kun jo viidennet sateet kevään 2020 jälkeen ovat jääneet hyvin vaatimattomiksi, ovat karjan laidunmaat käyneet olemattomiksi. Kamppailu laitumista ja sitä kautta myös omasta toimeentulosta on yksi syy sille, miksi väkivalta ottaa vallan Kenian Kerion laaksossa joka vuosi.
Kirkon Ulkomaanavun viestinnän asiantuntija Elisa Rimaila matkusti lokakuussa 2022 Kerion laaksoon kuvaamaan Yhteisvastuukeräyksen dokumenttielokuvia yhdessä kuvausryhmän kanssa. Matkan aikana kuvausryhmä tapasi ja haastatteli sekä nuorempana karjavarkaiden joukkoon kuulunutta nuorukaista että nuorta naista, joka oli jäänyt leskeksi ja kahden pienen lapsensa yksinhuoltajaksi, kun naapuriyhteisöstä peräisin olleet karjavarkaan surmasivat hänen puolisonsa.
Tekoja-podcastin kauden 2023 ensimmäisessä jaksossa juontaja Ulriikka Myöhänen ja Elisa keskustelevat Kerion laakson tilanteesta ja ilmastokriisin vaikutuksista väkivallan juurisyihin.
Hei missä sä meet tällä hetkellä? Onks sulla aikaa jutella.
Elisa [00:00:17]:
No joo me ollaan täällä Keniassa Kerion laaksossa, nii on mulla, just sattuu olemaan hetki aikaa.
Ulriikka Myöhänen [00:00:25]:
No okei. Onpas mahtava juttu, että sain sut kiinni. Minkäslainen keli siellä Keniassa on ollu nyt?
Elisa [00:00:32]:
No siis täällähän on siis aivan tämmönen helteisen kesäisen äärimmäisen kuuma, et joka päivä on ollu kolmeekymmentä astetta. Ja aika moinen aurinko polttaa päiväntasaajalla melkeen kun ollaan niin ei mikään ihme.
Ulriikka Myöhänen [00:00:51]:
Okei, onks noi ollu nyt vuodenaikaan nähden ihan tavalliset sääolosuhteet?
Elisa [00:00:58]:
No mun käsityksen mukaan vähän niinku odotellaan, että ihan just pitäis alkaa sadekauden. Mutta niinkun uutisissakin on ollut tässä aika ajoin pidemmän aikaa tietoo siitä, että siis nää sateet on täällä itäisessä Afrikassa olleet vähän häiriintyneet tässä viimesen parin vuoden aikana, eli kunnon sateita ei oo oikeestaan saatu näillä seuduilla kuluneiden kahden vuoden aikana, vähän reilunki kahen vuoden aikana. Että vähän jännittävää on. On täällä vähän ripsiny iltasin ja öisin täällä, missä me ollaan yövytty, mutta aika kuivaa on.
Ulriikka Myöhänen [00:01:44]:
Niinpä. Yleensä tää Suomen syksy on sellasta aikaa, että sielläki mitäis enemmälti sadella sitte.
Elisa [00:01:50]:
Kyllä, kyllä.
Ulriikka Myöhänen [00:01:52]:
No hei te ootte ollu kuvaamassa sitä yhteisvastuudokkaria kirkon ulkomaanavun viestinnän porukalla, niin mites teillä on reissu menny ja mitä teille on jääny päällimmäisenä mieleen?
Elisa [00:02:02]:
No siis ilmastonmuutoshan vaikuttaa tosi paljon täällä ihmisten paikallisten ihmisten elämään. Ja kuten kaikkialla muuallakin se ei vaikuta silleen tasapuolisesti kaikkiin samalla tavalla, vaan se on ehkä vähän jopa tehny osasta tätä Kerion laakson elämää paljon hankalampaa kun taas sitten toisessa osassa. Elikkä tässä kukkuloiden puolella, missä me ollaan nyt paljon oltu, on vähän vihreempää. Sit tosta menee tommonen toi Keriojoki, jonka toisella puolella alkaa toinen maakunta, Baringo. Me ollaan siis oltu nyt täällä Elgeyo-Marakwetin puolella. Niin tuolla Baringon puolella, mikä on enemmän tuolla laaksossa, niin sen huomaa siinä melkeen heti siinä joen ylityksen jälkeen, miten se maasto muuttuu sellaseks tosi kuuma tai sellaseks hiekkaiseks, et siellä ei ookaan enää semosta aluskasvillisuutta. Täs tää ilmastonmuutos on voimistanu sitä sellasta, et siel ei kasva juuri mitään paitsi piikkipuskaa ja kaktusta. Ja sithän se tuota täällä on aika aktiivinen on- ja off -tyyppinen konflikti näiden eri ihmisryhmien välillä, mikä johtuu just osittain karja, johtuu se siitä, että on huono, kaikki on kauheen riippuvaisia karjasta, ja tuolla toisella puolella on kauheen huono laiduntaa sitä karjaa, ja täällä toisella puolella on vähän parempi. Täällä on toimeentulo tosi paljon siitä karjasta kiinni ja toisella puolella vähän enemmän ku toisella, niin se on on sellanen pitkällinen konflikti, joka liittyy toimeentuloo mutta myös ilmastonmuutokseen, joka hankaloittaa toimeentuloa.
Ulriikka Myöhänen [00:04:00]:
Okei, kuulostaa aika haastavalta tilanteelta. Pakko kysyy tosta tarkemmin, kun siis Keniahan ei oo mulle mitenkään erityisen tuttu maa, niin missä päin Keniaa tää Keriojoki sijaitsee, niin missä päin ilmansuunnallisesti tällä hetkellä olette?
Elisa [00:04:15]:
Joo, Keriojoki tosiaan halkoo tämmöstä Kerion laaksoa, joka sijaitsee, tää on Nairobista vähän luoteeseen. Eli tää tavallaan ei olla missään Ugandan rajalla, mutta luoteeseen päin.
Ulriikka Myöhänen [00:04:37]:
Nii just. Kerroit, että tää ilmastonmuutoksenki haastama tilanne on aiheuttanu jo pitkän aikaa ihmisten ja ihmisryhmien välille kahnauksia paikallisia konflikteja, niin mitä kaikkea näiden konfliktien taustalla oikeestaan on?
Elisa [00:04:56]:
Siis joo vähän eri tietojen mukaan tää konflikti on jo alkanu 60-luvulla enemmän tai sitte 90-luvun alussa, ja sit se on käsittääkseni kiihtyny koko ajan. Täällä etenki sillon ku kuiva kausi alkaa ja laiduntaminen käy hankalaks, nii sitte ihmiset rupee tai tää konflikti rupee aktivoitumaan. Ja tää on kyse, mikä tätä konfliktia tuottaa, niin siinä on periaatteessa kolme asiaa. Et se on se, että ihmisten pääasiallinen toimeentulo tällä seudulla koko Kerion laaksossa oikeestaan on perinteisesti liittyny tähän karjaan lihakarjaan, et se on tää, et ne voi olla myös kameleita. Lihanautoja ja kameleita. Se on arvokkainta omaisuutta, mitä ihmisillä täällä on. Et jos sulla ei ole karjaa, niin sit sulla ei käytännössä oo kauheesti omaisuutta. Täällä on sit tähän liittyen on ilmeisesti vähän sellanen vois sanoa, että ammattirikollisuus, mutta on myös tällästä ammattirikollisuus siihen liittyen, että varastellaan sitä karjaa puolin ja toisin. Ja ei pelkästään näiden kahden mainitseman alueen välillä, vaan myös laajemmin. Että tossa oli just Turkanan alueella pari viikkoa aikasemmin ku me tänne tultiin nii oli sellanen tosi iso karjavarkaus, jossa kuoli kaheksan poliisia, ja oli tavallaan siis sellanen, et ne on ammattirikollisia ja niillä on tuliaseet käytössä ja näin, mut sit toisaalta tähän liittyy myös vähän sellasta samaa, ku vähän joka puolella semmoseen radikalisoitumiseen, että se on myös osa sellasta perinteistä nuorten miesten initiaatioriittiä, että pitää osoittaa oma miehuus jollain tavalla, ja se on liittyny tälläseen koti, paitsi että puolustetaan omaa kotia ja omaisuutta naapureilta, mutta myös osallistutaan sellasiin tilanteisiin, joissa varastetaan niiltä naapureilta sitten taas sitä karjaa.
Ulriikka Myöhänen [00:07:25]:
No aika hurja tilanne. Onks se ihan osa tämmöstä aikuistumista paikallisilla nuorilla sitte, että pitää varastaa karjaa, että voi tulla mieheksi.
Elisa [00:07:35]:
Osittain on, mutta tässä on myös vahvasti se, että on tullu todettua, että on jotkut markkinat, jotka sitten ostaa niitä varastettuja eläimiä, että se on tavallaan toimeentulon tapa sitte myös. Että se on ihan, että kun pojat alkaa lähestyä teini-ikää, niin saatetaan ottaa mukaan näihin erilaisiin ryöstelyoperaatioihin tai vähintään puolustamaan sitä omaa karjaa sitte. Mutta oli siitä ilmastonmuutoksesta puhetta, niin se myös tuo sitä konfliktia, kun ihmiset tulee laiduntamaan tuolta kuivalta puolelta tänne vähän rehevämmälle puolelle, niin se synnyttää eripuraa ja toki luo niille varkaillekin tilaisuuksia sitten. Että näin. Mutta pääasiallisesti tilanne on se, että karja on arvokasta, ja sitä varastellaan molemmin puolin ja kaikkien välillä suunnilleen. Ja etenki sillon kun on kuivakausi, se tilanne eskaloituu.
Ulriikka Myöhänen [00:08:48]:
Kuulostaa paikallisesti aika haastavalta tilanteelta tosiaan, kun on haastava tilanne näiden sateiden kanssa, jotka ei oo nyt pariin vuoteen tullu kunnolla. Ilmastonmuutos kiihtyy. Resursseja on vähän. Toimeentulo on niin riippuvainen tästä karjasta ja sit on vielä nää kahnauksia aiheuttavat karjavarkaudet. Tosi haastavan kuulonen tilanne. Ootsä siis päässy juttelemaan näiden paikallisten karjavarkaiden kanssa siellä, vai onks he jossakin piilossa?
Elisa [00:09:20]:
No eihän he silleen välttämättä huutele itsestään, että täällä ollaan. Mutta meillä on ollu täällä kirkon ulkomaanavulla on ollu sellanen rauhan projekti, jossa on sitten tenty sekä nuorten että naisten ryhmien kanssa sellasta rauhan työtä, johon liittyy myös toimeentulotyötä, eli järjestetään tai annetaan mahdollisuuksia ihmisille johonkin muuhun toimeentuloon kun karjankasvatukseen esimerkiks maanviljelykseen siellä, missä se on mahdollista. Ja sit on esimerkiks mehiläisten kasvatusta, koska mehiläiset ei oo häiriintyny tästä ympäristöstä tällä seudulla. Mut joo, kyl me tavattiin tosiaan yks entinen karjavaras tossa kuvausten yhteydessä ja jututettiin häntä, ja hän kerto aika paljon siitä elämästä, että mitä se oli ja mikä johti siihen, että hän pääty nuorena poikana jo sitte mukaan näihin. Ja hänellä oli itseasiassa tavallaan koskettava tausta, että täs on vielä se, että tähän on sukupolvia kiertyny tähän, niin hänenki isänsä oli kuollu karjavarkaiden hyökkäyksessä, kun hän on ollu vielä pieni. Mutta voitais ehkä kuunnella. Mulla on tässä ääninäyte Koririn tarinasta, niin tota kiinnostaisko sellanen?
00:11:00]: [ääninäyte]
Elisa [00:11:33]:
Joo, elikkä tosiaan täähän on niinku hänki kerto tossa nauhalla, niin heitä saattaa olla satoja tai useampi sata nuorta miestä ja jopa lapsia, niin kokoontuu yhteen, et ne päättää jossain määrin siitä, millon ne lähtee ja mitä ne tekee ja mihin ne menee. Ja se tuntuu ihan valtavalta tälleen se eläinten määrä, mitä ne pystyy sieltä kuljettamaan. Ja kun tää on oikeesti sellasta piikkipuskasta maastoa kaikin puolin. Täällä on myrkyllisiä käärmeitä, mustaa mambaa ja vastaavaa. Niin jotenkin kun tää kaikki tapahtuu yön pimeydessä, ja ei oo tosiaan katuvaloja eikä välttämättä kuljeta teillä. Täällä ei siis kovin monia teitä mene, että niitä pitkin pääsis paikasta toiseen salaa, niin tuntuu ihan älyttömältä, miten isoja määriä eläimiä he pystyy viemään kerralla ja miten toimii tavallaan tosi järjestäytyneestikin.
Ulriikka Myöhänen [00:12:47
Siis miten ison skaalan hommaa se on, että miten paljon niitä eläimiä yleensä viedään kerralla, et onks kyse yksittäisistä vai ihan kokonaisista laumoista vai?
Elisa [00:12:58]:
No se riippuu just siitä, kuin monta ihmistä siihen ryöstöön osallistuu. Mutta jos siihen osallistuu niinku hänki kertoo jotain parisataa tämän puolen nuorta tai miestä, niin niit saatetaan siis ihan tuhat jopa ellei jopa parituhatta yhden yön aikana käydä hakemassa. Mut sit ne jaetaan, et kukaan ei kuljeta niin isoa laumaa tietenkään. Et se ehkä herättäis jo vähän huomioo
Ulriikka Myöhänen [00:13:33]:
Vois olla ehkä vähän.
Elisa [00:13:34]:
Vaan sitte tota mut et tota tosi kiinnostavaa oli kuulla, kun hän kerto näistä retkistä, mitkä on jo menneisyyttä hänen kohdalla.
Ulriikka Myöhänen [00:13:53]:
Tavallaan ymmärtää sen, kun se toimeentulo tulee tällä alueella tästä karjasta, niin jotenki tavallaan inhimillisesti ymmärtää sen, että voi syntyä tällasia tilanteita, joissa se karjan varastaminen tuntuu tosi houkuttelevalta vaihtoehdolta ja keinolta lisätä sitä omaa toimeentuloa ja oman perheen hyvinvointia. Mut eihän tää kovin kestävää toimintaa tietenkään oo.
Elisa [00:14:17]:
Nii.
Ulriikka Myöhänen [00:14:18]
Onks kirkon ulkomaan avulla jotain eväitä auttaa näitä paikallisia ihmisiä?
Elisa [00:14:21]:
No siis se, mitä täällä on tosiaan tehty, on sitä toimeentulotyötä, et tavallaan kun ohjataan se energia johonkin muuhun, mitä täällä voi tehdä, niin käytännössä niinku tämänkin nuorukaisen tapauksessa, niin hän oli saanut itselleen kunniallisen elannon siitä, että hän viljelee maata, ja hänellä on sellanen pieni putiikki. Täällä kasvaa mangoja tosi paljon, niin esimerkiks niitä mangopuita kasvattamalla voi saada toimeentuloa itselleen, ja tuolla, missä on vähän vaikeempi kasvattaa mitään tuolla toisella puolella, niin siellä on just mehiläisten kasvatusta ja hunajaa ja tän tyyppistä, ja toki toimeentulo on ongelma myös niille naisille, jotka on esimerkiks että puoliso on kuollu näissä konflikteissa. Mut sit on yks juttu vielä, missä sitten täällä on varsin kiinnostava projekti on noille nuorille miehille just suunnattu tämmönen jalkapallokerho, missä ne sitten harjottelevat ja sitten ne käy pelaamassa sellasia ystävyysotteluja tai turnauksia näiden naapurimaakuntien nuorten kanssa, ja kuulemma täällä on joskus tehty niinki, että on sekotettu ne joukkueet sitte vähän yllätyksenä ja sanottu, että nyt pelaatteki sekajoukkueena, et joutuuki pelaa samassa joukkueessa. Ja me käytii kattomassa
Ulriikka Myöhänen [00:16:13]:
Nii just, sehän on kiinnostavaa
Elisa [00:16:16]:
Nii me käytii kattomassa yhtä sellasta peliä, joka järjestettiin täällä olomme aikana, ja kyl täytyy sanoa, että ei niin siistiä jalkapalloa nää, kun avaa telkkaria ja yrittää kattoa jotain valioliigaa tai jotain kansainvälistä ottelua. Ei sillä, että minä katsoisin jalkapalloa kovin usein, mutta mitä minä pystyin sieltä kentän reunalta sanomaan, niin ei ollu sellasta repimistä ja tönimistä ja nyhtämistä, vaan aika hyvin pelattiin palloa.
Ulriikka Myöhänen [00:16:47]:
Oliko tää jalkapallojuttu siis millä lailla Kirkon Ulkomaanapuun liittyvä? Tuetaanko me tätä toimintaa?
Elisa [00:16:53]:
Joo, se on osa meidän rauhantyötä tällä alueella.
Ulriikka Myöhänen [00:16:58]:
Aivan.
Elisa [00:16:59]:
Sit hän sano myös
Ulriikka Myöhänen [00:17:04]:
Rauhan työ kuulostaa, sano vaan.
Elisa [00:17:06]:
Sano siitä vielä, että samalla oppii myös tuntemaan toisella puolella olevia nuorukaisia, niin siinä syntyy sellasia melkeen jopa ystävyyssuhteita, että tuntee ne toisella puolellla olevat tyypit, niin sit on ehkä vaikeempi lähtee sotajalalle niiden kanssa.
Ulriikka Myöhänen [00:17:31]:
Se on varmasti justiinsa näin. Rauhantyö kuulostaa konseptina siltä, että se tapahtuu jossain tosi korkeella tasolla pyöreissä pöydissä hienoissa saleissa, mutta tää on hyvä esimerkki siitä, miten sitä voi ihan paikallistasolla tehdä. Pystytään tällästä vuoropuhelua eri ihmisryhmien ja yhteisöjen välille kehittämään.
Elisa [00:17:54]:
Joo, kyllä. Se on nimenomaan siis tää on ollu Kirkon Ulkomaanavun työssä se keskeisessä asemassa, että kaikki otetaan mukaan siihen rauhantyöhön, ja erityisesti naiset. Et koska naiset edustaa myös luonnollisesti näiden nuorten äitejä siinä, niin aika monelle se äidin sano on mahdollisesti se, mitä ne kuuntelee. Ei kaikki. Niinku tämäki meidän nuorukainen, jota haastateltiin, niin kerto, ettei hän moneen vuoteen kuunnellu, mitä äidillä oli sanottavaa näistä karjavarkaushommista, mutta joo siis naiset on tosi tärkeessä asemassa rauhan työssä.
Ulriikka Myöhänen [00:18:44]:
Hei sä oot jutellu paljon kenialaisten nuorten kanssa tässä viime viikkoina siellä, ja tässä meidänki puhelun aikana on tullu aika paljon näitä haasteita ja vähän myös ratkasuja niihin, mutta millanen käsitys sulle on syntynyt, että millasta tulevaisuutta nuoret näkevät itselleen siellä? Tää maailmantilanne on kuitenkin aika hurja tällä hetkellä ihan globaalistikin.
Elisa [00:19:03]:
Tääl on ollu niin pitkään sellasta turvattomuutta ja väkivallan kierrettä, että se on ehkä vähän vaikee ehkä ajatella, että se sillee loppuis, mutta yllättävän moni, nyt täällä on siis ollu useamman kuukauden ajan tosi rauhallista, mutta tilanne voi muuttuu tosi äkisti. Mut siis yllättävän moni on myös sanonu, kun niiltä on kysyny, että pelottaako tai tunteeko olonsa jotenki turvattomaks, nii ne on vaan ollu silleen, no ei, [en saa sanasta selvää] as usual, että siihen kysymykseen on ollu sillee vaikee saada. Mut sit taas ne, jotka on koulussa, niin ne on sit taas varmaan aika motivoituneita tekemään siellä koulussa ollessaan kovasti hommia, että pääsee pitkälle.
Ulriikka Myöhänen [00:20:05]:
Mikä se yleistilanne siellä alueella nyt on, missä te ootte ollu muutaman viikon ajan? Käykö lapset ja nuoret koulua? Onko mahollista ylipäätään päästä kouluun?
Elisa [00:20:13]:
No se itseasiassa riippuu tosi paljon siitä, että missä nää lapset ja nuoret on. Että ymmärrettävistä syistä erityisesti tän vähän niinku kahden alueen raja-alueelta on ilmeisesti aika paljon kouluja tyhjentyny, että niissä ei oo normaali oppilasmäärä. Yhessä koulussa, missä me käytiin vierailulla, ne sano, että siellä on normaalisti joku reilu tuhat oppilasta, mutta sitten helmikuun jälkeen, kun helmikuussa oli vuos sitte paha tilanne päällä, niin sillon on muuttanu tosi paljon ihmisiä pois täältä tai vähintään ne on lähettäny lapset muualle kouluu, jotka on voinu lähettää, että noi koulut on aika paljon tyhjentyny. Mutta sitte erityisesti tuolla Baringon puolella ja Länsi-Pokotin alueella on ilmeisesti myös niin, että niitä kouluja on ollu jotenki vähän huonosti tai kaikilla ei oo mahdollista mennä niihin, koska köyhyys, koska lapset tarvitaan paimentamaan niitä eläimiä. Katsotaan tärkeämmäksi, että ne on paimentamassa eläimiä, tai että se on lapsille turvallisempaa vanhempien mielestä, kun että he kulkis pitkän matkan kouluun tai olis siellä koulussa, johon saattaa myös hyökätä vaikka se ei periaatteessa ole se ensisijainen kohde. Niin kyllä se kouluun pääseminen on selkeesti sellanen kynnyskysymys, ja sen eteen on nyt alettu tehdä paljon töitä kirkon ulkomaanavunkin puolelta.
Ulriikka Myöhänen [00:22:13]:
Joo. Vielä kysyn sen, kun mainitsit siitä, että monesti lasten työpanosta tarvitaan kotitöissä tai karjan hoitamisessa ja huoltamisessa. Nii miten sit tyttöjen elämä, et onks heillä samanlainen, et miten tytöt tekee? Käyks he koulua?
Elisa [00:22:32]:
Joo no siis käy ja ei käy ihan ku pojatkin periaatteessa. Sit taas tyttöjen, et täällä tyttöjen asema ehkä perinteisesti on ollu se, että he on ollu kotona ja auttanu kotitöissä, ja valitettavan moni menee naimisiin tosi nuorena, jopa ihan teini-ikäsenä. Toinen asia, mikä osassa tätä laaksoa vaikeuttaa sitä lasten, erityisesti tyttöjen, koulunkäyntiä on se, että tääl on eläny varsin vahvana ja ilmeisesti elää vieläkin se tyttöjen silpomisen perinne, ja elikkä tyttö tavallana kun tulee sopivaan ikään, mikä on siinä varhaisteini-iässä, niin se tarkottaa yleensä, että jos perheellä tekee jotenki tiukkaa, nii on kannattavampaa hommata sille tytölle puoliso, koska sitten saa sieltä toiselta puolelta jotain karjaa tai jotain omaisuutta ja tilanne paranee tällä tytön lapsuudenperheellä. Mutta samalla se tarkottaa sitä, että työtn koulunkäynti loppuu. Tälläsiäkin esimerkkejä on toki tullu eteen.
Ulriikka Myöhänen [00:24:01]:
Kyllä. Kuulostaa tosiaan, että monenlaisia haasteita siellä paikallisissa yhteisöissä tällä hetkellä on. Ja onneks joitakin ratkaisujaki ollaan pystytty kehittämään esimerkiks just tää rauhantyö, mikä tapahtuu paikallisesti näissä yhteisöissä, ja hienona esimerkkinä toi jalkapallohanke ja jalkapallon pelaaminen eri yhteisöjen välillä. Se kuulostaa ihan mahtavalta jutulta.
Elisa [00:24:27]:
Joo ja tytöille on sit ja nuorille naisille semmosia omia tavallaan nuorten naisten ryhmiä, missä he voi tavata toisiaan.
Ulriikka Myöhänen [00:24:38]
Okei, kiva. No te ootte ollu siellä nyt sen pari viikkoa kuvaamassa yhteisvastuudokumenttia, niin millä tavalla tää paikallinen yhteisö on ottanu teidät vastaan?
Elisa [00:24:48]:
No kyllähän luonnollisesti ollaan herätetty aika paljon huomioo perinteisesti jo sen puolesta, millasella kalustolla me tullaan ja liikutaan. Ja siitäki syystä, että tää ei oo perinteisen turismin aluetta ainakaan vielä ja näin. Mutta ihmiset on kyllä ketä ollaan tavattu, tosi ilosia ja toivottanu meidät tervetulleeks tosi kauniilla tavoilla ja ollu auttavaisia niin paljon ku voi. Ja sit on ollu tietysti vähän hyvä huomata, miten asiat toimii paikallisesti. Että meillä on ollu molemmilta puolilta paikallinen tällanen kyläpäällikkö tai aluepäällikkö matkassa mukana, niin se helpottaa myös sitä, miten päästään lähestymään. Hyvin perinteistä tai paikallisesti hyvin perinteisin tavoin täällä pitää vaan toimia, että kun menee ihmisiä tapaamaankin, niin se ei oo vaan niin, että koputetaan oveen, vaan ensin menee päällikkö ja sitte me mennää perässä ihmeteltäviks sinne. Mutta pääosin tosi positiivisesti.
Ulriikka Myöhänen [00:26:14]:
Joo. No siltä kyllä kuulostaa. Hyvä juttu. Mutta eiks sulla ollu nyt jotain kuvauksia tulossa tässä iltapäivälläki, niin mä taidan päästää sut jatkamaan hommia siellä Keniassa.
Elisa [00:26:26]:
Joo, kiitos. Kohta lähdetään taas tonne 30 asteen helteeseen rytyyttelemään.
Ulriikka Myöhänen [00:26:32]:
Oho. Tsemppiä paljon matkaan, ja turvallista kotimatkaa sitten, kun sen aika koittaa. En malta oottaa, että nään sen dogumentin
Afrikka on köyhä maanosa, joka ylsi valtavaan digiloikkaan
Meidän kannattaa ottaa oppia Afrikan ketterästä digitalisaatiosta, kirjoittaa kehitysyhteistyöhön perehtynyt toimittaja Päivi Ängeslevä esseessään.
TUNSIN ITSENI TYPERÄKSI.
Olin käynyt supermarketissa Kenian pääkaupungissa Nairobissa ja ihmetellyt, kuinka tottuneesti paikalliset ihmiset vinguttivat pankkikorttejaan. Matkustanut YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n leirille Kalobeyein kylään ja kuullut, että Maailman ruokajärjestö WFP siirsi ruoka-apunsa pakolaisille mobiilimaksuina.
Kiberan slummissa Nairobissa olin nähnyt, kuinka asukkaat maksoivat ruokansa M-Pesan mobiilisovelluksella.
Tiesin kyllä, että Kenia on alemman keskitulon maa, jonka talous on kasvanut ripeästi. Silti keväällä 2017 oletin, että Kenian shillinkejä on vaihdettava, koska vain käteinen raha käy varmasti. Ajattelin, että kehitys etenee kehittyvissä maissa kuin lapsuuteni Suomessa: käteistä rahaa ja talletustili paikallisessa pankissa, sitten pankkikortti ja verkkopankki.
Kuinka väärässä olinkaan. Kenialaiset olivat tehneet digiloikan eli hypänneet perinteisten pankkipalvelujen yli mobiilirahatileihin. Neljä vuotta sitten mobiiliraha oli vasta tulossa Suomeen, ja vielä tänäkin päivänä vain joka viides suomalainen maksaa laskujaan matkapuhelimella.
DIGITALISAATIO on yksi megatrendeistä. Sillä tarkoitetaan tietotekniikan hyödyntämistä arjessa yhä enemmän, ja sitä minäkin teen jo täysillä. Työskentelen tietokoneella, maksan laskut mobiilipankissa, ostan vaatteita nettikaupasta ja jos haluan, tilaan ruokaa kotiin ravintolan tai kaupan verkkosivuilta.
Internetyhteys ja digitaaliset taidot jakavat maailman. Tiedän, että kuulun digitaaliseen eliittiin.
Suomen kaltaisissa teollistuneissa maissa verkkoyhteys on lähes kaikilla, jotka sitä osaavat tai haluavat käyttää. Lapset oppivat digitaalisia taitoja jo varhain, saavat jopa koulusta käyttöönsä tietokoneen maksutta.
Kehittyvissä maissa lähes joka toisella kotitaloudella on verkkoyhteys, vähiten kehittyneissä maissa vain joka viidennellä. Afrikka on köyhin maanosa, ja siellä kuluttajat maksavat verkkoyhteydestä tuloihin suhteutettuina eniten maailmassa. Vain alle viisi prosenttia kehittyvien maiden asukkaista ostaa tarvikkeita ja palveluja verkosta.
Maailma digitalisoituu silti, eritahtisesti. Se lisää eriarvoisuutta.
Digitaalisessa kehityksessä tekninen laite, kuten tietokone, on vain väline. Heikoin lenkki on ihminen, hänen valmiutensa käyttää teknologian mahdollisuuksia. Tästä on helppo päätyä siihen, että koulutuksen tulisi painottua yhä enemmän digitaaliseen oppimiseen ja ajatteluun, erityisesti tiedon luovaan ja kriittiseen käsittelyyn.
OTAN ESIMERKKEJÄ AFRIKASTA. Maanviljelijä tilaa matkapuhelimellaan siemeniä kaupasta, joka sijaitsee satojen kilometrien päästä. Jos tilaus menee perille, hän säästää aikaansa ja matkakulut.
Kylän naiset perustavat mikrolainalla käsitöiden verkkokaupan. Asiakkaita tulee lisää, mutta verkkokaupan sovellus takkuilee ja vaatii teknistä osaamista, jota heillä ei ole.
Jos teknologia toimii ja kyvyt riittävät, digitalisaatio tarjoaa mahdollisuuksia.
Vielä hurjempaa on luvassa. Ihmishenkiä Afrikan maaseudulla pelastuu, kun kirurgi ohjaa operoivaa robottia etäleikkauksessa tuhansien kilometrien päästä. Opiskella voi ilman luku- ja kirjoitustaitoa, kun mobiilisovellus kääntää puheen tekstiksi ja tekstin puheeksi.
Esimerkit ovat Turun yliopiston tietotekniikan professorilta Erkki Sutiselta, joka johtaa Suomen ensimmäistä etäkampusta Namibian pääkaupungissa Windhoekissa.
Hän korostaa digitaalista itsenäisyyttä. Afrikkalaiset eivät saa jäädä pelkästään sovellusten käyttäjiksi, vaan heidän on noustava niiden tekijöiksi. Muuten osa Afrikan valtioista jää jälleen syrjään kehityksestä, toisen luokan kansoiksi digitalisaatiossa.
Digitaalinen maailma perustuu tietoon, ja uusi tietoon perustuva vauraus keskittyy niille, jotka keräävät, hallitsevat ja omistavat tietoaineistoja.
Sutinen kertoo kiinalaisista, jotka hallitsevat sähkölaitoksen käyttäjätietoja afrikkalaisessa kaupungissa. He tietävät, minkä alueen kotitaloudet käyttävät eniten sähköä, mihin aikaan ja kuinka paljon. Afrikkalaiset kuluttajat saavat vain tiedon omasta sähkönkulutuksestaan.
Mutta kuka tietää, mihin kaikkeen kiinalaiset käyttävät tietojaan, hän pohtii.
VUONNA 2019 jo yli miljardi ihmistä käytti mobiilirahapalveluja, kuten kenialaista M-Pesaa, joka ei vaadi internetyhteyttä. Eniten käyttäjiä oli Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa.
Rahankäyttö on muuttunut, ja perustavanlaatuisesti.
Mietin hämmennystäni Keniassa. Suhtaudunko afrikkalaisiin yhä holhoavasti, jos oletin, että he käyvät läpi samat kehitysvaiheet kuin me Suomessa? Vai tajusinko, että edustan kehittyvää maata, joka on vanheneva, yhteiskunnallistaloudellisesti taantuva, ylipainoinen, väsynyt ja laiska? Ja että afrikkalaiset voivat olla meitä ketterämpiä?
Digiloikat jatkuvat, professori Erkki Sutinen sanoo. Vuoteen 2030 mennessä lähes puolet maailman nuorista on afrikkalaisia, joilla on digitaalisia taitoja ja kykyä käyttää teknologiaa uusilla tavoilla. Lahjakkuutta Afrikan nuorilla on, Sutinen sanoo, mutta he ovat ujoja ja kaipaavat rohkaisua.
Korona-aika muutti opettaja Tuuli Naalisvaaran vapaaehtoistyön pakolaisalueella etäopetukseksi
Opettaja Tuuli Naalisvaaralle Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoistyö on ollut tapa tutkia maailmaa ja kurkistaa toisiin kulttuureihin. Kuva: Tuuli Naalisvaaran kotialbumi
Ennen koronaa Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisuus vei Tuuli Naalisvaaran pakolaisasutusalueelle Ugandaan. Viime vuonna hän vahvisti kenialaisten opettajakollegoiden ammattitaitoa etäyhteyksien välityksellä.
Yhteiskunta siirtyi korona-aikana etäjärjestelyihin, ja niin tapahtui myös Opettajat ilman rajoja (OIR) -vapaaehtoisverkostolle. Matkustusrajoitusten astuttua voimaan vapaaehtoiset eivät jääneet toimettomiksi. Tuuli Naalisvaara on aiemmin tehnyt opettajuuteen liittyviä vapaaehtoisjaksoja eri puolilla maailmaa, mutta korona-aikana hän toimi vapaaehtoisena etäyhteyksien avulla.
”Vapaaehtoistyö on ollut minulle tapa tutkia maailmaa. Rantaloman sijaan tykkään päästä työn kautta sisään paikalliseen kulttuuriin”, Naalisvaara kertoo.
Vuonna 2019 Naalisvaara päätyi kolmeksi kuukaudeksi Pohjois-Ugandaan Adjumanin pakolaisasutusalueelle, jossa asuu paljon eteläsudanilaisia pakolaisia. Muutto Ugandaan jännitti, sillä Afrikka oli Naalisvaaralle vielä vieras maanosa. Erähenkisyys ja vaelluskokemukset ilman sähköä auttoivat kuitenkin sopeutumaan.
Naalisvaaran tehtäviin kuului tukea paikallisten kollegoiden pedagogisten taitojen kehittymistä. Teoriaopetusten välissä paikalliset opettajat sovelsivat oppimaansa luokkahuoneissa ja pitivät WhatsAppin välityksellä yhteyttä suomalaisiin opettajiin, jotka tukivat heitä käytännön harjoituksissa.
Suomalaisten opettajien ammattitaito välittyy etäopetuksessakin
Viime vuonna Naalisvaara osallistui etänä useisiin Kenian Opettajat ilman rajoja -hankkeisiin Kalobeyein pakolaisasutusalueella.
”Kontekstin ymmärtäminen oli haasteellisempaa etäyhteyksillä. Paikan päällä oli mahdollista pitää erilaista harjoituksia, mutta etänä piti olla tarkkana, että kaikki verkkomateriaalit olivat tiiviitä ja ymmärrettäviä”, Naalisvaara kertoo.
Haasteista huolimatta Naalisvaara uskoo etäyhteyksien voimaan opettajayhteistyössä.
”Oli koronaa tai ei, etäopetus on hieno keino viedä suomalaista ammattitaitoa koululuokkaan, oli se sitten missä tahansa vaikeiden kulkuyhteyksien takana.”
Naalisvaaran mielestä Ugandassa ja Keniassa vaikuttaa autoritäärinen opetuskulttuuri: opettaja ammentaa oppilaille, ja vuorovaikutus puuttuu.
”Vapaaehtoisina tuomme esiin positiivista pedagogiikkaa ja opetamme fyysisten rangaistusten sijaan muita keinoja luokan hallintaan.”
Opettajat ilman rajoja -hankkeissa korostetaan leikin ja tekemällä oppimisen merkitystä sekä sitä, miten erilaisia tiloja voidaan käyttää oppimiseen. Keskeistä on myös vuorovaikutuksen lisääminen. On kuitenkin tärkeää, että koulutusten sisältö perustuu paikallisten tarpeisiin.
”Opettajan ammatti ei ollut kovin arvostettu eikä hyvin palkattu. Nostamme esiin opettajien omaa arvostusta työtään kohtaan, jotta samalla motivaatio työtä kohtaan kasvaisi”, Naalisvaara sanoo.
Naalisvaara on kotoisin Etelä-Suomesta. Suomessa hän työskenteli viimeksi Kittilässä 21 oppilaan kyläkoulussa ennen kuin suuntasi opettamaan Malediiveille. OIR-vapaaehtoisuus oli Naalisvaaralle positiivinen kokemus.
”Olen päässyt toteuttamaan opettajuutta uusilla tavoilla, saanut kokemusta mentoroinnista ja opetusmateriaalin luomisesta. Kannattaa ehdottomasti lähteä kokeilemaan.”
Teksti: Markus Silvennoinen
Oletko opettaja, opinto-ohjaaja, varhaiskasvatuksen osaaja tai ammatillisen puolen opettaja? Uusi vapaaehtoishaku avautuu lokakuussa 18.10. Katso lisätietoja täältä.
Pohjois-Keniassa yhdistävä kehitysprojekti (The Northern Kenya Integrated Development project) kouluttaa naisia rakentamaan rauhaa. Milka Rutonye kertoo, miten naiset toivat kaksi eripuraista yhteisöä yhteen.
Kolme vuotta sitten Milka Rutonye oli saanut tarpeekseen. Kenialainen seitsemän lapsen äiti kasvoi pokotien alueella mutta oli nainut miehen, joka kuului lähellä asuvaan marakwetien yhteisöön. Milka ei enää kestänyt näiden kahden yhteisön ristiriitojen vaikutusta.
Poliittinen kiihottaminen, karjavarkaudet ja vesivarojen vieminen ovat johtaneet pokotien ja marakwetien välisiin ampumisiin, naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja lasten koulunkäynnin keskeytyksiin. Milka oli jo päättänyt jättää miehensä, kotinsa ja lapsensa ja palata sukunsa luo Pokotiin paetakseen laukauksia.
”Minusta tuntui aina kamalalta, kun pokotit – oma kansani – tulivat Marakwetiin aiheuttamaan kaaosta,” hän sanoo. ”He unohtavat, että heidän lapsensa, siskonsa ja kälynsä ovat naimisissa marakwetien kanssa.”
Vuonna 2018 Milka puhui ääneen katkeruudestaan ja valititti alueen turvattomuutta ja sen vaikutusta elämäänsä. Hän alkoi osallistua molempien konfliktin osapuolten naisten keskustelukerhoihin. Kirkon Ulkomaanvun luoman foorumin kautta 57 naista on löytänyt yhteisen tavoitteen ja ottanut vastuun siitä, että puhe Kerio-laakson turvattomuudesta muuttuu.
Keskusteluryhmät yhdistävät naisia lähekkäsin asuvista Elgeyo Marakwetin ja Länsi-Pokotin yhteisöistä. Veden vähäisyyden ja karjavarkauksien kaltaisiset ongelmat ovat aiheuttaneet väkivaltaisuuksia kyseisellä alueella Keniassa.
Koulutuksista syntyi aloitteita rauhanrakennukseen
Milka Rutonye on osallistunut naisten keskusteluryhmiin vuodesta 2018.
Keskusteluryhmä kutsuu itseään Endo Chamkalyaksi. Se kannustaa naisia pysymään vahvoina kaikilla elämän osa-alueilla ja olemaan aktiivisesti mukana luomassa oikeudenmukaista, rauhallista ja tasa-arvoista yhteiskuntaa virallisia ja epävirallisia kanavia hyödyntämällä. Kansainvälisen naisten päivän (8.3.) alla Milka puhui innostavista esimerkeistä.
”Minua kosketti nähdä, miten Kirkon Ulkomaanapu, joka tulee yhteisöjemme ulkopuolelta, oli kiinnostunut hyvinvoinnistamme. Keskusteluryhmät ovat saaneet meidät ymmärtämään ristiriitojen syitä”, hän sanoo.
”Veden vähyys on kiihdyttänyt tappeluita koska olemme halunneet varmistaa, että karja saa ruokaa. Koulutus on antanut meille kykyä kuulla ja ymmärtää toisiamme.”
Pohjois-Kenian yhdistävä kehitysprojekti järjestää rauhanrakennuksen koulutuksia. Koulutus on synnyttänyt monia aloitteita, joita naiset ovat toteuttaneet rauhan palauttamiseksi.
Milka muistaa erään merkittävän tapahtuman, väkivallan vastaisen mielenosoituksen vuonna 2018. Kesken Elgeyo Marakwetin ja Länsi-Pokotin välisen rajaselkkauksen Endon naiset ylittivät rajan Pokotin puolelle aikana, jolloin selkkaus oli käytännössä estänyt kaiken liikkumisen rajan yli. He rukoilivat rauhan puolesta.
”Olimme saaneet liikkeelle pokot-naiset, jotka olivat naimisissa marakwet-miehien kanssa. Olimme päättäneet, että edistämme rauhaa kaikin keinoin. Ainoa tapa edetä oli päästä puhumaan pokoteille”, hän sanoo.
Marakwet- ja pokot-naiset rukoilevat yhdessä rauhan puolesta.
Pokotien yhteisön naiset tapasivat naiset, jotka Milkan ryhmä oli koonnut. Keskusteluryhmän naiset tapasivat lopulta 35 Länsi-Pokotin kylänvanhinta. Kahdessa sovittelutapaamisessa naiset kertoivat, miten he haluaisivat lastensa käyvän koulua keskeytyksettä, karjansa laiduntavan vapaasti ja kaikkien nauttivan rauhasta kuten ihmiset muuallakin Keniassa.
Rauhan rakentaminen voi alkaa niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin että oppii ilmaisemaan itseään toiselle ihmisille. Milka sanoo, etteivät pokotien vanhimmat tienneet hyökkäävänsä verisukulaisiaan vastaan, naisia, jotka ovat naimisissa marakwetien kanssa. He katuivat sitä ja jotkut jopa itkivät.
Vielä olennaisempaa Milkan mielestä on se, että tämä tarina osoittaa, miten jokainen meistä voi tarttua vastaavaan tilaisuuteen ja tulla lopulta rauhanrakentajaksi.
”Pystyimme vaikuttamaan sekä pokotien että marakwetien kylänvanhimpiin ja saimme heidät koolle ja keskustelemaan.”
Toimeentulomahdollisuudet paranivat tien siivouksen myötä
Kirkon Ulkomaanavun keskusteluryhmän johtaman rauhanneuvottelun jälkeen tilanne kahden yhteisön välillä ja koko Kerio-laaksossa on parantunut.
Benedicta, Milkan keskusteluryhmän moderaattori, kertoo, että pokotien ja marakwetien nuoret tulivat mukaan siivoamaan yhdeksän kilometrin mittaista tietä kahden yhteisön välillä. Tiivis pusikko oli tarjonnut piilopaikkoja aseistetuille ryöstäjille, ja siellä oli myös liikkumisen esteitä. Benedicta on ajan saatossa nähnyt kahden raskaana olevan naisen kuolevan mahdottoman tien takia.
”He olivat matkalla aluesairaalaan, joka on normaaliolosuhteissa kahden tunnin matkan päässä. Rauhantyö on pitänyt tien turvallisena. Kukaan ei enää kuole tien takia”, hän sanoo.
Marakwet- ja pokot-nuoret siivoavat pusikoita kahta yhteisöä yhdistävän tien varresta Pohjois-Keniassa.
Tie johtaa Lodion markkina-alueen päähän, joka on tärkeä yhteisöjen toimeentulon kannalta. Se helpottaa pääsyä terveyskeskukseen. Benedictan mukaan se auttoi ihmisiä käymään kauppaa ja korottamaan elintasoaan.
Kun COVID-19 rajoitti tapaamisia Kerio-laaksossa, naisten ryhmät keksivät luovia tapoja järjestää rauhankokouksia. Keskustelut rauhasta jatkuivat sulkutilan aikana radiokanavilla, kuten North Rift FM:llä ja Upendo FM Eldoretilla, ja naisilla oli tässä huomattava rooli.
”Keskusteluryhmät ovat voimaannuttaneet meitä naisia ja olemme nyt sitoutuneet edistämään ihmisoikeuksia ja johtamaan paimentolaisia ja kokonaisia yhteisöjä aseidenriisunnan, kehityksen, toimeentulon ja sukupuolten tasa-arvon edistämiseksi”, Milka lisää.
Digitalisaatio etenee kaikkialla, myös kehitysyhteistyössä. Koulutusta on Suomessa tuotu digiaikaan jo vuosia ja COVID-pandemian aikana rikkaissa maissa etätyöhön ja –opetukseen on opittu hyödyntämään erilaisia työkaluja. Sekä digitaitoja että verkkopalveluiden saatavuutta lisätään ja parannetaan jatkuvasti. Sama suunta näkyy myös globaalisti, mutta köyhissä ja hauraissa ympäristöissä ollaan kehityksessä eri tahdissa.
Kirkon Ulkomaanavulla tehdään töitä sen eteen, että digitalisaation hyödyt saadaan käyttöön koulutushankkeissa Afrikassa ja Aasiassa. COVID-19-pandemia on vaikuttanut digitalisaation vauhdittumiseen Kirkon Ulkomaanavun kentällä.
”Viime keväänä kartoitimme pandemian vaikutuksia koulutussektorin työhön. Selvityksessä ilmeni, että KUA:n opetusalan ammattilaiset hyödynsivät jo monin tavoin opetusteknologiaa työssään. Koulutuksen digitalisaatio oli kehittymässä esimerkiksi Zoomin ja Teamsin, television ja radion kautta”, kertoo innovaatioiden, yhteistyön ja koulurakentamisen koordinaattori Pasi Aaltonen.
Käytössä olevat teknologiat ovat toistaiseksi hyvin yksinkertaisia. Radio on käyttökelpoinen väline maissa, joissa muut telekommunikaation menetelmät ovat joko kehittymättömiä tai köyhien perheiden saavuttamattomissa. Esimerkiksi Keniassa KUA hankki radioita, joissa on muistikortille paikka. Kun opettajien paikallisradioiden kautta jakamat lähetykset pystyi tallentamaan, se auttoi koululaisia kertauksessa ja tuki opetusta. Kirkon Ulkomaanapu oli mukana kehittämässä ohjeistusta radiovälitteiselle opetukselle, jota KUA:n työntekijät pääsivät hyödyntämään ohjelmamaissa.
Lapset opiskelevat Ugandassa radion välityksellä. Kuva: Hugh Rutherford
Opettajien ja opinto-ohjaajien koulutuksessa Kambodžassa ja Myanmarissa hyödynnetään heidän omia tietokoneitaan ja älylaitteitaan. Kambodžassa on hyödynnetty opinto-ohjaukseen videoitua materiaalia, jota on levitetty chat- ja Facebook-ryhmissä. Myös maan opetusministeriö on levittänyt sitä omilla alustoillaan. Videoihin on yhdistetty tehtäväpapereita, koska opiskelijoilla ei ole omasta takaa koulukirjoja. Videopohjainen opetus on uusi asia Kambodžassa mutta se on pandemian ja koulujen sulkemisen aikana mahdollistanut opintojen jatkumisen keskeytyksettä, kertoo Kambodžan maaohjelman koulutusasiantuntija Sari Turunen.
Keniassa ja Ugandassa on pilotoitu mobiilimentorointia opettajille hyvin tuloksin, vaikka omia älypuhelimia on vielä harvalla. Kirkon Ulkomaanapu on tarjonnut laitteita käyttöön ja opettajilla onkin yleensä kohtalaiset digitaidot. Suurin haaste työssä on taata kaikille riittävät verkkoyhteydet, joiden saaminen kuntoon on monissa kehittyvissä maissa merkittäviä tulevaisuuden kysymyksiä.
Eteläsudanilainen Simon Peter joutui olemaan kauan poissa koulusta, koska hän ei päässyt luokkahuoneeseen. Osallistavan koulutuksen hanke Kakuman pakolaisleirillä tarjosi hänelle uuden mahdollisuuden ja opetti opettajille ja vanhemmille, miten vammaisia henkilöitä pitäisi tukea.
Simon Peter on 24-vuotias mutta vasta peruskoulun kolmannella luokalla. Hän kasvoi Etelä-Sudanin maaseudulla ja aloitti koulun ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten. Sitä ennen kaikki koulut sijaitsivat liian kaukana.
Simonilla oli jo syntyessään hemiplegia. Hemi tarkoittaa ”puolikasta” ja hemiplegiaa kutsutaan suomeksi toispuolihalvaukseksi. Hänellä ei ollut pyörätuolia, jolla hän olisi päässyt kouluun. Koulunaloitus tuli mahdolliseksi vasta kun hänen perheensä muutti kaupunkiin.
”En voinut koskaan viettää aikaa ja leikkiä muiden lasten kanssa. Olin sisätiloissa valtaosan ajasta,” Simon kuvailee lapsuuttaan.
Pian sen jälkeen, kun Simon oli aloittanut koulun, Etelä-Sudanissa syttyi sota, joka keskeytti hänen opintonsa. Kesti kauan ennen kun hän pystyi aloittamaan ne uudelleen, tällä kertaa Kakuman pakolaisleirillä Keniassa. Kirkon ulkomaanavun hanke erityistarpeiden huomioimiseksi koulutuksessa tarjosi hänelle pyörätuolin, jolla hän pääsi kouluun.
Simonin huoltaja Mark Loyiel on kiitollinen Simonin saamasta mahdollisuudesta jatkaa koulutustaan.
”Aiemmin kannoin häntä minne vain hänen piti päästä. On helpottavaa, että voin työntää hänet kouluun ja hän pärjää koulupäivän ajan itsekseen, kun minä hoidan muita velvollisuuksiani. Koulun jälkeen haen hänet,” Mark sanoo.
Osallistava koulutus ja oppimisympäristö
Kirkon ulkomaanavun erityistarpeisiin keskittyvä koulutusprojekti auttaa 275 Keniassa pakolaisleirillä asuvaa lasta ja nuorta, joilla on jokin vamma. Projektissa on koulutettu myös 69 opettajaa osallistavasta koulutuksesta, mikä tarkoittaa kielellisten rajojen ylittämistä ja opettajien valmistamista kohtaamaan nuoria, joilla on vammoja. Oppilaiden saamaan tukeen kuuluvat myös pyörätuolit, kirjoitusvälineet, koulukirjat, koulupuvut ja ruoka.
Osallistavan koulutuksen varmistamiseksi tarvitaan myös rakennustöitä. Projektin aikana on rakennettu esteettömiä luokkahuoneita ja kuivakäymälöitä kaikkiin peruskouluihin sekä Varhaislapsuusajan kehitys- ja koulutuskeskuksiin (Early Childhood Development and Education, ECDE) Kalobeyein asutusalueella, joka on osa Kakuman pakolaisleiriä.
Kun Kenia sulki kaikki koulut Covid-19-pandemian takia, Kirkon ulkomaanapu jakoi aurinkovoimalla toimivia radioita, jotta Simon ja muut vammaiset oppilaat pystyivät osallistumaan sitä kautta oppitunneille. Opettajat täydensivät radiolähetyksiä tekemällä vierailuita koteihin ja seuraamalla opiskelijoiden läksyjä.
Opettajat ja huoltajat osallistuvat aktiivisesti lastensa koulutukseen
Projektissa on aktiivisesti otettu mukaan myös vammaisten lasten vanhempia ja huoltajia, kertoo Simonin huoltaja Mark Loyiel. Hän on iloinen siitä, että vammaiset lapset saavat koulussa osallistua liikuntaan, esimerkiksi pallon peluuseen. Ennen pandemiaa kaikki olivat kannustusjoukoissa opiskelijoiden kylien välisissä kisoissa, joissa pelattiin yhtenä perheenä, oli vammoja tai ei.
Mark on erityisen kiitollinen projektin sisältämästä psykososiaalisesta tuesta. Kirkon ulkomaanavun työntekijät käyvät heidän kotonaan, sitouttavat perhettä ja pyrkivät parantamaan ymmärrystään ihmisistä, joilla on vamma.
”Olemme oppineet ymmärtämään uudella tavalla ja kunnioittamaan Simonin luonnetta ja omanarvontuntoa. Ihmiset, joilla on vamma, eivät ole taakka – he ovat ainutlaatuisia ihmisiä kuten kaikki muutkin,” hän sanoo.
”Meistä tuntuu kuin olisimme yhtä perhettä, kun työntekijät käyvät kotonamme.”
Simon Peter on kasvanut paljon ja kuvailee itseään hyvin levolliseksi. Hänen haaveensa on tulla peruskoulun ensimmäisen luokan opettajaksi, ja hän haluaa opettaa matematiikka ja luonnontieteitä lapsille, joilla on vamma.
”Haluan antaa muille samanlaisen tuen, jota olen itse saanut, ja uskon tietäväni kokemuksesta, mitä vammaiset lapset tarvitsevat kasvaessaan.”
UNICEFin kanssa yhteistyössä järjestettävä opettajien koulutus on suunnaton tuki Kakuman pakolaisleirin opettajille. Laadukas koulutus ja psykososiaalinen tuki varmistavat, ettei kukaan jää yksin.
Kirkon Ulkomaanapu on yhteistyössä UNICEF Kenian kanssa käynnistänyt varhaiskasvatuksen pedagogiikkaa ja didaktiikkaa käsittelevän koulutuksen, johon on osallistunut 25 opettajaa viidestä varhaiskasvatuskeskuksesta. Koulutusta on kehittänyt Suomesta käsin Opettajat ilman rajoja -verkoston vapaaehtoiset. Koulutus palvelee sekä lapsia että heidän perheitään. Tuki hyödyttää 3 555 oppijaa Kalobeyein alueella Kakuman pakolaisleirillä.
Opettaja Hellen Okang, 29, on kotoisin Etelä-Sudanista. Hän opetti 125 koululaista Joy peruskoulussa Kalobeyeissä, mutta sitten koronapandemia keskeytti lähiopetuksen. Hellen osallistui varhaiskasvatusta käsittelevään koulutukseen elo-syyskuussa ja kertoo, että se on parantanut hänen opetustaitojaan valtavasti.
Opettaja Hellen Okang tukee pienryhmien kotiopetusta koulujen ollessa suljettuja.
Koulutus kehittää opettajien käytännöntaitoja erityisesti kriisiolosuhteissa. Koulutuksessa opitaan positiivisia tapoja järjestyksen ylläpitoon, opetussuunnitelman ja oppituntien suunnittelua, lasku- ja lukutaidon opettamista ja käydään läpi lasten oikeuksia, yhteydenpitoa muihin opettajiin ja huoltajiin sekä monikulttuurisen ryhmän vahvuuksia.
“Aloitin opettamisen vuonna 2018 vapaaehtoisena. Tämä koulutus on saanut minut ymmärtämään opiskelijoitani ja mitä tarkoittaa opettaa lapsia esikoulussa”, Hellen sanoo.
Hellenin opettamat lapset ovat jatkaneet opiskelua kotona sen jälkeen, kun Covid-pandemia sulki koulut. 8-vuotias James kuuntelee radio-oppitunteja yhdessä Hellenin kanssa. He ovat naapureita.
Pakolaisalueen opettajat täydentävät radio-oppitunteja havainnollistamalla asioita visuaalisesti, tukevat oppimista kertaamalla tuntien sisältöä ja seuraamalla kotitehtävien tekoa.
8-vuotias James oppii leikkien avulla.
“Isona haluaisin olla lääkäri ja hoitaa sairaita”, James kertoo unelmistaan.
Jamesin äiti RodeAiira kertoo, että hänen poikansa innokas ja nopea oppimaan. Aloittaessaan koulun 2018, James puhui vain hänen eteläsudanilaista äidinkieltään. Nykyinen opettaja puhuu hänen äidinkielensä lisäksi arabiaa ja englantia ja sen vuoksi Jamesin kielitaito on parantunut huomattavasti, erityisesti arabia. Hänellä on ystäviä eri kansalaisuuksista ja myös se tukee hänen oppimistaan.
Opettajat käyttävät kuvakortteja ja visualisointeja selittämään opetuksen sisältöä. Varhaiskasvatuskoulutukset korostavat leikin merkitystä sisällön jakamisessa sekä innovatiivisten ideoiden käyttämistä kiinnostavan opetuksen ja oppimateriaalien kehittämiseen, jotta opiskelijat kiinnostuvat aiheesta.
”Opiskelivat rakastavat laskea laulujen avulla, en voi opettaa matematiikka ilman niitä”, Hellen kertoo.
Koulutus avarsi Hellenillekuinka tärkeää lapsista välittäminen ja huolehtiminen on. Hän kertoo osaavansa nyt tunnistaa psykososiaalisia tarpeita ja vastata niihin.
“Näen lapset nyt yksilöinä. Jos he ovat vahvemman tuen tarpeessa, osaan ohjata heitä sopivien palveluiden pariin”, Hellen sanoo.
Teksti: Elizabeth Oriedi, Catherine Angwenyi
Kirkon Ulkomaanapu yhdessä Unicef Kenian kanssa tukee 3 555 oppijaa varhaiskasvatuskeskuksissa Kakuman pakolaisleirillä Keniassa. Lisäksi viidessä peruskoulussa koulutetaan opettajia ja tuetaan etäopetusta. Työstä hyötyy yhteensä 7 992 oppijaa.
Kenian koululaiset ovat virittäneet radiot taajuudelle, jolta lähetetään koko maahan opetusohjelman mukaisia oppitunteja. Keniassa hallitus sulki koulut 16. maaliskuuta koronapandemian takia.
Opettajat ovat jatkaneet työtään etulinjassa myös radiostudion ulkopuolella: he ovat pitäneet yllä oppilaiden kosketusta kouluun, tukeneet oppimista ja tehneet työtä estääkseen lapsia keskeyttämästä koulunkäyntiä kokonaan.
27-vuotias Obang Omot Oboya opettaa matematiikka ja tiedeaineita jo viidettä vuotta Kalobeyin peruskoulussa ja huolehtii oppilaistaan myös etäkoulun aikana. Näin hän kertoo kokemuksistaan etäoppimisesta Kakuman pakolaisasutusalueella.
”Vuosi 2020 toi mukanaan ehkä suurimman haasteen, minkä maailman opettajat ovat kohdanneet. Kenia ei ole poikkeus. Jopa opettajat, joilla on vuosikymmenten kokemus, joutuivat opettelemaan uutta: miten tuemme oppijoita, kun he eivät voi tulla kouluun?
Kirkon Ulkomaanapu jakoi aurinkopaneeleilla toimivia radioita Kakuman pakolaisasutusalueella.
Kun koulut suljettiin, opetus siirtyi Keniassa radiolähetyksiin ja virtuaalisille alustoille. Ensimmäinen askel oli varmistaa, että Kakuman pakolaisasutusalueen oppilailla oli mahdollisuus kuunnella kansallisia radiolähetyksiä. Kirkon Ulkomaanapu jakoi perheille radioita, ja aloimme etsiä uusia ratkaisuja radio-opetuksen tukemiseksi, kuten kertaushetkiä ja kotitehtäviä.
Kakuman koulut ovat osoittaneet jokaiselle opettajalle joukon kuuden oppilaan ryhmiä. Yhtä radiota kohden on kuusi oppilasta. Tämä järjestely noudattaa Kenian terveysministeriön ohjeita etäisyyksien pitämisestä, kun KUA:n tukemat opettajat tapaavat jokaisen ryhmän erikseen. Tunnin päätteeksi radio-opettaja yleensä antaa kotitehtäviä. Arvioimme kotitehtävät, ja näin radio-opetus muistuttaa enemmän tavanomaista koulunkäyntiä.
Koska oppilaat eivät voi tulla kouluun, meidän täytyy mennä heidän luokseen.
Matemaattiset kaavat täytyy havainnollistaa
Opettaja Oboya havainnollistaa radio-opetusta liitutaululla.
Ensimmäiset päivät olivat haastavia niin opettajille kuin oppijoillekin. Opettajina olemme henkilökohtaisesti kontaktissa oppilaiden kanssa luokkahuoneessa, vaikka vain kiertelisimme katselemassa mitä he tekevät. Radio-opettajalle se ei ole mahdollista. Omaan rooliini ei tällä hetkellä kuulu opetuksen valmistelu, vaan menen sen mukaan, mitä radio-opettaja on valmistellut.
Aluksi oli vaikeaa pitää oppilaiden kiinnostusta yllä radion välityksellä ja saada luotua rutiini radio-opetuksen seuraamiseen. Autoimme oppilaita virittämään oikean taajuuden.
Pitääkseni oppilaiden tarkkaavaisuutta yllä otan yleensä mukaani liitutaulun ja liituja, jotta voin havainnollistaa opetusta. Oppilaiden täytyy nähdä matemaattiset kaavat, kun he seuraavat matematiikan tuntia. Se auttaa heitä pysymään tarkkaavaisina.
Jaan myös oppitunteja sopiviin osiin ja saavutettaviin tavoitteisiin, ja autan jokaista oppilasta henkilökohtaisesti varmistaakseni, että he ymmärtävät käsitteet. Nyt kaikki ovat jo päässeet kärryille.
Hedelmällistä yhteistyötä opettajien ja vanhempien välillä
Uudet oppimistavat ovat myös tuoneet helpotusta niin opettajille kuin oppilaille verrattuna tavalliseen arkeen. Pystyn nyt aivan eri tavalla vastaamaan jokaisen oppijan tarpeisiin verrattuna luokkahuoneeseen. On helpompaa kuunnella kuuden oppilaan ryhmää kerrallaan kuin 80 oppilasta, joita tapasin opettaa luokassa. Opettajat pystyvät nyt nopeasti tunnistamaan ja tukemaan esimerkiksi hitaita oppijoita.
Nyt opetan päivän aikana 48 oppilasta, jotka on jaettu kahdeksaan ryhmään. Joka päivä on kahdeksan 35 minuutin radio-oppituntia, mikä tarkoittaa, että opetan jokaista ryhmää yhden tunnin ajan. Loppuja 32 luokkani oppilasta opettavat vapaaehtoiset vanhemmat, jotka ovat saanet tehtävään koulutuksen Kirkon Ulkomaanavulta.
Mikä kaikkein tärkeintä, vanhemmat ovat myös osallistuneet lastensa oppimisprosessiin. Teemme enemmän yhteistyötä vanhempien kanssa, sillä he liittyvät seuraan radiotuntien ajaksi ja varmistavat, että lapset tekevät kotitehtävänsä. Vanhemmat ja opettajat tekevät yhteistyötä lasten motivoimiseksi.
Olemme yhteydessä vanhempiin myös Whatsappin kautta, esimerkiksi tallentamalla opetusmateriaaleja puhelimella ja jakamalla niitä perustamiimme WhatsApp-ryhmiin. Oppijoiden täytyy käyttää vanhempiensa laitteita.
Tytöt vaarassa etäopetuksen aikana
Yksi koulun tärkeistä tehtävistä ei etäopetuksessa valitettavasti toteudu: koulu tarjoaa lapsille, erityisesti tytöille, turvallisen tilan. Kun tytöt ovat koulussa, on pienempi todennäköisyys sille, että he joutuvat seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi tai pakotetuiksi naimisiin. Pandemian aikana koulurakennukset eivät suojele tyttöjä.
Jotkut oppilaistani ovat tulleet raskaaksi nyt koulujen ollessa suljettuina. Tästä päättelemme, että kodit ja asuinalueemme eivät ole turvallisia, kun lapset ovat joutilaina. Nämä tytöt tarvitsevat psykososiaalista tukea ja apua jatkaakseen koulunkäyntiä.
Opettaminen on kutsumustyö ja intohimo. Paras maailman opettajien päivän lahja, jonka voin antaa oppilailleni tänä vuonna, on aikani ja kannustukseni etäopetukseen sopeutumisessa.
Toivon, että oppilaani eivät anna tämän vaiheen lannistaa itseään, vaan että he sopeutuvat uuteen normaaliin ja saavuttavat tavoitteensa.”
Opettaja Obang Omot Oboyaa haastatteli KUA:n Kenian toimiston viestintäharjoittelija Elizabeth Oriedi.
Kirkon Ulkomaanapu (KUA) on julkistanut suosituksensa liittyen siihen, mitä Suomen tulevan Afrikka-strategian tulisi ottaa huomioon. Tutustu suosituksiin täällä.
Monista haasteistaan huolimatta Afrikka on yksi maailman nopeiten kasvavista markkina-alueista. Afrikan sisäpoliittisilla käänteillä, vaihtelevalla turvallisuustilanteella sekä globaalien ilmiöiden, kuten ilmastonmuutoksen ja koronaviruksen vaikutuksilla, on yhä suurempi vaikutus koko maailmaan.
Siksi yhä useampi maa haluaa rakentaa kumppanuutta Afrikan kanssa. Viime vuonna Yhdysvallat julkisti uuden Afrikka-strategiansa. Venäjä järjesti historiansa ensimmäisen Afrikka-huippukokouksen, ja Kiina on jo usean vuosikymmenen ajan vahvistanut jalansijaansa mantereella. Tänä vuonna EU aloitti työstämään omaa yhteistyösuunnitelmaansa.
Millaisesta lähtökohdasta Suomi voi vaikuttaa Afrikan tulevaisuuteen?
Samalla kun väestö eri puolilla maailmaa ikääntyy, Afrikka on nuorten maanosa. Jopa 60 prosenttia Afrikan väestöstä on alle 25-vuotiaita. On heistä kiinni, millainen tulevaisuus Afrikalla ja samalla koko maailmalla on.
Suosituksissaan Kirkon Ulkomaanapu korostaa, että Suomi voi saavuttaa hallitusohjelmansa tavoitteen olla kokoaan suurempi maailmalla, jos se onnistuu merkittävällä tavalla tukemaan Afrikan nuorison potentiaalia positiivisena muutosvoimana.
Vuoteen 2050 mennessä Saharan eteläpuolisessa Afrikassa tulee olemaan kaksi miljardia alle 25-vuotiasta ja joka kolmas nuori maailmassa on afrikkalainen. Mitä nämä nuoret sitten tarvitsevat?
Ennen kaikkea laadukasta, työhön johtavaa koulutusta ja koko maapallon kannalta kestäviä toimeentulomahdollisuuksia. Vakaa toimeentulo edellyttää rauhanomaista yhteiseloa ja hyvää hallintoa. Nämä ovat Afrikan isoimpia kehitystavoitteita, ja niissä Suomen osaaminen on kansainvälistä huipputasoa. Suomen kannattaa priorisoida niitä Afrikka-strategiassaan.
Nostamalla Afrikan nuorten potentiaalin Afrikka-strategiansa keskiöön, Suomella voi olla kokoaan suurempi rooli.
Lue lisää KUA:n suosituksista Suomen Afrikka-strategialle lataamalla pdf-tiedosto täältä.
Kirkon Ulkomaanapu (KUA) on myöntänyt 100 000 euroa lisää hätäapua koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi Etelä-Sudanissa, Somaliassa ja Ugandassa. Jo aiemmin KUA myönsi 50 000 euroa Keniaan.
Maailman haavoittuvimmat yhteisöt valmistautuvat pahimpaan koronaviruksen uhkan edessä.
Pandemian hillitsemiseksi olennaista on huolehtia käsihygieniasta ja välttää ihmiskontakteja, mutta ohjeita on vaikea noudattaa esimerkiksi pakolaisten keskuudessa. Pakolaisleirit ja köyhät asuinalueet ovat tiheään asuttuja, eikä ihmisillä välttämättä ole edes saippuaa saatavilla.
Ugandassa KUA työskentelee maan kahdella suurimmalla pakolaisalueella: Bidibidissä Pohjois-Ugandassa ja Kyakassa maan lounaisosassa. Alueilla asuu yhteensä yli neljännesmiljoona pakolaista. KUA toimii Ugandassa YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n kumppanina koulutussektorilla.
Koulut on Ugandassa suljettu koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi. KUA jakaa tietoa koululaisille, heidän perheilleen ja opettajille muun muassa radion, tekstiviestien ja julisteiden välityksellä. Perheille jaetaan myös hygieniatarvikkeita ja yhteisöissä toteutetaan tiedotuskampanjoita megafonien avulla. Työhön myönnettiin 50 000 euroa.
Jos koulut ovat pitkään suljettuna, sillä on vakavat vaikutukset lasten koulunkäynnille ja hyvinvoinnille. Moni haavoittuvassa asemassa oleva lapsi saa puhdasta vettä, ruokaa ja henkistä tukea pääasiassa koulusta. Kun lapset ovat poissa koulusta, he ovat lisäksi alttiimpia pahoinpitelylle ja hyväksikäytölle, lapsityövoimaksi joutumiselle, raskauksille ja lapsiavioliitoille.
”Teemme työtä sen eteen, että koulut saadaan turvallisesti avattua, kun sen aika koittaa. Hankimme kouluille desinfiointiaineita, lisäämme käsienpesupisteitä sekä pidämme huolta tiloista ja varaudumme kouluttamaan opettajia psykososiaalisessa tuessa”, kertoo KUA:n Ugandan maajohtaja Wycliffe Nsheka.
Huhtikuun alkaessa varmistettuja koronavirustartuntoja oli Ugandassa todettu 44. Luku voi oikeasti olla suurempi.
Somalian Baidoan haavoittuvuutta lisäävät vesipula ja hallinnon hauraus
Somaliassa KUA jakaa tietoa koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi Baidoassa kuuden koulun alueella. Baidoa on suurimpia maan sisäisten pakolaisten keskittymiä Somaliassa. Työhön Somaliassa myönnettiin 15 000 euroa. Varmistettuja tartuntoja on Somaliassa huhtikuun alussa viisi, todellinen luku voi olla suurempi.
Myös Somaliassa koulut ovat suljettuna tällä hetkellä. KUA tavoittaa kuitenkin koulukomiteoiden ja opettajien kautta noin 3 200 oppilasta perheineen. Koulujen alueille levitetään julisteita, toteutetaan tiedotuskampanjoita kokeneiden yhteisötyöntekijöiden voimin sekä järjestetään opastusta muun muassa käsihygieniassa sekä jaetaan perheille saippuaa.
”Baidoan alue on erityisen haavoittuvainen valtionhallinnon haurauden, terveyspalvelujen heikon saatavuuden sekä vesipulan vuoksi. Kouluilla ei ole mahdollisuuksia tarjota oppilaille puhdasta vettä joka päivä”, sanoo KUA:n Somalian maajohtaja Mika Jokivuori.
KUA:n yhteisötyöntekijä opastaa hyvään käsihygieniaan koulun pihamaalla Somalian Baidoassa maaliskuun lopulla.
Baidoan alueella lapsilla ei ole esimerkiksi älypuhelimia ja etäyhteyksiä tukemassa oppimista nyt, kun kouluun ei pääse. Sen vuoksi koulujen sulkeminen heikentää entisestään jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa olevien lasten ja nuorten oppimista ja elämänlaatua.
Kun koulut voidaan avata uudelleen Somaliassa, KUA jatkaa valistustyötä kouluttamalla opettajia ja oppilaita, perustamalla hygieniakerhoja koulujen yhteyteen sekä kampanjoimalla turvallisesta paluusta kouluun.
Sisällissodan runtelemassa Etelä-Sudanissa varautumisella on kiire
Myös Etelä-Sudanissa hallitus on sulkenut koulut ainakin kuukaudeksi 20. maaliskuuta alkaen. Maassa ei vielä huhtikuun alkaessa ole varmistettuja tartuntoja, mutta riskit ovat valtavat heikon terveydenhuoltojärjestelmän ja jo entuudestaan huonon humanitaarisen tilanteen vuoksi.
Vuosien sisällissodan takia maassa on 1,5 miljoonaa maan sisäistä pakolaista. Maan 11,7 miljoonasta ihmisestä noin 7,5 miljoonaa tarvitsi jo ennen koronaepidemiaa humanitaarista apua. Esimerkiksi malaria ja ripuli ovat yleisiä. Koronaviruksen leviäminen Etelä-Sudanissa aiheuttaisi ennennäkemättömän avuntarpeen.
KUA on tukenut yli 25 000 tuhannen lapsen ja nuoren koulunkäyntiä maan suurimpiin kuuluvilla evakkoleireillä Mingkamanissa Lakesin osavaltiossa, sekä Fangakissa Jonglein osavaltiossa ja Tongassa Upper Nilessa.
Ryhmä vapaaehtoisia opettajia KUA:n järjestämässä opettajakoulutuksessa New Fangakisssa, Etelä-Sudanissa, maaliskuun alussa. He haluavat tukea seuraavaa sukupolvea opinnoissa, vaikka moni ei ole itsekään käynyt koulua loppuun. Nyt KUA jakaa yhteisöille tietoa koronaviruksesta ja hygieniasta koulujen ja opettajien kautta. Kuva: Maria de la Guardia/ Kirkon Ulkomaanapu.
”Nyt täytyy toimia nopeasti ja määrätietoisesti, on lähes epätoivoinen kiire levittää oikeaa tietoa viruksesta ja siitä, kuinka sen leviämistä ehkäistään oppilaille, vanhemmille, opettajille ja yhteisöille. Myös hygieniatarvikkeita, kuten saippuaa, tarvitaan kipeästi, erityisesti tiuhaan asutuilla pakolaisleireillä”, sanoo KUA:n Etelä-Sudanin maajohtaja Berhanu Haile.
“Haluamme vahvistaa lasten ja vanhempien mahdollisuuksia ehkäistä koronaviruksen leviämistä tarjoamalla tietoa viruksesta ja siltä suojautumisesta.”
Hankkeella tavoitetaan yli 21 000 lasta, opettajaa ja vanhempaa. 1 500 perheelle jaetaan saippuaa. Etelä-Sudanin koronatyöhön myönnettiin 35 000 euroa.
Katse koronakuilun yli tulevaan jälleenrakennukseen
”Tartuntatilanne ja voimassa olevat rajoitukset muuttuvat eri maissa nopeasti, ja se vuoksi olemme varautuneet myös muokkaamaan ja sopeuttamaan työtä tilanteen ja toimintamahdollisuuksien mukaan”, kertoo KUA:n humanitaarisen avun päällikkö Eija Alajarva.
KUA seuraa tarkasti tilanteen kehittymistä kaikissa toimintamaissaan. Alajarva korostaa sitä, että nykyhetken kaoottisuudesta huolimatta on tärkeää pitää myös tulevaisuus mielessä.
”Pandemian laantumisen ja rajoitteiden purkamisen jälkeen tarvitaan erityistä tukea kouluun palaaville lapsille ja nuorille.”
Lapset ja nuoret saattavat kaivata esimerkiksi psykososiaalista tukea ja opetuksen katkon vuoksi väliin jääneiden oppisisältöjen kertaamista.
Myös kehittyvien maiden yrittäjät tarvitsevat tukea epidemian jälkeen. Tulot palvelualoilla ovat uhattuna liikkumisrajoitusten vuoksi, ja maanviljelijöiden toimeentulo on usein riippuvainen markkinoille pääsystä.
”Vaikka toimintamaissamme pahin on vielä edessä, on tärkeää varautua jälleenrakennukseen, jotta työ saadaan ilman viiveitä käyntiin, kun se aika koittaa”, sanoo Alajarva.
Auta suojelemaan pakolaisasutusalueella eläviä ihmisiä koronavirukselta!