Starttiraha auttaa nuorten bisneksiä Somalimaassa

Starttiraha auttaa nuorten bisneksiä Somalimaassa

Hibak markkinoi suunnittelemiaan vaatteita somessa, Sakariyan kahvila kokoaa asiakkaat herkuttelemaan ja lukemaan kirjoja. Starttiraha auttaa myös Sainabia, joka menetti liiketoimensa tuhoisassa tulipalossa. Näin Somalimaan Hargeisassa ponnistellaan toimeentulon eteen.  

Teksti ja kuvat: Björn Udd

Yli 60 prosenttia nuorista on vailla työtä Somalian pohjoisosassa, jota kutsutaan Somalimaaksi. Vuosikymmenien ajan konflikteista kärsineessä maassa ei ole tarpeeksi työpaikkoja, minkä vuoksi jopa koulutetut nuoret jäävät helposti tyhjän päälle. Nuorisotyöttömyys on erityisen vakava asia, sillä noin 70 prosenttia Somalimaan asukkaista on lapsia ja nuoria.  

Työpaikka tarjoaa tärkeän toimeentulon, eikä yksistään työtä tekevälle. Koska niin moni on ilman ansioita, yksi ainoa työllistynyt saattaa Somalimaassa tukea jopa parikymmentä perheenjäsentään. 

Toimeentulo parantaa ihmisten tulevaisuuden näkymiä, ja sen vuoksi Kirkon Ulkomaanapu (KUA) tukee yrittäjiksi haluavia nuoria Hargeisan kaupungissa. Omat tulot helpottavat myös naisten ja vammaisten asemaa, sillä tulojen myötä heillä on paremmat mahdollisuudet suunnitella omaa elämäänsä. Usein yrittäjyydestä haaveilevilta puuttuvat kuitenkin yrityksen perustamiseen tarvittavat varat ja kirjanpitotaidot. KUA tarjoaa ratkaisuna starttirahaa ja koulutusta.  

Mutta nuoret eivät ole ainoa ryhmä, jota tarvitsevat tukea Hargeisassa. Huhtikuussa 2022 Waheenin kauppapaikka paloi poroksi, ja sen mukana katosivat taivaan tuuliin arviolta 2000–5000 kauppiaan säästöt, varastot ja liiketilat. Tulipalon tuhot sekä globaali inflaatio lamaannuttivat kaupungin talouden täysin. Palon jälkeen 20 naisyrittäjää on saanut KUA:lta noin 500 euroa, joiden avulla he ovat voineet käynnistää toimintansa uudelleen. 

Tässä jutussa tapaamme kolme pienyrittäjää Hargeisasta: heistä kaksi on työuransa alkutaipaleella olevia nuoria ja kolmas edustaa kokeneempaa kauppiaspolvea. 

Hibak Hiis Mohamoud on 23-vuotias räätäli, joka markkinoi vaatteitaan sosiaalisessa mediassa.  

”Kun aloitin räätälikoulutuksen, muut olivat ehtineet olla koulussa jo kaksi kuukautta. Koulubussissa ei ollut enää tilaa. Kävelin joka päivä puolitoista tuntia suuntaansa koululle. Lopulta opettajat tajusivat minun olevan tosissani ja antoivat minulle opiskelupaikan”, sanoo Hibak Hiis Mohamoud. 

Nuori nainen huokuu itsevarmuutta ja toimeliaisuutta, kun hän kertaa elämänsä vaiheita. Hibak kertoo, ettei hänen isänsä ole halunnut olla tekemisissä Hibakin perheen. Isän päätös vaikeutti esimerkiksi opintoja, koska äiti oli pienituloinen ja koulutus maksullinen. Kerran tytär soitti isälleen ja pyysi häntä maksamaan koulumaksuja, mutta tämä kieltäytyi.  

”Myin sitten torilla ainoan omaisuuteni eli korvakorut. Rahoilla ostin koulukirjoja ja äidilleni hedelmiä”, Hibak kertaa. 

Somalimaalainen nainen katsoo hymyillen kameraan.
Hibak Hiis Mohamoud käveli alkuun joka päivä puolitoista tuntia suuntaansa koululle opiskellakseen räätäliksi. ”Lopulta opettajat tajusivat minun olevan tosissani ja antoivat minulle opiskelupaikan”, hän kertoo.

Ensin Hibak opiskeli kätilöksi, mutta kun töitä ei löytynyt, hän päätti jatkaa räätäliksi KUA:n järjestämässä koulutuksessa. Hibak seurasi somessa muodikkaita naisia, joiden tyyliä hän alkoi jäljittelemään omassa mallistossaan. Uusien asiakkaiden hankkiminen oli kuitenkin hankalaa. 

”Puin tekemiäni vaatteita päälleni ja menin kahviloihin, jotta muut näkisivät, millaisia vaatteita teen. Minulta kysyttiin, mistä olen ostanut vaatteeni. Sillä tavalla löysin asiakkaita”, Hibak nauraa. 

Nykyään Hibak tekee vaatteiden lisäksi myös laukkuja. Hän markkinoi tuotteitaan somessa ja ostajia riittää Somalian pääkaupungista Mogadishusta asti. Hibak lähettää vaatteet postitse ja saa asiakkailta maksut mobiilisovelluksella.  Tällä hetkellä hän tienaa noin 60 dollaria kuussa. 

”Aluksi äiti ei antanut minulle lupaa mennä koulutukseen, koska minulla oli jo kätilön koulutus. Nyt hän näkee, miten tuon kotiin rahaa, ja kannustaa jatkamaan”, Hibak kertoo. 

”Olen ollut koko elämäni riippuvainen muista, mutta nyt minusta on tullut itsenäinen nainen.” 

Jopa isäsuhde on muuttunut koulutuksen myötä. 

”Kun isä kuuli, että minusta on tullut ompelija, hänestä tuli asiakkaani. Haluan isäni huomaavan, että oli virhe hylätä meidät.” 

Sainab Abdi Farah on kokenut torimyyjä, joka käynnistelee kauppaansa uudestaan tuhoisan tulipalon jäljiltä. 

”Tulipalo alkoi perjantaina, vapaapäivänäni. Olin kotona ja kuullessani palosta ryntäsin paikalle. Koko kauppapaikka oli tulessa. Kun tuli sammui, olin menettänyt kaiken.” 

Sainab Abdi Farahin alkuperäinen liike paloi tuhoisassa tulipalossa vuonna 2022.

Sainab kertoo surullisena päivästä, joka muutti kaiken hänen kotikaupungissaan Hargeisassa. Huhtikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2022 tori tuhoutui lähes 10 hehtaarin alueelta. Samalla katosivat ihmisten säästöt, mahdollisuudet toimeentuloon ja myös kaupungin talousnäkymät. 

”Se oli kauheaa. En saa tukea keneltäkään, ja aviomieheni on ollut sairas jo pitkään”, sanoo Sainab, jonka 11-henkisen perheen koko talous on hänen harteillaan. 

Sainabin miehellä on selkäongelmia, ja hän tarvitsisi leikkaushoitoa. Sainabin mukaan hoito maksaa 18 000 dollaria, ja koska Somalimaassa terveydenhoito toimii huonosti, leikkaus pitäisi tehdä ulkomailla. 

”Tällä hetkellä minulla on ainoastaan toivo jäljellä. Haluan laajentaa liiketoimintaani, ja tienata tarpeeksi rahaa, jotta perheeni pärjäisi.” 

Tulipalon jälkeen Sainab sai luvan kaupata tavaroitaan entiseen varastoon perustetun kaupan portailla. Kauppatavaroitaan hän säilytti pienessä laatikossa. Liiketoiminta oli kuitenkin niin pienimuotoista, että tuloilla oli mahdoton elää. 

”Sain KUA:lta 500 dollaria ja viikon mittaisen kauppiaskoulutuksen, jotta voisin jälleen saada liiketoimintani kunnolla käyntiin. Ilman tukea minun olisi ollut mahdotonta laajentaa bisnestäni.” 

Nyt Sainabilla on pienen laatikon sijaan kärryllinen kauppatavaraa, kuten vaatteita, huiveja ja muuta. Hänellä on yhä lupa olla kaupan portailla myymässä tuotteitaan. 

”Autamme toisiamme. Minun tuotteeni sopivat hyvin yhteen kaupan tuotteiden kanssa. Minä myyn naisten ja lasten vaatteita, ja he myyvät hiusten- ja ihonhoitotuotteita,” Sainab sanoo. 

Silti liiketoiminta on yhä hankalaa. Iso osa markkinapaikasta on vieläkin rakennettavana, eivätkä asiakkaat ole löytäneet takaisin. 

”Hyvän kuukauden aikana tienaan noin 70 dollaria. Ennen paloa tienasin jopa 200 dollaria”, Sainab kertoo.  

”Me kaikki täällä toivomme, että asiat palaisivat normaaleiksi.” 

Sakariya Ali Isack on perustanut starttirahalla ystävänsä kanssa kahvilan, josta saa erikoiskahvien lisäksi pientä syötävää.

20-vuotias Sakariya Ali Isack sokeutui 3-vuotiaana, mutta ryhtyy nyt yrittäjäksi yhdessä kavereidensa kanssa. 

”Olemme perustamassa pikaruokakahvilan. Myymme erikoiskahveja, teetä, paistettua kanaa ja ranskalaisia perunoita”, sanoo Sakariya Ali Isack. 

Kahvilaa remontoidaan yhä. Sen paljastavat rakennustarvikkeet, jotka lojuvat ympäri liiketilaa. Kiire on kova, sillä muutaman päivän päästä ystävysten kuppila nimeltään “Kirjoja ja kahvia” avaa ovensa yleisölle. Siihen mennessä hyllyjen on oltava täynnä kirjoja, joita asiakkaat voivat kahvia juodessaan lukea. 

4 000 dollarin starttirahan kaverukset ovat käyttäneet vuokraan, sisustamiseen, kahvi- ja uppopaistokoneiden sekä ruokatarvikkeiden hankintaan. Jo kertaalleen luetut kirjat kahvila saa lahjoituksina. 

”Minä pidän huolta hallinnollisista tehtävistä, siivoamisista ja osittain myös tarjoilusta. Suurimman osan tuotteista voin tarjoilla, mutta esimerkiksi limujen erottaminen toisistaan tuottaa hankaluuksia”, sokea Sakariya sanoo. 

Hän kertoo, että yrittäjäksi ryhtyminen on tuonut mukanaan paljon arvostusta jo ennen kuin kahvila on edes avattu. Sakariya kertoo, että paikallisessa kulttuurissa vammaisia syrjitään. Hän itse on joutunut jopa tuntemattomien kampittamaksi. 

”Yläkoulussa opettajatkin kyselivät, miksi olen siellä. Jouduin vakuuttamaan, että olen fiksu, Lopulta opetin opettajille pistekirjoitusta. Kiusaaminen ei kuitenkaan loppunut koskaan täysin.” 

Starttirahan lisäksi Sakariya on käynyt KUA:n järjestämän koulutuksen, jossa opetetaan esimerkiksi kirjanpitoa, tietojenkäsittelyä sekä markkinatutkimuksen tekoa. 

”Näistä taidoista tulee olemaan paljon hyötyä. Toivon pian tienaavani niin paljon, että voin tukea perhettäni ja sisaruksiani.” 

Sakariya haaveilee myös oman perheen perustamisesta. Hän on kihloissa, ja häitä vietetään myöhemmin tänä vuonna. 

”Kihlattuni on myös sokea. En tiedä tuottaako se ongelmia tulevaisuudessa, mutta ymmärrämme toisiamme hyvin, ja se on mielestäni tärkeintä.” 

KUA Keski-Afrikan tasavallassa – työtä rauhan eteen

Rauha olikin omissa käsissä

Pysyvä toimeentulo saa aikaan ihmeitä seuduilla, joilla ihmishenki maksaa vain neljä euroa. Pitkän sisällissodan kokenut Keski-Afrikan tasavalta etsii uomiaan sovinnon tiellä, ja Kirkon Ulkomaanavun rauhankerhot antavat nuorille uuden mahdollisuuden.

MYÖHÄISEN ILTAPÄIVÄAURINGON punertava paiste hellii Mbaikin kylänraittia Keski-Afrikan tasavallan lounaisosassa, sata kilometriä pääkaupunki Banguista. Sadekauden vehreys koristaa tien laitaa. Kukistaan tunnettu 25 000 asukkaan kaupunki on toden totta kaunis.

Kylänraitin päässä, vaaleanvihreän talon edustalla lojuu siisti rivi kenkäpareja kuluneista sandaaleista kiillotettuihin mustiin nahkakenkiin. Niistä päätellen parturi-kampaamossa on yhä vilkasta. Oviaukkoja peittävien kangasverhojen takana parturi-kampaajat letittävät ja leikkaavat hiuksia koneella. 20-neliön huoneessa tunnelma on tiivis.


Nuorten rauhankerhon perustama parturi-kampaamo on Mbaikissa tullut tunnetuksi siitä, että siellä käy naisia ja miehiä samaan aikaan.

Parturi-kampaamossa käy sekä miehiä että naisia. Seinien julisteet tarjoilevat runsaasti inspiraatiota hiustyyleihin. Niissä komeilevat muun muassa Real Madrid -jalkapallojoukkueen pelaajat. Seinille aika ajoin silmäilevän parturi Merlin Sombon viimeistelytyö on millintarkkaa puuhaa. Trimmeri vaihtuu saksiin ja kampaan, kun hän vielä nipsii siistittäviä hiuksia miesasiakkaansa päästä. Lippispäinen mies uhkuu tunnollisuutta.

Tätä parempaa kohtaamispaikkaa on vaikea löytää, kertoo paikkaa pyörittävä 25-vuotias Charlene Derich Nam-Ngania. Rakennuksen seinälle on kirjoitettu käsin, että bisnes on nuorten rauhankerhon perustama. Asiakkaat vaihtavat kuulumisia arkisten tarpeiden äärellä.

”Pysymme yhteisön pulssilla. Asiakkaamme ovat nuoria ja vanhempia, torimyyjistä kunnallispäättäjiin”, Nam-Ngania sanoo.


Charlene Derich Nam-Ngania korostaa kohtaamispaikkojen tärkeyttä onnistuneessa rauhantyössä.

Parturi-kampaamo kylänraitilla on esimerkki KUA:n ulkoministeriön rahoituksella tukemasta, yhteisön vakautta edistävästä liiketoiminnasta. Nuoret saavat paitsi tuloja mahdollisuuden vaikuttaa elinympäristöönsä. Inhimilliset kohtaamiset ovat merkityksellisiä: aivan vastikään eräs asiakas perui avioeroaikeensa parturinpenkissä käytyjen keskustelun jälkeen.

”Kuulemme myös, jos yhteisössä leviää huolestuttavia huhuja. Nuoret ovat yleensä olleet jännitteiden ytimessä, mutta myös ratkaisut ovat meistä kiinni”, Nam-Ngania lisää.

Väkivalta painaa Keski-Afrikan tasavaltaa

Keski-Afrikan tasavalta kuuluu maailman köyhimpiin maihin. Maa ja sen asukkaat ovat vuosikymmenten saatossa kärsineet useasta vallankaappauksesta, toistuvista väkivallan kierteistä sekä viimeksi tuhoisasta sisällissodasta, jonka syttymisestä tuli syksyllä kuluneeksi kymmenen vuotta.

Konflikti oli monisyinen, mutta tiivistettynä siitä voisi kertoa, että osapuolia oli kaksi: pääosin muslimijäsenistöinen seleka-aseryhmä sekä suurimmaksi osin kristityistä koostuvat anti-balakat. Selekat hyökkäsivät vuonna 2013 siviiliväestöä kohtaan ja anti-balakat aloittivat vastarinnan. Vihapuhe syvensi uskontoon perustuvia jakolinjoja puolin ja toisin. Väkivaltaisuudet pakottivat sadat tuhannet ihmiset jättämään kotinsa.

Selekoiden väkivaltaisuuksien taustalla oli tyytymättömyys maan johtoon, jota he syyttivät maan muslimienemmistöisen pohjoisosan laiminlyönnistä. Selekoihin liittyi taistelijoita naapurimaista kuten Tšadista ja Sudanista.

Vuosien mittaan presidentit ovat vaihtuneet, mutta väkivalta jatkui. Vuonna 2019 syntynyt Khartumin rauhansopimus otti vakauden ensiaskeleita. Viimeisin väkivallan kierre vuonna 2020 kuitenkin katkaistiin vasta ruandalaisten ja venäläisten sotilasjoukkojen tuella. Rauha on yhä hauras ja maan turvallisuus riippuvainen ulkovalloista.

Mbaikin nuorten mukaan syy Keski-Afrikan tasavallan konflikteille on huomattavasti yksinkertaisempi.

”Köyhyys on kaiken pahan alku ja juuri”, 23-vuotias Koke Augrace kiteyttää näkemyksensä.

Nuoren miehen kotipiha sijaitsee kivenheiton päässä parturi-kampaamolta. Hän on toisen, porsaiden kasvatuksen ympärille syntyneen, rauhankerhon puheenjohtaja. Kun porsaat kasvavat sioiksi ja saavuttavat lisääntymisiän, kerho saa tuloja porsaiden myynnistä. Pääomalla he pystyvät myöntämään lainoja nuorille, jotka kamppailevat koulunkäyntikulujensa kanssa tai haluavat perustaa pienyrityksiä toimeentulon saamiseksi.


Nuorten rauhankerho kasvattaa porsaita Koke Augracen piha-alueella.

”Koulutus on avain merkitykselliseen elämään ja tavoitteenamme on varmistaa, ettei kukaan joudu keskeyttämään koulunkäyntiä”, Augrace sanoo

Nuorten mahdollisuudet tuloihin ja oman elämänsä hallintaan ovat avain rauhaan, Augrace painottaa. Hän tietää mistä puhuu. Aiemmin hän oli itse huumekoukussa. Kannabiksen käyttö johdatti huonoihin porukoihin. Teini-iässä Augrace varasteli moottoripyöriä ja tappeli. Isokokoisena miehenalkuna hänellä oli paha maine eikä ripaustakaan kunnioitusta aikuisia kohtaan. Hän löi jopa opettajaansa.

Heikossa taloudellisessa jamassa ja huonossa seurassa tie voi auttamatta viedä henkirikoksiin. KUA:n rauhantyötä seudulla vetävä Olivier Bizanga tietää, että nuoren saa tappamaan toisen vain 2 000:lla Keski-Afrikan frangilla eli alle neljällä eurolla. Näköalattomat nuoret ovat otollisia uhreja aseryhmien rekrytoitaviksi.

”Nuoret liittyvät aseryhmiin vaihtoehtojen puutteessa tai ystävien ja perheenjäsenten houkuttelemina”, Bizanga sanoo.


KUA:n rauhantyötä Mbaikissa vetävä Olivier Bizanga (vas.) innosti Koke Augracen nuorten rauhankerhoon.

Koulutus kitkee vihalta kasvualustaa

Köyhyys ja kouluttautumattomus ovat otollista maaperää vihapuheelle, jonka levittäjillä on poliittisia pyrkimyksiä. Keski-Afrikan sisällissota loi kristittyjen ja muslimien välille syvät jakolinjat yhteisöissä, joissa niitä ei asukkaiden mukaan aiemmin ollut.

Ennen sisällissotaa muslimit ja kristityt pelasivat esimerkiksi jalkapalloa yhdessä, kertoo Addun Ache, 48. Hänet tunnistaa hijabista muslimiksi. Naisten säästö- ja lainaryhmä on kokoontunut ryhmän vetäjän Ogalana Alicen kotipihalle. Ryhmä hoitaa täällä vuohia, joita he saivat KUA:n tuella. Neljän vuohen laumasta on kasvanut jo kahdentoista katras. Naiset valmistavat saippuaa Mbaikin markkinoilla myytäväksi, ja ahkerilla naisilla on säästöjä jo kunnioitettavat puoli miljoonaa Keski-Afrikan frangia eli lähes 800 euroa.


Dimanche Suzette, Yaba Vivianne, Addun Ache ja Ogalana Alice naisten säästö- ja lainaryhmän kokouksessa Mbaikissa. 

Kun pääosin kristityt anti-balakajoukot iskivät häikäilemättä muslimeja vastaan kostona seleka-ryhmän teoista, Ache pakeni taisteluita viiden lapsensa kanssa naapurimaahan Tšadiin. Lapset eivät pakolaisina päässeet kouluun, ja ruokakin oli vähissä, joten perhe palasi kotiseudulleen.

Koti oli poltettu ja omaisuus ryöstetty. Mbaikin kylänraitilla oli lisäksi vaarallista kulkea.

”Minua osoitettin sormella, että tuossa kulkee muslimi ja hänet pitäisi tappaa”, Ache muistelee.

Yksinhuoltajana hän alkoi myydä kalaa kadulla. Ache kertoo, että moni hänen asiakkaistaan oli kristittyjä. Luottamus rauhaan rakentui arkisten kohtaamisten kautta. Uskonryhmiin liittyvien jännitteiden vuoksi Ache kuitenkin muutti vanhimman poikansa nimen kristityksi, mikä Achen mukaan helpotti pojan pääsyä Banguin yliopistoon.


Naistenryhmä saa tulonsa muun muassa saippuan valmistuksesta ja myynnistä. Säästöistä naiset saavat anoa lainoja omiin pienyrityksiin tai muihin tarpeisiin. 

Nykyisin Ache kuuluu naisten säästö- ja lainaryhmään, jonka 25 jäsenestä lähes kaikki ovat kristittyjä. Ihmisten toimeentulomahdollisuuksien lisääminen on Achen mukaan ollut tärkein keino vakauttaa yhteiskuntaa. Naistenryhmä on opettanut myös lukutaitoa.

”Koulutus ja lukutaito auttavat ihmisiä paitsi itsenäisiksi myös suhtautumaan kriittisesti yhteisöissä leviävään tietoon ja käsittelemään erimielisyyksiä”, hän sanoo.

Toimeentulo vahvistaa rauhaa

Kirkon Ulkomaanavun toimeentuloa tukevat rauhankerhot ovat hyvä esimerkki ruohonjuuritason rauhantyöstä. Kestävän sovinnon nimissä muutoksia on kuitenkin tapahduttava myös valtiotasolla. Rauhansopimuksen jälkeen päivitetyssä perustuslaissa valtio korostaa naisten ja nuorten roolia rauhassa.

Nuorilla pitää lain mukaan olla 30 prosentin edustus aluekomiteoissa, joissa edistetään rauhaa ja sovintoa. Laki kieltää vihapuheen ja painottaa, että eri uskonryhmien pitää olla edustettuina virallisissa neuvostoissa ja kansalaisjärjestöjen hankkeissa. Nykyisellään myös muslimien pyhäpäivät ovat kansallisia vapaapäiviä.

Naisten aseman parantamiseksi valtio on päättänyt kiintiöstä, jonka mukaan 35 prosenttia parlamenttivaalien ehdokkaista pitää olla naisia. Naisten edustus parlamentissa on kuitenkin vielä vain 13 prosenttia.

Kun Kirkon Ulkomaanavun rauhantyön projektipäällikkö Olivier Bizanga saapui Mbaikin kouluun luennoimaan rauhasta ja avaamaan hakua järjestön tukemaan rauhankerhoon, Koke Augrace näki tilaisuutensa päästä ulos noidankehästään. Hän oli halunnut kääntää elämänsuuntaansa jo pitkään ja onnistunut pysymään koulussa.

Rauhankerhon pääsykokeessa mitattiin hakijoiden motivaatiota ja ymmärrystä rauhan merkityksestä sekä valmiuksia esiintyä ja opettaa muita. Augrace oli parhaimmistoa, mutta rehtori varoitti valitsijoita Augracesta: hänestä ei ollut esikuvaksi.

”Mutta hän oli myös todennut, että jos onnistutte kääntämään hänen elämänsä suunnan, saatte parhaan mahdollisen esimerkin siitä, että muutos on mahdollinen”, Augrace kertoo hieman ujosti.


Koke Augrace (oik.) vaimonsa Deganai Elodien ja heidän yhdeksän kuukautta vanhan Marcosus-vauvan kanssa. Augracen mukaan köyhyys on kaikkien konfliktien alku ja juuri, ja toimeentulomahdollisuudet siksi ratkaisevia. 

Rauhankerhon perustamisesta on nyt neljä vuotta. Augracella on tänään vieressään vaimo Deganai Elodie ja yhdeksän kuukautta vanha poika Marcosus. Perhe on hänelle tärkein, ja hän haaveilee rauhankerhonsa rekisteröinnistä viralliseksi järjestöksi. Silloin toiminta olisi vahvalla pohjalla myös KUA:n hankkeen päättymisen jälkeen ja kerho pystyisi hakemaan lisärahoitusta toiminnalleen, joka pitää sisällään keskustelutilaisuuksia ja muita nuorille suunnattuja tapahtumia.

”Rauha syntyy siitä, kun sinulla on jotain, johon uskot ja jotain, josta pitää kiinni”, Augrace sanoo.

Ammattitaito kunniaan

Viljelmät ovat vehreän Mbaikin suurimpia työllistäjiä. Kaikista ei kuitenkaan ole viljelijöiksi. Parturi Merlin Sombo kertoo työpäivänsä päätteeksi, miten hän päätyi parturiksi.

”Epäonnistuin viljelijänä. Satoni olivat surkeita. Enkä ollut kaupustelijana tarpeeksi myyntihenkinen”, sanoo pidättyväisen oloinen mies.


Parturi Merlin Sombo, 35, kertoo löytäneensä parturina unelma-ammattinsa. 

Sombon sisko osasi onneksi leikata hiuksia ja opetti taidon veljelleen. Se kannatti. Essuun pukeutunut 35-vuotias kertoo suurimmaksi ylpeyden aiheekseen sen, kun asukkaat osoittavat häntä kadulla ja kertovat muille, että tuossa kulkee mies, joka teki minulle näin hienon kampauksen.

”Tämä on juttuni. Rakastan työtäni. Se tunne, kun on löytänyt jotain, jossa on hyvä, on korvaamaton”, sanoo Sombo.

Teksti: Erik Nyström
Kuvat: Björn Udd

10+1 asiaa maailman köyhimmistä maista 

10+1 asiaa maailman köyhimmistä maista 

Kaikista köyhimmät maat tuntuvat pysyvän köyhinä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Mitä yhteistä köyhimmillä mailla on toistensa kanssa? Miksi ne eivät nouse köyhyydestä ja mitä niiden tilanteelle on tehtävissä? 

1. PUUTTEITA TERVEYDESSÄ JA KOULUTUKSESSA.

Yksi tapa määritellä maailman köyhimmät maat on YK:n vähiten kehittyneiden maiden (LDC) -lista. Kolmen vuoden välein päivitettävällä listalla on nyt 46 maata, joista valtaosa sijaitsee Afrikassa. Loput maista ovat Aasiassa ja Tyynellämerellä, ja lisäksi listalla on Karibialta Haiti. LDC-maita listattaessa tarkastellaan esimerkiksi kansalaisten tulotasoa, terveyttä ja koulutusta. 

2. KÖYHYYS KOSKETTAA VALTAVAA JOUKKOA.

Reilu kymmenesosa maailman väestöstä asuu hauraissa maissa, ja Maailmanpankin mukaan äärimmäisessä köyhyydessä elää noin kahdeksan prosenttia ihmisistä. Köyhyyden merkkejä ovat esimerkiksi korkeat äiti- ja lapsikuolleisuusluvut, naisten heikko asema sekä väestön matala koulutustaso. Valtaosa työstä tehdään virallisen työelämän ulkopuolella esimerkiksi kotitöissä, joten verokertymällä ei pystytä tuottamaan valtion palveluita. Peruspalvelut, kuten koulutus ja terveydenhuolto, ovat puutteellisia.  

3. KOLONIALISMIN VARJO HIDASTAA KEHITYSTÄ.

Monissa köyhissä maissa kolonialismin perintö vaikuttaa edelleen. Entiset siirtomaaisännät piirsivät nykyisten itsenäisten valtioiden rajat keinotekoisesti, eivätkä ne noudata esimerkiksi etnisiä linjoja tai perinteisiä asuma-alueita. Luonnonvaroilla on kerrytetty vaurautta hyvin pienelle osalle väestöä. Kun yhteiskunta on kehittynyt tämäntyyppisesti väärään suuntaan, se on altis konflikteille ja etnisten ryhmien välisille taisteluille. Kehittymättömään hallintoon pesiytyy hyvän hallinnon vastaisia toimintatapoja kuten korruptiota ja varojen väärinkäyttöä. 

4. KASVUN TIELLÄ ESTEITÄ.

Köyhien maiden kehitystä saattaa estää esimerkiksi konflikti, erityisesti pienissä maissa huono hallinto tai luonnonvaroihin nojaava talous. Myös naapureilla on merkitystä varsinkin maille, joilla ei itsellään ole meriyhteyttä. Pääsy maailmanmarkkinoille ja tavarakuljetusten turvaaminen olisi erityisen tärkeää kasvaville talouksille. 

5. ESTEITÄ VOI KIERTÄÄ.

YK:n LDC-listalta voi myös ”valmistua” pois, kuten on käynyt muiden muassa Botswanalle ja Vanuatulle. Hauraissakin maissa on tehtävissä paljon muun muassa koulutuksella. Esimerkiksi ammatillisen koulutuksen kehittäminen on tehokas keino tarjota väyliä työelämään ja toimeentuloon. Samalla on muistettava, että vaikka hyvää kehitystä tapahtuu, naiset, vammaiset tai marginaalissa olevat etniset ryhmät jäävät usein sen ulkopuolelle. On tärkeää pitää kaikki mukana, jotta kehitys ulottuu koko yhteiskuntaan. 

6. PAIKALLINEN AJATUS ON TÄRKEÄ.

Minkälaisesta kehityksestä puhutaan, kun sanotaan, että kehityksen on ulotuttava koko yhteiskuntaan? Esimerkiksi bruttokansantuotteen (bkt) ja elinajanodotteen mittaaminen ovat länsimaisia tapoja määritellä kehitystä. Viime vuosina kehitysyhteistyö on muuttunut merkittävästi niin, että toimijuus on ensisijaisesti paikallisilla. Näin paikalliset ovat itse määrittelemässä kehityksen agendaa. Bkt:n ja muiden mittareiden lisäksi tarkastellaan myös yksittäisten ihmisten asemaa ja mahdollisuuksia elää omannäköistään elämää. 

7. TOIMIVA APU KATSOO TULEVAAN.

Humanitaarinen apu kuvataan usein välittömänä katastrofiapuna. Sitä tarvitaan kuitenkin myös pitkittyneissä konflikteissa ja pakolaisten parissa. Pelkästään akuuttiin auttamiseen keskittyminen on lyhytnäköistä: jotta ihmiset voivat nostaa itsensä köyhyydestä, on luotava koulutusta, työpaikkoja ja mahdollisuuksia toimeentuloon. Siksi hauraissa maissa paras tapa auttaa on yhdistää avun muodot ja ajatella akuutin hädän lisäksi tulevaisuutta ja köyhyyden pysyvää poistamista. Myös rauhantyöllä on merkittävä rooli. 

8. RIKASTUMISEN EI TARVITSE TARKOITTAA RIISTOA.

Jo pitkään on tiedetty, ettei kehitys voi tarkoittaa luonnon ja ilmaston kantokyvyn kannalta kestämätöntä kulutukseen perustuvaa länsimaista elämäntapaa. Tavoiteltavaa kehitystä määriteltäessä on siis huomioitava myös se, ettei länsimaidenkaan elämä voi jatkua ennallaan. Kulutuskeskeinen ja riistoon perustuva kehityksen malli ei ole vaihtoehto. 

9. KEHITYSYHTEISTYÖ EI OLE ONGELMA VAAN RATKAISU.

Kehitysyhteistyö saa usein osakseen kritiikkiä ja arvostelua, ja sen kiistanalaisuus näkyi myös Suomen tuoreimmissa hallitusneuvotteluissa. Avun antaminen ei kuitenkaan ole vain moraalinen ja eettinen velvoite, vaan se myös turvaa hyviä elinoloja meille kaikille. Esimerkiksi hyvät kauppasuhteet, innovaatiot ja teknologian edistäminen vaikuttavat positiivisesti koko maailmaan. 

10. KEHITYS ON KAIKKIEN ETU.

Koulutus ja työ ovat parhaita lääkkeitä siihen, ettei ihminen päädy toimeentulosta kamppaillessaan esimerkiksi ääriryhmien pariin. Yhden maan vakautuminen leviää usein myös naapurimaihin – aivan kuten konfliktit jatkuvasti leviävät yli valtioiden rajojen. Siksi avun antaminen on myös antajamaiden etujen mukaista. Lisäksi kehitysyhteistyöllä paikataan aiemmin tehtyjä virheitä, sillä Suomikin on ylihyötynyt globaalin etelän luonnonvaroista. 

+ 1: KUA AJAA PYSYVIÄ MUUTOKSIA.

Kirkon Ulkomaanavun työssä ja lahjoittajien toiveissa korostuu naisten ja nuorten merkitys kehityksessä. Kun naiset ja nuoret ovat mukana päätöksenteossa ja hallinnollisissa tehtävissä, koko yhteiskunnassa tapahtuu usein positiivisia muutoksia. Kouluttautuneet naiset haluavat lastensakin saavan koulutuksen, mikä tukee koko paikallisyhteisön kehitystä. 

Lähteet: KUA:n varatoiminnanjohtajan Ikali Karvisen haastattelu, YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi UNCTAD, YK:n kehitysohjelma UNDP, Maailmanpankki, Paul Collierin teos The Bottom Billion. 

Teksti: Anne Salomäki 
Kuvitus: Carla Ladau 

Kerran taivaassa kaikki ovat keskiluokkaa

Kerran taivaassa kaikki ovat keskiluokkaa

Elinkustannusten nousun kanssa kamppailevat nyt lähes kaikki, mutta eniten tietysti he, joilla oli jo ennestään hyvin tiukkaa, muistuttaa keskiluokkaiseksi identifioituva Marjut Mulari.

ALKUVUODESTA VIETIMME puolisoni kanssa laatuaikaa perheemme tuloja ja menoja syynäten. Inflaatio oli alkanut tosissaan painaa ruokaostoskorissa ja asuntolainan koron tarkistuspäivä lähestyi, joten kävimme budjettiamme läpi tiheällä kammalla. Kymppi kuussa suoratoistopalveluihin, toinen saunavuoroihin, kolmas ruoan kotiinkuljetukseen, neljäs lahjoituksiin. Punakynä vain vilisi silmissä, kun merkkasimme kohteita, joista voisimme hieman juustohöylätä. (Kuten, no, juustosta.)

Ohikiitävän hetken ajattelin, että entäpä jos pitäisinkin Netflixin mutta katkaisisin lahjoitukset? Enkö olekin ansainnut pakomahdollisuuden tästä ahdistavasta todellisuudesta, jossa maailma työntää lapsityövoimalla valmistetun puhelimeni näytölle kriisiä kriisin perään?

Sitten muistin kuuluvani maailman rikkaimpaan 10 prosenttiin, ja katkaisin mukisematta suoratoistopalvelun. (Saunavuorot toistaiseksi jätin.)

Elinkustannusten nousun kanssa kamppailevat nyt lähes kaikki, mutta eniten tietysti he, joilla oli jo ennestään hyvin tiukkaa. Itse kuulun siihen parjattuun keskiluokkaan, jolla ei oikeasti ole mitään hätää, mutta joka jaksaa rahareikien syventymisestä valittaa. Valittamisesta huolimatta yritän pitää kirkkaana mielessä, että keskituloisena olen sekä Suomen että varsinkin koko maailman mittakaavassa yhä aivan poskettoman rikas. On eri asia joutua valitsemaan Netflixin ja saunavuoron kuin ruoan ja lääkkeiden välillä – saati joutua valitsemaan kumman möisi mustassa pörssissä, yhden lapsistaan vai kenties jonkin sisäelimistään.

”Sitten muistin kuuluvani maailman rikkaimpaan 10 prosenttiin ja katkaisin mukisematta suoratoistopalvelun tilaukseni.”

Vauraus jakautuu maailmassa äärimmäisen epätasa-arvoisesti, ja suuri osa suomalaistenkin elintasosta on louhittu maailman köyhimpien selkänahasta. Se on tosiasia, jonka kanssa ei ole kovin mukava elää, mutta jonka pakeneminenkaan ei ole kestävä ratkaisu. Yksittäinen keskiluokkainen ihminen ei voi maailman hirvittävää epäreiluutta hetkessä muuttaa, eikä siitä ahdistuminen lopulta auta kuin suoratoistopalveluiden osakkeenomistajia. Parempi on kohdata epämiellyttävä todellisuus ja tehdä sitten sen minkä voi: äänestää, maksaa veroja ja lahjoittaa rahaa, jotta materiaalinen hyvinvointi voisi jakautua tasaisemmin. Riittävä toimeentulo on ihmisoikeus, jonka takaamiseksi on tehtävä jatkuvasti työtä niin Suomessa kuin maailmalla.

Raamatussa rahasta ja toimeentulosta puhutaan paljon, olivathan leivänsyrjässä kiinni pysymisen kysymykset ihmisille hyvin ajankohtaisia myös 2000 vuotta sitten. Vaikka usein toisin luullaan, Raamatun opetuksessa rahasta ei korostu köyhyyden vaan kohtuuden ihannointi. Raamattu opettaa, ettei rahaan pidä rakastua, eikä mammonan palvelija voi palvella Jumalaa. Rahan välinearvo kuitenkin tunnustetaan, eikä Jumalan poikakaan tyhjällä vatsalla saarnannut. Jeesuksen ja opetuslasten seikkailujen rivien välit vilisevät ihmisiä, jotka huolehtivat, että heillä on vaatteita, ruokaa ja suojaa. Valtaosa näistä Jeesuksen toimeentulon taanneista ihmisistä oli naisia ja he mitä todennäköisemmin kuuluivat – kyllä vain – aikansa ylempään keskiluokkaan.

Siitä Kirkon Ulkomaanavun työhön kuukausittain lahjoitetusta kympistä, jonka budjettiimme jätin, noin yksi euro kuluu välttämättömiin hallintokuluihin. Lopuilla yhdeksällä eurolla edistetään ihmisten toimeentuloa juuri niissä maissa, joista länsimainen keskiluokka on kohtuuttoman elintasonsa nyhtänyt. KUA:n tuella koulutetaan yrittäjyyteen ja ammatinharjoittamiseen, tuetaan pieniä yrityksiä ja perustetaan osuuskuntia ja säästöryhmiä. Näin vahvistetaan yhteisöissä vakautta ja vaurautta luovia rakenteita. Kuten Jeesuksenkin aikaan, erityisesti naisten toimeentulon tukeminen tuottaa valtavasti hyvinvointia koko yhteisölle. Keskiluokkaan nousevat naiset kun usein tuppaavat huolehtimaan siitä, että muutkin pärjäävät.

”Kuten Jeesuksenkin aikaan, erityisesti naisten toimeentulon tukeminen tuottaa valtavasti hyvinvointia koko yhteisölle.”

Uskon vakaasti, että viimeistään kerran taivaassa kaikki ovat eräänlaista keskiluokkaa. Kenellekään ei silloin ole liikaa eikä liian vähän vaan juuri sopivasti. Taivaan keskiluokka eroaa tästä maanpäällisestä onneksi siten, että siellä hyvinvointi ei perustu kenenkään riistämiseen, vaan Jumalan täydellisessä yhteydessä olemiseen. Taivaassa ei synny maallista himoa aina uusiin mukavuuksiin, sillä siellä jokaisella on sama elintaso, ikuinen sellainen. Ja mikä tärkeintä: taivaassa ei todellisuuspakoa tarvita, koska nälkää, köyhyyttä, ahdistusta ja epävarmuutta ei enää ole.

Mutta ennen kuin taivas on täällä, täytyy meidän, maailman rikkaimpien, kantaa vaurauden tasaamiseksi vastuumme.

Ja kymppimme.

Lue pastori Maikin edellinen blogi täältä.

Tekoja: Keniassa ilmastokriisi tekee nuorista karjavarkaita

Tekoja: Keniassa ilmastokriisi tekee nuorista karjavarkaita – kuuntele tarina Yhteisvastuukeräyksen dokumenttikuvausten takaa

Kenian Kerion laaksossa karjavarkaudet ovat olleet jo pitkään osa arkista elämää. Panoksena verisissä mittelöissä on arvokas karja, joka takaa perheille toimeentulon. Pitkittynyt kuivuus on lisännyt paikallisten ahdinkoa entisestään. Tekoja-podcastin juontaja Ulriikka Myöhänen soitti kaukopuhelun KUA:n viestinnän asiantuntijalle Elisa Rimailalle, joka oli syksyllä 2022 Kerion laaksossa tekemässä Yhteisvastuu-dokumenttia. Tapaamme jaksossa myös entisen karjavarkaan Kipkoririn, joka pääsi irti väkivallasta, kouluttautui ja ansaitsee toimeentulonsa viljelemällä.

YHTEISVASTUUKERÄYKSEN teema on vuonna 2023 Nuoret väkivaltaisessa maailmassa. Keräyksen tuotoista 60 prosentilla tuetaan Kirkon Ulkomaanavun kohteissa tehtävää työtä maailman katastrofialueilla. Varoilla autetaan katastrofien, konfliktien ja luonnonmullistusten aiheuttamissa hätätilanteissa hauraimpia yhteisöjä, vanhuksia ja perheitä.


Kenia on Kirkon Ulkomaanavun esimerkkikohde katastrofityöstä vuonna 2023. Afrikan sarvea vaivaava pitkittynyt kuivuus uhkaa miljoonien ihmisten toimeentuloa ja elinolosuhteita erityisesti niissä osissa Keniaa ja Somaliaa, joissa elanto on sidottu paimentolaisuuteen. Kun jo viidennet sateet kevään 2020 jälkeen ovat jääneet hyvin vaatimattomiksi, ovat karjan laidunmaat käyneet olemattomiksi. Kamppailu laitumista ja sitä kautta myös omasta toimeentulosta on yksi syy sille, miksi väkivalta ottaa vallan Kenian Kerion laaksossa joka vuosi.



Voit kuunnella Tekoja-podcastin jakson Kenian karjavarkaista iTunesista, Suplasta ja Spotifysta.


Kirkon Ulkomaanavun viestinnän asiantuntija Elisa Rimaila matkusti lokakuussa 2022 Kerion laaksoon kuvaamaan Yhteisvastuukeräyksen dokumenttielokuvia yhdessä kuvausryhmän kanssa. Matkan aikana kuvausryhmä tapasi ja haastatteli sekä nuorempana karjavarkaiden joukkoon kuulunutta nuorukaista että nuorta naista, joka oli jäänyt leskeksi ja kahden pienen lapsensa yksinhuoltajaksi, kun naapuriyhteisöstä peräisin olleet karjavarkaan surmasivat hänen puolisonsa.


Tekoja-podcastin kauden 2023 ensimmäisessä jaksossa juontaja Ulriikka Myöhänen ja Elisa keskustelevat Kerion laakson tilanteesta ja ilmastokriisin vaikutuksista väkivallan juurisyihin.


Kuuntele lisää Tekoja.

Saavutettava versio keskustelusta

Musiikkia

Ulriikka Myöhänen [00:00:10]:

No moikka Elisa, täällä Ulriikka.

Elisa [00:00:12]:

No moi Ulriikka

Ulriikka Myöhänen [00:00:14]:

Hei missä sä meet tällä hetkellä? Onks sulla aikaa jutella.

Elisa [00:00:17]:

No joo me ollaan täällä Keniassa Kerion laaksossa, nii on mulla, just sattuu olemaan hetki aikaa.

Ulriikka Myöhänen [00:00:25]:

No okei. Onpas mahtava juttu, että sain sut kiinni. Minkäslainen keli siellä Keniassa on ollu nyt?

Elisa [00:00:32]:

No siis täällähän on siis aivan tämmönen helteisen kesäisen äärimmäisen kuuma, et joka päivä on ollu kolmeekymmentä astetta. Ja aika moinen aurinko polttaa päiväntasaajalla melkeen kun ollaan niin ei mikään ihme.

Ulriikka Myöhänen [00:00:51]:

Okei, onks noi ollu nyt vuodenaikaan nähden ihan tavalliset sääolosuhteet?

Elisa [00:00:58]:

No mun käsityksen mukaan vähän niinku odotellaan, että ihan just pitäis alkaa sadekauden. Mutta niinkun uutisissakin on ollut tässä aika ajoin pidemmän aikaa tietoo siitä, että siis nää sateet on täällä itäisessä Afrikassa olleet vähän häiriintyneet tässä viimesen parin vuoden aikana, eli kunnon sateita ei oo oikeestaan saatu näillä seuduilla kuluneiden kahden vuoden aikana, vähän reilunki kahen vuoden aikana. Että vähän jännittävää on. On täällä vähän ripsiny iltasin ja öisin täällä, missä me ollaan yövytty, mutta aika kuivaa on.

Ulriikka Myöhänen [00:01:44]:

Niinpä. Yleensä tää Suomen syksy on sellasta aikaa, että sielläki mitäis enemmälti sadella sitte. 

Elisa [00:01:50]:

Kyllä, kyllä.

Ulriikka Myöhänen [00:01:52]:

No hei te ootte ollu kuvaamassa sitä yhteisvastuudokkaria kirkon ulkomaanavun viestinnän porukalla, niin mites teillä on reissu menny ja mitä teille on jääny päällimmäisenä mieleen?

Elisa [00:02:02]:

No siis ilmastonmuutoshan vaikuttaa tosi paljon täällä ihmisten paikallisten ihmisten elämään. Ja kuten kaikkialla muuallakin se ei vaikuta silleen tasapuolisesti kaikkiin samalla tavalla, vaan se on ehkä vähän jopa tehny osasta tätä Kerion laakson elämää paljon hankalampaa kun taas sitten toisessa osassa. Elikkä tässä kukkuloiden puolella, missä me ollaan nyt paljon oltu, on vähän vihreempää. Sit tosta menee tommonen toi Keriojoki, jonka toisella puolella alkaa toinen maakunta, Baringo. Me ollaan siis oltu nyt täällä Elgeyo-Marakwetin puolella. Niin tuolla Baringon puolella, mikä on enemmän tuolla laaksossa, niin sen huomaa siinä melkeen heti siinä joen ylityksen jälkeen, miten se maasto muuttuu sellaseks tosi kuuma tai sellaseks hiekkaiseks, et siellä ei ookaan enää semosta aluskasvillisuutta. Täs tää ilmastonmuutos on voimistanu sitä sellasta, et siel ei kasva juuri mitään paitsi piikkipuskaa ja kaktusta. Ja sithän se tuota täällä on aika aktiivinen on- ja off -tyyppinen konflikti näiden eri ihmisryhmien välillä, mikä johtuu just osittain karja, johtuu se siitä, että on huono, kaikki on kauheen riippuvaisia karjasta, ja tuolla toisella puolella on kauheen huono laiduntaa sitä karjaa, ja täällä toisella puolella on vähän parempi. Täällä on toimeentulo tosi paljon siitä karjasta kiinni ja toisella puolella vähän enemmän ku toisella, niin se on on sellanen pitkällinen konflikti, joka liittyy toimeentuloo mutta myös ilmastonmuutokseen, joka hankaloittaa toimeentuloa.

Ulriikka Myöhänen [00:04:00]:

Okei, kuulostaa aika haastavalta tilanteelta. Pakko kysyy tosta tarkemmin, kun siis Keniahan ei oo mulle mitenkään erityisen tuttu maa, niin missä päin Keniaa tää Keriojoki sijaitsee, niin missä päin ilmansuunnallisesti tällä hetkellä olette?

Elisa [00:04:15]:

Joo, Keriojoki tosiaan halkoo tämmöstä Kerion laaksoa, joka sijaitsee, tää on Nairobista vähän luoteeseen. Eli tää tavallaan ei olla missään Ugandan rajalla, mutta luoteeseen päin.

Ulriikka Myöhänen [00:04:37]:

Nii just. Kerroit, että tää ilmastonmuutoksenki haastama tilanne on aiheuttanu jo pitkän aikaa ihmisten ja ihmisryhmien välille kahnauksia paikallisia konflikteja, niin mitä kaikkea näiden konfliktien taustalla oikeestaan on?

Elisa [00:04:56]:

Siis joo vähän eri tietojen mukaan tää konflikti on jo alkanu 60-luvulla enemmän tai sitte 90-luvun alussa, ja sit se on käsittääkseni kiihtyny koko ajan. Täällä etenki sillon ku kuiva kausi alkaa ja laiduntaminen käy hankalaks, nii sitte ihmiset rupee tai tää konflikti rupee aktivoitumaan. Ja tää on kyse, mikä tätä konfliktia tuottaa, niin siinä on periaatteessa kolme asiaa. Et se on se, että ihmisten pääasiallinen toimeentulo tällä seudulla koko Kerion laaksossa oikeestaan on perinteisesti liittyny tähän karjaan lihakarjaan, et se on tää, et ne voi olla myös kameleita. Lihanautoja ja kameleita. Se on arvokkainta omaisuutta, mitä ihmisillä täällä on. Et jos sulla ei ole karjaa, niin sit sulla ei käytännössä oo kauheesti omaisuutta. Täällä on sit tähän liittyen on ilmeisesti vähän sellanen vois sanoa, että ammattirikollisuus, mutta on myös tällästä ammattirikollisuus siihen liittyen, että varastellaan sitä karjaa puolin ja toisin. Ja ei pelkästään näiden kahden mainitseman alueen välillä, vaan myös laajemmin. Että tossa oli just Turkanan alueella pari viikkoa aikasemmin ku me tänne tultiin nii oli sellanen tosi iso karjavarkaus, jossa kuoli kaheksan poliisia, ja oli tavallaan siis sellanen, et ne on ammattirikollisia ja niillä on tuliaseet käytössä ja näin, mut sit toisaalta tähän liittyy myös vähän sellasta samaa, ku vähän joka puolella semmoseen radikalisoitumiseen, että se on myös osa sellasta perinteistä nuorten miesten initiaatioriittiä, että pitää osoittaa oma miehuus jollain tavalla, ja se on liittyny tälläseen koti, paitsi että puolustetaan omaa kotia ja omaisuutta naapureilta, mutta myös osallistutaan sellasiin tilanteisiin, joissa varastetaan niiltä naapureilta sitten taas sitä karjaa.

Ulriikka Myöhänen [00:07:25]:

No aika hurja tilanne. Onks se ihan osa tämmöstä aikuistumista paikallisilla nuorilla sitte, että pitää varastaa karjaa, että voi tulla mieheksi.

Elisa [00:07:35]:

Osittain on, mutta tässä on myös vahvasti se, että on tullu todettua, että on jotkut markkinat, jotka sitten ostaa niitä varastettuja eläimiä, että se on tavallaan toimeentulon tapa sitte myös. Että se on ihan, että kun pojat alkaa lähestyä teini-ikää, niin saatetaan ottaa mukaan näihin erilaisiin ryöstelyoperaatioihin tai vähintään puolustamaan sitä omaa karjaa sitte. Mutta oli siitä ilmastonmuutoksesta puhetta, niin se myös tuo sitä konfliktia, kun ihmiset tulee laiduntamaan tuolta kuivalta puolelta tänne vähän rehevämmälle puolelle, niin se synnyttää eripuraa ja toki luo niille varkaillekin tilaisuuksia sitten. Että näin. Mutta pääasiallisesti tilanne on se, että karja on arvokasta, ja sitä varastellaan molemmin puolin ja kaikkien välillä suunnilleen. Ja etenki sillon kun on kuivakausi, se tilanne eskaloituu.

Ulriikka Myöhänen [00:08:48]:

Kuulostaa paikallisesti aika haastavalta tilanteelta tosiaan, kun on haastava tilanne näiden sateiden kanssa, jotka ei oo nyt pariin vuoteen tullu kunnolla. Ilmastonmuutos kiihtyy. Resursseja on vähän. Toimeentulo on niin riippuvainen tästä karjasta ja sit on vielä nää kahnauksia aiheuttavat karjavarkaudet. Tosi haastavan kuulonen tilanne. Ootsä siis päässy juttelemaan näiden paikallisten karjavarkaiden kanssa siellä, vai onks he jossakin piilossa?

Elisa [00:09:20]:

No eihän he silleen välttämättä huutele itsestään, että täällä ollaan. Mutta meillä on ollu täällä kirkon ulkomaanavulla on ollu sellanen rauhan projekti, jossa on sitten tenty sekä nuorten että naisten ryhmien kanssa sellasta rauhan työtä, johon liittyy myös toimeentulotyötä, eli järjestetään tai annetaan mahdollisuuksia ihmisille johonkin muuhun toimeentuloon kun karjankasvatukseen esimerkiks maanviljelykseen siellä, missä se on mahdollista. Ja sit on esimerkiks mehiläisten kasvatusta, koska mehiläiset ei oo häiriintyny tästä ympäristöstä tällä seudulla. Mut joo, kyl me tavattiin tosiaan yks entinen karjavaras tossa kuvausten yhteydessä ja jututettiin häntä, ja hän kerto aika paljon siitä elämästä, että mitä se oli ja mikä johti siihen, että hän pääty nuorena poikana jo sitte mukaan näihin. Ja hänellä oli itseasiassa tavallaan koskettava tausta, että täs on vielä se, että tähän on sukupolvia kiertyny tähän, niin hänenki isänsä oli kuollu karjavarkaiden hyökkäyksessä, kun hän on ollu vielä pieni. Mutta voitais ehkä kuunnella. Mulla on tässä ääninäyte Koririn tarinasta, niin tota kiinnostaisko sellanen?

00:11:00]: [ääninäyte]

Elisa [00:11:33]:

Joo, elikkä tosiaan täähän on niinku hänki kerto tossa nauhalla, niin heitä saattaa olla satoja tai useampi sata nuorta miestä ja jopa lapsia, niin kokoontuu yhteen, et ne päättää jossain määrin siitä, millon ne lähtee ja mitä ne tekee ja mihin ne menee. Ja se tuntuu ihan valtavalta tälleen se eläinten määrä, mitä ne pystyy sieltä kuljettamaan. Ja kun tää on oikeesti sellasta piikkipuskasta maastoa kaikin puolin. Täällä on myrkyllisiä käärmeitä, mustaa mambaa ja vastaavaa. Niin jotenkin kun tää kaikki tapahtuu yön pimeydessä, ja ei oo tosiaan katuvaloja eikä välttämättä kuljeta teillä. Täällä ei siis kovin monia teitä mene, että niitä pitkin pääsis paikasta toiseen salaa, niin tuntuu ihan älyttömältä, miten isoja määriä eläimiä he pystyy viemään kerralla ja miten toimii tavallaan tosi järjestäytyneestikin. 

Ulriikka Myöhänen [00:12:47

Siis miten ison skaalan hommaa se on, että miten paljon niitä eläimiä yleensä viedään kerralla, et onks kyse yksittäisistä vai ihan kokonaisista laumoista vai?

Elisa [00:12:58]:

No se riippuu just siitä, kuin monta ihmistä siihen ryöstöön osallistuu. Mutta jos siihen osallistuu niinku hänki kertoo jotain parisataa tämän puolen nuorta tai miestä, niin niit saatetaan siis ihan tuhat jopa ellei jopa parituhatta yhden yön aikana käydä hakemassa. Mut sit ne jaetaan, et kukaan ei kuljeta niin isoa laumaa tietenkään. Et se ehkä herättäis jo vähän huomioo

Ulriikka Myöhänen [00:13:33]:

Vois olla ehkä vähän.

Elisa [00:13:34]:

Vaan sitte tota mut et tota tosi kiinnostavaa oli kuulla, kun hän kerto näistä retkistä, mitkä on jo menneisyyttä hänen kohdalla.

Ulriikka Myöhänen [00:13:53]:

Tavallaan ymmärtää sen, kun se toimeentulo tulee tällä alueella tästä karjasta, niin jotenki tavallaan inhimillisesti ymmärtää sen, että voi syntyä tällasia tilanteita, joissa se karjan varastaminen tuntuu tosi houkuttelevalta vaihtoehdolta ja keinolta lisätä sitä omaa toimeentuloa ja oman perheen hyvinvointia. Mut eihän tää kovin kestävää toimintaa tietenkään oo.

Elisa [00:14:17]:

Nii.

Ulriikka Myöhänen [00:14:18]

Onks kirkon ulkomaan avulla jotain eväitä auttaa näitä paikallisia ihmisiä?

Elisa [00:14:21]:

No siis se, mitä täällä on tosiaan tehty, on sitä toimeentulotyötä, et tavallaan kun ohjataan se energia johonkin muuhun, mitä täällä voi tehdä, niin käytännössä niinku tämänkin nuorukaisen tapauksessa, niin hän oli saanut itselleen kunniallisen elannon siitä, että hän viljelee maata, ja hänellä on sellanen pieni putiikki. Täällä kasvaa mangoja tosi paljon, niin esimerkiks niitä mangopuita kasvattamalla voi saada toimeentuloa itselleen, ja tuolla, missä on vähän vaikeempi kasvattaa mitään tuolla toisella puolella, niin siellä on just mehiläisten kasvatusta ja hunajaa ja tän tyyppistä, ja toki toimeentulo on ongelma myös niille naisille, jotka on esimerkiks että puoliso on kuollu näissä konflikteissa. Mut sit on yks juttu vielä, missä sitten täällä on varsin kiinnostava projekti on noille nuorille miehille just suunnattu tämmönen jalkapallokerho, missä ne sitten harjottelevat ja sitten ne käy pelaamassa sellasia ystävyysotteluja tai turnauksia näiden naapurimaakuntien nuorten kanssa, ja kuulemma täällä on joskus tehty niinki, että on sekotettu ne joukkueet sitte vähän yllätyksenä ja sanottu, että nyt pelaatteki sekajoukkueena, et joutuuki pelaa samassa joukkueessa. Ja me käytii kattomassa

Ulriikka Myöhänen [00:16:13]:

Nii just, sehän on kiinnostavaa

Elisa [00:16:16]:

Nii me käytii kattomassa yhtä sellasta peliä, joka järjestettiin täällä olomme aikana, ja kyl täytyy sanoa, että ei niin siistiä jalkapalloa nää, kun avaa telkkaria ja yrittää kattoa jotain valioliigaa tai jotain kansainvälistä ottelua. Ei sillä, että minä katsoisin jalkapalloa kovin usein, mutta mitä minä pystyin sieltä kentän reunalta sanomaan, niin ei ollu sellasta repimistä ja tönimistä ja nyhtämistä, vaan aika hyvin pelattiin palloa. 

Ulriikka Myöhänen [00:16:47]:

Oliko tää jalkapallojuttu siis millä lailla Kirkon Ulkomaanapuun liittyvä? Tuetaanko me tätä toimintaa?

Elisa [00:16:53]:

Joo, se on osa meidän rauhantyötä tällä alueella.

Ulriikka Myöhänen [00:16:58]:

Aivan.

Elisa [00:16:59]:

Sit hän sano myös

Ulriikka Myöhänen [00:17:04]:

Rauhan työ kuulostaa, sano vaan.

Elisa [00:17:06]:

Sano siitä vielä, että samalla oppii myös tuntemaan toisella puolella olevia nuorukaisia, niin siinä syntyy sellasia melkeen jopa ystävyyssuhteita, että tuntee ne toisella puolellla olevat tyypit, niin sit on ehkä vaikeempi lähtee sotajalalle niiden kanssa.

Ulriikka Myöhänen [00:17:31]:

Se on varmasti justiinsa näin. Rauhantyö kuulostaa konseptina siltä, että se tapahtuu jossain tosi korkeella tasolla pyöreissä pöydissä hienoissa saleissa, mutta tää on hyvä esimerkki siitä, miten sitä voi ihan paikallistasolla tehdä. Pystytään tällästä vuoropuhelua eri ihmisryhmien ja yhteisöjen välille kehittämään.

Elisa [00:17:54]:

Joo, kyllä. Se on nimenomaan siis tää on ollu Kirkon Ulkomaanavun työssä se keskeisessä asemassa, että kaikki otetaan mukaan siihen rauhantyöhön, ja erityisesti naiset. Et koska naiset edustaa myös luonnollisesti näiden nuorten äitejä siinä, niin aika monelle se äidin sano on mahdollisesti se, mitä ne kuuntelee. Ei kaikki. Niinku tämäki meidän nuorukainen, jota haastateltiin, niin kerto, ettei hän moneen vuoteen kuunnellu, mitä äidillä oli sanottavaa näistä karjavarkaushommista, mutta joo siis naiset on tosi tärkeessä asemassa rauhan työssä.

Ulriikka Myöhänen [00:18:44]:

Hei sä oot jutellu paljon kenialaisten nuorten kanssa tässä viime viikkoina siellä, ja tässä meidänki puhelun aikana on tullu aika paljon näitä haasteita ja vähän myös ratkasuja niihin, mutta millanen käsitys sulle on syntynyt, että millasta tulevaisuutta nuoret näkevät itselleen siellä? Tää maailmantilanne on kuitenkin aika hurja tällä hetkellä ihan globaalistikin.

Elisa [00:19:03]:

Tääl on ollu niin pitkään sellasta turvattomuutta ja väkivallan kierrettä, että se on ehkä vähän vaikee ehkä ajatella, että se sillee loppuis, mutta yllättävän moni, nyt täällä on siis ollu useamman kuukauden ajan tosi rauhallista, mutta tilanne voi muuttuu tosi äkisti. Mut siis yllättävän moni on myös sanonu, kun niiltä on kysyny, että pelottaako tai tunteeko olonsa jotenki turvattomaks, nii ne on vaan ollu silleen, no ei, [en saa sanasta selvää] as usual, että siihen kysymykseen on ollu sillee vaikee saada. Mut sit taas ne, jotka on koulussa, niin ne on sit taas varmaan aika motivoituneita tekemään siellä koulussa ollessaan kovasti hommia, että pääsee pitkälle.

Ulriikka Myöhänen [00:20:05]:

Mikä se yleistilanne siellä alueella nyt on, missä te ootte ollu muutaman viikon ajan? Käykö lapset ja nuoret koulua? Onko mahollista ylipäätään päästä kouluun?

Elisa [00:20:13]:

No se itseasiassa riippuu tosi paljon siitä, että missä nää lapset ja nuoret on. Että ymmärrettävistä syistä erityisesti tän vähän niinku kahden alueen raja-alueelta on ilmeisesti aika paljon kouluja tyhjentyny, että niissä ei oo normaali oppilasmäärä. Yhessä koulussa, missä me käytiin vierailulla, ne sano, että siellä on normaalisti joku reilu tuhat oppilasta, mutta sitten helmikuun jälkeen, kun helmikuussa oli vuos sitte paha tilanne päällä, niin sillon on muuttanu tosi paljon ihmisiä pois täältä tai vähintään ne on lähettäny lapset muualle kouluu, jotka on voinu lähettää, että noi koulut on aika paljon tyhjentyny. Mutta sitte erityisesti tuolla Baringon puolella ja Länsi-Pokotin alueella on ilmeisesti myös niin, että niitä kouluja on ollu jotenki vähän huonosti tai kaikilla ei oo mahdollista mennä niihin, koska köyhyys, koska lapset tarvitaan paimentamaan niitä eläimiä. Katsotaan tärkeämmäksi, että ne on paimentamassa eläimiä, tai että se on lapsille turvallisempaa vanhempien mielestä, kun että he kulkis pitkän matkan kouluun tai olis siellä koulussa, johon saattaa myös hyökätä vaikka se ei periaatteessa ole se ensisijainen kohde. Niin kyllä se kouluun pääseminen on selkeesti sellanen kynnyskysymys, ja sen eteen on nyt alettu tehdä paljon töitä kirkon ulkomaanavunkin puolelta.

Ulriikka Myöhänen [00:22:13]:

Joo. Vielä kysyn sen, kun mainitsit siitä, että monesti lasten työpanosta tarvitaan kotitöissä tai karjan hoitamisessa ja huoltamisessa. Nii miten sit tyttöjen elämä, et onks heillä samanlainen, et miten tytöt tekee? Käyks he koulua?

Elisa [00:22:32]:

Joo no siis käy ja ei käy ihan ku pojatkin periaatteessa. Sit taas tyttöjen, et täällä tyttöjen asema ehkä perinteisesti on ollu se, että he on ollu kotona ja auttanu kotitöissä, ja valitettavan moni menee naimisiin tosi nuorena, jopa ihan teini-ikäsenä. Toinen asia, mikä osassa tätä laaksoa vaikeuttaa sitä lasten, erityisesti tyttöjen, koulunkäyntiä on se, että tääl on eläny varsin vahvana ja ilmeisesti elää vieläkin se tyttöjen silpomisen perinne, ja elikkä tyttö tavallana kun tulee sopivaan ikään, mikä on siinä varhaisteini-iässä, niin se tarkottaa yleensä, että jos perheellä tekee jotenki tiukkaa, nii on kannattavampaa hommata sille tytölle puoliso, koska sitten saa sieltä toiselta puolelta jotain karjaa tai jotain omaisuutta ja tilanne paranee tällä tytön lapsuudenperheellä. Mutta samalla se tarkottaa sitä, että työtn koulunkäynti loppuu. Tälläsiäkin esimerkkejä on toki tullu eteen.

Ulriikka Myöhänen [00:24:01]:

Kyllä. Kuulostaa tosiaan, että monenlaisia haasteita siellä paikallisissa yhteisöissä tällä hetkellä on. Ja onneks joitakin ratkaisujaki ollaan pystytty kehittämään esimerkiks just tää rauhantyö, mikä tapahtuu paikallisesti näissä yhteisöissä, ja hienona esimerkkinä toi jalkapallohanke ja jalkapallon pelaaminen eri yhteisöjen välillä. Se kuulostaa ihan mahtavalta jutulta.

Elisa [00:24:27]:

Joo ja tytöille on sit ja nuorille naisille semmosia omia tavallaan nuorten naisten ryhmiä, missä he voi tavata toisiaan.

Ulriikka Myöhänen [00:24:38]

Okei, kiva. No te ootte ollu siellä nyt sen pari viikkoa kuvaamassa yhteisvastuudokumenttia, niin millä tavalla tää paikallinen yhteisö on ottanu teidät vastaan?

Elisa [00:24:48]:

No kyllähän luonnollisesti ollaan herätetty aika paljon huomioo perinteisesti jo sen puolesta, millasella kalustolla me tullaan ja liikutaan. Ja siitäki syystä, että tää ei oo perinteisen turismin aluetta ainakaan vielä ja näin. Mutta ihmiset on kyllä ketä ollaan tavattu, tosi ilosia ja toivottanu meidät tervetulleeks tosi kauniilla tavoilla ja ollu auttavaisia niin paljon ku voi. Ja sit on ollu tietysti vähän hyvä huomata, miten asiat toimii paikallisesti. Että meillä on ollu molemmilta puolilta paikallinen tällanen kyläpäällikkö tai aluepäällikkö matkassa mukana, niin se helpottaa myös sitä, miten päästään lähestymään. Hyvin perinteistä tai paikallisesti hyvin perinteisin tavoin täällä pitää vaan toimia, että kun menee ihmisiä tapaamaankin, niin se ei oo  vaan niin, että koputetaan oveen, vaan ensin menee päällikkö ja sitte me mennää perässä ihmeteltäviks sinne. Mutta pääosin tosi positiivisesti.

Ulriikka Myöhänen [00:26:14]:

Joo. No siltä kyllä kuulostaa. Hyvä juttu. Mutta eiks sulla ollu nyt jotain kuvauksia tulossa tässä iltapäivälläki, niin mä taidan päästää sut jatkamaan hommia siellä Keniassa. 

Elisa [00:26:26]:

Joo, kiitos. Kohta lähdetään taas tonne 30 asteen helteeseen rytyyttelemään.

Ulriikka Myöhänen [00:26:32]:

Oho. Tsemppiä paljon matkaan, ja turvallista kotimatkaa sitten, kun sen aika koittaa. En malta oottaa, että nään sen dogumentin

Elisa [00:26:40]:

Moi moi, jees, kiitos, moi moi.

Ulriikka Myöhänen [00:27:44]:

Hyvä juttu. Palataan, Elisa. Moi moi.

Musiikkia

Piirretyistä voi pian tulla nairobilaiselle Christine Murugille ammatti 

Nairobilainen Christine Murugi rakastaa piirrettyjä, ja pian niistä voi tulla hänelle ammatti 

Kirkon Ulkomaanapu on jo pitkään tukenut nuorten ammattiin valmistumista. Kampaajat, kokit ja mekaanikot ovat perinteisiä ammatteja, mutta muuttuvien työmarkkinoiden mukana myös koulutustarpeet muuttuvat. Keniassa koulutetaan nyt digiosaajia. 

PIENESSÄ LUOKKAHUONEESSA Kenian pääkaupungissa Nairobissa istuu 18 nuorta näppäilemässä tietokoneita. Yksi opiskelijoista, Christine Murugi, pyörittelee Kätyrit-elokuvasta tuttua 3D-mallia ja miettii, mikä on paras tapa animoida hahmon käsi. 

20-vuotias Murugi opiskelee Kirkon Ulkomaanavun luovien alojen (Creative Industries) -ohjelmassa animaattoriksi. Opinnoissaan hän harjoittelee luomaan kolmiulotteisia hahmoja ja liikuttamaan niitä.  

”Pidän todella paljon piirretyistä. Ne ovat niin hauskoja, rakastan niiden tarinoita. Minusta olisi mielenkiintoista olla mukana luomassa piirrettyjä”, Murugi kuvailee. 

Tällä hetkellä Murugia inspiroi muun muassa Disneyn animaatioelokuva Bolt, joka kuvaa koiran elämää tv-tähtenä. Murugi ammentaa ideoita myös aniomaatiosarja DC League of Super Petsistä, joka kertoo supersankareiden lemmikkieläimistä. 

Luovien alojen koulutusohjelmasta valmistutaan graafikoiksi, digimarkkinoijiksi ja animaattoreiksi

KUA:n luovien alojen koulutusohjelma on ilmainen ja suunnattu vähävaraisille opiskelijoille. Opiskelijat kouluttautuvat ohjelmassa esimerkiksi graafikoiksi, digimarkkinoijiksi tai animaattoreiksi. Christine Murugi on onnellinen mahdollisuudesta, sillä ilman sitä yksinhuoltajaperheen ainokaisella ei olisi mahdollisuutta opiskella. 

Kenialainen nainen hymyilee.
Christine Murugi riemuitsee mahdollisuudesta tehdä animaatioelokuvista itselleen ammatin Kirkon Ulkomaanavun luovien alojen koulutusohjelmassa Kenian Nairobissa. Kuva: Björn Udd / KUA

”Kun korona tuli, äidin rahatilanne kiristyi entisestään. Silloin jouduin jäämään pois koulusta.” 

Toimeton Christine Murugi muutti asumaan setänsä luo, jotta äiti pystyi työskentelemään enemmän. Sedän luona Murugilla oli enemmän seuraa, ja hän pystyi myös auttamaan setäänsä kotiaskareissa.  

”Onneksi kuulin tästä ohjelmasta, niin sain tilaisuuden jatkaa opiskelua.” 

Opintojen alku jännitti. Animointi on maailmanlaajuisesti ja myös Keniassa miesvaltainen ala, ja Christine Murugi on luokkansa ainoa nainen.  

”Tullessani olin ainoa tyttö 18 oppilaan luokalla. Aluksi se oli aika jännittävää, mutta nyt olen ystävystynyt luokkatovereitteni kanssa, joten voin olla vapautuneempi”, hän sanoo. 

Koulukaverit ovat alkujännityksen jälkeen yksi opintojen parhaita puolia. Murugi pitää uusista ystävistään. Hänestä on erityisen hauskaa pallotella ideoita ja vaihtaa ajatuksia luokkakavereidensa kanssa. 

Älypuhelimet ovat Keniassa tietokoneita tutumpia

Vaikka älypuhelimet ovat yleisiä Keniassa, joillekin opiskelijoille tietokone on yhä täysin tuntematon esine. Kaikki koulutusohjelman opiskelijat käyvät tietotekniikan peruskurssin.  

Christine Murugi osasi käyttää tietokonetta jo entuudestaan. Hänellä oli lukiossa tietokonetunteja, joten perustoiminnot ovat tuttuja. Muutenkin opinnot ovat sujuneet suunnitellusti. 

”Olen ehkä luokan paras”, hän naurahtaa. ”Tai ainakin pärjään hyvin.” 

Kenialaisen naisen olkapään takaa kuvattu kannettavan tietokoneen näyttö.
Nairobilainen Christine Murugi harjoittelee animoidun hahmon rakentamista kannettavalla tietokoneellaan. Kuva: Björn Udd / KUA

Hyvästä menestyksestä huolimatta tulevaisuus arveluttaa Murugia hieman. Keniassa digiteollisuus on nousussa, mutta kilpailu on kovaa ja maailmanlaajuista. Vakituisen työpaikan löytäminen saattaa olla kiven takana, ja moni toimii freelancerina. 

”Onhan se vähän lannistavaa välillä, mutta olen silti optimistinen. Tiedän olevani todella hyvä animaattori, joten olen varma, että pystyn myymään taitojani.” 

Christine Murugi on päättäväinen. Ei ole kahta sanaa siitä, mitä hän haluaisi tehdä tulevaisuudessa. 

”Ehdottomasti elokuvia! Rakastan elokuvia, ja niitä haluan tehdä. Voisin tällä koulutuksella luoda esimerkiksi verkkosivuja, mutta ainakin toistaiseksi tähtään elokuvateollisuuteen.” 


Teksti ja kuvat: Björn Udd 

”Pelkään, ettei sateita enää tule” – Pohjois-Kenian paimentolaiset ovat menettäneet kuivuuden vuoksi kaiken

”Pelkään, ettei sateita enää tule” – Pohjois-Kenian paimentolaiset ovat menettäneet kuivuuden vuoksi kaiken

Itä-Afrikka sinnittelee ennennäkemättömän kuivuuden keskellä. Lokakuusta 2020 alkaen neljä perättäistä sadekautta on jäänyt vaisuiksi, ja viideskin uhkaa epäonnistua. Pohjois-Keniassa paimentolaisväestö on menettänyt koko omaisuutensa eli karjansa, joka on perinteisesti ollut alueen ylivoimaisesti suosituin sijoituskohde.

SHEDO ISACKO ROBA, 25, aloitti taivalluksensa lähimmälle porakaivolle ystäviensä kanssa edellispäivänä. Matkaa on noin 40 kilometriä, ja olosuhteisiin tottunut nuori nainen taittaa sen parissa päivässä. Shedo Isackon kotikylässä, Pohjois-Kenian Garerussa, ei ole vettä. 

Shedo Isacko tietää, miten epäonnistuneet sadekaudet toisensa jälkeen koettelevat paikallisten ihmisten elämää.  

Kenialainen nainen istuu ulkona pesemässä käsin pyykkiä muoviastiassa.
Kaikkialla leijuva hiekkapöly on vaikeaa pestävää vaatteista. Vettä saadakseen Shedo Isacko Roban, 25, pitää kävellä 40 kilometriä. Kuva: Björn Udd / KUA

“Viimeisen kahden vuoden ajan olen tullut tänne hakemaan vettä ja etsimään ruokaa lapsilleni”, Shedo Isacko kertoo pestessään pyykkejään kaivolla. 

Pyykit ovat hiekkapölystä niin likaisia, että vesi muuttuu heti ruskeaksi ja huuhtelukertoja tarvitaan useampia.  

Pyykinpesun päätteeksi Shedo Isacko täyttää kuluneen näköiset keltaiset muovikannut vedellä ja sitoo ne aasin selkään kotimatkaa varten. 40 litraa vettä riittää viisihenkisen perheen tarpeisiin kahdeksi päiväksi, mutta ruokaa Isacko ei kuivuuden takia löydä tarpeeksi. 

“Jaamme perheen kesken sen, minkä saamme. Välillä meillä on ruokaa, välillä meillä ei ole. Elämä on kovaa.” 

Ensimmäisenä kuolee karja

Isackon perhe elää paimentolaisina, kuten valtaosa seudun asukkaista. Kuivuus on tappanut perheen karjan miltei kokonaan, ja Shedo Isacko suree paitsi menetettyä omaisuutta myös tulevaa. 

“Pelkään, ettei sateita tule enää. Kun karja on jo kuollut kuivuuteen, tulemme seuraavaksi menettämään ihmishenkiä. Sitä pelkään.” 

Virallisten tietojen mukaan Keniassa ei ole vielä toistaiseksi kuollut ihmisiä kuivuuteen tai ruokapulaan. Naapurimaa Somaliassa tilanne on jo askelia pidemmällä: YK:n raportin mukaan tuhannet ihmiset olivat menehtyneet lokakuun puoleenväliin mennessä ja jopa puoli miljoonaa ihmistä on vaarassa kuolla. Myös Pohjois-Keniassa Marsabitin alueen terveysviranomaiset ovat kehityksestä hyvin huolissaan. 

“Tällä hetkellä kuolemat alueella eivät suoraan johdu aliravitsemuksesta, mutta liittyvät vahvasti siihen. Moni kuolema varsinkin vanhusten keskuudessa johtuu sairauksista, jotka iskevät aliravittuun ihmiseen”, sanoo Marsabitin terveysviranomaisten ravitsemusjohtaja Bokayo Arero

Kuvan etualalla kaksi aasia kävelee vesikanisterit selässään aavikolla. Taustalla kävelee kenialainen nainen.

Pohjois-Kenian Marsabitissa itsensä perinteisesti paimentolaisina elättäneet ihmiset kärsivät pahimmin kuivuudesta, joka alkoi jo vuonna 2020. Vedenhakumatkat ovat venyneet kymmenien kilometrien mittaisiksi ja karjaa on kuollut jo paljon ravinnon ja veden puutteeseen. Kuva: Björn Udd / KUA

Aliravitut ihmiset sairastuvat muita helpommin esimerkiksi keuhkokuumeeseen, ripuliin ja tuberkuloosiin. Vanhusten lisäksi erityisen haavoittuvassa asemassa ovat lapset, raskaana olevat naiset sekä vammaiset. Syyskuussa 2022 teetetyn terveysseulonnan mukaan 92 prosenttia Marsabitin alle viisivuotiaista kärsii aliravitsemuksesta, ja heistä noin puolet on saanut kiireellistä hoitoa. 

Varsinkin lasten kohdalla aliravitsemus johtaa hyvin vakaviin, loppuelämän kestäviin seurauksiin.  

“Sekä fyysinen että henkinen kasvu kärsivät aliravitsemuksesta”, muistuttaa Bokayo Arero. 

Ruokapula koettelee myös henkisesti. Ihmiset, joiden koko omaisuus kirjaimellisesti kuivuu kasaan, voivat helposti kärsiä mielenterveysongelmista. 

“Väestö täällä on täysin riippuvainen tuotantoeläimistään. Ihmiset tekevät itsemurhia, kun he huomaavat, ettei heillä ole enää mitään”, sanoo Bokayo Arero. 

lapset istuvat koululuokassa pulpeteissaan Keniassa. Pöydillä on kirjoja ja vihkoja.
Aliravitsemus heikentää jo oppimistuloksia ja lisää poissaoloja Marsabitin alueella. Kuva: Björn Udd / KUA

Nälkä aiheuttaa poissaoloja koulusta

Ruokapula ja kuivuus näivettävät myös koulunkäyntiä.  Boru Haron kyläkoulun pihalla seisoo muutama kuivettunut puu, joiden varjossa energisimmät lapset leikkivät. Muut oppilaat istuvat koulurakennusten kattojen alla huilaamassa.  

Koulun rehtori Wako Salesa Dambi kertoo, että lapset jäävät kuivuuden ja ruokapulan takia pois koulusta. Kouluun tulevat oppilaat ovat yleensä väsyneitä, ja keskittyminen tunneilla tuottaa hankaluuksia. 

Kenialainen mies katsoo vakavana kameraan. Taustalla näkyy koulurakennus. Vasemmassa reunassa kuvaa on valkoinen kyltti, jossa on mustaa tekstiä.
Rehtori Wako Salesa haluaisi tarjota oppilaille kouluruokaa, mutta tällä hetkellä se ei ole mahdollista. Kuva: Björn Udd / KUA

“Minusta ihan ihmisyydenkin kannalta on tärkeää, että oppilaat saisivat perustarpeensa tyydytettyä. Jos heillä on vatsat täynnä, he kuuntelevat, oppivat ja saavat läksynsä tehtyä”, Wako Salesa sanoo. 

Aiemmin valtio tuki kouluruokailua, mutta tällä hetkellä tukea ei ole saatavilla. Resurssit ovat vähäiset elokuun vaalien jäljiltä. Vaalien jälkeinen vallanvaihdos on lähes kokonaan pysäyttänyt rahaliikenteen valtion ja paikallishallinon välillä. 

Kouluruokailu on lapselle tärkeä ateria ja monille syy tulla kouluun. Varsinkin nuorimmat oppilaat jäävät kuitenkin herkästi kotiin, jos he eivät ole saaneet ruokaa edeltävänä iltana. 12-vuotias George Guyo on palanut kouluun kymmenen päivän poissaolon jälkeen, ja istuu nyt eturivillä oppimassa, miten kelloa luetaan.  

“Vanhemmillani ei ole rahaa ruokaan, joten en pystynyt tulemaan kouluun. Kun en saa tarpeeksi ruokaa, terveydentilani heikkenee.” 

Kenialainen koululainen istuu pulpetissaan ja katsoo kameraan. Hänen takanaan näkyy muita luokkahuoneessa olevia oppilaita.
12-vuotias George Guyo oli koulusta kymmenen päivää pois, koska kotona ei ollut ruokaa. Kuva: Björn Udd / KUA

George Guyo huomaa selkeästi, että nälkäisenä koulunkäynti vaikeutuu ja oppimistulokset heikkenevät. 

“Kun minulla on nälkä, ajattelen ruokaa koko ajan, enkä pysty keskittymään tunnilla.” 

“Suurin toiveeni on, että meille lapsille riittäisi ruokaa ja, että meillä olisi mahdollisuus tasapainoiseen ruokavalioon.“ 

Keniassa järjestetään joulukuussa kansalliset kokeet peruskoulunsa päättäville kahdeksasluokkalaisille. Kokeen tulos määrittää pitkälti, mihin oppilas jatkaa peruskoulun jälkeen. Wako Salesa sanoo, että tulokset tulevat kärsimään ruokapulan takia. 

“Hyvän koetuloksen saaminen tulee olemaan vaikeaa niille lapsille, jotka ovat joutuneet jättämään aamiaisen ja lounaan väliin. Olisi hienoa, jos pystyisimme tarjoamaan oppilaille ruokaa, mutta se näyttää mahdottomalta. Vanhemmatkin ovat tällä hetkellä niin köyhiä, että heilläkään ei ole varaa lähettää lounasta mukaan kouluun”, Wako Salesa kuvailee toivottoman oloisena. 

Kuin pörssiromahdus Suomessa

Yksi isoimmista syistä alueen tämänhetkisen köyhyyteen on, että suurin osa karjasta on joko kuollut tai niin huonossa kunnossa, että se on menettänyt arvonsa. Aiemmin lehmä myytiin 20 000 Kenian shillingillä eli noin 160 eurolla. Nyt lehmän arvo on laskenut jopa 500 shillinkiin eli noin neljään euroon, sillä karja on kurjassa kunnossa ja moni yrittää samanaikaisesti myydä eläimiään teurastajalle.  

Paikallisesti tilanne vertautuu täydelliseen pörssiromahdukseen Suomessa, sillä paimentolaisväestö on perinteisesti sijoittanut koko omaisuutensa karjaan.  

50-vuotias Elema Gufu Sharamu on omien sanojensa mukaan ollut paimentolainen syntymästään asti. Hän on tuonut kamelilaumansa juomaan Kirkon Ulkomaanavun kunnostamasta kaivosta. Hänellä oli aiemmin paljon lehmiä ja vuohia, mutta suurin osa niistä on kuollut kuivuuden luomaan ruokapulaan. 

“Aiemminkin on ollut kuivia jaksoja, mutta tämä kaksivuotinen kuivuus on täysin poikkeuksellinen. Olosuhteet ovat johtaneet siihen, ettei ruoho kasva eikä eläimillä ole mitään syötävää.” 

Paimentolaisena Elema Gufu on tottunut liikkumaan. Lähimmälle porakaivolle hän taivaltaa kahdeksan tuntia. 

“Tämä kaivo on meille hyvin tärkeä. Jos sitä ei olisi joutuisimme matkaamaan vielä pidemmälle.” 

Turbaanipäinen mies katsoo kameraan Keniassa. Taustalla näkyy kameli.
Elema Gufu Sharamu on koko elämänsä ollut paimentolainen ja sijoittanut rahansa karjaan, mutta nyt iso osa hänen karjastaan on kuollut. Kuva: Björn Udd / KUA

Sharamun perheeseen kuuluu kaksi vaimoa ja yhdeksän lasta. Aiemmin hän pystyi helposti elättämään heidät, mutta tällä hetkellä tilanne on toinen. 

“Vien karjaa markkinoille ja myyn sitä siellä, mutta hinnat ovat pudonneet rajusti. Minulla ei riitä rahaa ruokaan, ja välillä joudumme jättämään lounaita väliin. Tuntuu pahalta, että minulla ei ole tarpeeksi ruokaa perheelleni.” 

Tällä hetkellä Elema Gufu Sharamu lainaa ruokaa naapureiltaan, mutta se ei ole kestävä ratkaisu. Hän pelkääkin perheensä puolesta. 

“Jos tämä kuivuus jatkuu ja loput karjastani kuolee, myös me tulemme kuolemaan. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. En osaa lukea, enkä osaa muita töitä. Kaupungissa minulle ei ole mitään.” 

Laiha valkoinen lehmä seisoo navetassa.
Pohjois-Keniassa on kuollut paljon nautoja ja muuta karjaa. Yhä elossa oleva karja on hyvin huonossa kunnossa, mikä vaikuttaa myös karjan rahalliseen arvoon. Kuva: Björn Udd / KUA

Marsabitin terveysviranomaiset ovat huomanneet, että osa väestöstä liikkuu asutuskeskuksia kohti. Mutta terveysjohtaja Bokayo Areron mielestä siitäkin koituu ongelmia. 

“Mielestäni se ei ole hyvä selviytymismekanismi. Oikeastaan töitä ei riitä edes niille, jotka ovat asuneet kaupunkien lähistöllä aiemmin. Koko perhe saattaa nyt muuttaa jonkun nuoren miehen luo, joka tekee päivätyötä rakennustyömaalla. Yksittäisen ihmisen tulot eivät yksinkertaisesti riitä siihen.” 

Kuivuus ja nälkä aiheuttavat konflikteja

Kenialainen nainen istuu viljasäkki edessään. Taustalla roikkuu kankaita.
Biftu Boroyani sai KUA:lta käteistukea. Sen avulla hän pystyi ostamaan perheelleen ruokaa ja maksamaan koulumaksuja. Kuva: Björn Udd / KUA

Mutta ihmiset joutuvat välillä olosuhteiden pakosta muuttamaan asutuskeskusten lähistölle. Marsabitissa heimojen välillä on jännitettä, joka välillä purkautuu rajusti syystä tai toisesta. Boroayanin perheen koti poltettiin yhteenotoissa vuosi sitten. Aiemmin kuusihenkinen perhe asui omassa talossaan. Heillä oli pieni viljelypalsta, josta he saivat tarpeeksi ruokaa ja he omistivat muutaman vuohen. 

“Kun asuin siellä pystyin elämään rauhassa. En tuntenut stressiä. Elimme hyvin viljelmillämme.” 

Nyt perhe on joutunut keksimään uusia tapoja elättää itsensä. Biftu Boroayanin aviomies tekee rakennustöitä. Kun Boroyaneilla on tarpeeksi ruokaa kotona, Biftu laittaa isomman satsin kerralla ja myy ruokaa lähialueen rakennusmiehille. 

“Viime aikoina meillä molemmilla on kuitenkin ollut vaikeaa löytää työmahdollisuuksia. Kuivuuden ja rahapulan takia harva rakentaa tällä hetkellä, joten rahan tekeminen on vaikeaa.”

Vaikean tilanteen vuoksi Biftu Boroyani pystyi tarjoamaan perheelleen ruokaa ainoastaan kerran päivässä. Häntä stressasi, kun hän huomasi, että lapset eivät edes jaksaneet leikkiä nälän takia. 

Talon raunio. Rakennuksen pihalla on vuohia.
Heimojen välisissä yhteenotoissa Pohjois-Kenian Marsabitissa saatetaan polttaa jopa taloja. Väkivallan uhka ajaa ihmisiä kotoaan pois. Kuva: Björn Udd / KUA

Nyt Boroyanin perhe on saanut käteisavustusta Kirkon Ulkomaanavulta. Avustus on 74 euron suuruinen, ja se annetaan kolmena perättäisenä kuukautena suoraan matkapuhelimeen mobiilirahana. Biftu Boroyani on vastaanottanut ensimmäisen avustuserän, ja sillä hän osti ruokaa ja maksoi lastensa koulumaksuja. Vaikka ruokaa on niukasti, Bifry Boroyanin mielestä lasten koulutus on vähintään yhtä tärkeää. 

“Jos lapset saavat hyvän koulutuksen he voivat saada hyvän työn ja tukea meitä myöhemmin. Sen takia pidän huolta, että koulumaksut maksetaan.” 

Vaikka ensimmäinen rahaerä meni ruokaan ja koulutukseen, BIFTUN toivoo voivansa aloittaa pienimuotoista liiketoimintaa seuraavilla avustuksilla. Hän suunnittelee ostavansa perustarvikkeita kaupungista ja myyvänsä niitä kotikulmillaan. BIFTUN kuitenkin pelkää, että kuivuus jatkuu. 

”En voi tehdä muuta kuin rukoilla, että sateet alkaisivat.” 


Teksti ja kuvat: Björn Udd 

Joukko naisia istuu kuivassa maassa. Naisilla on isoja ämpäreitä. Osa naisista pesee käsin pyykkiä. Taustalla on betonista rakennettu pieni rakennus.

Marsabitin alueen Pohjois-Keniassa on arvioitu kuivuuden pitkittyessä olevan matkalla samaan tilanteeseen, joka naapurimaassa Somaliassa on jo. Elämä on vaikeaa ja veden perässä pitää kävellä pitkälle. Ryhmä naisia pesi pyykkiä käsin kaivon lähettyvillä lokakuussa. Vuohet pärjäävät kuivuuden kanssa ja niukemmalla ravinnolla kuin naudat, jotka ovat arvokkaampaa omaisuutta. Kuva: Björn Udd / KUA

Jordanialaisen nuoren teknologiakeksintö auttaa maanviljelijöitä saamaan parempia satoja

“Tulevaisuudessa mittaan, en arvaile” – Jordanialaisen nuoren teknologiakeksintö auttaa maanviljelijöitä saamaan parempia satoja

Seger Marayha, 28, kehitteli laitteen, jonka hän toivoo virkistävän synnyinseutunsa tärkeintä elinkeinoa, maanviljelyä. KUA tukee nuorta maatalousinsinööriä apurahalla, jonka turvin tuotanto voi käynnistyä. 

ILMA SEISOO ja kärpäset pörräävät. Marraskuun alussa Jordania valmistautuu talveen, mutta maan länsiosissa, suojaisassa Jordanin laaksossa kesäiset olosuhteet jatkuvat.   

Kasvihuoneet pursuavat vihreää. Niiden välissä pakataan kurkkukuormaa, joka pian aloittaa matkan pääkaupunki Ammaniin. Siellä kurkut pikkelöidään ja myydään tarjoiltaviksi paikallisiin ravintoloihin.  

Sager Marayha, 28, seisoo polttavan auringon alla ja hypistelee käsissään pientä muovipussia. Sen sisällä on jotain, mikä voi tulevaisuudessa helpottaa viljelijöiden työtä ja parantaa satoja. 

“Tämä on prototyyppi, kuin pieni tietokone, jossa on monta sensoria”, Marayha kaivaa pussiaan. 

“Tämä sensori mittaa maaperän lämpöä, tämä arvioi kosteutta, tämä puolestaan happamuutta ja suolapitoisuutta.” 

Miehen kädessä on tekninen laite.
Sager Marayha sai Kirkon Ulkomaanavulta tukea maanviljelijöiden työtä helpottavan teknisen laitteen kehittämiseen. Laitteen on tarkoitus auttaa viljelijöitä suunnittelemaan kasteluun ja lannoittamiseen liittyviä asioita. Kuva: Sherbel Dissi

Viljelijöiden ei tarvitse enää arvailla Jordanin laaksossa

Marayha näyttää, miten keksintö toimii. Laite tökätään maaperään, ja pian viljelijä saa älypuhelimensa sovellukseen tietoja maaperän ominaisuuksista. Uusi mittaustulos putkahtaa näytölle viiden sekunnin välein. 

“Maanviljelijät Jordanin laaksossa käyttävät lannoitetta ja vettä ilman, että heillä on tarkkaa tietoa siitä, mitä viljelykset itse asiassa tarvitsevat. Voi olla, että maassa on jo niin paljon ravinteita, ettei siitä voi enää kasvaa mitään. Laite auttaa vähentämään lannoitteiden käyttöä ja kaiken varalta kastelua.” 

Marayha aloitti jo teininä työt pelloilla ja kasvihuoneissa. Yhteisö kannusti nuorta poikaa jatkamaan alan opintoja yliopistossa. Marayhasta tuli perheensä ainoa korkeakoulutettu henkilö.  

Opintojensa aikana Marayha tutustui erilaisiin maatalouden mittauslaitteisiin ja ihmetteli, miksi laitteet tuntuivat niin monimutkaisilta ja kankeilta. Voisiko yksi pieni ja helppokäyttöinen antaa kaiken tiedon kerralla? 

Pellolta kuvattu maisema Jordanin laaksossa. Horisontissa on vuoria ja niiden edessä näkyy rivi kasvihuoneita.

Jordanian, Israelin ja Israelin miehittämän Länsirannan välisen raja-alueen muodostava Jordanin laakso on ilmastoltaan lämmintä ja maaperältään hedelmällistä seutua, jossa paikalliset saavat elantoaan pitkälti maanviljelystä. Jordanian puolella laaksossa voidaan viljellä vuoden ympäri. Kuva: Sherbel Dissi

Kurkkuviljelijä on valmis investoimaan älyteknologiaan 

Pelloilta kertynyt käytännön osaaminen ja yliopiston opit auttoivat alkuun laitteen kehittelyssä. Hyvin pian teknologia alkoi herättää mielenkiintoa viljelijöiden ja median lisäksi myös tutkijoissa. 

“Ongelma on, ettei jordanialainen maatalous suuremmin houkuttele investoijia”, Marayha pohtii. 

Nuori maatalousinsinööri sai tukea Kirkon Ulkomaanavun ja Hollannin ulkoministeriön yhteishankkeesta. Se kouluttaa nuoria maatalousalan osaajia, jotta alalla olisi jatkossakin vetovoimaa. Osoitettuaan sitoutuneisuutensa ja kehittymishalunsa koulutuksessa Marayha sai apurahan, jolla hän pystyy aloittamaan laitteiden tuotannon ja myymään niitä maanviljelijöille. 

Parrakas mies katsoo kameraan. Miehen takana on kasvihuoneen kaari.
Abu Muhammad on 45-vuotias kurkkuviljelijä Jordanin laaksosta. Kuva: Sherbel Dissi

Ostajaehdokkaitakin löytyy. Kurkkuviljelijä Abu Muhammadilla on Jordaniassa yhteensä 100 kurkkutunnelia, ja yksi tunneli tuottaa kolmessa kuukaudessa 7000–7500 kiloa satoa.  

Marayhan mukaan yksi 500 neliömetrin tunneli vaatii kolme laitetta. Yhden laitteen valmistus maksaa noin 65 euroa, mutta markkinahintaa keksinnöllä ei vielä ole.  Viljelijä on silti valmis investoimaan oman kylän pojan keksintöön.  

“En ole huolissani hinnasta enkä välitä siitä. Olen varma, että hyödyt ovat hintaa suuremmat”, Abu Muhammad toteaa ja arvelee, että laite on hyödyksi erityisesti kylvövaiheessa. 

“Joskus lannoitan väärin ja menetän sekä lannoitteeseen laittamani rahat että sadon. Tulevaisuudessa perustan viljelyni tieteellisiin mittaustuloksiin, en arvailuihin.” 

Toimeentulon hankkiminen viljelijänä ei ole helppoa. Suurin syy on viljelijä Abu Muhammadin mukaan se, ettei sadolle ole Jordaniassa kiinteää markkinahintaa.  

“Viljellessämme emme tiedä, millä hinnalla saamme sadon myydyksi. Monet ovat lopettaneet ja suurin osa on siirtynyt viljelemään useampaa lajia, jolloin riski pienenee. Otan melkoisen riskin viljellessäni näitä kurkkutonneja. Pärjään, koska minulla on sopimus niiden pikkelöinnistä. Jos antaisin kaikki kurkut tuoremarkkinoille, tuotto olisi epävarmaa.” 

Maatalous kaipaa kipeästi nuoria tekijöitä 

Myös muun maailman tilanne haastaa jordanialaista maataloutta. Sadot eivät enää kulkeudu muiden maiden ruokapöytiin samoin kuin ennen vanhaan.  

“Ennen viljelimme paljon Syyrian tarpeisiin. Tuotteemme kulkivat Syyrian läpi myös Turkkiin ja sieltä Venäjälle. Naapurimaan sodan vuoksi kauppareitti on ollut kiinni. Markkinat suuntautuivat välillä Persianlahdelle, mutta nyt heillä on omat viljelyksensä”, Abu Muhammad selittää.  

Abu Muhammad kertoo tanssivansa jatkuvasti veitsenterällä ailahtelevien markkinoiden vuoksi. 

“Se on kerrasta poikki. Jos en onnistu myymään seuraavaa satoani, lopetan viljelyn.”  

Joukko miehiä lastaa kurkkuja kuorma-autoon Jordaniassa. Kuorma-auton ympärillä on kasvihuoneita.
Abu Muhammadin Jordanin laaksossa viljelemät kurkut pakataan tilalla laatikoihin ja kuljetetaan myytäväksi Jordanian pääkaupunkiin Ammaniin. Kuva: Sherbel Dissi

Pahimmassa tapauksessa seuraukset ruoantuotannolle voivat olla dramaattiset. Jos viljelijä toisensa jälkeen luopuu ammatistaan eivätkä nuoret koe alaa omakseen, Jordania voi joutua tulevaisuudessa maahantuomaan ruokaa aiempaa enemmän. Kurkkuviljelijä luottaa nuoriin tekijöihin, joilla ei muuten ole alueella työmahdollisuuksia. 

”On hyvä, että Marayha ja muut nuoret tekijät kehittävät maataloutta. Kaikki voittavat: maanviljelijät hyötyvät keksinnöistä ja nuoret saavat uusia työmahdollisuuksia. Marayha on käynyt yliopiston, opinnot ovat maksaneet paljon, eikä hänellä juuri nyt ole muuta työtä. Meidän maanviljelijöiden tehtävä on rohkaista nuoria hankkimaan omaa toimeentuloaan”, Abu Muhammad pohtii. 

Marayha kertoo, että hänen saamansa koulutus ja apuraha parantavat hänen perheensä taloudellista tilannetta. Nuori mies toivoo, että hänen tulevien tulojensa avulla töitä paljon tehnyt äiti voisi vihdoin levätä.  

“Haaveilen tulevaisuudestani joka päivä. Olen jo saanut kyselyjä henkilöiltä, joiden avulla laitettani voitaisiin käyttää ulkomailla. Unelmani on, että laitteeni tulee käyttöön nimenomaan Jordaniassa ja siten hyödyttää oman alueeni ihmisiä.” 


Teksti: Ulriikka Myöhänen
Kuvat: Sherbel Dissi

Maaorjuudesta omalle viljelytilkulle

Ilmastonmuutos, koronavirus ja maaorjuuden jättämä varjo koettelevat Nepalin kaukolännessä eläviä – porsaat, kanat ja vihannekset vakauttivat toimeentulon

Porsaiden kasvatus ja vihannesten viljely tuovat leivän entisten maaorjien ruokapöytiin Nepalin kaukolännessä. KUA tukee paikallisten toimeentuloa, mutta kovaonnisimmissa kylissä elämää haastavat kuivuus ja kaiken mukanaan vienyt tulipalo.

NORMAALINA KESÄNÄ Mohanajoen vesi tulvii ja kurkottelee tasaisessa maastossa Bipatpurin kylään asti. Vihanneskuorman kuljettaminen joen vastarannalle Intiaan vaatii sekä veneen että kuljettajan. 

Jokavuotinen monsuuni alkaa Nepalin Kaukolännessä yleensä kesäkuun alussa, mutta tänä vuonna sääilmiö myöhästyi viikkoja.  Paikalliset naiset ylittävät jokeen piirretyn rajan Nepalin ja Intian välillä kahlaamalla. Vain sarinhelmoja ja housunlahkeita tarvitsee nostaa.  

Lämpötila on jo toista viikkoa kohonnut yli 40 asteeseen. Maa on kuivuudesta koppuralla, kasvit ja ihmiset tarvitsevat vettä. Osa kylän kaivoista on kuivunut eikä uusia kaivonpaikkoja kannata etsiä, koska pohjaveden löytäminen on liian epävarmaa ja kaivaminen kallista. 

Vuosi on ollut muutenkin poikkeuksellinen. Bipatpurin naisilla ei ollut tänä keväänä myytävää joen vastarannalla sijaitseville Intian vihannestoreille.  Jo huhtikuussa kylä kohtasi katastrofin, joka vei sadon ja varastot. 

Viisi naista kahlaa vedessä Nepalissa. Kuva: Uma Bista

Normaalina kesänä Mohanajoen vedenpinta on niin korkealla, ettei yli pääse kahlaamalla. Nepalin kaukolännessä Bipatpurin kylän naiset käyvät joen vastarannalla Intiassa myymässä vihanneksia. Kuva: Uma Bista

Tulipalo ajoi hätäavun varaan

Pellolle jäävän kasvijätteen polttaminen on Bipatpurissa jokavuotinen perinne, sillä kulotus vapauttaa maaperästä ravinteita.  

Tänä vuonna arvaamaton ja poikkeuksellisen voimakas tuuli pilasi kaiken, ja tuli levisi hetkessä. Talot, ruokasäiliöt ja karjasuojat paloivat yksi toisensa jälkeen. 71 perheen kodit tuhoutuivat tai vaurioituvat, ja tuli tappoi myös kotieläimiä. Hiiltyneet puunrungot ja pöllit on jo raivattu sivummalle, mutta mieliala kylässä on apea. 

”Vain ihmiset pelastuivat”, naiset kertovat.  

Tuli vei myös ison osan kylän osuuskunnan säästöistä, jotka olivat yhdessä rasiassa.  

Rakennuksen kehikko. Maassa hiiltyneitä parruja. Taustalla ihmisiä ja avustusjärjestön teltta Nepalissa. Kuva: Uma Bista.
Rakennuksen kehikko. Maassa hiiltyneitä parruja. Taustalla ihmisiä ja avustusjärjestön teltta Nepalissa. Kuva: Uma Bista.

Tuli vei huhtikuussa 2022 kymmeniä koteja, talousrakennuksia, ruokavarastot ja säästöt Bipatpurin kylässä Nepalin kaukolännessä. Henkilöuhreilta onneksi vältyttiin. Kuva: Uma Bista

Belmati Devi Chaudhary, 42, seisoo talonsa hiiltyneen rangan vieressä. 

”Kaikki on menetetty. Elämme nyt hätäavun varassa.” 

Perhe oli hankkinut Kirkon Ulkomaanavun tuella hankittu emakon, joka kuoli palossa. Myös viisi porsasta menehtyi ilman emän hoivaa. Menetys oli Chaudharyn perheelle suuri.  

Sikojen avulla Belmati Devi Chaudhary oli säästänyt rahaa ja maksanut lastensa koulunkäynnin. Vanhin poika Sanjay Chaudhary, 23, seisoo neuvottomana äitinsä vierellä. 

”Joudun ehkä lähtemään Kathmanduun töihin. Täältä on vaikea saada palkkatyötä”, hän kertoo. 

Nainen ja hänen aikuinen poikansa kävelevät kylässä Nepalissa. Kuva: Uma Bista
Belmati Devi Chaudhary ja hänen poikansa Sanjay Chaudhary ovat saaneet Kirkon Ulkomaanavulta avustusta tulipalossa menettämänsä kodin jälleenrakentamiseen. Kuva: Uma Bista

Äiti ei halua pojan lähtevän pääkaupunkiin tai Intiaan, jonne niin moni nuori nepalilaismies on suunnannut vuosien ajan erilaisten hanttihommien perässä. 

Chaudharyt ovat entisiä maaorjia, kuten monet muukin Bipatpurin kylässä ja ympäröivän Kailalin alueella. Nepalissa yli 200 vuotta jatkuneet haliya- ja kamayia-velkaorjuuden muodot kiellettiin 2000-luvun alussa, mutta sukupolvilta seuraaville periytynyt heikompi asema tuntuu yhä entisten maaorjien elämässä ja taloudellisessa tilanteessa.  

Jalassa on varvassandaali. Ympärillä kuivaa maata. Kuva: Uma Bista
Nepalin kaukolännen sateet olivat myöhässä kesäkuussa. Maa oli äärimmäisen kuivaa. Kuva: Uma Bista

Sikojen kasvattaminen toi elannon

Jumani Chaudhary, 50, on yksi KUA:n tukeman naisten ryhmän 29 jäsenestä. Naiset kasvattavat Gaurigangan kunnan alueella sikoja. Ryhmä on opetellut tekemään sikojen rehuksi puuroa maissista ja vehnän jauhamisen sivutuotteena syntyvistä aineksista.  

”Säästämme ruokintakuluissa. Rehun ansiosta siat kasvavat nopeammin ja ovat terveempiä”, Jumani Chaudhary kertoo. 

Naiset haaveilevat myyvänsä sianrehua pian myös ryhmän ulkopuolelle. Rehutuotannon turvaamiseksi naiset haluaisivat perustaa oman myllyn.  

Nepalilainen nainen seisoo huoneessa sylissään pieni lapsi. Kuva: Uma Bista
Sheela Chaudhary, 22, on saanut pojalleen Ronim Chaudharylle ruoka-avustusta Kirkon Ulkomaanavulta koronaviruksen aiheuttamien sulkujen aikaan. Kuva: Uma Bista

Sikasuojassa pilkullinen, ruskea ja vaalea porsas röhkivät ja tuuppivat toisiaan. Ne kerjäävät makupaloja. Emakko porsii ensimmäisen kerran alle vuoden vanhana ja voi synnyttää kymmenkunta elävää porsasta kahdesti vuodessa. Oikealla hoidolla ja ravinnolla porsaat kasvavat nopeasti. 

”Täysikasvuisesta karjusta maksetaan jopa 30 000 rupiaa”, kertoo Bishni Chaudhary, 43. 

Naapurissa asuva, samaan naisten ryhmään kuuluva Sanu Chaudhary, 27, kertoo ansainneensa äskettäin 50 000 rupiaa myymällä seitsemän porsasta. Euroissa porsaiden hinnat eivät kuulosta kummoisilta, 1 000 rupiaa vastaa noin 7 euroa. Nepalin Kaukolännessä yhden porsaan hinnalla saa kuitenkin tärkeitä asioita kuten lapselle koulunkäynnin mahdollistavat koulupuvun, koulupäivän ateriat lukuvuodelle, vesipullon ja koulutarvikkeet. 

”Sikojen kasvattaminen on helpompaa ja vähemmän työlästä kuin esimerkiksi puhvelien, joista saa maitoa vain osan vuotta eli niin kauan kuin ne imettävät vasikkaa”, kertoo Jumani Chaudhary. 

Ilman maidontuotantoa puhveli ei tuota mitään, ja puhvelin hankintahinta on sekin noin kymmenkertainen sikaan verrattuna. 

Nainen silittää sikaa Nepalissa. Naisen kädessä on ämpäri. Kuvan etualalla on toinenkin sika. Kuva: Uma Bista

Amargadhissa Nepalin kaukolännessä Gaumati Sunuwar,56, alkoi kasvattaa sikoja, koska siat takaavat hyvän toimeentulon perheelle. Hän pääsi sikojen kasvatuksessa vauhtiin Kirkon Ulkomaanavun tuella. Kuva: Uma Bista

”Ennen kerjäsimme muilta saadaksemme ruokaa”

Tie kauemmas länteen Dadeldhuran alueelle kiemurtelee vehreiden kukkuloiden rinteillä kapeana nauhana. Dadeldhura on maastonmuodoiltaan tasaista Kailalia kumpuilevampaa, ja välillä korkeuseroja tekee pahaa katsoa juuri ja juuri tielle mahtuvan auton ikkunasta. Vihdoin tie laskeutuu Ganyapdhuran kylään. 

Terassiviljelmät vihertävät jo, vaikka sateet ovat myöhässä. Maasta nousee kukkakaalia, perunaa ja kesäkurpitsaa. Dalitien yhteisössä omat vihannesviljelmät ovat tuoneet elämään arvokkuutta. 

”Ennen kerjäsimme muilta saadaksemme ruokaa. Nyt viljelemme vihanneksia myyntiin”, kertoo Gita Devi Sarki, 38. 

Nainen pitelee käsitraktoria. Vierellä seisoo mies. Pariskunnan taustalla näkyy kasvihuone. Kuva: Uma Bista

Gita Devi Sarki on opetellut pärjäämään yksin puolison ollessa Intiassa töissä koronapandemiaa edeltäneet kaksi vuosikymmentä. Nyt hän toivoo Padam Bahadur Sarkin jäävän Nepaliin auttamaan yhteisen viljelymaan laajentamisessa. Käsitraktori on painava käyttää ja Gita Devi Sarki on kylänsä naisista ainoa, joka sillä osaa ajaa. Kuva: Uma Bista

Viljely palstalla tehostui vuonna 2019, kun Sarkin perhe ja 24 muuta alueen viljelijää saivat Kirkon Ulkomaanavun tuella käyttöönsä tunneliviljelmän. Rakennelman muovikatto säilyttää kosteuden paremmin kuin, jos vihannekset kasvaisivat paahtavan auringon ja tuulen armoilla.  Lisäksi yhteisö on saanut yhteisen käsitraktorin, joka helpottaa peltojen kyntämistä. Gita Devi Sarki on naisista ainoa, joka osaa ajaa laitetta – ja hänkin pyytää puolison auttamaan käynnistämisessä. 

”Ennen viljelimme vain omalle perheellemme riittävän määrän maissia ja vehnää. Nyt, kun myymme itse kasvattamiamme vihanneksia, saamme rahaa joka kuukausi säästöön 410 rupiaa”, hän kertoo. 

Nainen seisoo metsän laidassa. Naisen sylissä on lapsi. Kuva: Uma Bista
Renu Chaudhary, 26, sai koronan aikaan ruoka-apua 7-kuiselle Rythem Chaudharylle Gaurigangan alueella Nepalin kaukolännessä. Kuva: Uma Bista

Toki tärkein seuraus vihannesten tuomasta toimeentulosta on se, että parikymmentä vuotta Intiassa työskennellyt puoliso Padam Bahadur Sarki, 42, on pystynyt palaamaan kotiin. 22 vuotta yhdessä olleella pariskunnalla on neljä lasta, ja Gita Devi Sarki on vastannut perheen arjesta yksin lähes koko ajan. 

”Palasin koronasulkujen vuoksi Nepaliin”, mies kertoo. 

”Hyvä, kun palasit”, Gita Devi Sarki virnistää. 

”On ollut ihan okei”, mies sanoo ja saa ympärillä istuvan naisryhmän rähähtämään nauruun. 

Puolison paluu on helpottanut vaimon työtaakkaa pellolla. Perhe suunnittelee liiketoimiensa laajentamista myös vuohien ja kalojen kasvattamiseen laakson pienessä lammessa. 

Maaorjasta tuli valtuuston jäsen

Sievän pienen talon alakerran oviaukosta kurkistelee suurisilmäinen lehmä. Bahadur Damai, 52, viittoo vieraita istumaan katoksen alle varjoon. Muiden vaatteiden parsimisella velkaorjuudessa vielä 2000-luvun alussa elänyt haliya hymyilee lämpimästi kertoessaan kanoistaan ja pienestä räätäliliikkeestä, jonka hän on onnistunut avaamaan läheiseen kyläkeskukseen. 

Raha on tuonut perheen elämään vakaamman toimeentulon ja jopa television. Bahadur Damai on myös pystynyt maksamaan kahden aikuisen tyttärensä häät, mistä hän tuntuu olevan ylpeä. 

perhe istuu talon portailla Nepalissa. Oviaukosta kurkistaa lehmä. Kuva: Uma Bista

Bahadur Damai, 52, eli ennen velkaorjuudessa parsimalla muiden vaatteita. Kun Nepalin laki velka- ja maaorjuudesta muuttui 2000-luvulla, Bahadur Damai ja suuri osa muista entisistä velkaorjista sai omaa maata ja nyt he pystyvät saamaan maanviljelyllä oman toimeentulonsa. Perhe asuu Ganyapdhuran kylässä Nepalin kaukolännessä. Kuvassa Bahadur Damain puoliso, poika, miniä ja lapsenlapsi. Kuva: Uma Bista

Yksi suurimmista saavutuksista on kuitenkin se, että hänet valittiin toukokuun vaaleissa paikallishallinnon jäseneksi. 

”On KUA:n ansiota, että olen tässä. Sain tukea viljelyyn ja kanojen kasvatukseen ja olen pystynyt rakentamaan suhteita, jotka toivat ääniä vaaleissa.” 

Lause katkeaa, kun villi tuulenvire meinaa temmata mukaansa kanasuojan aaltopeltisen katon. Bahadur Damai viittilöi poikaansa lisäämään painoksi isoja kiviä. 

”Uusi kanasuoja olisi tietysti kiva”, hän sanoo ja vakavoituu. 

”Tiedätkö, meillä on vaimoni kanssa vain yksi merkittävä ero: hän on vanhentunut nopeammin.” 

Vakava ilme miehen kasvoilla kertoo, että hän ei ole kertomassa vitsiä. 

Mies kyykkää rakennuksessa. Kuva: Uma Bista
Bahadur Damai on rakentanut kanoilleen uuden ja kestävän kanalan. Kanojen kasvattamisen lisäksi hän on saanut Nepalin keväisissä paikallisvaaleissa luottamustehtävän kuntapolitiikassa. Kuva: Uma Bista

”Naiset vanhenevat nopeammin täällä, koska heidän elämänsä on merkittävästi rankempaa kuin meidän miesten. Perinteen mukaan he syövät vasta muiden jälkeen, sen, mikä jää. Raskaudet, synnytys, kova työtaakka…”, Bahadur Damai luettelee. 

”Aion tuoda paikallispolitiikassa esiin yhteisön naisten ongelmia kuten liiallista taakkaa kotitöistä ja kotiväkivallasta.” 

Muutakin asiaa hänellä on. Tällä alueella entiset maaorjat eivät vieläkään ole päässeet osaksi Nepalin hallituksen sopeuttamisohjelmaa, jonka turvin heille on luvattu maata, lasten koulutusta ja nuorille työllistymismahdollisuuksia.

Hiiltynyt puu kuivuneella pellolla Nepalissa.

Hiiltyneet puunrungot muistuttavat huhtikuisesta tulipalosta Bipatpurin kylässä. Epätavallisen voimakkaat tuulenpuuskat sotkivat kyläläistä jokavuotisen peltojen kulotuksen, kun tuli levisi hallitsemattomasti. Kuva: Uma Bista

Oma pankkitili turvaa tulevaisuutta

Bioatpurissa kylän naiset ovat kerääntyneet yhteen katoksen alle. Tai talo tässä ennen sijaitsi, joku tarkentaa. Hiiltyneet kattoparrut on siirretty sivuun ja vaihdettu jo uusiin. Keskipäivän aurinko paahtaa jälleen, ja lämpötila varjossa kipuaa lähelle neljääkymmentä.

Myös kylän nimi saa selityksensä. Bipatpur tarkoittaa paikallisella kielellä katastrofia. Niitä, tai vähintään haasteita täällä onkin riittänyt tulvista tulipaloihin. 

Monta naista istuu maassa Nepalissa. Kuva: Uma Bista
Bipatpurin naiset kokoontuivat kesäkuussa odottamaan Kirkon Ulkomaanavun käteisavustuksia. Kuva: Uma Bista

Mutta ehkä tämän päivän jälkeen mennään taas kohti parempaa. Vieraaksi on saapumassa paikallishallinnon ja pankin edustajia. Jokainen talonsa kevään tulipalossa menettänyt perhe saa KUA:n tukemana humanitaarista käteisavustusta.

Nainen pitää kädessään paperilappua. Kuva: Uma Bista
Käteisavustukset jaettiin Bipatpurissa suoraan juuri avatuille pankkitileille, joilla perheiden rahat ovat vastaisuudessa turvassa. Kuva: Uma Bista

Vähemmän vahingoittuneen rakennuksen jälleenrakentamiseen tarjotaan 13 500 rupiaa eli noin 106 euroa ja suurimmat menetykset kokeneet saavat 34 500 rupiaa eli 270 euroa.  Summa on 500 rupiaa suurempi raskaana oleville, imettäville, perheille ja vanhuksille.  

Käteisavustus jaetaan ensimmäistä kertaa naisten omille pankkitileille. Nyt heidän rahansa ovat turvassa pankissa, eikä mikään kylää kohtaava katastrofi enää vie aivan kaikkea omaisuutta.  


Teksti: Elisa Rimaila
Kuvat: Uma Bista  


Kirkon Ulkomaanavulla on ollut maatoimisto Nepalissa vuodesta 2013 alkaen. Tuemme maassa erityisesti entisten maaorjien toimeentulomahdollisuuksia ja oikeuksien toteutumista ja naisten toimeentuloa.  Vuoden 2015 maanjäristyksen jälkeen rakensimme Nepaliin turvallisia koulutiloja 44 000 lapselle, koulutimme opettajia ja tuimme henkistä toipumista. Vuonna 2021 tuimme lähes 18 000 ihmisen ruokaturvaa, joka oli vakavasti heikentynyt koronaviruspandemian vuoksi. 

Vauva makaa selällään valkoisen lakanan päällä. Ympärillä istuu naisia. Kuva: Uma Bista

Elisha Chaudhary nukkui maassa Bipatpurin kylän naisten kokoonnuttua yhteen Nepalin kaukolännessä. Kuva: Uma Bista

Tekoja: Lisääkö ilmastonmuutos nälkää?

Tekoja: Ilmastonmuutos haastaa maailman ruokajärjestelmiä uskovat Luonnonvarakeskuksen tutkimuspäällikkö Mila Sell ja BIOS-tutkija Ville Lähde

Ruoantuotanto on rajusti muuttuvan ilmaston vuoksi ennennäkemättömien haasteiden edessä. Mitä siitä seuraa? Tekoja on Kirkon Ulkomaanavun uusi podcast-sarja, joka kysyy tärkeimmät kysymykset tämän päivän polttavimmista globaaleista aiheista.

Kuvituskuva.

KÖYHYYS, KUIVUUS, rankkasateet ja satoa tuhoavat heinäsirkkaparvet: ruoantuotanto on nyt ennennäkemättömien haasteiden edessä. Muuttuva ilmasto lisää sään ääri-ilmiöitä, kuten rankkasateita ja pitkiä kuivuusjaksoja. Tästä esimerkkinä käy Itä-Afrikkaa parhaillaan koetteleva pahin kuivuus 70 vuoteen, joka uhkaa synnyttää varsinaisen nälänhädän Afrikan sarveen.

Myös Ukrainan sota on vaikuttanut globaalisti esimerkiksi vehnän maailmanmarkkinahintoihin ja synnyttänyt myös kaukana Itä-Afrikassa ihmisten elämään vaikuttavan rahan arvoa heikentävän inflaation. Muutokset näkyvät myös tavallisten ihmisten ruokapöydissä, erityisesti kehittyvissä maissa. Niukat sadot ja epävarmuus ruuansaannista aiheuttavat myös konflikteja ja ilmastopakolaisuutta.

Mitä tarkoittavat ruokaturva ja ruokajärjestelmä?

Ruokajärjestelmä-käsitettä voi BIOS-tutkimusyksikön tutkijan Ville Lähteen mukaan lähestyä hedelmällisesti kahdesta suunnasta. Yhtäältä tarkastellaan ruoan matkaa tuotannosta kauppaan, jalostukseen, kulutukseen, kotitalouksiin ja aina jätteisiin asti.

”Joissain tarkasteluissa otetaan huomioon myös ruoan terveysvaikutukset ja välittömiä ympäristövaikutuksia. Se on ikään kuin verkostomalli, jossa kaikki toimijat ja niiden väliset vaikutussuhteet yritetään nostaa esiin”, hän sanoo.

Omassa työssään Lähdettä on kiinnostanut täydentää ruokajärjestelmän analyysinäkökulmaa.

”Se on vähän kuin ruumiinavaus, että otetaan palaset laboratoriopöydälle”, hän sanoo.

Maailmassa on tietysti lukemattomia ruokajärjestelmiä eri maissa. Niiden rakenteet ovat Lähteen mukaan hyvin erilaisia. Ketjuja pellolta pöytään voivat olla hyvinkin suoria tai ne voivat olla todella monimutkaisia, logististen järjestelmien ja suurten yritysten välittämiä. Ketjuihin voi liittyä myös vahvaa globaalia eriarvoisuutta. Lähde tarkasteleekin esimerkiksi sitä, keitä kaikkia alalla toimii, mutta myös vallan ja oikeudenmukaisuuden näkökulmia.

Ville Lähde haluaa avata aina ruokaturvan käsitettä.

”Suomessa ruokaturvasta puhutaan usein vähän täkäläisestä kapeasta perspektiivistä ja kansallisen omavaraisuuden tai kriisivalmiuden näkökulmasta. Kansainvälisessä, esimerkiksi YK:n ja kehitysjärjestöjen keskustelussa ruokaturvalla kuitenkin tarkoitetaan käytännössä oikeestaan ihmisyksilön näkökulmaa eli sitä, onko ruokaa olemassa, onko ruoan äärelle pääsyä, pystyykö ruokaa hyödyntämään turvallisesti ja terveellisesti, onko sähköä tai polttoainetta sen kypsentämiseen, onko ruoka puhdasta ja niin edelleen.”

Tarkastelun alla voi olla myös se, ovatko ruoan olemassaolo, saanti ja hyödyntäminen vakaalla pohjalla ja ovatko ne kunnossa yhden kuukauden vuodessa vai läpi vuoden?

”Eli nähdäänkö nälkää osa vuodesta vai koko vuosi”, Lähde selittää.

Lisäksi ruokaturvaa voidaan tarkastella ruokasuvereniteetin tai valtaistumisen näkäkulmista.

Nälkä ajaa pakolaiseksi

Nälkä synnyttää konflikteja ja saa aikaan muuttoliikkeitä. Missä mennään ja mikä neuvoksi? Tekoja-studiossa oli alkuvuonna 2022 Ville Lähteen lisäksi myös Luonnonvarakeskuksen tutkimuspäällikkö Mila Sell.

Tekoja-podcastin juontaa Kirkon Ulkomaanavun viestinnänasiantuntija Ulriikka Myöhänen.  



Voit kuunnella Tekoja myös Spotifyssa tai Suplassa


Jakso 1: Miksi nuori radikalisoituu?
Jakso 2: Mistä seuraava Beyoncé?
Jakso 3: Miksi he pakenevat?
Jakso 4: Miten tytöt pärjäävät koronapandemian jälkeen?

Saavutettava tekstiversio keskustelusta

[00:00:00] Musiikkia.

Ulriikka Myöhänen [00:00:02]:

Muuttuva ilmasto lisää sään ääri-ilmiöitä, kuten rankkasateita ja pitkiä kuivuusjaksoja. Muutokset näkyvät myös tavallisten ihmisten ruokapöydissä, erityisesti kehittyvissä maissa. Niukat sadot ja epävarmuus ruuansaannista aiheuttavat myös konflikteja ja ilmastopakolaisuutta. Tämä on Tekoja-podcast, tervetuloa kuuntelemaan. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen, ja tänään studiossa kanssani on kaksi huippututkijaa, Luonnonvarakeskuksen tutkimuspäällikkö Mila Sell ja Bios-tutkimusyksikön tutkija Ville Lähde. Lämpimästi tervetuloa mukaan keskusteluun.

Mila Sell [00:00:37]:

Kiitos.

Ville Lähde [00:00:37]:

Kiitos.

Ulriikka Myöhänen [00:00:39]:

Mila, sinä olet vastikään palannut Itä-Afrikasta Suomeen ja olet siellä tehnyt töitä Healthy Food Africa -projektin parissa. Kerrotko vähän kuulumisia sieltä kentältä, mikä tuossa projektissa on ideana?

Mila Sell [00:00:51]:

Se on tämmönen aika laaja EUn rahoittama Horizon 2020-projekti, joka tarkottaa et aina toimitaan monessa maassa ja monien eri toimijoiden kanssa. Siellä on tutkijoita, siin on tutkimusaspekti, mutta paljon kans ruohonjuuritason toimintaa. Tässä on koronan takia ollu vähän erilainen aloitus tälle hankkeelle, se alko jo kesäkuussa 2020 ja nyt mä pääsen ekan kerran sinne ihan paikan päälle. Näkemään, et mitä siellä on tapahtunu ja tapahtumassa, ja tutustumassa käytännössä ihmisten kanssa. Ja olihan se — se oli todella hyödyllistä ja myöskin tosi kiva nähdä et kyllähän siellä on, vaikka on ollu vaan virtuaalikokouksia, niin siellä on asioita jo tapahtunut ja aktiviteettia menossa.

Ulriikka Myöhänen [00:01:43]:

Mitä siel käytännössä tehdään siis?

Mila Sell [00:01:45]:

No, käytännössä tämä on aika laaja hanke, jossa käsitellään ruokajärjestelmää kokonaisuudessaan, mutta näissä eri maissa on sitten erilaisia paikallisia hankkeita, missä ne paikalliset toimijat on oikeestaan identifioineet et mitkä on ne heidän kannalta olennaiset asiat, et hanke kokonaisuudessaan kattaa koko ruokajärjestelmää, eli lähtien siitä tuotannosta kuluttajiin asti, mutta sitten esimerkiksi, nyt mä kävin siis Ugandassa ja Keniassa, ja muun muassa Ugandassa on tää Quan koordinoima, tai siellä paikallisesti vetämä hanke Rwamwanjan pakolaisalueella. Ja siellä yritetään tukea pakolaisia ja myös sen host communityn ihmisiä, parantaa paikallisia viljelymenetelmiä ja kaikkea siihen liittyen.

Ulriikka Myöhänen [00:02:41]:

Kuulostaa tosi kiinnostavalta. Tässä keskustelussa, ja tässä sunkin ensimmäisessä puheenvuorossa nousi jo yksi käsite esiin, niin voitais ottaa käsitteet nyt heti pöytään. Tärkeitä varmaan tässä keskustelussa ovat nämä ruokajärjestelmän ja ruokaturvan käsite. Pystyisitkö lyhyesti tiivistämään, mitä nuo tarkoittavat, Ville Lähde?

Ville Lähde [00:03:01]:

Ruokajärjestelmä-käsitettä voi lähestyä musta hedelmällisesti kahdesta suunnasta. Yhtäältä se on semmonen kun Mila viittasikin, että tarkastellaan ruuan matkaa tuotannosta kauppaan, jalostukseen, kulutukseen, kotitalouksiin, jätteisiin asti. Joissain tarkasteluissa otetaan huomioon sit myös terveysvaikutukset, välittömiä ympäristövaikutuksia, se on ikään kuin verkostomalli, jossa kaikki toimijat yritetään nostaa esiin ja niiden väliset vaikutussuhteet. Mä oon ite omassa työssä ollu kauheen kiinnostunut täydentämään systeemin analyysinäkökulmaa, se on vähän kuin ruumiinavausta, että otetaan palaset laboratioriopöydälle, niin semmosella kuvalla, että tän rinnalla on tietysti lukemattomia ruokajärjestelmiä eri maissa, joiden rakenne on kauheen erilainen. Et ne voi olla hyvin suoriakin ketjuja pellolta pöytään, tai ne voi olla todella monimutkaisia, tämmösten logististen järjestelmien, suurten yritysten välittämiä. Tietysti nää aika pienet isot paikalliset ja globaalit nivoutuu vielä toisiinsa, jolloin siihen liittyy vahvaa globaalia eriarvoisuutta esimerkiksi. Niinkuin omaisuuden ja ympäristövaikutusten, terveysvaikutusten eriarvoisuutta, ja näitä pitäis pystyy kattoo rinnakkain. Yhtäältä sitä analyyttistä näkökulmaa, et keitä kaikkia täällä toimii, ja sit toisaalta tätä vallan, oikeudenmukaisuuden näkökulmaa. No sit ruokaturva, se on tärkee käsite avata aina, koska Suomessa siitä puhutaan usein vähän täkäläisestä, kapeasta perspektiivistä, et sit puhutaan lähinnä kansallisen omavaraisuuden tai kriisivalmiuden näkökulmasta, mut kansainvälisessä, niinku YKn, kehitysjärjestöjen keskustelussa sillä tarkotetaan käytännössä oikeestaan ihmisyksilön näkökulmasta. Sitä, että onko ruokaa olemassa, onko sen ruuan äärelle pääsyä, pystyykö sitä ruokaa hyödyntämään turvallisesti ja terveellisesti, eli onko sähköä tai polttoainetta sen kypsentämiseen, onko se puhdasta, niin edelleen. Ja sitten onko nää kaikki kolme muuta pilaria, tää ruuan olemassaolo, sen saanti, sen hyödyntäminen, onko ne vakaalla pohjalla. Onko ne kunnossa yhden kuukauden vuodesta, vai kaksi vai kolme vai läpi vuoden? Eli nähdäänkö nälkää osa vuodesta, esimerkiksi. Ja siihen on tutkimuskeskusteluissa jotkut halunnu tuoda näiden neljän pilarin rinnalle myös viidettä ja kuudetta pilaria, tämmöstä ruokasuvereniteetin tai valtaistumisen pilaria, eli onko ruuan tuottajilla kontrolli siihen omaan tuotantoonsa ja tuotantovälineisiinsä, vai onko he eriarvoisten ketjujen armoilla. Ja sitten musta vähän keinotekosesti siihen on yritetty ympätä vielä ympäristökestävyys, joka musta kannattaa lähestyy vähän eri välineillä, mut se on elävä käsitteistö, jota musta ei kannata käyttää puhumaan Suomen ruokaturvasta tai Namibian ruokaturvasta tai Yhdysvaltain ruokaturvasta, se on nimenomaan yksilöiden ja yhteisöjen kokemuksen, köyhyyden, nälän, turvattomuuden perspektiiviä avaava käsite.

Mila Sell [00:06:50]:

Toi on mun mielest mielenkiintosta, koska mä koen kans, että joskus yli kymmenen vuotta sitten, kun myöskin kehittyviin maihin suunniteltiin hankkeita, niin puhuttiin hirveesti ruokaturvasta. Kaikki oli ruokaturvaa, ruokaturvaa. Mun mielestä sitä käytetään enää aika vähän, tai se on joku pieni osa, koska nimenomaan nähdään sitä kokonaisuutta, just sitä verkostoa, mitä liittyy tähän koko ruokajärjestelmään. Ei pelkästään ruokaturvaa, vähän turhaa melkein katsoa, jos ei nää sitä osana kokonaisuutta, koska just nää mitä Ville sanoit, niin niitähän pitää turvata, ja ne on kaikki riippuvaisia siitä koko verkostosta.

Ville Lähde [00:07:29]:

Mä lisään tohon vielä et yks syy minkä takia myös, kaks rinnakkaisprosessia, jonka takia sen sanan käyttö on vähentynyt, et sitten monet esmes köyhemmän etelän maatalousaktiivit on kokeneet, että tätä termiä on käytetty vähän passiivisessa mielessä, et he on nälän ja turvattomuuden kohteita, ja he on halunnu korostaa tätä ruokasuvereniteettiä, tämmösiä heidän omaa aktiivisuuttaan, poliittista toimijuuttaan korostavana terminä. Tä on leimallinen piirre näissä kansainvälisissä keskusteluissa, millään sanalla ei oo vakiintuneita merkityksiä vaan käydään koko ajan myös kamppailua siitä, et kenellä on puhevaltaa, ja nää sanat on kanavia sen määrittelykamppailun käymiseen.

Ulriikka Myöhänen [00:08:19]:

Aivan. Muuttuva ilmasto on jo pitkän aikaa haastanut ruuan tuotantoa ympäri maailman, ja viime vuosina riesana ollu muun muassa koronapandemia ja tuolla Itä-Afrikan suunnalla esimerkiksi heinäsirkkaparvet, jotka ovat tuhonneet satoja. Millaisten haasteiden edessä ruuan tuotanto on nykypäivänä? Mila, haluaisitko alottaa?

Mila Sell [00:08:39]:

Kuten sanoit niin niitä haasteita on tosi paljon. Ja jos nyt puhutaan nimen omaan Afrikasta, esimerkiks tässä tapauksessa, niin mun mielest yks suuri haaste on se, että nää pienviljelijät on niin köyhiä. Se on mun mielestä lähtökohta kaikkeen. Se maapläntti, mitä ne viljelee, on tosi pieni, ja niil ei oo mahdollisuuksia maanparannusmenetelmiin tai kasteluun tai mihinkään muuhunkaan, et se on mun mielestä kaikkein suurin haaste. Just tämmöset hankkeet, jotka yrittää tukea näitä toimintatapoja, niin niillä voi olla vaan aika pieni vaikutus niin kauan kun se systeemi ei kaiken kaikkiaan muutu. Toki sitä pitää tehdä, ja niitä on valtavasti, jos nyt esimerkiks tätä Rwamwanjan pakolaisaluetta mietitään, niin siellähän on noin 80 000 ihmistä ja jokainen on saanut valtiolta pienen pläntin viljeltäväksi. Heidän on vaan pakko pärjätä sillä, mut ne rakenteelliset ongelmat on niin suuret ja niin paljon laajemmat, et siinä voidaan hyvin paikallisesti tehdä asioita. Mut jos nyt niitä haasteita miettii, niin ilmastonmuutos, tietysti yks keskeinen on tää kuivuus, ja sen huomaa kyllä joka ikinen viljelijä ihan konkreettisesti. Me ollaan paljon tehty myös viime vuosina esimerkiks Pohjois-Ghanassa työtä, ja se on tietysti kuivempaa aluetta noin lähtökohtaisesti verrattuna Ugandaan, ja joka ikinen viljelijä muistelee, että sillon heidän- Noh, (naurahdus) muutenkin tietysti muistellaan, että nuoruudessa kaikki oli paremmin, mutta tää, että aurinko on kuumempi, ja ihan konkreettisesti ei pysty olemaan siellä pellolla yhtä pitkään. Maa on kovempaa, sitä on vaikeampi käsitellä kun ei oo traktoreita ja muita, et tämmösiä. Mut sitten toki myöskin, et esimerkiks Ugandassa, jossa ei oo samalla tavalla niin suuria kuivuusongelmia, tai näillä alueilla varsinkin sitten on kaatosateita ja muita ongelmia, jotka sitten vuorostaan aiheuttaa myöskin haasteita. Hyvin konkreettiset asiat on näitä.

Ulriikka Myöhänen [00:11:06]:

Mainitsit nyt tässä jo kuivuuden ja rankkasateet. Onko jotain muita ilmaston muuttumiseen liittyviä asioita, mitä on pantu merkille tuolla Itä-Afrikassa?

Mila Sell [00:11:17]:

Yks, joka nyt tuli esille just tällä matkalla, niin siellä valitettiin, että oli tullu rakeita, valtavia rakeita. Ja siinä oli menny kaikki matalaks, ja se tarkotti sitä, että kun esimerkiksi pavut, nä palkokasvit, mitä ne siellä viljeli, olikin yhtäkkiä siellä maan pinnalla niin siellä ne homehtui saman tien ja meni pilalle.

Ulriikka Myöhänen [00:11:40]:

Aika konkreettisia asioita ja konkreettisia merkkejä, siitä olet ihan itsekin viime aikoina todistanut omilla silmilläsi. Ville, voiko sanoa, että muuttuva ilmasto, sään ääri-ilmiöt, aiheuttavat tähän maailmaan nälkää?

Ville Lähde [00:11:57]:

Voi, mut se vaatii täydennystä, mitä oikeestaan Mila tossa hyvin pohjusti. Se, millä tavalla vaikkapa sään ääri-ilmiöt tai uusien tuholaisten tai tautien levinnäisyys vaikuttaa ruuantuottajiin, on kuitenkin aina riippuvainen siitä, kuinka haavoittuvainen heidän lähtöasema on. Ja se on tietysti se kriittinen ongelma monilla maailman pientuottajilla köyhemmissä maissa. Semmonen hyvä tilastotieto pohjalla on se, että maailman pienviljelijät tuottaa, vähän laskutavasta riippuen, noin puolet maailman ruuasta, mutta he on myöskin erittäin suurella prosentilla aika köyhiä ja ruokaepävarmoja, ruokaturvattomia. Ja tässä just se henkilökohtaisen ruokaturvattomuuden käsite on aika tärkeää, eli vaikka ihminen tuottaa muillekin ruokaa niin itse saattaa kärsiä konkreettisesti nälkää osan vuodesta, mikäli se taloudellinen tilanne on huono. Ja monilla, just alueella, jossa on eniten köyhyyttä, nälkää, turvattomuutta, siinä yhdistyy se, että ilmastomuutoksen vaikutukset tulee rajuimpina maailmassa, ja sit se tilanne on valmiiks haavoittuvainen. Ja sen takia niinku Mila sanoi, siit ei voida lähteä parantamaan ellei sitä juurisyytä, sitä haavoittuvaisuutta voida parantaa, et se ei auta, jos ne sadot kasvaa, jos sä et saa niitä myytyä ja jos et saa järkevää hintaa. Ja tän takia mä just pidän tärkeenä pitää näkyvissä aina sitä globaalin eriarvoisuuden näkökulmaa näissä verkottuneissa maailman ruokajärjestelmissä, et Afrikassa on hyvin paljon semmosia alueita, jotka välttämättä ei olis tuontiriippuvaisia, mikäli paikallisessa ruokajärjestelmässä ois mahdollisuus myydä, paitsi ihan lähialueille, myös naapurimaihin toimivammin niitä elintarvikkeita. Silloin niillä pienviljelijöillä olis mahdollisuus saada siitä kunnon elanto ja sen myötä myös sopeutuu näihin ympäristön muutoksiin. Toki rajat tulee vastaan, jos tulee tämmönen elinkelvoton lämpötila, mikä uhkaa joitain alueita, niin mikään sopeutuminen ei riitä, mutta ilman sitä perusturvaa sopeutuminen ei onnistu. Et sit on joitain maailman alueita, joissa tuontiriippuvaisuus on niin hurjaa nyt jo, niin niissä ei ikinä pärjätä sillä omalla tuotannolla, mut sielläkin niiden paikallisten tuottajien elinkelpoisuuden ja elannon parantaminen kuitenkin antais puskuria tämmösissä kriisitilanteissa. Koskaan ympäristömuutokset ei puhtaasti aiheuta mitään. Ja taustalla on kuitenkin se asia, että maailman nälkäongelma ei isossa kuvassa juonnu läheskään pelkästään tuotannon riittämättömyydestä. Teoriassa maailmassa ois ruokaa kaikkien ruokkimiseen, muttei se tietenkään kestävästi ruokita, et rahdataan sitä ilmaseks paikasta toiseen, mutta mahdollisuudet tuottaa kaikille ruokaa kaikilla alueilla ois olemassa, et semmonen haavoittuvainen tuontiriippuvuus vois olla huomattavasti pienempää. Ja sellasessa maailmassa taas sitten nää ympäristömuutokset iskis meihin huomattavasti vähäisemmin, se on aina yhdistelmä sitä luonnon voimaa ja meidän yhteiskunnan eriarvoisuutta ja haavoittuvaisuutta.

Ulriikka Myöhänen [00:15:37]:

Jos ajatellaan Itä-Afrikkaa, niin Mila, kuullostaako tämä Villen kuvaama tutulta? Onko tämä sitä todellisuutta siellä?

Mila Sell [00:15:45]:

Se on tietysti eri alueilla hyvin, hyvin vaihtelevaa myös maiden sisällä, mutta ehdottomasti juuri näin. Ja mun mielestä siin on mielenkiintonen ylipäänsä, jos miettii ruokaturvanäkökulmaa tai esimerkiks ravitsemusnäkökulmaa, niin siellä, ei varsinaisesti Rwamwanjan alueella, siellä painotutaan maissin viljelyyn ja siin on vasta tulossa mukaan muita, et hei kannattaa jokasen viljellä vähän tomaattia tai jotain muuta edes, et sais vähän paremman ravitsemuksen. Mut sit aika lähellä on semmonen alue, Fort Portalin alue, jossa viljely on hyvin, hyvin vaihtelevaa ja laajaa ja siellä saadaan erittäin suuret sadot, siel on kaiken näkösiä hedelmiä ja ne vaan poksahtaa tossa avokadot (naurahdus) puussa esille, ja sitä ei voi estää. Sitä ruokaa tulee, mutta sit yllättäin kuitenkin siellä yli 40% lapsista on aliravittuja. Siihen liittyy tämmönen omituinen väärinymmärrys siitä, et mitä kannattaa niille omille lapsille- tai millä niitä ruokitaan ja mitä taas myydään, koska siel viedään tosi paljon just naapurimaihin ruokaa siltä alueelta. Ja sitten kuitenkin ihmiset on itse aliravittuja. Et paljon ymmärrystä pitäis siinä, se nyt ei ehkä suoranaisesti liity ilmastonmuutokseen, mut ihan ylipäänsä tähän paikalliseen ruuantuotantoon ja ruokaturvaan. Mut totta, et siellä pystyis kyllä viljelemään riittävästi kaikille.

Ville Lähde [00:17:35]:

Tohon ravitsemukseen yks huolestuttava piirre on ilmastonmuutoksen kohdalla, vielä, sanotaan parikytä vuotta sitten puhuttiin optimistisesti siitä, että sadot alkaa kasvaa, kun tulee lämpimämpää ja tulee enemmän hiilidioksidia ilmaan, ja se vaikutus on osittain totta, mut sit aika paljon on nykyisin tutkimusta, mä en tiedä kuinka vahvistunutta se on, mutta siitä paljon ollu tutkijat huolissaan, et kasvien ravinteikkuus saattaa heikentyä, kun alkaa kasvaa nopeammin ja voimakkaammin. Ja nimenomaan tämmöset mikroravinteet, vitamiinit, hivenaineet, muut, jotka on tosi elintärkeitä ja joista usein on puutetta, vaikka ruuasta saatais energiaa ja proteiinia tarpeeksi. Jos ne alkaa kasveista vähentyä, niin sillonhan siinä voi syntyä valtava niinsanotun piilonälän hyökyaalto, et puutostaudit ja muut alkaa lisääntyä, vaikka näennäisesti tilanne olis aika hyväkin jollain alueella. Toivon, että ne ei toteudu niin rajuina kuin joissain tutkimusspekulaatioissa on ollu.

(musiikkia)

Ulriikka Myöhänen [00:18:44]:

Tästä keskustelusta huomataan, että moni asia nivoutuu ja kietoutuu tässä kentällä toisiinsa, tä on aika laaja-alainen asia. Tässä tuli jo ilmi se, että esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutukset ruuantuotantoon, ruuan saantiin, se miten se vaikuttaa, iskee pahiten haavoittuvaisiin yhteisöihin. Jos puhutaan siitä vähän, niin ketä nä ihmiset oikeestaan on? Kehen se iskee kaikista tiukimmin, kovimmin, Mila?

Mila Sell [00:19:15]:

Kyllä ne on ne maanviljelijät itse ensisijaisesti, ja sitten totta kai maanviljelijöitäkin on hirveen erilaisia ja eri lähtökohdista ja nyt, jos vielä kertaalleen palataan sinne Quan hankkeeseen, niin nehän on vielä kaiken lisäks pakolaisia. Eli niillä ei ole sitä muutakaan turvaverkkoa tai -verkostoa siellä ympärillä, niin nehän on erityisen haavoittuvaisia. Mutta ylipäänsä aika paljon puhutaan siitä, että naisviljelijät on huonommassa asemassa, koska aika laajasti menee niin, että siinä vaiheessa kun ei saada maanviljelystä riittävästi tuloja perheelle, niin sitten mies ja nuoret miehet perheessä lähtee muualle, kaupunkeihin ja muuta, hakemaan sitä lisätuloa, ja saa ehkä myöskin, eikä se välttämättä sitten palaudu sinne perheelle. Et sitten joutuu ne naiset vielä hankalampaan asemaan, et niillä ei ole sitä toista elättäjää tai työntekijää, niin ne joutuu hoitamaan sekä lapset että pläntin itse. Kyllä ne on kaikkein heikoimmassa asemassa.

Ville Lähde [00:20:29]:

Mä voisin tähän lisätä sit sen, et on tietysti myös se hankala skenaario, että on monia vaikka Yhdysvaltain kaltasia maita, jotka vie hirveet määrät ruokaa tällä hetkellä, mut siel on semmosia isoja tuotantoalueita, Kalifornia, Keskilännen alueet, joissa alkaa pohjavesivarat hiipua, niin se on ihan todennäköinen skenaario, et Yhdysvaltain ruuantuotanto alkaa jossain vaiheessa vähetä merkittävästi, jolloin siitä tulee joko nettotuoja tai sit se alkaa viedä vähemmän, Kiina on varmaan nettotuoja kokonaisuutena katsoen, mut siel on myös tämmösii alueita, Australia on hankala tässä, Brasiliassa on omat riskinsä, niin voi käydä niin et maailman kokonaistuotanto alkaakin ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan vähentyä. Jolloin maailman markkinoilla on vähemmän ruokaa, sen hinta heilahtelee vahvemmin, keskimäärin nousee, ja just ne maat, joissa ollaan sit väistämättä syvästi tuontiriippuvaisia tän meidän perityn tilanteen takia, et sitä ei täysin pystytä korjaamaan. Jossain Tunisia, niinku esimerkiks, niin siellä vaikutukset ikään kuin suoraan on Yhdysvalloissa, ilmastonmuutoksessa, mut ne heijastuu näiden kaupan rakenteiden ja muun takia hyvin voimakkaasti esmes semmosille alueille, joissa nyt menee vaikka 50% tuloista ruokaan, vehnään ja maissijauhoon. Jos se hinta tuplaantuu, niin se on aivan katastrofaalinen skenaario ihmisille tietysti.

Ulriikka Myöhänen [00:22:05]:

Kyse on siis globaalista ilmiöstä, ja todellakin nä vaikutukset on globaaleja, yltää sieltä Yhdysvalloista vaikka Egyptiin tai Tunisiaan asti. Palaisin Mila, kun mainitsit ton äskön, että monet näistä haavoittuvaisista henkilöistä tai yhteisöistä ovat vielä kaiken lisäks pakolaisia. Uganda on tunnettu pakolaispolitiikastaan, ja siellä pakolaiset saavat esimerkiksi viljelysmaata käyttöönsä. Eikös tä oo aika hyvä suunta, näillä tilkuilla voidaan edistää esimerkiks uudenlaista ruuantuotantoa?

Mila Sell [00:22:35]:

Siis Ugandallahan on aivan erityisen hyvä tä politiikka, mut mitä nyt kävi ilmi siellä paikan päällä, että joo, sitä maaplänttiä annetaan, mut sit siinäkin on semmonen turvattomuus, se ei oo kuitenkaan oma. Ja yhtäkkiä jos sut siirretäänkin jonnekin muualle alueen sisällä, et se oli ihan selvää, kun niitten viljelijöiden kanssa puhui, tai niitten asukkaiden, että ei ne esimerkiksi panosta yhtään maan parannukseen, joka kuitenkin vaikuttais merkittävästi tulevai- just nää kaikki mikroravinteet ja muut tuotteissa, et jos sitä maata hoitaa hieman, tai sitten vaikka se, että istuttais hedelmäpuita, tän tyyppisiä asioita. Ne ei tee niitä, koska niillä ei ole sitä tunnetta, että ne tietää, että tästä on heille hyötyä, tai heidän lapsille, koska he saattaa joutua pois. Ja sitten tietysti se pakolaisuuskin, niin moni heistä ajattelee, että kyllähän he on kuitenkin palaamassa sinne kotimaahan jollain aikavälillä. Ja tä on mun mielestä hirveen haitallista sille paikallistuotannolle, et kun ei oo sitä turvaa, turvallisuutta tulevaisuutta ajatellen, niin sit ei panosteta, vaan yritetään niillä keinoilla, mitä on just sillon. Ja tottakai se, että vaikka alkaa viljellä jotain vihanneksia siinä lisäks, se on hirveen hyvä asia, ja se voi edistää hieman sitä perheenkin tilannetta, mutta se ei oo kuitenkaan ihan kestävää. Siinä ois hirveen hyvä politiikka, mut se ei ihan loppuun asti kuitenkaan riitä.

Ville Lähde [00:24:17]:

Tos maan parannuksessa on vielä semmonen ulottuvuus, et jos tämmöset toimet, joilla saadaan maan ravintakierrot parannettua, maan vesitalous parannettua, hedelmällisyys paranee monella tavalla, niin ne vielä tuottais vastustuskykyä monille ilmastonmuutoksen vaikutuksille. Täysin win-win asioita. Maa on vähemmän altis eroosiolle, jos siinä on kunnollinen humusrakenne, jos siinä on suojakasvillisuutta, esmes hedelmäpuita tai puskia, jotka samalla tuottaa muuta hyötyä. Jos ei oo nimenomaan sitä ruokaturvan neljättä pilaria, vakautta, niin se ei auta, että yhtenä vuonna tilanne saadaan kuntoon, koska puuttuu halu ja kiihoke lähteä tekemään vuoden, kahden, kolmen, kymmenen vuoden suunnitelmia.

Ulriikka Myöhänen [00:25:08]:

Onko siis niin, että tää pakolaistilanne itse asiassa osaltaan myös kuormittaa ympäristöä ja ilmastoa?

Mila Sell [00:25:14]:

Ehdottomasti kuormittaa. Ja pienviljely, tai ei pienviljely pelkästään, vaan viljely ylipäänsä kuormittaa aivan valtavasti. Se vois olla osaratkaisu, niinku Ville just tossa selitti, mutta se, miten se tällä hetkellä toimii, sehän kuormittaa aivan valtavasti, se ruuantuotanto. Ja sit pitää tietysti täs tuoda esille se, että lihantuotanto nyt erityisesti kuormittaa kaikin puolin. (naurahdus) Jos me jotain halutaan ilmastonmuutokselle tehdä, niin siinä on kyllä saumaa.

Ville Lähde [00:25:48]:

Syyrian sodan edellähän Syyriaan oli tullu Irakista aika suuri määrä pakolaisia, mä en muista oliks se noin miljoona, ja siellä oli samaan aikaan myöskin hallituksella tämmönen ohjelma, jossa pyrittiin vesi-intensiivistä puuvillatuotantoa lisäämään, tehtiin ohjelma, et saatiin tukea uusien porakaivojen tekemiseen. Tavallaan täydellinen myrsky huonoja asioita, tuli kuivuusvuosia, oli panostettu vesi-intensiiviseen talouteen, oli imetty pohjavesivaroja, ja sitten tuli kauheesti uutta väkeä. Ihmiset yrittää kamppailla elannostaan tommosessa tilanteessa, ja se on yks rakenteellinen syy Syyrian konfliktin taustalla, ei tietenkään ainut syy, koska siellä on ihmisiä, joilla on omia moraalisia, uskonnollisia ja poliittisia intohimoja, halua vapauteen ja kaikkea sellaista. Mut samoin myös niin sanotun Arabikevään taustalla on nähty, että siellä oli samaan aikaan ruokakriisejä laajalla vyöhykkeellä, ja nä ruokamielenosotukset on historiallisesti usein tämmösten kansannousujen alottajia.

Ulriikka Myöhänen [00:27:00]:

Mm, Mila jatka vaan.

Mila Sell [00:27:01]:

Tuli vaan tosta mieleen, että tää tuli ilmi. Mä olin tosiaan myöskin Keniassa, ja siellä vierailtiin parilla slummialueella ja puhuttiin eri toimijoiden kanssa. Siinä nousi joka keskustelussa esiin tää et ruoka on kaiken lähtökohta, kaiken a ja o. Ja siel oli yks, joka sanoi, että köyhät eivät nuku, koska ovat nälkäisiä, ja rikkaat eivät nuku, koska köyhät eivät nuku, nimenomaan se on kaiken taustalla jollain tavalla. Jos ei ruokaturvaa oo, niin kyllä se johtaa turvattomuuteen kaikilla eri tasoilla.

Ville Lähde [00:27:42]:

Sit tää muuttoliikkeet, pakolaisuus ja siirtolaisuus eri muodoissaan voi toisella tavalla liittyä näihin nälkäkysymyksiin, et Afrikan länsirannikolla etenkin tiettyjä alueita, jossa paikallinen kalastuselinkeino on hyvin vakavissa vaikeuksissa tai käytännössä tuhoutunu, koska näitä rannikkoalueita on leasattu ulkomaisille troolareille, jolloin valtava elinkelpoinen pienkalastaja elinkeino on menny ja sen mukana on menny satamien jalostus ja kaupankäynti ja muita elinkeinoja, usein naisvaltasia elinkeinoja. Ja sit ihmisi on joutunu muuttamaan sieltä pois. Voi se muuttoliikkeen vaikutus syntyä myös moneen eri suuntaan liittyen näihin ympäristöongelmiin.

Ulriikka Myöhänen [00:28:35]:

Niin, ilmastonmuutos, ruoka. Aika monenlaisia vaikutuksia sekä sinne toimeentulon puolelle, itse ympäristöön, konflikteihin, ilmastosiirtolaisuutta. Nyt kun pysähtyy oikein tän äärelle, nyt tulee semmonen olo et miten iso asia tämä itse asiassa onkaan.

Ville Lähde [00:28:55]:

Niinku tos aiemmin sanoin, et kun on semmosia kriittisiä rajoja, joidenka jälkeen selviäminenkään on mahdotonta. Eläimet kuolee, ihmiset ei voi olla ulkona töissä, ei oo tarpeeks vettä, ei pysty käytännössä juomaan, et selviäis hengissä. Jos tilanne päästetään niin pahaksi, niin sitten maailmassa on isoja alueita, joissa on satoja miljoonia ihmisiä, joiden on pakko lähteä muualle. Sit ollaan aivan erilaisten kansainvaellusten äärellä kun koskaan historiassa, ja niihin ei voi sopeutumistoimilla, pakolaisleireillä, tällasilla reagoida, sit ollaan tosi vaarallisessa maailmassa. Tällä hetkellä ehdoton lähtökohta, et on pakko saada tietty onnistuminen ilmastopolitiikassa, tai ainakin vähemmän huono epäonnistuminen (naurahdus) että vältetään noi skenaariot.

Ulriikka Myöhänen [00:29:47]:

Millonka tämmönen skenaario vois olla mahollista, psytytäänkö sitä arvioimaan nyt?

Ville Lähde [00:29:52]:

Ei se oo semmonen “plus miinus nolla”-tilanne, ei oo tarkkaa rajaa, se on vähän kuin nä ilmastonmuutoksen turvarajat, 1,5-2 astetta, sen jälkeen menee koko ajan pahemmaksi. Olennaista on se, että tuleeko esmes jollain alueella joka vuosi säännöllisesti vaarallisia “märän sukan” lämpötiloja, se on kätevä arkinen mittaustapa, niinku hehkulampulla ja sukalla pystytään mittaamaan sitä, et pystyykö ihminen haihduttamaan kosteutta itsestään, jos yhdistyy kova ilmankosteus ja korkee lämpötila. Jos tämmösii tulee tosi usein, niin elämä käy mahdottomaks joillain alueilla, se on frekvenssikysymys myöskin. Scifi-kirjailija Kim Stanley Robinson kirjoitti kirjan “The Minister for the Future”, joka on kirjallisesti musta aika kankee ja kömpelö opus, mut täytyy sanoa et itsellekin tuli ahdistus ja kyynel silmään, kun se alkaa viikkoja tai kymmeniä päiviä kestäneestä lämpöaallosta Intiassa, jossa kuolee miljoonia ihmisiä, mikä on mahdollinen tietyssä mielessä, jos annetaan asioiden mennä tarpeeks pitkälle. Jokainen asteen kymmennys lisää riskejä.

Ulriikka Myöhänen [00:31:16]:

Onko sulla Mila tähän kommentti?

Mila Sell [00:31:19]:

Joo, niitä skenaarioita varmaan olisi jos ois perehtyny tarkemmin, että koska ja kuinka monta ja niin edelleen, mutta kyllä se on asia, joka huolettaa esimerkiks meidän partnereita Pohjois-Ghanassa, meillä on yhteistyökumppani, joka on maanviljelijäjärjestöjen kattojärjestön puheenjohtaja, ja hän otti hyvin useesti aina esille et “meidän nuoret lähtee sille kamalalle ja turhalle matkalle”, ja hän viittas siihen että ne lähti Saharan halki kohti Eurooppaa, ja monet eivät palanneet ja niin edelleen. Ja hän tiedosti sen hyvin tähän maanviljelyn ongelmiin liittyväks haasteeksi. Kuitenkin sitä ruokaa pitää saada jostain, niitä maanviljelijöitä tarvitaan, et sekään ei tietenkään oo vaihtoehto, et kaikki yrittää muille sektoreille ja kaikki lähtee suurkaupunkeihin, koska ei sielläkään oo käytännössä kaikille järkevää tekemistä. Paljon ne nuoret, just sillä alueella esimerkiks, osan vuodesta yrittää löytää jotain muita keinoja elättää itsensä ja tuoda rahaa takasin, ja auttaa maanviljelyssä osan vuodesta. Mutta sitten kun se ei enää onnistu tai ei riitä, niin sitten ne on epätoivoisia ja lähtee sille “kamalalle matkalle”.

Ville Lähde [00:32:48]:

Toinen mahdollisuus on tietysti, että otetaan ase käteen ja liitytään erilaisiin järjestöihin tai liikkeisiin tai joukkioihin, väestöntutkijat usein puhuu väestöosingosta tai väestöpommista. Jos saadaan väestönkasvu taittumaan alaspäin voimakkaan väestönkasvun alueella, niinku Afrikassa on monia sellasia alueita, silloin on hetkellisesti suurin prosentti nuorta väestöä, jolla ei ole edessään kasvavaa lapsimäärää, josta pitää pitää huoli, niin parhaimmillaan se on väestöosinko. Jos niille annetaan töitä, mielekästä tekemistä, niin se nostaa yhteiskuntaa nopeesti ylöspäin. Jos niit töitä ei oo, niin se voikin olla väestöpommi. On turhautuneiden nuorten ihmisten joukko, ja se on monenlaisten konfliktien siemen.

Ulriikka Myöhänen [00:33:48]:

Aivan. No hei, yritetään seuraavaks löytää joitakin ratkasuja tulevaisuuden varalle tästä keskustelusta. (yhteistä naurua) Täällä studiossa peukut nousivat pystyyn. Parasta tietysti olis, jos tämä ilmastonmuutos saatais jollakin keinolla pysäytettyä, mutta kyllähän tämä tilanne varmasti vaatii jo nyt mahdollisimman hyvän työkalupakin, että ihmiset vois jollakin lailla sopeutua tähän jo muuttuneeseen tilanteeseen. Minkälaisia ratkaisuja on olemassa, jos ajatellaan ruuantuotantoa, viljelyä vaikka siellä Afrikan mantereella?

Mila Sell [00:34:22]:

Ihan ensimmäiseks mä haluaisin tohon Villen kommentin jatkoksi sanoa, että nimenomaan tää, että nuoria saatais töihin tekemään jotain mielekästä, ja sitähän Quan myös tekee ruohonjuuritasolla, et erilaista koulutusta. Ja nimenomaan se, että ei kaikkien tarvitse olla maanviljelijöitä todellakaan, vaan yhteiskunta kehittyy ja tarvitaan monenlaista osaajaa, ja että sais nuoret ihmiset työelämään jollain tavalla. Monistahan tulee yrittäjiä, mutta pienyrittäjätkin kontribuoi paljon. Sekin on tietysti aika tämmönen riskialtis elinkeino sinänsä, mutta hyvin suuri osa Afrikan nuoristahan on jonkin sortin pienyrittäjiä. Jos miettii maanviljelyä, niin kyllähän lähtökohta ois se, että ihmisiä sais hyödyntämään näitä olemassa olevia keinoja ja menetelmiä ja kaikkea agro-ekologiaan liittyviä viljelytapoja. Onhan näitä keinoja, siitähän nyt ei kyse, ettei niitä olis, mutta se, että miten me saadaan pienviljelijät siihen mukaan. Varmaan jollain tasolla järjestäytyminen, et ei yksittäiset viljelijät tarttis yrittää aina panostaa ja oppia ja sijoittaa, koska niil ei oo siihen mahdollisuuksia. Jos sais nä viljelijät toimimaan yhdessä ryhmänä, ja myös markkinoille pääsy ja niin edelleen, vois helpottua sillä tavalla.

Ville Lähde [00:36:08]:

Pienviljelijöiden ja ruokajärjestelmien pienten toimijoiden järjestäytyminen on sellanen asia, mitä EUn kaltaiset toimijat voisivat aktiivisesti tukea. Ei pelkästään antaa neuvontaa ja rahaa, vaan myöskin tukea sen äänen tuomista esiin YKn prosesseissa ja kansainvälisessä kauppaneuvottelussa. Tossa alussa puhuttiin siitä systeemisestä näkökulmasta, et me tavallaan koko ajan yritetään lappaa vuotavasta veneestä vettä pois, jos me ei saada jonkinlaista oikeudenmukaista rotia kansainvälisiin kauppasopimuksiin. Tä on hyvin karkeesti yksinkertaistettuna tällasten maiden, joiden pitäis saada se paikallinen ruokajärjestelmä kondikseen ja saada siellä elinkeinon pysyvyys ja turva kuntoon. Niillä pitäis olla oikeus valikoivasti suojata omia markkinoitaan halpatuonnilta, mutta toisaalta myöskin mahdollisuuksia kehittää paikallisia ja alueellisia kaupan verkostoja, ja saada paremmin sellasia tuotteita maailman markkinoille, joita kannattaa myydä maailman markkinoilla. Se vaatii pientuottajien järjestäytymistä ja toisaalta myös alueellisia alliansseja, et nää valtiot yhdessä pystyis tekemään yhteistyötä tämmösissä asioissa, mikä tietysti on hankalaa, jos on vanhoja etnisiä tai uskonnollisia tai poliittisia tai muita konflikteja, juontuu ne sitten kauempaa, lähempää, kylmän sodan ajalta, mutta ne on esteitä siinä. Ilman systeemisen tason muutoksia on kauheen vaikee nähdä, että nää muut keinot itsessään pystyis auttaa. Täytyy olla se turva ja oikeudenmukainen asema kansainvälisen ruokajärjestelmän verkostossa, et sit on kymmenien vuosien perspektiivi lähtee rakentamaan omaa tuotantoa, jalostusta, kauppaa, kaikkee muuta.

Mila Sell [00:38:22]:

Ja nimenomaan se, että pitäis lähteä kehittämään paikallista ruokateollistuutta näihin maihin, joka ei oo samanlaista ku mitä nää globaalit suuryritykset, vaan ne todellakin perustuis siihen paikallisuuteen ja ottais nää viljelijään suoraan siihen prosessiin mukaan ja niin edelleen. Tällasiahan aloitteita on myöskin, mutta iak vähän kuitenkin. Jos miettii, miten tää afrikkalainen ruokateollisuus toimii, niin ei se toimi kauheen hyvin. Kuitenkin on ottanut mallia tällasest globaalista, kansainvälisestä, joka ei oo oikeudenmukaista millään tavalla, vaan nimenomaan yritetään mahdollisimman halvalla saada viljelijältä raaka-aineet ja myydään ulos, miten sen sais muutettua.

Ville Lähde [00:39:19]:

Osa tämmösestä hyväntekeväisyystoiminnasta tai kehitysyhteistyöstä, joka tulee esmes isoista Gates Foundationin kaltaselta toimijalta, suoraan lähtee siitä ajatuksesta, että täytyy kehittää se meikäläisen mallinen mukainen ruokatalous, oletetaan, et se on se ainoo kehitysmalli. Kaikki kehitysapu, esmes kehitysyhteistyö, ei edes nojaa samaan suuntaan. Ne voi myös repiä rikki paikallista kehitystä, koska ne ajaa eri kehitysmalleja. Yks kiinnostava ulottuvuus, esmes monilla, ei pelkästään Afrikassa, mut Afrikka on semmonen, josta mä oon lukenu tapauskertomuksia, on kamppailua, jossa on yritetty elvyttää paikallisten kasvien ruokakäyttöä, taidot on menetetty, ja tietämyskin alkaa olla häviämässä. Koska usein tä liittyy siihen, mitä Mila sanoi, että ruokitaan esmes omaa perhettä vähän väärällä tavalla, on jumiuduttu käyttämään tiettyjä suht ravintoköyhiä, mut energiarikkaita kasveja, joista saadaan puuroja tai muhennoksia, muita helposti. Siihen ei tuu vitamiineja ja hivenaineita kunnolla, ja paikallisilla lajikkeilla niitä saa hirveen hyvin ja myös kasvaa paremmin, ne on toipumis- tai selviämiskykyisempiä vaihtelevissa oloissa, mut onhan meilläkin tosi vaikee saada ihmiset muuttamaan ruokavaliotaan, niin pitäis oppia paitsi syömään uusia asioita, myös kasvattamaan, valmistamaan, säilömään, se on tosi vaikeeta työtä, ja siihen ei oikotietä oo. Se vaatii sitkeyttä.

Mila Sell [00:41:10]:

Meillä itse asiassa on juuri tuon kaltaisia komponentteja tässäkin hankkeessa, koska lisäksi tohon, että ihmiset syö pelkkää maissia tai muuta, ei kauheen ravintorikasta ruokaa, myöskin idealisoi länsimaalaista ruokakulttuuria, mikä ei todellakaan, sit syödään vaan vehnää ja hampurilaisia, pyritään sellaseen sen sijaan, että arvostais omia perinneruokia. Tähän mä luulen, että on ainakin jonkin sortin liike jo herännyt, että oikeesti meillähän on tosi paljon hyviä ja terveellisiä ruokia meidän omassa ruokakulttuurissa. Esimerkiks siellä Fort Portalissa meillä on yks partneri, joka on kouluttanut ja tehnyt töitä näiden naisten kanssa, jotka myy ruokaa kaduilla, ja nehän on perinteisesti myyny pikaruokaa, paistelee ranskalaisia perunoita tai näin. Sit kun heidän kans on tehny yhteistyötä, et hei alkakaa myydä tätä perinneruokaa, sitä on vaikka kuinka paljon, niin heidän tulot on lisääntyneet valtavasti. Ihmisethän toteaa, että tätähän voi kans syödä. Se vaikutus on aika suuri, vaikutus heidän tuloihin on positiivinen, mut myöskin ne, jotka käy siellä ostamassa ja syömässä sitä ruokaa sen sijaan, et ostais roskaruokaa. Tämmöst tehdään. Paljon on esimerkiksi slummeissa, Nairobissa ja Kisumussa, kun yritetään tukea sitä, mitä paikalliset järjestöt on huomannu, ja alkanu tehä paljon puutarha- tai viljelyä takapihalla, missä ne käyttää säkkejä tai ripustaa takaseinälle jotain purkkeja ja muuta, kun siellähän ei oo tilaa viljellä. Tämmösiinhän tä on just hyvä, et esimerkiks tämmösiä perinnekasveja, jotka muistuttaa pinaattia, mut niitähän on vaikka kuinka paljon, ne on tosi ravinteikkaita ja hyviä. Tällasta kyl on, mut sitä tarvitaan lisää. Ja sitten se seuraava askel, että sä viljelet sitä ja syöt sitä perheessä, mut miten sitä sais tuotteistettua eteenpäin ja osaksi laajemminkin ruokakulttuuria.

Ville Lähde [00:43:54]:

Täähän on tietysti osittain ongelma myös monissa vauraissa maissa, hyvin energiarikas mutta ravinneköyhä ruokavalio, esimerkiksi Yhdysvaltojen sikäläisen köyhyyden ja nälän ja ruokaturvattomuuden olennainen elementti. Usein vakavat ravinnepuutokset ja ylipaino tapahtuu samassa perheessä, sekä vauraissa että köyhissä maissa. Mua aina ärsyttää ihan suunnattomasti kun joku toimittaja tai setäselittäjä on silleen “on tää jännä maailma että meillä on ylipainoisia kuin nälkäsiä”, se on sama ilmiö. Ne ei oo mikään yltäkylläisyys versus niukkuus, vaan ne on tosi usein yhä enemmän ja enemmän nivoutunu toisiinsa. Tää itse asiassa, mun pitikin aiemmin sanoa, et kun me puhutaan nälästä, vain pieni siipale maailmannälkää on ne tilanteet, jossa ihmiset ei saa tarpeeksi energiaa ruuasta elääkseen, se on 800 “plus miinus” miljoonaa ihmistä, joka on järkyttävä määrä sekin, mut jos me katotaan nälkää myös ravinteiden ja ruokaturvattomuuden, vakauden, näkökulmasta, et on osan vuodesta nälkää, sit se nälkästen määrä on 2 tai 3 miljardia, se ei oo yhdeksäsosaa, vaan se onkin kolmasosa maailman väestöstä. Osa siitä on esmes Yhdysvaltainkin kaltasissa maissa. Se, miten me määritellään ja ymmärretään nälkä, vaikuttaa siihen, millä tavoin sitä pyritään torjumaan ja voidaan päätyä torjumaan sitä väärillä tavoilla. Jos me katotaan vaan energianälkää, elikkä tuotetaan maissia, tuotetaan vehnää, kaikkea muuta mahdollisimman paljon, et saadaan sitä 800 miljoonan porukkaa pienennettyä, niin sinne voi syntyä näkymättömien nälkäisten armeija, joka elää koko ajan haavoittuvaisuuden rajalla, jos ei me samalla pystytä sitä syvempää, monipuolisempaa nälkää torjumaan. Me vaaditaan laajaa kirjoa keinoja, näkökulmia, jos fokusoidaan liian kapeesti, ni se on vaarallista. Tutkimuksessa on usein puhuttu tuotantokeskeisestä tai produktivistisestä ruokapolitiikasta, jolla on syvä, ja musta aika synkee historia. Keskitytään ajamaan samaa intensiivisen tuotannon mallia kaikkialla, koska ajatellaan, että tällä voitetaan nälkä, mut se ei onnistu.

(musiikkia)

Ulriikka Myöhänen [00:46:42]:

Tässäkin keskustelussa on tullu ilmi se, että on kyse hyvin globaalista asiasta, kun puhutaan nälästä ja ruuantuotannosta ja siitä, miten ilmastonmuutos siihen vaikuttaa, mutta sit kuitenkin tulee esille se, että muutos lähtee yhteisöistä, ne ratkasut tehdään siellä, päästäis sopeutumaan ja eteenpäin siitä tilanteesta. Voitais yrittää summata niitä keinoja, joita näillä yksittäisillä yhteisöillä on parantaa omaa tilannettaan ilmastonmuutoksen keskellä, kun ruuantuotanto on haasteellista ja on nälkä. Tässä tuotiin esille nämä lajikeasiat ja paikallisten lajikkeiden merkitys viljelyssä ja nälän torjumisessa. Mitä muita juttuja yhteisössä voitais tehä sen eteen?

Mila Sell [00:47:29]:

Mä koen, että aika paljon tä tietoisuus, just tä mistä Ville puhui, liittyen siihen, mitä aikasemmin oli puhetta, näistä Ugandan aliravituista lapsista vaikka siellä tuotetaankin laajasti erilaista. Yleisesti tietosuus siitä, että kuinka tärkeä ravitsemus on ihmisten hyvinvoinnille, ja varsinkin lapsille ja lasten kehitykselle. Se ei riitä, et on vaan se kalorimäärä täytetty. Tietosuus siitä, että kenellä on vastuu, se on tietysti aina suuri kysymys. Pitäis olla jaettu vastuu, et nä viljelijäryhmät vois keskenänsä sopia ja yrittää laajemmin viljellä erilaisia asioita, ja myös viedä tietoisuutta omassa yhteisössä ravitsemuksen tärkeydestä.

Ville Lähde [00:48:31]:

Mila puhu aiemmin agroekologisista menetelmistä, lyhyesti avaan sitä käsitettä. Se ei oo tietty menetelmä, niinkuin vaikka luomutuotanto, tämmönen käytännössä kaupankäynnin myötä Euroopassa syntynyt koodisto, aika tarkkoja sääntöjä. Agroekologia on löyhä menetelmien joukko, jossa käytännössä ideana on se, että pyritään sopeuttamaan ruuantuotannon, nimenomaan viljelyn ja maatilan ylläpidon, käytännöt paikallisiin ekosysteemien antamiin mahdollisuuksiin, ja toisaalta niihin haasteisiin, missä ollaan. Pyritään parantamaan maanviljelyn viljavuutta, ravintokiertoa, niin edelleen. Voidaan käyttää puustoa tuomaan ravinteita tai vettä  syvemmältä ja niin edelleen. Se on tosi paikkasidonnaista, ja sillon se tarkottaa, että täytyy luoda mahdollisuuksia paikalliseen tutkimustyöhön ja tutkijoiden ja viljelijöiden yhteistyöhön, ja se on myös sellasta asiaa, mihin kehitysyhteistyöllä pystytään vaikuttamaan. Antamaan resursseja, mut vallan täytyy olla paikallisesti kun se tutkimuksen pitää olla paikallista. On myös alueita Afrikassa, mä en osaa nyt paikantaa tarkalleen, mut Nature-lehdessä aikanaan oli siitä hyvä juttukokonaisuus. Niissä viljelysmaa oli ehtinyt köyhtyä niin pitkälle, että ei päästä kovin helposti kehittämään näillä agroekologisilla menetelmillä viljavaa maaperää. Täytyy olla hybridilähestymistapa, et saadaan vähän enemmän lannotteita, että saadaan satoja, jolla ostetaan aikaa hitaammalle agroekologisten menetelmien käytössä. Siks pitää problemaattisena, et joillakin keskustelijoilla on tutkijapuolella tai aktivistipuolella fundamentaalinen ero eri viljelysmenetelmien välillä, et on hyvät ja huonot. Sit agroekologiasta helposti tulee rituaalisana kaikelle kivalle. Mut agroekologian idea on nimenomaan kontekstisidonnaisuus, ja silloin jos konteksti on tommonen, et maa on ehtiny olla tosi köyhää, niin tarvitaan siihen jotain muuta täydentävää.

Mila Sell [00:51:00]:

Kysymyshän on rahotuksesta. Kenen vastuulla se on ja kuka rahottaa? Ja niin edelleen. Se on mun mielestä keskeinen haaste. Esimerkiks EU-hankkeet, jotka yrittää yhdistää tutkimusta ja paikallisia toimijoita, se on tietysti yks keino ja yks askel, mutta se on kuitenkin hyvin, hyvin rajoitettua. Koska niitten pitää olla kontekstisidonnaisia, niin sitten ei oo myöskään niin, että tehdään tää yks tutkimushanke ja saadaan tuloksia, ja kaikki käyttämään tätä samaa, vaan se vaatii joka paikan osalta omaa lähestymistapaa ja omaa tutkimusta. On se siinä mielessä aika pitkä tie. (naurahdus)

Ville Lähde [00:51:46]:

On, ja se tietysti, vielä jos aattelee näitä pohjoismaisia tai länsimaisia tutkimusinstituutioita, meillä valitettavasti eletään suorituspaineen keskellä. Sä et kauheen hyvin meritoidu, jos käyt tekemässä paikallisesti räätälöityjä, koska sit sä et voi julkasta sitä joka puolella ja saada merkintää sun CV:hen. Vaatisi toisenlaista tieteen palkitsemisjärjestelmään myös.

(pieni päällekkäin puhuminen)

Mila Sell [00:52:13]:

Onneks me ei kaikki välitetä siitä.

(yhteistä naurua)

Ville Lähde [00:52:16]:

Joo, meillä työporukalla perustaessa lyötiin peukalosääntö, et 50% työajasta pitää mennä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Ulriikka Myöhänen [00:52:25]:

Noni.

Ville Lähde [00:52:25]:

Ei mennä se CV edellä.

Ulriikka Myöhänen [00:52:28]:

Se kuullostaa hyvältä. Sit oikeestaan tän keskustelun viimeinen kysymys. Maatalous ja ruuantuotanto tarvitsee tulevaisuudessa tekijöitä, ja se tarkoittaa myös, että nuoret pitäis saada innostumaan alasta ja sitoutettua tähän alaan ja siihen muutokseen, mikä ehkä siellä on edessä. Miten se voitais tehä? Haluatko Mila alottaa?

Mila Sell [00:52:55]:

Joo, tähän on asia, josta on puhuttu tosi paljon viime vuosina. Se lähtökohta, mitä suurin osa ottaa tähän, on se, että pitää kehittää agri-business-sektoria. Siitä pitää tulla tällanen bisneslähtöinen, koska sit tietysti kaikki nuoret on heti kiinnostuneita. Mä en oo siitä ihan niin varma, mutta tottakai se on ihan selvää, et jos se on sellasta, mitä se on nyt monessa Afrikan maassa, eli sä oot köyhä käytännössä, jos sä oot viljelijä, niin eihän kukaan oo siitä kiinnostunu. Vähän nää kaikki asiat, mistä me ollaan keskusteltu, et miten tätä koko sektoria vois viedä eteenpäin ja parantaa niin, et ne mahdollisuudet järkevään elinkeinoon olis mukana. Jos se sitten on joku tosi mielenkiintonen agri-business-idea, niin ehkä joo, ja just tää, et ois diversiteettiä. Että sä samalla viljelet ja teet ja sul on vaikka, saat hunajaa siinä ohella ja viljelet hedelmiä, ja sulla on lähikylässä joku, joka prosessoi ne hedelmät vaikka mehuksi ja myydään. Tä diversifiointi, et se ei oo pelkkää sitä maissin viljelyä, vaan siihen liittyy paljon erilaisia prosesseja ja paljon erilaisia mahdollisuuksia, koska sittenhän se on kiinnostavaa. Semmonen lähtökohta, et tätä voi ite kehittää, ja tääl on paljon mahollisuuksia, paljon vaihtoehtoja, ja se on omasta innovaatiosta kiinni. Kyllä mä luulen, et sit ainakin osa nuorista vois olla kiinnostuneita, miksei.

Ulriikka Myöhänen [00:54:43]:

Eli prosessit ja ketjut kuntoon sieltä, ja omille ideoille tilaa.

Mila Sell [00:54:50]:

Joo.

Ulriikka Myöhänen [00:54:50]:

Joo. Mites Ville, mitä tuumaat tähän?

Ville Lähde [00:54:54]:

Mä oon kuunnellessa pohdin, että tä on jännää, et tietys mielessä yksilötasolla nä on ongelmia, mitä myös koetaan vaikka Suomessa tai Yhdysvalloissa. Monien viljelijöiden elämä on jatkuvasti yhä epävarmempaa. Tietysti ne korjauskeinot väistämättä on erilaisia, kun lähtötilanne on hyvin erilainen. Myös se mahdollisuus vaihtaa omia kokemuksia toisten saman kaltasella alueella olevien ihmisten kanssa, opettaa ja oppia samaan aikaan, luodaanko luottamuksellisia suhteita siinä yhteydessä. Se on semmone asia, jossa nykyteknologia vois antaa mahdollisuuksia halpojen tietoverkkoyhteyksien, kännyköiden avulla ihmiset pystyis tämmösiä kokemuksia. vaikka uusien tuholaisten tunnistuspalveluja, tiedon vaihtamista. Silloin itse olisi aktiivisempi toimija, ja työhön liittyisi kaikenlaista oppimista, joka on mielenkiintosempaa kuin se, että työ on samaa läpi vuoden. Se vois toimia myös ituna osuuskuntien perustamiselle ja vastaavalle järjestäytymiselle, eihän se koskaan lähde itestään, vaan se vaatii, että alkaa tuntea ihmisiä ja luottaa niihin. Silloin vasta voi olla sitä mieltä, että okei, pistetään hynttyyt yhteen. Se voi olla yks kanava siihen.

(musiikkia)

Ulriikka Myöhänen [00:56:28]:

Näihin innostaviin ajatuksiin voimme lopettaa tämän keskustelun. Lämmin kiitos tästä, Luonnonvarakeskuksen tutkimuspäällikkö Mila Sell ja Biostutkimusyksikön tutkija Ville Lähde.

Mila Sell [00:56:39]:

Kiitos.

Ville Lähde [00:56:40]:

Kiitos paljon.

Ulriikka Myöhänen [00:56:41]:

Tämä oli tämänkertainen Tekoja-podcast, ja ensi kerralla ollaan muiden aiheiden äärellä. Moi moi.

(musiikkia)

Naisääni [00:56:49]:

Milleniumit tulee ja ovat tulleet, ja varmasti vaikuttaa tähän koko kenttään hyvin vahvasti, eli ajatus siitä, että rahalla voi tehdä positiivisia vaikutuksia varmsti tulee lähtökohtaiseks ajatukseks sijoitusmaailmaankin. Mä nään, että tä trendi ei ole missään nimessä vielä edes päässyt alkuun.

(musiikkia)

Ulriikka Myöhänen [00:57:13]:

Ensi jakson aiheena on vaikuttavuussijoittaminen. Tervetuloa mukaan.

(musiikkia)