Ilmastonmuutos, koronavirus ja maaorjuuden jättämä varjo koettelevat Nepalin kaukolännessä eläviä – porsaat, kanat ja vihannekset vakauttivat toimeentulon
Porsaiden kasvatus ja vihannesten viljely tuovat leivän entisten maaorjien ruokapöytiin Nepalin kaukolännessä. KUA tukee paikallisten toimeentuloa, mutta kovaonnisimmissa kylissä elämää haastavat kuivuus ja kaiken mukanaan vienyt tulipalo.
NORMAALINA KESÄNÄ Mohanajoen vesi tulvii ja kurkottelee tasaisessa maastossa Bipatpurin kylään asti. Vihanneskuorman kuljettaminen joen vastarannalle Intiaan vaatii sekä veneen että kuljettajan.
Jokavuotinen monsuuni alkaa Nepalin Kaukolännessä yleensä kesäkuun alussa, mutta tänä vuonna sääilmiö myöhästyi viikkoja. Paikalliset naiset ylittävät jokeen piirretyn rajan Nepalin ja Intian välillä kahlaamalla. Vain sarinhelmoja ja housunlahkeita tarvitsee nostaa.
Lämpötila on jo toista viikkoa kohonnut yli 40 asteeseen. Maa on kuivuudesta koppuralla, kasvit ja ihmiset tarvitsevat vettä. Osa kylän kaivoista on kuivunut eikä uusia kaivonpaikkoja kannata etsiä, koska pohjaveden löytäminen on liian epävarmaa ja kaivaminen kallista.
Vuosi on ollut muutenkin poikkeuksellinen. Bipatpurin naisilla ei ollut tänä keväänä myytävää joen vastarannalla sijaitseville Intian vihannestoreille. Jo huhtikuussa kylä kohtasi katastrofin, joka vei sadon ja varastot.
Tulipalo ajoi hätäavun varaan
Pellolle jäävän kasvijätteen polttaminen on Bipatpurissa jokavuotinen perinne, sillä kulotus vapauttaa maaperästä ravinteita.
Tänä vuonna arvaamaton ja poikkeuksellisen voimakas tuuli pilasi kaiken, ja tuli levisi hetkessä. Talot, ruokasäiliöt ja karjasuojat paloivat yksi toisensa jälkeen. 71 perheen kodit tuhoutuivat tai vaurioituvat, ja tuli tappoi myös kotieläimiä. Hiiltyneet puunrungot ja pöllit on jo raivattu sivummalle, mutta mieliala kylässä on apea.
”Vain ihmiset pelastuivat”, naiset kertovat.
Tuli vei myös ison osan kylän osuuskunnan säästöistä, jotka olivat yhdessä rasiassa.
Belmati Devi Chaudhary, 42, seisoo talonsa hiiltyneen rangan vieressä.
”Kaikki on menetetty. Elämme nyt hätäavun varassa.”
Perhe oli hankkinut Kirkon Ulkomaanavun tuella hankittu emakon, joka kuoli palossa. Myös viisi porsasta menehtyi ilman emän hoivaa. Menetys oli Chaudharyn perheelle suuri.
Sikojen avulla Belmati Devi Chaudhary oli säästänyt rahaa ja maksanut lastensa koulunkäynnin. Vanhin poika Sanjay Chaudhary, 23, seisoo neuvottomana äitinsä vierellä.
”Joudun ehkä lähtemään Kathmanduun töihin. Täältä on vaikea saada palkkatyötä”, hän kertoo.
Äiti ei halua pojan lähtevän pääkaupunkiin tai Intiaan, jonne niin moni nuori nepalilaismies on suunnannut vuosien ajan erilaisten hanttihommien perässä.
Chaudharyt ovat entisiä maaorjia, kuten monet muukin Bipatpurin kylässä ja ympäröivän Kailalin alueella. Nepalissa yli 200 vuotta jatkuneet haliya- ja kamayia-velkaorjuuden muodot kiellettiin 2000-luvun alussa, mutta sukupolvilta seuraaville periytynyt heikompi asema tuntuu yhä entisten maaorjien elämässä ja taloudellisessa tilanteessa.
Sikojen kasvattaminen toi elannon
Jumani Chaudhary, 50, on yksi KUA:n tukeman naisten ryhmän 29 jäsenestä. Naiset kasvattavat Gaurigangan kunnan alueella sikoja. Ryhmä on opetellut tekemään sikojen rehuksi puuroa maissista ja vehnän jauhamisen sivutuotteena syntyvistä aineksista.
”Säästämme ruokintakuluissa. Rehun ansiosta siat kasvavat nopeammin ja ovat terveempiä”, Jumani Chaudhary kertoo.
Naiset haaveilevat myyvänsä sianrehua pian myös ryhmän ulkopuolelle. Rehutuotannon turvaamiseksi naiset haluaisivat perustaa oman myllyn.
Sikasuojassa pilkullinen, ruskea ja vaalea porsas röhkivät ja tuuppivat toisiaan. Ne kerjäävät makupaloja. Emakko porsii ensimmäisen kerran alle vuoden vanhana ja voi synnyttää kymmenkunta elävää porsasta kahdesti vuodessa. Oikealla hoidolla ja ravinnolla porsaat kasvavat nopeasti.
”Täysikasvuisesta karjusta maksetaan jopa 30 000 rupiaa”, kertoo Bishni Chaudhary, 43.
Naapurissa asuva, samaan naisten ryhmään kuuluva Sanu Chaudhary, 27, kertoo ansainneensa äskettäin 50 000 rupiaa myymällä seitsemän porsasta. Euroissa porsaiden hinnat eivät kuulosta kummoisilta, 1 000 rupiaa vastaa noin 7 euroa. Nepalin Kaukolännessä yhden porsaan hinnalla saa kuitenkin tärkeitä asioita kuten lapselle koulunkäynnin mahdollistavat koulupuvun, koulupäivän ateriat lukuvuodelle, vesipullon ja koulutarvikkeet.
”Sikojen kasvattaminen on helpompaa ja vähemmän työlästä kuin esimerkiksi puhvelien, joista saa maitoa vain osan vuotta eli niin kauan kuin ne imettävät vasikkaa”, kertoo Jumani Chaudhary.
Ilman maidontuotantoa puhveli ei tuota mitään, ja puhvelin hankintahinta on sekin noin kymmenkertainen sikaan verrattuna.
”Ennen kerjäsimme muilta saadaksemme ruokaa”
Tie kauemmas länteen Dadeldhuran alueelle kiemurtelee vehreiden kukkuloiden rinteillä kapeana nauhana. Dadeldhura on maastonmuodoiltaan tasaista Kailalia kumpuilevampaa, ja välillä korkeuseroja tekee pahaa katsoa juuri ja juuri tielle mahtuvan auton ikkunasta. Vihdoin tie laskeutuu Ganyapdhuran kylään.
Terassiviljelmät vihertävät jo, vaikka sateet ovat myöhässä. Maasta nousee kukkakaalia, perunaa ja kesäkurpitsaa. Dalitien yhteisössä omat vihannesviljelmät ovat tuoneet elämään arvokkuutta.
”Ennen kerjäsimme muilta saadaksemme ruokaa. Nyt viljelemme vihanneksia myyntiin”, kertoo Gita Devi Sarki, 38.
Viljely palstalla tehostui vuonna 2019, kun Sarkin perhe ja 24 muuta alueen viljelijää saivat Kirkon Ulkomaanavun tuella käyttöönsä tunneliviljelmän. Rakennelman muovikatto säilyttää kosteuden paremmin kuin, jos vihannekset kasvaisivat paahtavan auringon ja tuulen armoilla. Lisäksi yhteisö on saanut yhteisen käsitraktorin, joka helpottaa peltojen kyntämistä. Gita Devi Sarki on naisista ainoa, joka osaa ajaa laitetta – ja hänkin pyytää puolison auttamaan käynnistämisessä.
”Ennen viljelimme vain omalle perheellemme riittävän määrän maissia ja vehnää. Nyt, kun myymme itse kasvattamiamme vihanneksia, saamme rahaa joka kuukausi säästöön 410 rupiaa”, hän kertoo.
Toki tärkein seuraus vihannesten tuomasta toimeentulosta on se, että parikymmentä vuotta Intiassa työskennellyt puoliso Padam Bahadur Sarki, 42, on pystynyt palaamaan kotiin. 22 vuotta yhdessä olleella pariskunnalla on neljä lasta, ja Gita Devi Sarki on vastannut perheen arjesta yksin lähes koko ajan.
”Palasin koronasulkujen vuoksi Nepaliin”, mies kertoo.
”Hyvä, kun palasit”, Gita Devi Sarki virnistää.
”On ollut ihan okei”, mies sanoo ja saa ympärillä istuvan naisryhmän rähähtämään nauruun.
Puolison paluu on helpottanut vaimon työtaakkaa pellolla. Perhe suunnittelee liiketoimiensa laajentamista myös vuohien ja kalojen kasvattamiseen laakson pienessä lammessa.
Maaorjasta tuli valtuuston jäsen
Sievän pienen talon alakerran oviaukosta kurkistelee suurisilmäinen lehmä. Bahadur Damai, 52, viittoo vieraita istumaan katoksen alle varjoon. Muiden vaatteiden parsimisella velkaorjuudessa vielä 2000-luvun alussa elänyt haliya hymyilee lämpimästi kertoessaan kanoistaan ja pienestä räätäliliikkeestä, jonka hän on onnistunut avaamaan läheiseen kyläkeskukseen.
Raha on tuonut perheen elämään vakaamman toimeentulon ja jopa television. Bahadur Damai on myös pystynyt maksamaan kahden aikuisen tyttärensä häät, mistä hän tuntuu olevan ylpeä.
Yksi suurimmista saavutuksista on kuitenkin se, että hänet valittiin toukokuun vaaleissa paikallishallinnon jäseneksi.
”On KUA:n ansiota, että olen tässä. Sain tukea viljelyyn ja kanojen kasvatukseen ja olen pystynyt rakentamaan suhteita, jotka toivat ääniä vaaleissa.”
Lause katkeaa, kun villi tuulenvire meinaa temmata mukaansa kanasuojan aaltopeltisen katon. Bahadur Damai viittilöi poikaansa lisäämään painoksi isoja kiviä.
”Uusi kanasuoja olisi tietysti kiva”, hän sanoo ja vakavoituu.
”Tiedätkö, meillä on vaimoni kanssa vain yksi merkittävä ero: hän on vanhentunut nopeammin.”
Vakava ilme miehen kasvoilla kertoo, että hän ei ole kertomassa vitsiä.
”Naiset vanhenevat nopeammin täällä, koska heidän elämänsä on merkittävästi rankempaa kuin meidän miesten. Perinteen mukaan he syövät vasta muiden jälkeen, sen, mikä jää. Raskaudet, synnytys, kova työtaakka…”, Bahadur Damai luettelee.
”Aion tuoda paikallispolitiikassa esiin yhteisön naisten ongelmia kuten liiallista taakkaa kotitöistä ja kotiväkivallasta.”
Muutakin asiaa hänellä on. Tällä alueella entiset maaorjat eivät vieläkään ole päässeet osaksi Nepalin hallituksen sopeuttamisohjelmaa, jonka turvin heille on luvattu maata, lasten koulutusta ja nuorille työllistymismahdollisuuksia.
Oma pankkitili turvaa tulevaisuutta
Bioatpurissa kylän naiset ovat kerääntyneet yhteen katoksen alle. Tai talo tässä ennen sijaitsi, joku tarkentaa. Hiiltyneet kattoparrut on siirretty sivuun ja vaihdettu jo uusiin. Keskipäivän aurinko paahtaa jälleen, ja lämpötila varjossa kipuaa lähelle neljääkymmentä.
Myös kylän nimi saa selityksensä. Bipatpur tarkoittaa paikallisella kielellä katastrofia. Niitä, tai vähintään haasteita täällä onkin riittänyt tulvista tulipaloihin.
Mutta ehkä tämän päivän jälkeen mennään taas kohti parempaa. Vieraaksi on saapumassa paikallishallinnon ja pankin edustajia. Jokainen talonsa kevään tulipalossa menettänyt perhe saa KUA:n tukemana humanitaarista käteisavustusta.
Vähemmän vahingoittuneen rakennuksen jälleenrakentamiseen tarjotaan 13 500 rupiaa eli noin 106 euroa ja suurimmat menetykset kokeneet saavat 34 500 rupiaa eli 270 euroa. Summa on 500 rupiaa suurempi raskaana oleville, imettäville, perheille ja vanhuksille.
Käteisavustus jaetaan ensimmäistä kertaa naisten omille pankkitileille. Nyt heidän rahansa ovat turvassa pankissa, eikä mikään kylää kohtaava katastrofi enää vie aivan kaikkea omaisuutta.
Teksti: Elisa Rimaila
Kuvat: Uma Bista
Kirkon Ulkomaanavulla on ollut maatoimisto Nepalissa vuodesta 2013 alkaen. Tuemme maassa erityisesti entisten maaorjien toimeentulomahdollisuuksia ja oikeuksien toteutumista ja naisten toimeentuloa. Vuoden 2015 maanjäristyksen jälkeen rakensimme Nepaliin turvallisia koulutiloja 44 000 lapselle, koulutimme opettajia ja tuimme henkistä toipumista. Vuonna 2021 tuimme lähes 18 000 ihmisen ruokaturvaa, joka oli vakavasti heikentynyt koronaviruspandemian vuoksi.
