Maailmanlaajuisesti melkein joka kymmenennellä pakolaisella on jonkinlainen vamma, joka vaikuttaa heidän elämäänsä ja mahdollisuuksiinsa käydä koulua tai hankkia ammatti.
Kuva: Antti Yrjönen Teksti: Elisa Rimaila
Tumaine Sebikari oli 16-vuotias, kun hän pakeni yksi Kongon demokraattisesta tasavallasta Ugandaan. Ensimmäiset vuodet hän elätti itseään viljelemällä maapalaa, jonka Ugandan valtio myönsi hänelle Rwamwanjan pakolaisasutusalueelta. Lisätuloja Tumaine sai tekemällä kulloinkin tarjolla olleita hanttihommia.
Kolme vuotta sitten Tumainen elämä muuttui. Hänen toinen jalkansa alkoi turvota rajusti, mikä lopulta johti koko säären ja jalkaterän amputoimiseen. Yhtäkkiä nuoren miehen ei ollut mahdollista tehdä töitä eikä edes viljellä omaa peltoaan.
Oman kodin jättäminen pakon edessä on ihmiselle järkyttävä kokemus. Kun nuori pakolainen on lisäksi vammautunut, epätoivo voi olla moninkertaista. Tumaine joutui kerjäämään saadakseen riittävästi syötävää. Koulu oli jäänyt pakolaisuuden myötä kesken, eikä Tumainella ollut ammattia.
ERÄÄNÄ PÄIVÄNÄ Tumaine kuuli Kirkon Ulkomaanavun pakolaisalueella tarjoamasta ammatillisesta koulutuksesta. Nyt hän opiskelee räätäliksi.
”Räätälinä pystyn työskentelemään istuen eikä jalan puuttuminen haittaa”, hän sanoo.
Puoli vuotta kestävän koulutuksen jälkeen Tumaine aikoo työskennellä ystävänsä räätäliliikkeessä osa-aikaisesti, kunnes saa säästettyä tarpeeksi rahaa ompelukonetta ja oman liikkeen avaamista varten.
”Opiskelen tulevaisuuteni vuoksi. Haluan elää hyvin”, hän sanoo.
Maailmanlaajuisesti melkein joka kymmenennellä pakolaisella on jonkinlainen vamma, joka vaikuttaa heidän elämäänsä ja mahdollisuuksiinsa käydä koulua tai hankkia ammatti, arvioivat kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM ja YK:n pakolaisjärjestö UNHCR. Haasteet koskevat siis noin 12 miljoonaa kotinsa jättänyttä. Kirkon Ulkomaanavun hankkeissa pyritään lisäämään myös vammaisten henkilöiden mahdollisuutta koulutukseen ja toimeentuloon.
KUVAAJALTA: Hyvä kuva vaatii paljon kuvattavalta. Hänen pitää olla valmis avaamaan elämäänsä yleisölle ja sietämään perässä roikkuvaa kuvaajaa. Parhaat kuvat vaativat myös aikaa, jotta kuvattavan tilanne hahmottuu riittävällä tarkkuudella. Mitä ei ymmärrä, ei voi myöskään kuvata. Tumainen kuva on onnistunut, sillä hän oli valmis uhraamaan meille päiviä ja puhumaan avoimesti vastoinkäymisistään, jotta me voisimme paremmin ymmärtää ja näyttää, minkälaista elämä jalkansa menettäneenä pakolaisena Ugandassa on.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Voit katsoa myös videon, jossa Tumaine kertoo elämästään. Lyhytdokumentti on kuvattu osana vuoden 2024 Yhteisvastuukeräyksen kampanjaa.
Osallistu Yhteisvastuukeräykseen
Lähetä tekstiviesti APU20 (20 € lahjoitus) numeroon 16588 tai lahjoita valitsemasi summa MobilePaylla numeroon 85050. (Keräyslupa RA/2020/639 ja ÅLR/2023/7525)
Hibak markkinoi suunnittelemiaan vaatteita somessa, Sakariyan kahvila kokoaa asiakkaat herkuttelemaan ja lukemaan kirjoja. Starttiraha auttaa myös Sainabia, joka menetti liiketoimensa tuhoisassa tulipalossa. Näin Somalimaan Hargeisassa ponnistellaan toimeentulon eteen.
Teksti ja kuvat: Björn Udd
Yli 60 prosenttia nuorista on vailla työtä Somalian pohjoisosassa, jota kutsutaan Somalimaaksi. Vuosikymmenien ajan konflikteista kärsineessä maassa ei ole tarpeeksi työpaikkoja, minkä vuoksi jopa koulutetut nuoret jäävät helposti tyhjän päälle. Nuorisotyöttömyys on erityisen vakava asia, sillä noin 70 prosenttia Somalimaan asukkaista on lapsia ja nuoria.
Työpaikka tarjoaa tärkeän toimeentulon, eikä yksistään työtä tekevälle. Koska niin moni on ilman ansioita, yksi ainoa työllistynyt saattaa Somalimaassa tukea jopa parikymmentä perheenjäsentään.
Toimeentulo parantaa ihmisten tulevaisuuden näkymiä, ja sen vuoksi Kirkon Ulkomaanapu (KUA) tukee yrittäjiksi haluavia nuoria Hargeisan kaupungissa. Omat tulot helpottavat myös naisten ja vammaisten asemaa, sillä tulojen myötä heillä on paremmat mahdollisuudet suunnitella omaa elämäänsä. Usein yrittäjyydestä haaveilevilta puuttuvat kuitenkin yrityksen perustamiseen tarvittavat varat ja kirjanpitotaidot. KUA tarjoaa ratkaisuna starttirahaa ja koulutusta.
Mutta nuoret eivät ole ainoa ryhmä, jota tarvitsevat tukea Hargeisassa. Huhtikuussa 2022 Waheenin kauppapaikka paloi poroksi, ja sen mukana katosivat taivaan tuuliin arviolta 2000–5000 kauppiaan säästöt, varastot ja liiketilat. Tulipalon tuhot sekä globaali inflaatio lamaannuttivat kaupungin talouden täysin. Palon jälkeen 20 naisyrittäjää on saanut KUA:lta noin 500 euroa, joiden avulla he ovat voineet käynnistää toimintansa uudelleen.
Tässä jutussa tapaamme kolme pienyrittäjää Hargeisasta: heistä kaksi on työuransa alkutaipaleella olevia nuoria ja kolmas edustaa kokeneempaa kauppiaspolvea.
Hibak Hiis Mohamoud on 23-vuotias räätäli, joka markkinoi vaatteitaan sosiaalisessa mediassa.
”Kun aloitin räätälikoulutuksen, muut olivat ehtineet olla koulussa jo kaksi kuukautta. Koulubussissa ei ollut enää tilaa. Kävelin joka päivä puolitoista tuntia suuntaansa koululle. Lopulta opettajat tajusivat minun olevan tosissani ja antoivat minulle opiskelupaikan”, sanoo Hibak Hiis Mohamoud.
Nuori nainen huokuu itsevarmuutta ja toimeliaisuutta, kun hän kertaa elämänsä vaiheita. Hibak kertoo, ettei hänen isänsä ole halunnut olla tekemisissä Hibakin perheen. Isän päätös vaikeutti esimerkiksi opintoja, koska äiti oli pienituloinen ja koulutus maksullinen. Kerran tytär soitti isälleen ja pyysi häntä maksamaan koulumaksuja, mutta tämä kieltäytyi.
”Myin sitten torilla ainoan omaisuuteni eli korvakorut. Rahoilla ostin koulukirjoja ja äidilleni hedelmiä”, Hibak kertaa.
Hibak Hiis Mohamoud käveli alkuun joka päivä puolitoista tuntia suuntaansa koululle opiskellakseen räätäliksi. ”Lopulta opettajat tajusivat minun olevan tosissani ja antoivat minulle opiskelupaikan”, hän kertoo.
Ensin Hibak opiskeli kätilöksi, mutta kun töitä ei löytynyt, hän päätti jatkaa räätäliksi KUA:n järjestämässä koulutuksessa. Hibak seurasi somessa muodikkaita naisia, joiden tyyliä hän alkoi jäljittelemään omassa mallistossaan. Uusien asiakkaiden hankkiminen oli kuitenkin hankalaa.
”Puin tekemiäni vaatteita päälleni ja menin kahviloihin, jotta muut näkisivät, millaisia vaatteita teen. Minulta kysyttiin, mistä olen ostanut vaatteeni. Sillä tavalla löysin asiakkaita”, Hibak nauraa.
Nykyään Hibak tekee vaatteiden lisäksi myös laukkuja. Hän markkinoi tuotteitaan somessa ja ostajia riittää Somalian pääkaupungista Mogadishusta asti. Hibak lähettää vaatteet postitse ja saa asiakkailta maksut mobiilisovelluksella. Tällä hetkellä hän tienaa noin 60 dollaria kuussa.
”Aluksi äiti ei antanut minulle lupaa mennä koulutukseen, koska minulla oli jo kätilön koulutus. Nyt hän näkee, miten tuon kotiin rahaa, ja kannustaa jatkamaan”, Hibak kertoo.
”Olen ollut koko elämäni riippuvainen muista, mutta nyt minusta on tullut itsenäinen nainen.”
Jopa isäsuhde on muuttunut koulutuksen myötä.
”Kun isä kuuli, että minusta on tullut ompelija, hänestä tuli asiakkaani. Haluan isäni huomaavan, että oli virhe hylätä meidät.”
Sainab Abdi Farah on kokenut torimyyjä, joka käynnistelee kauppaansa uudestaan tuhoisan tulipalon jäljiltä.
”Tulipalo alkoi perjantaina, vapaapäivänäni. Olin kotona ja kuullessani palosta ryntäsin paikalle. Koko kauppapaikka oli tulessa. Kun tuli sammui, olin menettänyt kaiken.”
Sainab Abdi Farahin alkuperäinen liike paloi tuhoisassa tulipalossa vuonna 2022.
Sainab kertoo surullisena päivästä, joka muutti kaiken hänen kotikaupungissaan Hargeisassa. Huhtikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2022 tori tuhoutui lähes 10 hehtaarin alueelta. Samalla katosivat ihmisten säästöt, mahdollisuudet toimeentuloon ja myös kaupungin talousnäkymät.
”Se oli kauheaa. En saa tukea keneltäkään, ja aviomieheni on ollut sairas jo pitkään”, sanoo Sainab, jonka 11-henkisen perheen koko talous on hänen harteillaan.
Sainabin miehellä on selkäongelmia, ja hän tarvitsisi leikkaushoitoa. Sainabin mukaan hoito maksaa 18 000 dollaria, ja koska Somalimaassa terveydenhoito toimii huonosti, leikkaus pitäisi tehdä ulkomailla.
”Tällä hetkellä minulla on ainoastaan toivo jäljellä. Haluan laajentaa liiketoimintaani, ja tienata tarpeeksi rahaa, jotta perheeni pärjäisi.”
Tulipalon jälkeen Sainab sai luvan kaupata tavaroitaan entiseen varastoon perustetun kaupan portailla. Kauppatavaroitaan hän säilytti pienessä laatikossa. Liiketoiminta oli kuitenkin niin pienimuotoista, että tuloilla oli mahdoton elää.
”Sain KUA:lta 500 dollaria ja viikon mittaisen kauppiaskoulutuksen, jotta voisin jälleen saada liiketoimintani kunnolla käyntiin. Ilman tukea minun olisi ollut mahdotonta laajentaa bisnestäni.”
Nyt Sainabilla on pienen laatikon sijaan kärryllinen kauppatavaraa, kuten vaatteita, huiveja ja muuta. Hänellä on yhä lupa olla kaupan portailla myymässä tuotteitaan.
”Autamme toisiamme. Minun tuotteeni sopivat hyvin yhteen kaupan tuotteiden kanssa. Minä myyn naisten ja lasten vaatteita, ja he myyvät hiusten- ja ihonhoitotuotteita,” Sainab sanoo.
Silti liiketoiminta on yhä hankalaa. Iso osa markkinapaikasta on vieläkin rakennettavana, eivätkä asiakkaat ole löytäneet takaisin.
”Hyvän kuukauden aikana tienaan noin 70 dollaria. Ennen paloa tienasin jopa 200 dollaria”, Sainab kertoo.
”Me kaikki täällä toivomme, että asiat palaisivat normaaleiksi.”
Sakariya Ali Isack on perustanut starttirahalla ystävänsä kanssa kahvilan, josta saa erikoiskahvien lisäksi pientä syötävää.
20-vuotias Sakariya Ali Isack sokeutui 3-vuotiaana, mutta ryhtyy nyt yrittäjäksi yhdessä kavereidensa kanssa.
”Olemme perustamassa pikaruokakahvilan. Myymme erikoiskahveja, teetä, paistettua kanaa ja ranskalaisia perunoita”, sanoo Sakariya Ali Isack.
Kahvilaa remontoidaan yhä. Sen paljastavat rakennustarvikkeet, jotka lojuvat ympäri liiketilaa. Kiire on kova, sillä muutaman päivän päästä ystävysten kuppila nimeltään “Kirjoja ja kahvia” avaa ovensa yleisölle. Siihen mennessä hyllyjen on oltava täynnä kirjoja, joita asiakkaat voivat kahvia juodessaan lukea.
4 000 dollarin starttirahan kaverukset ovat käyttäneet vuokraan, sisustamiseen, kahvi- ja uppopaistokoneiden sekä ruokatarvikkeiden hankintaan. Jo kertaalleen luetut kirjat kahvila saa lahjoituksina.
”Minä pidän huolta hallinnollisista tehtävistä, siivoamisista ja osittain myös tarjoilusta. Suurimman osan tuotteista voin tarjoilla, mutta esimerkiksi limujen erottaminen toisistaan tuottaa hankaluuksia”, sokea Sakariya sanoo.
Hän kertoo, että yrittäjäksi ryhtyminen on tuonut mukanaan paljon arvostusta jo ennen kuin kahvila on edes avattu. Sakariya kertoo, että paikallisessa kulttuurissa vammaisia syrjitään. Hän itse on joutunut jopa tuntemattomien kampittamaksi.
”Yläkoulussa opettajatkin kyselivät, miksi olen siellä. Jouduin vakuuttamaan, että olen fiksu, Lopulta opetin opettajille pistekirjoitusta. Kiusaaminen ei kuitenkaan loppunut koskaan täysin.”
Starttirahan lisäksi Sakariya on käynyt KUA:n järjestämän koulutuksen, jossa opetetaan esimerkiksi kirjanpitoa, tietojenkäsittelyä sekä markkinatutkimuksen tekoa.
”Näistä taidoista tulee olemaan paljon hyötyä. Toivon pian tienaavani niin paljon, että voin tukea perhettäni ja sisaruksiani.”
Sakariya haaveilee myös oman perheen perustamisesta. Hän on kihloissa, ja häitä vietetään myöhemmin tänä vuonna.
”Kihlattuni on myös sokea. En tiedä tuottaako se ongelmia tulevaisuudessa, mutta ymmärrämme toisiamme hyvin, ja se on mielestäni tärkeintä.”
Raha ja miehet ratkaisevat tyttöjen ja naisten aseman Nepalissa – vai mitä, Deepika Naidu?
Deepika Naidu on Kirkon Ulkomaanavun nepalilainen asiantuntija, jonka tehtävänä on tukea muun muassa naisten oikeuksien toteutumista paikallisissa yhteisöissä. Toimitus piinasi Naidua väitteillä, joita hän kohtaa työssään viikoittain.
Teksti: Erik Nyström Kuva: Dibya Karki
Teet vaikuttamistyötä KUA:n Nepalin-toimistossa Kathmandussa. Olet syntyjäsi kaupunkilaistyttö, mutta työssäsi parhainta on vierailla maaseudulla.
Kyllä. Tässä työssä palkitsevinta on kohdata ihmiset, joiden kanssa teen töitä. Parasta on nähdä kehitystä, oli se kuinka pientä tahansa. Isot muutokset vievät aikaa, mutta jo esimerkiksi yhden perheen elämän muuttumisella voi vaikuttaa valtavasti kokonaiseen yhteisöön. Kehityksen todistaminen vahvistaa entisestään motivaatiotani ja tunnetta siitä, että olen oikealla uralla.
Vaikuttamistyötä tehdään parhaiten niin, että ulkopuolinen konsultti tulee kertomaan, miten ihmisten pitäisi elää ja ajatella.
Emme mene yhteisöihin jakamaan omaa näkökulmaamme, vaan tuemme heitä esimerkiksi täsmäkoulutuksilla, joissa käsitellään yhteisölle oleellisia teemoja. Osallistamme kaikkia – naisia ja miehiä kasteista tai muista sosiaalisista jaotteluista riippumatta. Monille tärkeintä on saada tietoa oikeuksistaan, jotta he pystyvät puhumaan puolestaan ja vaikuttamaan asioihin.
Raha ratkaisee lapsiavioliittoihin liittyvät ongelmat.
Köyhyydessä elävä perhe suostuu monesti lapsiavioliittoon, koska sen yhteydessä vastuu tytöstä siirtyy aviomiehelle. Pojan perheelle puolestaan maksetaan myötäjäisiä. Olen kuullut sydäntäsärkeviä tarinoita siitä, miten taloudelliset hyödyt eivät ole vastanneet odotuksia. Yhden tytön perhe ei lupauksistaan huolimatta pystynyt antamaan pojan perheelle moottoripyörää, ja kostona tyttö poltettiin elävältä. Päätökset lapsiavioliitoista ovat joko epätoivoisia ratkaisuja tai yhteisöihin juurtunut tapa. Yleensä vanhemmat välittävät lapsistaan. Lapsiavioliittoja voidaan ehkäistä lisäämällä tietoa niiden haitoista sekä tukemalla aikuisten toimeentulomahdollisuuksia ja lasten koulunkäyntiä.
Joitakin haitallisia perinteitä kuten chaupadia on mahdoton lopettaa kokonaan.
Chaupadissa tyttö tai nainen suljetaan kuukautistensa ajaksi vajaan. Hän ei saa koskea vajan ulkopuolella veteen, ruokaan eikä mihinkään muuhun päivittäiseen tarpeeseen liittyvään. Hän on täysin riippuvainen muista. Syy tapaan on useimmiten, että ”näin on aina tehty”. Tietoisuuden lisääminen muuttaa pikkuhiljaa käytäntöä. En pidä perinteen lopettamista mahdottomana, mutta se ei tapahdu yhdessä yössä.
Miehet ovat vastuussa sukupuolittuneen väkivallan lopettamisesta.
Se ei voi olla yksin miesten vastuulla. Olen työskennellyt pitkään naisten oikeuksien parissa. Nepalilaisnaiset poistuvat harvoin kotoa, eivätkä he välttämättä edes tiedosta, että heihin kohdistuu perheväkivaltaa. Olen jopa kuullut naisten ajattelevan, että jos mies ei harjoita väkivaltaa kotona, hän ei rakasta vaimoaan. Väkivalta on voinut jatkua sukupolvien ajan. Sekä naisten että miesten pitää tietää, että väkivalta on väärin. Naisilla pitää olla mahdollisuus puhua asiasta toisten naisten kanssa ja muodostaa yhtenäinen ääni sukupuolittunutta väkivaltaa vastaan.
10 + 1 asiaa kriisien vaikutuksista lasten ja nuorten tulevaisuuteen
Kriisit ja konfliktit vaikuttavat varttuvan sukupolven hyvinvointiin monin eri tavoin. Vaikutukset yltävät pitkälle tulevaisuuteen – ja ovat usein pysyviä.
Teksti: Anne Salomäki Kuvitus: Carla Ladau
1. Yhä useampi uhrina.
Vuonna 2023 monet kriisit eri puolilla maailmaa uhkasivat yhteensä miljoonien lasten ja nuorten elämää ja arkea. Palestiinalaisalueilla, Ukrainassa, Haitissa, Sudanissa ja muilla kriisi- ja konfliktialueilla lapsia kuoli, haavoittui ja vammautui. Miljoonat lapset kärsivät kroonisesta nälästä ruokakriisin pahentuessa. Kriisitilanteissa lasten oikeudet toteutuvat harvoin.
2. Fyysinen hyvinvointi uhattuna.
Nälän, janon ja väkivaltaisuuksien lisäksi lapsia uhkaavat kriiseissä esimerkiksi taudit ja terveydenhuollon puute. Sairastuneet ja haavoittuneet eivät välttämättä saa riittävää hoitoa. Huonoissa olosuhteissa taudit leviävät eivätkä rokotusohjelmat toteudu. Jos lapsi pysyykin terveenä, aikuiset huoltajat saattavat sairastua, haavoittua tai kuolla.
3. Kehitys häiriintyy.
Lapset ja nuoret ovat kriiseissä haavoittuvassa asemassa siksi, että tietyt kehitys- ja herkkyysvaiheet voivat jäädä kokonaan väliin poikkeusolojen vuoksi. Kyse voi olla niin fyysisestä kuin psyykkisestä ja sosioemotionaalisesta kehityksestä, jonka häiriintyminen estää lasta kehittymästä täyteen potentiaaliinsa. Kehitys tyssää myös isossa mittakaavassa, sillä lapsia koskevat kestävän kehityksen tavoitteet jäävät toteutumatta.
4. Koulutuksen puute synnyttää oppimisvajeen.
Kriisitilanteissa koulutus usein häiriintyy tai keskeytyy. Oppimisvajeen kurominen umpeen on tärkeää niin hyvinvoinnin, kehityksen kuin jatkokouluttautumisen vuoksi, sillä mahdollisuuksien hupeneminen vie lapsilta myös uskoa tulevaan. Lisäksi koulu tarjoaa lapsille rutiineja ja psykososiaalista tukea epävakaassa tilanteessa. Siksi koulunkäynnin keskeytymiset on pyrittävä pitämään niin lyhyinä kuin mahdollista.
5. Tytöt erityisessä vaarassa.
Perheiden pakolaisuus ja toimeentulon menettäminen uhkaavat erityisesti tyttöjä, jotka voivat päätyä lapsiavioliittoon tai tulla pakotetuksi prostituutioon. Tyttöjen koulunkäynti myös keskeytyy useammin kuin poikien. Lisäksi esimerkiksi sukuelinten silpominen yleistyy, kun sosiaalipalveluita ei ole saatavilla. Tyttöjen lisäksi erityisen haavoittuvassa asemassa ovat esimerkiksi vammaiset lapset ja nuoret.
6. Tulevaisuuden tuloja jää saamatta.
Jos lapsi tai nuori päätyy teiniäidiksi, lapsityöhön tai pakolaisleirille vailla tilaisuutta käydä koulua, hänen tulevaisuuden työllistymismahdollisuutensa jäävät rajallisiksi. Tämä vaikuttaa lapsen ja hänen tulevan perheensä elantoon merkittävästi. Köyhyys ja koulutustaso usein myös periytyvät, joten kriisien vaikutukset voivat tuntua pitkään myös tulevissa sukupolvissa.
7. Väkivalta voi normalisoitua.
Väkivallan keskellä kasvavat lapset alkavat pitää väkivaltaa normaalina ja saattavat turvautua siihen itsekin. Lisäksi lapset saattavat jo hyvin nuorina joutua lapsisotilaiksi tai radikalisoitua ja altistua terroristijärjestöjen rekrytoinnille. Väkivallan todistaminen ja siinä osallisena oleminen vaikuttaa lapsen mielenterveyteen ja todennäköisesti aiheuttaa traumoja myös tekijälle.
8. Ihmissuhteet kärsivät.
Väkivalta ja syrjäytymisen kokemukset voivat johtaa esimerkiksi lisääntyneeseen päihteiden käyttöön tai lähisuhdeväkivaltaan. Epäterveet selviytymiskeinot hiertävät ihmissuhteita. Kun oma lapsuus on jäänyt elämättä, aikuinen ei välttämättä osaa huolehtia omista lapsistaan tai perheenjäsenistään. Monia sosioemotionaalisia kehitysvaiheita voi jäädä kokematta, mikä heikentää ihmisen selviytymiskykyä ja sosiaalisia taitoja.
9. Rahoitus vaikeaa.
Avustusjärjestöjen on helpointa löytää rahoitusta akuutteihin kriiseihin ja perustarpeiden, kuten ruoan, juoman, terveydenhuollon ja suojien järjestämiseen. Kriiseistä toipuminen ja palautuminen sekä tulevaisuuden selviytymiskyvyn rakentaminen jäävät vähemmälle huomiolle ja rahoitukselle – siitäkin huolimatta, että juuri monivuotinen, ennustettava ja joustava rahoitus on kriiseissä kriittisen tärkeää. Esimerkiksi koulutus- ja toimeentulomahdollisuuksista huolehtiminen on oleellista, jotta ihmisillä on mahdollisuus rakentaa itselleen turvatumpaa tulevaisuutta.
10. Ilmastokriisi pahentaa tilannetta.
Ilmastokriisi vaikuttaa kaikkiin, mutta erityisesti niihin, jotka ovat jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa. Lasten tulevaisuutta uhkaa ympäristön kolmoiskriisi eli ilmastonmuutos, ympäristöjen pilaantuminen ja monimuotoisuuden hupeneminen. Lähes puolet maailman lapsista elää Unicefin luokituksen mukaan äärimmäisen korkean ilmastoriskin alueilla. Kriisi lisää esimerkiksi tautien leviämistä ja konfliktien riskiä sekä heikentää ruokaturvaa. Ilmastonmuutos ajaa yhä enemmän ihmisiä myös pakolaisuuteen.
+1: KUA toimii ehkäisevästi.
Kirkon Ulkomaanapu pyrkii vahvistamaan lasten, nuorten, perheiden ja yhteisöjen selviytymis- ja palautumiskykyä siten, ettei kriiseistä ainoastaan palata vanhaan vaan noustaan tulevaisuuteen entistä vahvempina. Näin uusiin kriiseihin on varauduttu entistä paremmin, ja niistä toipuminen on nopeampaa. Lapset ja nuoret tarvitsevat kriisienkin keskellä toivoa, joka auttaa heidät takaisin jaloilleen ja antaa mahdollisuuden tavoitella parempaa tulevaisuutta.
Harkovan metrokoulu tarjoaa ensiapua miljoonakaupungin koulutuskriisissä
Koulut Harkovan metroasemilla kokoavat yhteen lapsia, jotka ovat sinnitelleet jo läpi pandemiavuosien ja elävät nyt jatkuvan ilmauhan alla. Kirkon Ulkomaanapu järjestää lapsille psykososiaalista tukea, jotta elämä voisi pikkuhiljaa palata kohti normaalia.
Teksti: Ulriikka Myöhänen Kuvat: Antti Yrjönen
RAPPUSET VIEVÄT leveältä kadulta maan alle kuin missä tahansa suurkaupungissa. Metron ujeltavan aaltoileva ääni kaikuu käytäviä pitkin. Ihmiset tulevat ja menevät arkisiin menoihinsa, kuten täällä itäukrainalaisen Harkovan kaupungin alla on tehty jo vuosikymmenten ajan.
Loppuvuonna 2023 huomio kiinnittyy pieniin ihmisiin. He kaivavat repuistaan kirjoja samalla, kun metrojunat pysähtyvät asemalla aikataulun mukaisesti.
“Täällä opiskelee oppilaita ensimmäisestä luokasta neljänteen. Aamuvuorossa on 128 oppilasta. Iltapäivällä tulevat uudet oppilaat”, sanoo Anzhela Malahova selaillen edessään olevaa paperipinoa ja jatkaa, että metrokouluja on perustettu viidelle harkovalaisasemalle.
Malahova toimii tänään metrokoulun vararehtorina. Hänen oma koulunsa on kiinni kuten kaikki muutkin maan päällä sijaitsevat koulut Harkovassa. Oppilaat opiskelevat etänä jo neljättä vuotta putkeen: ensin oli koronapandemia, sitten alkoi suurhyökkäys. Sodan eturintama on jo siirtynyt idempään, mutta Harkova on yhä ilmahyökkäysten kohteena. Sireenit ujeltavat pahimmillaan useita kertoja päivässä, eikä opetuksen järjestäminen varsinaisissa kouluissa ole mahdollista.
“Olen iloinen siitä, että meillä on vihdoin mahdollisuus kokoontua yhteen”, Malahova sanoo, pyyhkii silmäkulmiaan ja viittilöi asemalle rakennettujen luokkien suuntaan.
Lapset menevät opettajien johdolla luokkahuoneisiin Harkovan metrokoulussa.
Harkovan metro on palvellut kaupunkilaisia jo puoli vuosisataa
Harkovan metroverkosto valmistui vuonna 1975 kasvaneen miljoonakaupungin tarpeisiin. Viime vuosina sen tunneleissa on kulkenut vuosittain jopa 240 miljoonaa matkustajaa.
Maanalainen verkosto sai uuden, ihmiselämää suojelevan merkityksen helmikuusta 2022 alkaen, kun Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyksensä Ukrainaan. Arvioiden mukaan jopa 160 000 siviiliä haki suojaa metrosta rajuimpien taisteluiden aikana. Sodan pitkittyessä kaupungin koulutusjohto alkoi pohtia, olisiko metroasemista myös turvallisiksi kouluiksi.
Syksyllä 2023 viidelle metroasemalle perustettiin koulut. Nyt pulpeteissa istuu iloisesti pälpättäviä lapsia, jotka pian hiljentyvät opiskelemaan matematiikkaa ja ukrainan kieltä. Niin tekee myös vihreään mekkoon sonnustautunut, poninhäntäpäinen Julija Yurova.
“Olen viisivuotias”, tyttö aloittaa esittelyynsä reippaasti ja läimäyttää sitten kaksin käsin otsaansa. “Ei! Olenkin jo kuusi!”
Yurova kertoo viettäneensä syntymäpäiviään vastikään. Hän käy koulua metroasemalla kolmena päivänä viikossa. Koulumatkat Julija Yurova kulkee aina äitinsä tai isänsä seurassa, mutta hänellä ei tunnu olevan hajua siitä, kuinka monen pysäkin päässä koti sijaitsee.
“Matka ei ole pitkä”, hän kuitenkin sanoo varmasti.
Julija Yurova (oikealla) opiskelee metrokoulussa hyvän ystävänsä Karolyna Havryshevan kanssa.
Valtaosa harkovalaisista opiskelee etäyhteyksillä
Yurova ja hänen koulukaverinsa ovat onnekkaita. Heidän energistä touhuaan tarkkaillessa on vaikeaa kuvitella, miltä 5–9-vuotiaiden koulupäivä näyttäisi ruutujen äärellä etäyhteyksien päässä.
Reilun tuhannen oppilaan metrokoulu on kuitenkin vain ensiapua tilanteessa, jossa perusopetukseen on ilmoittautunut 110 000 harkovalaista lasta ja nuorta.
Viranomaistietojen mukaan heistäkin vain noin puolet osallistuu opetukseen, joka järjestetään pääsääntöisesti etänä. Monet perheet ovat joutuneet pakolaisiksi ulkomaille tai muualle Ukrainaan.
Myös Julija Yurova lähti perheensä kanssa pakoon, mutta palasi sittemmin kotikaupunkiinsa. Tyttö pitää lyijykynää tiukasti kädessään ja jäljentää tehtäväkirjaan kiemuraisia kirjaimia. Välillä hän päästää turhautuneen tuhahduksen, kaivaa laatikosta kumin ja pyyhkii kaiken pois. Kirjainten opettelu vaikuttaa olevan piiruntarkkaa työtä.
Juttu Yurovan kanssa alkaa luistaa, kun puheeksi tulee hänen kaulassaan roikkuva koru. Siinä lukee BFF. Lyhenne tulee englanninkielisistä sanoista best friends forever, parhaat ystävät ikuisesti.
“Olimme perheeni kanssa pakolaisina Ternopilissa Länsi-Ukrainassa. Tapasin siellä parhaan ystäväni, joka antoi minulle tämän korun. Nyt käymme yhdessä metrokoulua Harkovassa. Meitä on kolme parasta ystävystä samassa luokassa”, Yurova selittää.
Metrokoulun oppilaat tanssivat oppituntien välissä. Liikunta on monen mieleen.
Julija Yurova sai korun parhaalta ystävältään, jonka hän tapasi ollessaan pakolaisena Ternopilissä.
Ukrainan lapset tarvitsevat tukea traumojen käsittelyyn
Marraskuisena maanantaipäivänä metrokoulun oppilaat ovat uuden asian äärellä. Kaksi Kirkon Ulkomaanavun kouluttamaa koulupsykologia on tulossa pitämään oppituntia, jossa käsitellään leikin avulla traumoja ja pidetään huolta psykososiaalisesta hyvinvoinnista.
Ensimmäisen oppitunnin aiheena ovat tunteet. Opetus alkaa harjoituksella, jossa jokainen oppilas esittelee itsensä ja keksii esittelyn yhteyteen hauskan liikkeen tai ääneen. Psykologien äänet leikittelevät kuin lastenohjelmissa, ja lapset seuraavat tuntia keskittyneinä.
Tunnin loppupuolella psykologit kaivavat esiin värikkään laskuvarjon, ja riemu repeää. Lapset vuoroin viskaavat varjoa ilmaan ja vuoroin konttaavat sen ali. Kiherrys on korvia huumaavaa.
“Tunti onnistui hyvin. Tarkoituksena oli rentouttaa keho ja mieli, leikkiä, rakentaa tiimihenkeä ja pelailla yhdessä”, iloitsee 14 vuotta lastenpsykologina töitä tehnyt Olha Zinovieva.
Myös kollega Alina Symonenko on toiminut psykologina päiväkodissa jo 16 vuoden ajan. Zinovievan ja Symonenkon viesti on selvä: ukrainalaislapsilla on vaikeiden olosuhteiden myötä paljon painolastia sisällään. Moni on ollut etäopetuksessa vuosia, monien perheenjäseniä on rintamalla ja osan läheisiä on myös kuollut ja haavoittunut.
“Lapset ovat nykyisin pelokkaampia ja aggressiivisempia kuin ennen. He haluaisivat puhua toisilleen, mutta eivät osaa, koska he ovat olleet niin paljon yksin. Kun he vihdoin tapaavat ikäisiään, ilmassa on paljon konflikteja. Heillä ei yksinkertaisesti ole taitoja kohdata muita lapsia”, Symonenko pohtii.
Psykologit Olha Zinovieva ja Alina Symonenko pitävät lapsille psykososiaalisen tuen oppituntia. Ensimmäisen kerran tarkoituksena on tutustua ja purkaa jännitystä.
Harkovan metrokoulussa lapset käsittelevät traumojaan ja muita mieltään askarruttavia asioita leikin ja pelien avulla.
Kohtaamiset metrokoulussa auttavat lapsia pääsemään kiinni normaalimpaan koulunkäyntiin, mutta isossa kuvassa entiseen normaaliin palaaminen vie paljon aikaa ja resursseja. Sodan vuoksi Ukrainassa on valtavasti tarpeita niin ihmisten hyvinvoinnin kuin rakennuskannan uudelleenrakentamisessa.
Kirkon Ulkomaanavun Harkovan-toimistossa työskentelevä insinööri Volodymyr Grebennik kertoo, että viranomaistietojen mukaan kaupungissa on jopa 120 koulua, jotka ovat kärsineet vahinkoja sodassa. Kouluista neljä on täysin korjauskelvottomassa kunnossa ja vain 33 koulua on jo kunnostettu kaupungin varoin. Sotaa käyvässä maassa hryvnioita ei riitä kaikkien tuhojen korjaamiseen. Harkova on etsinyt kesästä 2023 alkaen ulkopuolista rahoitusta ulkomailta, jotta oppilaat ja koulujen henkilökunta pystyvät aikanaan palaamaan lähiopetukseen maan pinnalle.
Lähiopetus lisää vuorovaikutusta
Puolilta päivin metrokoulun aamuvuoro päättyy. Julija Yurova odottaa reppu selässään äitiään, joka tänään tulee hakemaan tyttärensä kotiin.
“Olen onnellinen, että lapseni pääsi heti ensimmäiseltä luokalta lähiopetukseen”, äiti Natalia Yurova sanoo kotimatkalla metron kolinan yli.
“Vuorovaikutuksen vuoksi lähiopetus on todella tärkeää. Se on paljon enemmän kuin mitä minä pystyisin äitinä hänelle antamaan kotiopetuksessa. Lapseni on puhelias ja tykkää olla muiden lasten kanssa. Hän on aina innokkaasti lähdössä kouluun”, äiti jatkaa tarkkaillen tytärtään, joka istua napottaa reppu selässä kanssamatkustajien keskellä.
Pian varmistuu, ettei Julija Yurovan koulumatka ole pitkä: koti sijaitsee vain yhden metropysäkin päässä. Tyttö hyppää laiturille reippaasti, tarttuu äitiään kädestä ja vilkuttaa peräämme.
Kotona odottaa lemmikkikissa.
Julija Yurova, 6, kulkee koulumatkat metrolla kuten moni muukin metrokoulun oppilas.
Vanhemmat saattelevat pienimmät koululaiset aamuisin metrokouluun ja hakevat iltapäivällä takaisin kotiin. Natalia Yurova (oikealla) pitää tärkeänä, että hänen tyttärensä tapaa koulussa ikäisiään lapsia.
KUA on tukenut Harkovan metrokoulua materiaalihankinnoissa ja tarjonnut psykologeille koulutusta, jotta he voivat järjestää lapsille psykososiaalisen tuen oppitunteja. Työtä on tuettu EU-varoin.
Arkkipiispa Tapio Luoma haluaa, että kehitysyhteistyö saa jatkossakin rahoitusta
Arkkipiispa Tapio Luoman mukaan auttaminen on leivottu syvälle ihmisyyteen. Luoma kannustaa lähimmäisenrakkauteen niin lähellä kuin kaukana.
KIRKON ULKOMAANAVUN reppu on ollut monessa mukana. Se roikkuu useimmiten arkkipiispa Tapio Luoman selässä, liikkui hän sitten eteläisessä Afrikassa tai Helsingin ja Turun välillä. Kirkon Ulkomaanavun työ on tullut Luomalle tutuksi jo kirkkoherravuosina, ja hän on ehtinyt toimia myös järjestön hallituksessa aina varapuheenjohtajan pestiä myöten. Ruohonjuuritason avustustyöhön Luoma on päässyt tutustumaan Kirkon Ulkomaanavun hankkeissa Ugandassa ja Haitissa.
”Ugandan matka avasi silmiä sen suhteen, miten voimme konkreettisesti auttaa ihmisiä. Ymmärsin myös, miten rautaisella tavalla Kirkon Ulkomaanapu pystyy tekemään määrätietoista työtä vaikeissa tilanteissa.”
Vuosiaan Kirkon Ulkomaanavun hallituksessa Luoma kuvaa mielenkiintoisiksi ja opettavaisiksi ajoiksi. Nykyisen arkkipiispan yllätti avustustyön mittakaava sekä se, miten moneen suuntaan järjestön täytyy olla verkostoitunut.
”Yhteistyö on voimaa”, Luoma tiivistää.
”Myös ihmiset muualla tarvitsevat tukeamme”
Suomen kehitysyhteistyön määrärahojen osuus bruttokansantulosta on tulevina vuosina laskussa. Arkkipiispaa määrärahojen väheneminen huolestuttaa, ja Luoma on ottanut julkisesti kantaa kehitysyhteistyövarojen puolesta. Poliittisessa keskustelussa nousee aika ajoin esiin ajatus siitä, että kotimaan asiat pitää saada kuntoon ennen kuin kannattaa auttaa ulkomailla. Luoma on eri mieltä.
”Hädässä olevat lähimmäisemme ulkomailla eivät saa ikinä apua, jos jäämme odottamaan sitä, että saamme ensin omat asiat kuntoon Suomessa. Samaan aikaan kun pidämme huolta oman maamme huono-osaisista, myös ihmiset muualla tarvitsevat tukeamme.”
Auttaminen oman maan rajojen ulkopuolella on Luoman mielestä senkin vuoksi tärkeää, että keskinäisriippuvaisessa maailmassa ilmastonmuutos ja konfliktit aiheuttavat arvaamattomia seurauksia, jotka eivät noudata valtioiden rajaviivoja.
”Palvelemme välillisesti myös omaa tulevaisuuttamme, kun suuntaamme apua sinne, missä hätä on suurin.”
Luoma on ollut kymmenen vuoden ajan Kirkon Ulkomaanavun kuukausilahjoittaja. Kipinän säännöllisen lahjoittamisen hän sai vakuututtuaan työn vaikutuksista. ”Näin, miten työ puree paikallisella tasolla ja että se saa aikaan tuloksia.”
Lähimmäisen auttaminen on luopumista omasta
Luoma uskoo, että lähimmäisistä huolehtiminen on leivottu sisään ihmisyyteen. Toisten auttamiseen liittyy aina luopuminen, oli sitten kyse ajasta, rahasta tai mukavuudenhalusta. ”Ajattelen, että omastaan luopumisen ajatus on hyvin terveellinen”, Luoma pohtii.
Yksi Kirkon Ulkomaanavun arvoista on valikoimaton lähimmäisenrakkaus. Myös arkkipiispa puhuu sen puolesta, että lähellä ja kaukana olevista lähimmäistä pidetään huolta.
”Lähimmäisenrakkaus menee syvemmälle, laajemmalle ja paljon konkreettisempiin asioihin kuin pelkkä suvaitsevaisuus. Kristinuskon mukaan Jumala on luonut jokaisen. Se velvoittaa näkemään joka ikisen ihmisen taustasta ja uskonnosta riippumatta äärimmäisen tärkeänä ja lähimmäisenrakkauden arvoisena.”
Piinapenkki: Eurooppalaisten kannattaisi huolehtia vain Ukrainan sodasta – vai mitä, Aziza Maalim?
Aziza Maalim on Kirkon Ulkomaanavun rauhanasiantuntija, joka alkujaan kiinnostui rauhanrakennuksesta oman paimentolaistaustansa kautta. Toimitus istutti Maalimin piinapenkkiin ja tivasi muun muassa, miksi rauhan rakentaminen on usein turhauttavaa.
Tulet paimentolaiskulttuurista ja taustasi on saanut sinut kiinnostumaan rauhantyöstä.
On totta, että paimentolaistaustani on muovannut minua. Jo nuorena kuulin tarinoita etnisistä yhteenotoista eri paimentolaisklaanien välillä. Yhteenotot ovat osa kulttuuria, joten yritin ymmärtää, miksi yhteisöt toimivat tällä tavalla. Se herätti intohimoni rauhan rakentamista kohtaan.
Eurooppalaisten kannattaisi keskittyä vain Ukrainan-sotaan, koska se on ainoa eurooppalaisiin vaikuttava sota.
Väärin, mutta monet tuntuvat nyt ajattelevan näin. Sota Ukrainassa on muuttanut rauhan ja turvallisuuden dynamiikkaa. Kuka olisi uskonut, että Euroopassa on pakolaisia ja ihmiset kärsivät konfliktista? Kun kyse ei ole globaalista etelästä ja Afrikasta, moni on yllättynyt. Humanitaarinen apu on nyt keskittynyt Ukrainaan. Samaan aikaan meillä on apua odottavia konflikteja ja humanitaarisia tarpeita muualla maailmassa.
Sodat Sudanissa ja Ukrainassa sekä vallankaappaukset läntisessä Afrikassa osoittavat, että rauhan saavuttaminen on mahdotonta.
Yhteistyö konfliktissa elävien yhteisöjen kanssa johtaa kestävään rauhaan. Jos laiminlyömme konflikteja ja ajattelemme, etteivät sodat Afrikassa koskaan ratkea, luvassa on enemmän kärsimystä: oikeusvaltioperiaate kärsii, ihmisoikeudet heikkenevät ja niin edelleen. Olemme yrittäneet rakentaa rauhaa Somaliassa vuodesta 1993, mutta emme ole luovuttaneet. Sovinnonteko on pitkä prosessi: sen yhteydessä korjaillaan sukupolvien traumoja ja uudistetaan hallintorakenteita.
Somaliassa KUA tukee naisia osallistumaan politiikkaan. Tämänkaltaiset hankkeet ovat ainoa reitti kohti rauhaa, sillä naiset ovat miehiä rauhanomaisempia.
Voi hyvänen aika, kuka keksi tämän? Naiset voivat olla sekä rauhan edistäjiä että etunenässä julistamassa väkivallan kulttuuria. Radikaalin ekstremismin piirissä naiset usein piilottelevat sim-kortteja ja tekevät ostoksia ekstremisteille. Naiset ovat myös eturintamassa ruokkimassa ympärileikkausten kulttuuria ja muuta väkivaltaa, joka kohdistuu nuoriin tyttöihin. Siksi myös naisten pitää olla mukana rauhanprosesseissa.
Konflikteihin liittyy usein seksuaalista ja sukupuoleen kohdistuvaa väkivaltaa. Se on mörkö, joka on nostettava pöydälle myös sovinnonteossa.
Seksuaalista ja sukupuoleen kohdistuvaa väkivaltaa käytetään taktisena keinona konflikteissa. Esimerkiksi Ruandassa miehiä pakotettiin katsomaan vierestä, kun heidän vaimojaan hyväksikäytettiin väkivaltaisesti. Konfliktin päätyttyä tällaiset asiat pitää käsitellä, jotta nöyryytetyt ja hyväksikäytetyt yhteisöt ja niiden jäsenet pääsevät jatkamaan elämäänsä.
Uskonnollisten ja perinteisten johtajien osallistuminen rauhanprosesseihin on arveluttavaa, koska he saattavat lietsoa konflikteja.
Esimerkiksi monissa Etelä-Sudanin, Somalian ja Kenian konflikteissa rauhanprosessit nojaavat perinteisiin konfliktinratkaisumekanismeihin, joita johtavat uskonnolliset ja perinteiset johtajat. He ovat niitä henkilöitä, jotka toimivat ruohonjuuritasolla ja saavat ihmiset liikkeelle. Samaan aikaan tiedostamme, että jotkut näistä johtajista ovat osallisia etnisissä ja klaaneihin liittyvissä konflikteissa.
Rauhansopimukset eivät ole minkään arvoisia, koska ne usein romuttuvat.
Olen eri mieltä. Kun rauhansopimus allekirjoitetaan, se tarkoittaa, että osapuolet ovat tyytyväisiä, olivat osapuolet sitten klaanit tai kokonaiset valtiot. Osapuolten tavoitteet voivat muuttua ja jos sopimus purkautuu, asioita pitää tarkastella uudestaan. Silloin pitää keskittyä siihen, että kuinka nopeasti saamme aikaiseksi uusia ratkaisuja osapuolia kuuntelemalla. Rauhansopimuksen päättyminen ei sinänsä ole ongelma. Haasteena on saada osapuolet takaisin neuvottelupöytään, jotta voimme estää ihmishenkien menetykset ja anarkiaan luisumiset.
Kädenpuristus sinetöi jokaisen rauhansopimuksen.
Joissain yhteisöissä osapuolet kaatavat maitoa toistensa päälle. Toisaalla kasvatetaan ruohoa hedelmällisyyden merkiksi. Joskus osapuolet ruokkivat toisiaan, toisinaan öljyävät toistensa hiuksia. Nämä kaikki symboloivat rauhaa omalla tavallaan.
Teksti ja kuva: Björn Udd Käännös: Ulriikka Myöhänen
Kaikista köyhimmät maat tuntuvat pysyvän köyhinä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Mitä yhteistä köyhimmillä mailla on toistensa kanssa? Miksi ne eivät nouse köyhyydestä ja mitä niiden tilanteelle on tehtävissä?
1. PUUTTEITA TERVEYDESSÄ JA KOULUTUKSESSA.
Yksi tapa määritellä maailman köyhimmät maat on YK:n vähiten kehittyneiden maiden (LDC) -lista. Kolmen vuoden välein päivitettävällä listalla on nyt 46 maata, joista valtaosa sijaitsee Afrikassa. Loput maista ovat Aasiassa ja Tyynellämerellä, ja lisäksi listalla on Karibialta Haiti. LDC-maita listattaessa tarkastellaan esimerkiksi kansalaisten tulotasoa, terveyttä ja koulutusta.
2. KÖYHYYS KOSKETTAA VALTAVAA JOUKKOA.
Reilu kymmenesosa maailman väestöstä asuu hauraissa maissa, ja Maailmanpankin mukaan äärimmäisessä köyhyydessä elää noin kahdeksan prosenttia ihmisistä. Köyhyyden merkkejä ovat esimerkiksi korkeat äiti- ja lapsikuolleisuusluvut, naisten heikko asema sekä väestön matala koulutustaso. Valtaosa työstä tehdään virallisen työelämän ulkopuolella esimerkiksi kotitöissä, joten verokertymällä ei pystytä tuottamaan valtion palveluita. Peruspalvelut, kuten koulutus ja terveydenhuolto, ovat puutteellisia.
3. KOLONIALISMIN VARJO HIDASTAA KEHITYSTÄ.
Monissa köyhissä maissa kolonialismin perintö vaikuttaa edelleen. Entiset siirtomaaisännät piirsivät nykyisten itsenäisten valtioiden rajat keinotekoisesti, eivätkä ne noudata esimerkiksi etnisiä linjoja tai perinteisiä asuma-alueita. Luonnonvaroilla on kerrytetty vaurautta hyvin pienelle osalle väestöä. Kun yhteiskunta on kehittynyt tämäntyyppisesti väärään suuntaan, se on altis konflikteille ja etnisten ryhmien välisille taisteluille. Kehittymättömään hallintoon pesiytyy hyvän hallinnon vastaisia toimintatapoja kuten korruptiota ja varojen väärinkäyttöä.
4. KASVUN TIELLÄ ESTEITÄ.
Köyhien maiden kehitystä saattaa estää esimerkiksi konflikti, erityisesti pienissä maissa huono hallinto tai luonnonvaroihin nojaava talous. Myös naapureilla on merkitystä varsinkin maille, joilla ei itsellään ole meriyhteyttä. Pääsy maailmanmarkkinoille ja tavarakuljetusten turvaaminen olisi erityisen tärkeää kasvaville talouksille.
5. ESTEITÄ VOI KIERTÄÄ.
YK:n LDC-listalta voi myös ”valmistua” pois, kuten on käynyt muiden muassa Botswanalle ja Vanuatulle. Hauraissakin maissa on tehtävissä paljon muun muassa koulutuksella. Esimerkiksi ammatillisen koulutuksen kehittäminen on tehokas keino tarjota väyliä työelämään ja toimeentuloon. Samalla on muistettava, että vaikka hyvää kehitystä tapahtuu, naiset, vammaiset tai marginaalissa olevat etniset ryhmät jäävät usein sen ulkopuolelle. On tärkeää pitää kaikki mukana, jotta kehitys ulottuu koko yhteiskuntaan.
6. PAIKALLINEN AJATUS ON TÄRKEÄ.
Minkälaisesta kehityksestä puhutaan, kun sanotaan, että kehityksen on ulotuttava koko yhteiskuntaan? Esimerkiksi bruttokansantuotteen (bkt) ja elinajanodotteen mittaaminen ovat länsimaisia tapoja määritellä kehitystä. Viime vuosina kehitysyhteistyö on muuttunut merkittävästi niin, että toimijuus on ensisijaisesti paikallisilla. Näin paikalliset ovat itse määrittelemässä kehityksen agendaa. Bkt:n ja muiden mittareiden lisäksi tarkastellaan myös yksittäisten ihmisten asemaa ja mahdollisuuksia elää omannäköistään elämää.
7. TOIMIVA APU KATSOO TULEVAAN.
Humanitaarinen apu kuvataan usein välittömänä katastrofiapuna. Sitä tarvitaan kuitenkin myös pitkittyneissä konflikteissa ja pakolaisten parissa. Pelkästään akuuttiin auttamiseen keskittyminen on lyhytnäköistä: jotta ihmiset voivat nostaa itsensä köyhyydestä, on luotava koulutusta, työpaikkoja ja mahdollisuuksia toimeentuloon. Siksi hauraissa maissa paras tapa auttaa on yhdistää avun muodot ja ajatella akuutin hädän lisäksi tulevaisuutta ja köyhyyden pysyvää poistamista. Myös rauhantyöllä on merkittävä rooli.
8. RIKASTUMISEN EI TARVITSE TARKOITTAA RIISTOA.
Jo pitkään on tiedetty, ettei kehitys voi tarkoittaa luonnon ja ilmaston kantokyvyn kannalta kestämätöntä kulutukseen perustuvaa länsimaista elämäntapaa. Tavoiteltavaa kehitystä määriteltäessä on siis huomioitava myös se, ettei länsimaidenkaan elämä voi jatkua ennallaan. Kulutuskeskeinen ja riistoon perustuva kehityksen malli ei ole vaihtoehto.
9. KEHITYSYHTEISTYÖ EI OLE ONGELMA VAAN RATKAISU.
Kehitysyhteistyö saa usein osakseen kritiikkiä ja arvostelua, ja sen kiistanalaisuus näkyi myös Suomen tuoreimmissa hallitusneuvotteluissa. Avun antaminen ei kuitenkaan ole vain moraalinen ja eettinen velvoite, vaan se myös turvaa hyviä elinoloja meille kaikille. Esimerkiksi hyvät kauppasuhteet, innovaatiot ja teknologian edistäminen vaikuttavat positiivisesti koko maailmaan.
10. KEHITYS ON KAIKKIEN ETU.
Koulutus ja työ ovat parhaita lääkkeitä siihen, ettei ihminen päädy toimeentulosta kamppaillessaan esimerkiksi ääriryhmien pariin. Yhden maan vakautuminen leviää usein myös naapurimaihin – aivan kuten konfliktit jatkuvasti leviävät yli valtioiden rajojen. Siksi avun antaminen on myös antajamaiden etujen mukaista. Lisäksi kehitysyhteistyöllä paikataan aiemmin tehtyjä virheitä, sillä Suomikin on ylihyötynyt globaalin etelän luonnonvaroista.
+ 1: KUA AJAA PYSYVIÄ MUUTOKSIA.
Kirkon Ulkomaanavun työssä ja lahjoittajien toiveissa korostuu naisten ja nuorten merkitys kehityksessä. Kun naiset ja nuoret ovat mukana päätöksenteossa ja hallinnollisissa tehtävissä, koko yhteiskunnassa tapahtuu usein positiivisia muutoksia. Kouluttautuneet naiset haluavat lastensakin saavan koulutuksen, mikä tukee koko paikallisyhteisön kehitystä.
Lähteet: KUA:n varatoiminnanjohtajan Ikali Karvisen haastattelu, YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi UNCTAD, YK:n kehitysohjelma UNDP, Maailmanpankki, Paul Collierin teos The Bottom Billion.
KUA:n paikallisille työntekijöille maailman kovimmat katastrofit ovat sekä työtä että henkilökohtaista elämää
Karam heräsi maanjäristykseen, Marianna pakeni sotaa. Susan jättää työpäiviä välistä vedenhakureissun vuoksi. KUA:n työntekijät kertovat, millaista on elää katastrofin ytimessä.
TIESITKÖ, ETTÄ Kirkon Ulkomaanavussa työskentelee yli 3 000 ihmistä ja heistä 95 prosenttia on paikan päältä palkattuja ammattilaisia? Paikalliset työntekijämme ovat avustustyön sankareita. He elävät keskellä niitä katastrofeja, jotka ovat monille kaukaisia.
Tässä jutussa tapaamme KUA:n asiantuntijoita, jotka ovat kokeneet Ukrainan sodan, itäisen Afrikan kuivuuden ja Syyrian tuhoisan maanjäristyksen. Heille työ ei ole pelkästään työtä, sillä pelissä on myös oman perheen ja kotimaan tulevaisuus.
Karam Sharouf työskentelee KUA:n Syyrian maatoimistossa ohjelmapäällikkönä ja oli toimiston ensimmäisiä syyrialaisia työntekijöitä vuonna 2019. ”Olen elänyt käytännössä koko aikuisuuteni erilaisten katastrofien keskellä: vuosikymmenen kestänyt sota, koronapandemia ja nyt maanjäristyksen tuhot. Moni syyrialainen suunnittelee lähtevänsä pois. Meillä on ollut vain kriisiä kriisin jälkeen”, hän sanoo. Kuva: Karam Sharouf / KUA
Syyrialainen Karam Sharouf on elänyt koko aikuisikänsä katastrofien keskellä, mutta ajattelee silti, että ikkunasta pilkistää valoa.
“Aluksi luulin, että meitä vastaan hyökätään jälleen. Ääni muistutti niitä pommien ääniä, joita olemme sodan aikana tottuneet kuulemaan. Lopulta ymmärsin, että maa järisi.
Oli 6. helmikuuta 2023, aamuyö. Olin nukkumassa kodissamme, joka sijaitsee neljännessä kerroksessa Syyrian pääkaupungissa Damaskoksessa. Kaappasin shokissa vaimoni ja lapseni kainaloihini. Tavarat tipahtelivat ja särkyivät, mutta me emme onneksi saaneet vammoja.
Olen 33-vuotias syyrialainen. Olen elänyt käytännössä koko aikuisuuteni erilaisten katastrofien keskellä: vuosikymmenen kestänyt sota, koronapandemia ja nyt maanjäristyksen tuhot. Moni syyrialainen suunnittelee lähtevänsä pois. Meillä on ollut vain kriisiä kriisin jälkeen.
Olen työskennellyt KUA:ssa vuodesta 2019, jolloin minusta tuli KUA:n ensimmäinen paikallinen työntekijä Syyriassa. Jo ennen sitä minulle oli kertynyt kymmenen vuotta järjestökokemusta. Maanjäristyksen jälkeen olemme olleet todella kiireisiä. Meillä ei ole ollut Syyriassa mahdollisuutta varautua maanjäristyksen ja pandemian kaltaisiin katastrofeihin, koska olemme eläneet pommituksen ja hyökkäysten alla viimeisen vuosikymmenen ajan. Meillä ei ole ollut käsitystä siitä, miten hoitaa maanjäristyksen kaltaisia tilanteita.
Juuri ennen järistystä me Kirkon Ulkomaanavussa olimme laajentaneet työtämme Aleppoon ja Raqqaan, jonka moni muistaa Isisin pääkaupunkina. Näiden kaupunkien ihmiset ovat eläneet valtavan paineen alla. He ovat kertoneet tarvitsevansa aikaa vain hengitellä kaiken pahan jälkeen. He eivät olisi tarvinneet maanjäristyksen kaltaista katastrofia elämäänsä. Moni on menettänyt viimeisimmän katastrofin myötä kotinsa tai perheensä.
Vaikeasta tilanteesta huolimatta ajattelen, että meille syyrialaisille on olemassa pieni ikkuna, josta tulvii sisään valoa. Se pitää minut täällä. Meidän tehtävämme on voimaannuttaa ihmisiä.
Syyrian tulevaisuus riippuu ennen kaikkea paikallisista ihmisistä, vaikka kansainvälisen yhteisön apua tarvitaankin. Kun ihmiset paiskivat töitä oman maansa eteen, syntyy yhteenkuuluvuuden tunne. Olen ollut harmissani siitä, miten valkoiset ihmiset suhtautuvat meihin Lähi-idän ihmisiin. KUA:ssa työskennellessäni en ole huomannut sitä, vaikka olemme jatkuvasti yhteydessä Suomeen ja muihin toimintamaihimme. KUA:n Syyrian-toimiston henkilökunnasta miltei kaikki ovat syyrialaisia. Se on aika poikkeuksellista ja herättää paljon positiivista huomiota.”
Ukrainalainen Marianna Zhurbenko pakeni sotaa ja avaisi nyt epäröimättä kotinsa myös muille pakolaisille.
“Muistan, miten tuijotin epäuskoisena taivaalle oman kotini ikkunasta Gostomelissa, Kiovan länsipuolella. Oli 24. helmikuuta vuonna 2022, ja helikopterit pörräsivät ja puhelin soi lakkaamatta. Ystäväni soittivat hädissään ja käskivät minua ja perhettäni pakenemaan. Sota oli alkanut yhtäkkiä, ja rintamalinja oli vain 500 metrin päässä kotoamme. Minusta tuntui kuin olisin katsonut elokuvaa ikkunastani.
Marianna Zhurbenko työskentelee logistiikkakoordinaattorina KUA:n Ukrainan maatoimistossa. Kuva Antti Yrjönen / KUA
Illalla alkoi tykistötulen meteli, ja silloin päätimme mieheni kanssa paeta. Pakkasimme 9-vuotiaan poikamme, kuusi kuukautta vanhan vauvamme ja koiramme autoon. Lähdimme ensin Kiovaan ja sitten läntiseen Ukrainaan.
Siellä elin poikieni kanssa seuraavat kuukaudet. Valvoin paljon ja kuuntelin 9-vuotiaani itkua. Nuorimmainen ei onneksi ymmärtänyt tilanteesta mitään.
Tuntemattomat perheet ottivat meidät luokseen asumaan. Yritimme tarjota heille maksua käyttämästämme vedestä ja sähköstä, mutta he eivät suostuneet ottamaan sitä vastaan. Sota on yhdistänyt meitä ukrainalaisia. Minäkin avaisin oven vieraille perheille, jos sellainen tilanne tulisi vielä eteen.
Sota on muuttanut omia arvojani. Ymmärsin, ettei tavaroilla ole mitään merkitystä. Elämästä, terveydestä, perhesuhteista ja rakkaudesta tuli minulle tärkeitä arvoja.
Pääsimme palaamaan kotiimme toukokuussa 2022. Kiova oli silloin tyhjillään. Kotipihallamme oli miinoja ja ammusten osia. Miinat siivottiin, ja nyt lapset voivat leikkiä siellä turvallisesti.
Ennen sotaa työskentelin vastuullisessa tehtävissä ompeluyrityksessä. Kotiinpaluun jälkeen kävi selväksi, että vaikka työpaikkani ei ollut tuhoutunut taisteluissa, kaikki työntekijät olivat paenneet muualle eivätkä olleet aikeissa palata.
Aloitin kesäkuussa Kirkon Ulkomaanavussa logistiikkakoordinaattorina. Vastaan hankinnoista ja siitä, että esimerkiksi KUA:n kouluihin menevät avustukset löytävät perille.
Olin maansisäisenä pakolaisena ja tiedän, miltä ihmisistä tuntuu. Minusta on ihanaa, että voin auttaa lapsia. Pidän itsestäni tehdessäni tätä työtä.”
Susan Abuba Jackson saapui Keniaan pakolaisena Etelä-Sudanista vuonna 2017. Kalobeyein pakolaisleirillä on on jatkanut työtään opettajana Kirkon Ulkomaanavun palkkaamana. Kuva: Björn Udd / KUA
Kenian pakolaisleirillä asuva Susan Abuba Jackson on opettaja mutta joutuu joskus käyttämään työpäivänsä vedenhakureissuun.
”Olen opettaja. Kuivuus vaikeuttaa paitsi oppilaideni arkea myös omaa elämääni. Minulla on viisi lasta kotona, joten jonain päivinä minun on yksinkertaisesti pakko lähteä hakemaan vettä sen sijaan että tulisin töihin. Muuten omat lapseni eivät pärjää. Jos en itse saa ruokaa, minulla ei ole energiaa opettaa. Meitä opettajia on koulussa neljä. Luokkakoot ovat niin isoja, että nälkäisenä ja janoisena on mahdoton jaksaa.
Tulin Keniaan Etelä-Sudanista 2017. Pakenin sotaa. Muistan, että yhtä henkilöä ammuttiin ja seuraavaksi hyökättiin meidän kimppuumme. Pakenin lasteni kanssa tänne Keniaan, mieheni jäi Etelä-Sudaniin sotilaaksi.
Työskentelin opettajana Etelä-Sudanissa 12 vuotta. Kun tulin tänne, aloitin peruskoulunopettajana. Viimeisen kahden vuoden aikana olen työskennellyt lastentarhanopettajana Kirkon Ulkomaanavun pyörittämässä koulussa Kalobeyen pakolaisleirissä.
Pidän lasten kanssa työskentelystä, koska lapset ovat niin joustavia, oppivat nopeasti ja ovat niin suorapuheisia. Varhaiskasvatus on myös hyvin tärkeä lapsille. Siinä luodaan perusta kaikelle oppimiselle.
Kuivuus on meille nyt isoin ongelma. Yleensä meillä on 500 oppilasta, mutta moni jättäytyy pois koulusta, koska koulussakaan ei ole vettä. Jos sitä ei ole, emme voi tarjota edes ruokaa.
Täällä olevilla lapsilla on isoja erityistarpeita. Moni on tullut sodan keskeltä, heillä on traumoja, heidän vanhempansa ovat saattaneet kuolla ja he saattavat jopa asua yksin vanhempien sisarustensa kanssa. Meidän tehtävänämme on pitää huolta näistä lapsista ja siitä, että saavat hyvän koulutuksen. Se on tällaisessa tilanteessa vaikeaa.”
