Maailman pisin koronasulku päättyi Ugandassa ja koulut kutsuvat oppilaat takaisin turvallisiin luokkiin
Koulut suljettiin keväällä 2020, kun Ugandassa julistettiin koronasulku pandemian alettua. Yli 15 miljoonaa lasta on jäänyt Ugandassa pois koulusta, joukossa yli 600 000 ala- ja yläkouluikäistä pakolaisoppilasta.
ISAAC MUNYUZAN suosikkioppiaine on biologia, ja hänen haaveenaan on opiskella lääkäriksi. Valitettavasti viime vuoden ajan hän on tehnyt opintojen sijaan töitä, kun Ugandan koulut ovat olleet kiinni koronaviruksen leviämisen estämiseksi.
Koulut suljettiin alun perin keväällä 2020 koronaviruspandemian vuoksi. Sittemmin yli 15 miljoonaa lasta on jäänyt Ugandassa pois koulusta, joukossa yli 600 000 ala- ja yläkouluikäistä pakolaisoppilasta. Ugandan koulusulku jatkui pisimpään koko maailmassa.
18-vuotias Munyuza pakeni Kongosta sotaa vanhempiensa ja sisarustensa kanssa vuonna 2014.
”Elämä Kongossa oli vaikeaa. Pelkäsimme jatkuvasti, että sotilaat tulevat tappamaan meidät. Epävarmuuden vuoksi päätimme ylittää rajan Ugandaan ja hakea turvapaikkaa”, hän kertoo istuessaan kotiovensa kynnyksellä Kyaka II -pakolaisasutusalueella läntisessä Ugandassa.
Uusi koulu kannustaa opinnoissa
Munyuza on yksi oppilaista, jotka aloittivat opintonsa Bukeren oppilaitoksessa tammikuun 10. päivänä 2022 koulujen avautuessa uudelleen. Kirkon Ulkomaanapu rakennutti uuden koulun Kyakan pakolaisasutusalueelle Yhdysvaltain väestö-, pakolais- ja maahanmuuttoasioista vastaavan viraston rahoituksella.
”Uudessa koulussani on laboratorio, joten voin suorittaa käytännön oppituntini siellä”, Munyuza kertoo.
Ennen koulujen sulkeutumista Munyuza opiskeli Bujubulin oppilaitoksessa, joka on noin kymmenen kilometrin päässä hänen kotoaan.
”Bukeren koulu on lähempänä kotia. Nyt voin vain kävellä kouluun ja päästä perille ajoissa ennen oppituntien alkua. Entiseen kouluuni menin aina myöhässä, koska se oli kaukana ja kävelymatka oli pitkä. Joskus en mennyt kouluun lainkaan”, Munyuza sanoo.
Bukeren koulussa Kyakan pakolaisasutusalueella rehtorina toimiva Vallence Tukacungurwa odotti innolla oppilaiden paluuta kouluun tammikuussa 2022. Kuva: Melany Markham/FCA
Uusi Bukeren koulu auttaa pienentämään luokkakokoja, sillä sulun jälkeen avautuneisiin kouluihin odotettiin valtavaa oppilasmäärää. Syynä on se, että monet oppilaat eivät pandemian vuoksi ole voineet siirtyä seuraavalle vuosiluokalle.
”Rakennamme parhaillaan lisää luokkahuoneita suurelle oppilasmäärälle, ja lisäksi koulutamme opettajille tietoja ja taitoja suurten luokkien ohjaamiseen koulujen alettua. Olemme antaneet opettajille, vanhemmille ja oppilaille psykososiaalista tukea, joka henkisesti valmistaa heitä koulujen aukeamiseen”, sanoo Denis Okullu Ogang, KUAn koulutusasiantuntija Kampalassa.
”Bukeren koulussa meille on jo rekisteröity yli 250 opiskelijaa yläkoulun vuosiluokille yksi, kaksi ja kolme”, sanoo Vallence Tukacungurwa, Bukeren rehtori.
Koronasulun vaikutukset uhkaavat yhä tyttöjen koulunkäyntiä
Koronasulun aikana KUA varmisti, että yli 70 000 lasta eri vuosiluokilla pystyi jatkamaan opintojaan tarjoamalla heille kansallisen opetussuunnitelman kehittämiskeskuksen (National Development Curruculum Centre, NCDC) etä- ja itseopiskelumateriaaleja. Haavoittuvassa asemassa olevien perheiden lapsille annettiin radiopuhelimia, joiden välityksellä opettajat pitivät oppitunteja. Lisäksi etäopiskelua tuettiin pienillä yhteisöissä toimivilla oppimisryhmillä ja kotikäynneillä.
Tuesta huolimatta monien oppilaiden opiskelu vaikeutui merkittävästi. Yli 90 000 alle 18-vuotiasta tyttöä on YK:n väestörahaston UNFPA:n vuoden 2020 teiniraskausraportin mukaan tullut raskaaksi koronasulun aikana. KUA tekee yhdessä hallinnon kanssa töitä saadakseen nämä tytöt kouluun.
”KUA ottaa käyttöön myös opetusministeriön toimintaperiaatteet teiniraskauksien estämiseksi ja vähentämiseksi Ugandan kouluissa siten, että sulun aikana raskaaksi tulleita koululaistyttöjä tuetaan neuvonnalla ja ohjauksella koulujärjestelmässä, jotta he voivat jatkaa opintojaan”, sanoo Okullu Ogang.
Kaikissa KUAn kouluissa vierailijoilta, opettajilta ja oppilailta mitataan ruumiinlämpö. Lisäksi heidän on jätettävä yhteystietonsa, jotta heidät voidaan jäljittää, jos koronavirus alkaa levitä. Kuva: Melany Markham/FCA
Yksi toimenpiteistä on yhteistyö läheisten terveyskeskusten kanssa, jotta ne voivat olla avuksi mahdollisissa hätätilanteissa. Toinen toimi on tiivistetty opetussuunnitelma ala- ja yläkouluikäisille oppilaille, ja sen tavoitteena on auttaa sekä raskaana olevia tyttöjä että muita oppilaita saamaan opintonsa valmiiksi. Euroopan komission humanitaarisen avun ja pelastuspalvelun pääosaston (ECHO) rahoittama toimenpide mahdollistaa opintojen loppuun saamisen kouluiän ylittäneille ugandalaisille ja pakolaisille.
Huomattavia resursseja on käytetty myös vammaisten lasten koulunkäyntiin.
”Olemme perustaneet kouluja, joissa on erityisiä tiloja vammaisille lapsille. Meillä on täysin varusteltu erityisopetuskoulu Adjumanissa ja erityisopetukseen erikoistunut koulu Kyakan pakolaisasutusalueella palvelemassa lapsia, jotka ovat vakavasti vammaisia tai joilla on vakavia oppimisvaikeuksia. Olemme myös rekrytoineet ja hyödyntäneet erityisopetukseen erikoistuneita opettajia”, Okullu Ogang kertoo.
Turvallinen paluu kouluun on mahdollinen
”Opettajamme ovat kiertäneet asutusalueella tiedottamassa yhteisölle Ugandan hallituksen käytännöistä koronaviruksen leviämisen estämiseksi. Olemme myös varmistaneet, että opettajat saavat rokotteen”, sanoo Tukacungurwa.
Lisäksi ihmisille on kerrottu uudessa koulussa saatavilla olevista palveluista.
Koronaviruksen leviämisen estäminen vaatii enemmän kuin pelkkää puhetta. KUA on toimittanut pakolaisasutusalueilla yli sataan kouluun ja varhaiskasvatuskeskuksiin esimerkiksi infrapunakuumemittareita, käsienpesuasemia, käsidesiä, saippuaa ja kasvomaskeja.
”Olemme myös kouluttaneet opiskelijoista, työntekijöistä ja opettajista valvontaryhmiä, jotta voimme perusteellisesti tarkkailla koronavirukseen liittyvien toimien noudattamista kouluissa”, Okullu Ogang kertoo.
KUA on tehnyt kaiken voitavan varmistaakseen, että koulut ovat edelleen turvallisia oppimispaikkoja lapsille ja että henkilökunta voi ylpeänä avata luokkien ovet uudelleen. Bukeren koulun henkilöstö on mennyt vieläkin pidemmälle tehdäkseen koulusta miellyttävän oppimisympäristön.
”Olemme parhaillaan kaunistamassa koulua. Olemme istuttaneet puita, siistineet aluetta ja puhdistaneet kaikki tilat, kuten luokkahuoneet, jotka ovat olleet pitkään käyttämättä”, Tukacungurwa sanoo.
Seistessään uuden luokkahuoneensa ovella Munyuza kertoo arvostavansa vaivannäköä.
”Palaan innolla kouluun ja tykkään uudesta koulustani”, hän toteaa.
Teksti: Linda Kabuzire Kuvat: Melany Markham Käännös: Anne Salomäki
Korona-aika muutti opettaja Tuuli Naalisvaaran vapaaehtoistyön pakolaisalueella etäopetukseksi
Opettaja Tuuli Naalisvaaralle Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoistyö on ollut tapa tutkia maailmaa ja kurkistaa toisiin kulttuureihin. Kuva: Tuuli Naalisvaaran kotialbumi
Ennen koronaa Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisuus vei Tuuli Naalisvaaran pakolaisasutusalueelle Ugandaan. Viime vuonna hän vahvisti kenialaisten opettajakollegoiden ammattitaitoa etäyhteyksien välityksellä.
Yhteiskunta siirtyi korona-aikana etäjärjestelyihin, ja niin tapahtui myös Opettajat ilman rajoja (OIR) -vapaaehtoisverkostolle. Matkustusrajoitusten astuttua voimaan vapaaehtoiset eivät jääneet toimettomiksi. Tuuli Naalisvaara on aiemmin tehnyt opettajuuteen liittyviä vapaaehtoisjaksoja eri puolilla maailmaa, mutta korona-aikana hän toimi vapaaehtoisena etäyhteyksien avulla.
”Vapaaehtoistyö on ollut minulle tapa tutkia maailmaa. Rantaloman sijaan tykkään päästä työn kautta sisään paikalliseen kulttuuriin”, Naalisvaara kertoo.
Vuonna 2019 Naalisvaara päätyi kolmeksi kuukaudeksi Pohjois-Ugandaan Adjumanin pakolaisasutusalueelle, jossa asuu paljon eteläsudanilaisia pakolaisia. Muutto Ugandaan jännitti, sillä Afrikka oli Naalisvaaralle vielä vieras maanosa. Erähenkisyys ja vaelluskokemukset ilman sähköä auttoivat kuitenkin sopeutumaan.
Naalisvaaran tehtäviin kuului tukea paikallisten kollegoiden pedagogisten taitojen kehittymistä. Teoriaopetusten välissä paikalliset opettajat sovelsivat oppimaansa luokkahuoneissa ja pitivät WhatsAppin välityksellä yhteyttä suomalaisiin opettajiin, jotka tukivat heitä käytännön harjoituksissa.
Suomalaisten opettajien ammattitaito välittyy etäopetuksessakin
Viime vuonna Naalisvaara osallistui etänä useisiin Kenian Opettajat ilman rajoja -hankkeisiin Kalobeyein pakolaisasutusalueella.
”Kontekstin ymmärtäminen oli haasteellisempaa etäyhteyksillä. Paikan päällä oli mahdollista pitää erilaista harjoituksia, mutta etänä piti olla tarkkana, että kaikki verkkomateriaalit olivat tiiviitä ja ymmärrettäviä”, Naalisvaara kertoo.
Haasteista huolimatta Naalisvaara uskoo etäyhteyksien voimaan opettajayhteistyössä.
”Oli koronaa tai ei, etäopetus on hieno keino viedä suomalaista ammattitaitoa koululuokkaan, oli se sitten missä tahansa vaikeiden kulkuyhteyksien takana.”
Naalisvaaran mielestä Ugandassa ja Keniassa vaikuttaa autoritäärinen opetuskulttuuri: opettaja ammentaa oppilaille, ja vuorovaikutus puuttuu.
”Vapaaehtoisina tuomme esiin positiivista pedagogiikkaa ja opetamme fyysisten rangaistusten sijaan muita keinoja luokan hallintaan.”
Opettajat ilman rajoja -hankkeissa korostetaan leikin ja tekemällä oppimisen merkitystä sekä sitä, miten erilaisia tiloja voidaan käyttää oppimiseen. Keskeistä on myös vuorovaikutuksen lisääminen. On kuitenkin tärkeää, että koulutusten sisältö perustuu paikallisten tarpeisiin.
”Opettajan ammatti ei ollut kovin arvostettu eikä hyvin palkattu. Nostamme esiin opettajien omaa arvostusta työtään kohtaan, jotta samalla motivaatio työtä kohtaan kasvaisi”, Naalisvaara sanoo.
Naalisvaara on kotoisin Etelä-Suomesta. Suomessa hän työskenteli viimeksi Kittilässä 21 oppilaan kyläkoulussa ennen kuin suuntasi opettamaan Malediiveille. OIR-vapaaehtoisuus oli Naalisvaaralle positiivinen kokemus.
”Olen päässyt toteuttamaan opettajuutta uusilla tavoilla, saanut kokemusta mentoroinnista ja opetusmateriaalin luomisesta. Kannattaa ehdottomasti lähteä kokeilemaan.”
Teksti: Markus Silvennoinen
Oletko opettaja, opinto-ohjaaja, varhaiskasvatuksen osaaja tai ammatillisen puolen opettaja? Uusi vapaaehtoishaku avautuu lokakuussa 18.10. Katso lisätietoja täältä.
Monien päällekkäisten kriisien seurauksena perheväkivalta, lasten hyväksikäyttö, lapsiavioliitot sekä lapsityövoima ovat yleistyneet Libanonissa, kirjoittaa KUA:n Beirutissa asuva humanitaarisen avun koordinaattori Emma Pajunen. KUA on aloittanut työn Beirutin satamaräjähdyksestä kärsineissä kouluissa.
Vierailin vastikään beirutilaisessa koulussa, jossa olemme aloittamassa Kirkon Ulkomaanavun koulutusteemaista työtä. Keskustelin opetushenkilökunnan ja koululaisten kanssa koulun tilanteesta. Mieleeni jäi koripallokenttä, jossa ei enää pelattu koripalloa. Minulle kerrottiin, että kenttä toimii nykyisin autojen parkkipaikkana.
Beirutissa leikkipuistot ovat olleet koronan vuoksi jo pitkään suljettuina. Moni lapsi ja nuori on ollut ison osan kuluneesta puolestatoista vuodesta kotona. Koulussa tapaamani oppilaat toivovat leikin ja pelien mahdollisuutta koulujen pihoilla, kun koulut taas syksyllä alkavat.
Kirkon Ulkomaanapu aloittaa kunnostustyöt viidessä satamaräjähdyksestä kärsineessä koulussa Beirutissa. Lasten leikeille ei ole sopivia tiloja vaurioituneissa kouluissa. Kuva: Emma Pajunen 2021.
Libanonissa lapset ja nuoret tarvitsevat nyt tukea enemmän kuin koskaan. Elokuun 2020 tuhoisan satamaräjähdyksen jäljiltä maa on poliittisessa pattitilanteessa ilman toimivaa hallitusta. Lisäksi Libanon kärsii vakavasta talouskriisistä, jota koronapandemia entisestään pahentaa.
Tukea tarvitsevat paikallisten lisäksi myös pakolaiset. Syyrian sodan seurauksena maassa on noin 1,5 miljoonaa syyrialaista, ja kokonaisuudessaan neljäsosa maan väestöstä on pakolaisia.
Poikkeuksellinen talousromahdus ja tuhoisa räjähdys
Maailmanpankin kesäkuussa julkaiseman raportin mukaan Libanonin talouskriisin arvioidaan sijoittuvan maailmanlaajuisesti jopa kolmen pahimman kriisin joukkoon sitten 1800-luvun puolivälin.
Lokakuun 2019 jälkeen Libanonin punta on menettänyt arvostaan noin 90 prosenttia dollaria vastaan. Se tarkoittaa, että myös tavallisten ihmisten palkka- tai eläkesäästöt ovat menettäneet suurimman osan arvostaan. Köyhyys- ja työttömyysluvut ovat arvioiden mukaan vähintäänkin kaksinkertaistuneet.
Elintarvikkeiden ohella valuutan romahdus näkyy polttoaineen ja lääkkeiden saatavuudessa ja hinnoissa. Jututtamieni libanonilaisten mukaan ainoa keino pärjätä on se, että ulkomailla asuva sukulainen tai tuttava lähettää heille dollareita.
Beirutin tuhoisa satamaräjähdys tapahtui 4. elokuuta 2020. Voimakas paineaalto vauroitti laajasti kaupungin rakennuksia. Kuva on koulusta, jossa KUA aloittaa työt. Kuva: Emma Pajunen 2021.
Maassa ole ollut täysivaltaista hallitusta edellisen hallituksen erottua Beirutin elokuun 2020 satamaräjähdyksen jälkeen, mikä hankaloittaa tilannetta entisestään. Räjähdyksessä noin 200 ihmistä kuoli ja 300 000 henkilöä menetti kotinsa.
Räjähdyksen jälkeen KUA lähetti välittömästi muun muassa ruokaa ja hygieniatarvikkeita sisältävää hätäapua yli sadalle perheelle. Hätäapu toimitettiin yhteistyössä Norjan Kirkon Ulkomaanavun kanssa.
Räjähdys myös vaurioitti yli 200 koulua, joissa opiskelee yli 85 000 oppilaista. Jälleenrakentaminen on edelleen kesken.
Kirkon Ulkomaanapu on aloittamassa satamaräjähdyksessä vaurioituneiden koulujen kunnostamisen. Koulut sijaitsevat Beirutin köyhimmillä alueilla, ja niissä opiskelee pääosin libanonilaisia ja pakolaistaustaisia lapsia.
Koulumaailman monet haasteet
Libanonin koulutussektori on vakavassa kriisissä. Lokakuussa 2019 alkaneet maanlaajuiset mielenosoitukset pitivät lapsia kotona jo ennen koronasulkuja. Niin libanonilaisia kuin syyrialaisiakin oppilaita on jo jäänyt kokonaan koulutuksen ulkopuolelle, ja yli miljoona oppilasta on menettänyt vähintään yli vuoden opetuksesta.
Unicefin tuoreen raportin mukaan 15 prosenttia heidän haastattelemista perheistä on joutunut katkaisemaan lastensa koulutuksen sillä heillä ei ole enää varaa koulumaksuihin. Lisäksi 9 prosenttia perheistä joutui lähettämään lapsensa töihin koulun sijaan.
Syyrialaispakolaisista kouluikäisistä vain puolet kävi koulua ennen etäkouluun siirtymistä. 2020–21 lukukauden aikana 25 000 syyrialaispakolaista putosi koulutuksen parista. Yli 40 000 libanonilaista oppilaista siirtyi yksityisistä julkisiin kouluihin, kun vanhemmilla ei ollut enää varaa lukukausimaksuihin. Julkiset koulut olivat jo valmiiksi täynnä. Nyt opetusta on jouduttu järjestämään kahdessa vuorossa.
Räjähdys särki rakennusten rakenteita ja ikkunoita. Tässä koulussa ikkunalasit oli korvattu muoveilla vielä toukokuussa 2021. Kuva: Emma Pajunen.
Etäopetuksen järjestäminen on ollut vaikeaa, ja syitä on monia. Internetyhteydet ovat kehnoja ja kalliita, sähköä riittää huonosti, perheillä ei ole tarpeeksi laitteita ja vanhemmilla ei ole mahdollisuuksia auttaa lapsia kotikoulussa. Vaikutukset ovat olleet erityisen karuja jo valmiiksi heikossa asemassa oleville koululaisille, kuten syyrialaispakolaisille.
Taloustilanne on vaikuttanut myös opettajiin, sillä myös heidän palkkojensa arvo on romahtanut. Jos opettajan kuukausipalkan arvo dollareissa oli noin 1900 dollaria kuukaudessa, on se nyt noin 160 dollaria. On vaikeaa kuvitella, miten tällä summalla voi elättää perheensä, maksaa vuokransa tai ylipäätään käydä ruokakaupassa nykyhinnoilla. Opettajat joutuvat usein tekemään pärjätäkseen yhtä tai kahta sivutyötä iltaisin ja viikonloppuisin.
Koululaiset tarvitsevat tukea
Kouluvierailujen yhteydessä olen kuunnellut opetushenkilökunnan ja oppilaiden keskusteluja, niissä nousee usein esiin lasten hyvinvoinnin tukeminen. Monien päällekkäisten kriisien seurauksena perheväkivalta, lasten hyväksikäyttö, lapsiavioliitot sekä lapsityövoima ovat yleistyneet Libanonissa. Huonovointisuus on kaiken kaikkiaan kasvanut, ja kouluissa on suuri tarve psykososiaaliselle tuelle.
KUA:n kouluprojekteissa kunnostetaan myös koulujen pihoja, jotta lapsilla on mukavat olosuhteet leikeille ja pelailuille. Kuva: Emma Pajunen 2021.
Pyrimme työllämme tarjoamaan koululaisille paremmat puitteet koulunkäyntiin. Korjaamme yhteistyökouluissamme satamaräjähdyksen aiheuttamia tuhoja, mutta lisäksi panostamme ulkotiloihin. Osassa kouluista pihat ovat pieniä, eikä niissä mahdu kunnolla leikkimään, liikkumaan tai pelaamaan pelejä. Viihtyisät koulupihat ja niissä vietetty aika tukevat merkittävästi oppilaiden hyvinvointia.
Järjestämme myös tukiopetusta niille, jotka ovat vaarassa pudota koulusta. Tukiopetuksen yhteydessä tarjoamme myös aterian tukiopetukseen osallistuville oppilaille. Lisäksi annamme käteisapua vanhemmille, joilla ei ole varaa maksaa koulumaksuja. Oppilaille järjestetään heidän toiveidensa pohjalta hyvinvointiohjelmaa, kuten urheilua ja pelejä. Opettajat saavat myös psykososiaalisen tuen koulutusta ja koulutusta etäopetusmenetelmistä.
Kunnostustyöt alkavat pian ja muu kouluissa tehtävä työ syyskuussa, kun uusi lukukausi alkaa.
Emma Pajunen
Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun humanitaarisen avun koordinaattori Libanonissa. Pajunen on asunut Beirutissa 2,5 vuotta.
He haluavat insinööreiksi, opettajiksi ja autokauppiaiksi
Syyriassa elää 6,7 miljoonaa maan sisäistä pakolaista, joista iso osa on lapsia. Suurimpia syitä sisäiselle pakolaisuudelle ovat konfliktit, väkivaltaisuudet ja luonnonkatastrofit. Koulu ankkuroi lapset elämään myös kriisien keskellä.
”Meidän piti muuttaa useaan otteeseen. Tunne epävakaudesta ja kaaoksesta on inhottava,” sanoo syyrialainen Rida Issa.
Syyriassa elää lasten sukupolvi, joka on viettänyt koko elämänsä tai ainakin merkittävän osan siitä pakolaisina. Issa kuuluu kyseiseen sukupolveen. Taisteluiden aikana koulupojan perhe rakensi kotiaan yhä uudelleen ja uudelleen Itä-Ghoutan alueella.
Kun tilanne rauhoittui, perhe palasi alkuperäiselle asuinseudulleen. Oma kotitalo oli tuhoutunut, ja nyt Issan koti on hänen isovanhempiensa talossa.
Syyrialainen Rida Issa käy koulua Itä-Ghoutan alueella Syyriassa. Hän on elänyt lapsuuttaan pakolaisena kotimaassaan. Kuva: Abu Talib Al-Buhaya.
Osa sotaa paenneista syyrialaisista on lähtenyt rajan yli Jordaniaan, Turkkiin, Kreikan saarille tai yhä kohti keskistä Eurooppaa. Merkittävä osa on kuitenkin jatkanut elämää pakolaisina oman maansa sisällä, kuten Issankin perhe.
17,5 miljoonan asukkaan Syyriassa elää vuonna 2021 yhteensä 6,7 miljoonaa maan sisäistä pakolaista – heitä on siis yli miljoona enemmän kuin Suomessa on asukkaita.
Taistelut Syyriassa ovat toistaiseksi laantuneet, mutta silti maassa raportoitiin vuonna 2020 yli 1,8 miljoonaa uutta maan sisäistä pakolaista. Heistä miltei kaikki pakenivat konfliktien ja väkivaltaisuuksien vuoksi.
Maailmassa oli vuoden 2020 lopussa ennätykselliset 55 miljoona maiden sisäistä pakolaista (internally displaced people). Kotimaansa ulkopuolelle paenneita ja YK:n pakolaisstatuksen saaneita henkilöitä on yli 26 miljoonaa (2019).
Vuoden aikana 40,5 miljoonaa ihmistä joutui pakenemaan kotimaansa sisällä. Kyseessä on korkein vuosittainen lukema viimeisen vuosikymmenen aikana.
Raportin laatijoiden mukaan erityisen huolestuttavaa on, että arvioon päädyttiin korona-aikana, jolloin liikkumisrajoitukset haittasivat tiedonkeruuta ja yhä harvempi etsiytyi hätäsuojiin tartuntojen pelossa.
Noin 85 prosenttia sisäisistä pakolaisista on jättänyt kotinsa konfliktin tai väkivaltaisuuksien vuoksi. Loput pakenivat luonnonkatastrofeja, joista suurin osa oli säähän liittyviä (tulvat, rankkasateet, syklonit).
Pakolaisina elävät lapset kohtaavat monenlaisia riskejä. Heidän mahdollisuutensa käydä koulua ja saada terveydenhoitoa ja suojelua vaarantuu. Kun lapsi repäistään pois tutusta ympäristöstään ja yhteisöstään, hän voi joutua eroon myös perheestään. Lisäksi lapsityöläisyyden ja lapsiavioliittojen riskit kasvavat.
Pakolaisuus ja konfliktien varjostama elämä vaikuttavat lapsiin monin tavoin. Syyrialaislapset Kirkon Ulkomaanavun tukemissa kouluissa kertovat itse, miten.
Remal & Enas: Muistot aseista painavat mieltä
Neljäsluokkalainen Remal Tahina käy koulua Daraan alueella. Koulussa oppiminen tuottaa hankaluuksia, mutta Tahina toivoo seuraavansa isänsä jalanjälkiä autokauppiaaksi.
Remal Tahinan koulunkäynti takkuaa. Tahina on viettänyt osan lapsuudestaan pakolaisena, mutta nyt hän käy koulua Daraan alueella Syyriassa. Kuva: Abu Talib Al-Buhaya.
”Sodan aikana meidän piti lähteä kotikylästämme toiselle paikkakunnalle. Muistan yhä selkeästi kranaatit, ohjukset, panssarivaunut ja kiväärit. Aseita oli aina lähettyvillä.
Kerran kranaatti tippui lähelle meidän kotiamme. Isoisäni olisi voinut saada vammoja, mutta onneksi hän oli moskeijassa.
Perheeseeni kuuluu isäni, äitini ja kaksi siskoa. Isäni on töissä Arabiemiraateissa, koska ei löytänyt töitä Syyriasta. Setäni tarjosi hänelle töitä autokaupasta. Hän hyväksyi tarjouksen, jotta voisi elättää meitä. Ikävöin häntä jatkuvasti. Hän käy luonamme vain kesäisin ja tuo mukanaan lahjoja. Kerran sain polkupyörän.
Koulussa minulla on vaikeuksia lukemisessa ja kirjoittamisessa. Kaverini aloittavat riitoja kanssani ja väittävät tekevänsä sen leikillään. Se häiritsee minua.”
Työmme Syyriassa keskittyy sodan raunioittaman koulutussektorin jälleenrakentamiseen.
Tuemme koulujen korjausta ja varustelua sekä järjestämme tukiopetusta oppilaille, joiden koulunkäynti on keskeytynyt tai on vaarassa keskeytyä.
Vuonna 2020 yhteensä 9345 koululaista pääsi jatkamaan koulunkäyntiään korjatuissa koulurakennuksissa. Oppimista tukeviin aktiviteetteihimme osallistui yhteensä 4 749 oppilasta. 3 000 koululaista sai koulupuvun ja -tarvikkeita. Lisäksi koulutimme 108 opettajaa psykososiaalisesta tuesta ja opetustyöstä katastrofitilanteissa.
Vuosikertomus 2020 on juuri julkaistu. Tutustu työhömme ja sen tuloksiin tästä.
Myös 12-vuotias Enas Alasimy kertoo, miten sota vaikuttaa häneen. Alasimyn perhe oli sodan aikana pakolaisina Jordaniassa yhteensä seitsemän vuoden ajan.
“En muista sodasta paljoakaan, koska olin todella nuori. Olen kuullut ihmisten kertovan tulituksista, ammuskeluista ja aseista.
Minulla on vaikeuksia koulussa. Minua pelottaa viitata ja osallistua. Pelkään, että opettaja lyö minua, jos vastaukseni on väärä.
Haluaisin aikuisena opettajasi, jotta voisin auttaa kaltaisiani ujoja oppilaita olemaan pelkäämättä.”
Enas Alasimy oli sodan aikana pakolaisena Jordaniassa. Nyt 12-vuotias Alasimy kertoo, ettei muista sota-ajoista paljoakaan. Kuva: Abu Talib Al-Buhaya.
Muhammad: Pitkä päivä työmaalla
Itäghoutalainen Muhammad Abdo Hijzai on 13-vuotias poika, joka osallistuu Kirkon Ulkomaanavun tukemaan tukiopetukseen muun muassa matematiikassa. Hizjain perheeseen kuuluu yhdeksän henkilöä. Rahasta tekee tiukkaa, minkä vuoksi Hijzai joutuu käymään töissä.
13-vuotias Muhammad Abdo Hijzai käy aamut koulussa ja päivät töissä. Auringonlaskun jälkeen hän palaa kotiin tekemään läksyjä. Kuva: Abu Talib Al-Buhaya.
”Kun koulu loppuu iltapäiväyhdeltä, autan isääni hänen työssään. Isä on rakennustyöntekijä. Yhdessä me päällystämme seiniä tasaisiksi maalausta varten. Isäni ei pysty tekemään kaikkea työtä yksin, joten siksi autan häntä.
Noin kuuden tunnin kovan työn teon jälkeen lopettelemme työt auringon laskeutuessa. Kun pääsen kotiin, avaan koulukirjat. Teen sen, jotta saavutan unelmani ja pystyn tekemään niistä totta. Minulla ei ole tarpeeksi aikaa, mutta teen parhaani: opiskelen 1-3 tuntia päivässä.
Viikonloppuisin leikin ystävieni kanssa, koska emme työskentele perjantaisin. Toivoisin, että voisin olla heidän kanssaan useammin, mutten voi jättää isääni yksin töiden kanssa. Kaikki isommat sisarukseni ovat tyttöjä, joten he eivät voi osallistua tämäntyyppisen työn tekemiseen.”
Aya: Puolet elämästä sodassa
14-vuotias Aya Darwish asuu Itä-Ghoutassa ja on huomannut, miten vaikeaa opintojen paluu oli sotavuosien jälkeen.
14-vuotias Aya Darwish asuu Itä-Ghoutassa. Hän haaveilee oman taidegallerian avaamisesta. Kuva: Abu Talib Al-Buhaya.
”Olen piirtänyt aina. Piirrän, kun olen surullinen. Piirrän, kun olen vihainen. Ironista kyllä, mielestäni piirustukseni ovat parhaimmillaan, kun olen itse huonoimmillani.
Muistan hyvin tämän pitkän sodan, jonka olemme joutuneet kokemaan. Asiat olivat todella vaikealla tolalla, eikä minun tarvitse edes mennä yksityiskohtiin. 14-vuotiaana olen viettänyt seitsemän vuotta sodassa. Puolet elämästäni olen katsellut elämän pahimpia asioita. Sen vuoksi olen kiitollinen jokaisesta hyvästä asiasta, jota minulle tapahtuu.
Niinä seitsemänä vuonna melkein unohdin, millaista on olla koululainen. Sen ajan jälkeen oli vaikea ryhtyä opiskelemaan taas englantia, sillä en ollut käyttänyt tai kuullut kieltä aikoihin. Tukiopetus on auttanut minua valtavasti.
En usko, että maalaaminen on koskaan minulle enemmän kuin harrastus. Haaveilen kuitenkin omien gallerioiden avaamisesta. Niissä voisin esitellä maalauksiani ja omaa maailmankatsomustani.”
Unelmat elävät myös haastavissa oloissa
Koulu on konflikteissa ja pakolaisina eläville lapsille elintärkeä paikka. Kouluissa rakennetaan kestävää tulevaisuutta ja annetaan lapsille eväitä tulevaisuuteen toimeentulon hankkimiseksi.
Myös 14-vuotias Omar Al Zuhaili joutui pakenemaan omasta kotikylästään Syyrian sodan aikana. Hän haluaa saavuttaa unelmansa olivatpa olosuhteet mitkä hyvänsä. Kuva: Abu Talib Al-Buhaya.
14-vuotias Omar Al Zuhaili joutui pakenemaan pienenä lapsena kotikylästään. Nyt hän käy koulua alkuperäisen kotikylänsä korjatussa lähikoulussa.
”Haluan tulevaisuudessa arkkitehdiksi, koska pidän piirtämisestä ja rakennusten suunnittelusta. Haluan saavuttaa unelmani, olivatpa olosuhteet mitkä tahansa. Rohkaisen ystäviäni saattamaan opintonsa loppuun,” Al Zuhaili kuvailee.
Koulutus on myös voimakas keino lapsityönvoiman kitkemiseksi. 14-vuotias Rida Issa tietää olevansa onnekas, sillä hänen ei ole tarvinnut lähteä isänsä avuksi rakennustyömaalle. Issa korostaa, ettei töiden tekemisessä ole mitään noloa, mutta sanoo toivovansa, että hänen töitä tekevät luokkakaverit saavat hoidettua koulutyöt kunnialla.
”Tulevaisuudessa haluan sähköinsinööriksi, sillä rakastan keksintöjä. Kerran suunnittelin pienen hämähäkin pienestä moottorista ja metalliromusta. Kun moottori on käynnissä, hämähäkki tärisee ja liikkuu,” Rida Issa kertoo.
Teksti: Ulriikka Myöhänen, Lähi-idän viestinnän asiantuntija
Zakaria Tahseen Alkilani, 25, asuu Zaatarin pakolaisleirissä. Alkilani ohjelmoi pelejä ja kehittää sovelluksia. Hän haluaa auttaa Zaatarin leirin perinteisiä yrityksiä digitaalisessa markkinoinnissa. Tulevaisuudessa Alkilani haluaa perustaa oman verkkobisneksen.
Etätyökulttuuri avaa uusia työmahdollisuuksia pakolaisille – KUA ja Startup Refugees aloittivat yhteistyön Zaatarin pakolaisleirillä
Jordanian pakolaisleirin asukkaat saavat nyt etäyhteyksien avulla yrittäjyys- ja ICT-oppeja Suomesta.
Startup Refugees ja Kirkon Ulkomaanapu aloittavat yhteistyön Zaatarin pakolaisleirissä Jordaniassa. Projektissa Suomessa olevat mentorit tarjoavat Zaatarin leirissä asuville nuorille ICT-alan yrittäjyyskoulutusta etäyhteyksin.
Lähes 80 000 asukkaan leiri on tarjonnut kodin Syyrian sisällissotaa paenneille ihmisille jo yhdeksän vuoden ajan. Etenkin nuorten elämää leimaa leirillä koulutus- ja työmahdollisuuksien puute. Tällä viikolla käynnistynyt koulutusohjelma vastaa tähän tarpeeseen.
45 leirillä asuvaa henkilöä saa koulutusta siitä, millaisia mahdollisuuksia ICT-alan freelance-työt voivat tarjota ja kuinka omaa osaamistaan voi markkinoida. Koulutusohjelmaan osallistuneista 15 kaikkein aktiivisinta valitaan kansainvälisesti koottujen ICT-, markkinointi- ja HR-alan osaajien mentoroitavaksi.
Zaatarin pakolaisleirissä mentorointimahdollisuus on otettu vastaan innolla. 40-vuotias Rana Ibrahim Alsees toivoo saavansa koulutuksesta apuja käsityöbisneksensä markkinoimiseen sosiaalisessa mediassa.
25-vuotias Zakaria Tahseen Alkilani puolestaan ohjelmoi pelejä ja toivoo pystyvänsä syksyllä pyörittämään omaa yritystään verkossa. Sekä Alsees että Alkilani osallistuvat koulutukseen kotoaan käsin.
Koulutusohjelma jatkuu elokuuhun saakka. Myös mentorit odottavat tulevia kuukausia.
”Muutin Suomeen noin kahdeksan vuotta sitten, joten tiedän, millaisia haasteita on löytää paikkansa uudessa ympäristössä”, sanoo käyttöliittymäsuunnittelija ja mentori Kazi Athar.
”Kaikki sujui minulla kuitenkin hienosti, ja haluan siksi antaa jotain takaisin. Uskon, että pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden työllistymisen tukeminen hyödyttää ihan jokaista; työnantajia, taloutta, kaupunkeja ja kokonaisia valtioita – ja totta kai heitä itseään.”
Athar mainitsee, että ICT-alalla voi työskennellä mistä tahansa maailman kolkasta käsin, ”työhön tarvitsee vain tietokoneen ja oikeanlaisen asenteen”.
Myös mentorointiin mukaan lähtenyt verkko- ja graafinen suunnittelija Felipe Gasnier odottaa innolla tulevia tapaamisia.
”ICT-alan osaajista on aina kysyntää. Aion auttaa mentoroitavaani esimerkiksi portfolion ja nettisivujen tekemisessä sekä omien taitojen esille tuomisessa.”
Zaatarin pakolaisleirissä asuva Rana Ibrahim Alsees on 40-vuotias käsityöalan yrittäjä. Hänen tavoitteenaan on markkinoida käsitöitään sosiaalisessa mediassa ja luoda verkkosivut yritykselleen. Alseesin intohimo on uusien teknologiataitojen oppiminen.
ICT-alalle voi työllistyä asuinpaikasta riippumatta
Kaiken Startup Refugeesin työn ytimessä on laajalta yhteistyöverkostolta saatu tuki ja eri alojen huippuosaajien tarjoama koulutus ja mentorointi.
”Mukaan on saatu mentoreiksi huima joukko ihmisiä, jotka haluavat jakaa ammattitaitoaan ja käytännön ohjeita leirillä asuville. Suomessa tekemämme työ on osoittanut, että kun tuodaan yhteen ihmisiä, joilla on sama kiinnostuksen kohde, ihmeitä alkaa tapahtua”, Startup Refugeesin globaalin työn johtaja Mustafa Abdulameer kertoo.
Kirkon Ulkomaanavun työ Jordaniassa keskittyy pakolaisten, nuorten ja naisten toimeentulomahdollisuuksien parantamiseen.
”Etätyökulttuurin kehittyminen globaalisti avaa uusia työllistymismahdollisuuksia myös pakolaisille. Startup Refugeesin verkoston mentoreiden kokemukset osoittavat, että pakolaisten työllistyminen ICT-aloille on mahdollista riippumatta asuinpaikasta. Projektin osallistujille on tärkeää nähdä, että heidän lähtökohdistaankin on mahdollista onnistua”, sanoo vanhempi ohjelmapäällikkö Ville Wacklin Kirkon Ulkomaanavusta.
Startup Refugees on vuonna 2015 perustettu voittoa tavoittelematon toimija, joka tukee pakolaisia työllistymisessä ja yrittäjyydessä. Toimintansa aikana Startup Refugees on välittänyt Suomessa pian 1000 työpaikkaa ja tukenut yli 200 yritysideaa alkuun. Startup Refugeesin verkostoon kuuluu 1000 yritystä, yhteisöä ja yksilöä, jotka kaikki osallistuvat omista lähtökohdistaan pakolaisten työllistymisen ja yrittäjyyden tukemiseen.
Kirkon Ulkomaanapu (KUA) on Suomen suurin kansainvälisen avun järjestö. KUA tekee työtä koulutuksen, rauhan ja toimeentulon saralla. Osana toimeentulotyötään KUA tukee yritysten toimintaedellytyksiä ja oman yritystoiminnan aloittamista kaikissa ohjelmamaissaan Lähi-idässä, Aasiassa ja Afrikassa.
Kehitysyhteistyön tavoite on tukea maailman kaikkein köyhimpiä ja heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä. Työn ytimessä on ajatus siitä, että tukea saavien ihmisten elinolosuhteet heidän omissa kotimaissaan paranevat. Kehitys luo mahdollisuuksia, joita ei ennen ollut.
Kirkon Ulkomaanavun työssä painopiste on tukea laadukasta koulutusta, riittävää toimeentuloa ja rauhaa. Koulutus, toimeentulo ja rauha muodostavat kolmion, joka tukee yhteisön kehitystä ja ihmisten hyvinvointia. Kehitys ja hyvinvointi luovat toivoa.
Jos toivo puuttuu, ihmiset lähtevät herkästi etsimään parempaa elämää muualta, jopa Euroopasta ja Suomesta asti. Syyt toivon menettämisen ja sitä kautta myös pakolaisuuden taustalla ovat moninaisia. Tällä hetkellä maailmassa on enemmän pakolaisia kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen.
Maailmassa 79,5 miljoonaa pakolaista
YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan 79,5 miljoonaa ihmistä maailmassa eli vuoden 2019 lopulla pakolaisena. Se tarkoittaa yhtä prosenttia koko maapallon väestöstä.
Heistä yhteensä 26 miljoonalla oli YK:n pakolaisstatus. Lisäksi 4,2 miljoonaa ihmistä oli jättänyt kotinsa ja kotimaansa hakeakseen turvapaikkaa. Suurin osa maailman pakolaisista, 45,7 miljoonaa ihmistä, oli joutunut jättämään kotinsa ja pakenemaan oman kotimaansa sisällä. Pakolaisista jopa 40 prosenttia on lapsia.
Vaikka media esimerkiksi vuonna 2015 uutisoi “pakolaisvyörystä” Eurooppaan, kolme neljästä maailman pakolaisesta elää entisen kotimaansa naapurimaissa, joissa esimerkiksi kieli ja kulttuuri ovat yleensä lähinnä kotimaan tuttuja elinolosuhteita. Matka naapurimaahan on yleensä myös lyhyempi, riskittömämpi ja halvempi kuin matka kauemmas.
Pakolaisista suurin osa, 85 prosenttia, eli UNHCR:n mukaan vuonna 2019 kehittyvissä maissa. Eniten pakolaisia eli vuonna 2019 Turkissa (3,6 miljoonaa), Kolumbiassa (1,8 miljoonaa), Pakistanissa (1,4 miljoonaa), Ugandassa (1,4 miljoonaa) ja Saksassa (1,1 miljoonaa). Eniten pakolaisina elää syyrialaisia (6,6 miljoonaa), venezuelalaisia (3,7 miljoonaa), afgaaneja (2,7 miljoonaa), eteläsudanilaisia (2,2 miljoonaa) ja Myanmarista paenneita rohingoja (1,1 miljoonaa).
Yleisin syy pakolaisuuden taustalla on aseellinen konflikti tai vaino. Toisaalta myös ilmastonmuutoksen aiheuttamat aavikoituminen ja kuivuus sekä tulvat ja muut sään ääri-ilmiöt tekevät yhä laajemmista ihmisten perinteisesti asuttamista alueista asuinkelvottomia jo nyt.
Kirkon Ulkomaanapu auttaa syyrialaisia pakolaisia.
Lisääkö kehitysyhteistyö pakolaisuutta?
Kehitysyhteistyö ei lisää pakolaisten määrää. Päinvastoin.
Kehitysyhteistyön tarkoituksena on tukea ihmisten elinolosuhteita ja esimerkiksi rauhaa ja sopeutumista ilmastonmuutokseen heidän omalla kotiseudullaan. Kehitysyhteistyömäärärahoilla esimerkiksi Kirkon Ulkomaanapu on mukana rakentamassa ihmisten elinoloissa riittävän toimeentulon turvaaviin ammatteihin opiskelua, paikalliset olosuhteet huomioivia viljelytekniikoita ja tukemassa rauhallisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan vahvistamista.
Kehitysyhteistyön tarkoituksena on tehdä yhteisöistä ja sen ihmisistä omavaraisia ja luoda toivoa siitä, että omaa kotiseutua ja sen kehitystä kannattaa rakentaa. Jos kotona on hyvä olla, sieltä ei tarvitse lähteä maailman ääriin.
Pakolaisellakin on oikeus elämään
Joskus kuulee kysyttävän, mikseivät pakolaisiksi lähtevät ihmiset jää kotimaihinsa rakentamaan kehitystä tai rakentamaan rauhaa. Vastaus on monesti monimutkainen. Nykyaikaiset konfliktit ovat monimutkaisia. Niissä rintamalinjat ovat epäselviä ja vastakkain voi olla useita eri aseellisia ryhmittymiä tai kyseessä voi olla yksipuolinen ja raaka terrori, joka kohdistuu aseettomaan siviiliväestöön. Yhä useammin edes avustusjärjestöillä ei ole pääsyä konfliktin myllerrykseen joutuneille alueille.
Oikeus elämään on jokaisen ihmisen perusoikeus. Siksi jokaisella ihmisellä maailmassa on oikeus paeta esimerkiksi aseellista konfliktia ja vainoa. Kehitys on yleensä mahdollista vasta, kun konfliktit saadaan ratkaistua. Toisaalta kehitys tasapainottaa ja vakauttaa niitä yhteiskuntia, joissa ihmisten on mahdollista kouluttautua ja hankkia itselleen riittävä toimeentulo. Kehitysyhteistyön tuella tällaisia yhteisöjä voidaan auttaa pysymään hyvällä tiellä, mikä pienentää esimerkiksi konfliktin ja pakolaisuuden riskiä. Sillä tavalla kehitysyhteistyö on myös pakolaisuuden ennalta ehkäisemistyötä.
”Työskentelen peltiseppänä Rwamwanjan pakolaisasutusalueella. Kirkon Ulkomaanavun (KUA) koulutuksen jälkeen perustin menestyvän yrityksen. Nyt maksan palkkaa jo kuudelle työntekijälle ja ohjaan tulevia pelti-seppiä KUA:nammattikoulussa.
Taipaleeni peltiseppänä alkoi vuonna 2016, kun kuulin kirkkomme kautta ammattikoulutuksesta. Ajattelin heti, että haluan peltisepäksi, koska heille on kysyntää pakolaisasutusalueella. Halusin myös miesten alalle, koska siellä voi ansaita parempia tuloja.Olin kurssin ainoa nainen ja kaiken lisäksi olen pakolainen.
Kun pakenin Kongon demokraattisesta tasavallasta vuonna 2014, minulla ei ollut taitoja mihinkään ammattiin. En pystynyt ansaitsemaan rahaa. Aloitin koulutuksen sellaisella asenteella, että tämän myötä minun on pakko pystyä muuttamaan elämäni.
”Olen ylpeä siitä, että olen peltiseppä, nainen ja pakolainen.”
Kongossa elämä oli sotaisaa. Menetin vanhempani, ja toinen sisaristani katosi. Se oli surullista aikaa, koimme kovia. Olin siskoni kanssa vedenhakumatkalla, kun kotiimme hyökättiin. Jälki oli veristä, ja päätimme siskoni kanssa suunnata Ugandaan.
Kaiken kärsimyksen jälkeen nuorten on hyvä oppia taitoja, jotka auttavat elämässä eteenpäin. Jos olisimme jo saapuessamme osanneet jonkin käytännönläheisen ammatin, olisimme heti voineet tehdä jotain hyödyllistä. Akateeminen todistus ei ole välttämätön, jos osaa käyttää käsiään.
Jo lapsena ajattelin, että haluan kasvaa ahkeraksi, töitä tekeväksi naiseksi. En kuitenkaan halunnut tyypilliseen naisammattiin, koska niissä on jo paljon naisia. Valitsin peltisepän ammatin, koska halusin olla tämän alan ainoa nainen.
Ugandassa vallitsee perinteisesti asenne, jonka mukaan ihmiset asioivat ennemmin naisten kuin miesten kanssa, jos voivat valita.Viikossa myyn esimerkiksi noin viisi peltirasiaa. Saan jokaisesta rasiasta noin 35,000 Ugandan shillinkiä (noin 8 euroa). Liesiä myyn vielä enemmän 15,000 Ugandan shillingin (3,70 euron) kappalehintaan.
Rakastan työtäni ja haluan kehittyä siinä. Rohkaisen muita naisia tekemään, mitä miehet tekevät. Pystymme samaan. Teen töitä ja ansaitsen elantoni. Naisissa ja miehissä ei ole muuta eroa kuin se, että naisina synnytämme myös lapsia. Olen ylpeä siitä, että olen peltiseppä, nainen ja pakolainen.”
Kun taistelut alkoivat uudelleen Etelä-Sudanissa vuonna 2016, miljoonat ihmiset lähtivät pakolaisiksi naapurimaahan Ugandaan. Bidi Bidistä tuli hetkessä maailman suurin pakolaisasutusalue.
Näiden miljoonien pakolaisten joukkoon kuuluu myös 17-vuotias Sylvia Poni, joka löysi Bidibidistä uuden kotinsa isoäitinsä JoannePilistan, 75,kanssa. Perheeseen kuuluu myös kaksi pientä lasta, jotka Joanne otti suojiinsa pakomatkan aikana.
Entisen elämän jättäminen on ollut haastavaa. Isoäiti Joanne uskoo kuitenkin, että Ugandassa saadulla koulutuksella on ollut myönteinen vaikutus Sylviaan. Yoyon peruskoulun vahvat rakenteet näkyvät paksun pusikon takaa Sylvian kotiin asti.
”Asuimme ennen Kajo Kejissä, missä koulut oli tehty ruohosta”, Joanne selittää. ”Vanhempien piti olla poissa töistä hakeakseen materiaaleja, kuten ruohoa ja mutaa, koulujen rakentamiseen tai niiden sortumisen estämiseen.”
Sylvia on innoissaan siitä, että luokkahuoneita on paljon. Hänellä on koulussa turvallinen ja mukava olo. Oppitunnit jatkuvat koko päivän, olipa keli minkälainen hyvänsä.
Isoäiti Joanne ei itse koskaan päässyt kouluun. Hän haluaisi palata ajassa taaksepäin ja saada mahdollisuuden kouluttautua. Sylvian osalta se on yhä mahdollista, ja nuorella naisella on tavoitteet kirkkaana mielessään.
”Haluan aikuisena opettajaksi ja palata Etelä-Sudaniin”, hän sanoo. ”Haluan auttaa koulusta pudonneita, jotta he saavuttavat tavoitteensa ja saavat töitä.”
Vanhat puiset koulurakennukset ja niitä peittävät UNHCR:n valkoiset pressut kertovat heti, että tässä on koulu, jossa opiskelee pakolaisia.
Valkoisten kankaiden takana näkyy kuitenkin neljä värikästä, kirkkaan oranssia betonirakennusta, joiden käytävät ja ikkunankarmit on maalattu vihreiksi. Kyseessä on Ebenezerin yläkoulu ja lukio, jota käyvät sekä eteläsudanilaiset pakolaiset että ugandalaiset paikalliset, jotka asuvat Palorinyan pakolaisasutusalueella Pohjois-Ugandassa.
”Opettaminen oli hankalaa vanhoissa tiloissa”, kertoo opettaja Winnie Akol, joka on kotoisin itäisestä Ugandasta mutta asuu nykyään koululla.
”Luokkahuoneet olivat tunkkaisia, niihin ei tullut raitista ilmaa. Me opettajat emme pystyneet kulkemaan huoneen perälle huolehtimaan takana istuvista oppilaista, koska tilat olivat niin ahtaat. Kun satoi, meidän piti keskeyttää opetus, koska emme kuulleet omaa ääntämme peltikattoja vasten iskevän sateen ropinan yli. Kukaan ei pystynyt keskittymään ja sisällä oli aina pölyistä.”
Winnie Akol itäisestä Ugandasta opettaa Ebenezerin koulussa Moyossa Pohjois-Ugandassa.
Opetus kärsi häiriöistä ja se näkyi suorituksissa. Winnie uskoo, että uusien tilojen valmistuttua nuoret oppivat paremmin. Kaksi pääluokkahuonetta ovat luonnontiedelaboratorioita ja niissä on sähkö, lavuaarit ja kaasupolttimet, joiden avulla lapset voivat harjoitella oppimaansa.
Eteläsudanilainen Simon Peter joutui olemaan kauan poissa koulusta, koska hän ei päässyt luokkahuoneeseen. Osallistavan koulutuksen hanke Kakuman pakolaisleirillä tarjosi hänelle uuden mahdollisuuden ja opetti opettajille ja vanhemmille, miten vammaisia henkilöitä pitäisi tukea.
Simon Peter on 24-vuotias mutta vasta peruskoulun kolmannella luokalla. Hän kasvoi Etelä-Sudanin maaseudulla ja aloitti koulun ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten. Sitä ennen kaikki koulut sijaitsivat liian kaukana.
Simonilla oli jo syntyessään hemiplegia. Hemi tarkoittaa ”puolikasta” ja hemiplegiaa kutsutaan suomeksi toispuolihalvaukseksi. Hänellä ei ollut pyörätuolia, jolla hän olisi päässyt kouluun. Koulunaloitus tuli mahdolliseksi vasta kun hänen perheensä muutti kaupunkiin.
”En voinut koskaan viettää aikaa ja leikkiä muiden lasten kanssa. Olin sisätiloissa valtaosan ajasta,” Simon kuvailee lapsuuttaan.
Pian sen jälkeen, kun Simon oli aloittanut koulun, Etelä-Sudanissa syttyi sota, joka keskeytti hänen opintonsa. Kesti kauan ennen kun hän pystyi aloittamaan ne uudelleen, tällä kertaa Kakuman pakolaisleirillä Keniassa. Kirkon ulkomaanavun hanke erityistarpeiden huomioimiseksi koulutuksessa tarjosi hänelle pyörätuolin, jolla hän pääsi kouluun.
Simonin huoltaja Mark Loyiel on kiitollinen Simonin saamasta mahdollisuudesta jatkaa koulutustaan.
”Aiemmin kannoin häntä minne vain hänen piti päästä. On helpottavaa, että voin työntää hänet kouluun ja hän pärjää koulupäivän ajan itsekseen, kun minä hoidan muita velvollisuuksiani. Koulun jälkeen haen hänet,” Mark sanoo.
Osallistava koulutus ja oppimisympäristö
Kirkon ulkomaanavun erityistarpeisiin keskittyvä koulutusprojekti auttaa 275 Keniassa pakolaisleirillä asuvaa lasta ja nuorta, joilla on jokin vamma. Projektissa on koulutettu myös 69 opettajaa osallistavasta koulutuksesta, mikä tarkoittaa kielellisten rajojen ylittämistä ja opettajien valmistamista kohtaamaan nuoria, joilla on vammoja. Oppilaiden saamaan tukeen kuuluvat myös pyörätuolit, kirjoitusvälineet, koulukirjat, koulupuvut ja ruoka.
Osallistavan koulutuksen varmistamiseksi tarvitaan myös rakennustöitä. Projektin aikana on rakennettu esteettömiä luokkahuoneita ja kuivakäymälöitä kaikkiin peruskouluihin sekä Varhaislapsuusajan kehitys- ja koulutuskeskuksiin (Early Childhood Development and Education, ECDE) Kalobeyein asutusalueella, joka on osa Kakuman pakolaisleiriä.
Kun Kenia sulki kaikki koulut Covid-19-pandemian takia, Kirkon ulkomaanapu jakoi aurinkovoimalla toimivia radioita, jotta Simon ja muut vammaiset oppilaat pystyivät osallistumaan sitä kautta oppitunneille. Opettajat täydensivät radiolähetyksiä tekemällä vierailuita koteihin ja seuraamalla opiskelijoiden läksyjä.
Opettajat ja huoltajat osallistuvat aktiivisesti lastensa koulutukseen
Projektissa on aktiivisesti otettu mukaan myös vammaisten lasten vanhempia ja huoltajia, kertoo Simonin huoltaja Mark Loyiel. Hän on iloinen siitä, että vammaiset lapset saavat koulussa osallistua liikuntaan, esimerkiksi pallon peluuseen. Ennen pandemiaa kaikki olivat kannustusjoukoissa opiskelijoiden kylien välisissä kisoissa, joissa pelattiin yhtenä perheenä, oli vammoja tai ei.
Mark on erityisen kiitollinen projektin sisältämästä psykososiaalisesta tuesta. Kirkon ulkomaanavun työntekijät käyvät heidän kotonaan, sitouttavat perhettä ja pyrkivät parantamaan ymmärrystään ihmisistä, joilla on vamma.
”Olemme oppineet ymmärtämään uudella tavalla ja kunnioittamaan Simonin luonnetta ja omanarvontuntoa. Ihmiset, joilla on vamma, eivät ole taakka – he ovat ainutlaatuisia ihmisiä kuten kaikki muutkin,” hän sanoo.
”Meistä tuntuu kuin olisimme yhtä perhettä, kun työntekijät käyvät kotonamme.”
Simon Peter on kasvanut paljon ja kuvailee itseään hyvin levolliseksi. Hänen haaveensa on tulla peruskoulun ensimmäisen luokan opettajaksi, ja hän haluaa opettaa matematiikka ja luonnontieteitä lapsille, joilla on vamma.
”Haluan antaa muille samanlaisen tuen, jota olen itse saanut, ja uskon tietäväni kokemuksesta, mitä vammaiset lapset tarvitsevat kasvaessaan.”
