Tekoja: Keniassa ilmastokriisi tekee nuorista karjavarkaita – kuuntele tarina Yhteisvastuukeräyksen dokumenttikuvausten takaa
Kenian Kerion laaksossa karjavarkaudet ovat olleet jo pitkään osa arkista elämää. Panoksena verisissä mittelöissä on arvokas karja, joka takaa perheille toimeentulon. Pitkittynyt kuivuus on lisännyt paikallisten ahdinkoa entisestään. Tekoja-podcastin juontaja Ulriikka Myöhänen soitti kaukopuhelun KUA:n viestinnän asiantuntijalle Elisa Rimailalle, joka oli syksyllä 2022 Kerion laaksossa tekemässä Yhteisvastuu-dokumenttia. Tapaamme jaksossa myös entisen karjavarkaan Kipkoririn, joka pääsi irti väkivallasta, kouluttautui ja ansaitsee toimeentulonsa viljelemällä.
YHTEISVASTUUKERÄYKSEN teema on vuonna 2023 Nuoret väkivaltaisessa maailmassa. Keräyksen tuotoista 60 prosentilla tuetaan Kirkon Ulkomaanavun kohteissa tehtävää työtä maailman katastrofialueilla. Varoilla autetaan katastrofien, konfliktien ja luonnonmullistusten aiheuttamissa hätätilanteissa hauraimpia yhteisöjä, vanhuksia ja perheitä.
Kenia on Kirkon Ulkomaanavun esimerkkikohde katastrofityöstä vuonna 2023. Afrikan sarvea vaivaava pitkittynyt kuivuus uhkaa miljoonien ihmisten toimeentuloa ja elinolosuhteita erityisesti niissä osissa Keniaa ja Somaliaa, joissa elanto on sidottu paimentolaisuuteen. Kun jo viidennet sateet kevään 2020 jälkeen ovat jääneet hyvin vaatimattomiksi, ovat karjan laidunmaat käyneet olemattomiksi. Kamppailu laitumista ja sitä kautta myös omasta toimeentulosta on yksi syy sille, miksi väkivalta ottaa vallan Kenian Kerion laaksossa joka vuosi.
Kirkon Ulkomaanavun viestinnän asiantuntija Elisa Rimaila matkusti lokakuussa 2022 Kerion laaksoon kuvaamaan Yhteisvastuukeräyksen dokumenttielokuvia yhdessä kuvausryhmän kanssa. Matkan aikana kuvausryhmä tapasi ja haastatteli sekä nuorempana karjavarkaiden joukkoon kuulunutta nuorukaista että nuorta naista, joka oli jäänyt leskeksi ja kahden pienen lapsensa yksinhuoltajaksi, kun naapuriyhteisöstä peräisin olleet karjavarkaan surmasivat hänen puolisonsa.
Tekoja-podcastin kauden 2023 ensimmäisessä jaksossa juontaja Ulriikka Myöhänen ja Elisa keskustelevat Kerion laakson tilanteesta ja ilmastokriisin vaikutuksista väkivallan juurisyihin.
Hei missä sä meet tällä hetkellä? Onks sulla aikaa jutella.
Elisa [00:00:17]:
No joo me ollaan täällä Keniassa Kerion laaksossa, nii on mulla, just sattuu olemaan hetki aikaa.
Ulriikka Myöhänen [00:00:25]:
No okei. Onpas mahtava juttu, että sain sut kiinni. Minkäslainen keli siellä Keniassa on ollu nyt?
Elisa [00:00:32]:
No siis täällähän on siis aivan tämmönen helteisen kesäisen äärimmäisen kuuma, et joka päivä on ollu kolmeekymmentä astetta. Ja aika moinen aurinko polttaa päiväntasaajalla melkeen kun ollaan niin ei mikään ihme.
Ulriikka Myöhänen [00:00:51]:
Okei, onks noi ollu nyt vuodenaikaan nähden ihan tavalliset sääolosuhteet?
Elisa [00:00:58]:
No mun käsityksen mukaan vähän niinku odotellaan, että ihan just pitäis alkaa sadekauden. Mutta niinkun uutisissakin on ollut tässä aika ajoin pidemmän aikaa tietoo siitä, että siis nää sateet on täällä itäisessä Afrikassa olleet vähän häiriintyneet tässä viimesen parin vuoden aikana, eli kunnon sateita ei oo oikeestaan saatu näillä seuduilla kuluneiden kahden vuoden aikana, vähän reilunki kahen vuoden aikana. Että vähän jännittävää on. On täällä vähän ripsiny iltasin ja öisin täällä, missä me ollaan yövytty, mutta aika kuivaa on.
Ulriikka Myöhänen [00:01:44]:
Niinpä. Yleensä tää Suomen syksy on sellasta aikaa, että sielläki mitäis enemmälti sadella sitte.
Elisa [00:01:50]:
Kyllä, kyllä.
Ulriikka Myöhänen [00:01:52]:
No hei te ootte ollu kuvaamassa sitä yhteisvastuudokkaria kirkon ulkomaanavun viestinnän porukalla, niin mites teillä on reissu menny ja mitä teille on jääny päällimmäisenä mieleen?
Elisa [00:02:02]:
No siis ilmastonmuutoshan vaikuttaa tosi paljon täällä ihmisten paikallisten ihmisten elämään. Ja kuten kaikkialla muuallakin se ei vaikuta silleen tasapuolisesti kaikkiin samalla tavalla, vaan se on ehkä vähän jopa tehny osasta tätä Kerion laakson elämää paljon hankalampaa kun taas sitten toisessa osassa. Elikkä tässä kukkuloiden puolella, missä me ollaan nyt paljon oltu, on vähän vihreempää. Sit tosta menee tommonen toi Keriojoki, jonka toisella puolella alkaa toinen maakunta, Baringo. Me ollaan siis oltu nyt täällä Elgeyo-Marakwetin puolella. Niin tuolla Baringon puolella, mikä on enemmän tuolla laaksossa, niin sen huomaa siinä melkeen heti siinä joen ylityksen jälkeen, miten se maasto muuttuu sellaseks tosi kuuma tai sellaseks hiekkaiseks, et siellä ei ookaan enää semosta aluskasvillisuutta. Täs tää ilmastonmuutos on voimistanu sitä sellasta, et siel ei kasva juuri mitään paitsi piikkipuskaa ja kaktusta. Ja sithän se tuota täällä on aika aktiivinen on- ja off -tyyppinen konflikti näiden eri ihmisryhmien välillä, mikä johtuu just osittain karja, johtuu se siitä, että on huono, kaikki on kauheen riippuvaisia karjasta, ja tuolla toisella puolella on kauheen huono laiduntaa sitä karjaa, ja täällä toisella puolella on vähän parempi. Täällä on toimeentulo tosi paljon siitä karjasta kiinni ja toisella puolella vähän enemmän ku toisella, niin se on on sellanen pitkällinen konflikti, joka liittyy toimeentuloo mutta myös ilmastonmuutokseen, joka hankaloittaa toimeentuloa.
Ulriikka Myöhänen [00:04:00]:
Okei, kuulostaa aika haastavalta tilanteelta. Pakko kysyy tosta tarkemmin, kun siis Keniahan ei oo mulle mitenkään erityisen tuttu maa, niin missä päin Keniaa tää Keriojoki sijaitsee, niin missä päin ilmansuunnallisesti tällä hetkellä olette?
Elisa [00:04:15]:
Joo, Keriojoki tosiaan halkoo tämmöstä Kerion laaksoa, joka sijaitsee, tää on Nairobista vähän luoteeseen. Eli tää tavallaan ei olla missään Ugandan rajalla, mutta luoteeseen päin.
Ulriikka Myöhänen [00:04:37]:
Nii just. Kerroit, että tää ilmastonmuutoksenki haastama tilanne on aiheuttanu jo pitkän aikaa ihmisten ja ihmisryhmien välille kahnauksia paikallisia konflikteja, niin mitä kaikkea näiden konfliktien taustalla oikeestaan on?
Elisa [00:04:56]:
Siis joo vähän eri tietojen mukaan tää konflikti on jo alkanu 60-luvulla enemmän tai sitte 90-luvun alussa, ja sit se on käsittääkseni kiihtyny koko ajan. Täällä etenki sillon ku kuiva kausi alkaa ja laiduntaminen käy hankalaks, nii sitte ihmiset rupee tai tää konflikti rupee aktivoitumaan. Ja tää on kyse, mikä tätä konfliktia tuottaa, niin siinä on periaatteessa kolme asiaa. Et se on se, että ihmisten pääasiallinen toimeentulo tällä seudulla koko Kerion laaksossa oikeestaan on perinteisesti liittyny tähän karjaan lihakarjaan, et se on tää, et ne voi olla myös kameleita. Lihanautoja ja kameleita. Se on arvokkainta omaisuutta, mitä ihmisillä täällä on. Et jos sulla ei ole karjaa, niin sit sulla ei käytännössä oo kauheesti omaisuutta. Täällä on sit tähän liittyen on ilmeisesti vähän sellanen vois sanoa, että ammattirikollisuus, mutta on myös tällästä ammattirikollisuus siihen liittyen, että varastellaan sitä karjaa puolin ja toisin. Ja ei pelkästään näiden kahden mainitseman alueen välillä, vaan myös laajemmin. Että tossa oli just Turkanan alueella pari viikkoa aikasemmin ku me tänne tultiin nii oli sellanen tosi iso karjavarkaus, jossa kuoli kaheksan poliisia, ja oli tavallaan siis sellanen, et ne on ammattirikollisia ja niillä on tuliaseet käytössä ja näin, mut sit toisaalta tähän liittyy myös vähän sellasta samaa, ku vähän joka puolella semmoseen radikalisoitumiseen, että se on myös osa sellasta perinteistä nuorten miesten initiaatioriittiä, että pitää osoittaa oma miehuus jollain tavalla, ja se on liittyny tälläseen koti, paitsi että puolustetaan omaa kotia ja omaisuutta naapureilta, mutta myös osallistutaan sellasiin tilanteisiin, joissa varastetaan niiltä naapureilta sitten taas sitä karjaa.
Ulriikka Myöhänen [00:07:25]:
No aika hurja tilanne. Onks se ihan osa tämmöstä aikuistumista paikallisilla nuorilla sitte, että pitää varastaa karjaa, että voi tulla mieheksi.
Elisa [00:07:35]:
Osittain on, mutta tässä on myös vahvasti se, että on tullu todettua, että on jotkut markkinat, jotka sitten ostaa niitä varastettuja eläimiä, että se on tavallaan toimeentulon tapa sitte myös. Että se on ihan, että kun pojat alkaa lähestyä teini-ikää, niin saatetaan ottaa mukaan näihin erilaisiin ryöstelyoperaatioihin tai vähintään puolustamaan sitä omaa karjaa sitte. Mutta oli siitä ilmastonmuutoksesta puhetta, niin se myös tuo sitä konfliktia, kun ihmiset tulee laiduntamaan tuolta kuivalta puolelta tänne vähän rehevämmälle puolelle, niin se synnyttää eripuraa ja toki luo niille varkaillekin tilaisuuksia sitten. Että näin. Mutta pääasiallisesti tilanne on se, että karja on arvokasta, ja sitä varastellaan molemmin puolin ja kaikkien välillä suunnilleen. Ja etenki sillon kun on kuivakausi, se tilanne eskaloituu.
Ulriikka Myöhänen [00:08:48]:
Kuulostaa paikallisesti aika haastavalta tilanteelta tosiaan, kun on haastava tilanne näiden sateiden kanssa, jotka ei oo nyt pariin vuoteen tullu kunnolla. Ilmastonmuutos kiihtyy. Resursseja on vähän. Toimeentulo on niin riippuvainen tästä karjasta ja sit on vielä nää kahnauksia aiheuttavat karjavarkaudet. Tosi haastavan kuulonen tilanne. Ootsä siis päässy juttelemaan näiden paikallisten karjavarkaiden kanssa siellä, vai onks he jossakin piilossa?
Elisa [00:09:20]:
No eihän he silleen välttämättä huutele itsestään, että täällä ollaan. Mutta meillä on ollu täällä kirkon ulkomaanavulla on ollu sellanen rauhan projekti, jossa on sitten tenty sekä nuorten että naisten ryhmien kanssa sellasta rauhan työtä, johon liittyy myös toimeentulotyötä, eli järjestetään tai annetaan mahdollisuuksia ihmisille johonkin muuhun toimeentuloon kun karjankasvatukseen esimerkiks maanviljelykseen siellä, missä se on mahdollista. Ja sit on esimerkiks mehiläisten kasvatusta, koska mehiläiset ei oo häiriintyny tästä ympäristöstä tällä seudulla. Mut joo, kyl me tavattiin tosiaan yks entinen karjavaras tossa kuvausten yhteydessä ja jututettiin häntä, ja hän kerto aika paljon siitä elämästä, että mitä se oli ja mikä johti siihen, että hän pääty nuorena poikana jo sitte mukaan näihin. Ja hänellä oli itseasiassa tavallaan koskettava tausta, että täs on vielä se, että tähän on sukupolvia kiertyny tähän, niin hänenki isänsä oli kuollu karjavarkaiden hyökkäyksessä, kun hän on ollu vielä pieni. Mutta voitais ehkä kuunnella. Mulla on tässä ääninäyte Koririn tarinasta, niin tota kiinnostaisko sellanen?
00:11:00]: [ääninäyte]
Elisa [00:11:33]:
Joo, elikkä tosiaan täähän on niinku hänki kerto tossa nauhalla, niin heitä saattaa olla satoja tai useampi sata nuorta miestä ja jopa lapsia, niin kokoontuu yhteen, et ne päättää jossain määrin siitä, millon ne lähtee ja mitä ne tekee ja mihin ne menee. Ja se tuntuu ihan valtavalta tälleen se eläinten määrä, mitä ne pystyy sieltä kuljettamaan. Ja kun tää on oikeesti sellasta piikkipuskasta maastoa kaikin puolin. Täällä on myrkyllisiä käärmeitä, mustaa mambaa ja vastaavaa. Niin jotenkin kun tää kaikki tapahtuu yön pimeydessä, ja ei oo tosiaan katuvaloja eikä välttämättä kuljeta teillä. Täällä ei siis kovin monia teitä mene, että niitä pitkin pääsis paikasta toiseen salaa, niin tuntuu ihan älyttömältä, miten isoja määriä eläimiä he pystyy viemään kerralla ja miten toimii tavallaan tosi järjestäytyneestikin.
Ulriikka Myöhänen [00:12:47
Siis miten ison skaalan hommaa se on, että miten paljon niitä eläimiä yleensä viedään kerralla, et onks kyse yksittäisistä vai ihan kokonaisista laumoista vai?
Elisa [00:12:58]:
No se riippuu just siitä, kuin monta ihmistä siihen ryöstöön osallistuu. Mutta jos siihen osallistuu niinku hänki kertoo jotain parisataa tämän puolen nuorta tai miestä, niin niit saatetaan siis ihan tuhat jopa ellei jopa parituhatta yhden yön aikana käydä hakemassa. Mut sit ne jaetaan, et kukaan ei kuljeta niin isoa laumaa tietenkään. Et se ehkä herättäis jo vähän huomioo
Ulriikka Myöhänen [00:13:33]:
Vois olla ehkä vähän.
Elisa [00:13:34]:
Vaan sitte tota mut et tota tosi kiinnostavaa oli kuulla, kun hän kerto näistä retkistä, mitkä on jo menneisyyttä hänen kohdalla.
Ulriikka Myöhänen [00:13:53]:
Tavallaan ymmärtää sen, kun se toimeentulo tulee tällä alueella tästä karjasta, niin jotenki tavallaan inhimillisesti ymmärtää sen, että voi syntyä tällasia tilanteita, joissa se karjan varastaminen tuntuu tosi houkuttelevalta vaihtoehdolta ja keinolta lisätä sitä omaa toimeentuloa ja oman perheen hyvinvointia. Mut eihän tää kovin kestävää toimintaa tietenkään oo.
Elisa [00:14:17]:
Nii.
Ulriikka Myöhänen [00:14:18]
Onks kirkon ulkomaan avulla jotain eväitä auttaa näitä paikallisia ihmisiä?
Elisa [00:14:21]:
No siis se, mitä täällä on tosiaan tehty, on sitä toimeentulotyötä, et tavallaan kun ohjataan se energia johonkin muuhun, mitä täällä voi tehdä, niin käytännössä niinku tämänkin nuorukaisen tapauksessa, niin hän oli saanut itselleen kunniallisen elannon siitä, että hän viljelee maata, ja hänellä on sellanen pieni putiikki. Täällä kasvaa mangoja tosi paljon, niin esimerkiks niitä mangopuita kasvattamalla voi saada toimeentuloa itselleen, ja tuolla, missä on vähän vaikeempi kasvattaa mitään tuolla toisella puolella, niin siellä on just mehiläisten kasvatusta ja hunajaa ja tän tyyppistä, ja toki toimeentulo on ongelma myös niille naisille, jotka on esimerkiks että puoliso on kuollu näissä konflikteissa. Mut sit on yks juttu vielä, missä sitten täällä on varsin kiinnostava projekti on noille nuorille miehille just suunnattu tämmönen jalkapallokerho, missä ne sitten harjottelevat ja sitten ne käy pelaamassa sellasia ystävyysotteluja tai turnauksia näiden naapurimaakuntien nuorten kanssa, ja kuulemma täällä on joskus tehty niinki, että on sekotettu ne joukkueet sitte vähän yllätyksenä ja sanottu, että nyt pelaatteki sekajoukkueena, et joutuuki pelaa samassa joukkueessa. Ja me käytii kattomassa
Ulriikka Myöhänen [00:16:13]:
Nii just, sehän on kiinnostavaa
Elisa [00:16:16]:
Nii me käytii kattomassa yhtä sellasta peliä, joka järjestettiin täällä olomme aikana, ja kyl täytyy sanoa, että ei niin siistiä jalkapalloa nää, kun avaa telkkaria ja yrittää kattoa jotain valioliigaa tai jotain kansainvälistä ottelua. Ei sillä, että minä katsoisin jalkapalloa kovin usein, mutta mitä minä pystyin sieltä kentän reunalta sanomaan, niin ei ollu sellasta repimistä ja tönimistä ja nyhtämistä, vaan aika hyvin pelattiin palloa.
Ulriikka Myöhänen [00:16:47]:
Oliko tää jalkapallojuttu siis millä lailla Kirkon Ulkomaanapuun liittyvä? Tuetaanko me tätä toimintaa?
Elisa [00:16:53]:
Joo, se on osa meidän rauhantyötä tällä alueella.
Ulriikka Myöhänen [00:16:58]:
Aivan.
Elisa [00:16:59]:
Sit hän sano myös
Ulriikka Myöhänen [00:17:04]:
Rauhan työ kuulostaa, sano vaan.
Elisa [00:17:06]:
Sano siitä vielä, että samalla oppii myös tuntemaan toisella puolella olevia nuorukaisia, niin siinä syntyy sellasia melkeen jopa ystävyyssuhteita, että tuntee ne toisella puolellla olevat tyypit, niin sit on ehkä vaikeempi lähtee sotajalalle niiden kanssa.
Ulriikka Myöhänen [00:17:31]:
Se on varmasti justiinsa näin. Rauhantyö kuulostaa konseptina siltä, että se tapahtuu jossain tosi korkeella tasolla pyöreissä pöydissä hienoissa saleissa, mutta tää on hyvä esimerkki siitä, miten sitä voi ihan paikallistasolla tehdä. Pystytään tällästä vuoropuhelua eri ihmisryhmien ja yhteisöjen välille kehittämään.
Elisa [00:17:54]:
Joo, kyllä. Se on nimenomaan siis tää on ollu Kirkon Ulkomaanavun työssä se keskeisessä asemassa, että kaikki otetaan mukaan siihen rauhantyöhön, ja erityisesti naiset. Et koska naiset edustaa myös luonnollisesti näiden nuorten äitejä siinä, niin aika monelle se äidin sano on mahdollisesti se, mitä ne kuuntelee. Ei kaikki. Niinku tämäki meidän nuorukainen, jota haastateltiin, niin kerto, ettei hän moneen vuoteen kuunnellu, mitä äidillä oli sanottavaa näistä karjavarkaushommista, mutta joo siis naiset on tosi tärkeessä asemassa rauhan työssä.
Ulriikka Myöhänen [00:18:44]:
Hei sä oot jutellu paljon kenialaisten nuorten kanssa tässä viime viikkoina siellä, ja tässä meidänki puhelun aikana on tullu aika paljon näitä haasteita ja vähän myös ratkasuja niihin, mutta millanen käsitys sulle on syntynyt, että millasta tulevaisuutta nuoret näkevät itselleen siellä? Tää maailmantilanne on kuitenkin aika hurja tällä hetkellä ihan globaalistikin.
Elisa [00:19:03]:
Tääl on ollu niin pitkään sellasta turvattomuutta ja väkivallan kierrettä, että se on ehkä vähän vaikee ehkä ajatella, että se sillee loppuis, mutta yllättävän moni, nyt täällä on siis ollu useamman kuukauden ajan tosi rauhallista, mutta tilanne voi muuttuu tosi äkisti. Mut siis yllättävän moni on myös sanonu, kun niiltä on kysyny, että pelottaako tai tunteeko olonsa jotenki turvattomaks, nii ne on vaan ollu silleen, no ei, [en saa sanasta selvää] as usual, että siihen kysymykseen on ollu sillee vaikee saada. Mut sit taas ne, jotka on koulussa, niin ne on sit taas varmaan aika motivoituneita tekemään siellä koulussa ollessaan kovasti hommia, että pääsee pitkälle.
Ulriikka Myöhänen [00:20:05]:
Mikä se yleistilanne siellä alueella nyt on, missä te ootte ollu muutaman viikon ajan? Käykö lapset ja nuoret koulua? Onko mahollista ylipäätään päästä kouluun?
Elisa [00:20:13]:
No se itseasiassa riippuu tosi paljon siitä, että missä nää lapset ja nuoret on. Että ymmärrettävistä syistä erityisesti tän vähän niinku kahden alueen raja-alueelta on ilmeisesti aika paljon kouluja tyhjentyny, että niissä ei oo normaali oppilasmäärä. Yhessä koulussa, missä me käytiin vierailulla, ne sano, että siellä on normaalisti joku reilu tuhat oppilasta, mutta sitten helmikuun jälkeen, kun helmikuussa oli vuos sitte paha tilanne päällä, niin sillon on muuttanu tosi paljon ihmisiä pois täältä tai vähintään ne on lähettäny lapset muualle kouluu, jotka on voinu lähettää, että noi koulut on aika paljon tyhjentyny. Mutta sitte erityisesti tuolla Baringon puolella ja Länsi-Pokotin alueella on ilmeisesti myös niin, että niitä kouluja on ollu jotenki vähän huonosti tai kaikilla ei oo mahdollista mennä niihin, koska köyhyys, koska lapset tarvitaan paimentamaan niitä eläimiä. Katsotaan tärkeämmäksi, että ne on paimentamassa eläimiä, tai että se on lapsille turvallisempaa vanhempien mielestä, kun että he kulkis pitkän matkan kouluun tai olis siellä koulussa, johon saattaa myös hyökätä vaikka se ei periaatteessa ole se ensisijainen kohde. Niin kyllä se kouluun pääseminen on selkeesti sellanen kynnyskysymys, ja sen eteen on nyt alettu tehdä paljon töitä kirkon ulkomaanavunkin puolelta.
Ulriikka Myöhänen [00:22:13]:
Joo. Vielä kysyn sen, kun mainitsit siitä, että monesti lasten työpanosta tarvitaan kotitöissä tai karjan hoitamisessa ja huoltamisessa. Nii miten sit tyttöjen elämä, et onks heillä samanlainen, et miten tytöt tekee? Käyks he koulua?
Elisa [00:22:32]:
Joo no siis käy ja ei käy ihan ku pojatkin periaatteessa. Sit taas tyttöjen, et täällä tyttöjen asema ehkä perinteisesti on ollu se, että he on ollu kotona ja auttanu kotitöissä, ja valitettavan moni menee naimisiin tosi nuorena, jopa ihan teini-ikäsenä. Toinen asia, mikä osassa tätä laaksoa vaikeuttaa sitä lasten, erityisesti tyttöjen, koulunkäyntiä on se, että tääl on eläny varsin vahvana ja ilmeisesti elää vieläkin se tyttöjen silpomisen perinne, ja elikkä tyttö tavallana kun tulee sopivaan ikään, mikä on siinä varhaisteini-iässä, niin se tarkottaa yleensä, että jos perheellä tekee jotenki tiukkaa, nii on kannattavampaa hommata sille tytölle puoliso, koska sitten saa sieltä toiselta puolelta jotain karjaa tai jotain omaisuutta ja tilanne paranee tällä tytön lapsuudenperheellä. Mutta samalla se tarkottaa sitä, että työtn koulunkäynti loppuu. Tälläsiäkin esimerkkejä on toki tullu eteen.
Ulriikka Myöhänen [00:24:01]:
Kyllä. Kuulostaa tosiaan, että monenlaisia haasteita siellä paikallisissa yhteisöissä tällä hetkellä on. Ja onneks joitakin ratkaisujaki ollaan pystytty kehittämään esimerkiks just tää rauhantyö, mikä tapahtuu paikallisesti näissä yhteisöissä, ja hienona esimerkkinä toi jalkapallohanke ja jalkapallon pelaaminen eri yhteisöjen välillä. Se kuulostaa ihan mahtavalta jutulta.
Elisa [00:24:27]:
Joo ja tytöille on sit ja nuorille naisille semmosia omia tavallaan nuorten naisten ryhmiä, missä he voi tavata toisiaan.
Ulriikka Myöhänen [00:24:38]
Okei, kiva. No te ootte ollu siellä nyt sen pari viikkoa kuvaamassa yhteisvastuudokumenttia, niin millä tavalla tää paikallinen yhteisö on ottanu teidät vastaan?
Elisa [00:24:48]:
No kyllähän luonnollisesti ollaan herätetty aika paljon huomioo perinteisesti jo sen puolesta, millasella kalustolla me tullaan ja liikutaan. Ja siitäki syystä, että tää ei oo perinteisen turismin aluetta ainakaan vielä ja näin. Mutta ihmiset on kyllä ketä ollaan tavattu, tosi ilosia ja toivottanu meidät tervetulleeks tosi kauniilla tavoilla ja ollu auttavaisia niin paljon ku voi. Ja sit on ollu tietysti vähän hyvä huomata, miten asiat toimii paikallisesti. Että meillä on ollu molemmilta puolilta paikallinen tällanen kyläpäällikkö tai aluepäällikkö matkassa mukana, niin se helpottaa myös sitä, miten päästään lähestymään. Hyvin perinteistä tai paikallisesti hyvin perinteisin tavoin täällä pitää vaan toimia, että kun menee ihmisiä tapaamaankin, niin se ei oo vaan niin, että koputetaan oveen, vaan ensin menee päällikkö ja sitte me mennää perässä ihmeteltäviks sinne. Mutta pääosin tosi positiivisesti.
Ulriikka Myöhänen [00:26:14]:
Joo. No siltä kyllä kuulostaa. Hyvä juttu. Mutta eiks sulla ollu nyt jotain kuvauksia tulossa tässä iltapäivälläki, niin mä taidan päästää sut jatkamaan hommia siellä Keniassa.
Elisa [00:26:26]:
Joo, kiitos. Kohta lähdetään taas tonne 30 asteen helteeseen rytyyttelemään.
Ulriikka Myöhänen [00:26:32]:
Oho. Tsemppiä paljon matkaan, ja turvallista kotimatkaa sitten, kun sen aika koittaa. En malta oottaa, että nään sen dogumentin
Yhteisvastuu 2023: Väkivalta jätti sydämen – kenialainen Festus Kipkorir löysi rauhan koulutuksen ansiosta
Väkivallan kierre ja ilmastonmuutos uhkaavat viedä tulevaisuuden Kenian Kerion laakson nuorilta. Tämä on tarina siitä, miten erään nuoren miehen onnistui siirtyä karjavarkauksista rauhan asialle.
LAUMA VAALEITA, ruskeita ja laikukkaita nautoja pysäyttää auton etenemisen kapealla hiekkatiellä. Pientareiden piikkipensaat, isot kivet ja punaruskeaan hiekkaan painuneet syvät kuopat eivät jätä edes nelivedolle tilaa väistää.
Auton keulan edessä uneliaat naudat katselevat autoa, mutta kiirettä niillä ei ole. Hiki kastelee kainalot, kun odotus aamupäivän paahteessa pitkittyy. Kuljettaja odottaa kuitenkin kärsivällisesti, että nauta yksi toisensa jälkeen siirtyy pois hitaasti eteenpäin ryömivän ajoneuvon tieltä.
Tämä on näky, josta kannattaa iloita. Kerion laaksossa Länsi-Keniassa asiat ovat hyvin, kun karja laiduntaa vapaasti. Naudat, kuten myös täällä harvinaisemmat kamelit, ovat arvokasta omaisuutta. Laakson yhteisöt varastavat karjaa toisiltaan. Väkivalta kiihtyy valitettavan usein konfliktiksi, joka ei säästele ihmishenkiä.
”Varkaat tappoivat isäni vuonna 2002. Olin silloin aika pieni. Menetin samalla myös tätini. Kaksi ihmistä kerralla”, kertoo Festus Kipkorir, 24, ja katselee ympärilleen.
Tässä samassa tien ja Keriojoen väliin jäävässä pusikossa isä oli paimentamassa perheen karjaa, ja täältä hänen ruumiinsa löydettiin. Naudat jatkoivat varkaiden ajamina matkaa todennäköisesti joen toiselle puolelle. Kipkoririn perheelle isän ja arvokkaimman omaisuuden menettäminen tiesi kovia aikoja.
Naudat ovat paimentolaisuudesta vahvasti elävien ihmisten tärkeintä omaisuutta Kenian Kerion laaksossa. Kun karja laiduntaa vapaasti, laaksossa vallitsee rauha. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Vaikka perheen taloudellinen tilanne heikkeni äkillisesti, Kipkorir onnistui käymään koulua kahdeksannelle luokalle asti. Isän kohtalo jäi silti raastamaan mieltä.
”Väkivalta jää sydämeen”, Kipkorir kuvaa kostonkierteeseen johtavaa tunnetta, jolta lapset ja nuoretkaan eivät välty.
Karjan varastaminen on osa kostonkierrettä ja mieheksi kasvamista
”Pitelin asetta ensimmäisen kerran 13-vuotiaana”, Kipkorir kertoo.
Kipkoririn mukaan jopa 10-vuotiaat pojat joutuvat osaksi väkivaltaa, kun karjavarkaiden välinen konflikti roihahtaa. Nuorimmat jätetään vartioimaan omaa kylää, vanhemmat pojat lähtevät yön pimeydessä miesten mukana naapurialueille. Karjan varastaminen joen toiselta puolelta on yhteisössä riitti, jonka myötä pojista kasvaa miehiä.
Festus Kipkorir piteli asetta ensimmäisen kerran ollessaan vain 13-vuotias. Isän väkivaltainen kuolema jätti sydämeen arvet, joita hän yritti paikata osallistumalla naapuriyhteisön kanssa käytyihin taisteluihin. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Miehet järjestäytyvät karjavarkausretkelle usein joukoksi, jossa voi olla lopulta jopa sata nuorta miestä. Iso joukko varmistelee ryöstöretken onnistumista, ja toisaalta pääluku luo pelotetta vastapuolelle.
”Ei sinne mennä tappelemisen vuoksi. Kerralla saatetaan viedä jopa kaksituhatta eläintä”, Kipkorir paljastaa.
Kipkorir on rakentanut peltikattoisen kaksi huonetta käsittävän talonsa itse. Ulkolämpötila on kohonnut yli kolmenkymmenen asteen, ja Kipkorir kutsuu vieraat kotinsa varjoihin. Kuuma maitotee, chiya, höyryää mukeissa.
On aika puhua ympäristösyistä, jotka ylläpitävät konfliktia Kerion laakson yhteisöjen välillä. Laakson heimot ovat perinteisesti elättäneet itsensä paimentolaisina. Karja, erityisesti naudat ja kamelit, ovat perheille yhtä aikaa kuin setelitukko lompakossa, luottokortti ja sijoitusrahasto. Nautoja myymällä perheet voivat maksaa laskuja ja laittaa lapsensa kouluun ja sijoittaa esimerkiksi yritystoimintaan.
Karja tarvitsee paljon syötävää ja sitä on paimennettava laajoillakin alueilla. Erityisesti viime vuosina tilannetta Kerion laaksossa on kiristänyt laidunmaiden supistuminen kuivina kausina. Ilmastonmuutos on tehnyt vuodenkierrosta epävakaan.
Keniassa sateet ovat viivästyneet erityisesti maan itä- ja pohjoisosissa Garissan ja Marsabitin alueilla, mutta myös täällä lännessä Kerion laaksossa syksy 2022 oli melko kuiva. Vuodenkierto on muuttunut arvaamattomammaksi, ja alueen maastossa olosuhteet eroavat toisistaan.
”Keriojoen toisella puolella maasto on aivan erilaista kuin tällä puolella. Hyvin kuivaa, ei puita, vain piikikkäitä puskia ja hiekkaa”, Kipkorir kertoo.
”Siksi naapurimme toiselta puolelta tuovat karjaansa yhä useammin myös joen tälle puolelle laiduntamaan. Se aiheuttaa riitoja, kun karjalle on vähän syötävää.”
Ilmastonmuutoksen vaikutuksesta elämä Kerion laaksossa Keniassa on muuttunut koko ajan haastavammaksi niille, jotka elättävät itseään yhä paimentolaisina. Kuivuuden vuoksi karjan laidunmaat ovat muuttuneet kehnommiksi etenkin laakson keskiosissa, mikä lisää eri heimojen välistä konfliktia ja väkivallan uhkaa. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Kipkorir asuu Keriojoen länsirannalla, eikä elämä täällä ole sidottu vain karjaan kuten joen kuivemmalla puolella. Laaksoa ympäröivät kukkulat kohoavat jopa kahden ja puolen kilometrin korkeuteen merenpinnasta. Rinteillä riittää kasteluvettä, mikä helpottaa vihannesten viljelyä. Heti rinteiden alapuolella kasvatetaan maissia, tomaattia, papuja ja papaijoita.
Kipkorir ohjaa istumaan mangopuun alle. Tässä on hänen uusi elämänsä, syy jättää karjavarkaudet: mangot, vihannesmaa ja niukkaa ravintoa tehokkaasti käyttävä lypsylehmä, joka tuottaa maitoa myytäväksi asti. Lehmä huiskii kärpäsiä hännällään, ja sen leuat jauhavat rauhallisina.
”Suurin syy karjavarkauksien vähenemiselle on se, että ihmiset ovat saaneet koulutusta maanviljelyyn eivätkä he ole enää riippuvaisia karjan laidunmaista”, Kipkorir sanoo.
Suuri puu seisoo hiljaisena todistajana. Tämän puun juurella Festus Kipkoririn yhteisön miehet kokoontuvat ennen ryöstöretkelle joen toiselle puolelle lähtöä. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Väkivallasta on vaikea päästää irti
Karjavarkaiden yhteisöstä on vaikea irrottautua, vaikka omat valinnat tuottaisivat surua ja pelkoa läheisille.
”Osallisuuteni karjavarkauksiin selvisi äidille, kun hän ei nähnyt minua hetkeen”, Kipkorir kertoo.
Äiti ei hyväksynyt pojan rikollista ja vaarallista elämää.
”Yritin selittää hänelle, että tässä on kyse minusta, ei hänen asioistaan. Siinä tilanteessa luulee olevansa oikeassa. Ei silloin kiinnosta kenenkään muun mielipide”, Kipkorir sanoo.
”Oikeasti minun mielipiteitäni ohjasi ryhmä, johon tunsin kuuluvani. Tunsin myös tarvetta kostaa isäni kuoleman.”
Salome Kiptoo ei koskaan hyväksynyt poikansa Festus Kipkoririn osallistumista karjavarkauksiin. ”Sanoin hänelle, että suvussamme ei ole koskaan ollut varkaita, etkä sinä voi olla ensimmäinen”, kertoo Salome Kiptoo. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Äiti Salome Kiptoo kertoo pelänneensä, palaako poika yöllisiltä retkiltä kotiin. Osa nuorista miehistä ei palaa, jotkut palaavat vammautuneina.
”Pelkäsin ja rukoilin aina, kun hän lähti. Muistan vielä, miten hyvä ja ahkera oppilas hän oli koulussa”, äiti sanoo.
Ilmastonmuutos aiheuttaa väkivallan uhkaa, joka saa lapset jättämään koulunkäynnin
Väkivallan kierre ja perheiden äkillinen köyhtyminen uhkaavat Kerion laaksossa myös lasten ja nuorten koulutusta. Esteet koulunkäynnille ovat sekä taloudellisia että turvallisuuteen liittyviä. Karjavarkaat ovat viime vuosina iskeneet alueella myös kouluihin ja jopa koululaisia retkelle kuljettaneeseen linja-autoon.
Festus Kipkoririn puoliso Francisca Kiptoo ripusti pyykkiä pienen perheen pihamaalla. Perheellä on Kenian Kerion laaksossa itse rakennettu pieni koti ja maapala, jossa he kasvattavat mangoja, vihanneksia ja maissia. Perheellä on myös lypsylehmä, jonka maitoa riittää myytäväksi. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Festus Kipkorir toivoo, että Kerion laakson rauha kestää ja hänen on mahdollista laittaa oma poikansa kouluun. Isänä hän haluaa lapsensa saavan hyvän koulutuksen, jotta tämä voi valita isompana paremman toimeentulon kuin karjankasvatuksen. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
”Osa Kerion laakson kouluista on menettänyt paljon oppilaitaan. Ne, joilla on rahaa, ovat siirtäneet lapsensa muualle kouluun. Jotkut eivät yksinkertaisesti päästä lapsiaan kouluun”, kertoo ohjelmapäällikkö Alexon Mwasi Kirkon Ulkomaanavusta (KUA).
Oikukas ilmastonmuutos lisää köyhyyttä. Unescon arvion mukaan noin kaksi miljoonaa 6–17-vuotiasta lasta Keniassa ei käy koulua. Heistä suurin osa on paimentolaisuudesta riippuvaisista perheistä ja asuu Kerion laakson kaltaisilla seuduilla.
“KUA tukee Kerion laaksossa ja muutamalla muulla kuivuudesta pahasti kärsivällä alueella köyhimpiä perheitä, jotta niiden lapset voivat palata kouluun. Tarkoituksena on tavoittaa noin 41 500 koulupudokasta”, sanoo Mwasi.
Kenialainen Festus Kipkorir kertoo tarinansa. Yhteisvastuukeräyksen tämän vuoden tuotoilla tuetaan muun muassa KUA:n koulutustyötä katastrofialueilla.
Koulutus pelasti tulevaisuuden
Kipkorir tietää olevansa onnekas, koska pystyi lopulta suorittamaan koulunsa loppuun siitä huolimatta, että perhe putosi köyhyyteen isän kuoltua. Hän uskoo koulutuksen auttaneen häntä jättämään karjavarkaudet. Kokemustensa perusteella hän on yrittänyt parhaansa mukaan taivutella entisiä ystäviään jättämään väkivaltaisen elämän taakseen.
”Olen muistuttanut, että myös he ovat käyneet koulua aivan kuten minä. Koulussa meille on opetettu yhteisöllisyyttä ja veljeyttä. Ei ole oikein tappaa ja varastaa.”
FC Tot on Kenian Kerion laaksossa pelaavat paikallinen jalkapallojoukkue, joka tekee yhteistyötä Keriojoen toisella puolella olevan naapuriyhteisön jalkapallojoukkueen kanssa. Joukkueessa pelaa sekä nuoria koululaisia että hieman vanhempia miehiä, jotka ovat Festus Kipkoririn tapaan entisiä karjavarkaita. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Kipkoririn mukaan osa entisistä karjavarkaista on nykyisin hänen laillaan rauhan asialla. He pelaavat yhdessä nuorempien poikien kanssa samassa jalkapallojoukkueessa.
”Jalkapallo antaa mahdollisuuden tutustua naapureihimme joen toisella puolella. Ja pelaaminen on tappelua parempi tapa mitellä voimia”, Kipkorir sanoo.
”Me olemme rauhanlähettiläitä tällä puolella, naapurimme toisessa joukkueessa ovat rauhanlähettiläitä omalla puolellaan. Yhdessä lopetamme väkivallan.”
Salome Kiptoon suuret lempeät silmät loistavat, kun hän puhuu poikansa muutoksesta.
”En ensin uskonut, kun hän kertoi jättävänsä karjavarkaudet ja alkavansa viljellä maata. Lopulta aloin kuitenkin uskoa. Autoin Kipkoriria ostamaan siemeniä, jotta hän voi kasvattaa vihreitä linssejä ja papuja.”
Kipkoririn äiti Salome Kiptoo iloitsee vallitsevasta rauhasta ja siitä, että poika on alkanut viljellä maata ja perustanut perheen. ”Rauha tulee monen siunauksen kanssa.” Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Pojalla on nyt oma pieni maatila ja perhe, vaimo ja poika. Aivan kuten äiti toivoi.
”Uskon, että kestävä rauha tulee monen siunauksen kanssa. Ei tarvitse pelätä, etteivät lapset palaa illalla kotiin. Yhteisössä tapahtuu hyviä asioita, kun on rauha. Kaikki hyötyvät”, sanoo Salome Kiptoo.
Kipkoririn oma poika on vielä pieni. Mitä nuori isä toivoo lapselleen?
”Haluan, että hän käy koulunsa.”
Juuri nyt on rauha. Koulupukuiset lapset kävelevät tien laitaa, suurten puiden varjoissa istuu eri ikäisiä ihmisiä ja matalien peltikattoisten kioskien ovet ja ikkunat ovat auki. Kuoppaisella tiellä kuorma-autot pomppivat ja huojuvat renkaidensa päällä ja miehet noukkivat niiden kyytiin tien laidalle kasattuja mangosäkkejä.
Teksti: Elisa Rimaila Kuvat: Antti Yrjönen
KIRKON ULKOMAANAPU (KUA) tukee Keniassa Yhteisvastuukeräyksen avulla lasten ja nuorten koulutusta alueilla, joilla ilmastonmuutos on lisännyt köyhyyttä ja turvattomuutta. Nuoret joutuvat monin paikoin osallisiksi eri yhteisöjen välisiin paikallisiin konflikteihin. Hankkeessa tuetaan koulunsa kesken jättäneiden nuorten paluuta kouluun. Materiaalisen tuen ja tukiopetuksen lisäksi erityisen haavoittuvassa asemassa olevat nuoret saavat psykososiaalista tukea. Hankkeessa rakennetaan ja kunnostetaan lisäksi kouluihin käymälöitä ja käsienpesupisteitä. Yhteisvastuu kerryttää KUA:n katastrofirahastoa, jonka avulla voidaan auttaa siellä, missä hätä on suurin.
Osallistu Yhteisvastuukeräykseen
Lähetä tekstiviesti APU30 (30 € lahjoitus) numeroon 16588 tai lahjoita valitsemasi summa MobilePaylla numeroon 85050.
Kirkon Ulkomaanapu mukana Nenäpäivässä: Mentoriohjelma tukee syrjäytymisvaarassa olevia lapsia Itä-Jerusalemissa
Nenäpäivää vietetään jälleen 11. marraskuuta 2022, jotta jokaisella maailman lapsella olisi mahdollisuus hyvään ja turvattuun elämään. Nenäpäivä-varoin tuettu Kirkon Ulkomaanavun Isoveli, isosisko -toiminta Itä-Jerusalemissa yhdistää syrjäytymisvaarassa olevat lapset ja vapaaehtoisina mentoreina toimivat nuoret aikuiset.
METELI HUONEESSA on melkoinen. Lapset ovat kokoontuneet pöytien ääreen askartelemaan kellotaulujen äärelle. Innokkaasti ja iloisesti hälisevää joukkoa paimentaa nuorten aikuisten ryhmä.
Itä-Jerusalemissa kesällä 2021 kuvattu videomateriaali välittää kuulumisia Kirkon Ulkomaanavun ja paikallisen kumppanin Palestinian Counseling Centerin yhteisestä Isoveli, isosisko -projektista.
Hankkeessa syrjäytymisvaarassa olevat lapset saavat itselleen henkilökohtaisen ”isosiskon” tai ”isoveljen”, jonka kanssa he viettävät säännöllisesti aikaa. Tarkoituksena on tarjota lapsille psykologista ja sosiaalista tukea ja sisällyttää päiviin järkevää tekemistä. Samalla isot sisarukset saavat mahdollisuuden kehittää ammattitaitoaan kasvatuksen parissa.
Tässä jutussa kolme projektiin osallistunutta “siskosta” kertoo, miten mentorointisuhde muutti heitä.
Isosisko auttaa Jamila Abu Nabia läksyissä ja erityisesti kieliopissa. ”Aya on opettanut minulle, että pitää pysyä rauhallisena ja keskustella maltillisesti, jottei tulisi sanottua pahoja sanoja.”
”Olen rakastanut Ayaa ensikohtaamisesta”
”Kun kasvan aikuiseksi, haluan sydänkirurgiksi. Rakastan opiskelua ja tunnen oloni onnelliseksi, kun saan koulussa hyviä numeroita.
Isoveli, isosisko -ohjelma on minulle hyödyllinen. Isosiskoni nimi on Aya, ja hän on aina mukava minulle. Hän saattaa laittaa minulle tekstiviestin ja käy kotonani. Me käymme kävelyillä, juttelemme, piirrämme ja leikimme. Joskus menemme al-Aqsa-moskeijaan yhdessä. Aya opettaa arabian kieltä ja auttaa minua kieliopin kanssa. Hän saattaa tehdä vaikkapa pelin, joka käsittelee verbejä ja kielioppisääntöjä.
Pahimpana korona-aikana Ayan tapaaminen oli vaikeaa, ja sen vuoksi juttelimme vain puhelimitse. Silloin minun oli vähän vaikeaa ymmärtää häntä. Kun virus ei enää levinnyt niin vauhdikkaasti, aloimme taas tavata kasvokkain.
Aya on opettanut minulle, ettei kannata suuttua liian nopeasti. Pitää pysyä rauhallisena ja keskustella maltillisesti, jottei tulisi vahingossa sanottua pahoja sanoja. Hän on myös sanonut, että pitää olla kiltti muille ihmisille.
Olen rakastanut Ayaa ensikohtaamisestani lähtien. Tiesin heti, että hän on hyvä ihminen. Isoveli, isosisko –ohjelma on muuttanut minua paljon. En ole enää yhtä hermostunut ja levoton kuin aiemmin. Olen oppinut olemaan rauhallinen ja puhumaan ihmisille kohteliaasti. Toivon, että kaikki, joilla on ongelmia, löytävät ohjelman pariin. Parasta on ollut se, että isosiskoni onnistui kohentamaan mieltäni.” – Pikkusisko Jamila Abu Nab, 11, Silwan
Mona Zallum opiskelee kasvatustieteitä ja ammentaa vapaaehtoisena ”isosiskona” käytännön kokemusta kasvatustyöstä. ”Elämäni on muuttunut. Ennen olin aina yliopistolla oppimassa, miten oppimisvaikeuksia havaitaan. Nyt näen sen käytännössä.”
”Halusin kehittää kasvatus- ja elämäntaitojani”
”Opiskelen kasvatustieteitä al-Qudsin yliopistossa. Olen juuri lopettelemassa kandin tutkintoani ja haluaisin jatkaa opintoja samalla alalla.
Lähdin mukaan Isoveli, isosisko -toimintaan, jotta voisin tehdä töitä vapaaehtoisena ja kehittää kasvatus- ja elämäntaitojani. Olen lasten kanssa ja tarkkailen heidän oppimisvaikeuksiaan. “Pikkusiskoni“ Yasmin on neljännellä luokalla, ja autan häntä koulutyössä.
Kun tapaan pikkusiskoani, kysyn häneltä ensiksi hänen päivästään. Se auttaa murtamaan muurit väliltämme. Jos hänellä on vaikeuksia joissain oppiaineissa, autan häntä. Yasmin pitää piirtämisestä ja väreistä. Me harrastamme piirtämistä yhdessä ja tapaamme toisiamme usein kirjastossa. Koronan aikana emme voineet nähdä kasvokkain vaan tapasimme Zoomissa. Avasimme kameramme ja olimme ikään kuin kirjastossa.
Korona on vaikuttanut elämäämme positiivisesti ja negatiivisesti. Negatiivista on se, että istumme pitkiä aikoja kotona, mikä tekee meistä laiskoja. Myönteistä on se, että nyt oppiminen on mahdollista missä tahansa.
Elämäni on muuttunut. Ennen olin aina yliopistolla oppimassa, miten oppimisvaikeuksia havaitaan. Kun tulin tänne keskukselle, näin sen käytännössä. Kasvatusalalla minun pitääkin olla tekemisissä lasten kanssa. Viiden vuoden päästä olen ehkä saanut loppuun opintoni kasvatuksen parissa ja teen töitä opettajana.
On kivaa, kun minulla on pikkusisko ja saan viettää hänen kanssaan aikaa. Annan hänelle omista taidoistani, motivoin häntä tulevaisuutta varten ja myös itse opin häneltä. Sellainen tunne minulle on jäänyt.” – Isosisko Mona Zallum, 21, Beit Hanina
”Parasta elämässäni on se, että tapasin Hadeelin”, kertoo Ghina Jewels, joka osallistuu ohjelmaan ”pikkusiskona”.
”Toivon, että minusta tulee isona uimaopettaja”
”Perheeni on kiva, minulla on kaksi veljeä ja siskoa. Vapaa-ajallani piirrän, katson televisiota, leikin serkkujeni kanssa ja opetan veljeäni. Joskus siivoan taloa äitini kanssa. Toivon, että minusta tulee isona uimaopettaja, koska rakastan lapsia.
Isosiskoni nimi on Hadeel, ja hän opiskelee valmistuakseen sairaanhoitajaksi. Hän kertoo minulle tarinoita siitä, mitä hän tekee. Hän vie minut silloin tällöin yliopistolle ja on myös ostanut minulle lahjaksi vaatteita Eid-pyhää varten. Joskus hän käy kotonani, joskus minä menen hänen luokseen ja joskus tapaamme toimintakeskuksen tiloissa.
Koronavirus on vaikuttanut meihin. Emme voi nähdä toisiamme ja puhumme vain puhelimessa. Haluaisin nähdä häntä enemmän, sillä kasvokkain tapaaminen on paljon hyödyllisempää kuin puhelimessa puhuminen.
Hadeel on käskenyt minua olemaan hermoilematta – ja itse asiassa, en ole enää yhtä hermostunut kuin ennen. Olen kertonut hänelle pitäväni matematiikasta ja paljastanut, että minusta tulee isona uimaopettaja. Parasta elämässäni on se, että tapasin Hadeelin. Minulla on aina ikävä häntä.” – Pikkusisko Ghina Jewels, 11, Silwan
Teksti: Ulriikka Myöhänen Kuvat: Ahmad al-Bazz
Kirkon Ulkomaanavun ja paikallisen Palestinian Counseling Centerin yhteinen Isoveli, isosisko –toiminta yhdistää syrjäytymisvaarassa olevat lapset ja vapaaehtoisina mentoreina toimivat nuoret aikuiset.
Nenäpäivää vietetään Yle TV1:ssä ja YleAreenassa 11.11.2022
Kirkon Ulkomaanapu on yksi yhdeksästä suomalaisesta järjestöstä, jotka osallistuvat jokasyksyiseen Nenäpäivään. Nenäpäivää vietetään, jotta jokaisella maailman lapsella olisi mahdollisuus hyvään ja turvattuun elämään. Tule mukaan Nenäpäivän viettoon Yle TV1:lle tai YleAreenan kautta perjantaina 11.11. kello 19 alkaen.
Lokakuun 11. päivänä vietetään kymmenettä YK:n kansainvälistä tyttöjen päivää
YK:n kansainvälisenä tyttöjen päivänä muistutetaan, että tyttöjen pääsy kouluun auttaa niin perheitä, yhteisöjä kuin koko yhteiskuntaakin. Kirkon Ulkomaanapu työskentelee Somaliassa tyttöjen koulutuksen ja rauhantyöhön osallistamisen eteen.
HAWA, 16, ei suhtaudu koulunkäyntiin itsestäänselvyytenä. Somaliassa moni ikätoveri voi vain haaveilla opiskelusta; Hawa haaveilee oppivansa englantia kunnolla.
”Sitten voin keskustella kaikenlaisten ihmisten kanssa”, hän kertoo Kirkon Ulkomaanavulle (KUA) koulussaan Mama Gediassa.
Köyhässä ja hauraassa Somaliassa monille lapsille ja nuorille tulevaisuudesta unelmointi on vaikeaa. Vuosikymmenien konfliktin jäljiltä maassa ei ole juurikaan jäljellä infrastruktuuria, minkä lisäksi maata piinaa vaikea ja pitkittynyt, ruokaturvaa uhkaava kuivuus.
Syyskuussa Maailman ruokaohjelma varoitti aluetta uhkaavasta nälänhädästä. Ukrainan sodan vuoksi tuontiviljan saamisessa on ongelmia, inflaatio on paikoin jopa yli kaksinkertaistanut ruoan hinnan, ja turvallisuustilannetta heikentävät paikalliset konfliktit ja terrori-iskut. Kymmenettuhannet ovat joutuneet jättämään kotinsa väkivallan vuoksi tai menettäneet elantonsa kuivuuden myötä, mikä on johtanut köyhyyden kierteeseen.
Hawakaan ei pääsisi kouluun ilman ulkopuolista apua, sillä vanhemmilla ei olisi varaa koulumaksuihin. KUAn tuen ansiosta perheen ei tarvitse maksaa koulunkäynnistä, oppimateriaaleista tai koulupuvuista.
Opettajiaan Hawa kuvailee roolimalleikseen. Hän kokee saavansa heiltä rohkaisua ja kannustusta sekä laadukasta opetusta.
”Olen täynnä energiaa ja haluan käyttää hyödykseni tilaisuutta kouluttautua”, hän kertoo. ”Aikuisena haluan työskennellä humanitaarisessa järjestössä.”
16-vuotiaan Hawan mielestä tyttöjen koulutus on tärkeää, koska koulutuksen avulla he voivat huolehtia itsestään ja lastensa tulevaisuudesta. KUVA: ISMAIL TAXTA
LOKAKUUN 11. PÄIVÄNÄ vietetään kymmenettä YK:n kansainvälistä tyttöjen päivää. Kymmenen vuoden aikana tyttöjen mahdollisuuksiin on alettu kiinnittää aiempaa enemmän huomiota, mutta ei vieläkään riittävästi. Ilmastonmuutos ja koronaviruspandemia ovat kasvattaneet tyttöjen taakkaa entisestään ja jopa vieneet jo saavutettua kehitystä taaksepäin.
YK:n mukaan vaikeudet kuitenkin kasvattavat luovuutta, resilienssiä ja sinnikkyyttä. Järjestö kertoo teemapäivän verkkosivulla satojenmiljoonien tyttöjen toistuvasti osoittaneen, että taidot ja mahdollisuuden saadessaan he voivat toimia kehityksen ajureina yhteisöissään kaikkien yhteiseksi eduksi.
KUA pyrkii omalla työllään edistämään tyttöjen mahdollisuuksia kouluttautua muun muassa jakamalla heikoimmassa asemassa oleville koulupukuja ja -tarvikkeita, tukemalla vanhempien toimeentuloa, tekemällä valistustyötä sekä rakentamalla kouluja ja luokkahuoneita ja hankkimalla huonekaluja ja opetusvälineitä.
”Somaliassa koulutussektorin tarpeet ovat valtaisat lähtien opettajien koulutustasosta sekä koulujen sijainnista ja riittävyydestä”, sanoo Ikali Karvinen, KUAn maajohtaja Somaliassa. ”Koulut ovat huonokuntoisia, luokkakoot liian suuret ja opettajat heikosti koulutettuja.”
Vaikka monet koululuokat ovat tupaten täynnä oppilaita, ongelmana on Karvisen mukaan sekin, että monien lasten koulunkäynti jää kesken. Yleisin syy on köyhyys: lapset joutuvat jo pieninä auttamaan perheen elättämisessä.
Oppilas lukee luonnontieteiden oppikirjaa, jossa kerrotaan muun muassa säästeliäästä veden käytöstä. Sormessaan hänellä on laite, jota muslimit käyttävät päivittäin helpottamaan rukousten laskemista. KUVA: ISMAIL TAXTA
VAIKEASSA TILANTEESSA tyttölapset ovat erityisen haavoittuvassa asemassa, ja syyt ovat moninaisia. Karvinen kertoo, että taustalla on sekä kulttuurisia ja perinteisiä että rakenteellisia tekijöitä. Tyttölasten koulutusta ei ole arvostettu samalla tavalla kuin poikien, ja tyttöjen halutaan auttavan kotitöissä ja tulonhankinnassa.
Lisäksi monet perheet eivät halua lähettää tyttöjä kouluun koulumatkan vaarallisuuden vuoksi. KUA onkin pyrkinyt myös auttamaan kouluja olemaan turvallisia paikkoja: esimerkiksi Hawan koulussa Mama Gediassa KUA on luonut oppilaille väylän ilmoittaa uhkaavista tilanteista opettajille.
Jotkin tyttöjen koulupudokkuuden syyt ovat hyvinkin arkipäiväisiä. Karvinen sanoo, että murrosikäiselle tytölle hygieniatilojen puute tai se, ettei tytöille ole omia vessoja, voi olla merkittävä asia. Tärkeä rooli on siis myös terveystiedon antamisella, asiallisilla saniteettitiloilla ja vaikkapa terveyssiteiden tarjoamisella.
Ratkaisu piilee Karvisen mukaan yhteisön tietoisuuden lisäämisessä esimerkiksi tyttöjen oikeudesta koulutukseen ja sen positiivisista vaikutuksista perheisiin, yhteisöihin ja koko maahan.
”Jos sukupolvi toisensa jälkeen putoaa koulusta pois ja yhä useampi jää vaille koulutusta, maahan syntyy intellektuaalinen vaje. Silloin riippuvuus ulkopuolisesta avusta ja kansainvälisistä järjestöistä syvenee sekä hetkellisesti että pitkällä tähtäimellä.”
Johtajaopettaja Lul Mohamed Nur haluaa kannustaa tyttöjä kouluttautumaan. Hänen koulussaan on oppilaina enemmän tyttöjä kuin poikia. KUVA: ISMAIL TAXTA
LUL MOHAMED NUR on yksi 16-vuotiaan Hawan roolimalleista Mama Gedian koulussa. Johtajaopettaja kertoo, että koulussa on nyt tyttöjä enemmän kuin poikia.
”Olemme päässeet tähän tilanteeseen väsymättömällä kampanjoinnilla ja kertomalla, miksi tyttöjen lähettäminen kouluun on tärkeää. Näyttää siltä, että yhteisö on ottanut viestimme vastaan hyvällä asenteella.”
Myös yhteisön koulutuskomitean puheenjohtaja Abdullahi Moallin Ali kertoo kampanjoinnin olleen tärkeässä roolissa asennemuutoksessa. Kun perheille selviää, että koulunkäynti on maksutonta eikä koulupuvuista tai oppimateriaaleista tarvitse maksaa, yhä useampi perhe on lähettänyt lapsensa kouluun.
Mama Gedian yhteisön koulutuskomitean puheenjohtaja Abdullahi Moallin Ali kertoo KUAn auttavan koulussa muun muassa kouluttamalla komitean jäseniä, tarjoamalla koulupukuja ja materiaaleja sekä maksamalla opettajien palkan. KUVA: ISMAIL TAXTA
Koulunkäynti voi jännittää myös itse lasta. 10-vuotias Suleqo pitää nyt koulutusta tärkeänä kaikille lapsille sukupuolesta riippumatta, ja hän haluaa kaikkien vanhempien antavan lapsille samanveroiset mahdollisuudet. Alun perin albiinotyttö ei kuitenkaan itse halunnut kouluun.
”Ensin hän vastusteli, mutta nyt hän on tottunut koulunkäyntiin ja pitää siitä”, äiti Hamaro Mohamed Nur kertoo.
Suleqo ei albinismin vuoksi näe hyvin. Tilanne on ratkaistu siten, että tyttö istuu lähellä liitutaulua, jotta hän näkee lukea opettajien kirjoittaman tekstin.
”Hänen kiinnostuksensa koulunkäyntiin on kasvanut sen jälkeen kun hän sai koulupuvun ja oppimateriaaleja. Nyt hänellä on paljon energiaa opintoihinsa, ja tyttäreni todella pitää opettajistaan”, äiti kertoo.
Hamaro Mohamed Nur on albiinotyttö Suleqon äiti. Hän on nähnyt tyttärensä muuttuvan energisemmäksi koulunkäynnin myötä. KUVA: ISMAIL TAXTA
AKUUTTI KRIISI vie usein huomion pitkäkestoisilta tavoitteilta. Somaliassa nälänhätä uhkaa lähes puolta väestöstä, noin seitsemää miljoonaa ihmistä.
Karvinen muistuttaa, että kansainvälisen yhteisön apu kriisitilanteissa on tietenkin valtavan tärkeää. Olennaista on kuitenkin muistaa katsoa myös pidemmälle tulevaisuuteen.
Kirkon Ulkomaanapu keskittyy työssään Somaliassa rauhantyöhön, kuten kansallisen sovintoprosessin ja osallistavan paikallishallinnon tukemiseen. Työhön kuuluu myös koulutuksen ja toimeentulon edistäminen: Somalimaassa KUA on tukenut kahta ammatillista oppilaitosta, joissa opetussuunnitelmia on päivitetty ottamalla oppiaineiksi opiskelijoiden ohjaus ja yrittäjyyskasvatus. KUAlta saatavalla tuella opiskelijoita on myös kannustettu yrittäjyyteen.
Koronapandemian aikaan KUA pyrki pitämään lapset kouluissa esimerkiksi rakentamalla oppimistiloja vaikeakulkuisille seuduille ja kouluttamalla opettajia. Baidoan, Hudurin ja Elbarden kaupungeissa on KUAn tuella saatu aikaan 10 uutta väliaikaista koulutilaa ja 16 kunnostettua luokkahuonetta. Lähes puolet oppilaista on tyttöjä.
Karvinen korostaa, että rauhantyö ei ole erillinen saareke vaan osa laajaa kokonaisuutta. KUA on myös tehnyt työtä edistääkseen etenkin nuorten ja naisten osallistamista rauhan rakentamiseen muun muassa järjestämällä tilaisuuksia, joissa syrjäytyneet ryhmät pääsevät esiin, sekä tukemalla naisjärjestöjen BAYWAN-verkoston perustamista Lounais-Somaliassa.
10-vuotias Suleqo haluaa aikuisena olla tunnettu insinööri tai opettaja. Matematiikka on hänelle helppoa. KUVA: ISMAIL TAXTA
NÄLÄNHÄDÄN, VÄKIVALTAISUUDEN ja turvattomuuden keskelläkin on toivoa. KUAn Karvinen painottaa, että pienillä muutoksilla ja parannustöillä voi olla iso vaikutus. Esimerkiksi koulujen turvallisuutta voidaan parantaa rakentamalla niiden ympärille aita ja kontrolloimalla, ketä porteista kulkee.
”Koulut ovat monille lapsille turvallisimpia paikkoja. Kun lapset saadaan kouluun, he ovat turvassa esimerkiksi lapsityövoimaan tai terroristijärjestöihin luisumiselta.”
Karvinen sanoo, että koulua käyvillä lapsilla oppimisen ilo kasvattaa tyytyväisyyttä elämään ja luo toiveikkuutta tulevaisuuden suhteen. Koulutetulla lapsella on myös mahdollisuus tehdä esimerkiksi terveellisempiä valintoja elämässään, joten vaikutukset ovat hyvin kokonaisvaltaisia: terveempi ja koulutetumpi väestö tarkoittaa, että Somalia voi alkaa itse huolehtia palveluistaan, turvallisuudestaan ja ihmisoikeuksien toteutumisesta.
Tyttöjen koulutus voi katkaista myös haitallisten perinteiden kierteen. Karvinen kertoo, että koronaepidemian aikana havahduttiin siihen, että tyttöjen sukuelinten silpominen alkoi taas lisääntyä.
”Koulutetut tytöt ja naiset ovat avainasemassa taistelemassa tätä ihmisoikeusrikkomusta vastaan.”
Erityisen laaja vaikutus on tyttöjen koulutuksella.
”Koulutettu nainen haluaa, että myös hänen lapsensa saavat koulutuksen. Se on hyvän kehä, jota me KUAssa haluamme olla vahvistamassa”, Karvinen korostaa.
Anna tytöille
mahdollisuus
koulutukseen
Anna tytöille
mahdollisuus
koulutukseen
Lahjoituksesi avulla Kirkon Ulkomaanapu muun muassa:
jakaa lapsille koulutarvikkeita ja koulupukuja
tukee vanhempien toimeentuloa, jotta lapsilla on mahdollisuus käydä koulua
tekee valistustyötä, missä vanhemmille kerrotaan, miten tärkeää lasten koulunkäynti on
rakentaa kouluja ja luokkahuoneita sekä hankkii liitutauluja, pulpetteja, oppikirjoja ja opetusmateriaaleja kouluihin
”SINÄKÖ SE SIINÄ? En meinannut tunnistaa sinua maskin takaa.” Näin moni meistä on tervehtinyt tuttavaansa koronapandemian aikana.
Maskin takaa ei ole aina helppoa tunnistaa toista. Eräs alakoulun opettaja kertoi lasten maininneen etäkoulun parhaaksi puoleksi sen, että silloin he saivat nähdä opettajan ja toistensa kasvot. Toisen ihmisen kasvot, ilmeet ja hymyt ovat korona-ajan arkisia iloja.
Nähdyksi ja tunnistetuksi tuleminen on ihmisen syvimpiä kaipauksia. Kovin ankea olisi sellainen piiloleikki, jossa kukaan ei muistaisi etsiä minua. Haluamme tulla löydetyiksi, emme jäädä piiloon, toisten katseiden katveeseen.
”Nuorten tukeminen on paitsi velvollisuutemme myös yhteinen etumme.”
NÄIN ON varsinkin lasten ja nuorten elämässä. Hyväksyvä katse ja turvallinen ympäristö auttavat nuorta kasvamaan omaksi itsekseen, täyteen mittaansa.
Lapset ja nuoret ovat arvokkainta, mitä meillä on. Maailmalla ei ole tulevaisuutta ja toivoa ilman heitä. Siksi on yhdessä pidettävä huoli siitä, että kukaan ei jäisi piiloon. Erityisesti tulee etsiä niitä lapsia ja nuoria, jotka jäävät helposti syrjään tai tulevat ohikatsotuiksi.
Pandemia-aika on koetellut tavalla tai toisella kaikkia nuoria. Koronan karut vaikutukset ovat erityisesti kohdistuneet niihin, joiden elämä on ollut jo valmiiksi haurasta. Etäopiskelu ja eristäytyminen ovat saaneet monet nuoret kokemaan yksinäisyyttä, ahdistusta ja toivottomuutta. Perheiden toimeentulon ja voimavarojen puute ovat saaneet aikaan turvattomuutta ja huolta.
ERITYISEN VAIKEA on kehittyvien maiden tilanne. Monen nuoren koulunkäynti keskeytyi koronan myötä kokonaan, koska etäopetukseen tarvittava valmius ja välineet puuttuivat. Nuoria tyttöjä on joutunut naimisiin ja lapsia töihin alaikäisinä, jotta perheet ovat selvinneet taloudellisesti vaikeasta tilanteesta. Lasten työllä on turvattu perheiden päivittäinen ravinnonsaanti.
Koronan lieveilmiöitä eri puolilla maailmaa kohdanneet nuoret tarvitsevat tukea ja turvallisia aikuisia arkeensa. Nuorten tukeminen on paitsi velvollisuutemme myös yhteinen etumme. Emme vielä tiedä, milloin ja miten maailma selviää pandemiasta, mutta sen tiedämme, että siinä työssä tarvitaan kaikkia tulevaisuuden tekijöitä. Tärkeää on huomata myös se hätä, mikä on jäänyt pandemian varjoon.
Jokaisella meistä on mahdollisuus vaikuttaa lähellämme elävien lasten ja nuorten elämään. Voimme nähdä piiloon jäävät nuoret, kuulla heidän unelmiaan ja huoliaan. Näihin kohtaamisiin tarvitaan paitsi yksittäisiä ihmisiä myös rakenteita. Sellainen on esimerkiksi etsivän nuorisotyön NettiSaapas. Projekti tuo turvallisia aikuisia niille sosiaalisen median alustoille, joilla nuoret viettävät aikaansa.
Voimme vaikuttaa myös kehittyvissä maissa kasvavien nuorten tulevaisuuteen. Yhteisvastuukeräykseen osallistumalla tuemme Etelä-Sudanin lasten ja nuorten turvallista paluuta opetuksen pariin. Yhdessä voimme mahdollistaa lapsille ja nuorille valoisamman tulevaisuuden.
Kirjoittaja on Turun arkkihiippakunnan piispa ja vuoden 2022 Yhteisvastuukeräys-piispa.
Piispan kuva: Jussi Vierimaa Blogin kuva: Antti Yrjönen
Unelmat koetuksella – Rose, 21, ehti opiskella vain kaksi viikkoa ennen kuin pandemia sulki koulut
Pandemia on suistanut nuorten elämän raiteiltaan sisällissodasta toipuvassa Etelä-Sudanissa. Yeissä asuva Rose on onnellinen saatuaan mahdollisuuden tavoitella jälleen unelmiaan.
VILLI KASVUSTO saartaa hajonneita, hylättyjä savimajoja. Paikoin näkyy renkaista ja muista irti lähtevistä osista riisuttuja autonraatoja. Tyhjistä taloista on viety arvokkaimmat osat eli peltikatot ja ikkunat.
Ennen pandemiaa vilkastunut paluumuutto ei ole korjannut vuoden 2016 sisällissodan jälkiä Yein kaupungin liepeillä. Näky aiheuttaa yhä vatsakouristuksia alueelle takaisin muuttavissa, kertoo 29-vuotias Viola Jabu. Elämä Yeissä alkoi täysin alusta, vailla omaa kotia tai töitä.
”Kun päätimme palata, pelkäsin että Yeissä ei olisi ketään”, Viola Jabu kertoo. Hän lähti kotimatkalle yhdeksän lapsen ja nuoren kanssa ugandalaiselta pakolaisasutusalueelta juuri ennen pandemiaa, helmikuussa 2020.
”Olin huojentunut, kun näin kaduilla paljon elämää. Kotimme oli kuitenkin tuhottu.”
Viola Jabu on asettunut perheensä kanssa vilkkaan kadun varrella sijaitsevan hylätyn huoltoaseman taakse. Matkalaukut ja kassit, joihin perhe on pakannut koko elämänsä, ovat siistissä pinossa lasten makuuhuoneessa. Vanhemmat nukkuvat pienen ikkunan valaisemassa tarvikevarastossa.
”Palasimme Ugandasta, koska elämä pakolaisena oli rankkaa. Ruokaa ja töitä oli vaikea saada, ja lapset olivat usein kipeinä. Mieheni asui jo täällä ja kertoi, että nyt on turvallista”, Viola Jabu sanoo.
”Emme osanneet arvata, että joudumme vielä kohtaamaan pandemiankin.”
Viola Jabu ja kohta 2-vuotias Emmanuela palasivat Yeihin helmikuussa 2020.
Yli vuosi ilman koulua
Kadun toisella puolella on St. Josephin koulu. Siellä 21-vuotias Rose Night aloitti toisen vuotensa toisen asteen oppilaitoksessa. Rose asuu setänsä Woi Wilsonin eli Viola Jabun puolison luona. Rosen vanhemmat hylkäsivät hänet lapsena. Isä on kadonnut ja äiti muutti Kongon demokraattiseen tasavaltaan.
Koulupukuunsa sonnustautunut Rose on kärsivällisesti kuunnellut keskusteluamme jo toista tuntia, kunnes ei malta enää odottaa.
”Milloin kysytte minulta jotain”, hän utelee. Koululaiset harvoin tarjoutuvat oma-aloitteisesti haastateltaviksi.
”Milloin kysytte minulta jotain?”
”Koulu on opettanut minulle, että pitää olla rohkea ja opiskella paljon, jotta voi itse päättää elämästään. Koulutuksen avulla löydät töitä ja huolehdit itsestäsi”, Rose siteeraa opettajiaan.
Rose aloitti koulun 9-vuotiaana setänsä tukemana. Hän haaveilee asianajajan ammatista. Setä Woi Wilson toivoo Rosen jonakin päivänä opiskelevan yliopistossa. Rosen koulunkäynti katkesi jo kertaalleen, kun perhe pakeni Ugandaan. Etelä-Sudaniin palattuaan Rose oli koulussa vain kaksi viikkoa ennen niiden sulkemista.
”Meidän käskettiin pysyä kärsivällisesti kotona, mutta täällä ei ollut mitään tekemistä. Olin surullinen.”
Etelä-Sudanissa etäkoulun järjestämismahdollisuudet olivat olemattomat, minkä takia lukuisten lasten ja nuorten koulunkäynti keskeytyi yli vuodeksi. Sodasta kärsineessä maassa arviolta 2,2 miljoonaa lasta ei käynyt koulua ennen pandemiaa, ja Unicef arvioi pandemian tuplanneen määrän 4,3 miljoonaan.
Viola Jabu ja Woi Wilson pitivät nuorille kotikoulua, etteivät nämä unohtaisi koulutuksen merkitystä unelmiensa saavuttamisessa. Nuorten elämässä kaikkialla maailmassa on paljon houkutuksia. Rose piti sitkeästi pintansa.
”Nuoret alkoivat käyttäytyä huonosti, livistivät kotoa iltaisin, juhlivat ja joivat tai käyttivät muita päihteitä. En tehnyt kuten muut ja siksi minuun otettiin etäisyyttä”, Rose sanoo.
”Nuoret eivät enää tienneet, mihin heidän elämänsä on menossa.”
Viola Jabun perhe perustaa keittiöpuutarhaa vanhan huoltoaseman edustalle. Kaupungissa jokainen viljelyyn sopiva pläntti hyödynnetään. Kuvassa myös serkukset Grace (vas.) ja Rose.
Viola Jabu piti kotikoulua lapsille ja nuorille, kun koulut suljettiin pandemian vuoksi.
Rose haaveksii opinnoista yliopistolla ja asianajan ammatista.
Uudenlainen uhka
Yei on Etelä-Sudanin kolmanneksi suurin kaupunki ja strategisesti tärkeä kaupankäynnille, koska se sijaitsee lähellä sekä Kongon demokraattisen tasavallan että Ugandan rajaa.
Kaupunkia ympäröivä maakunta on Etelä-Sudanin vilja-aitta, ja rauhan aikana Yei pystyy varmistamaan ruoan saatavuuden koko maassa.
Nykyinen rauhansopimus on voimassa neljättä vuotta, mutta kaupungin ulkopuolella on yhä aseryhmiä, jotka eivät ole allekirjoittaneet sopimusta. Asukkaat eivät pääse kylissä sijaitseville valtaville viljelyalueille. Siksi kaupungissa näyttää siltä kuin maissia olisi istutettu joka ikiselle tienpenkalle.
Kaupungissa näyttää siltä kuin maissia olisi istutettu joka ikiselle tienpenkalle.
Kirkon Ulkomaanapu (KUA) tukee paluumuuttajien ruokaturvaa sekä toimeentulomahdollisuuksia muun muassa käteisavustuksilla. Kymmenet tuhannet ihmiset ovat jo palannet Ugandasta aloittamaan elämäänsä alusta, kertoo KUA:n humanitaarinen koordinaattori Moses Habib.
”Olemme tukeneet palaavia perheitä käteisellä, jotta he voivat aluksi ostaa itselleen ruokaa, kunnostaa kotiaan ja kattaa lastensa koulunkäyntikuluja”, Habib sanoo.
Yein asukkaat ovat vuosia sinnitelleet erilaisten uhkien keskellä. Sodan lisäksi myös taudit ovat läsnä. Paluumuuttajia rekisteröivän keskuksen seinällä oleva juliste kehottaa rokottautumaan poliota vastaan. Etelä-Sudan on maailman ainoita maita, jossa tautia on vielä viime vuosina tavattu.
Toinen juliste kertoo ebolan oireista ja käsihygienian merkityksestä taudin leviämisen estämiseksi. Ebolan vastaiset ohjeet muistuttavat viereisen julisteen neuvoja, joissa kerrotaan, miten välttyä koronalta.
Pandemian tuntuvimmat seuraukset liittyvät toimeentuloon ja koulutukseen. Globaalisti pandemia on YK:n mukaan sysännyt kymmeniä miljoonia perheitä äärimmäisen köyhyyden partaalle.
”Opettajat joutuivat koulujen sulkemisen ajaksi löytämään muita töitä, ja oppilaista moni on joutunut tukemaan perheitään työllä. Pelkäämme, että osa ei palaa”, Habib sanoo.
Kouluun liittyvät kulut, kuten oppimateriaalit ja koulupuvut, voivat olla köyhälle perheelle liian kallis menoerä.
Rose (oik.) ja hänen luokkatoverinsa Vivian ovat onnekkaita, kun heillä oli mahdollisuus palata kouluun.
Töihin koulun sijaan
18-vuotias Samuel Ayki rehkii kahden veljensä kanssa kasvimaalla. Pipopäisen nuoren paluusta Yeihin on vain kaksi viikkoa. Samuel eli pandemian alkuvaiheita pakolaisena Ugandassa, jossa koulut olivat suljettuina 80 viikkoa, pidempään kuin missään muualla maailmassa. Liikkumisrajoitusten vuoksi pakolaisasutusalueen tori suljettiin, ja Samuelin äidiltä Maryltä katosi toimeentulo. Samuelin olisi pitänyt päättää peruskoulunsa keväällä 2020 ja opiskella nyt toisella asteella.
Samuelin (kesk.) perheellä ei ole varaa koulumaksuihin.
”Korona pilasi koulunkäyntini. Tuntuu kuin aivoni olisivat tylsistyneet, kun en pääse oppimaan uutta”, Samuel sanoo.
Etelä-Sudanissa koulut avattiin jo toukokuussa 2021. Kun Samuelin ystävä pääsi kouluun Yeissä, hän rohkaisi Samuelia palaamaan kotiin. Kouluun liittyvät kulut, kuten oppimateriaalit ja koulupuvut, olivat kuitenkin köyhälle perheelle niin valtava menoerä, ettei Samuelilla ollut varaa maksaa niitä. Lisäksi perhe tarvitsi rahat, jotka Samuel ansaitsi pätkätöillä.
Samuel suunnittelee säästävänsä rahaa koulunkäyntiin, mutta töitä on vaikea löytää, kun on ollut pitkään poissa kaupungista ja pandemia on kurjistanut ihmisten liiketoimintaa.
”Olen surullinen, kun näen ystävieni ja naapureideni käyvän koulua, ja itse vain etsin töitä tai istun kotona. Yritän välillä opiskella itsekseni Ugandasta mukanani tuomistani kouluvihkoista”, Samuel kertoo.
18-vuotiaan Samuelin (oik.) ystävä Peter käy koulua. Yeissä koululaiset erottaa muista koulupuvuista.
”Samuel ostaa koulunkäyntiinsä keräämillään säästöillään sisaruksilleen syötävää. Suren, kun näen hänen lähtevän töidenhakuun koulun sijaan”, sanoo Samuelin äiti Mary.
Rose valmistautuu ensimmäiseen tenttiviikkoonsa puoleentoista vuoteen.
Etelä-Sudanin koulut avattiin toukokuussa 2021. Roselta ja muilta oppilailta mitataan kuume ja kaikilla pitää olla maski.
Tyttöjen opintaival vaarassa
Toimeentulomahdollisuuksien kaventuminen on ajanut perheitä epätoivoisiin päätöksiin. Moni tyttö on joutunut naimisiin, koska perheet hyötyvät avioliitoista taloudellisesti.
Lapsiavioliitot olivat Etelä-Sudanissa paha ongelma jo ennen pandemiaa. Joka toinen tyttö joutui alaikäisenä naimisiin ja nyt lapsimorsianten ja teiniraskauksien määrä on vain lisääntynyt. Raskaus päättää lähes aina tytön koulunkäynnin, ja seuraukset ovat kohtalokkaat opintien jatkon kannalta. Rosen paras ystävä ei enää palannut luokkaan, kun koulut avasivat ovensa.
”Hän päätti mennä naimisiin. Nyt hänellä on vauva eikä hän voi palata kouluun. En tiedä, mitä se tarkoittaa hänen tulevaisuudelleen, mutta kaipaan häntä”, Rose sanoo.
Rosen sedän Woi Wilsonin toimeentulo sekatavaroiden kauppiaana on riippunut pääkaupunki Jubasta ja naapurimaahan Ugandaan kulkevasta tiestä. Pandemian vuoksi tavaraliikenne hiljeni, minkä seurauksena kauppiaiden tulot vähenivät ja ruoan hinta nousi. KUA:n käteisavustusten ansiosta perhe pystyi hankkimaan ruokaa ja tukemaan lasten koulunkäynnin jatkumista. Pitkän koettelemuksen jälkeen Rose valmistautuu ensimmäiseen koeviikkoonsa puoleentoista vuoteen.
”Koulussa tunnen olevani turvassa. Oppiminen kirkastaa mieltä ja päivät tuntuvat merkityksellisiltä”, hän kertoo.
Moni muukin innokas oppilas jonottaa St. Josephin koulun porteilla, jossa vartija mittaa kuumeen ja tarkistaa, että jokaisella oppilaalla on kasvomaski. Omansa kotiin unohtaneelle tyttöparalle löytyy onneksi ylimääräinen.
Teksti: Erik Nyström Kuvat: Antti Yrjönen
Kirkon Ulkomaanapu (KUA) työskentelee Etelä-Sudanissa yhteisvastuuvaroin kaikkein haavoittuvimmissa yhteisöissä. KUA tukee perheiden ruokaturvaa sekä toimeentulomahdollisuuksia. Syksyllä 2021 alkaneessa toimeentulo-ohjelmassa pyritään jatkossa avustamaan käteisavustuksilla myös Ugandasta palanneiden lasten ja nuorten koulu-kuluissa. Peruskoulut saavat tukea opetuksen järjestämiseen. Hätäapua annamme katastrofien uhreille riippumatta iästä, taustasta tai sukupuolesta.
Yhteisvastuukeräys 2022 käynnistyy: Keräysvaroilla tuetaan koronan seurauksista kärsiviä lapsia ja nuoria
Eteläsudanilaiset Rose (oik.) ja hänen luokkatoverinsa Vivian ovat onnekkaita, kun heillä on mahdollisuus taas opiskella työn etsimisen sijaan. Kuva: Antti Yrjönen/KUA
Vuoden 2022 Yhteisvastuukeräyksellä autetaan koronapandemian seurauksista kärsiviä lapsia ja nuoria. Sunnuntaina 6. helmikuuta alkaneen keräyksen tuotosta 60 prosentilla avustetaan kehittyvien maiden katastrofialueiden asukkaita Kirkon Ulkomaanavun työn kautta.
TÄMÄNVUOTISEN YHTEISVASTUUKERÄYKSEN KAMPANJATEEMA ”Lahjoita mulle huominen” nostaa esiin nuorten hädän ja toivottomuuden kokemuksen, jota pitkittynyt korona-aika on lisännyt.
Maailmanlaajuinen pandemia on osunut nuorille herkkään ikävaiheeseen ja koetellut ikäpolvea kovalla kädellä niin Suomessa kuin globaalisti maailmalla.
Keräyksen tuotosta 60 prosenttia ohjataan Kirkon Ulkomaanavun katastrofirahastoon , josta tuetaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevia kehittyvissä maissa. 40 prosenttia jää nuorten hyväksi Suomessa tehtävään työhön seurakuntien ja Lasten ja nuorten keskuksen toiminnan kautta. Koronapandemia on lisännyt nuorten hätää, yksinäisyyden tunnetta ja toivottomuutta.
”Lapset ja nuoret ovat arvokkainta, mitä meillä on. He ovat meidän tulevaisuutemme kaikkialla maailmassa. Me yhdessä voimme pitää huolta, että jokaisen lapsen ja nuoren rinnalla on turvallisia aikuisia”, vetoaa Yhteisvastuupiispa 2022 Mari Leppänen.
Kriisialueilla autetaan lapsia ja nuoria takaisin kouluun
Yhteisvastuukeräyksen tuotosta 60 prosenttia ohjataan Kirkon Ulkomaanavun katastrofirahastoon. Rahaston tuella hätäaputyö voidaan katastrofitilanteissa käynnistää nopeasti. Tämänvuotisessa keräyksessä esitellään erityisesti Kirkon Ulkomaanavun työtä Etelä-Sudanissa, jonne sisällissodan väkivaltaisuuksia paenneet perheet ovat palaamassa takaisin pakolaisuudesta muun muassa naapurimaa Ugandasta.
Kehittyvissä maissa koulunkäynti keskeytyi koronan myötä monien nuorten osalta kokonaan, koska etäopetukseen tarvittava valmius ja välineet puuttuivat. Globaali pandemia on vaikeuttanut jo valmiiksi haastavia olosuhteita ja kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien perheiden toimeentulomahdollisuuksia.
”Monet nuoret ovat koulusulkujen aikana joutuneet naimisiin tai töihin alaikäisinä, kun perheet ovat koittaneet selvitä taloudellisesti haastavasta tilanteesta ja turvaamaan päivittäisen ravintonsa”, Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtaja Jouni Hemberg kertoo.
Etelä-Sudanissa Kirkon Ulkomaanapu (KUA) työskentelee yhteisvastuuvaroin kaikkein haavoittuvimmissa yhteisöissä. KUA tukee perheiden ruokaturvaa sekä toimeentulomahdollisuuksia. Syksyllä 2021 alkaneessa toimeentulo-ohjelmassa pyritään jatkossa avustamaan käteisavustuksilla myös Ugandasta palanneiden lasten ja nuorten koulukuluissa. Peruskouluja tuetaan opetuksen järjestämisessä.
KUA:n katastrofirahaston avulla pystytään käynnistämään ja toteuttamaan hätäapua kehittyvien maiden humanitaarisissa katastrofeissa. Avustustarpeiden syyt ovat useimmiten luonnonkatastrofit, kuten kuivuus, tulvat, myrskyt, maanjäristykset, sekä poliittiset selkkausten seuraukset tai suuronnettomuudet. Hätäapua annetaan katastrofien uhreille riippumatta iästä, taustasta tai sukupuolesta.
Yhteisvastuukeräyksen suojelijana toimii tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Presidentti Niinistön Yhteisvastuukeräyksen avaus esitetään YLE TV1:ssä su 6.2. klo 12.00 ja 17.55, ti 8.2. klo 19.50 ja to 10.2. klo 14.55.
Keräyskausi: 1.1.2022 – 31.12.2022 annetut lahjoitukset ohjataan lasten ja nuorten auttamiseen. Varsinainen Yhteisvastuu-kampanja aktiviteetteineen käynnistyy joka vuosi helmikuun ensimmäisenä sunnuntaina.
varainhankinnan päällikkö Eija Kilgast, Kirkkopalvelut, 040 660 2964, eija.kilgast[a]kirkkopalvelut.fi
viestintäpäällikkö Erik Nyström, Kirkon Ulkomaanapu, 040 143 4464, erik.nystrom[a]kirkonulkomaanapu.fi
piispan erityisavustaja Anna Hälli, 050 501 2748, anna.halli[a]evl.fi
Kuvat:
Vapaasti ladattavissa olevia kuva-aineistoja ja logoja Yhteisvastuukeräyksestä 2022 löytyy Kirkkopalvelujen kuvapankista. Vapaasti ladattavissa olevia kuvia Yhteisvastuukeräyksen 2022 ulkomaan esimerkkikohteesta Etelä-Sudanista on Kirkon Ulkomaanavun kuvapankissa
Tekoja: Mistä uusi Beyoncé? Musiikkituottaja Henri Salonen eli ”Hank Solo” toivoo afrikkalaisten nuorten löytävän keinot saada luovista aloista palkallinen ammatti
Haaveilevatko pakolaisnuoret tähteydestä vai ovatko perinteiset lääkärin ja opettajan ammatit yhä tulevaisuuden haaveiden kärkisijoilla? Muun muassa tästä keskustellaan Kirkon Ulkomaanavun Tekoja-podcastin luovia aloja käsittelevässä jaksossa.
ETELÄSUDANILAINENPeter Ajang Dau, artistinimeltään Chapterone, saapui Keniaan pakolaisena vuonna 1999. Kotimaassa, joka tuolloin oli vielä osa Sudania ennen kuin Etelä-Sudan vuonna 2011 itsenäistyi, riehui julma sota. Kokemus oli rankka, mutta luovuus oli Peter Ajang Daun tapa selvitä.
”Sodan aikana olimme jatkuvasti nälissämme. Söimme puiden lehtiä ja kuolleiden eläinten ruhoja. Halusin jakaa sen kaiken lauluna koko maailmalle”, hän kertoo Kirkon Ulkomaanavulle.
Lahjakas Peter haluaisi jatkaa musiikin tekemistä, mutta eteen ovat tulleet talousongelmat. Pakolaisartistien elämä on hankalaa. Palkkaa on turha odottaa samalla tavalla kuin muiden kansainvälisten artistien.
”Pakolaisten joukossa on hyviä lahjakkaita ihmisiä. Pakolaisyhteisöjen muusikot pystyvät ansaitsemaan elantonsa vain, jos YK:n pakolaisjärjestö tai muu taho pystyy kouluttamaan tai sponsoroimaan heitä”, Peter Ajang Dau pohtii.
Mistä pakolaistaustainen artisti saa sponsorin?
Mitä Peter Ajang Dau tekisi, jos hänellä olisi rahaa? Menisi jälleen studioon ja äänittäisi uutta musiikkia. Sitten hän voisi ansaita CD-levyjen myynnillä rahaa. Studioiden hinnat ovat kuitenkin liian kovia pakolaisen kukkarolle. Sponsorit ja erilaiset yhteistyökuviot mahdollistaisivat Peter Ajang Daun mukaan myös konserttien järjestämisen.
”Jos minulla olisi rahaa, järjestäisin tapahtuman, kutsuisin ihmisiä paikalle kuuntelemaan musiikkiani. Ihmiset maksaisivat siitä.”
Toistaiseksi Chapteronen musiikkia tunnetaan lähinnä pakolaisyhteisöissä. Hän kertoo äänittämänsä laulun nousseen yhteisölle tärkeäksi. Se ei ole enää pelkästään hänen laulunsa vaan kokonaisen pakolaisyhteisön laulu.
”Jos minulla olisi rahaa, äänittäisin lisää. Isäni oli laulaja, setäni on laulaja. Vaimoni velipuoli on laulaja. Musikaalisuus on lahja.”
Musiikkiteollisuus kiinnostaa itäafrikkalaisia nuoria
Musiikkiteollisuus ja muut luovat alat kiinnostavat nuoria Itä-Afrikassa, mutta onko harrastelussa aineksia menestystarinaksi? Tekoja-podcastin lauteilla istuvat luovien alojen monitoiminainen Jenni Lähteenmäki sekä kansainvälistäkin uraa tehnyt musiikkituottaja Henri Salonen, joka tunnetaan myös taiteilijanimellä Hank Solo.
Podcastin juontaa KUA:n viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen.
Ulriikka Myöhänen [00:00:06]: Musiikkiteollisuus ja muut luovat alat kiinnostavat nuoria esimerkiksi Itä-Afrikassa. Mutta onko harrastelussa aineksia tulevaisuuden menestystarinaksi? Mitä kaikkea se vaatii. Taitoja, koulutusta, rahaa vai sijoituksia? Kuka tekee ja miten tehdään? Tämä on tekoja podcast, tervetuloa kuuntelemaan. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen. Ja tänään keskustelemme luovista aloista kehittyvissä maissa. Studion lauteilla istuu kaksi luovien alojen konkaria. Viihdeteollisuuden monitoiminainen Jenni Lähteenmäki. Sekä mm. Sannin ja Kasmirin taustalla vaikuttava kansainvälisestikin menetystä niittänyt musiikkituottaja Henri Salonen. Tervetuloa, mahtavaa saada teidät molemmat mukaan keskusteluun.
Jenni Lähteenmäki [00:00:48]: Kiitos.
Henri Salonen [00:00:48]: Kiitos, kiitos.
Ulriikka Myöhänen [00:00:49]: Jenni lähteenmäki, olet vastikään palannut Itä-Afrikasta suomeen ja olit Ugandalaisella pakolaisasutusalueella kouluttamassa nuoria video- ja valokuvaustaidoista. Millainen pöhinä siellä oli ja mikä mielikuva sinulle jäi, että millaisia toiveita näillä nuorilla on esimerkiksi tulevaisuuden suhteen?
Jenni Lähteenmäki [00:01:06]: Joo terveisiä vaan Rwamwanjan pakolaisalueelta Länsi-Ugandasta ja yhtälailla siis Kambalasta pääkaupungista, missä siis myös koulutettiin. Ja korjaan sen verran että minä en ollut kouluttamassa video- ja valokuvaustaitoja vaan sitä varten meillä on ihan sen alan ammattilainen. Minä vastaan sit yrittäjyystaitojen koulutuksesta. Ja luovien alojen työelämätaitojen koulutuksesta. Ja ollaan yhdessä kollegani Ville Wacklinin kanssa sitte suunniteltu ja kehitelty näitä koulutusohjelmia mutta. Joo tunnelma oli erittäin hyvä tälläkin reissulla. Vähänhän tässä on jo kertynyt kokemustakin, että jonkun verran tätä työtä on jo ehditty tekemään. Nuoret on äärimmäisen motivoituneita opiskelemaan. Ja me tulkitaan se tietenkin osittain seurauksena siitä, että tän kaltasta koulutusta ei ole riittävästi tarjolla. Ja voin sanoa, että Henkka kohta pääsee ääneen. Mutta ihan samat tunnelmat, ku meillä oli pari vuotta sitte pilotissa, että nuoria melkein joutuu hätistelemään pois luokasta. Että innoissaan ovat. Et noin lyhyesti näin alkuun niin hyvät tunnelmat ja tosiaan tälläkin hetkellä joukko erittäin innokkaita nuoria opiskelee valokuvausta. Ja toki siihen liittyviä muitakin luovan alan taitoja ulkomaanavun parissa ohjelmassa itä afrikassa.
Ulriikka Myöhänen [00:02:26]: Niin, musiikkituottaja Henri Salonen, myös sinä olet ollu siis muutama vuos takaperin Ugandassa vetämässä nuorille tällasta biisinkirjoitusleiriä. Haluaisitko kertoa vähä, että mistä siinä oli kyse ja minkälaisia muistoja sulla jäi siitä reissusta?
Henri [00:02:41]: Joo siis tota sehän oli siis huikee reissu monella eri tavalla. Se oli semmonen viikon mittanen workshop mitä siellä pidettiin. Ja tosiaan se pilotti niin ku jenni ja ville näihin kehittämiin, rakentamiin projekteihin… Me oltiin siellä yhen mun brittiläisen tuottaja ystävän kanssa, yhen David Phelan kanssa. Semmosesta Saltwives nimisestä tuottaja-kirjottajaduosta. Vetämässä sitä. Ja siinä oli tavallaan, se oli semmonen niin kun vähän ympäripyöree läpileikkaus, et mitä se on teorian tasolla. Ja mitä se bisnes on kansainvälisesti. Ja mitä siellä, miten siellä edellytetään, millasii taitoi. Mitä on vaikka kustannustoiminta ja tavallaan kaikki eri osa-alueita ja sit paljon just opiskeltiin sitä itse käytännön tekemistä. Eli käytännössä me aina jakauduttiin erilaisiin ryhmiin siellä ja kirjotettiin biisejä päivittäin erilaisis kokoonpanois. Ja sit me oltiin Davidin kanssa mukana kans näis ryhmissä, joskus vähä aktiivisemmas roolissa ja joskus vähä vähemmän aktiivisessa roolissa. Vähä sillei jotenki yrittämässä just sillee vaan neuvoo ja ohjaamassa sitä ja miten sitä ryhmädynamiikkaa ja kaikkee rakennetaan ja mitä se vaatii. Ja kyl siel kaikki ketä siel oikeestaan oli sillon, jengi oli tosi fiiliksissä ja innoissaan. Osa ties, osalla oli parempi lähtötaso, ku toisilla ja sillee. Mut et kaikki oli tosi kiinnostuneita ja motivoituneita. Mut onhan siinä se vaikee pullonkaula, et tavallaan miten sä sit oikeesti sen innostuksen ja kiinnostuksen käännät sitte. Ku se on täältäki vaikeeta. Jos mietitään kansainvälistä vaikka musa-alalla toimimista, nii et miten se sit sieltä. Mut se oli kyl siis kaikinpuolin tosi upee reissu. Ja oli mahtavaa olla messissä siellä.
Ulriikka Myöhänen [00:04:35]: Joo. Jenni sul oli kommentti tähän.
Jenni Lähteenmäki [00:04:37]: Joo mä tossa vähä kommentoin vielä tota Henkan muisteloa, että yhdyn tietenki täysin hänen sanoihinsa. Ja se tosiaan oli pilotti eli me haluttiin testata tätä sillon. Tekemällä tämmönen viikon workshop. Eli meil oli Henkan ja Davidin vetämänä tää musa tuottamisen linja ja sit meil oli myös pelikehittämisen linja. Eli tehtiin sitte mobiili ja konsolipeli suunnittelua siellä sen alan opettajien johdolla. Ja toki just toi mitä Henkka sano, niin se meiän pilottikin sillon oli enemmän just semmoen läpileikkaus, jossa tietenki yhtenä tärkeenä oppimistavotteena on ollu avartaa nuorten näköaloja. Semmosia potentiaaliseen uuteen työmarkkinaan. Ja tätähän me toki nytkin tehdään, et nythän meiän pilotit on sitte jo konkretisoitunu oikeeksi ohjelmatyöksi, jossa sitten puhutaan jo ammattikoulutuksesta. Mutta tässäkin on hyvä muistaa, että se on myös äärimmäisen arvokas asia, jos voidaan tarjota uudenlaisii näköaloja.
Ulriikka Myöhänen [00:05:37]: Kyllä. Ja useinhan on nii, et ku pakolaisnuorelta kysytään tulevaisuuden suunnitelmista, nii jotenki tuntuu, et tosi usein se vastaus on, että nuoret sanoo, et he haluaa lääkäriks tai he haluaa opettajaks. Ne on semmosia näkyviä ja arvostettuja ammatteja. Näissä yhteisöissä ja varmaan vähä niin ku ympäri maailman. Jenni, sä oot kulkenu paljoki siellä itä afrikassa, nii mitä sä oot mieltä siitä, että uskaltavatko nuoret siellä haaveilla esimerkiksi musiikki ja peliteollisuudesta? Ja riittääkö nuorille esikuvia näiltä aloilta?
Jenni Lähteenmäki [00:06:07]: No sillon ku me alotettiin tekemään näit luovien alojen koulutuksia, niin tosiaan sillon me kaikki havainnoitiin sitä samaa. Että monet vähä ujostelee. Ja just niin ku sanoit, nii se kasvatus on ohjannu nuoria tekemään tämmösiä perinteisen ammatin valintoja ja turvallisia valintoja. Mutta nyt koska oppia itsellekin, just tätä pohdin tässä tullessani kotiin toissa viikolla, että itse ehkä nyt ajattelen näin tämmösen parin vuoden kokemuksen perusteella, että päällimmäisenä ajatuksena, että nuoret on nuoria kaikkialla. Että mul on tällä hetkellä sillee hauska tilanne omassa elämässäni, et mähän opetan myös suomessa luovan alan työttömiä nuoria. Eli mä toimin liiketoiminnan opettajana semmosessa luovien alojen työllistämis koulutuksessa, jossa nuoret on valmistunu suomessa toiselta asteelta eri, pääosin media-alan luovilta aloilta, ja ovat työttöminä. Ja me opettajat sitten autamme heitä kirkastamaan urapolkujaan. Ja mun rooli on nimenomaan siinä tää luovien alojen yrittäjyys. Ja nyt ku on ollut tämmönen uniikki tilanne, että on samaan aikaan opettaa työttömi nuoria suomessa ja sitten kongossa kongon pakolaisia Ugandassa tai pääkaupunkinuoria Kampalassa, nii ne on väkisinkin tehnyt itse sellasta pientä vertailua. Ja nyt just tällä hetkellä mä tosiaan ajattelen, et nuoret on nuoria kaikkialla. Et ne toiveet ja haaveet ja ajatukset siitä omasta urapolusta ja omasta työllistymisestä ja urasta on lopulta hyvin samankaltaisia. Toki täytyy muistaa, että konteksti on ihan toinen ja vaikka meiän kohde nuorten tarinat tuolla itäisessä afrikassa on tietenki saattaa olla hyvinki traagisia ja raskaita ja ei oo sillä tavalla mitenkää verrattavissa suomalaisen työttömän nuoren arkeen. Mutta ne ajatukset ja toiveet siitä, miten voisi työllistyä sille omalle intohimo alalleen, oli se sitten videokuvaaminen tai valokuvaaminen tai musiikki tuottaminen, nii ne on hyvin samankaltaisia. Ja jos nyt voin kertoa yhen esimerkin, niin ihan vasta tosiaan siel Rwamwanjan pakolaisalueella, jossa nää nuoret nyt opiskelee video- ja valokuvaustuotantoa, niin teetätin yhden semmosen omaan urapolun suunnitteluun liittyvän harjotuksen. Ja kysyin kaikilta, että mitäs te ootte miettiny, et onks teillä jo selvät sävelet. He ovat siis tässä kohtaa nyt opiskelleet noin 1,5kk opettajan johdolla. Et onko heillä selvät sävelet siitä, että mikä ammatti olis hyvä. Nii sieltä tuli, kun apteekin hyllyltä. Siel oli osa oli miettiny valokuvaajaksi ryhtymistä, osa halusi kamera operaattoriksi ja videokuvaajaksi osa halusi ohjaajaksi. Et se oli siis nii jotenki hämmentävän selkee se visio heillä. Ja kun niitä sit purettiin, niin paljastu just se, et monet on tosiaan iha lapsesta asti halunneet. Ja vielä kun kysyt näistä esikuvista, niin me eletään maailmassa, jossa kun nää tämmöset digitaaliset palvelut on kaikkien saatavilla ja digitaaliset kanavat on kaikkien saatavilla. Että ei pidä elää enää missään harhaluuloissa sen suhteen, että Kongon pakolaisnuoret kuluttais täysin erilaista sisältöö, ku mitä suominuoret. Ne katsoo iha sitä samaa Youtubea ja fanittaa iha niitä samoja musatähtiä ja tv-tähtiä. Ja käyttää paikoin, jos vaan datapaketti riittää ja on mahollisuuksia, nii samoja streaming palveluja. Että sillä tavalla omakin näkemykseni on hieman muuttunut. Ja vastaukseni tähän esikuviin, niin kyllä niitä esikuvia löydetään.
Henri Salonen [00:09:33]: Nii siis mun mielestä ylipäätään tavallaan, jos ihmisellä on vaan jonkin asteinen pääsy internettiin, nykypäivänä nii se on jo tosi paljon. Se on parhaimmillaan tietyllä tavalla tosi tasapäistävä kuitenki siinä mieles, et sit sul on kaikki se informaatio vaikka silleen helposti saatavilla. Sä voit opiskella melkein mitä tahansa asiaa nykyään tosi tosi pitkälle ja intensiivisesti netin kautta ihan ilmaseksi. Ja mun mielestä se on tosi hieno silleen demokratisoiva asia. Et tietenki sit jos sul ei oo pääsyy internettiin tai se on muuten vaikka kallista datapaketit on kalliita tai jollain seudulla se verkko ei vaan jotenki toimi. Nii se on tietenki haastavampaa. Mun mun mielestä sekin jo itsessään parhaimmillaan luo ihan hirveesti myös kehittyvillä aloilla tavallaan mahdollisuuksia nuorille. Ja mahdollisuuksia just erikoistua johonkin tiettyyn omaan mielenkiinnon kohteeseen. Ja hioa sitä ja oppii lisää. Ja sit myös saavuttaa parhaimmillaan ihmisiä sitä kautta sillä omalla tekemisellään, löytää niitä oikeita yhteistyökumppaneita tai faneja tai mitä tahansa.
Jenni Lähteenmäki [00:10:53]: Ja myös tunnistaa niitä omia kiinnostuksen kohteita ja alueitaan. Että kun avautuu se maailma se kaikki tieto, joka on saatavilla. Niin sitte myöskin sen omien kiinnostusten kohteiden tunnistaminen on tärkee prosessi kaikille nuorille. Ja muistatko Henkka, kun sillon, ku tehtiin sitä pilottia pari vuotta sitten ja nämä meiän pelikehittäjä nuoret, et sehän oli sillee jännittävä tilanne, et Ugandassahan ei ole minkäännäköstä infraa peliteollisuudelle. Eikä kukaan pelikehittäjä tunne toisiaan ja näin. Et me todella, kuin neula heinäsuovasta, etsittiin ne meiän nuoret ens alkuun. Niin silti sielt paljastu aivan valtavaa osaamista.
Henri Salonen [00:11:35]: Niin kyllä.
Jenni Lähteenmäki [00:11:36]: Et muistatko, et nää meiän pelimaailman ammattilaiset, jotka oli meillä mukana kouluttajina, et nehän oli iha hämmentyneinä. Et näitä nuoria, jotka tuli sinne meiän workshoppiin, ne ois voinu periaatteessa palkata suoraan firmoihin töihin. Ja tää selitty sillä, et he on vuosikausia toteuttanu sitä omaa intohimoaan. Eli sitä pelisuunnittelua, opiskelemalla Youtube-tutoriaalien avulla. Ja tehneet siis itseohjautuvasti sitä, he on pitäny kiinni siitä omasta haaveestaan. Ja sehän oli toki niin kun vähän hämmentävääkin havaita sillon. Mut et se on vahvistaa juuri tän mitä Henkka sanoit, et kun se netti on saatavilla. Ja tää tietenkin lisää sitte vastuuta myös kaikille, jotka koulutusta järjestää. Et järjestää myös nimenomaan sitä digitaalista koulutusta.
Henri Salonen [00:12:22]: Nii siis se on mun mielestä…
Jenni Lähteenmäki [00:12:24]: Siitä se kaikki lähtee.
Henri Salonen [00:12:24]: Nii se on kaikista tärkeintä.
Jenni Lähteenmäki [00:12:25]: Kyllä.
Henri Salonen [00:12:26]: Melkein alasta riippumatta…
Jenni Lähteenmäki [00:12:28]: On, just näin.
Henri Salonen [00:12:28]: Nykyään tai sillee. Ja sitä vauhtii, mitä meiän yhteiskunta digitalisoituu, nii sitä enemmän, että tavallaan niin ku. Mut joo se on niin ku tietenki se ei tarkota sitä, että nyt yhtäkkii kaikki ois mahdollista yhtäkkii näin vaan ja tiätsä sillee. Et mä en sitä, tietenki kaikki asiat on ison työn takana ja varmasti noilta aloilta ponnistettaessa, niin erityisen kovan työn takana just ku ei oo mitään paikallista. Ei ollu oikeen paikallista musabisneksenkään infraa sillon, kun siellä käytiin Ugandassa.
Jenni Lähteenmäki [00:13:03]: Eikä oo varmaan vieläkään
Henri Salonen [00:13:04] Eikä varmasti hirveesti vieläkään ei oo oikein tekijänoikeusjärjestöjä, jotka valvois tekijöiden etuja ja oikeuksia. Ja ei oo mitään sellasta. Ja sit myöskin sitä kautta tavallaan sen mitä huomas ite siell sillon tekijöissä ja artisteissa, jota meil siellä oli. Niin se mitä huomasi ite, nii he ei myöskään arvota tavallaan sitä omaa tekemistään riittävän korkeelle. He ei osaa nähä sitä arvoa tavallaan sillee, et jos ne tekee jonku hyvän biisin, joka on oikeesti hyvä, nii he ei ehkä osaa nähä sitä. Et aa tää voi olla jonkun arvonen ja tää vois tavallaan mennä johonki. Ja sit kun siin ympärillä, jos siin jotain toimijoita on, nii ne on sit jotain ihan riistosysteemeitä tekijänoikeusjärjestöjä esimerkiks. Mä en muista enää mitä sillon puhuttiin paikallisista tekijänoikeus järjestöistä. Mut siinä oli todella shady meininki todellaki. Ja tällasii nii sit tavallaan se on se iso ongelma, et miten sais, tai sillon ainaki oli se ongelma, et miten sais ihmiset näkemään sen todellisen arvon tai arvopotentiaalin niis omissa tuotoksissaan ja tekemisissään.
Ulriikka Myöhänen [00:14:13]: Kyllä ja tuo on varmasti just siellä asian ytimessä. Unesco arvioi vuonna 2018, että luovilla aloilla on noin 30 miljoonaa työpaikkaa maailmanlaajuisesti. Ja Unescon mukaan ala työllistää 15-29-vuotiaita nuoria enemmän, kuin mikään muu ala. Mutta kuten tässä nyt jo tuli tässä keskustelussa ilmi, nii iha helppoa tuo luoville aloille suuntaaminen ei ole eikä varsinkaa, jos se oma tausta asettaa jo valmiiks jollaki lailla marginaaliin. Me tavattiin Keniassa pakolaistaustainen musiikintekijä. Ja nyt voitas kuunnella, että mitä hänellä on sanottavana omasta alastaan.
[00:14:47]: (musiikkia/intro)
Peter Ajangdau [00:15:02]: refugees bleed because of war, prosecution be part of solution (?) problem. Be careful how you treat people because they possibly take you granted today may turn out to be the person you really need tomorrow
Erik Nyström [00:15:22]: musiikkia (myös puheen taustalla)
Eteläsudanilainen artisti, oikealta nimeltään Peter Ajangdau tuli pakolaisena Keniaan vuonna 1999. Peter on tehnyt kokemuksestaan laulun.
[00:15:38]: musiikkia
Peter Ajangdau [00:15:45]: During our war you know there was a lot of starvation our (?) taken away…
Erik Nyström [00:15:51] (Peterin puhe kuuluu taustalla insertin aikana): Sodan aikana olimme jatkuvasti nälissämme. (?) vietiin, eikä meillä ollut ruokaa. Söimme puiden lehtiä ja kuolleiden eläinten ruhoja. Halusin jakaa sen kaiken lauluna koko maailmalle.
Peter Ajangdau [00:16:07]: Thats why i said, you are my child, you are my…
Erik Nyström [00:16:09]: Lahjakas Peter haluaisi jatkaa musiikin tekemistä, mutta eteen ovat tulleet talousongelmat.
Peter Ajangdau [00:16:16]: Its very difficult because even those refugee artists that are there. They are not being paid. They are having anything.
Erik Nyström [00:16:26]: Pakolaisartistien elämä on hankalaa. Sillä heille ei makseta palkkaa. Usein kansainväliset artistit palkataan esiintymään ja heille myös maksetaan, Peter kuvailee.
Peter Ajangdau [00:16:36]: I know even the refugee that are good talented people…
Erik Nyström [00:16:42]: Pakolaisten joukossa on hyviä lahjakkaita ihmisiä. Pakolais yhteisöjen muusikot pystyvät ansaitsemaan elantonsa vain, jos YK:n pakolaisjärjestö tai muu taho pystyy kouluttamaan tai sponsoroimaan heitä, Peter pohtii. Mitä Peter sitten tekisi, jos hänellä olisi rahaa.
Peter Ajangdau [00:17:00]: If i had money i can record some then…
Erik Nyström [00:17:06]: Hän menisi jälleen studioon ja äänittäisi uutta musiikkia. Sitten hän voisi ansaita CD-levyjen myynnillä rahaa. Studioiden hinnat ovat kuitenkin liian kovia pakolaisen kukkarolle.
Peter Ajangdau [00:17:17]: Of course when you go to studio it is from 8000-10000 when you are recording…
Erik Nyström [00:17:23]: Sponsorit ja erilaiset yhteistyökuviot mahdollistaisivat myös konserttien järjestämisen.
Peter Ajangdau [00:17:29:]: I can organize a (?) event, a concert.
Erik Nyström [00:17:32]: Jos minulla olisi rahaa, järjestäisin tapahtuman, kutsuisin ihmisiä paikalle kuuntelemaan musiikkiani. Ihmiset maksaisivat siitä, Peter sanoo
Peter Ajangdau [00:17:43]: Then people can pay
Erik Nyström [00:17:46]: Toistaiseksi Peterin musiikkia tunnetaan lähinnä pakolaisyhteisöissä. Peter kertoo, että hänen äänittämästään laulusta on tullut yhteisölle tärkeä. Se ei ole enää pelkästään hänen laulunsa, vaan kokonaisen pakolaisyhteisön laulu.
Peter Ajangdau [00:18:01]: Then for some if i did recording because its a talent my father was…
Erik Nyström [00:18:08]: Jos minulla olisi rahaa, äänittäisin lisää. Isäni oli laulaja, setäni on laulaja. Vaimoni velipuoli on laulaja. Musikaalisuus on lahja.
Peter Ajangdau [00:18:20]: Its a talent
[00:18:23] Musiikkia
Ulriikka Myöhänen [00:18:27]: Näin siis eteläsudanilainen musiikintekijä Peter Ajangdau ja suomenkielisenä äänenä tuossa oli Erik Nyström. Tässä kuvattiin aika monenlaista alaan liittyvää haastetta, eikä Peterin pakolaistausta ainakaa tunnu helpottavan tuota tilannetta. Henri salonen, sinulla on tosiaan kokemusta myös kansainvälisistä musiikki markkinoista, nii miten vastaanottavainen toi musiikkiteollisuus on uusille tulokkaille ja millanen maailma se on?
Henri Salonen [00:18:54]: No siis ihan rehellisesti sanottunahan se on tosi karu maailma. Siis kilpailu on nii älytöntä ja se on vähä sillee, et kaikki ajaa omia etujaan tietenki ja näin pois päin. Et onhan se tosi rankkaa mistä päin tahansa tulee maailmaa siis silleen. Että se on tosi vaativaa ja se on joka tapauksessa sellasta aika individualistista hyvin monella eri tapaa. Ja tietenki tossa mitä tos insertissä kuvailtiin niitä ongelmii, nii tos on just hyvin tulee esiin se, että mitkä ne on ne ongelmat just ku ei oo minkään näköstä infraa eikä mitään. Eli tavallaan tossaki mitä hän kuvaili, et mitä pitäis tehä ja tapahtuu tai mitä hän tekis sit sil rahalla. Nii et tavallaan järjestää ite konsertit ja tekee kaiken silleen täysin ikään kun itse. Sit ku ei oo mitään rakenteita, mitä vois hyödyntää, nii se on tietenki tosi haastavaa. Et miten sen sais vaik rakennettuu alueelle, jossa ei ole minkäänlaista tavallaan ja sitte… Mutta toki hyvin mielenkiintosta pohtii sitä. Oma kokemus kansainvälisestä musabisneksestä esimerkiks sillee, jos miettii vaik trendisuuntimia tavallaan. Kun musassa tietenki tapahtuu populaarimusiikissa ja kulttuurissa tiettyi trendejä aina. Niin mä nään esimerkiks vahvasti, et jos miettii vaan niitä trendi virtauksii eikä mieti sitä, että miten asiat tehään. Nii ylipäätään Afrikkalainen kulttuuri ja eri puolilta Afrikkaa tulevat erilaiset musasuuntaukset ja genret on selkeesti täl hetkel se uus iso, yks uus iso, virtaus. Ja siel on selkeesti markkinarako kansainvälisesti olemassa vaikka minne asti tavallaan. Mutta et miten ne väylät pystytään rakentaa, mistä maista se lähtee ja ketkä ne rakentaa, ketkä pääsee ne rakentaa. Niin ehkä sieltä kautta sit toivottavasti pikkuhiljaa rakentuis sellasta tervettä infraa. Mutta musabisneksen infra kansainvälisesti ei aina oo sekään hirveen tervettä, että tavallaan viihdebisnes on viihdebisnestä anyway, et siitä ei pääs mihinkää.
Ulriikka Myöhänen [00:21:11]: Mitäs Jenni sanoo tähän?
Jenni Lähteenmäki [00:21:12]: Nii mä kommentoin vähä tohon, et tottakai tarina kuulostaa hyvin tutulta suoraan sanoen. Mä haluisin jotenki laajentaa tätä keskustelua aavistuksen verran ja jotenki isommalle skaalalle siinä, kun ajatellaan näin. Että toki tos musaskenessäki tietenkin on niitä lahjakkaita nuoria artisteja, joilla on se taiteen palo ja he haluu levyttäviksi artisteisksi niitä on joka paikassa. Ja kehittyvissä maissa juuri niinku Henkka sano, nii se infra ei välttämättä millään tavalla tue sitä kehittymistä. Mutta mä haluisin jotenkin muistuttaa myös siitä, että kaikilla näillä lahjakkailla nuorilla riippumatta mille sektorille he ajautuvat se on paljo sellasia taitoja, jotka auttaa heitä työllistymään myös monilla muilla luovilla aloilla. Ja monia nuoria vaikka musatuotannosta tai artistiudesta kiinnostavia nuoria voidaan rohkaista hyödyntämään niitä taitoja jotenki muuten myös. Että kylhän me sillonki muistatsä Henkka rohkastiin, puhuttiin paljo myös muista, et sen sijaan, että olisit nyt heti se voitokas levyttävä artisti, niin voidaan puhuu musatuotannon eri prosesseista, oli se sitte äänituotantoo tai miksaamista tai jotain erityisosaamista. Joka liittyy siihen alaan. Ja sitte olenhan mäki pitkään työskennelly kansainvälisellä tv-kentällä ja tuottanu isoja kansainvälisiä formaatteja sinne sun tänne. Mutta emmä rohkase mun opiskelijoita Rwamwanjan pakolaisalueella ensimmäisenä ajattelemaan, että no nyt tähtäin on siitä ja siinä isossa tv-formaatissa, joka myydään 25 maahan. Vaan mä rohkasen heitä hyödyntämään niitä audiovisuaalisen alan taitoja ja niitä valokuvaamisen videoeditoinnin kuvaamisen taitoja mahdollisesti erilaisissa ammateissa. Eli tää on mulle henkilökohtaisesti jotenki hirveen tärkee asia. Ja mä haluun puhuu tästä aina, ku mun on mahdollista. Että ja taas myös vedän suomen, et samalla tavallahan suomalaisilla nuorilla, no Henkka tietää, mä oon työkseni aikanaan tehny paljo näitä kilpailulaulu ohjelmia, idolssia ja muita iha loputtomiin vastaavan tuottajan roolissa. Oon kuullut näitä tähtitoivetarinoita varmasti enemmän, ku moni muu. Niin samat visiothan nuoria on täälläkin. Mutta et jotenki haluan kannustaa ajattelemaan sitä luovien taitojen ja luovien alan työllistymisen näkökulmaa hieman laajemmin aina, kuin vain sen yhden oman haaveammatin tai sektroin kautta.
Henri Salonen [00:23:39]: Mä oon iha samaa mieltä tosta. Siis toi on just siis se on aina se perinteinen siitä haaveesta se lähtee siitä naivistisesta jostain tähtikimalteesta. Ja se voi monesti olla semmoen draivi, mikä saa sut liikkeelle ja sit tekee asioita. Mut just sitä osaamista tarvitaan hirveen monipuolisesti erilaisista tehtävissä sillä alalla, jos sitä infraa vaik halutaan, et se rakentuu. Just mitä säki sanoit, mitä siellä puhuttiin sillon Ugandassa just, et miten pyöritetään levy yhtiötä tai miten kustannustoiminta toimii ja tällasia asioita. Et jos ihmiset innostuis myös tollasesta ns vähemmän hohdokkaasta, mut kuitenkin luovasta ja
Jenni Lähteenmäki [00:24:19]: ja potentiaalisesta työ…
Henri Salonen [00:24:21]: Nii ja tavallaan siin ois nii paljo mahollisuuksii, koska tavallaan on nii paljo kenttää teoriassa millä operoida, kun ei oo muita kilpailijoita vaikka. Nii nyt jos ihmiset sit just innostuis siitäki puolesta lähtis rakentaa sitä, nii sehän ois silleen sit se infra lähtis rakentuu. Se ois tosi hienoo. Mut mun mielestä musa-alalla suomessa esimerkiks mä nyt en oo suomessa tehny musaa silleen moneen vuoteen enää oikeestaan ollenkaa. Mutta sillon, kun aktiivisemmin täällä toimi, niin mun mielestä se on ollu ongelma täälläkin. Että tavallaan just, että ei riitä riittävästi osaajii, ku on kuitenki pieni maa ja markkina. Nii sit jotenki ei riitä semmosta riittävän vahvaa hyvää osaamista sit niihin tiettyihin muihin tärkeisiin avaintehtäviin, mitä tarvitaan sitte vaikka levy yhtiöissä. Tai et sit on yhtäkkii aika vähän hyvii a&r: iä, joka on siis semmonen, joka vastaa siit sisällöllisestä kehityksestä. Tai mitä tahansa et se ois kyl. Mut sit jos se on täälläki haastavaa, niin et miten saa nyt siellä ihmiset innostuu. Mut ehdottomasti toi on supertärkee pointti kyl mun mielestä
Jenni Lähteenmäki [00:25:32]:Nii ja sitte eihän se on mitenkään väheksyttävä asia, et se urautuminen lähtee siitä, että haluaa olla uusi Beyonce tai haluaa olla uusi emminä tiedä Simon Cowell tai mitä, et kaikkihan inspiroituu jostain. Mutta sitte mun mielestä on vastuullista meidän kouluttajien tai meidän ammattilaisten, jotka tulee niiltä aloilta niin avartaa just niit näkökulmia ja auttaa nuoria hahmottamaan millaisia ammatteja, millaisia työllistymismahdollisuuksia laajemmin näihin sektoreihin kuuluu. Ja kyllä se monta kertaa sitten, kun tieto kasvaa niin se intohimokin kohde saattaa muuttua.
Henri Salonen [00:26:13]: Ehdottomasti.
Jenni Lähteenmäki [00:26:14]: Ja sitte mä haluun viel ehkä tuli mieleen tai muistutan nyt itseäni kun aiemmin tosta puhuttiin noista Unescon tästä Unescon lupauksesta tai tutkimustuloksesta. Niin ei nyt pidä myöskään meidän olla sokeita sille, et tottakai esimerkiks korona pandemia on verottanut myös luovia aloja. Että on tiettyjä luovan alan sektoreita niin ku vaikka livebisnes, joka on ottanu ihan hirveetä hittiä. Et eihän se luoville aloille työllistyminen tietenkään helppoa ole. Niinku ei monella muullakaan markkinalla tällä hetkellä. Mutta meikin ollaan tietenki nyt näissä meiän koulutuspuuhasteluissa, niin nimenomaan fokusoitu sitte digitaalisille luoville aloille. Ja sitte ku sitä lähetään tarkemmin tarkastelee, niin tässä digitalisoituneessa maailmassa, niinku Henkkaki hyvin sanoi, nii mitä jää sen ulkopuolelle? Ehkä jotku esittävät taiteet ja vähän arts ja crafts ja näin. Jos aatellaan iha semmosen perinteisen määritelmän mukaan, mitkä on luovia aloja. Et kyllähän se digitaalisuus on kaikkialla. Ja se on se joka avaa niit mahdollisuuksia.
Henri Salonen [00:27:15]: Joo ja se vaan tulee lisääntyy.
Jenni Lähteenmäki [00:27:17]: Kyllä ja mahdollisuuksia työllistyy monipuilisesti sillä luovan alan osaamisella, mitä kullakin henkilökohtasessa osaamispääomassa on.
Henri Salonen [00:27:26]: Jep juuri näin.
Ulriikka Myöhänen [00:27:27]: No se on selvää, että kaikista tietysti vaikka musiikkialasta haaveilevista henkilöistä, nii ei tule maailmantähtiä, ei tule Beyonce tai muuta. Mut mun mielestä tässä insertissä, ikä mulla jäi mieleen täsä erityisesti oli se, et miten tää Peter kuvaili sitä, että hän ensin teki sen laulun. Ja sit siitä tuli yhtäkkiä koko sen pakolaisyhteisön laulu. Et se mun mielestä myös semmosen paikallisen esikuvan merkitys jollaki lailla ja semmosen sen merkitys, että tää on myös mahdollista meille. Nii se on varmaan aika tärkeetä myös näissä hauraissa konteksteissa.
Henri Salonen [00:28:02]: Aivan varmasti.
Jenni Lähteenmäki [00:28:02]: Se on siis todella tärkeetä. Ja nyt just Rwamwanjassa, kun oltiin kollegani Villen kanssa, niin ihan ensimmäisiä avauksia, joilla me lähettiin opetusta viemään eteenpäin oli se, että yhessä porukoiden kans tunnistettiin oman alueen luovan alan yrityksiä. Ja kyllähän sieltä sitte alko niitä löytymään ku ensiks nuorten kanssa vähän asiaa sparrailtiin. Ja sillon hirveen suuri merkitys, et näillä nyt valokuvaaja videotuotantoa ensimmäistä kertaa opiskelevilla opiskelijoille siellä Rwamwanjassa, nii se että yhdessä ensiks tunnistettiin niitä pieniä yrittäjiä, jotka toimii Rwamwanjan alueella tai lähiympäristössä ja selkeesti luovilla aloilla. Siellähän on toki myös valokuva alan yrittäjiä ja videopajoja ja muuta. Niin ku niitä tunnistettiin ja havaittiin yhdessä, et tämmöst on ja nii sehä luo on hirvittävän voimauttavaa. Mutta kun monta kertaa on se tilanne mikä mekin ollaan ihan itse koettu. Et ku näitä luovan alan toimijoilla ei välttämättä ole mitään verkostoja toisiinsa. Et suurin varmasti tämmönen oppi ja tulos siitä meiän pilotista oli esimerkiks se, että nää 15 pelialan nuorta verkostoituu ensin keskenään ja sitten tietenkin vähä meidän tuella myös muuhun pelimaailman toimijoihin kansainvälisesti. Eli sil on aivan valtava merkitys. Ja sen takia tää että syntyy tämmösiä vaikka lauluntekijöitä, jotka joiden lauluista tulee yhteisön symboleja. Tai se vois iha hyvin olla vaikka joku valokuvataiteilija, jonka taiteen tai tuotteesta tulis jotai symbolii nii sil on todella suuri merkitys. Et sehän täytyy kuitenki lähtee siitä paikallisesta voimavarasta. Ei nii että me käydään siel näyttämässä ja soittamassa hyvin tuotettua musaa.
Henri Salonen [00:29:53]: Nii ja varmaan sillee juuri realistisesti sit arvioituna kuitenkin se on aika tosi tosi tärkeetä saada niinkun paikallisesti joku rakenne toimimaan. Ja joku kuvio tavallaan pyörimään, joka ruokkii joka on semmonen positiivinen feedback looppi ja tavallaan se rakentuu sit sitä kautta. Ja sitten siltä pohjalta on varmasti helpompaa ponnistaa sit myös kansainvälisesti. Että ja tietenki on mahdollista ilmankin sitä, mutta se luo kyl tiettyy turvaa sitte ja varmasti antaa semmosta malttia siihen tekemiseen ja tavallaan omien tavoitteiden tavottelemiseen ja siis silleen, että niinkun kyl se siitä sit lopulta todennäkösemmin kuitenkin lähtee. Et joku paikallinen skene syntyy. Joka alkaa aidosti rakentuu myös jonkinnäköseks bisnekseks.
Ulriikka Myöhänen [00:30:52]: Kyllä. No hei puhutaan seuraavaks tekijänoikeuksista, miten itsestään selvä asia niiden toteutuminen on vaikka musiikkibisneksessä tai muilla luovilla aloilla jos mietitään erityisesti tätä kontekstia mistä nyt puhutaan? Henkka halutuuko alottaa?
Henri Salonen [00:31:07]: No siis ainaki sillon, ku oltiin siellä Ugandassa pitää sitä workshoppii, nii mun kokemus oli just tää mistä vähä mainitsinki aikasemmin. Et se oli tosi alkukantasis tekijöis se ajatus tekijänoikeuksista tavallaan. Et kuka omistaa ja mitäkin ja tavallaan miten se syntyy se tekijänoikeus että ei oikeen enmuista et kukaan ois osannu silleen laittaa sille omalle tekemiselleen antaa sitä semmosta arvoa. Ja että siinä ois ollu joku oikeus, jonka hän omistaa, jonka hän vois ehkä monetisoida. Tai ylipäätään joka vaan ois jonkun arvonen tavallaan. Et se oli mun mielestä kyl sillee ylättävääkin huomata, että se ajatus oli vähä jopa vieras. Tällä mun taiteella on joku arvo ja tää on mun tekemä. Et tätä ei voi joku ottaa. Tavallaan et sit mä muistan, et sillon keskusteltiin joistain paikallisista pikku labeleista ja tällasista, et sit siel tapahtuu sellasta, et otetaan vaan jonku tyypin joku biisi ja laitetaan se pihalle omanaan eikä kerrota siitä. Ja tai siis ihan kaikkee ja sit jotenki se on viel ehkä tottakai tää alkuperänen tekijä on sillon sit loukkaantunu. Mut silti se ei hän ei ehkä ymmärtäny sitä, et kuin ne fundamentaalisesta asiasta siinä on ollu kyse. Ja tavallaan et se käsite ylipäätään tekijänoikeus ja sit sen puolustaminen niin siis siitä me puhuttiin ja se mä en tiedä upposko se sillonkaan viel ihan täysin. Et se on kyl…
Ulriikka Myöhänen [00:32:38]: Niimpä. No entäs Jenni onks sulla?
Jenni [00:32:41] joo tosi hyvä, että nostit tän esiin, koska täytyy nyt ihan muistaa, että ku puhutaan digitaalisista, luovista aloista, niin valtaosalla digitaalisista luovista aloista se immaterialististen oikeuksien edelleen myynti on kaiken ansaintalogiikan fundamentaalinen perusta. Että itse aattelin, että jollain tavalla se sen asia tekijänoikeuksia, immateriaalisten oikeuksien tuominen jo käsitteenä alusta alkaen mukana siinä koulutukseen on tietenki äärimmäisen tärkeetä. Mut sit samalla on huomannu kokemukset Ugandasta tietenki aivan yhteneväiset, kuten Henkalla, et tää on hyvin hakusessa siellä. Mut sitte noissa itä afrikan maissa esim missä ulkomaanapu toimii ja mihin meki nyt näitä koulutus projektejamme kohdennamme, nii toki on maakohtasia eroja. Et sitte nyt just parhaillaan kun suunnitellaan Keniassa projektien käynnistämistä, nii toki tutkitaan paljo sitä Kenian toimintaympäristöä ja perehdytetään siihen nii sit siellä taas esimerkiks on tekijänoikeuslainsäädäntöö ja näin. Et se on se riippuu todella paljon. Ja sit jos katsotaan Afrikkaa vähän isommalla kuvalla, et kyllähän Afrikassakin jos puhutaan vaikka Nigeriasta. Et aatelkaa miten valtava Nigerian elokuvateollisuus on, et se tällä hetkellä kuitenki kai maailman eniten elokuvia tehään Bollywoodissa ja sit Hollywoodissa ja sitte Nigeriassa. Ja kylhän sit tietenkin Afrikan alueella on maita jossa luovat sektorit on merkittäviä talouden mittareita kokonaisuudessaan. Mutta sitten on juuri alueita et voisin kuvitella et tää meiän herrasmies insertin herrasmies ni ei sen enempää kotiseudulla Etelä-Sudanissa kuin ehkä nyt sitten niillä alueilla missä hän asuu nii välttämättä nii hirveesti näistä asioista puhuta. Eli super super tärkeä asia ja mun mielest on äärimmäisen vastuullista kaikilta, jotka toimii koulutuksen parissa luovalla alalla kehittämisaloissa nii jo kehittyvissä maissa nii jollain tapaa lähtee tätä asiaa edistämään.
Henri Salonen [00:34:41]: Joo kyl se on just niit ihan ekoi juttui ja. Mut sitten myös vaikka tekijä itse ymmärtäiski sen arvon ja merkityksen, niin sekää ei välttämättä silti riitä vielä. Että silti tarvitaan jonkinnäkösii oikeesti järjestöjä tai tahoja jotka sitte valvoo sitä joku tekijänoikeusjärjestö sun muita. Ja ne ei länsimaissakaan ikinä toimi niin kun täydellisesti ettei siinä. Mutta silleen joku järjestö, joka ei ole korruptoitunut, joka pitää jonkinäköstä jotai yllä nii se on semmonen vasta siinä vaiheessa mä uskon, että pystytään oikeesti lähtee isommin tavallaan sitten ainakin jos puhutaan musiikista niin kun iso osa tekijänoikeus korvauksista vaikka tulee myös sit jälkikäteen radiosoitosta ja livestä ja tällasesta. Niin tavallaan sitä ei pysty kukaan yksin hallinnoimaan. Jos sä myyt vaan sen käyttöoikeuden siihen sun, et sä oot vaikka koodannu jonkun nettisivun jossa vaan myyt sen kertakorvauksena nii sitä on ehkä helpompi hallinnoida silleen yksin. Mutta sitten jos sä myyt vaikka tekemäs pelin jonnekkki sun pitää saada siitä rojalteja ja kaikkee niin se on vaikee varmasti sit yksin kuitenki valvoo sitä.
Ulriikka Myöhänen [00:35:59]: Oliko Jenni sulla?
Jenni Lähteenmäki [00:36:00]: Joo nopeesti tuli vielä mieleen tässä ihan käytännön havainnointeja näissä aiheissa se, että sitten itse aattelin niin, että kun ja jos tällasta lailla säädettyä tai strukturoitua tekijänoikeusturvaa tai järjestelmää ei ole niin se kyllä väistämättä myös rajottaa sitte yksilötasolla sen artistin tai taiteen tekijän tai tuottajan kehittymistä. Koska varmaan molemmat Henkka ollaan havainnut esimerkiks ollaan havaittu tällasta todella mustasukkaista omasta ideasta kiinni pitämistä. Kun me ollaan tuolla vähän opetettu, että ja se on niin kun se on täysin ymmärrettävää, että nuoret, joilla ei oo ymmärrystä tekijänoikeuksista ei oo sellasta turvaverkkoa ja sellasta järjestelmää, joka turvaa heille heidän oikeuksia. Niin sit siitä omasta ideasta tai tuotoksesta pidetään kynsin hampain kiinni. Mut siin on sitte se porsaanreikä, että sitten ei tapahdu kehitystä. Koska luovien alojen toimintaa leimaa hyvin voimakkaasti sellanen yhteistyö ja verkostoinnin hyödyntäminen. Et ei oo oikeen mitään sellasta digitaalista luovaa alaa, mitä sä voisit täysin suorittaa yksin ilman yhteistyökumppaneita ja partnereita tai puhumattakaan sit taiteellisesta työstä biiseistä, mitä Henkka teet paljon. Nii sä tiedät millanen se biisin kirjottamisen ja tuottamisen prosessi millast yhteistyötä se on. Ja kuinka se idea kehittyy nimenomaan sen erilaisten toimijoiden yhteistyön tuloksena. Ja siinä mä oon jotenki huomannu, että koska sit pelätään nii hirveesti, et joku toinen ottaa ja varastaa tän mun idean, ku ei oo sit turvaa siit tekijänoikeudesta. Nii se estää tämmösen yhteisen kehittämisen. Ja se on se mun kela mitä mä tarkotan sillä, et sit se torppa on myös yksilötasolla sitä kehittymistä.
Henri Salonen[00:37:51]: Nii ja vaikka tekiskin ihan yksin jotain nii silti tommonen ajatus blokkaa sen luovuuden.
Jenni Lähteenmäki [00:37:57]: No se on selvä
Henri Salonen [00:37:57]: siis sillee et se on joka tapauksessa aika umpikuja. Nii se on just et miten tosta pelosta pääsis eroon, se vaatis varmaan kaikkii näitä asioita, mistä me ollaan tässä nyt puhuttu, et se menis syvemmälle siihen kulttuuriin tavallaan.
Jenni Lähteenmäki [00:38:15]: Mt siinähän esimerkiks kansainväliset järjestöt voi auttaa koska kansainväliset järjestöt tekee paljo vaikuttamistyötä ja on yhteisissä hallinto ja hallintoelimen ja siinähän on selkee rooli myös sitte mun mielest järjestöillä vaikuttaa. Et järjestöillä voi olla vaikea vaikuttaa siihen, et lähteekö joku bisnes kehittymään, koska mun mielest bisnes kehittyy vähä niinku markkinatalouden lakia noudatellen. Et sitä kysytään onko tai sit ei et sitä ei voi väkisin synnyttää sitä kysyntää. Ja sitä kysyntää ohjaa ehkä sitte vähä isommat voimat ku on vaali trendit tai näin. Mutta se missä esimerkiks järjestöt voi vaikuttaa on juuri tämmönen vaikuttamistyö hallintoelimiin esimerkiksi.
Henri Salonen [00:39:00]: Jep.
Ulriikka Myöhänen [00:39:00]: Mutta mun mielestä tähän keskusteluun liittyy myös tämmönen tietynlainen paradoksi siitä, että me halutaan edistää luovia aloja, me haluataan edistää näitä tekijänoikeuksia. Halutaan, että ihmiset ansaitsee sen toimeentulon näiltä aloilta. Mutta sitt todellisuudessa esimerkiks siinä kentässä missä kirkon ulkomaanapu operoi niin ihmisillä ei välttämättä ole edes omaa pankkitiliä. Minne ne vois tulla tavallaan ne palkkiot ja korvaukset siitä sun tekemästä työstä. Henri, onks sulla tähän mitään ratkasua? Mä lupasin suunnata tän kysymyksen sulle.
[00:39:33]: naurua
Henri Salonen [00:39:35]: Niin siis toihan on ihan kauheen vaikee tavallaan tai siis kauheen fundamentti ongelma, että jos ihmisellä ei oo pääsyä mihinkää pankkitiliin, nii ethä sä sit voi valitettavasti tässä maailmassa hirveesti tehä. Tai ainakaa skaalata sun toimintaa mitenkää järkeväks bisnekseks tai muuta. Jos sulla on pääsy internettiin, niin kun nykyään tuntuu monella olevan, niin ku Afrikkaa ja kaikkia melkein joka maanosaa myöten enemmän tai vähemmän jollain tasolla. Niin siis tietenki kryptot teknologisesti mahdollistaa sen, että kryptovaluutat, että pystyttäis rakentaa tavallaan tommonen pankkitileistä vapaa systeemi, joka sä tarviit vaan sun kännykän. Sul on siinä sun lompakko. Ja kaikki liikkuu netin yli. Ja nii siihen se tulee menemään varmasti. Varmaan monissa afrikan maissa ikäänku skipataan se perinteinen pankkivaihe. Oliks se just Keniassa tai jossain missä on pitkään paljo lähetetty rahaa jonku tekstiviestipalvelun kautta. Ja sit tietenki ympäri maailmaa on kaikki nää maholliset cash appit sun muut mitä jengi käyttää. Mä uskon, että toi ongelma mä jotenki oon ton asian kaa suht optimistinen. Siis sinänsä, että seuraava vaikka viiden vuoden aikana tai tavallaan se on nyt jo täysin mahdollista. Jos sul on pääsy internettiin. Siinä on ehkä kyse siitä sit just siitä koulutuksesta ja siitä taas sen tiedon jakamisesta mitä sä voit luoda oman kryptolompakon, missä blockchainissa sun kannattaa toimia, että sä pystyt tekemään ne asiat, mitä sä haluat kustannustehokkaasti. Ja tää on kaikki mahollista. Mut se et se leviäis laajemmin, nii sit se ehkä vaatis koulutusta. Se ei tuu varmasti sit valtiolliselta tai sellaselta hallinnolliselta tasolta, koska siin ei oo sitä motivaattoria. Tää pitäs enemmän tulla joltain vähän niinku teknologian instanssilta tai just niinku tyyppiseltä järjestöltä.
Ulriikka Myöhänen [00:41:52]: No Jenni mitäs sä?
Jenni Lähteenmäki [00:41:55]: Joo siis no Henkan vastaus oli tietenkin tyhjentävä. Ja hyvin järkeenkäypä. Mä haluaisin palauttaa meidät tässä siihen siltä osin vähän niin kun maan pinnalle, et eihän meiän tarkotus olekaan kaikkia maailman kaikkien kehittyvien maiden nuoria kouluttaa luoviin aloihin. Että nyt täytyy muistaa se, että Ulkomaanapuki toimii tällä hetkellä kolmessatoista maassa. Ja hyvin hauraassa konteksteissa. Ja se, että nyt on kehittetty tämmösiä koulutusohjelmia, jotka kohdistuu luoville aloille ei tietenkää tarkoita sitä, että esim perinteisten ammattien ammattikoulutusta tarvittais yhtään sen vähemmän. Päin vastoin. Ja siinähän ulkomaanapu on erittäin ansioitunu ja aina tulee olemaan suuri tarve hyvin perinteisten ammattien käsityöammattien ammattitaidon kehittämiselle nimenomaan ulkomaanavun kaltaisiin järjestön kohdemaissa. Mutta samaan aikaan me kaikki tiedetään juuri se, että maailma digitalisoituu. Afrikan alueella on hurjaa vauhtia nuortuva väestö. Ja vaikka tällä hetkellä ulkomaanapukin pääosin toimii siis maaseutu konteksteissa, pakolaisalueilla, niin sitä ei voi ohittaa, että kaupungistuminen urbanisaatio, kaikki ne kiusallisine haittavaikutuksineen on hurja haaste. Ja me ajatellaan tässä kollegani Villen kanssa ensisijaisesti juuri sitä, että tarjoamalla perinteisen ammattikoulutuksen rinnalle myös vaihtoehtona koulutusta digitaalisille luoville aloille. Meillä on ehkä työkaluja sillon tavottaa sitä urbaania nuorta väestöä. Eli sillä tavalla haluan muistaa, että aina tietenki innostutaan kaikesta uudesta ja niin pitääkin. Mutta ei tässä nyt loppujen lopuksi ole kysymys mistään muusta, kuin siitä, että me seuraamme työelämän kehitystä kaikkialla. Ja seuraamme kehittyvien maiden tarpeita ja urbaanisaation realiteettien myötä tulleita tarpeita. Tarjoamme vaihtoehtoja koulutukselle.
Henri Salonen [00:44.12]: Nii ja siis mut toi just tää mitä sä puhut tavallaan et tosiaan luovat alat ei oo ainoita aloja nii varmasti taas tää pankkitiliongelma esimerkiks on kaikilla aloilla yhtälailla. Et mikä se infra on sit et miten se saadaan rakennettuuu, nii se on mun mielestä kyl mielenkiintosta.
Jenni Lähteenmäki [00:44:29]: Kyllä kyllä.
Henri Salonen [00:44:29]: Mikä tahansa ala noista, jotta se skaalautuu tai jotta ihmisten omat bisnekset tai työt jotenki lähtee skaalautumaan, nii se vaatii ton rahaliikenteen kuntoon.
Jenni Lähteenmäki [00:44:42]: Se on selvä mut mä ehkä tarkotin enemmän sitä semmosta kohderyhmäajattelua myös siinä, että on eri asia lähtee kouluttamaan vaikka Nairobin slumminuoria, kuin kalatalousyhteisöä Etelä-Sudanissa.
Henri Salonen [00:44:53]: Nii siis okei kyllä.
Jenni Lähteenmäki [00:44:54]: Eli mä tarkotan sillä sitä, että se me olemme jo kaikki varmasti tänki pöydän ääressä havainneet, että riippumatta missä kehittyvän maan suurkaupungista liikut, nii kaikilla ne kännykät siellä on ja datapakettia käytetään ja netissä ollaan. Kun taas jos menet etelä sudaniin jubaa ja lähet siitä vähä ajelemaan mihin tahansa ilmansuuntaan, niin on iha eri pelikenttä. Eli siellä tarvitaan sitä, että meiät koulutetaan kalastajia uusiin kalastuvälineisiin ja keinoihin ja kalataouden jatkojalostamiseen ja muuhun. Mutta sit ku me mennään Nairobin slummialueelle tai me mennään Kambalan slummialueelle. Nii siellä ne nuorten tarpeet on toisenlaiset. Ja tätä mä tarkoitin. Että uskaltaisin väittää, että tää kukkaro ongelma on vähän toisenlainen.
Henri Salonen [00:45:44]: Mm.
Jenni Lähteenmäki [00:45:45]: Eri kohde alueilla.
Henri Salonen [00:45:46]: Nii siis varmasti.
Jenni Lähteenmäki [00:45:46]: Tää oli ehkä se mun pointti tässä.
Henri Salonen [00:45:48]: Kyllä kyllä. Mutta sit jos taas mietitään riittävän pitkälle. Niin tavallaan kymmenen vuoden päähän, 20 vuoden päähän. Niin kyllä varmaan ne kalastajatki siel kalastajakylässä joutuu kosketuksiin sen digitaalisuuden kanssa ennemmin tai myöhemmin
Jenni Lähteenmäki [00:46:03]: Kyllä
Henri Salonen [00:46:04]: Ja sit se on edessä kaikilla jossain kohtaa. Varmaan eri vaiheessa vaan.
Ulriikka Myöhänen [00:46:08]: Kyllä. Noniin nyt on aika ruveta paketoimaan tää meiän keskustelua pikkuhiljaa. Viimeisenä kysymyksenä heitän teille tällasen pallon. Summaavan pallon. Että yrittäkää miettiä, et mitä kaikkee se vaatis että nuoret pystyisivät rakentamaan siitä viihteestä ammattia. Mitkä ois teiän mielestä ne avainjutut. Jos pitäs ihan muutama sanoa tiiviisti.
Henri Salonen [00:46:30]: No mä en tiiä kuinka tiiviisti tää tulee, mutta…
[00:46:32]: naurua
Henri Salonen [00:46:34]: okei siis tärkeintä on se, että alkaa muodostuu joku jos mietitään nyt vaan paikallisesti, nii alkaa muodostuu eka joku yhteisö. Et on vaik jos mä nyt puhun musiikin näkökulmasta. Nii vaikka eri tekijöitä, jotka löytää toisensa muusikoita ja artisteja ja tällasii ja toivottavasti sit tavallaan siitä ryhmästä tai jostain alkais löytyy ihmisii, jotka haluu vaik alkaa manageriks tai pyörittää levy yhtiöö. Ja sit tän kehityksen tukeminen ja se ihan tällasten peruspalikoiden rakentaminen tuntuu must kyl vaan, et siitä se pitää lähtee ennen ku lähetään ampuu kaikki raketit taivaalle. Ja siis sillee et tietenki et ihmiset löytäis toisensa ja luottais toisiinsa. Varmaan se luottamus on aika iso juttu. Että just ku mitä Jenni sen aikasemmin siit omiin ideoiden mustasukkasuudesta siit pelosta. Siinä on just kyse siitä ettei luoteta ihmisiin. Nii siinä jotenki löytäminen ja rakentaminen. Mä en tiedä onks siinä mitää kikkaa se pitää tapahtuu lopulta kuitenki aika orgaanisesti. Et ehkä ihmiset tarvii vaan rohkasuu et ne näkee mahdollisuuksia enemmän ja tällee. Just tällaset koulutukset ja järjestöjen toiminta ja sit se internet on mun mielestä tosi tärkeitä työkaluja kaikki. Ja sitä internetin merkitystä mun mielestä ei voi yliarvioida.
Ulriikka Myöhänen [00:47:57]: Jes entäs Jenni
Jenni Lähteenmäki [00:48:01]: No aikalailla samoilla mun mielestä se on koulutus tietenki lähtökohtaisesti. Ja sit tukea kaikin mahdollisin keinoin verkostojen syntymistä. Koulutuksella mä aattelen tietenki lähtökohtasesti digitaitojen koulutus. Ja sitte autetaan nuoria tunnistamaan sitä omaa osaamista ja tuotteistamaan sitä omaa osaamistaan. Koulutuksen avulla. Ja sitte mä pidän super tärkeenä sitä, että jos nyt ajatellaan iha puhtaasti tällasen järjestön koulutusohjelman ajattelun näkökulmasta. Että valitaan sellasia koulutusaloja joiden ammattitaidolla on mahdollisimman laajat työllistymisvaikutukset. Ja esimerkiksi nyt just tämmönen ala valokuva videotuotanto on hyvä esimerkki siitä, että niillä ammattitaidolla sä voit työllistyä hyvin onen alaisesti. Sektorilta ku sektorille myös luovan alan ulkopuolella et se on todella tärkee pitää mielessä. Et mun mielestä tää koulutus ja sit tosiaan verkostojen syntymisen tukeminen. Nii ne on must kaks aika avainjuttua siihen, että tän tää työllistyminen tai työllistymismahdollisuudet parantuu.
Ulriikka Myöhänen [00:49:07]: Kiitos (taustamusiikki alkaa) tästä dynaamisesta ja kiinnostavasta keskustelusta Jenni Lähteenmäki ja Henri Salonen. Kiitos myös eteläsudanilaisille Peterille, joka jakoi tarinansa tässä jaksossa.
Jenni Lähteenmäki [00:49:17]: Kiitos.
Henri Salonen [00:49:18]: Kiitos paljo.
Ulriikka Myöhänen [00:49:19]: Ens kerralla ollaan uusien aiheitten äärellä. Moimoi.
[00:49:24]: Meillähän siinä keskustelussa mitä mediassa käydään ja muutenki käydään nii se ajatus on jotenki se, että se uhka kohdistuu meihin ikäänku niis siirtolaisista ja pakolaisista. Mutta jos asiaa aattelee vähä laajemmin. Niin kyllähän se on aika selvää että itseasiassa se uhka ensisjiasesti kohdistuu niihin siirtolaisiin itseensä.
Ulriikka Myöhänen [00:49:44]: Ensi jaksossa keskustelemme siitä, mitkä syyt asiat pakottaa ihmiset jättämään kotinsa ja minne pakolaiset suuntaavat. Tervetuloa mukaan.
Maailman pisin koronasulku päättyi Ugandassa ja koulut kutsuvat oppilaat takaisin turvallisiin luokkiin
Koulut suljettiin keväällä 2020, kun Ugandassa julistettiin koronasulku pandemian alettua. Yli 15 miljoonaa lasta on jäänyt Ugandassa pois koulusta, joukossa yli 600 000 ala- ja yläkouluikäistä pakolaisoppilasta.
ISAAC MUNYUZAN suosikkioppiaine on biologia, ja hänen haaveenaan on opiskella lääkäriksi. Valitettavasti viime vuoden ajan hän on tehnyt opintojen sijaan töitä, kun Ugandan koulut ovat olleet kiinni koronaviruksen leviämisen estämiseksi.
Koulut suljettiin alun perin keväällä 2020 koronaviruspandemian vuoksi. Sittemmin yli 15 miljoonaa lasta on jäänyt Ugandassa pois koulusta, joukossa yli 600 000 ala- ja yläkouluikäistä pakolaisoppilasta. Ugandan koulusulku jatkui pisimpään koko maailmassa.
18-vuotias Munyuza pakeni Kongosta sotaa vanhempiensa ja sisarustensa kanssa vuonna 2014.
”Elämä Kongossa oli vaikeaa. Pelkäsimme jatkuvasti, että sotilaat tulevat tappamaan meidät. Epävarmuuden vuoksi päätimme ylittää rajan Ugandaan ja hakea turvapaikkaa”, hän kertoo istuessaan kotiovensa kynnyksellä Kyaka II -pakolaisasutusalueella läntisessä Ugandassa.
Uusi koulu kannustaa opinnoissa
Munyuza on yksi oppilaista, jotka aloittivat opintonsa Bukeren oppilaitoksessa tammikuun 10. päivänä 2022 koulujen avautuessa uudelleen. Kirkon Ulkomaanapu rakennutti uuden koulun Kyakan pakolaisasutusalueelle Yhdysvaltain väestö-, pakolais- ja maahanmuuttoasioista vastaavan viraston rahoituksella.
”Uudessa koulussani on laboratorio, joten voin suorittaa käytännön oppituntini siellä”, Munyuza kertoo.
Ennen koulujen sulkeutumista Munyuza opiskeli Bujubulin oppilaitoksessa, joka on noin kymmenen kilometrin päässä hänen kotoaan.
”Bukeren koulu on lähempänä kotia. Nyt voin vain kävellä kouluun ja päästä perille ajoissa ennen oppituntien alkua. Entiseen kouluuni menin aina myöhässä, koska se oli kaukana ja kävelymatka oli pitkä. Joskus en mennyt kouluun lainkaan”, Munyuza sanoo.
Bukeren koulussa Kyakan pakolaisasutusalueella rehtorina toimiva Vallence Tukacungurwa odotti innolla oppilaiden paluuta kouluun tammikuussa 2022. Kuva: Melany Markham/FCA
Uusi Bukeren koulu auttaa pienentämään luokkakokoja, sillä sulun jälkeen avautuneisiin kouluihin odotettiin valtavaa oppilasmäärää. Syynä on se, että monet oppilaat eivät pandemian vuoksi ole voineet siirtyä seuraavalle vuosiluokalle.
”Rakennamme parhaillaan lisää luokkahuoneita suurelle oppilasmäärälle, ja lisäksi koulutamme opettajille tietoja ja taitoja suurten luokkien ohjaamiseen koulujen alettua. Olemme antaneet opettajille, vanhemmille ja oppilaille psykososiaalista tukea, joka henkisesti valmistaa heitä koulujen aukeamiseen”, sanoo Denis Okullu Ogang, KUAn koulutusasiantuntija Kampalassa.
”Bukeren koulussa meille on jo rekisteröity yli 250 opiskelijaa yläkoulun vuosiluokille yksi, kaksi ja kolme”, sanoo Vallence Tukacungurwa, Bukeren rehtori.
Koronasulun vaikutukset uhkaavat yhä tyttöjen koulunkäyntiä
Koronasulun aikana KUA varmisti, että yli 70 000 lasta eri vuosiluokilla pystyi jatkamaan opintojaan tarjoamalla heille kansallisen opetussuunnitelman kehittämiskeskuksen (National Development Curruculum Centre, NCDC) etä- ja itseopiskelumateriaaleja. Haavoittuvassa asemassa olevien perheiden lapsille annettiin radiopuhelimia, joiden välityksellä opettajat pitivät oppitunteja. Lisäksi etäopiskelua tuettiin pienillä yhteisöissä toimivilla oppimisryhmillä ja kotikäynneillä.
Tuesta huolimatta monien oppilaiden opiskelu vaikeutui merkittävästi. Yli 90 000 alle 18-vuotiasta tyttöä on YK:n väestörahaston UNFPA:n vuoden 2020 teiniraskausraportin mukaan tullut raskaaksi koronasulun aikana. KUA tekee yhdessä hallinnon kanssa töitä saadakseen nämä tytöt kouluun.
”KUA ottaa käyttöön myös opetusministeriön toimintaperiaatteet teiniraskauksien estämiseksi ja vähentämiseksi Ugandan kouluissa siten, että sulun aikana raskaaksi tulleita koululaistyttöjä tuetaan neuvonnalla ja ohjauksella koulujärjestelmässä, jotta he voivat jatkaa opintojaan”, sanoo Okullu Ogang.
Kaikissa KUAn kouluissa vierailijoilta, opettajilta ja oppilailta mitataan ruumiinlämpö. Lisäksi heidän on jätettävä yhteystietonsa, jotta heidät voidaan jäljittää, jos koronavirus alkaa levitä. Kuva: Melany Markham/FCA
Yksi toimenpiteistä on yhteistyö läheisten terveyskeskusten kanssa, jotta ne voivat olla avuksi mahdollisissa hätätilanteissa. Toinen toimi on tiivistetty opetussuunnitelma ala- ja yläkouluikäisille oppilaille, ja sen tavoitteena on auttaa sekä raskaana olevia tyttöjä että muita oppilaita saamaan opintonsa valmiiksi. Euroopan komission humanitaarisen avun ja pelastuspalvelun pääosaston (ECHO) rahoittama toimenpide mahdollistaa opintojen loppuun saamisen kouluiän ylittäneille ugandalaisille ja pakolaisille.
Huomattavia resursseja on käytetty myös vammaisten lasten koulunkäyntiin.
”Olemme perustaneet kouluja, joissa on erityisiä tiloja vammaisille lapsille. Meillä on täysin varusteltu erityisopetuskoulu Adjumanissa ja erityisopetukseen erikoistunut koulu Kyakan pakolaisasutusalueella palvelemassa lapsia, jotka ovat vakavasti vammaisia tai joilla on vakavia oppimisvaikeuksia. Olemme myös rekrytoineet ja hyödyntäneet erityisopetukseen erikoistuneita opettajia”, Okullu Ogang kertoo.
Turvallinen paluu kouluun on mahdollinen
”Opettajamme ovat kiertäneet asutusalueella tiedottamassa yhteisölle Ugandan hallituksen käytännöistä koronaviruksen leviämisen estämiseksi. Olemme myös varmistaneet, että opettajat saavat rokotteen”, sanoo Tukacungurwa.
Lisäksi ihmisille on kerrottu uudessa koulussa saatavilla olevista palveluista.
Koronaviruksen leviämisen estäminen vaatii enemmän kuin pelkkää puhetta. KUA on toimittanut pakolaisasutusalueilla yli sataan kouluun ja varhaiskasvatuskeskuksiin esimerkiksi infrapunakuumemittareita, käsienpesuasemia, käsidesiä, saippuaa ja kasvomaskeja.
”Olemme myös kouluttaneet opiskelijoista, työntekijöistä ja opettajista valvontaryhmiä, jotta voimme perusteellisesti tarkkailla koronavirukseen liittyvien toimien noudattamista kouluissa”, Okullu Ogang kertoo.
KUA on tehnyt kaiken voitavan varmistaakseen, että koulut ovat edelleen turvallisia oppimispaikkoja lapsille ja että henkilökunta voi ylpeänä avata luokkien ovet uudelleen. Bukeren koulun henkilöstö on mennyt vieläkin pidemmälle tehdäkseen koulusta miellyttävän oppimisympäristön.
”Olemme parhaillaan kaunistamassa koulua. Olemme istuttaneet puita, siistineet aluetta ja puhdistaneet kaikki tilat, kuten luokkahuoneet, jotka ovat olleet pitkään käyttämättä”, Tukacungurwa sanoo.
Seistessään uuden luokkahuoneensa ovella Munyuza kertoo arvostavansa vaivannäköä.
”Palaan innolla kouluun ja tykkään uudesta koulustani”, hän toteaa.
Teksti: Linda Kabuzire Kuvat: Melany Markham Käännös: Anne Salomäki
Internet on ääriajattelun valtaväylä, mutta väkivaltainen ekstremismi voitetaan verkon ulkopuolella
Keinot väkivaltaisen ekstremismin ratkaisemiseksi löytyvät internetsovellusten ulkopuolelta, kirjoittaa Kirkon Ulkomaanavun vanhempi asiantuntija Marko Juntunen.
HUHTIKUUSSA 2020 Viron viranomaiset pidättivät internetissä järjestäytyneen ja lukuisiin maihin levittäytyneen äärioikeistolaisen terroristiryhmän Feuerkrieg Divisionin johtajan. Rikostutkinnassa oli paljastunut, että ryhmän verkkokeskusteluissa jaettiin pomminteko-ohjeita, valmisteltiin Adolf Hitlerin satavuotissyntymäpäivien viettoa ja suunniteltiin terrori-iskua Lontooseen. Tietoverkossa nimimerkillä Commander toiminut ryhmän johtaja oli tapauksen tullessa julkisuuteen 13-vuotias.
Viron tapauksen kaltaiset uutiset ovat tuttuja eri puolilta maailmaa. Tarinaan kuuluu miltei poikkeuksetta internetin kirjaviin ekstremistiympäristöihin eksynyt teini-ikäinen tai nuori aikuinen, jonka radikalisoituminen käynnistyy peli- ja chattipalveluissa toimivien rekrytoijien työn tuloksena.
Internetin ekstremistisistä ”ekosysteemeistä” löytyykin aikamme ääriajattelu koko kirjossaan. Tarjolla on uskonnon motivoimaa ekstremismiä, äärioikeistolaisuutta, äärivasemmistolaisuutta, anarkismia, naisvihaa, valkoisen rodun ylivaltaa ajavia ajatuksia ja erilaisten salaliittoteorioiden motivoimia liikkeitä.
”Väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyn resepti on lopulta varsin yksinkertainen.”
Tietoverkko muodostui jo 2000-luvun alkuvuosina väyläksi levittää propagandaa, verkottua globaalisti ja rekrytoida uusia jäseniä ääriliikkeisiin. Sosiaalisen median aikakaudella anonyymit toimijat alkoivat synnyttää saman mielisten kaikukammioita, joissa kuka tahansa saattoi lietsoa väkivaltaa. Kiinnittyminen samankaltaisia päämääriä ajaviin verkkoympäristöihin puolestaan motivoi yksilöitä osallistumaan kiinteämmin ja toimimaan radikaalimmin. Vironkin tapaus osoittaa, että nuoret saattavat rakentaa jopa kokonaisen liikkeen, joka onnistuu synnyttämään mielikuvia koko globaalia järjestelmää haastavasta joukkovoimasta ja kriittisestä ”massasta”.
Ajallemme tyypillinen ilmiö onkin hallitusten, sosiaalisen median alustojen ja ekstremistien välinen kädenvääntö sallittavan viestinnän rajoista. Lukuisten EU-maiden hallitukset vaativat sosiaalisen median alustoilta nopeampaa toimintaa laittoman sisällön poistamiseksi, mutta on virheellistä olettaa, että yritysten toiminta muuttaa extremistisen sisällön luojien käyttäytymistä suotuisampaan suuntaan. Suurimmat yritykset toki pyrkivät estämään ääriajatusten jakamista mutta ne etsiytyvät jatkuvasti uusiin viestintäsovelluksiin etenkin salattuihin viestialustoihin, kuten vuonna 2013 käynnistettyyn Telegramiin.
Tietoverkon suitsiminen vaikuttaakin lähestulkoon toivottomalta. Väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyn resepti on lopulta varsin yksinkertainen; on luotava tehokas ja luottamukseen perustuva yhteistyöverkosto viranomaisten, järjestöjen ja paikallistason toimijoiden välillä. Huolen herätessä nuoren ja tämän perheen on päästävä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa asiantuntija-avun piiriin.
Juttu on julkaistu alun perin Tekoja-lehdessä 2/2021. Syksyn lehti kantaa teemaa Digi, teknologia ja kehitys.
