Nepalilainen Bunu Rai, 20, opiskelee automekaanikoksi. Nepalissa alalla on todella vähän naisia. Vielä.
”Haluan muuttaa ihmisten ajattelua. Myös naiset voivat aivan hyvin tehdä tätä työtä, joka on aiemmin ajateltu kuuluvan vain miehille”, Rai sanoo.
Kirkon Ulkomaanavun kumppanijärjestön UCEP Nepalin ylläpitämä Sano Thimin ammattikoulu maan pääkaupungin Katmandun liepeillä on viime vuosina alkanut kouluttaa nuoria naisia myös ammatteihin, jotka ovat tähän asti olleet täysin miesvoittoisia.
Rai on viihtynyt koulussa hyvin.
”Kun olen opiskellut ja tehnyt töitä miesten kanssa, olen oppinut heiltä rohkeutta. Meillä ei ole ollut mitään ongelmia. Autamme toinen toisiamme”, hän sanoo iloisesti.
”Nepal on patriarkaalinen yhteiskunta ja haluan siihen muutosta. Naisia pitää alkaa kohdella tasa-arvoisina, meidän tulee saada yhteiskunnassa tasa-arvoinen asema.”
Rain mukaan erityisesti aiemmin nepalilaisissa perheissä tyttöjä ja poikia kohdeltiin eri tavalla. Pojat kävivät koulua, tytöt auttoivat kotona.
Hänen omat vanhempansa kuitenkin kohtelivat aina häntä, hänen siskoaan ja veljeään tasavertaisesti.
”Isäni työskenteli koulussa avustajana, ehkä sekin vaikutti asiaan.”
Sano Thimin ammattikoulussa opiskelee ja koulun asuntolassa asuu nuoria eri puolilta Nepalia. Osa opiskelijoista saa stipendin opintoihin, koska koulu tukee vaikeista tilanteista tulevia nuoria, kuten daliteja ja entisten maaorjien ryhmistä tulevia nuoria.
Vuoden kestävän koulutuksen jälkeen Bunu Rai aikoo etsiä työpaikan tai avata oman autokorjaamon. Koulu tukee opiskelijoitaan työn löytämisessä tai yrityksen avaamisessa.
Teksti: Ulla Kärki
Kuvat: Veera Pitkänen
Kalawati, 21, on nuoresta iästään huolimatta päässyt pitkälle. Menestyneen ompelijan toive on, että kaikki naiset itsenäistyisivät.
Maaorjuus oli voimassa osassa Nepalia tämän vuosituhannen alkuun asti. Kalawati kuuluu haliya-väestöön, eli entisiin maaorjiin.
Käännettynä sana haliya tarkoittaa ”hän, joka kyntää”. Varakkaammat perheet pitivät heitä maataloustyön tekijöinä maillaan, käytännössä orjan asemassa. Orjuus perustui aikanaan annettuihin lainoihin, joita ei koskaan pystynyt maksamaan takaisin maatyöstä maksetulla korvauksella.
Haliyat julistettiin vapaiksi maaorjuudesta vuonna 2008.
”Meidät on vapautettu, mutta siellä missä äitini asuu, tilanne ei ole paljoa muuttunut”, Kalawati kertoo.
Hänen oma tilanteensa on kuitenkin valoisa. Kalawati on opiskellut ompelijaksi Kirkon Ulkomaanavun tuella. Hän pyörittää omaa ompelimoa ja kouluttaa yhteisönsä nuoria naisia.
”Olen tehnyt ahkerasti töitä ja kaikki on mennyt tosi hyvin”, Kalawati sanoo.
Ura alkoi kuuden kuukauden ompelukoulutuksella, josta sai oman ompelukoneen.
”En uskaltanut silloin perustaa omaa kauppaa, vaan menin töihin muiden firmaan, mutta olin siellä niin hyvä työntekijä, että sain pian opettajan paikan. Työkokemuksen kautta itsevarmuuteni kasvoi ja perustin oman kaupan ensin yhdessä toisen ompelijan kanssa. Myöhemmin, säästettyäni toiseen ompelukoneeseen, perustin uuden kaupan yksin.”
Kalawati on pystynyt säästämään rahaa niin paljon, että hän on ostanut maata. Hän pystyy myös auttamaan äitiään ja nuorempia sisaruksiaan. Kalawatin isä jätti perheen, kun hän oli kahdeksannella luokalla.
”Äidin kotona tilanne ei ole vieläkään hyvä. Ajattelin pitkään, että en mene naimisiin, vaan huolehdin vain äidistä ja sisaruksista. Mutta äidin toivomuksesta menin naimisiin viime vuonna. Mieheni kannustaa minua lähettämään äidille rahaa ja huolehtimaan myös sisarusten koulumaksuista.”
Kalawati kertoo olevansa onnellinen ja tyytyväinen.
”Osaan työni ja pystyn siihen. Pärjään, vaikka tulisi vaikeaa. En anna periksi.”
”Vaikka tekisin vain pari vaatetta päivässä, tienaan sen verran, ettei minun tarvitse olla kenenkään varassa tai alistua. Haluaisin, että kaikki naiset oppisivat jotain ja itsenäistyisivät, niin ettei heidän tarvitsisi olla riippuvaisia miehistä.”
Ihmisoikeustietoa ja koulutusta
Vaikka Nepalin valtio on julistanut kaikki maaorjiin kuuluneet väestöryhmät vapaiksi, entisten maaorjien tilanne ei ole helppo.
Harva omistaa maata. Jos omistaakin, maa on huonosti viljelyyn soveltuvaa kuten jyrkkää vuorenrinnettä, joen viertä tai muuta joutomaata. Asuinalueet kärsivät vuosittaisista tulvista, maanvyöryistä ja metsäpaloista.
Ihmisten koulutustaso on huono ja työnsaanti vaikeaa.
Kirkon Ulkomaanapu tarjoaa vapautuneille maaorjille ihmisoikeustietoa ja ammattikoulutusta. Työssä huomioidaan erityisesti nuoret tytöt ja pojat, jotka eivät koskaan ole päässeet virallisen koulutuksen piiriin.
Teksti: Ulla Kärki ja Jenni Lähteenmäki
”Ei minua pelota uusi maanjäristys”, sanoo kahdeksanvuotias Manjali Shah. ”Minä tiedän, miten toimia.”
Nepalin maanjäristykset tuhosivat kaksi vuotta sitten tuhansia koulua vieden opiskelupaikan miljoonalta lapselta. Shahin kotikylän Bhimphedin lähes satavuotias koulu vaurioitui pahoin ensimmäisessä järistyksessä huhtikuun lopussa ja tuhoutui täysin 17 päivää myöhemmin jälkijäristyksessä.
Nyt Mahendar High Schoolissa käydään koulua normaaliin tapaan, mutta vanhan koulurakennuksen sijaan uusissa parakeissa. Shah käy neljättä luokkaa ja kyselee sujuvalla englanninkielellä suomalaisvierailijoiden nimet ja kotipaikat.
”Haluan isona opettajaksi, jotta voin jakaa muille tietoa”, Shah kertoo.
3-4-vuotiaat esikoululaiset opettelevat numeroita englanniksi Ulkomaanavun jälleenrakentamassa Shree Bhrikutin koulussa Gorkhan maakunnassa. Lapset saavat halutessaan samalla hoivata pehmoleluja ja nukkeja.
Shah oli yksin kotona katsomassa televisiota maanjäristyksen sattuessa, koska hänen vanhempansa olivat toisaalla. Hän pääsi vahingoittumattomana ulos, mutta kotitalo vaurioitui. Shah perheineen joutui asumaan kuukauden ulkosalla ennen kuin pystyi palaamaan kotiinsa.
Koulu pääsi alkamaan vasta puolitoista kuukautta järistyksen jälkeen. Aluksi moni lapsi jätti tulematta kouluun, kertoo koulun rehtori Ramji Yadav. Osa ei tiennyt, että opetusta järjestetään jälleen. Toiset pelkäsivät jälkijäristyksiä niin paljon, että eivät uskaltaneet tulla.
Alkuun koulussa ei annettu tavallista opetusta, vaan kaikki perustui peleihin ja leikkeihin.
”Näin saimme lapset uskaltamaan takaisin kouluun. Oli erilaisia hauskoja tehtäviä, emmekä antaneet läksyjä. Sen lisäksi annoimme lapsille vinkkejä, miten toimia järistyksen aikana.”
Koulua käyneet lapset kertoivat muille oppejaan uuden järistyksen varalle. Tämä rakensi luottamusta myös muiden lasten keskuudessa ja kolme kuukautta järistyksen jälkeen suurin osa lapsista oli palannut kouluun.
334 sementtistä koulurakennusta
Ensin opetusta varten rakennettiin väliaikaisia luokkia bambusta ja kanaverkosta. Seuraavaksi alettiin rakentaa pysyvämpiä sementtiseinäisiä koululuokkia. Näihin rakennuksiin koulun henkilökunta on erittäin tyytyväistä.
”Nyt meillä on paikka, johon lapset voivat tulla oppimaan”, Yadav sanoo silmin nähden ylpeänä.
Mahendar High Schoolin edessä oleva nurmikenttä on tarkoitettu paitsi koululaisten peleihin myös koko kylän turvapaikaksi, jos maanjäristys iskee taas.
Yhdessä rakennuksessa on kaksi luokkaa, joihin kumpaankin mahtuu tarvittaessa 40 oppilasta. Pienempien, alle kuusivuotiaiden, lasten luokissa opetus tapahtuu matalan pöydän ympärillä lattialla istuen. Isommat lapset opiskelevat pulpettien ääressä.
Rakennukset on tarkoitettu väliaikaiseen käyttöön noin 4-5 vuodeksi. Paikalliset työntekijät kuitenkin arvioivat, että ne voivat olla käytössä jopa yli 20 vuotta, koska ne ovat kestävää tekoa. Bhimphedin kylän koulu oli ensimmäinen, johon juuri tällaisia väliaikaisia koulurakennuksia tehtiin.
Yhteensä Kirkon Ulkomaanapu on rakentanut 334 vastaavaa koulurakennusta tuhoutuneiden koulujen oppilaille.
Kouluihin on rakennettu myös saniteettitilat: vessat ja käsienpesupaikat. Ulkomaanavun työntekijät ovat antaneet koulutuksen niiden ylläpidosta ja hygienian merkityksestä.
Koulurakennukset luovat turvallisuuden tunnetta
Shree Bhrikuti Lower Secondary School sijaitsee mäen rinteessä Thati Pokhari kylän yläpuolella. Kun kiipeää mäkeä ylös koululle, kuulee puolessa välissä matkaa rytmikkään ja reippaan yhteenlausunnan. Yhdessä luokista opetellaan värejä englanniksi, toisessa kertotauluja.
Kaikki rakennustarvikkeet uusiin kouluihin jouduttiin kantamaan mäen juurelta ylös, koska koululle ei ole tietä. Ennen kuin rakennustyöt saatiin valmiiksi, opetusta annettiin rakennusten keskellä olevalla aukiolla, joka on aurinkoisena päivänä paahtavan kuuma. Tuolla aukiolla sijaitsi ennen koulurakennus, joka tuhoutui järistyksessä.
Rehtori Tara Jashi kertoo oppilaiden olevan helpottuneita, kun saavat käydä koulua rakennuksissa, jotka ovat turvallisia. Koulun opettajat ovat saaneet koulutusta luonnonkatastrofien varalta. Parin päivän koulutuksen jälkeen he suunnittelevat nyt pieniä muutoksia koulutiloihin. He ovat silminnähden innoissaan siitä, että pystyvät tekemään kouluympäristöstä entistä turvallisemman lapsille.
Koulu on tärkeä koko kyläyhteisölle ja suomalaisvieraita tervehtimään on saapunut koulun koko johtokunta.
”Kouluttamalla lapsia autamme heitä saamaan hyvän, mukavan ja rauhallisen elämän” Jashi perustelee opetuksen tärkeyttä.
Teksti: Maija Lappalainen
Kuvat: Johanna Erjonsalo