Tekoja: Keniassa ilmastokriisi tekee nuorista karjavarkaita – kuuntele tarina Yhteisvastuukeräyksen dokumenttikuvausten takaa
Kenian Kerion laaksossa karjavarkaudet ovat olleet jo pitkään osa arkista elämää. Panoksena verisissä mittelöissä on arvokas karja, joka takaa perheille toimeentulon. Pitkittynyt kuivuus on lisännyt paikallisten ahdinkoa entisestään. Tekoja-podcastin juontaja Ulriikka Myöhänen soitti kaukopuhelun KUA:n viestinnän asiantuntijalle Elisa Rimailalle, joka oli syksyllä 2022 Kerion laaksossa tekemässä Yhteisvastuu-dokumenttia. Tapaamme jaksossa myös entisen karjavarkaan Kipkoririn, joka pääsi irti väkivallasta, kouluttautui ja ansaitsee toimeentulonsa viljelemällä.
YHTEISVASTUUKERÄYKSEN teema on vuonna 2023 Nuoret väkivaltaisessa maailmassa. Keräyksen tuotoista 60 prosentilla tuetaan Kirkon Ulkomaanavun kohteissa tehtävää työtä maailman katastrofialueilla. Varoilla autetaan katastrofien, konfliktien ja luonnonmullistusten aiheuttamissa hätätilanteissa hauraimpia yhteisöjä, vanhuksia ja perheitä.
Kenia on Kirkon Ulkomaanavun esimerkkikohde katastrofityöstä vuonna 2023. Afrikan sarvea vaivaava pitkittynyt kuivuus uhkaa miljoonien ihmisten toimeentuloa ja elinolosuhteita erityisesti niissä osissa Keniaa ja Somaliaa, joissa elanto on sidottu paimentolaisuuteen. Kun jo viidennet sateet kevään 2020 jälkeen ovat jääneet hyvin vaatimattomiksi, ovat karjan laidunmaat käyneet olemattomiksi. Kamppailu laitumista ja sitä kautta myös omasta toimeentulosta on yksi syy sille, miksi väkivalta ottaa vallan Kenian Kerion laaksossa joka vuosi.
Kirkon Ulkomaanavun viestinnän asiantuntija Elisa Rimaila matkusti lokakuussa 2022 Kerion laaksoon kuvaamaan Yhteisvastuukeräyksen dokumenttielokuvia yhdessä kuvausryhmän kanssa. Matkan aikana kuvausryhmä tapasi ja haastatteli sekä nuorempana karjavarkaiden joukkoon kuulunutta nuorukaista että nuorta naista, joka oli jäänyt leskeksi ja kahden pienen lapsensa yksinhuoltajaksi, kun naapuriyhteisöstä peräisin olleet karjavarkaan surmasivat hänen puolisonsa.
Tekoja-podcastin kauden 2023 ensimmäisessä jaksossa juontaja Ulriikka Myöhänen ja Elisa keskustelevat Kerion laakson tilanteesta ja ilmastokriisin vaikutuksista väkivallan juurisyihin.
Hei missä sä meet tällä hetkellä? Onks sulla aikaa jutella.
Elisa [00:00:17]:
No joo me ollaan täällä Keniassa Kerion laaksossa, nii on mulla, just sattuu olemaan hetki aikaa.
Ulriikka Myöhänen [00:00:25]:
No okei. Onpas mahtava juttu, että sain sut kiinni. Minkäslainen keli siellä Keniassa on ollu nyt?
Elisa [00:00:32]:
No siis täällähän on siis aivan tämmönen helteisen kesäisen äärimmäisen kuuma, et joka päivä on ollu kolmeekymmentä astetta. Ja aika moinen aurinko polttaa päiväntasaajalla melkeen kun ollaan niin ei mikään ihme.
Ulriikka Myöhänen [00:00:51]:
Okei, onks noi ollu nyt vuodenaikaan nähden ihan tavalliset sääolosuhteet?
Elisa [00:00:58]:
No mun käsityksen mukaan vähän niinku odotellaan, että ihan just pitäis alkaa sadekauden. Mutta niinkun uutisissakin on ollut tässä aika ajoin pidemmän aikaa tietoo siitä, että siis nää sateet on täällä itäisessä Afrikassa olleet vähän häiriintyneet tässä viimesen parin vuoden aikana, eli kunnon sateita ei oo oikeestaan saatu näillä seuduilla kuluneiden kahden vuoden aikana, vähän reilunki kahen vuoden aikana. Että vähän jännittävää on. On täällä vähän ripsiny iltasin ja öisin täällä, missä me ollaan yövytty, mutta aika kuivaa on.
Ulriikka Myöhänen [00:01:44]:
Niinpä. Yleensä tää Suomen syksy on sellasta aikaa, että sielläki mitäis enemmälti sadella sitte.
Elisa [00:01:50]:
Kyllä, kyllä.
Ulriikka Myöhänen [00:01:52]:
No hei te ootte ollu kuvaamassa sitä yhteisvastuudokkaria kirkon ulkomaanavun viestinnän porukalla, niin mites teillä on reissu menny ja mitä teille on jääny päällimmäisenä mieleen?
Elisa [00:02:02]:
No siis ilmastonmuutoshan vaikuttaa tosi paljon täällä ihmisten paikallisten ihmisten elämään. Ja kuten kaikkialla muuallakin se ei vaikuta silleen tasapuolisesti kaikkiin samalla tavalla, vaan se on ehkä vähän jopa tehny osasta tätä Kerion laakson elämää paljon hankalampaa kun taas sitten toisessa osassa. Elikkä tässä kukkuloiden puolella, missä me ollaan nyt paljon oltu, on vähän vihreempää. Sit tosta menee tommonen toi Keriojoki, jonka toisella puolella alkaa toinen maakunta, Baringo. Me ollaan siis oltu nyt täällä Elgeyo-Marakwetin puolella. Niin tuolla Baringon puolella, mikä on enemmän tuolla laaksossa, niin sen huomaa siinä melkeen heti siinä joen ylityksen jälkeen, miten se maasto muuttuu sellaseks tosi kuuma tai sellaseks hiekkaiseks, et siellä ei ookaan enää semosta aluskasvillisuutta. Täs tää ilmastonmuutos on voimistanu sitä sellasta, et siel ei kasva juuri mitään paitsi piikkipuskaa ja kaktusta. Ja sithän se tuota täällä on aika aktiivinen on- ja off -tyyppinen konflikti näiden eri ihmisryhmien välillä, mikä johtuu just osittain karja, johtuu se siitä, että on huono, kaikki on kauheen riippuvaisia karjasta, ja tuolla toisella puolella on kauheen huono laiduntaa sitä karjaa, ja täällä toisella puolella on vähän parempi. Täällä on toimeentulo tosi paljon siitä karjasta kiinni ja toisella puolella vähän enemmän ku toisella, niin se on on sellanen pitkällinen konflikti, joka liittyy toimeentuloo mutta myös ilmastonmuutokseen, joka hankaloittaa toimeentuloa.
Ulriikka Myöhänen [00:04:00]:
Okei, kuulostaa aika haastavalta tilanteelta. Pakko kysyy tosta tarkemmin, kun siis Keniahan ei oo mulle mitenkään erityisen tuttu maa, niin missä päin Keniaa tää Keriojoki sijaitsee, niin missä päin ilmansuunnallisesti tällä hetkellä olette?
Elisa [00:04:15]:
Joo, Keriojoki tosiaan halkoo tämmöstä Kerion laaksoa, joka sijaitsee, tää on Nairobista vähän luoteeseen. Eli tää tavallaan ei olla missään Ugandan rajalla, mutta luoteeseen päin.
Ulriikka Myöhänen [00:04:37]:
Nii just. Kerroit, että tää ilmastonmuutoksenki haastama tilanne on aiheuttanu jo pitkän aikaa ihmisten ja ihmisryhmien välille kahnauksia paikallisia konflikteja, niin mitä kaikkea näiden konfliktien taustalla oikeestaan on?
Elisa [00:04:56]:
Siis joo vähän eri tietojen mukaan tää konflikti on jo alkanu 60-luvulla enemmän tai sitte 90-luvun alussa, ja sit se on käsittääkseni kiihtyny koko ajan. Täällä etenki sillon ku kuiva kausi alkaa ja laiduntaminen käy hankalaks, nii sitte ihmiset rupee tai tää konflikti rupee aktivoitumaan. Ja tää on kyse, mikä tätä konfliktia tuottaa, niin siinä on periaatteessa kolme asiaa. Et se on se, että ihmisten pääasiallinen toimeentulo tällä seudulla koko Kerion laaksossa oikeestaan on perinteisesti liittyny tähän karjaan lihakarjaan, et se on tää, et ne voi olla myös kameleita. Lihanautoja ja kameleita. Se on arvokkainta omaisuutta, mitä ihmisillä täällä on. Et jos sulla ei ole karjaa, niin sit sulla ei käytännössä oo kauheesti omaisuutta. Täällä on sit tähän liittyen on ilmeisesti vähän sellanen vois sanoa, että ammattirikollisuus, mutta on myös tällästä ammattirikollisuus siihen liittyen, että varastellaan sitä karjaa puolin ja toisin. Ja ei pelkästään näiden kahden mainitseman alueen välillä, vaan myös laajemmin. Että tossa oli just Turkanan alueella pari viikkoa aikasemmin ku me tänne tultiin nii oli sellanen tosi iso karjavarkaus, jossa kuoli kaheksan poliisia, ja oli tavallaan siis sellanen, et ne on ammattirikollisia ja niillä on tuliaseet käytössä ja näin, mut sit toisaalta tähän liittyy myös vähän sellasta samaa, ku vähän joka puolella semmoseen radikalisoitumiseen, että se on myös osa sellasta perinteistä nuorten miesten initiaatioriittiä, että pitää osoittaa oma miehuus jollain tavalla, ja se on liittyny tälläseen koti, paitsi että puolustetaan omaa kotia ja omaisuutta naapureilta, mutta myös osallistutaan sellasiin tilanteisiin, joissa varastetaan niiltä naapureilta sitten taas sitä karjaa.
Ulriikka Myöhänen [00:07:25]:
No aika hurja tilanne. Onks se ihan osa tämmöstä aikuistumista paikallisilla nuorilla sitte, että pitää varastaa karjaa, että voi tulla mieheksi.
Elisa [00:07:35]:
Osittain on, mutta tässä on myös vahvasti se, että on tullu todettua, että on jotkut markkinat, jotka sitten ostaa niitä varastettuja eläimiä, että se on tavallaan toimeentulon tapa sitte myös. Että se on ihan, että kun pojat alkaa lähestyä teini-ikää, niin saatetaan ottaa mukaan näihin erilaisiin ryöstelyoperaatioihin tai vähintään puolustamaan sitä omaa karjaa sitte. Mutta oli siitä ilmastonmuutoksesta puhetta, niin se myös tuo sitä konfliktia, kun ihmiset tulee laiduntamaan tuolta kuivalta puolelta tänne vähän rehevämmälle puolelle, niin se synnyttää eripuraa ja toki luo niille varkaillekin tilaisuuksia sitten. Että näin. Mutta pääasiallisesti tilanne on se, että karja on arvokasta, ja sitä varastellaan molemmin puolin ja kaikkien välillä suunnilleen. Ja etenki sillon kun on kuivakausi, se tilanne eskaloituu.
Ulriikka Myöhänen [00:08:48]:
Kuulostaa paikallisesti aika haastavalta tilanteelta tosiaan, kun on haastava tilanne näiden sateiden kanssa, jotka ei oo nyt pariin vuoteen tullu kunnolla. Ilmastonmuutos kiihtyy. Resursseja on vähän. Toimeentulo on niin riippuvainen tästä karjasta ja sit on vielä nää kahnauksia aiheuttavat karjavarkaudet. Tosi haastavan kuulonen tilanne. Ootsä siis päässy juttelemaan näiden paikallisten karjavarkaiden kanssa siellä, vai onks he jossakin piilossa?
Elisa [00:09:20]:
No eihän he silleen välttämättä huutele itsestään, että täällä ollaan. Mutta meillä on ollu täällä kirkon ulkomaanavulla on ollu sellanen rauhan projekti, jossa on sitten tenty sekä nuorten että naisten ryhmien kanssa sellasta rauhan työtä, johon liittyy myös toimeentulotyötä, eli järjestetään tai annetaan mahdollisuuksia ihmisille johonkin muuhun toimeentuloon kun karjankasvatukseen esimerkiks maanviljelykseen siellä, missä se on mahdollista. Ja sit on esimerkiks mehiläisten kasvatusta, koska mehiläiset ei oo häiriintyny tästä ympäristöstä tällä seudulla. Mut joo, kyl me tavattiin tosiaan yks entinen karjavaras tossa kuvausten yhteydessä ja jututettiin häntä, ja hän kerto aika paljon siitä elämästä, että mitä se oli ja mikä johti siihen, että hän pääty nuorena poikana jo sitte mukaan näihin. Ja hänellä oli itseasiassa tavallaan koskettava tausta, että täs on vielä se, että tähän on sukupolvia kiertyny tähän, niin hänenki isänsä oli kuollu karjavarkaiden hyökkäyksessä, kun hän on ollu vielä pieni. Mutta voitais ehkä kuunnella. Mulla on tässä ääninäyte Koririn tarinasta, niin tota kiinnostaisko sellanen?
00:11:00]: [ääninäyte]
Elisa [00:11:33]:
Joo, elikkä tosiaan täähän on niinku hänki kerto tossa nauhalla, niin heitä saattaa olla satoja tai useampi sata nuorta miestä ja jopa lapsia, niin kokoontuu yhteen, et ne päättää jossain määrin siitä, millon ne lähtee ja mitä ne tekee ja mihin ne menee. Ja se tuntuu ihan valtavalta tälleen se eläinten määrä, mitä ne pystyy sieltä kuljettamaan. Ja kun tää on oikeesti sellasta piikkipuskasta maastoa kaikin puolin. Täällä on myrkyllisiä käärmeitä, mustaa mambaa ja vastaavaa. Niin jotenkin kun tää kaikki tapahtuu yön pimeydessä, ja ei oo tosiaan katuvaloja eikä välttämättä kuljeta teillä. Täällä ei siis kovin monia teitä mene, että niitä pitkin pääsis paikasta toiseen salaa, niin tuntuu ihan älyttömältä, miten isoja määriä eläimiä he pystyy viemään kerralla ja miten toimii tavallaan tosi järjestäytyneestikin.
Ulriikka Myöhänen [00:12:47
Siis miten ison skaalan hommaa se on, että miten paljon niitä eläimiä yleensä viedään kerralla, et onks kyse yksittäisistä vai ihan kokonaisista laumoista vai?
Elisa [00:12:58]:
No se riippuu just siitä, kuin monta ihmistä siihen ryöstöön osallistuu. Mutta jos siihen osallistuu niinku hänki kertoo jotain parisataa tämän puolen nuorta tai miestä, niin niit saatetaan siis ihan tuhat jopa ellei jopa parituhatta yhden yön aikana käydä hakemassa. Mut sit ne jaetaan, et kukaan ei kuljeta niin isoa laumaa tietenkään. Et se ehkä herättäis jo vähän huomioo
Ulriikka Myöhänen [00:13:33]:
Vois olla ehkä vähän.
Elisa [00:13:34]:
Vaan sitte tota mut et tota tosi kiinnostavaa oli kuulla, kun hän kerto näistä retkistä, mitkä on jo menneisyyttä hänen kohdalla.
Ulriikka Myöhänen [00:13:53]:
Tavallaan ymmärtää sen, kun se toimeentulo tulee tällä alueella tästä karjasta, niin jotenki tavallaan inhimillisesti ymmärtää sen, että voi syntyä tällasia tilanteita, joissa se karjan varastaminen tuntuu tosi houkuttelevalta vaihtoehdolta ja keinolta lisätä sitä omaa toimeentuloa ja oman perheen hyvinvointia. Mut eihän tää kovin kestävää toimintaa tietenkään oo.
Elisa [00:14:17]:
Nii.
Ulriikka Myöhänen [00:14:18]
Onks kirkon ulkomaan avulla jotain eväitä auttaa näitä paikallisia ihmisiä?
Elisa [00:14:21]:
No siis se, mitä täällä on tosiaan tehty, on sitä toimeentulotyötä, et tavallaan kun ohjataan se energia johonkin muuhun, mitä täällä voi tehdä, niin käytännössä niinku tämänkin nuorukaisen tapauksessa, niin hän oli saanut itselleen kunniallisen elannon siitä, että hän viljelee maata, ja hänellä on sellanen pieni putiikki. Täällä kasvaa mangoja tosi paljon, niin esimerkiks niitä mangopuita kasvattamalla voi saada toimeentuloa itselleen, ja tuolla, missä on vähän vaikeempi kasvattaa mitään tuolla toisella puolella, niin siellä on just mehiläisten kasvatusta ja hunajaa ja tän tyyppistä, ja toki toimeentulo on ongelma myös niille naisille, jotka on esimerkiks että puoliso on kuollu näissä konflikteissa. Mut sit on yks juttu vielä, missä sitten täällä on varsin kiinnostava projekti on noille nuorille miehille just suunnattu tämmönen jalkapallokerho, missä ne sitten harjottelevat ja sitten ne käy pelaamassa sellasia ystävyysotteluja tai turnauksia näiden naapurimaakuntien nuorten kanssa, ja kuulemma täällä on joskus tehty niinki, että on sekotettu ne joukkueet sitte vähän yllätyksenä ja sanottu, että nyt pelaatteki sekajoukkueena, et joutuuki pelaa samassa joukkueessa. Ja me käytii kattomassa
Ulriikka Myöhänen [00:16:13]:
Nii just, sehän on kiinnostavaa
Elisa [00:16:16]:
Nii me käytii kattomassa yhtä sellasta peliä, joka järjestettiin täällä olomme aikana, ja kyl täytyy sanoa, että ei niin siistiä jalkapalloa nää, kun avaa telkkaria ja yrittää kattoa jotain valioliigaa tai jotain kansainvälistä ottelua. Ei sillä, että minä katsoisin jalkapalloa kovin usein, mutta mitä minä pystyin sieltä kentän reunalta sanomaan, niin ei ollu sellasta repimistä ja tönimistä ja nyhtämistä, vaan aika hyvin pelattiin palloa.
Ulriikka Myöhänen [00:16:47]:
Oliko tää jalkapallojuttu siis millä lailla Kirkon Ulkomaanapuun liittyvä? Tuetaanko me tätä toimintaa?
Elisa [00:16:53]:
Joo, se on osa meidän rauhantyötä tällä alueella.
Ulriikka Myöhänen [00:16:58]:
Aivan.
Elisa [00:16:59]:
Sit hän sano myös
Ulriikka Myöhänen [00:17:04]:
Rauhan työ kuulostaa, sano vaan.
Elisa [00:17:06]:
Sano siitä vielä, että samalla oppii myös tuntemaan toisella puolella olevia nuorukaisia, niin siinä syntyy sellasia melkeen jopa ystävyyssuhteita, että tuntee ne toisella puolellla olevat tyypit, niin sit on ehkä vaikeempi lähtee sotajalalle niiden kanssa.
Ulriikka Myöhänen [00:17:31]:
Se on varmasti justiinsa näin. Rauhantyö kuulostaa konseptina siltä, että se tapahtuu jossain tosi korkeella tasolla pyöreissä pöydissä hienoissa saleissa, mutta tää on hyvä esimerkki siitä, miten sitä voi ihan paikallistasolla tehdä. Pystytään tällästä vuoropuhelua eri ihmisryhmien ja yhteisöjen välille kehittämään.
Elisa [00:17:54]:
Joo, kyllä. Se on nimenomaan siis tää on ollu Kirkon Ulkomaanavun työssä se keskeisessä asemassa, että kaikki otetaan mukaan siihen rauhantyöhön, ja erityisesti naiset. Et koska naiset edustaa myös luonnollisesti näiden nuorten äitejä siinä, niin aika monelle se äidin sano on mahdollisesti se, mitä ne kuuntelee. Ei kaikki. Niinku tämäki meidän nuorukainen, jota haastateltiin, niin kerto, ettei hän moneen vuoteen kuunnellu, mitä äidillä oli sanottavaa näistä karjavarkaushommista, mutta joo siis naiset on tosi tärkeessä asemassa rauhan työssä.
Ulriikka Myöhänen [00:18:44]:
Hei sä oot jutellu paljon kenialaisten nuorten kanssa tässä viime viikkoina siellä, ja tässä meidänki puhelun aikana on tullu aika paljon näitä haasteita ja vähän myös ratkasuja niihin, mutta millanen käsitys sulle on syntynyt, että millasta tulevaisuutta nuoret näkevät itselleen siellä? Tää maailmantilanne on kuitenkin aika hurja tällä hetkellä ihan globaalistikin.
Elisa [00:19:03]:
Tääl on ollu niin pitkään sellasta turvattomuutta ja väkivallan kierrettä, että se on ehkä vähän vaikee ehkä ajatella, että se sillee loppuis, mutta yllättävän moni, nyt täällä on siis ollu useamman kuukauden ajan tosi rauhallista, mutta tilanne voi muuttuu tosi äkisti. Mut siis yllättävän moni on myös sanonu, kun niiltä on kysyny, että pelottaako tai tunteeko olonsa jotenki turvattomaks, nii ne on vaan ollu silleen, no ei, [en saa sanasta selvää] as usual, että siihen kysymykseen on ollu sillee vaikee saada. Mut sit taas ne, jotka on koulussa, niin ne on sit taas varmaan aika motivoituneita tekemään siellä koulussa ollessaan kovasti hommia, että pääsee pitkälle.
Ulriikka Myöhänen [00:20:05]:
Mikä se yleistilanne siellä alueella nyt on, missä te ootte ollu muutaman viikon ajan? Käykö lapset ja nuoret koulua? Onko mahollista ylipäätään päästä kouluun?
Elisa [00:20:13]:
No se itseasiassa riippuu tosi paljon siitä, että missä nää lapset ja nuoret on. Että ymmärrettävistä syistä erityisesti tän vähän niinku kahden alueen raja-alueelta on ilmeisesti aika paljon kouluja tyhjentyny, että niissä ei oo normaali oppilasmäärä. Yhessä koulussa, missä me käytiin vierailulla, ne sano, että siellä on normaalisti joku reilu tuhat oppilasta, mutta sitten helmikuun jälkeen, kun helmikuussa oli vuos sitte paha tilanne päällä, niin sillon on muuttanu tosi paljon ihmisiä pois täältä tai vähintään ne on lähettäny lapset muualle kouluu, jotka on voinu lähettää, että noi koulut on aika paljon tyhjentyny. Mutta sitte erityisesti tuolla Baringon puolella ja Länsi-Pokotin alueella on ilmeisesti myös niin, että niitä kouluja on ollu jotenki vähän huonosti tai kaikilla ei oo mahdollista mennä niihin, koska köyhyys, koska lapset tarvitaan paimentamaan niitä eläimiä. Katsotaan tärkeämmäksi, että ne on paimentamassa eläimiä, tai että se on lapsille turvallisempaa vanhempien mielestä, kun että he kulkis pitkän matkan kouluun tai olis siellä koulussa, johon saattaa myös hyökätä vaikka se ei periaatteessa ole se ensisijainen kohde. Niin kyllä se kouluun pääseminen on selkeesti sellanen kynnyskysymys, ja sen eteen on nyt alettu tehdä paljon töitä kirkon ulkomaanavunkin puolelta.
Ulriikka Myöhänen [00:22:13]:
Joo. Vielä kysyn sen, kun mainitsit siitä, että monesti lasten työpanosta tarvitaan kotitöissä tai karjan hoitamisessa ja huoltamisessa. Nii miten sit tyttöjen elämä, et onks heillä samanlainen, et miten tytöt tekee? Käyks he koulua?
Elisa [00:22:32]:
Joo no siis käy ja ei käy ihan ku pojatkin periaatteessa. Sit taas tyttöjen, et täällä tyttöjen asema ehkä perinteisesti on ollu se, että he on ollu kotona ja auttanu kotitöissä, ja valitettavan moni menee naimisiin tosi nuorena, jopa ihan teini-ikäsenä. Toinen asia, mikä osassa tätä laaksoa vaikeuttaa sitä lasten, erityisesti tyttöjen, koulunkäyntiä on se, että tääl on eläny varsin vahvana ja ilmeisesti elää vieläkin se tyttöjen silpomisen perinne, ja elikkä tyttö tavallana kun tulee sopivaan ikään, mikä on siinä varhaisteini-iässä, niin se tarkottaa yleensä, että jos perheellä tekee jotenki tiukkaa, nii on kannattavampaa hommata sille tytölle puoliso, koska sitten saa sieltä toiselta puolelta jotain karjaa tai jotain omaisuutta ja tilanne paranee tällä tytön lapsuudenperheellä. Mutta samalla se tarkottaa sitä, että työtn koulunkäynti loppuu. Tälläsiäkin esimerkkejä on toki tullu eteen.
Ulriikka Myöhänen [00:24:01]:
Kyllä. Kuulostaa tosiaan, että monenlaisia haasteita siellä paikallisissa yhteisöissä tällä hetkellä on. Ja onneks joitakin ratkaisujaki ollaan pystytty kehittämään esimerkiks just tää rauhantyö, mikä tapahtuu paikallisesti näissä yhteisöissä, ja hienona esimerkkinä toi jalkapallohanke ja jalkapallon pelaaminen eri yhteisöjen välillä. Se kuulostaa ihan mahtavalta jutulta.
Elisa [00:24:27]:
Joo ja tytöille on sit ja nuorille naisille semmosia omia tavallaan nuorten naisten ryhmiä, missä he voi tavata toisiaan.
Ulriikka Myöhänen [00:24:38]
Okei, kiva. No te ootte ollu siellä nyt sen pari viikkoa kuvaamassa yhteisvastuudokumenttia, niin millä tavalla tää paikallinen yhteisö on ottanu teidät vastaan?
Elisa [00:24:48]:
No kyllähän luonnollisesti ollaan herätetty aika paljon huomioo perinteisesti jo sen puolesta, millasella kalustolla me tullaan ja liikutaan. Ja siitäki syystä, että tää ei oo perinteisen turismin aluetta ainakaan vielä ja näin. Mutta ihmiset on kyllä ketä ollaan tavattu, tosi ilosia ja toivottanu meidät tervetulleeks tosi kauniilla tavoilla ja ollu auttavaisia niin paljon ku voi. Ja sit on ollu tietysti vähän hyvä huomata, miten asiat toimii paikallisesti. Että meillä on ollu molemmilta puolilta paikallinen tällanen kyläpäällikkö tai aluepäällikkö matkassa mukana, niin se helpottaa myös sitä, miten päästään lähestymään. Hyvin perinteistä tai paikallisesti hyvin perinteisin tavoin täällä pitää vaan toimia, että kun menee ihmisiä tapaamaankin, niin se ei oo vaan niin, että koputetaan oveen, vaan ensin menee päällikkö ja sitte me mennää perässä ihmeteltäviks sinne. Mutta pääosin tosi positiivisesti.
Ulriikka Myöhänen [00:26:14]:
Joo. No siltä kyllä kuulostaa. Hyvä juttu. Mutta eiks sulla ollu nyt jotain kuvauksia tulossa tässä iltapäivälläki, niin mä taidan päästää sut jatkamaan hommia siellä Keniassa.
Elisa [00:26:26]:
Joo, kiitos. Kohta lähdetään taas tonne 30 asteen helteeseen rytyyttelemään.
Ulriikka Myöhänen [00:26:32]:
Oho. Tsemppiä paljon matkaan, ja turvallista kotimatkaa sitten, kun sen aika koittaa. En malta oottaa, että nään sen dogumentin
Yhteisvastuu 2023: Väkivalta jätti sydämen – kenialainen Festus Kipkorir löysi rauhan koulutuksen ansiosta
Väkivallan kierre ja ilmastonmuutos uhkaavat viedä tulevaisuuden Kenian Kerion laakson nuorilta. Tämä on tarina siitä, miten erään nuoren miehen onnistui siirtyä karjavarkauksista rauhan asialle.
LAUMA VAALEITA, ruskeita ja laikukkaita nautoja pysäyttää auton etenemisen kapealla hiekkatiellä. Pientareiden piikkipensaat, isot kivet ja punaruskeaan hiekkaan painuneet syvät kuopat eivät jätä edes nelivedolle tilaa väistää.
Auton keulan edessä uneliaat naudat katselevat autoa, mutta kiirettä niillä ei ole. Hiki kastelee kainalot, kun odotus aamupäivän paahteessa pitkittyy. Kuljettaja odottaa kuitenkin kärsivällisesti, että nauta yksi toisensa jälkeen siirtyy pois hitaasti eteenpäin ryömivän ajoneuvon tieltä.
Tämä on näky, josta kannattaa iloita. Kerion laaksossa Länsi-Keniassa asiat ovat hyvin, kun karja laiduntaa vapaasti. Naudat, kuten myös täällä harvinaisemmat kamelit, ovat arvokasta omaisuutta. Laakson yhteisöt varastavat karjaa toisiltaan. Väkivalta kiihtyy valitettavan usein konfliktiksi, joka ei säästele ihmishenkiä.
”Varkaat tappoivat isäni vuonna 2002. Olin silloin aika pieni. Menetin samalla myös tätini. Kaksi ihmistä kerralla”, kertoo Festus Kipkorir, 24, ja katselee ympärilleen.
Tässä samassa tien ja Keriojoen väliin jäävässä pusikossa isä oli paimentamassa perheen karjaa, ja täältä hänen ruumiinsa löydettiin. Naudat jatkoivat varkaiden ajamina matkaa todennäköisesti joen toiselle puolelle. Kipkoririn perheelle isän ja arvokkaimman omaisuuden menettäminen tiesi kovia aikoja.
Naudat ovat paimentolaisuudesta vahvasti elävien ihmisten tärkeintä omaisuutta Kenian Kerion laaksossa. Kun karja laiduntaa vapaasti, laaksossa vallitsee rauha. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Vaikka perheen taloudellinen tilanne heikkeni äkillisesti, Kipkorir onnistui käymään koulua kahdeksannelle luokalle asti. Isän kohtalo jäi silti raastamaan mieltä.
”Väkivalta jää sydämeen”, Kipkorir kuvaa kostonkierteeseen johtavaa tunnetta, jolta lapset ja nuoretkaan eivät välty.
Karjan varastaminen on osa kostonkierrettä ja mieheksi kasvamista
”Pitelin asetta ensimmäisen kerran 13-vuotiaana”, Kipkorir kertoo.
Kipkoririn mukaan jopa 10-vuotiaat pojat joutuvat osaksi väkivaltaa, kun karjavarkaiden välinen konflikti roihahtaa. Nuorimmat jätetään vartioimaan omaa kylää, vanhemmat pojat lähtevät yön pimeydessä miesten mukana naapurialueille. Karjan varastaminen joen toiselta puolelta on yhteisössä riitti, jonka myötä pojista kasvaa miehiä.
Festus Kipkorir piteli asetta ensimmäisen kerran ollessaan vain 13-vuotias. Isän väkivaltainen kuolema jätti sydämeen arvet, joita hän yritti paikata osallistumalla naapuriyhteisön kanssa käytyihin taisteluihin. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Miehet järjestäytyvät karjavarkausretkelle usein joukoksi, jossa voi olla lopulta jopa sata nuorta miestä. Iso joukko varmistelee ryöstöretken onnistumista, ja toisaalta pääluku luo pelotetta vastapuolelle.
”Ei sinne mennä tappelemisen vuoksi. Kerralla saatetaan viedä jopa kaksituhatta eläintä”, Kipkorir paljastaa.
Kipkorir on rakentanut peltikattoisen kaksi huonetta käsittävän talonsa itse. Ulkolämpötila on kohonnut yli kolmenkymmenen asteen, ja Kipkorir kutsuu vieraat kotinsa varjoihin. Kuuma maitotee, chiya, höyryää mukeissa.
On aika puhua ympäristösyistä, jotka ylläpitävät konfliktia Kerion laakson yhteisöjen välillä. Laakson heimot ovat perinteisesti elättäneet itsensä paimentolaisina. Karja, erityisesti naudat ja kamelit, ovat perheille yhtä aikaa kuin setelitukko lompakossa, luottokortti ja sijoitusrahasto. Nautoja myymällä perheet voivat maksaa laskuja ja laittaa lapsensa kouluun ja sijoittaa esimerkiksi yritystoimintaan.
Karja tarvitsee paljon syötävää ja sitä on paimennettava laajoillakin alueilla. Erityisesti viime vuosina tilannetta Kerion laaksossa on kiristänyt laidunmaiden supistuminen kuivina kausina. Ilmastonmuutos on tehnyt vuodenkierrosta epävakaan.
Keniassa sateet ovat viivästyneet erityisesti maan itä- ja pohjoisosissa Garissan ja Marsabitin alueilla, mutta myös täällä lännessä Kerion laaksossa syksy 2022 oli melko kuiva. Vuodenkierto on muuttunut arvaamattomammaksi, ja alueen maastossa olosuhteet eroavat toisistaan.
”Keriojoen toisella puolella maasto on aivan erilaista kuin tällä puolella. Hyvin kuivaa, ei puita, vain piikikkäitä puskia ja hiekkaa”, Kipkorir kertoo.
”Siksi naapurimme toiselta puolelta tuovat karjaansa yhä useammin myös joen tälle puolelle laiduntamaan. Se aiheuttaa riitoja, kun karjalle on vähän syötävää.”
Ilmastonmuutoksen vaikutuksesta elämä Kerion laaksossa Keniassa on muuttunut koko ajan haastavammaksi niille, jotka elättävät itseään yhä paimentolaisina. Kuivuuden vuoksi karjan laidunmaat ovat muuttuneet kehnommiksi etenkin laakson keskiosissa, mikä lisää eri heimojen välistä konfliktia ja väkivallan uhkaa. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Kipkorir asuu Keriojoen länsirannalla, eikä elämä täällä ole sidottu vain karjaan kuten joen kuivemmalla puolella. Laaksoa ympäröivät kukkulat kohoavat jopa kahden ja puolen kilometrin korkeuteen merenpinnasta. Rinteillä riittää kasteluvettä, mikä helpottaa vihannesten viljelyä. Heti rinteiden alapuolella kasvatetaan maissia, tomaattia, papuja ja papaijoita.
Kipkorir ohjaa istumaan mangopuun alle. Tässä on hänen uusi elämänsä, syy jättää karjavarkaudet: mangot, vihannesmaa ja niukkaa ravintoa tehokkaasti käyttävä lypsylehmä, joka tuottaa maitoa myytäväksi asti. Lehmä huiskii kärpäsiä hännällään, ja sen leuat jauhavat rauhallisina.
”Suurin syy karjavarkauksien vähenemiselle on se, että ihmiset ovat saaneet koulutusta maanviljelyyn eivätkä he ole enää riippuvaisia karjan laidunmaista”, Kipkorir sanoo.
Suuri puu seisoo hiljaisena todistajana. Tämän puun juurella Festus Kipkoririn yhteisön miehet kokoontuvat ennen ryöstöretkelle joen toiselle puolelle lähtöä. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Väkivallasta on vaikea päästää irti
Karjavarkaiden yhteisöstä on vaikea irrottautua, vaikka omat valinnat tuottaisivat surua ja pelkoa läheisille.
”Osallisuuteni karjavarkauksiin selvisi äidille, kun hän ei nähnyt minua hetkeen”, Kipkorir kertoo.
Äiti ei hyväksynyt pojan rikollista ja vaarallista elämää.
”Yritin selittää hänelle, että tässä on kyse minusta, ei hänen asioistaan. Siinä tilanteessa luulee olevansa oikeassa. Ei silloin kiinnosta kenenkään muun mielipide”, Kipkorir sanoo.
”Oikeasti minun mielipiteitäni ohjasi ryhmä, johon tunsin kuuluvani. Tunsin myös tarvetta kostaa isäni kuoleman.”
Salome Kiptoo ei koskaan hyväksynyt poikansa Festus Kipkoririn osallistumista karjavarkauksiin. ”Sanoin hänelle, että suvussamme ei ole koskaan ollut varkaita, etkä sinä voi olla ensimmäinen”, kertoo Salome Kiptoo. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Äiti Salome Kiptoo kertoo pelänneensä, palaako poika yöllisiltä retkiltä kotiin. Osa nuorista miehistä ei palaa, jotkut palaavat vammautuneina.
”Pelkäsin ja rukoilin aina, kun hän lähti. Muistan vielä, miten hyvä ja ahkera oppilas hän oli koulussa”, äiti sanoo.
Ilmastonmuutos aiheuttaa väkivallan uhkaa, joka saa lapset jättämään koulunkäynnin
Väkivallan kierre ja perheiden äkillinen köyhtyminen uhkaavat Kerion laaksossa myös lasten ja nuorten koulutusta. Esteet koulunkäynnille ovat sekä taloudellisia että turvallisuuteen liittyviä. Karjavarkaat ovat viime vuosina iskeneet alueella myös kouluihin ja jopa koululaisia retkelle kuljettaneeseen linja-autoon.
Festus Kipkoririn puoliso Francisca Kiptoo ripusti pyykkiä pienen perheen pihamaalla. Perheellä on Kenian Kerion laaksossa itse rakennettu pieni koti ja maapala, jossa he kasvattavat mangoja, vihanneksia ja maissia. Perheellä on myös lypsylehmä, jonka maitoa riittää myytäväksi. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Festus Kipkorir toivoo, että Kerion laakson rauha kestää ja hänen on mahdollista laittaa oma poikansa kouluun. Isänä hän haluaa lapsensa saavan hyvän koulutuksen, jotta tämä voi valita isompana paremman toimeentulon kuin karjankasvatuksen. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
”Osa Kerion laakson kouluista on menettänyt paljon oppilaitaan. Ne, joilla on rahaa, ovat siirtäneet lapsensa muualle kouluun. Jotkut eivät yksinkertaisesti päästä lapsiaan kouluun”, kertoo ohjelmapäällikkö Alexon Mwasi Kirkon Ulkomaanavusta (KUA).
Oikukas ilmastonmuutos lisää köyhyyttä. Unescon arvion mukaan noin kaksi miljoonaa 6–17-vuotiasta lasta Keniassa ei käy koulua. Heistä suurin osa on paimentolaisuudesta riippuvaisista perheistä ja asuu Kerion laakson kaltaisilla seuduilla.
“KUA tukee Kerion laaksossa ja muutamalla muulla kuivuudesta pahasti kärsivällä alueella köyhimpiä perheitä, jotta niiden lapset voivat palata kouluun. Tarkoituksena on tavoittaa noin 41 500 koulupudokasta”, sanoo Mwasi.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Kenialainen Festus Kipkorir kertoo tarinansa. Yhteisvastuukeräyksen tämän vuoden tuotoilla tuetaan muun muassa KUA:n koulutustyötä katastrofialueilla.
Koulutus pelasti tulevaisuuden
Kipkorir tietää olevansa onnekas, koska pystyi lopulta suorittamaan koulunsa loppuun siitä huolimatta, että perhe putosi köyhyyteen isän kuoltua. Hän uskoo koulutuksen auttaneen häntä jättämään karjavarkaudet. Kokemustensa perusteella hän on yrittänyt parhaansa mukaan taivutella entisiä ystäviään jättämään väkivaltaisen elämän taakseen.
”Olen muistuttanut, että myös he ovat käyneet koulua aivan kuten minä. Koulussa meille on opetettu yhteisöllisyyttä ja veljeyttä. Ei ole oikein tappaa ja varastaa.”
FC Tot on Kenian Kerion laaksossa pelaavat paikallinen jalkapallojoukkue, joka tekee yhteistyötä Keriojoen toisella puolella olevan naapuriyhteisön jalkapallojoukkueen kanssa. Joukkueessa pelaa sekä nuoria koululaisia että hieman vanhempia miehiä, jotka ovat Festus Kipkoririn tapaan entisiä karjavarkaita. Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Kipkoririn mukaan osa entisistä karjavarkaista on nykyisin hänen laillaan rauhan asialla. He pelaavat yhdessä nuorempien poikien kanssa samassa jalkapallojoukkueessa.
”Jalkapallo antaa mahdollisuuden tutustua naapureihimme joen toisella puolella. Ja pelaaminen on tappelua parempi tapa mitellä voimia”, Kipkorir sanoo.
”Me olemme rauhanlähettiläitä tällä puolella, naapurimme toisessa joukkueessa ovat rauhanlähettiläitä omalla puolellaan. Yhdessä lopetamme väkivallan.”
Salome Kiptoon suuret lempeät silmät loistavat, kun hän puhuu poikansa muutoksesta.
”En ensin uskonut, kun hän kertoi jättävänsä karjavarkaudet ja alkavansa viljellä maata. Lopulta aloin kuitenkin uskoa. Autoin Kipkoriria ostamaan siemeniä, jotta hän voi kasvattaa vihreitä linssejä ja papuja.”
Kipkoririn äiti Salome Kiptoo iloitsee vallitsevasta rauhasta ja siitä, että poika on alkanut viljellä maata ja perustanut perheen. ”Rauha tulee monen siunauksen kanssa.” Kuva: Antti Yrjönen / KUA
Pojalla on nyt oma pieni maatila ja perhe, vaimo ja poika. Aivan kuten äiti toivoi.
”Uskon, että kestävä rauha tulee monen siunauksen kanssa. Ei tarvitse pelätä, etteivät lapset palaa illalla kotiin. Yhteisössä tapahtuu hyviä asioita, kun on rauha. Kaikki hyötyvät”, sanoo Salome Kiptoo.
Kipkoririn oma poika on vielä pieni. Mitä nuori isä toivoo lapselleen?
”Haluan, että hän käy koulunsa.”
Juuri nyt on rauha. Koulupukuiset lapset kävelevät tien laitaa, suurten puiden varjoissa istuu eri ikäisiä ihmisiä ja matalien peltikattoisten kioskien ovet ja ikkunat ovat auki. Kuoppaisella tiellä kuorma-autot pomppivat ja huojuvat renkaidensa päällä ja miehet noukkivat niiden kyytiin tien laidalle kasattuja mangosäkkejä.
Teksti: Elisa Rimaila Kuvat: Antti Yrjönen
KIRKON ULKOMAANAPU (KUA) tukee Keniassa Yhteisvastuukeräyksen avulla lasten ja nuorten koulutusta alueilla, joilla ilmastonmuutos on lisännyt köyhyyttä ja turvattomuutta. Nuoret joutuvat monin paikoin osallisiksi eri yhteisöjen välisiin paikallisiin konflikteihin. Hankkeessa tuetaan koulunsa kesken jättäneiden nuorten paluuta kouluun. Materiaalisen tuen ja tukiopetuksen lisäksi erityisen haavoittuvassa asemassa olevat nuoret saavat psykososiaalista tukea. Hankkeessa rakennetaan ja kunnostetaan lisäksi kouluihin käymälöitä ja käsienpesupisteitä. Yhteisvastuu kerryttää KUA:n katastrofirahastoa, jonka avulla voidaan auttaa siellä, missä hätä on suurin.
Osallistu Yhteisvastuukeräykseen
Lähetä tekstiviesti APU30 (30 € lahjoitus) numeroon 16588 tai lahjoita valitsemasi summa MobilePaylla numeroon 85050.
Nairobilainen Christine Murugi rakastaa piirrettyjä, ja pian niistä voi tulla hänelle ammatti
Kirkon Ulkomaanapu on jo pitkään tukenut nuorten ammattiin valmistumista. Kampaajat, kokit ja mekaanikot ovat perinteisiä ammatteja, mutta muuttuvien työmarkkinoiden mukana myös koulutustarpeet muuttuvat. Keniassa koulutetaan nyt digiosaajia.
PIENESSÄ LUOKKAHUONEESSA Kenian pääkaupungissa Nairobissa istuu 18 nuorta näppäilemässä tietokoneita. Yksi opiskelijoista, Christine Murugi, pyörittelee Kätyrit-elokuvasta tuttua 3D-mallia ja miettii, mikä on paras tapa animoida hahmon käsi.
20-vuotias Murugi opiskelee Kirkon Ulkomaanavun luovien alojen (Creative Industries) -ohjelmassa animaattoriksi. Opinnoissaan hän harjoittelee luomaan kolmiulotteisia hahmoja ja liikuttamaan niitä.
”Pidän todella paljon piirretyistä. Ne ovat niin hauskoja, rakastan niiden tarinoita. Minusta olisi mielenkiintoista olla mukana luomassa piirrettyjä”, Murugi kuvailee.
Tällä hetkellä Murugia inspiroi muun muassa Disneyn animaatioelokuva Bolt, joka kuvaa koiran elämää tv-tähtenä. Murugi ammentaa ideoita myös aniomaatiosarja DC League of Super Petsistä, joka kertoo supersankareiden lemmikkieläimistä.
Luovien alojen koulutusohjelmasta valmistutaan graafikoiksi, digimarkkinoijiksi ja animaattoreiksi
KUA:n luovien alojen koulutusohjelma on ilmainen ja suunnattu vähävaraisille opiskelijoille. Opiskelijat kouluttautuvat ohjelmassa esimerkiksi graafikoiksi, digimarkkinoijiksi tai animaattoreiksi. Christine Murugi on onnellinen mahdollisuudesta, sillä ilman sitä yksinhuoltajaperheen ainokaisella ei olisi mahdollisuutta opiskella.
Christine Murugi riemuitsee mahdollisuudesta tehdä animaatioelokuvista itselleen ammatin Kirkon Ulkomaanavun luovien alojen koulutusohjelmassa Kenian Nairobissa. Kuva: Björn Udd / KUA
”Kun korona tuli, äidin rahatilanne kiristyi entisestään. Silloin jouduin jäämään pois koulusta.”
Toimeton Christine Murugi muutti asumaan setänsä luo, jotta äiti pystyi työskentelemään enemmän. Sedän luona Murugilla oli enemmän seuraa, ja hän pystyi myös auttamaan setäänsä kotiaskareissa.
”Onneksi kuulin tästä ohjelmasta, niin sain tilaisuuden jatkaa opiskelua.”
Opintojen alku jännitti. Animointi on maailmanlaajuisesti ja myös Keniassa miesvaltainen ala, ja Christine Murugi on luokkansa ainoa nainen.
”Tullessani olin ainoa tyttö 18 oppilaan luokalla. Aluksi se oli aika jännittävää, mutta nyt olen ystävystynyt luokkatovereitteni kanssa, joten voin olla vapautuneempi”, hän sanoo.
Koulukaverit ovat alkujännityksen jälkeen yksi opintojen parhaita puolia. Murugi pitää uusista ystävistään. Hänestä on erityisen hauskaa pallotella ideoita ja vaihtaa ajatuksia luokkakavereidensa kanssa.
Älypuhelimet ovat Keniassa tietokoneita tutumpia
Vaikka älypuhelimet ovat yleisiä Keniassa, joillekin opiskelijoille tietokone on yhä täysin tuntematon esine. Kaikki koulutusohjelman opiskelijat käyvät tietotekniikan peruskurssin.
Christine Murugi osasi käyttää tietokonetta jo entuudestaan. Hänellä oli lukiossa tietokonetunteja, joten perustoiminnot ovat tuttuja. Muutenkin opinnot ovat sujuneet suunnitellusti.
”Olen ehkä luokan paras”, hän naurahtaa. ”Tai ainakin pärjään hyvin.”
Nairobilainen Christine Murugi harjoittelee animoidun hahmon rakentamista kannettavalla tietokoneellaan. Kuva: Björn Udd / KUA
Hyvästä menestyksestä huolimatta tulevaisuus arveluttaa Murugia hieman. Keniassa digiteollisuus on nousussa, mutta kilpailu on kovaa ja maailmanlaajuista. Vakituisen työpaikan löytäminen saattaa olla kiven takana, ja moni toimii freelancerina.
”Onhan se vähän lannistavaa välillä, mutta olen silti optimistinen. Tiedän olevani todella hyvä animaattori, joten olen varma, että pystyn myymään taitojani.”
Christine Murugi on päättäväinen. Ei ole kahta sanaa siitä, mitä hän haluaisi tehdä tulevaisuudessa.
”Ehdottomasti elokuvia! Rakastan elokuvia, ja niitä haluan tehdä. Voisin tällä koulutuksella luoda esimerkiksi verkkosivuja, mutta ainakin toistaiseksi tähtään elokuvateollisuuteen.”
Ukrainalaisperheen äiti haavoittui raketti-iskussa, isä on viettänyt vuoden armeijan riveissä ja lapset kaipaavat huoletonta arkea. Starodubin perheen vuosi on ollut henkisesti rankka kuten monissa ukrainalaisperheissä. Kun Ukrainan sotaa on käyty jo lähes vuosi, he toivovat tavallista elämää ilman ilmahälytyksiä.
10-VUOTIASMaria katsoo keskittyneesti peiliin ja levittää violettia väriä ronskisti luomilleen. Äiti Oksana istuu vieressä ja tuijottaa kauhunsekaisin ilmein tyttärensä touhuja.
Starodubin perheessä Pohjois-Ukrainan Tšernihivissä vietetään tammikuun puolivälissä juliaanisen kalenterin mukaista uutta vuotta. Naapuruston lapset piipahtelevat ovilla laulamassa ja saavat palkaksi makeisia ja pikkurahaa.
Maria virnistää äidilleen ja pohtii, millaisen karkkisaaliin hän mahtaa saada kasaan illan aikana. Meikin pitää olla näyttävä, sillä laulamaan mennään värikkäisiin huiveihin ja kukkapantoihin sonnustautuneina.
Päällisin puolin kaikki vaikuttaa normaalilta, mutta itse asiassa mikään ei ole. On onnekasta, että perheen lapset Maria ja Kyryl saavat tänään nauttia sekä isänsä läheisyydestä että äitinsä ruokapatojen antimista. Viimeinen vuosi on ollut perheelle tuskallinen.
Kulunut vuosi on ollut ukrainalaisperheille raskas. Oksanan mukaan rutiinit auttavat jaksamaan, mutta uuden vuoden viettäminen ei tunnu samalta kuin aiemmin. Oksana sytytti kynttilän kirkossa, joka sijaitsee sotilassairaalan lähellä. KUVA: ANTTI YRJÖNEN / KUA
Räjähdys rikkoi kodin ikkunat
Pahaenteinen. Niin Oksana kuvailee maaliskuun 6. päivän aamua vuonna 2022. Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli kestänyt pari viikkoa, ja Tšernihiv oli ankaran tulituksen alla.
Oksana oli aamupäivällä vapaaehtoistöissä koululla, jossa hän opettaa ukrainan kieltä. Elintarvikealalla uraa tehnyt perheen isä Mykola oli värväytynyt Ukrainan armeijan alueellisiin joukkoihin.
Iltaviiden aikaan Oksana komensi lapset perheen kodin ikkunattomalle käytävälle, talon suojaisimpaan paikkaan. Sen lattialla äiti ja lapset olivat nukkuneet kaikki yöt hyökkäyksen alusta lähtien. Oksana itse kärsi kuumeesta ja lepäsi pimeän kodin makuuhuoneessa. Hän puhui miehensä kanssa puhelimessa, kun räjähdys tuli. Ikkunat paiskautuivat sisään, ja tavarat lentelivät.
“Ymmärsin, että jaloilleni kävi jotain. Olin shokissa. Viskelin rojua pois jalkojeni päältä ja raahauduin lasteni luo”, Oksana kuvailee.
“Näin heti, ettei äiti ollut kunnossa. Verta oli hirveästi. Lantio oli murtunut”, 15-vuotias Kyryl kommentoi ja muistelee, kuinka he yhdessä sitoivat haavaa pikkusiskon ponikuvioisella villapaidalla. Puhelinlinjoille yksin jäänyt Mykola ymmärsi tilanteen ja alkoi järjestää vaimolleen apua yhdessä muiden sotilaiden kanssa.
Koko perhe muistaa vieläkin, miten 10-vuotias Maria parkui tuona iltana sydäntä särkevästi.
Opettaja Oksana Starodubin koulu Ukrainan Tšernihivissä on tammikuussa 2023 pakkasasteilla. Oppilaat ovat etäopetuksessa, ja koulun kirjaston kirjat on säilötty pusseihin. KUVA: ANTTI YRJÖNEN / KUA
Lasten ei pidä jäädä yksin sodan traumojen kanssa
Sodassa lapset näkevät ja kuulevat jo pieninä asioita, joita lasten ei koskaan pitäisi kokea.
Starodubin perheessä menneen vuoden tapahtumista puhutaan avoimesti, etteivät lapset jäisi yksin ajatustensa kanssa. Erityisesti Maria on oirehtinut tapahtumia jälkikäteen. Oksana kertoo, ettei perhe ole vielä tarvinnut psykologin apua, mutta arvelee, että sekin on paikallaan aikanaan.
Aikuisetkaan eivät ole välttyneet traumoilta. Oksana muistelee, miten hän haavoittumisensa jälkeen makasi liikuntakyvyttömänä sairaalan viidennessä kerroksessa ja kuunteli pommituksia.
“Hoitajat kiirehtivät pommisuojaan ja käskivät meitä potilaitaan rukoilemaan. Sairaalan ikkunat helisivät”, Oksana kertaa tapahtumia tuskainen katse silmissään.
Kriisin keskellä ihmismieli kaipaa rutiineja ja normaaliuden tunnetta, ja niitä on yritetty vaalia myös Starodubin perheessä pitkin poikkeuksellista vuotta. Tytär Maria osallistui viime kesänä Kirkon Ulkomaanavun ja paikallisen kumppanijärjestön DOCCUn järjestämiin kesäkerhoihin.
“Se oli ihanaa”, huudahtaa Maria. “Katsoimme videoita ja liikuimme yhdessä. Eniten pidin lautapeleistä. Niitä pelatessa tapasin tytön, josta on tullut sittemmin hyvä ystäväni.”
Kerhoja järjestettiin heinä-elokuussa, ja niissä lapsille tarjottiin myös psykososiaalista tukea. Maria piti kerhoista niin paljon, että hän osallistui niihin koko kesän ajan.
10-vuotias Maria auttoi äitiään Oksanaa uuden vuoden aaton illallisen kattamisessa. KUVA: ANTTI YRJÖNEN / KUA
Raketti-isku autioitti koulun
Venäläisjoukot vetäytyivät Tšernihivin alueelta maalis-huhtikuun vaihteessa. Tammikuussa 2023 edellisen kevään kauheuksista muistuttavat pommitetut rakennukset, viikoittaiset ilmahälytykset ja jatkuva sähköpula.
Oksanan oma koulu on kylmillään. Raketti-iskussa rikki menneet ikkunat on jo korjattu, mutta lämmitysjärjestelmän viat pitävät koulun pakkasasteilla. Seinät ovat monin paikoin lommoilla raketti-iskujen jäljiltä. Oksana opettaa etäyhteyksin.
“Haluaisin päästä takaisin kouluun, omalle liitutaululle, nähdä lapset nauramassa”, Oksana pohtii ja pyyhkii silmäkulmiaan.
Hän kertoo palanneensa opettamaan elokuussa, kun jalat oli leikattu ja liikkuminen alkoi onnistua.
“Tapasin silloin jo keväällä valmistuneita oppilaitani. Huomasin, että yhdeksäsluokkalaisista oppilaistani oli kasvanut puolessa vuodessa aikuisia. Sota tekee sen lapsille.”
Oksanan mukaan opetukseen palaaminen on ollut voimaannuttava kokemus. Oksana puhuu koulutuksen eturintamasta, siitä, miten tärkeää se on ukrainalaislasten tulevaisuuden kannalta. Hän kertoo, miten sota on kasvattanut lasten ja nuorten kiinnostusta Ukrainan historiaa ja kulttuuriperinnettä kohtaan. Se lämmittää äidinkielen opettajan mieltä.
”Kun sota loppuu, haluan olla kotona lasteni kanssa”
Tammikuun 13. päivän iltana Starodubin perheen keittiössä riittää säpinää. Vanhan ortodoksisen perinteen mukaisesti päivä on ennen kaikkea Pyhän Basileios Suuren juhla. Pyhimys suojelee yhteisöjä ja kaikista heikoimmassa asemassa olevia.
Mykola on päässyt armeijasta neljän päivän lomille. Maria antautuu vähän väliä isänsä suukoteltavaksi ja esittelee laulamalla hankkimaansa karkkisaalista. Kyryl suunnittelee illaksi miesten välistä shakkipeliä ja rapsuttaa perheen kissaa Lordia, joka on hakeutunut paikalleen keittiön patterin lämpöön.
15-vuotias Kyryl tunnetaan varsinaisena shakkihaina. Isä Mykola hävisi tämänkin erän. KUVA: ANTTI YRJÖNEN / KUA
Oksana paistaa pannulla ukrainalaisia lettuja, jotka täytetään raejuustolla ja kuivatuilla hedelmillä. Pöydän antimissa on suomalaisille paljon tuttua: nämä ovat kaalikääryleiltä, tuossa on jotain rosollin tapaista ja tässä piiraassa maistuu maksalaatikko.
Tarjolla on myös kutiaa, ukrainalaista joulun ja uuden vuoden herkkua, jota valmistetaan ohraryyneistä, rusinoista, pähkinöistä ja hunajasta. Pyhän Basileioksen päivänä pöydässä pitää olla myös sianlihaa, sillä sen uskotaan lisäävän perheen vaurautta.
Mykola katselee lapsiaan ja vaimoaan lämpimästi, arvoituksellinen hymynkare huulillaan.
“Uudelta vuodelta toivomme voittoa ja Ukrainan hyvinvointia. Kun sota loppuu, haluan olla kotona kasvattamassa lapsiani. Haluan tavallisen elämän ilman ilmahälytyksiä”, Mykola suunnittelee.
Myös lasten puheissa vilahtelevat hyvin arkiset unelmat. Viime kesänä ei päästy uimaan, koska kaupungin hiekkarannan puhuttiin olevan miinoitettu. Rentojen kesäpäivien lisäksi Maria haaveilee matkustavansa kotimaassaan ja näkevänsä kaikki paikat, joista on lukenut.
Juttu keskeytyy, kun ovikello soi. Jälleen yksi rooliasuihin pukeutunut lapsikatras kajauttaa laulut oven suussa. Lähtiessään lapset toivottavat vielä perheelle kaikkea hyvää: terveyttä, rauhaa, yhdessä oloa.
Onnea tarvitaan, sillä Oksana ja Mykola kantavat mielessään raskasta tietoa. Sota jatkuu, ja Mykola on saanut siirron lähemmäksi eturintamaa.
Teksti: Ulriikka Myöhänen Kuvat: Antti Yrjönen
Naapuruston lapset tulivat ovelle laulamaan perinnelauluja. Palkaksi lapset saivat makeisia. KUVA: ANTTI YRJÖNEN / KUA
KUA panostaa Ukrainassa koulutukseen ja psykososiaaliseen tukeen
Kirkon Ulkomaanavun työ Ukrainassa alkoi helmikuussa 2022 hätäapuna, jota järjestettiin yhteistyössä unkarilaisen kumppanijärjestön Hungarian Interchurch Aidin kanssa. Sittemmin Kirkon Ulkomaanapu on perustanut Ukrainaan oman maatoimiston ja aloittanut koulutusteemaisen työn Pohjois-Ukrainan Tšernihivissä. Kumppanijärjestöjen avulla apua toimitetaan myös muualla Ukrainassa.
Kirkon Ulkomaanavun kesäkerhoihin osallistui miltei 6 000 lasta. Lisäksi noin 530 opettajaa on saanut koulutusta ja 70 opettajaa ja koulupsykologia on osallistunut erityiseen psykososiaalisen tuen koulutukseen.
KUA:n, kansainvälisen Pelastakaa Lapset -järjestön, People in Needin ja War Child Hollandin yhteinen 14 miljoonan EU:n rahoittama projekti tavoittaa vuoden 2023 aikana 45 000 lasta. Osana projektia kunnostetaan sodan särkemiä kouluja, annetaan psykososiaalista tukea ja koulutetaan opettajia.
Osalla meistä ruokaa on roskiin asti, toisilla ei lähes lainkaan. Monilla ruokaa on, mutta se ei ole riittävän ravitsevaa. Listasimme 10+1 asiaa, jotka vaikuttavat tulevaisuuden ruoantuotantoomme.
1. Ruokaa riittää kyllä – teoriassa.
Maailmassa on paitsi nälänhätää myös yltäkylläisyyttä. Nyt globaalisti tuotettu ruoka riittäisi kaikille, jos se jakautuisi oikeudenmukaisesti. Vaikka ruoantuotannon resursseissa on valtavasti alueellisia eroja, kokonaisuutena ongelma ei ole riittämättömässä ruoantuotannossa vaan toimimattomassa ja epäreilussa ruokajärjestelmässä.
Ilmastonmuutos on jo aiheuttanut pitkiä kuivuusjaksoja, entistä intensiivisempiä myrskyjä ja muita sään ääri-ilmiöitä, jotka kaikki vaikuttavat viljelyn onnistumiseen ja satonäkymiin. Siksi ruoantuotannossa tarvitaan sekä päästövähennyksiä että ilmastonmuutokseen sopeutumista. Ruokajärjestelmä itsessään aiheuttaa merkittäviä päästöjä. Sen vuoksi on mietittävä tarkkaan, miten esimerkiksi maankäytössä, ruoankuljetuksessa ja ruokahävikissä voidaan jatkossa vähentää päästöjä. Koska ruokajärjestelmä on myös merkittävä päästöjen aiheuttaja, sen kaikkia vaiheita aina maankäytöstä ruoan kuljettamiseen ja ruokahävikkiin on hyödynnettävä keinona vähentää päästöjä.
3. Konfliktit tyhjäävät tiloja ja lautasia.
Viimeistään Ukrainan sota on osoittanut, kuinka moni kehittyvä maa on riippuvainen Venäjällä ja Ukrainassa tuotetusta edullisesta viljasta. Konfliktit kuitenkin häiritsevät ruoantuotantoa, -kuljetuksia ja -myyntiä kaikkialla maailmassa. Kun väkivaltaisuudet pakottavat ihmiset jättämään kotinsa, taakse jäävät usein myös viljelymaat ja elinkeino, jonka turvin ruokaa on aiemmin hankittu. Ilmastonmuutos niukentaa resursseja, mikä puolestaan aiheuttaa tulevaisuudessa konflikteja.
4. Tuotannon yksipuolisuus uhkaa monimuotoisuutta.
Noin kahdella kolmasosalla maailman peltoalasta kasvatetaan yhteensä vain yhdeksää kasvilajia, vaikka viljeltäviä kasvilajeja olisi tuhansia. Tehotuotannon yksipuolisuus köyhdyttää maaperää sekä lisää kasvitautien ja tuholaisten vaaraa. Parempi vaihtoehto on viljellä vaihtelevasti erilaisia lajikkeita ja panostaa agroekologiseen viljelyyn eli kestävän kehityksen periaatteiden mukaiseen tuotantoon.
5. Nousevat hinnat ja inflaatio kurittavat keskiluokkaakin.
Ruoan hinta ja inflaatio ovat nousseet niin korkeiksi, että yhdessä esimerkiksi energian hinnannousun kanssa keskiluokkakin päätyy laskemaan rahojaan. Tilanne on katastrofi köyhille, jotka jo ennen nykyisiä kriisejä elivät ateria kerrallaan. Elintarvikejätit ja niiden omistajat kuitenkin hyötyvät. Joidenkin mielestä tilanteeseen pitäisi puuttua poliittisesti esimerkiksi äärimmäistä rikkautta ja yhtiöiden mittavia voittoja verottamalla. Se tosin on hankalaa, sillä monet jättiyhtiöt ovat monikansallisia.
6. Ruoan kuuluu olla ravitsevaa.
Yksi avainkysymys ruoantuotannon tulevaisuudessa ja ruokajärjestelmän toimivuudessa on ruoan ravintosisältö: ruoan on oltava terveellistä ja ravitsevaa. Ei ole järkevää tuottaa valtavia määriä samoja ruokalajeja, jotka eivät ole millään mittarilla ravitsemuksellisesti parhaita. Lisäksi epäterveellinen ruoka on tällä hetkellä usein halvempaa kuin terveellinen ruoka. Parempi ruokavalio sekä tekisi meistä terveempiä että auttaisi vähentämään päästöjä.
7. Kohti kasvisruokavaliota?
Varsinkin teollisuusmaissa syödään aivan liikaa lihaa ja eläinperäisiä tuotteita. Kasvipohjaiseen ruokavalioon siirtyminen auttaisi niin terveysongelmien ratkaisemisessa, päästövähennysten tekemisessä kuin maankäytön monipuolistamisessa. Aivan kaikkiin tilanteisiin sopiva ratkaisu kasvisruoka ei välttämättä ole, sillä esimerkiksi paimentolaisilla eläintuotteet voivat olla ainoa proteiinin lähde.
8. Ruokahävikistä on päästävä eroon.
YK:n mukaan lähes puolet maailmassa tuotetuista hedelmistä ja vihanneksista päätyy hukkaan, samoin noin kolmasosa kaikesta ruoasta. Ruokahävikin ja jätteen määrä vastaa rahassa satoja miljardeja euroja joka vuosi. Vaikka kaikesta hävikistä ei koskaan päästä eroon, pienilläkin teoilla nykyistä hukkaan heittämistä voitaisiin vähentää merkittävästi.
9. Paikallisuus kunniaan.
Koronaviruspandemia ja Ukrainan sota ovat näyttäneet, kuinka vaarallista liiallinen riippuvuus globaaleista arvoketjuista voi olla. Monipuolinen ja jättiyhtiöitä pienimuotoisempi ruoantuotanto voisi parantaa paikallisten ruokaturvaa, luoda mahdollisuuksia biodiversiteetin turvaamiselle ja tarjota elinkeinoja paikallisyhteisöille.
10. Innovaatiot ja teknologiat ovat jo olemassa.
Ruoantuotannon haasteisiin vastaamiseksi ei tarvita uusia teknologisia mullistuksia tai täysin uusia menetelmiä: suuri kirjo käytännön keinoja on jo käytettävissämme. Tulevaisuuden teknologioiden sijaan voimme katsoa taaksepäin ja oppia siitä, miten aiemmat sukupolvet maitaan viljelivät. Akroekologinen lähestymistapa auttaa kasvattamaan yhteisöjen resilienssiä ja tukee paikallisia viljelijöitä.
+1: KUA tukee toimeentuloa esimerkiksi käteisavustuksin.
Monissa paikoissa ruokaa on kyllä saatavilla, mutta sen hinta on karannut köyhimpien ulottumattomiin. Kirkon Ulkomaanapu auttaa ruokaturvan kanssa taistelevia ihmisiä esimerkiksi käteisavustuksilla, joiden turvin perheet voivat ostaa ruokaa. Lisäksi KUA tukee kouluttautumista ja toimeentulon itsenäistä hankkimista esimerkiksi yrittäjyyskasvatuksella. Rauhantyössä rakennetaan vakaampia yhteisöjä konfliktiherkillä alueilla.
”Pelkään, ettei sateita enää tule” – Pohjois-Kenian paimentolaiset ovat menettäneet kuivuuden vuoksi kaiken
Itä-Afrikka sinnittelee ennennäkemättömän kuivuuden keskellä. Lokakuusta 2020 alkaen neljä perättäistä sadekautta on jäänyt vaisuiksi, ja viideskin uhkaa epäonnistua. Pohjois-Keniassa paimentolaisväestö on menettänyt koko omaisuutensa eli karjansa, joka on perinteisesti ollut alueen ylivoimaisesti suosituin sijoituskohde.
SHEDO ISACKO ROBA, 25, aloitti taivalluksensa lähimmälle porakaivolle ystäviensä kanssa edellispäivänä. Matkaa on noin 40 kilometriä, ja olosuhteisiin tottunut nuori nainen taittaa sen parissa päivässä. Shedo Isackon kotikylässä, Pohjois-Kenian Garerussa, ei ole vettä.
Shedo Isacko tietää, miten epäonnistuneet sadekaudet toisensa jälkeen koettelevat paikallisten ihmisten elämää.
Kaikkialla leijuva hiekkapöly on vaikeaa pestävää vaatteista. Vettä saadakseen Shedo Isacko Roban, 25, pitää kävellä 40 kilometriä. Kuva: Björn Udd / KUA
“Viimeisen kahden vuoden ajan olen tullut tänne hakemaan vettä ja etsimään ruokaa lapsilleni”, Shedo Isacko kertoo pestessään pyykkejään kaivolla.
Pyykit ovat hiekkapölystä niin likaisia, että vesi muuttuu heti ruskeaksi ja huuhtelukertoja tarvitaan useampia.
Pyykinpesun päätteeksi Shedo Isacko täyttää kuluneen näköiset keltaiset muovikannut vedellä ja sitoo ne aasin selkään kotimatkaa varten. 40 litraa vettä riittää viisihenkisen perheen tarpeisiin kahdeksi päiväksi, mutta ruokaa Isacko ei kuivuuden takia löydä tarpeeksi.
“Jaamme perheen kesken sen, minkä saamme. Välillä meillä on ruokaa, välillä meillä ei ole. Elämä on kovaa.”
Ensimmäisenä kuolee karja
Isackon perhe elää paimentolaisina, kuten valtaosa seudun asukkaista. Kuivuus on tappanut perheen karjan miltei kokonaan, ja Shedo Isacko suree paitsi menetettyä omaisuutta myös tulevaa.
“Pelkään, ettei sateita tule enää. Kun karja on jo kuollut kuivuuteen, tulemme seuraavaksi menettämään ihmishenkiä. Sitä pelkään.”
Virallisten tietojen mukaan Keniassa ei ole vielä toistaiseksi kuollut ihmisiä kuivuuteen tai ruokapulaan. Naapurimaa Somaliassa tilanne on jo askelia pidemmällä: YK:n raportin mukaan tuhannet ihmiset olivat menehtyneet lokakuun puoleenväliin mennessä ja jopa puoli miljoonaa ihmistä on vaarassa kuolla. Myös Pohjois-Keniassa Marsabitin alueen terveysviranomaiset ovat kehityksestä hyvin huolissaan.
“Tällä hetkellä kuolemat alueella eivät suoraan johdu aliravitsemuksesta, mutta liittyvät vahvasti siihen. Moni kuolema varsinkin vanhusten keskuudessa johtuu sairauksista, jotka iskevät aliravittuun ihmiseen”, sanoo Marsabitin terveysviranomaisten ravitsemusjohtaja Bokayo Arero.
Pohjois-Kenian Marsabitissa itsensä perinteisesti paimentolaisina elättäneet ihmiset kärsivät pahimmin kuivuudesta, joka alkoi jo vuonna 2020. Vedenhakumatkat ovat venyneet kymmenien kilometrien mittaisiksi ja karjaa on kuollut jo paljon ravinnon ja veden puutteeseen. Kuva: Björn Udd / KUA
Aliravitut ihmiset sairastuvat muita helpommin esimerkiksi keuhkokuumeeseen, ripuliin ja tuberkuloosiin. Vanhusten lisäksi erityisen haavoittuvassa asemassa ovat lapset, raskaana olevat naiset sekä vammaiset. Syyskuussa 2022 teetetyn terveysseulonnan mukaan 92 prosenttia Marsabitin alle viisivuotiaista kärsii aliravitsemuksesta, ja heistä noin puolet on saanut kiireellistä hoitoa.
Varsinkin lasten kohdalla aliravitsemus johtaa hyvin vakaviin, loppuelämän kestäviin seurauksiin.
“Sekä fyysinen että henkinen kasvu kärsivät aliravitsemuksesta”, muistuttaa Bokayo Arero.
Ruokapula koettelee myös henkisesti. Ihmiset, joiden koko omaisuus kirjaimellisesti kuivuu kasaan, voivat helposti kärsiä mielenterveysongelmista.
“Väestö täällä on täysin riippuvainen tuotantoeläimistään. Ihmiset tekevät itsemurhia, kun he huomaavat, ettei heillä ole enää mitään”, sanoo Bokayo Arero.
Aliravitsemus heikentää jo oppimistuloksia ja lisää poissaoloja Marsabitin alueella. Kuva: Björn Udd / KUA
Nälkä aiheuttaa poissaoloja koulusta
Ruokapula ja kuivuus näivettävät myös koulunkäyntiä. Boru Haron kyläkoulun pihalla seisoo muutama kuivettunut puu, joiden varjossa energisimmät lapset leikkivät. Muut oppilaat istuvat koulurakennusten kattojen alla huilaamassa.
Koulun rehtori Wako Salesa Dambi kertoo, että lapset jäävät kuivuuden ja ruokapulan takia pois koulusta. Kouluun tulevat oppilaat ovat yleensä väsyneitä, ja keskittyminen tunneilla tuottaa hankaluuksia.
Rehtori Wako Salesa haluaisi tarjota oppilaille kouluruokaa, mutta tällä hetkellä se ei ole mahdollista. Kuva: Björn Udd / KUA
“Minusta ihan ihmisyydenkin kannalta on tärkeää, että oppilaat saisivat perustarpeensa tyydytettyä. Jos heillä on vatsat täynnä, he kuuntelevat, oppivat ja saavat läksynsä tehtyä”, Wako Salesa sanoo.
Aiemmin valtio tuki kouluruokailua, mutta tällä hetkellä tukea ei ole saatavilla. Resurssit ovat vähäiset elokuun vaalien jäljiltä. Vaalien jälkeinen vallanvaihdos on lähes kokonaan pysäyttänyt rahaliikenteen valtion ja paikallishallinon välillä.
Kouluruokailu on lapselle tärkeä ateria ja monille syy tulla kouluun. Varsinkin nuorimmat oppilaat jäävät kuitenkin herkästi kotiin, jos he eivät ole saaneet ruokaa edeltävänä iltana. 12-vuotias George Guyo on palanut kouluun kymmenen päivän poissaolon jälkeen, ja istuu nyt eturivillä oppimassa, miten kelloa luetaan.
“Vanhemmillani ei ole rahaa ruokaan, joten en pystynyt tulemaan kouluun. Kun en saa tarpeeksi ruokaa, terveydentilani heikkenee.”
12-vuotias George Guyo oli koulusta kymmenen päivää pois, koska kotona ei ollut ruokaa. Kuva: Björn Udd / KUA
George Guyo huomaa selkeästi, että nälkäisenä koulunkäynti vaikeutuu ja oppimistulokset heikkenevät.
“Kun minulla on nälkä, ajattelen ruokaa koko ajan, enkä pysty keskittymään tunnilla.”
“Suurin toiveeni on, että meille lapsille riittäisi ruokaa ja, että meillä olisi mahdollisuus tasapainoiseen ruokavalioon.“
Keniassa järjestetään joulukuussa kansalliset kokeet peruskoulunsa päättäville kahdeksasluokkalaisille. Kokeen tulos määrittää pitkälti, mihin oppilas jatkaa peruskoulun jälkeen. Wako Salesa sanoo, että tulokset tulevat kärsimään ruokapulan takia.
“Hyvän koetuloksen saaminen tulee olemaan vaikeaa niille lapsille, jotka ovat joutuneet jättämään aamiaisen ja lounaan väliin. Olisi hienoa, jos pystyisimme tarjoamaan oppilaille ruokaa, mutta se näyttää mahdottomalta. Vanhemmatkin ovat tällä hetkellä niin köyhiä, että heilläkään ei ole varaa lähettää lounasta mukaan kouluun”, Wako Salesa kuvailee toivottoman oloisena.
Kuin pörssiromahdus Suomessa
Yksi isoimmista syistä alueen tämänhetkisen köyhyyteen on, että suurin osa karjasta on joko kuollut tai niin huonossa kunnossa, että se on menettänyt arvonsa. Aiemmin lehmä myytiin 20 000 Kenian shillingillä eli noin 160 eurolla. Nyt lehmän arvo on laskenut jopa 500 shillinkiin eli noin neljään euroon, sillä karja on kurjassa kunnossa ja moni yrittää samanaikaisesti myydä eläimiään teurastajalle.
Paikallisesti tilanne vertautuu täydelliseen pörssiromahdukseen Suomessa, sillä paimentolaisväestö on perinteisesti sijoittanut koko omaisuutensa karjaan.
50-vuotias Elema Gufu Sharamu on omien sanojensa mukaan ollut paimentolainen syntymästään asti. Hän on tuonut kamelilaumansa juomaan Kirkon Ulkomaanavun kunnostamasta kaivosta. Hänellä oli aiemmin paljon lehmiä ja vuohia, mutta suurin osa niistä on kuollut kuivuuden luomaan ruokapulaan.
“Aiemminkin on ollut kuivia jaksoja, mutta tämä kaksivuotinen kuivuus on täysin poikkeuksellinen. Olosuhteet ovat johtaneet siihen, ettei ruoho kasva eikä eläimillä ole mitään syötävää.”
Paimentolaisena Elema Gufu on tottunut liikkumaan. Lähimmälle porakaivolle hän taivaltaa kahdeksan tuntia.
“Tämä kaivo on meille hyvin tärkeä. Jos sitä ei olisi joutuisimme matkaamaan vielä pidemmälle.”
Elema Gufu Sharamu on koko elämänsä ollut paimentolainen ja sijoittanut rahansa karjaan, mutta nyt iso osa hänen karjastaan on kuollut. Kuva: Björn Udd / KUA
Sharamun perheeseen kuuluu kaksi vaimoa ja yhdeksän lasta. Aiemmin hän pystyi helposti elättämään heidät, mutta tällä hetkellä tilanne on toinen.
“Vien karjaa markkinoille ja myyn sitä siellä, mutta hinnat ovat pudonneet rajusti. Minulla ei riitä rahaa ruokaan, ja välillä joudumme jättämään lounaita väliin. Tuntuu pahalta, että minulla ei ole tarpeeksi ruokaa perheelleni.”
Tällä hetkellä Elema Gufu Sharamu lainaa ruokaa naapureiltaan, mutta se ei ole kestävä ratkaisu. Hän pelkääkin perheensä puolesta.
“Jos tämä kuivuus jatkuu ja loput karjastani kuolee, myös me tulemme kuolemaan. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. En osaa lukea, enkä osaa muita töitä. Kaupungissa minulle ei ole mitään.”
Pohjois-Keniassa on kuollut paljon nautoja ja muuta karjaa. Yhä elossa oleva karja on hyvin huonossa kunnossa, mikä vaikuttaa myös karjan rahalliseen arvoon. Kuva: Björn Udd / KUA
Marsabitin terveysviranomaiset ovat huomanneet, että osa väestöstä liikkuu asutuskeskuksia kohti. Mutta terveysjohtaja Bokayo Areron mielestä siitäkin koituu ongelmia.
“Mielestäni se ei ole hyvä selviytymismekanismi. Oikeastaan töitä ei riitä edes niille, jotka ovat asuneet kaupunkien lähistöllä aiemmin. Koko perhe saattaa nyt muuttaa jonkun nuoren miehen luo, joka tekee päivätyötä rakennustyömaalla. Yksittäisen ihmisen tulot eivät yksinkertaisesti riitä siihen.”
Kuivuus ja nälkä aiheuttavat konflikteja
Biftu Boroyani sai KUA:lta käteistukea. Sen avulla hän pystyi ostamaan perheelleen ruokaa ja maksamaan koulumaksuja. Kuva: Björn Udd / KUA
Mutta ihmiset joutuvat välillä olosuhteiden pakosta muuttamaan asutuskeskusten lähistölle. Marsabitissa heimojen välillä on jännitettä, joka välillä purkautuu rajusti syystä tai toisesta. Boroayanin perheen koti poltettiin yhteenotoissa vuosi sitten. Aiemmin kuusihenkinen perhe asui omassa talossaan. Heillä oli pieni viljelypalsta, josta he saivat tarpeeksi ruokaa ja he omistivat muutaman vuohen.
“Kun asuin siellä pystyin elämään rauhassa. En tuntenut stressiä. Elimme hyvin viljelmillämme.”
Nyt perhe on joutunut keksimään uusia tapoja elättää itsensä. Biftu Boroayanin aviomies tekee rakennustöitä. Kun Boroyaneilla on tarpeeksi ruokaa kotona, Biftu laittaa isomman satsin kerralla ja myy ruokaa lähialueen rakennusmiehille.
“Viime aikoina meillä molemmilla on kuitenkin ollut vaikeaa löytää työmahdollisuuksia. Kuivuuden ja rahapulan takia harva rakentaa tällä hetkellä, joten rahan tekeminen on vaikeaa.”
Vaikean tilanteen vuoksi Biftu Boroyani pystyi tarjoamaan perheelleen ruokaa ainoastaan kerran päivässä. Häntä stressasi, kun hän huomasi, että lapset eivät edes jaksaneet leikkiä nälän takia.
Heimojen välisissä yhteenotoissa Pohjois-Kenian Marsabitissa saatetaan polttaa jopa taloja. Väkivallan uhka ajaa ihmisiä kotoaan pois. Kuva: Björn Udd / KUA
Nyt Boroyanin perhe on saanut käteisavustusta Kirkon Ulkomaanavulta. Avustus on 74 euron suuruinen, ja se annetaan kolmena perättäisenä kuukautena suoraan matkapuhelimeen mobiilirahana. Biftu Boroyani on vastaanottanut ensimmäisen avustuserän, ja sillä hän osti ruokaa ja maksoi lastensa koulumaksuja. Vaikka ruokaa on niukasti, Bifry Boroyanin mielestä lasten koulutus on vähintään yhtä tärkeää.
“Jos lapset saavat hyvän koulutuksen he voivat saada hyvän työn ja tukea meitä myöhemmin. Sen takia pidän huolta, että koulumaksut maksetaan.”
Vaikka ensimmäinen rahaerä meni ruokaan ja koulutukseen, BIFTUN toivoo voivansa aloittaa pienimuotoista liiketoimintaa seuraavilla avustuksilla. Hän suunnittelee ostavansa perustarvikkeita kaupungista ja myyvänsä niitä kotikulmillaan. BIFTUN kuitenkin pelkää, että kuivuus jatkuu.
”En voi tehdä muuta kuin rukoilla, että sateet alkaisivat.”
Teksti ja kuvat: Björn Udd
Marsabitin alueen Pohjois-Keniassa on arvioitu kuivuuden pitkittyessä olevan matkalla samaan tilanteeseen, joka naapurimaassa Somaliassa on jo. Elämä on vaikeaa ja veden perässä pitää kävellä pitkälle. Ryhmä naisia pesi pyykkiä käsin kaivon lähettyvillä lokakuussa. Vuohet pärjäävät kuivuuden kanssa ja niukemmalla ravinnolla kuin naudat, jotka ovat arvokkaampaa omaisuutta. Kuva: Björn Udd / KUA
“Tulevaisuudessa mittaan, en arvaile” – Jordanialaisen nuoren teknologiakeksintö auttaa maanviljelijöitä saamaan parempia satoja
Seger Marayha, 28, kehitteli laitteen, jonka hän toivoo virkistävän synnyinseutunsa tärkeintä elinkeinoa, maanviljelyä. KUA tukee nuorta maatalousinsinööriä apurahalla, jonka turvin tuotanto voi käynnistyä.
ILMA SEISOO ja kärpäset pörräävät. Marraskuun alussa Jordania valmistautuu talveen, mutta maan länsiosissa, suojaisassa Jordanin laaksossa kesäiset olosuhteet jatkuvat.
Kasvihuoneet pursuavat vihreää. Niiden välissä pakataan kurkkukuormaa, joka pian aloittaa matkan pääkaupunki Ammaniin. Siellä kurkut pikkelöidään ja myydään tarjoiltaviksi paikallisiin ravintoloihin.
Sager Marayha, 28, seisoo polttavan auringon alla ja hypistelee käsissään pientä muovipussia. Sen sisällä on jotain, mikä voi tulevaisuudessa helpottaa viljelijöiden työtä ja parantaa satoja.
“Tämä on prototyyppi, kuin pieni tietokone, jossa on monta sensoria”, Marayha kaivaa pussiaan.
“Tämä sensori mittaa maaperän lämpöä, tämä arvioi kosteutta, tämä puolestaan happamuutta ja suolapitoisuutta.”
Sager Marayha sai Kirkon Ulkomaanavulta tukea maanviljelijöiden työtä helpottavan teknisen laitteen kehittämiseen. Laitteen on tarkoitus auttaa viljelijöitä suunnittelemaan kasteluun ja lannoittamiseen liittyviä asioita. Kuva: Sherbel Dissi
Viljelijöiden ei tarvitse enää arvailla Jordanin laaksossa
Marayha näyttää, miten keksintö toimii. Laite tökätään maaperään, ja pian viljelijä saa älypuhelimensa sovellukseen tietoja maaperän ominaisuuksista. Uusi mittaustulos putkahtaa näytölle viiden sekunnin välein.
“Maanviljelijät Jordanin laaksossa käyttävät lannoitetta ja vettä ilman, että heillä on tarkkaa tietoa siitä, mitä viljelykset itse asiassa tarvitsevat. Voi olla, että maassa on jo niin paljon ravinteita, ettei siitä voi enää kasvaa mitään. Laite auttaa vähentämään lannoitteiden käyttöä ja kaiken varalta kastelua.”
Marayha aloitti jo teininä työt pelloilla ja kasvihuoneissa. Yhteisö kannusti nuorta poikaa jatkamaan alan opintoja yliopistossa. Marayhasta tuli perheensä ainoa korkeakoulutettu henkilö.
Opintojensa aikana Marayha tutustui erilaisiin maatalouden mittauslaitteisiin ja ihmetteli, miksi laitteet tuntuivat niin monimutkaisilta ja kankeilta. Voisiko yksi pieni ja helppokäyttöinen antaa kaiken tiedon kerralla?
Jordanian, Israelin ja Israelin miehittämän Länsirannan välisen raja-alueen muodostava Jordanin laakso on ilmastoltaan lämmintä ja maaperältään hedelmällistä seutua, jossa paikalliset saavat elantoaan pitkälti maanviljelystä. Jordanian puolella laaksossa voidaan viljellä vuoden ympäri. Kuva: Sherbel Dissi
Kurkkuviljelijä on valmis investoimaan älyteknologiaan
Pelloilta kertynyt käytännön osaaminen ja yliopiston opit auttoivat alkuun laitteen kehittelyssä. Hyvin pian teknologia alkoi herättää mielenkiintoa viljelijöiden ja median lisäksi myös tutkijoissa.
“Ongelma on, ettei jordanialainen maatalous suuremmin houkuttele investoijia”, Marayha pohtii.
Nuori maatalousinsinööri sai tukea Kirkon Ulkomaanavun ja Hollannin ulkoministeriön yhteishankkeesta. Se kouluttaa nuoria maatalousalan osaajia, jotta alalla olisi jatkossakin vetovoimaa. Osoitettuaan sitoutuneisuutensa ja kehittymishalunsa koulutuksessa Marayha sai apurahan, jolla hän pystyy aloittamaan laitteiden tuotannon ja myymään niitä maanviljelijöille.
Abu Muhammad on 45-vuotias kurkkuviljelijä Jordanin laaksosta. Kuva: Sherbel Dissi
Ostajaehdokkaitakin löytyy. Kurkkuviljelijä Abu Muhammadilla on Jordaniassa yhteensä 100 kurkkutunnelia, ja yksi tunneli tuottaa kolmessa kuukaudessa 7000–7500 kiloa satoa.
Marayhan mukaan yksi 500 neliömetrin tunneli vaatii kolme laitetta. Yhden laitteen valmistus maksaa noin 65 euroa, mutta markkinahintaa keksinnöllä ei vielä ole. Viljelijä on silti valmis investoimaan oman kylän pojan keksintöön.
“En ole huolissani hinnasta enkä välitä siitä. Olen varma, että hyödyt ovat hintaa suuremmat”, Abu Muhammad toteaa ja arvelee, että laite on hyödyksi erityisesti kylvövaiheessa.
“Joskus lannoitan väärin ja menetän sekä lannoitteeseen laittamani rahat että sadon. Tulevaisuudessa perustan viljelyni tieteellisiin mittaustuloksiin, en arvailuihin.”
Toimeentulon hankkiminen viljelijänä ei ole helppoa. Suurin syy on viljelijä Abu Muhammadin mukaan se, ettei sadolle ole Jordaniassa kiinteää markkinahintaa.
“Viljellessämme emme tiedä, millä hinnalla saamme sadon myydyksi. Monet ovat lopettaneet ja suurin osa on siirtynyt viljelemään useampaa lajia, jolloin riski pienenee. Otan melkoisen riskin viljellessäni näitä kurkkutonneja. Pärjään, koska minulla on sopimus niiden pikkelöinnistä. Jos antaisin kaikki kurkut tuoremarkkinoille, tuotto olisi epävarmaa.”
Maatalous kaipaa kipeästi nuoria tekijöitä
Myös muun maailman tilanne haastaa jordanialaista maataloutta. Sadot eivät enää kulkeudu muiden maiden ruokapöytiin samoin kuin ennen vanhaan.
“Ennen viljelimme paljon Syyrian tarpeisiin. Tuotteemme kulkivat Syyrian läpi myös Turkkiin ja sieltä Venäjälle. Naapurimaan sodan vuoksi kauppareitti on ollut kiinni. Markkinat suuntautuivat välillä Persianlahdelle, mutta nyt heillä on omat viljelyksensä”, Abu Muhammad selittää.
Abu Muhammad kertoo tanssivansa jatkuvasti veitsenterällä ailahtelevien markkinoiden vuoksi.
“Se on kerrasta poikki. Jos en onnistu myymään seuraavaa satoani, lopetan viljelyn.”
Abu Muhammadin Jordanin laaksossa viljelemät kurkut pakataan tilalla laatikoihin ja kuljetetaan myytäväksi Jordanian pääkaupunkiin Ammaniin. Kuva: Sherbel Dissi
Pahimmassa tapauksessa seuraukset ruoantuotannolle voivat olla dramaattiset. Jos viljelijä toisensa jälkeen luopuu ammatistaan eivätkä nuoret koe alaa omakseen, Jordania voi joutua tulevaisuudessa maahantuomaan ruokaa aiempaa enemmän. Kurkkuviljelijä luottaa nuoriin tekijöihin, joilla ei muuten ole alueella työmahdollisuuksia.
”On hyvä, että Marayha ja muut nuoret tekijät kehittävät maataloutta. Kaikki voittavat: maanviljelijät hyötyvät keksinnöistä ja nuoret saavat uusia työmahdollisuuksia. Marayha on käynyt yliopiston, opinnot ovat maksaneet paljon, eikä hänellä juuri nyt ole muuta työtä. Meidän maanviljelijöiden tehtävä on rohkaista nuoria hankkimaan omaa toimeentuloaan”, Abu Muhammad pohtii.
Marayha kertoo, että hänen saamansa koulutus ja apuraha parantavat hänen perheensä taloudellista tilannetta. Nuori mies toivoo, että hänen tulevien tulojensa avulla töitä paljon tehnyt äiti voisi vihdoin levätä.
“Haaveilen tulevaisuudestani joka päivä. Olen jo saanut kyselyjä henkilöiltä, joiden avulla laitettani voitaisiin käyttää ulkomailla. Unelmani on, että laitteeni tulee käyttöön nimenomaan Jordaniassa ja siten hyödyttää oman alueeni ihmisiä.”
Tytöt saivat pojat parantamaan arvosanojaan syyrialaiskoulussa
Vuosien saatossa Syyrian kriisi on kadonnut uutisotsikoista, vaikka avuntarpeet ovat yhä suuria. Kirkon Ulkomaanavun tukema poikakoulu Haman maaseudulla avasi ovensa tytöille. Uusi asetelma haastoi sekä oppilaiden, opettajien että perheiden ajatuksia, mutta ponnistelut palkittiin.
Iloinen kiljahtelu on korvia huumaavaa. Haman maaseudulla läntisessä Syyriassa pieneen luokkahuoneeseen on pakkautunut kolmisenkymmentä 11–14-vuotiasta tyttöä ja poikaa.
Tilanne näyttää tavalliselta, mutta on nyky-Syyriassa harvinainen. Jo miltei 12 vuotta kestäneen sodan ajan tytöt ja pojat ovat käyneet eri kouluja. Niin ei ole kuitenkaan aina ollut, koulun johtajat vakuuttavat. Ennen sotaa oli tavallista, että tytöt ja pojat istuivat samoilla oppitunneilla. Sodan aikana säännöt ja käytännöt kiristyivät.
Kirkon Ulkomaanapu tukee yhdessä EU:n kanssa entistä poikakoulua, jonka opetukseen on osallistunut vuonna 2022 myös tyttöjä. Koulua on kunnostettu, ja opettajat ovat saaneet koulutusta. Kesän aikana järjestettyyn tukiopetukseen osallistui jopa 380 tyttöä. Nyt 400 oppilaan koulussa opiskelee vakituisesti parikymmentä tyttöä.
Koulun henkilökunnan mukaan luokkahuoneet ovat uudistuksen myötä täyttyneet iloisella energialla ja positiivisella kilpailulla. Opettaja ja kaksi oppilasta kertovat, millaista elämä sodan keskellä on ollut ja miten tytöt ja pojat samoihin luokkiin koonnut koulukokeilu rikkoi jään yhteisössä.
”Ai, mitäkö ajattelen tyttöjen koulutuksesta? Koulutus on minun oikeuteni. Opiskelu, työskentely ja matkustaminen ovat naisten oikeuksia. Meillä on prikulleen samat oikeudet kuin miehillä. Paikkamme ei ole vain kotona. Toivon, että minusta tulisi lääkäri tai insinööri”, sanoo 14-vuotias syyrialaistyttö Foton. Kuva: Erik Nyström / Kirkon Ulkomaanapu
“Nyt minulla on jopa poikia kavereina”
“Emme paenneet perheeni kanssa, vaan pysyimme tällä seudulla koko konfliktin ajan. 2018–2019 vietimme vuoden päivät suojassa talomme alla. Piilottelimme vuorokaudesta 20 tuntia. Olin 11-vuotias ja pelkäsin kuullessani helikopterien, ohjusten ja kranaattien äänet. Yksi niistä osui taloomme, ja veljeni menetti tajuntansa. Meillä ei ollut sähköjä eikä vettä. Isälläni oli pieni kauppa, jonka söimme tyhjäksi vuoden aikana.
Oma tyttökouluni oli sen vuoden suljettuna. Kerran isäni yritti viedä meidät kouluun toiselle alueelle, mutta siitä ei tullut mitään. Kaikki olivat peloissaan, eikä opettajiakaan ollut. Siltä vuodelta jätimme koulutuksen sikseen.
Ajattelen, että tilanteeni on nyt parempi kuin ennen. Tunnelma sekakoulussa on iloinen. Aiemmin, ollessani tyttökoulussa, minun oli vaikea puhua pojille. Nyt minulla on jopa poikia kavereina. Meidän ystäväporukkaamme kuuluvat esimerkiksi koulukaverini Ahmad, Muhammad, Ali ja muita. Aiemmin minulla oli vain perheeni poikia ystävinäni.
Aluksi perheeni pelkäsi, että koulun pojat tulevat vahingoittamaan minua. Tämä kokemus on kuitenkin vahvistanut suhdettani perheen kanssa. He luottavat minuun. He ajattelevat, että tytär voi mennä poikakouluun ja pitää huolta itsestään.
Ai, mitäkö ajattelen tyttöjen koulutuksesta? Koulutus on minun oikeuteni. Opiskelu, työskentely ja matkustaminen ovat naisten oikeuksia. Meillä on prikulleen samat oikeudet kuin miehillä. Paikkamme ei ole vain kotona. Toivon, että minusta tulisi lääkäri tai insinööri.” – oppilas Foton, 14
Turki on oppinut paljon tytöistä sen jälkeen, kun poikakoulu muutettiin tyttöjen ja poikien yhteiseksi kouluksi Syyrian Hamassa. Kuva: Erik Nyström / Kirkon Ulkomaanapu
“He ovat kai tavallaan vahvoja naisia”
“Minä ja perheeni jätimme kotimme, kun taistelut alueellamme olivat jo tosi kiivaita. Pakenimme, emmekä ottaneet mukaamme mitään. Koko konfliktin ajan olin tosi peloissani kranaattien ja ohjusten vuoksi. Minulla on yhä pelkotiloja siitä, että joku hyökkää kimppuumme.
Kirkon Ulkomaanapu järjesti koulussamme kertausopetusta. Sodan äänet ovat soineet päässäni pitkään, mutta aktiviteetit antoivat minulle ainakin vähän muuta ajateltavaa ja auttoi unohtamaan kauhut.
Tämä on kouluni, ja aiemmin olimme täällä vain poikien kesken. Olimme kaikki jotenkin samanlaisia. Nyt me pojat haluamme näyttää, että olemme fiksumpia kuin tytöt. Kilpailemme opettajan edessä hyvistä arvosanoista. Yritämme olla tyttöjä kohtaan kohteliaita ja kunnioittavia. Poikien kesken meno on usein rajua, mutta nyt luokassa on myös tyttöjä.
Me pojat olemme oppineet tämän kokeilun aikana itseluottamusta. Olen tottunut ajattelemaan, että tytöt ovat ujoja. Kun he tulivat kouluumme, huomasin, että tytöillä onkin itseluottamusta. He ovat kai tavallaan vahvoja naisia.
Minua ei haittaa jatkaa tässä tilanteessa, siis niin, että opiskelemme yhdessä tyttöjen kanssa. Pakko myöntää, ettei tämä kuitenkaan ole ollut ihan helppoa. Tunnen oloni vähän ujoksi. Ajattelen välillä, että olisi parempi, jos he palaisivat omaan kouluunsa. Mutta haluaisinko sitä todella? En, en, en! He lisäävät meidän poikien opiskelumotivaatiota.” – oppilas Turki, 13
”Opettajana haluan ajatella, että kaikki oppilaani jatkavat yliopisto-opintoihin. Yliopistossa naiset ja miehet opiskelevat yhdessä. Siitä tulee vaikeaa, jos nämä nuoret eivät ole aiemmin tehneet mitään yhdessä”, sanoo opettaja Najah Kasem, joka opettaa Haman koulussa englantia. Kuva: Erik Nyström / KIrkon Ulkomaanapu
“Tytöt ja pojat ovat nyt toisilleen luokkakavereita, ystäviä ja kollegoita”
“Sodan aikana moni asia on muuttunut Syyriassa. Monessa asiassa säännöt ovat unohtuneet, ja välillä ihmisryhmät eivät kunnioita toisiaan. Olemme menettäneet sotavuosina paljon mahdollisuuksia ja tippuneet globaalista kehityksestä.
Meidän on korjattava ajatusmaailmaamme myös sukupuoliasioiden suhteen, sillä meidän on pystyttävä hyväksymään toisemme. On tärkeää aloittaa muutoksen ajaminen täällä koulussa nyt. Ai miksi? Opettajana haluan ajatella, että kaikki oppilaani jatkavat yliopisto-opintoihin. Yliopistossa naiset ja miehet opiskelevat yhdessä. Siitä tulee vaikeaa, jos nämä nuoret eivät ole aiemmin tehneet mitään yhdessä.
On hienoa, että tytöt ovat tulleet tähän kouluun. Toisin kuin aiemmin, meillä on nyt aktiviteetteja ja opetusta, jotka yhdistävät pojat ja tytöt. Olen huomannut, että alkukankeuden jälkeen he ovat alkaneet jutella toisilleen. He suhtautuvat toisiinsa normaalisti: istuvat vierekkäin ja oppivat yhdessä ilman, että joutuvat tulkitsemaan tilannetta jatkuvasti. He ovat nyt toisilleen luokkakavereita, ystäviä ja kollegoita. Jää on jotenkin murtunut.
Alkukankeuden jälkeen tytöt ja pojat ovat alkaneet jutella toisilleen. Välejä hankaloitti Syyriassa jo vuonna 2011 alkanut sota, jonka myötä Hamassa ja muuallakin elämästä on tullut rajoitetumpaa kaikin tavoin jopa siihen pisteeseen, että tytöt ja pojat jaettiin omiin kouluihinsa. Kuva: Erik Nyström / Kirkon Ulkomaanapu
Englanninopettajana on sanottavana, että muutokseen on liittynyt myös haasteita. Kouluun tulleet tytöt eivät olleet juurikaan opiskelleet englantia. Olen joutunut kertaamaan kaiken alusta alkaen.
Lopulta tästä uudesta tilanteesta on kuitenkin ollut paljon hyötyä. Kokemukseni mukaan tytöt yleensä pärjäävät koulussa poikia paremmin. Uusi tilanne, jossa tytöt ja pojat opiskelevat samoilla oppitunneilla, luo oppilaiden välille hyvänlaatuista kilpailua. Pojat ovat parantaneet arvosanojaan ja muuta koulumenestystään.
Koulutus on merkittävässä roolissa, kun suunnittelemme Syyrian tulevaisuutta. Lapset viettävät koulussa enemmän aikaa kuin kodeissaan. Opettaja on lapselle kuin toinen vanhempi. Kaikki alkaa koulusta: voimme vaikuttaa lapsen ajatusmaailmaan, voimme auttaa häntä kehittämään taitojaan ja sen myötä vaikutamme myös siihen, mihin suuntaan Syyria kehittyy ja miten jälleenrakentaminen etenee.” – opettaja Najah Kasem
Onko koulujen korjaaminen sodan keskellä turhaa puuhaa, Pauliina Kemppainen? KUA:n koulutusekspertti vastaa 13 tiukkaan väitteeseen
Pauliina Kemppainen ymmärsi Ugandassa kahdensadan ekaluokkalaisen edessä, ettei luokkakoosta voi aina nurista. Nyt vanhempi koulutusasiantuntija vastaa nippuun väitteitä, jotka putkahtelevat esiin myös KUA:n sosiaalisessa mediassa. Lue, miten Kemppainen selvisi toimituksen piinapenkistä.
”Lasten pitää päästä kouluun”
Olet taustaltasi opettaja, Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoinen ja sinulla on paljon kansainvälistä kokemusta koulutuksen alalta. Mielestäsi on parasta, kun lapset pääsevät kouluun.
Ehdottomasti. On lasten oikeus päästä kouluun kaikkialla maailmassa, taustasta riippumatta.
”Opettajilla on suuri vastuu tulevaisuudesta”
Kirkon Ulkomaanapu kouluttaa opettajia. Se on tärkeää, koska opettajat kasvattavat uutta sukupolvea.
Suurin osa koulua käyvistä lapsista ja nuorista viettää koulussa ja koulun aikuisten kanssa aikaa enemmän kuin omien vanhempiensa kanssa. Mitä pätevämpi ja paremmin koulutettu opettaja, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on tukea lapsia ja nuoria, joiden kanssa he päivät viettävät.
”Paras tapa auttaa lapsia on lahjoittaa vihkoja ja kyniä”
Kaikista paras tapa auttaa koululaisia on viedä kouluihin tavaroita kuten vihkoja, penaaleja ja aapisia.
Materiaalit ovat osa koulunkäyntiä, mutta jos ei ole koulutettua opettajaa, ne aapiset ja kynät eivät itsessään opeta mitään. Jos pitäisi valita opettajan ja kynän välillä, valitsisin joka kerta opettajan.
”On rahan hukkaamista korjata kouluja keskellä sotaa”
Kirkon Ulkomaanapu korjaa kouluja konfliktialueilla. Se ei ole oikein fiksua, koska sota voi rikkoa koulut uudelleen.
Kasvatamme pelloilla viljaa, jota syömme. Onko fiksua kasvattaa viljaa uudelleen? Väittäisin, että on. Samalla tavalla kouluja on syytä korjata, koska aina tulee uusia lapsia ja nuoria, jotka koulua tarvitsevat kasvun ja kehityksen tueksi.
”Miksi aina tuetaan vain tyttöjen koulunkäyntiä?”
Ainakin Suomessa pojat pärjäävät tyttöjä heikommin koulussa. On outoa, että Kirkon Ulkomaanapu keskittyy niin vahvasti tyttöjen koulutukseen.
Keskitymme kaikkien koulutukseen. Poikien ja nuorten miesten pääseminen kouluun on aivan yhtä tärkeää kuin tyttöjen ja nuorten naisten koulunkäynti. Silti tytöt ovat lähtökohtaisesti heikommassa asemassa kuin pojat: heidän kouluun pääsemistä estetään edelleen monissa paikoissa. Tytöt tarvitsevat ekstrabuustia, jotta he pääsevät samaan lähtötilanteeseen kuin pojat. Tämä buusti ei vaikeuta poikien kouluunpääsyä.
”Suomessakin on tukea tarvitsevia lapsia”
Miksi koulutatte ihmisiä ulkomailla? Suomessakin olisi paljon koulussa tukea tarvitsevia lapsia ja nuoria.
Jokaisella suomalaisella lapsella ja nuorella on oikeus koulunkäyntiin samalla tavalla kuin lapsilla ja nuorilla Keski-Afrikan tasavallassa, Keniassa ja Myanmarissa. Suomessa on olemassa resurssit ja mahdollisuudet päästä kouluun ilman Kirkon Ulkomaanapuakin.
”Koulutus menee hukkaan, jos ihmisillä ei ole kunnon asumisolosuhteita”
Ei ole järkeä kouluttaa ihmisiä, jotka elävät savimajoissa ilman toimeentuloa. Ensin pitäisi laittaa perusasiat kuntoon.
Se, nouseeko henkilö aamulla ylös savesta, tiilestä vai puusta tehdystä kodista, ei vaikuta siihen, miten tuottava osa yhteiskuntaa ihminen on tai minkälaisia kykyjä hänellä on. Koulutus on jokaisen ihmisoikeus ja ensimmäinen perusasia, joka pitää laittaa kuntoon. Niin ihminen voi saada toimeentulon, jolla pystyy elättämään myös perheen. Siksi me Kirkon Ulkomaanavussa panostamme ammatilliseen koulutukseen sellaisilla aloilla, joilla on kysyntää toiminta-alueillamme.
”Kehitysyhteistyövaroilla koulutetut eivät työllisty ikinä”
Kehitysyhteistyössä koulutetaan aina vain mekaanikkoja, puuseppiä ja kampaajia. Osa heistä ei työllisty ikinä.
Ammatillisen koulutuksen suunnittelu alkaa aina markkinatutkimuksesta. Siinä selvitetään, minkä alan osaajille paikallisesti on tarvetta. Jos alueella tarvitaan oikeasti lisää puuseppiä, koulutetaan puuseppiä – mutta vain sen verran kuin on tarve. Emme kouluta tuhatta, jos tarve on kymmenelle. Perinteisten ammattien lisäksi koulutustarvetta on nykyisin esimerkiksi graafikoille, valokuvaajille ja verkkosivusuunnittelijoille eli digipohjaisille ammateille, jotka ovat nykyaikaa mutta myös tulevaisuutta.
”Käteisavustukset pitää osoittaa tiettyyn tarkoitukseen, että ne varmasti auttavat oikealla tavalla”
KUA on jakanut käteisavustuksia perheille. Käteinen on tärkeää, ja sillä voidaan kattaa esimerkiksi koulukyytikuluja.
Käteisavustus on tärkeä avustusmuoto, koska se antaa perheille mahdollisuuden päättää itse, mihin he rahaa käyttävät. Se on osa ihmisarvoista elämää, että voi päättää itse hankinnoistaan ja olla aktiivinen tekijä eikä vain passiivinen avunsaaja.
Monissa KUA:n tukemissa kouluissa opiskellaan Koraania tai Raamattua, eikä koulutuksella ole muuta pointtia.
Me emme tee lähetystyötä. Pyrimme aina yhteistyöhön paikallisten opetusviranomaisten kanssa, jos se on eettisesti ja kansainvälisten lakien mukaan mahdollista. Jos rakentaisimme rinnakkaisen koulutusjärjestelmän, se kaatuisi lähdettyämme. Jos paikallisessa opetussuunnitelmassa on Koraani-tunteja tai vaikka buddhalaiseen uskoon liittyviä oppitunteja, myös meidän velvollisuutemme on mahdollistaa niiden opettaminen koulussa. Meillä ei ole oikeutta päättää, mitä uskontoja koulussa opetetaan.
”Koulutus on tärkeää myös sodan keskellä eläville lapsille”
Koulutus on erittäin merkittävä elementti esimerkiksi Syyrian ja Ukrainan jälleenrakentamisessa.
Kyllä. Koulutus on ihmisoikeus, oli tilanne ympärillä mikä tahansa. Ei ole lasten ja nuorten vika, jos ympärillä soditaan. Koulutuksella ja koulunkäynnillä on hyvin tärkeä rooli paitsi kasvatuksen myös psykososiaalisen tuen kannalta. Kouluun ja opetukseen palaaminen luo ja palauttaa rutiineja. Se palauttaa muistoja siitä, minkälaista elämä oli ennen sotaa ja luo merkitystä siihen päivään, kun on jotakin oikeaa tekemistä. Ammatillisen koulutuksen kautta pystytään myös kouluttamaan ihmisiä ammatteihin, joita jälleenrakentamisen aikana erityisesti tarvitaan.
”Jos koulumatka on vaarallinen, on parempi, että lapset jäävät kotiin”
Moni lapsi joutuu kehitysmaassa kulkemaan liian kauas ja liian vaarallista reittiä kouluun. Turvallisempaa olisi jäädä kotiin.
Koulumatkalla voi sattua ja tapahtua – myös Suomessa. Jätämmekö silti lähettämättä lapsemme kouluun? Vai yritämmekö tehdä koulumatkasta turvallisen? Samalla tavalla ihmiset kaikkialla maailmassa ajattelevat ja pyrkivät turvaamaan lasten koulunkäynnin. Koulutuksen avulla ihminen saa esimerkiksi luku- ja laskutaidot, joiden avulla maailmassa pärjää paremmin. Yhä uudelleen tutkimukset todistavat, että naisten kouluttautuminen on kaikkein tehokkain tapa perheille nousta köyhyydestä. Kouluttautuneet naiset laittavat kouluttautumattomia todennäköisemmin myös lapsensa kouluun. Riskejä on, mutta ovatko ne lopulta niin suuria, ettei koulunkäynti kannata?
”Suomessa on maailman paras koulujärjestelmä”
Suomalainen koulutusjärjestelmä on niin ylivertainen muihin verrattuna, että me emme voi oppia keneltäkään mitään.
Rohkea väite! Olemmeko me suomalaiset ihmisryhmänä niin ylivertaisia muihin verrattuna, että meillä ei ole mitään opittavaa yhtään keneltäkään? Olemmeko me ihan itse keksineet ne suuret koulureformit, joista menestyksemme on alkanut? Vai olemmeko kenties oppineet jostakin jotakin, että osasimme tehdä näitä muutoksia? Itse olen ollut Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisena Pohjois-Ugandassa vuoden ajan. Olin käynyt suomalaisen luokanopettajakoulutuksen ja olin shokissa. Olin aiemmin nurissut siitä, että minulla on luokassa 24 lasta. Pohjois-Ugandassa opettajilla oli pakolaisasutuskeskuksessa jopa 200 ekaluokkalaista. Jouduin ajattelemaan opettajuuden kokonaan uudelleen. Se oli valtava oppimisprosessi itselleni.
