Aiemmin Bangladeshin hallitus on kieltänyt rohingyalapsia käymästä koulua, koska se lisäisi rohingyapakolaisten todennäköisyyttä jäädä maahan pysyvästi.
Bangladeshin hallitus ilmoitti keskiviikkona, että maan pakolaisasutusalueella elävät rohingyalapset saavat viimein alkaa käydä koulua. Hallituksen suunnitelmien mukaan virallista kouluopetusta saavat 11–14-vuotiaat rohingyalapset.
Tuleva opetus noudattaa rohingyojen lähtömaan Myanmarin opetussuunnitelmaa ja sitä järjestetään myanmarin kielellä.
Maailman köyhimpiin valtioihin kuuluva Bangladesh on elokuun 2017 jälkeen ottanut vastaan lähes miljoona rohingyapakolaista naapurivaltio Myanmarista, jossa rohingyoihin kohdistuu vainoa. Bangladeshin kaakkoisosassa sijaitseva Cox’s Bazar on maailman suurin pakolaisleiri.
”Tuntemukset pakolaisleirillä ovat varovaisen optimistisia sekä pakolaisten että avustusjärjestöjen keskuudessa. Monien vanhempien ja lasten tarpeet ja toiveet on viimein kuultu”, sanoo Minna Peltola, Kirkon Ulkomaanavun opetusalan erityisasiantuntija.
Tähän mennessä vain noin neljännes pakolaisleirin kouluikäisistä lapsista on voinut saada opetusta pakolaisasutusalueen tilapäisissä koulukeskuksissa. YK ja muut kansainväliset järjestöt ovat olleet huolissaan satojen tuhansien rohingyalasten jäävän kokonaan ilman koulutusta.
Peltolan mukaan Kirkon Ulkomaanapu on yhdessä muiden maassa toimivien järjestöjen kanssa nostanut vaikuttamistyössään voimakkaasti esiin rohingyalasten oikeutta oppia.
”Bangladeshin hallituksen päätös on tulosta systemaattisesta ja koordinoidusta yhteistyöstä eri toimijoiden kesken”, Peltola sanoo.
Haasteita on kuitenkin vielä edessä. Pakolaisasutusalueen koulut esimerkiksi tarvitsevat riittävän koulutettuja opettajia, jotka osaavat opettaa myanmarin kielellä sekä käyttää Myanmarin opetussuunnitelmaa.
Kirkon Ulkomaanapu (KUA) on työskennellyt Bangladeshissa Cox’s Bazarin pakolaisleirillä kriisin alkuvaiheista lähtien. KUA:n ja sen tanskalaisen sisarjärjestön yhteisessä hankkeessa annetaan luku-ja laskutaito-opetusta, elämäntaitoneuvontaa, ammatillisten taitojen koulutusta sekä psykososiaalista tukea sukupuoleen kohdistuvaa väkivaltaa kokeneille murrosikäisille tytöille ja aikuisille naisille.
Bangladeshin hallitus on lisäksi antanut luvan ammatillisen koulutuksen järjestämiseen yli 14-vuotiaille rohingoille. Taitojen oppiminen antaa nuorille mahdollisuuden tulla tuottaviksi yhteiskunnan jäseniksi. Aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret kärsivät kriiseissä suunnattomasti ja ovat suurimmassa riskiryhmässä, mikäli heille ei tarjota tulevaisuudennäkymiä.
”Olemme luoneet opetussuunnitelman, joka on ainoa Bangladeshin pakolaisasutusalueen rohingyanuorille tehty opetussuunnitelma. Koulutamme myös naisopettajia, koska se lisää tyttöjen koulutusta ja antaa heille tärkeitä roolimalleja ympäristössä, joka tarjoaa hyvin vähän tulevaisuudennäkymiä”, Peltola sanoo.
Psykoterapeutti Rowda Olad tekee KUA:n tuella ruohonjuuritason mielenterveystyötä ja osallistuu Somalian sovintotyöhön.
”Somaliassa puhutaan näkymättömistä haavoista, dhaawac yada qarsoon”, psykoterapeutti Rowda Olad sanoo ja kertoo, kuinka järkyttynyt hän oli koko kansan mielenterveyden tilasta saapuessaan Somaliaan vuonna 2016.
”Nuori poika ajoi mopotaksia, tuktukia, hirveätä vauhtia keskellä Mogadishua. Pyysin häntä hiljentämään vauhtia. ’Sinähän vielä tapat meidät!’, huudahdin takapenkiltä. ’Mitä väliä sillä on, jos me kuollaan’, poika vastasi.”
”Olin todella järkyttynyt.”
Rowda kertoo kiinnittäneensä heti huomiota siihen, että erityisesti nuoret miehet olivat paitsi pelottomia, myös hyvin vihaisia. Mutta lähes kaikki muutkin tuntuivat Somaliassa kärsivän sisällissodan ja väkivaltaisuuksien aiheuttamista psyykkisistä traumoista tai niiden aiheuttamista postraumaattisista oireista.
”Rikollisuutta on paljon, samoin välinpitämättömyyttä toisen omaisuudesta tai hengestä. Aina kun Mogadishussa räjähti, ihmiset ryntäsivät katsomaan mitä on tapahtunut, kun luonnollinen reaktio olisi juosta poispäin.”
”Ihminen, joka ei pelkää, ei ole psyykkisesti terve, Rowda sanoo. Silvottujen ja räjähtäneiden ihmisten ja ruumiiden näkeminen traumatisoi, erityisesti lapsia.”
Tätä kaikkea hän näki ja kirjasi ylös koko sen ensimmäisen vuoden, kun hän oli perheineen muuttanut takaisin Somaliaan vuonna 2016.
Psyykkiset traumat muuttavat ihmisen maailmankuvaa ja käytöstä. Somaliassa on paljon aggressiivista käyttäytymistä ihan arkielämän tilanteissa.
”Jopa poliittisen ylätason kokouksissa ihmisillä menee hermo aivan yhtäkkiä.”
Pakolaisena Yhdysvalloissa
Mogadishussa syntyneellä Rowdalla on itselläänkin sotatraumoja. Sisällissota alkoi kun hän oli seitsemänvuotias.
”Muutimme ensin jatkuvasti paikasta toiseen.”
Sisarukset ja sukulaiset levisivät eri puolille maailmaa. Rowda pakeni sedän perheen kanssa Yhdysvaltoihin, Ohion osavaltioon. Hän kävi koulut, mutta ei lukiosta päästyään heti osannut päättää mitä alkaisi tehdä isona. Niinpä hän ilmoittautui vapaaehtoiseen sosiaalityöhön AmeriCorpsin riveissä. Hän auttoi muslimimaahanmuuttajia, somalidiasporaa, nuoria ja vanhoja – ja näki ja koki paljon sellaista, jonka vain ihmisten taustat voivat selittää.
Hän perusti nuorille somalinaisille vapaaehtoisryhmän ja alkoi kiinnostua psykologin ja psykoterapeutin opinnoista. Myös somalikulttuurin piirteet alkoivat kiinnostaa; mikä johtuu mistäkin? Miksi meillä tehdään tai ajatellaan näin?
Rowdan haaveena on perustaa Somaliaan kansallinen mielenterveysjärjestelmä. Kuva: Kristiina Markkanen
Rowda opiskeli, valmistui ja työskenteli psykoterapeuttina. Kun tilanne Somaliassa alkoi rauhoittua ja ensimmäiset sodan jälkeiset parlamenttivaalit pidettiin vuonna 2016, myös Rowda päätti muuttaa takaisin Somaliaan.
Rowda lähti mukaan politiikkaan ja työskenteli ensin aluehallinnossa, mutta mielenterveystyö alkoi vetää puoleensa yhä enemmän. Haaveena on perustaa Somaliaan kansallinen mielenterveysjärjestelmä, koko rakenne, luoda toiminnan perusteet ja puuttuvat sanat.
”Meillä ihminen on joko hullu, waali, tai sitten ei ole. Välimuotoja ei tunneta, muita sanoja ei ole. Mieleltään pahasti sairastuneet laitetaan sairaalaan ja unohdetaan sinne.”
”Se pysäytti minut”, hän sanoo.
Mielenterveystyötä pienin askelin
Rowda on aloittanut Somaliassa pienin askelin. Hän on tehnyt vapaaehtoistyötä ja puhunut terveysministeriön virkamiehille mielenterveydestä.
”Ensin olen pyrkinyt avaamaan mielenterveyden yhteyttä ihmisen käytökseen ja toimintaan ja pikkuhiljaa olen laajentanut sitä kansalliselle tasolle.”
Rowda uskoo, ettei jälleenrakennus ja kansallinen sovintotyö voi onnistua ilman, että käsitellään myös perheiden, yksilöiden ja kokonaisten yhteisöjen kokemia traumoja.
Traumatisoituneiden ihmisten toimintakyky heikkenee ja se vaikutta muun muassa työntekoon.
”Koko kansakunnan, niin yrittäjien, virkamiesten kuin maanviljelijöidenkin tuottavuus jää alhaiseksi.”
Rowda on perustanut Somaliaan oman vastaanoton sekä ja aloittanut muun muassa KUA:n tuella eräänlaisen mielenterveystyön esityön, jota hän kutsuu mielenterveystiedoksi (psychoeducation).
Koulutuksen ideana on kertoa mielenterveydestä ja tarjota tietoa eri kansalaisryhmille. Puhutaan stressistä, masennuksesta, ja siitä, miten psyykkisistä traumoista voi selvitä. Mikä on tavanomaista surua ja mikä taas niin pahaa kärsimystä, että siihen pitää saada hoitoa.
Työhön kuuluu mielenterveystyö myös vankien ja vanginvartijoiden parissa. Somalian vankiloissa on niin pikkurikollisia kuin entisiä terroristejakin, ja myös heitä pitää yrittää saada sitoutumaan Somalian kehittämiseen.
Vankilarakennus Somaliassa. Kuva: Jari Kivelä
”Vankilassakin pidän mielenterveystiedon ryhmäopetusta, jossa käymme läpi sitä, miten ihmisen mieli toimii. Teen myös kliinistä työtä, diagnosoin ja annan yksilöterapiaa sitä tarvitseville. Joskus joudun siirtämään pahasti psyykkisesti oireilevan vangin sairaalahoitoon.”
Vankien kanssa Rowda käy läpi heidän identiteettiään, ja niitä reittejä, joita pitkin he ovat joutuneet vankilaan. Sodan ja väkivallan keskellä kasvaneilla ei välttämättä ole sellaista identiteettiä, jossa he voisivat nähdä itsensä järjestäytyneen yhteiskunnan kansalaisina.
”Kun kysyn heiltä esimerkiksi, että ketkä ovat heidän roolimallejaan, he eivät sano, että halusin lapsena, että minusta olisi tullut lääkäri tai opettaja, vaan he saattavat vastata, että ihailen isääni, hän oli sotasankari.”
Rowda kertoo aloittavansa pian työskentelyn myös vankien perheiden kanssa. Se on vaikeaa, koska monien perheet ovat muuttaneet. Somalialainen kulttuuri on kuitenkin hyvin perhekeskeistä ja Rowda uskoo, että rikollinen voi tulla yhteiskuntakelpoiseksi, jos hän saa perheeltään ja yhteisöltään vahvaa tukea.
Myös terapia on Somaliassa täysin uusi konsepti. On vain lääkäreitä ja psykiatreja, jotka työskentelevät sairaaloissa ja määräävät lääkkeitä. Jos lääkäri antaa lääkettä, ihminen paranee.
”Kun kerron potilaalle, että annan hänelle hoitoa, he odottavat lääkettä, ei keskustelua.”
Samalla hän toivoo, että mielenterveyden kysmykset tulisivat osaksi sovintotyötä. Rowda ei usko, että Somaliaan saadaan todellinen rauha ennen kuin traumojen tunnistaminen ja niistä paraneminen otetaan vakavasti kansallisella tasolla.
Teksti: Kristiina Markkanen
Rowda Olad vieraili Suomessa ulkoministeriön, Lähetysseuran, CMI:n ja Kirkon Ulkomaanavun järjestämässä National Dialogues –rauhantyön konferenssissa kesäkuussa.
Etelä-Sudanin al-Sudd on yksi maailman suurimmista suoalueista. Vaikeakulkuinen alue on tarjonnut turvasataman sotaa paenneille. Sodan ankeimpina hetkinä kahlattiin krokotiilien ja käärmeiden pelossa halki hetteikköjen ja syötiin lumpeen hedelmää pahimpaan nälkään.
OLD FANGAK, ETELÄ-SUDAN.Pienet, lupaavasti versovat mangopuut Samuel GonyGorin ruukuissa ovat suoranainen ihme, sillämaaperä rakoilee mosaiikiksi 50-vuotiaan viljelijän tilaa ympäröivässä maastossa, jaOld Fangakin lähes 40-asteinen helle on päiväsaikaan sietämätön.
Samuel kastelee viljelmäänsä vedellä viereisestä Zeraf-joesta. Poljettava vesipumppu, vaikka sillä onkin hikistä polkea, pitää yllä hänen toivoaan onnistuneesta sadosta.Mangot vaativat huolenpitoa, ja ilman vesipumppua viljelystä ei tulisi kuivan kauden aikana mitään.
”Saan satokausina paljon myytyä markkinoilla, ja säästöilläni perheeni syö kaksi hyvää ateriaa päivässä. Tulot riittävät myös lasten vaatteisiin.”
Fangak sijaitsee pohjoisessa, lähellä Sudanin rajaa. Viime syksynä neuvoteltu rauha toteutuu täällä, mutta maaperä on armoton ja viljely on vaikeaa.Maan eteläosissa, päiväntasaajalla sijaitsevaaEquatorian aluetta sanotaan puolestaan Etelä-Sudaninvilja-aitaksi ja sieltä on kotoisin sanonta: Jos heität maahan siemenen, siihen kasvaa jättimäinen mangopuu. Viljelijät ovat kuitenkin kaikonneet Equatoriastasiellä yhä jatkuvientaisteluiden takia.
Samuel Gony Gory kasvattaa mangopuita.
Samuelista huokuu itsevarmuus, jonka pystyy aistimaan henkilöstä, joka on selättänyt kaikkein pahimman. Hänen perheensä todisti Etelä-Sudanin sisällissodan tuskallisimpia vaiheita. Kaksi vuotta sitten he olivat keskellä taisteluiden aiheuttamaa nälänhätää Bentiun pikkukaupungissa, naapuriosavaltiossa Unity Statessa.
”Siellä ei ollut yhtään mitään syötävää. Ensin lopetin viljelyn, kun ammuskelua oli niin usein. Sitten sukulaisiamme alkoi kadota ja päätimme etsiä turvaa täältä”, Samuel kertoo.
Vesipumppu kiinnostaa kylän nuorimpia.
Al-Suddin suoalueon yksi maailman suurimmista. Suon nimi tarkoittaa arabiaksi estettä. Suo on niin vaikeakulkuinen, että kun tutkimusmatkailijat aikoinaan etsivät Valkoisen Niilin lähteitä, he juuttuivat al-Suddin hetteikköihin.
Old Fangak taas on vanha brittiläinen varuskuntakaupunki, jonka vanhat rakennukset ovat tuhoutuneet sisällissodassa. Väestö on suurimmaksi osaksi nuer-heimoa, presidentti Salva Kiirin edustaman dinka-heimon verivihollisia.
Old Fangakista tuli sisällissodan aikana pakolaisten turvasatama. Vuonna 2013 asukkaita oli 5 000, viime vuonna jo lähes 50 000.
Sotilaat eivät katsoneet vaivan arvoiseksi uhmata suota, jonka uumeniin pääsee vain veneellä Valkoisen Niilin Zeraf-nimisen sivujoen kautta tai lentäen – paitsi jos pakenee henkensä edestä. Taisteluilta ja nälänhädältä turvaa hakeneet perheet ovat karistaneet sotilaat kannoiltaan tarpomalla suon halki krokotiileista ja myrkyllisistä käärmeistä huolimatta.
Syvimmistä kohdista aikuiset kantoivat lapsia olkapäillään.
”Pahinta pakomatkalla oli nälkä”, Samuel kertoo. Hänen perheensä selvisi kuukauden matkasta syömällä lumpeiden hedelmiä.
”On vaikea tietää, kuolivatko he nälkään vai luoteihin.”
”Moni samaan aikaan paennut oli nähnyt nälkää niin pitkään, että heidän voimansa hiipuivat. Jouduimme jättämään ihmisiä jälkeemme, kun sotilaat löysivät meidät kerta toisensa jälkeen”, Samuel muistelee.
”On vaikea tietää, kuolivatko he nälkään vai luoteihin.”
YK julisti kesäkuussa 2017 nälänhädän loppuneeksi, mutta ruokatilanne on sen jälkeen vain pahentunut.
Helmikuussa 2019 YK arvioili kuuden miljoonan ihmisenelävän akuutissa ruokapulassa. Se on puolet Etelä-Sudanin väestöstä. Noin 1,5 miljoonaa on nälänhädän partaalla.
”Rauha on edellytys tilanteen paranemiselle”, KUA:n humanitaarisen työn koordinaattori Moses Habib sanoo. Rauhansopimus on herättänyt optimismia, mutta kotinsa jättäneet ihmiset eivät vielä uskalla palata.
Samalla kansainvälinen apu vähenee uhkaavasti.
”Omavaraisen ruuantuotannon aloittaminen vaatii aikaa.Ruoka-apu on yhä elintärkeä, jotta ihmiset jaksavat ajatella pitemmälle kuin seuraavan päivän ateriaansa”, Habib sanoo.
Nyarom Jiech Chuol on seitsemän lapsen yksinhuoltaja.
Aamupäivällä Zeraf-joen veneliikenne suuntaa kohti Old Fangakin keskustan markkinoita.
Kanootit on veistetty kookospuun rungosta. Ruoho suojaa arvokasta kalansaalista auringolta. Kala on halvempaa kuin lihaa, eikä saalis aina pääse perille ennen kuin se on myyty.
Seitsemän lapsen äiti NyaromJiechChuol ostaamarkkinoilta kotiin nipun tilapia-kaloja noin kahdella eurolla.
”Elätän lapsiani keräämällä polttopuita ja nukun yöni rauhassa, ilman ammuskelua”, Nyarom sanoo. Hän pakeni nälänhätään johtaneita taisteluita Bentiumista.
Vedenkestävistä pressuista ja bambusta kyhätyt majat kuvastavat alueen väestöä. Moni maan sisäisistä pakolaisista käyttää avustusjärjestöjen jakamia pressuja, paikallisilla on ruoho- tai peltikatot.
KUA on Suomen ulkoministeriön rahoituksella tukenut 1 000 viljelijää ja 500 kalastajaa Old Fangakin alueella siemenillä, vesipumpuilla, verkoilla, koukuilla ja koulutuksella. Lisäksi 1 000 perhettä on saanut käteisavustuksia.
KUA tukee Fangakissa myös 30 koulua, joissa on yli 16 000 oppilasta.
Sodan seuraukset näkyvät torilla.Vihannesten tarjonta on seuraavaa satoa odotellessa olematon. Sipulit maksavat puoli euroa kappaleelta. Ennen sotaa eurolla sai riittävästi ruokaa perheelle päiväksi, nyt hinnat ovat kymmenkertaiset. Ruokatuotanto on liian vähäistä, inflaatio hallitsematonta ja tuontiruoka kallista.
Nyarom on saanut Kirkon Ulkomaanavulta käteisavustuksia joka kolmas kuukausi. Reilulla 50:llä eurolla saa vaihtelua lasten ruokavalioon. Nyarom kertoo vahvalla äänenpainolla nähneensä omin silmin, mistä ruokapula alkoi.
”Siitä, kun jouduimme eroon viljelmistämme ja eläimistämme. Sekä karjaa että ihmisiä poltettiin elävältä savimajoihin”, hän sanoo.
Elizabeth Gal on tunnollinen viljelijä.
Old Fangak on eristyksensä vuoksi riippuvainen tavarakuljetuksista, jotka saapuvat Niiliä pitkin pääkaupungista Jubasta. Ennen syyskuun rauhansopimusta hyödykkeet jäivät usein matkan varrella tarkastuspisteisiin.
Nyt väylää on helpompi kulkea. Ruokaa on silti vielä liian vähän, koska Equatoriassavielä soditaan.
Equatorian elpyminen on Habibin mukaan ratkaisevaa. Nyt yli miljoona ihmistä on paennut alueelta rajan yli Ugandaan, ja rauhansopimuksen allekirjoittamatta jättäneet osapuoletjatkavat taisteluita.
”Ilman rauhaa ihmiset eivät palaa viljelmilleen, ja ilman ruokaa rauha ei ole vakaalla pohjalla”, Habib sanoo.
Niilin kuljetusten mukana on kuitenkin tullut lisää siemeniä ja työkaluja viljelijöille. Samuelin viljelmän naapurissa 43-vuotias Elizabeth Gal odottaa uutta vesipumpun letkua.
Hänen viljelmänsä uomat ovat kuin viivoittimella vedetyt, mutta pelto on rutikuiva ja rakoileva, koska letku on liian lyhyt yltääkseen joesta pellolle.
”Kunhan minulla on siemenet ja työkalut, pystyn mihin tahansa”, Elizabeth vakuuttaa.
Kuivuus lietsoo konflikteja Kenian köyhimmällä alueella. Vanhemmat uskovat koulutuksen olevan ainoa keino selviytyä.
Vehreys on silmiinpistävä Arumrumin peruskoulun pihalla, keskellä rutikuivaa Turkanan maaseutua.
Oppilaat syövät lounastaan siistiin riviin istutettujen puiden alla. Vesi virtaa vesipisteestä oppilaiden muovisiin juomakuppeihin rehtori John Egielanin valvovan silmän alla.
Vesijärjestelmä on rakennettu Kirkon Ulkomaanavun (KUA) tuella. Egielan piti sitä kaikista koulun tarpeista kiireisimpänä.
– Veden ansiosta oppilaat välttyvät pitkiltä ja vaarallisilta vedenhakumatkoilta, hän selittää.
Turkana on Kenian köyhin maakunta. Rankat kuivuusjaksot koettelevat entistä tiheämmin aluetta, jolla suurin osa asukkaista on karjankasvatukseen keskittyviä paimentolaisia.
Arumrum sijaitsee puolisen tuntia Lokicharin kaupungista. Matkaa lähimmälle joelle on useampi kilometri.
Aiemmin oppilaiden vedenhakumatkat veivät aikaa oppimiselta. Ankarissa oloissa perheen päivittäiset tarpeet ovat usein menneet koulunkäynnin edelle. Tiet ovat kuitenkin täynnä vaaroja. Egielan on raportoinut kolme raiskaustapausta alueen poliisille ja kyläpäälliköille.
– Täällä on paljon maantierosvoja ja muita ihmisiä, joilla on ilkeitä aikeita. Ilmiantaminen on myös vaarallista meille opettajille, koska heillä on aseet, Egielan kertoo.
Koulun pihalla partioi kaksi aseistettua vartijaa. Heidän läsnäolonsa on erityisen tärkeä öisin, kun koululaiset nukkuvat. Yöpymällä koululla moni oppilas säästyy vaaralliselta koulumatkalta.
Aamun sarastaessa 12-vuotias Benson Etabo herää koulun luokkahuoneessa ja taittaa huolellisesti lakanansa. Sivuun siirrettyjä pulpetteja asetetaan paikoilleen ja tilapäisestä makuusalista tulee taas luokka.
Etabo yöpyy koululla 5–6 päivää viikossa. Matkaa kouluun kotikylä Agelesista on kaksi tuntia pahamaineisen Atirai-metsän halki. Siellä Etabo on joutunut maantierosvojen pahoinpitelemäksi.
– Ryhmä miehiä hakkasi minut kepeillä, mutta päästivät menemään. En tiedä, miksi he tekevät pahaa toisille. Kun näen jotain pahaa, juoksen pois, Etabo sanoo.
Vesipisteen ansiosta Arumrumin peruskoulun oppilaiden ei tarvitse käydä vaarallisilla vedenhakumatkoilla. Kuivuuden takia veden perässä pitää kävellä kilometrejä.
Eläimet ovat kuin kävelevä pankkitili
Vuoden 2017 kuivuus oli pahin vuosikymmeniin. Satojatuhansia eläimiä kuoli veden puutteeseen ja tauteihin. Isku oli kova paimentolaisille, jotka perinteisesti vaeltavat sateiden perässä.
Eläimet ovat kuin kävelevä pankkitili – niillä täytetään kaikki tarpeet. Eläimistä saa maitoa ja lihaa syötäväksi. Eläimen myymällä saa rahaa esimerkiksi terveydenhuoltoon, ja miehet maksavat niillä naimisiinmenon yhteydessä myötäjäisiä.
Eläinten kuolema iskee perheisiin kuin taloudellinen taantuma.
David Edapal on päästämässä vuohiaan risuaitauksesta Agelesin kylässä lempeässä aamuauringossa. Hän ei tiedä ikäänsä, mutta hänen uurteinen naamansa on nähnyt monta vuosikymmentä Turkanassa.
– Kuivuudessa riutuneista eläimistä ei ole myytäväksi eikä syötäväksi, ja maitoa irtoaa paljon vähemmän, Edapal selittää.
Kriisi lietsoo myös jännitteitä paimentolaisten keskuudessa. He kilpailevat pienenevistä laidunmaista, ja äärimmäinen köyhyys houkuttaa varastamaan karjaa. Edapalin vaatimattoman majan ohi kulkeva kamelipaimen kantaa rynnäkkökivääriä olallaan, jotta varkaat pysyisivät loitolla.
Turvattomuutta lisää aseiden virta naapurista, sodan runtelemasta Etelä-Sudanista rajan yli Turkanaan. Karjavarkaat veivät Edapalilta parisataa eläintä.
Perhe pakeni turvattomuutta nykyiseen asuinpaikkaansa. Edapalin vaimo Aseken Namasi sanoo, että hänen sydäntänsä särkee kaikista vastoinkäymisistä.
– Pahinta oli, kun varkaat tappoivat neljä ystävääni silmieni edessä vedenhakumatkalla. Eläimiä on mahdollista hankkia lisää, mutta ihmistä et ikinä voi korvata, hän sanoo.
Turkanassa vain joka viides on käynyt peruskoulun
Turkanat elävät kaukana pääkaupunki Nairobin todellisuudesta. Kenian talous on kasvanut kovaa vauhtia. Nairobissa on pilvenpiirtäjiä, teknologiaa ja edistyksellisiä kännykkäsovelluksia. Turkanassa valtaosa elää kylissä, joissa ei ole sähköä tai juoksevaa vettä.
Nairobissa 22 prosenttia elää köyhyysrajan alapuolella, Turkanassa 88 prosenttia. Eriarvoisuus johtuu etenkin koulutuksesta. Nairobissa lähes kaikki ovat käyneet vähintään peruskoulun, Turkanassa 18 prosenttia.
Paimentolaiset muuttavat Turkanan kaupunkeihin töiden toivossa, mutta harva osaa edes lukea.
– Kannustamme perheitä lähettämään lapsensa kouluun. Yhä useampi pitää sitä ratkaisuna pitkällä aikavälillä, Kirkon Ulkomaanavun koulutustyön koordinaattori Miriam Atonia sanoo.
Tänään yli puolet Turkanan kouluikäisistä lapsista ja nuorista käy koulua. Kirkon Ulkomaanavun hankkeissa lähes 27 000 lasta aloitti viime vuoden aikana koulun Kenian köyhimmissä maakunnissa.
Edapal ja Aseken eivät ikinä saaneet koulutusta. Paimentolaisten perinteiden mukaan pojista tulee karjankasvattajia ja tytöt menevät naimisiin kartuttaakseen sukunsa omaisuutta myötäjäisillä.
He päättivät silti lähettää 12-vuotiaan tyttärensä Rebeccan kouluun. Edapalille päätös oli selvä. Hänen sukupolvensa koulun käyneillä menee hyvin tänään.
– Jos olisimme saaneet koulutuksen, mekin nukkuisimme patjoilla ja majallamme olisi peltikatto kankaiden sijaan. Toivon, että Rebecca löytää itselleen mieluisan työn. Jos Luoja suo, hän voi auttaa myös vanhempiaan tulevaisuudessa. Koulutus antaa paljon mahdollisuuksia, joita en itse edes pysty kuvittelemaan.
Paimentolainen työssään Turkanan maakunnassa Keniassa. Paimentolaiskulttuurissa pojat on perinteisesti kasvatettu pitämään huolta perheensä karjasta.
Egielan pääsi kovalla työllä yliopistoon
John Egielanin isä olisi halunnut pojastaan karjankasvattajan, mutta äiti vaati hänelle koulutusta. He erosivat, ja Egielan sai ainoana sisaruksista aloittaa koulun. Äiti maksoi kuluja myymällä polttopuita.
– Karja oli isäni omaisuutta. Kun he erosivat, äidilläni ei ollut mitään. Lapsuuteni oli äärimmäistä köyhyyttä ja nukuimme paljaalla maalla, hän sanoo.
Egielan pääsi kovalla työllä yliopistoon Keniassa. Nyt hän on ollut kaksi vuotta Arumrumin peruskoulun rehtorina ja haluaa tehdä kaikkensa, jotta oppilaat pystyvät keskittymään kouluun. Siksi hän on erityisen iloinen vesipumpusta, josta oppilaat saavat koulun jälkeen myös viedä vettä kotiin perheilleen.
– Minulla ei ole omia lapsia, joten tuen muiden lapsia koulussa. Olen varma, että työni maksaa itsensä takaisin, kun näen heidän menestyvän elämässään, Egielan sanoo.
Egielan pitää Bensonia Etaboa ulospäinsuuntautuneena ja lahjakkaana oppilaana. Myös Bensonin vanhemmat ovat eronneet, ja hän on perheensä ainoa koululainen. Hän kertoo haluavansa auttaa perhettään.
– Jos et käy koulua, voit päätyä maantierosvoksi, Benson Etabo sanoo.
Teksti: Erik Nyström
Artikkeli on julkaistu alunperin Kirkko ja Kaupungissa.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Konfliktit alkavat lähes aina pienestä välikohtauksesta, joka saattaa eskaloitua hallitsemattomasti. KUA:n rauhantyö keskittyy käytännönläheisiin kiistoihin, joiden sopiminen rakentaa vankan pohjan kestävälle rauhalle.
Rauhantyö on helppo kuvitella korkean tason neuvotteluiksi maan hallituksen ja opposition välillä.
Kun puhumme Etelä-Sudanin rauhasta, ajatukset suuntaavat vaistonomaisesti luksushotelliin Khartoumissa, jossa presidentti Salva Kiir ja uudelleen varapresidentiksi nimetty Riek Machar solmivat rauhan elokuussa.
Etelä-Sudanissa on kuitenkin lukuisia taisteluiden osapuolia, jotka jäivät neuvottelujen ulkopuolelle. Siksi niin Etelä-Sudanissa kuin muissakin maissa on tarve myös alueellisille ja paikallisille rauhanhankkeille.
Kiistat ovat ruohonjuuritasolla usein paljon käytännönläheisempiä, eivätkä valtionpäämiehet niihin ylety.
”Kansallisen tason sopimukset ovat tärkeitä. Paikalliset tarpeet voivat kuitenkin olla välittömiä ja konkreettisia, ja niihin tarvitaan usein KUA:n kaltaisia ulkopuolisia välittäjiä”, KUA:n rauhantyön asiantuntija Matthias Wevelsiep sanoo.
Enemmän aseita kuin ruokaa
Länsimaissa karjavarkaus saattaa kuulostaa länkkärielokuvan kohtaukselta, mutta Itä-Afrikan maaseudulla se tarkoittaa aina pientä sotaa. Varkauksista on viime vuosina kasvanut merkittävä turvallisuusongelma.
Taustalla on tuliaseiden leviäminen konfliktialueilla sekä lisääntynyt köyhyys, pula ruuasta, ilmastonmuutos ja vanhat heimoperinteet, joissa nuoret miehet kasvattavat mainettaan taisteluissa.
Etelä-Sudanissa on sanonnan mukaan enemmän aseita kuin ruokaa, ja esimerkiksi Pohjois-Kenian syrjäseuduille leviää aseita Etelä-Sudanista ja Somaliasta. Näillä alueilla karjaan liittyvät konfliktit ovat tuttuja vuosisatojen takaa, mutta muualla ilmiöön ollaan vasta tutustumassa.
Nigeriassa paimentolaisten ja viljelijöiden välinen konflikti maa-alueista on alkuvuodesta vaatinut 217 kuolonuhria – lähes kolme kertaa enemmän kuin äärijärjestö Boko Haramin aiheuttamat levottomuudet.
Karjavarkaudet ovat yleisin ilmentymä konflikteista, joihin KUA:n rauhantyö puuttuu. Vaikka karja kuulostaa arkiselta asialta, sen ympärillä pyörii koko elämä, kertoo Wevelsiep.
”Omistajilleen karja on kuin perheen pankkitili. Sen menettäminen estää naimisiinmenoa ja mahdollisuuksia käydä koulua, ja vaikeuttaa ihmisten nousua köyhyydestä”, hän sanoo.
Oikea välimies avaa keskusteluyhteyden
Karjan lisäksi pula resursseista synnyttää paikallisia konflikteja, joista loput maasta ei välttämättä tiedä.
Samalla kun Kenian pääkaupunki Nairobissa puhutaan vaikkapa mobiiliteknologian kasvuyritysten buumista, heimot Kenian maaseudulla kiistelevät elämän perusehdoista, kuten juomavedestä.
Väkivaltaisuudet puhkeavat esimerkiksi, kun yksi heimo haluaa käyttää mutta toisen heimon alueella sijaitsevaa juomavedenottopaikkaa tai haluaa kulkea toisen heimon maiden kautta. Yhteenotot johtavat kuolemiin. Silloin KUA astuu väliin ja pyrkii katkaisemaan kostonkierteen.
”KUA:n rauhantyön idea perustuu työhön Somaliassa. Rauhaa on rakennettu pala palalta – ensin sopimalla heimojen sisäisiä ristiriitoja, minkä jälkeen on voitu edetä heimojen välisiin prosesseihin”, Wevelsiep sanoo.
Lähestymistapaa on sovellettu esimerkiksi Pohjois-Keniassa. KUA:n työntekijät keskustelevat ensin heimojen kanssa erikseen varmistaakseen, että heimo on valmis sopimaan toisen heimon kanssa. Yhdessä he sopivat, mikä olisi toiselle heimolle sopiva korvaus veden käytöstä.
Keskusteluyhteyden avaamiseksi on tärkeä löytää oikea välimies, johon kaikki osapuolet luottavat. Poliitikot suljetaan lähes automaattisesti pois tehtävästä, koska he ovat usein liian lähellä esimerkiksi hallitusta tai oppositiota.
”KUA tekee usein yhteistyötä uskonnollisten tai perinteisten toimijoiden kanssa, mutta korkeaa luottamusta saattaa nauttia myös seudulla arvostettu koulun rehtori”, Wevelsiep sanoo.
Jos syrjäseutujen konflikteihin ja näköalattomuuteen ei puututa, etenkin nuoret muodostavat helpon kohteen aseryhmien rekrytoinnille. Keniassa ääriryhmä al-Shabaab yrittää levittäytyä Itä- ja Pohjois-Keniaan. Silloin seuraukset voivat tuntua Nairobissa asti.
”Lisäämällä toimeentulo- ja koulutusmahdollisuuksia rauhantyön ohella pyrimme tilanteeseen, jossa ihmiset hyötyvät enemmän rauhasta kuin konfliktista”, Wevelsiep sanoo.
Rauha on yksittäisten ihmisten käsissä
Etelä-Sudanissa rauhansopimus sisältää merkittäviä edistysaskeleita, jos sopimus osoittautuu kestäväksi.
Yli kuusi miljoonaa eteläsudanilaista on nälänhädän partaalla, ja avustusjärjestöt toivovat, että sopimus varmistaa pääsyn kaikille eniten kärsiville alueille. Sopimusta edelsi myös YK:n turvaneuvoston heinäkuussa asettama asevientikielto, jonka tarkoituksena on tyrehdyttää aseiden virta Etelä-Sudaniin.
Lopulta rauha on kuitenkin yksittäisten ihmisten käsissä, toteaa Stephen Drichi, KUA:n rauhantyön koordinaattori Etelä-Sudanissa. Konfliktit alkavat lähes aina pienestä välikohtauksesta, joka eskaloituu isoksi yhteenotoksi. Drichi muistaa karjavarkauden, josta kehkeytyi kahden osavaltion heimojen välinen taistelu.
Yksi tulitikku voi johtaa metsäpaloon, mutta myös rauha toimii samalla logiikalla.
”Jos et pysty elämään naapurisi kanssa, et myöskään pysty säilyttämään rauhaa yhteisössä – puhumattakaan koko maassa. Rauha saa alkunsa kotoa”, Drichi sanoo.
KUA:n työ rakentaa Drichin mukaan vankan pohjan rauhalle koko maassa. Kun yhä useampi yhteisön jäsen omaksuu rauhan, ihmiset alkavat ymmärtää sen merkityksen. Lapset alkavat käydä koulua, tiet aukeavat ruokakuljetuksille ja ihmiset pystyvät matkustamaan ilman pelkoja. Kaupankäynti lisääntyy.
”Tässä vaiheessa ihmiset ymmärtävät, että konfliktissa ei ole mitään järkeä. Kun ajatus saavuttaa tietyn määrän ihmisiä, koko yhteisö kallistuu rauhan kannalle ja se muodostuu yhä kestävämmäksi.”
Mikael Ashorn etsii Kambodžassa keinoja auttaa köyhiä ihmisiä sopeutumaan ilmastonmuutokseen.
Kambodža on yksi maailman eniten ilmastonmuutoksesta kärsiviä ja luonnonkatastrofeille alttiita maita. Asukkaiden suhtautuminen katastrofiriskeihin on käytännöllinen – he varautuvat mihin pystyvät.
”Ikävä kyllä mahdollisuuksia varautua on vähän, kun rahaa riittää juuri ja juuri seuraavaan päivään selviytymiseen”, kuvailee ilmastonmuutoksen ja katastrofivarautumisen asiantuntija Mikael Ashorn.
Ashorn työskentelee katastrofeille alttiita maita tukevan EU Aid Volunteers -ohjelman kautta vapaaehtoisena Kirkon Ulkomaanavun Kambodžan toimistolla. Hänen mukaansa katastrofin riskiin vaikuttaa voimakkaasti se, että väestö on köyhää ja suurilta osin riippuvaista maanviljelystä.
”Yksi tulva tai pahentunut kuivuus voi pyyhkäistä pois kaiken jo saavutetun kehityksen ja syöstä koko yhteisön takaisin köyhyyteen. Siksi ilmastonmuutoksen vaikutus ja mahdolliset luonnonkatastrofit pitää huomioida kaikkia kehitysprojekteja suunniteltaessa.”
Kansalaisjärjestöt ovat tärkeitä tekijöitä auttamassa kambodžalaisia varautumaan ilmastoriskeihin.
Jo pienillä ja yksinkertaisilla ratkaisuilla voidaan saada suuria muutoksia aikaan. KUA on tukenut muun muassa yksinkertaisten kastelujärjestelmien rakentamista. Ne suojaavat yhteisöä siltä, että sato ei täysin epäonnistu, jos sateet eivät tule odotetun mukaisesti.
Viljeltävien lajikkeiden monipuolistaminen on myös keino varautua. Viljelijät eivät ole vain yhden tuotteen varassa, jos sato epäonnistuu. Lisääntyneestä sadosta saadut tulot mahdollistavat paremman ennalta varautumisen.
”Myös yleinen riskien kartoittaminen yhdessä paikallisen väestön kanssa on tärkeää, jotta väestö voi ennaltaehkäistä riskien muuttumista katastrofeiksi”, Ashorn sanoo.
”Muita keinoja vaikuttaa ovat varoitusmekanismien luominen ja uusien sään kestävien lajikkeiden kehittäminen viljeltäviin kasveihin.”
Ashorn haki EU Aid Volunteers -ohjelmaan saadakseen työkokemusta alalta, jonne haluaa suuntautua. Ilmastonmuutos on yksi aikamme suurimmista ongelmista, joka tulee vain pahenemaan, eivätkä työt sen parissa ainakaan vähene tulevaisuudessa.
”Tehtävässä olen nähnyt, miten asiat joista olen lukenut opiskeluiden aikana, toteutuvat käytännössä järjestöissä ja ruohonjuuritasolla, sekä myös laajemmin miten EU toimii.”
Ilmastonmuutos on niin laaja käsite, että se Ashornin mukaan tuntuu lamaannuttavan toimijoita. Kun huomataan, ettei voida tehdä kaikkea, ei tehdä mitään.
”Onneksi kaikki eivät jää toimettomiksi. Minulle tulee ilmastonmuutoksesta mieleen joukko ihmisiä, järjestöjä, yrityksiä, johtajia ja valtioita, jotka ovat alkaneet reagoida muutokseen.”
Etenkin kehitysmaista puhuttaessa Ashornin mieleen nousee joukko nuoria, jotka näkevät tulevaisuuden toiveikkuuden kautta. He ovat aallonharjalla ottamassa hyödyn irti muutoksen tarpeesta.
”Viimeistään siinä vaiheessa, kun poliitikot ja markkinat tajuavat muutoksen pakon sekä varautumisen tuoman poliittisen ja taloudellisen hyödyn, maailma tulee muuttumaan.”
Etelä-Sudanissa ruuan hinta tappaa siinä missä aseetkin. Nälkä lamaannuttaa yhteiskunnan, kun ihmiset ajattelevat vain, mistä he saavat seuraavan ateriansa.
Kun heität siemenen maahan, siihen kasvaa jättimäinen mangopuu. Näin on ollut tapana sanoa Etelä-Sudanin Equatoriassa, maan vilja-aitassa. Maaperä on niin hedelmällistä, että alueen viljelykset ovat ruokkineet miljoonia Etelä-Sudanin asukkaita. Käytännössä koko Etelä-Sudan on täydellistä kasvualustaa esimerkiksi riisille, maissille, hirssille, sokeriruo’oille ja hedelmille.
Sota on kuitenkin ajanut kolme neljäsosaa alueen asukkaista pakoon ja järkyttävän suuria viljelyalueita on autioina, sanoo Marie Makweri, joka työskenteli kolme vuotta Etelä-Sudanissa Kirkon Ulkomaanavun (KUA) rauhankoordinaattorina.
Dramaattiset seuraukset näkyvät elintarvikkeiden saatavuudessa ja hinnoissa. Ihmiset ovat onnellisia, jos heillä on edes yksi ateria päivässä. Suomalainenkin tietää, että nälkä tekee kiukkuiseksi. Nälkä lietsoo pitkittynyttä konfliktia entisestään.
”Etelä-Sudanissa sanotaan, että aseita on enemmän kuin ruokaa, mikä on vaarallinen yhdistelmä. Ihminen, jolla ei ole ruokaa itselleen tai perheelleen, miettii kaikki maailman keinot hankkia ruokaa”, Makweri sanoo.
Nälänhädän partaalla yhä 5 miljoonaa ihmistä
Helmikuussa 2017 YK julisti nälänhädän Unityn osavaltioon, joka sijaitsee Etelä-Sudanin keskiosassa. Noin satatuhatta ihmistä oli vaarassa kuolla nälkään. Julistusta seurasi laajamittainen humanitaarinen operaatio, jonka aikana alueelle tiputettiin ruoka-annospakkauksia Maailman ruokaohjelma WFP:n helikoptereista.
KUA tuki ruoka-apua katastrofirahastostaan.
Kesäkuussa nälänhätä oli virallisesti ohi, mutta eteläsudanilaisten arki ei merkittävästi parantunut. Jotta nälänhätä voidaan julistaa, tilanteen on täytettävä selkeät kriteerit. Ensinnäkin viidesosalla kotitalouksista
pitää olla äärimmäinen puute ruuasta, ja kolmasosan väestöstä pitää olla akuutisti aliravittu. Lisäksi ihmisiä kuolee tiettyyn tahtiin – nälänhätä vaatii määritelmän mukaan kaksi uhria päivässä jokaista 10
000 asukasta kohden.
Nälänhätä vastaa korkeinta kategoriaa YK:n ruokaturvaa mittaavalla asteikolla 1–5. Nykytilanne ei täytä vaatimuksia. Toisaalta 1,5 miljoonaa ihmistä elää hätätilassa (vaihe 4) ja 3,6 miljoonaa akuutissa ruokapulassa (vaihe 3). Nälänhädän partaalla on siis 5 miljoonaa eteläsudanilaista.
”Paikan päällä et näe kauheasti väliä siinä, ovatko ihmiset vaiheessa 4 vai 5. Ruokatilanne on edelleen äärimmäisen vaikea”, Makweri sanoo.
Ruuan hinta kymmenkertaistunut
Etelä-Sudanin ruokakriisi on seuraus pitkittyneestä konfliktista. Konflikti alkoi valtataisteluna presidentti Salva Kiirin ja entisen varapresidentin Riek Macharin välillä. Vastakkainasettelusta syntyi sota, jossa on etniset jakolinjat. Kiir edustaa dinka-heimoa, Etelä-Sudanin suurinta heimoa, ja Machar nuer-heimoa, joka on toiseksi suurin.
KUA tukee rauhaa ja ruokaturvaa
KUA tukee rauhanprosesseja sekä koulutusta ja toimeentulomahdollisuuksia Etelä-Sudanissa. KUA:n koulutuksissa opitaan muun muassa leivontaa sekä ruuan ja maitotuotteiden käsittelyä, mikä parantaa ruokatuotantoa.
KUA on syksystä lähtien toteuttanut ruokaturvahanketta 100 000 eurolla katastrofikeräyksen varoja. Hanke sisältää viljelykoulutuksen 500 maanviljelijälle, ja koulutukseen osallistuneille jaetaan siemeniä ja työkaluja.
Taustalla on kiista resursseista Etelä-Sudanin vuoden 2011 itsenäistymisen jälkeen – maaomistuksista,
vedestä ja öljystä. Kiir syytti Macharia vallankaappausyrityksestä ja erotti hänet. Maan armeija oli jakautunut Kiirin ja Macharin tukijoihin. Etelä-Sudanissa on myös muita heimoja, joita Kiirin ja Macharin joukot ovat pelanneet liittolaisikseen tai toisiaan vastaan. YK on varoittanut kansanmurhan riskistä.
Pelolla on ollut katastrofaaliset seuraukset ruokatuotannolle. Viljelijät eivät uskalla kylvää tai korjata satojaan.
Ruokakuljetukset ovat vaikeutuneet ja hinnat toreilla ovat kohonneet pilviin. Heinäkuussa 2016 leimahtaneiden taisteluiden jälkeen hinta 3,5 kilon säkillisestä maissijauhoja nousi pääkaupunki
Jubassa 5,5 eurosta 60 euroon. Hinta vastaa eteläsudanilaisten keskimääräistä kuukausipalkkaa.
Myös perusvihannesten, kuten tomaattien hinnat ovat kymmenkertaistuneet, ja kauempana pääkaupungista
hinnat ovat vielä korkeampia. Tee, sokeri ja liha ovat luksustuotteita, jotka ovat kokonaan poistuneet valikoimista.
Vaikutus näkyy katukuvassa, kertoo Jubassa vuodenvaihteeseen asti asunut Makweri. Kauppiailla ei ole varaa ostaa kallista ruokaa ja myydä sitä tuotolla, joten monet ruokakaupat ovat sulkeneet ovensa. Isoillakin toreilla on yhä vähemmän tuotteita myynnissä, ja yhä harvempia myyjiä niitä myymässä.
”Tavallisilla ihmisillä ei ole varaa ruokaan”, Makweri sanoo.
Ruoka-apu pitää ihmiset järjissään
Makweri huomaa työssään ihmisten huolen ruuasta. Heidän motivoimisensa rauhanprosesseihin vaatii kärsivällisyyttä, kun päällimmäisenä mielessä on, mistä heidän perheensä saa seuraavan ateriansa.
”Ihmisten on vaikea ajatella edes seuraavaa päivää, saati rauhan pitkäaikaisia vaikutuksia. He miettivät seuraavaa minuuttia, jonka voisi yhtä hyvin käyttää ruuan hankkimiseen.”
Toisaalta ruokatilanne ei parane ratkaisevasti ennen kuin konflikti loppuu. Etelä-Sudanilla on kaikki edellytykset omavaraiseen ruokatuotantoon, kunhan maahan saadaan rauha. Kansainvälisen yhteisön tukema ruoka-apu pitää neuvotteluja hengissä.
”Viesti eteläsudanilaisilta on yksimielinen: ruoka-apua ei missään nimessä pidä lopettaa. Se pitää ihmisiä hengissä ja järjissään, ja antaa kirjaimellisesti voimia uskoa rauhaan.”
