Maalis-huhtikuun aikana koronaviruksen globaalit vaikutukset alkoivat hahmottua. Humanitaarisen avun järjestöt alkoivat suunnitella kuinka vastata virukseen jo valmiiksi haastavissa kriiseissä. Esimerkiksi pakolaisleireillä ja konfliktialueilla, kuten Bangladeshissa, Jemenissa, Etelä-Sudanissa tai Somaliassa.
Vahvan terveydenhuoltojärjestelmän valtiot, kuten Kiina ja Ranska kamppailivat koronapandemian kanssa, joten ennuste hauraille valtioille ei ollut hyvä. Pandemia vaikuttaa suoraan jo olemassa oleviin kriiseihin. Esimerkiksi Cox´s Bazaarin alueella Bangladeshissa yhteensä miljoona rohingyaa asuu tiiviisti 34 pienessä pakolaisleirissä. Etäisyyden pitäminen muihin asukkaisiin on näissä olosuhteissa käytännössä mahdotonta. Terveydenhuolto on ollut leirillä jo valmiiksi heikko.
Pandemian epäsuorat vaikutukset ovat vielä suoria vaikutuksia suurempia. Maailman ruokajärjestö WFP arvioi ruoka-avun tarpeen tuplautuvan 270 miljoonaan ihmiseen ennen tämän vuoden loppua. Jo lähtökohtaisesti vaikeassa asemassa olevissa konflikteista kärsivissä valtioissa, kuten Jemen ja Etelä-Sudan, toimeentulo ja sen seurauksena ruokaturva heikkenee nopeasti.
Pandemia on hidastanut talouden toiminnan ennennäkemättömällä tavalla kaikkialla maailmassa. Tällä on vaikutuksia myös moneen sellaiseen maahan, joissa tilanne ei ollut kärjistynyt ennen koronaa. Työn ja toimeentulon loppuminen johtavat nopeasti hallitsemattomaan velkaantumiseen yhteiskunnissa, joissa turvaverkot ovat heikkoja. Koronan myötä miljoonat siirtotyöläiset ovat palanneet kotimaihinsa ja kotimaahan ennen tulleet rahalähetykset ovat näin vaihtuneet kuluiksi.
YK on vastannut pyytämällä 10 miljardia dollaria pandemian välittömiin vaikutuksiin vastaamiseen. Kyseessä on YK:n historian suurin rahoituspyyntö kriisiin. Suunnitelmia on niin terveyden, vesihuollon, ravinnon kuin koulutuksen parantamiseksi tehtävään työhön. Tästä huolimatta koronapandemia on luonut ennennäkemättömiä haasteita, joihin kansainvälinen avustusjärjestelmä ei ole ollut valmis.
Covid-19 on ”uusi normaali”, joka muuttaa tapaa, jolla humanitaarinen apu toimii. Humanitaarisen avun järjestelmä on rakennettu liikkuvuuden ja nopean toiminnan varaan – rakenne, joka ei toimi yhteen maailman kanssa, jossa liikkuminen ja toiminta pysähtyivät.
Toisen maailmansodan jälkeen globaalisti jaetun sotakokemuksen myötä syntyi YK-järjestelmä sekä useita itsenäisiä, neutraaleita kansalaisjärjestöjä, jotka keskittyivät globaalien ongelmien ratkaisuun. Avustustoimijat ovat vuosikymmenten saatossa kasvaneet hyvää tarkoittavista järjestöistä miljardien toimialaksi.
Monesta uudistusprosessista ja suurista lupauksista huolimatta kansainvälinen avustusjärjestelmä on ollut hyvin hidas uudistumaan. Suuret muutokset ovat aina tapahtuneet kriisien myötä. Vuoden 1994 Ruandan kansanmurhan jälkihoidon epäonnistumisten jälkeen avustustyö alkoi muuttua ammattimaisemmaksi. Vuoden 2004 tsunamia seuranneen kaaoksen myötä humanitaariseen apuun luotiin keskitetty YK- ja viranomaisvetoinen koordinaatiojärjestelmä.
Humanitaariset kriisit eivät ole kadonneet maailmasta pandemian myötä. Korona on kriisi, joka pakottaa avustusjärjestelmän uudistumaan. Pandemia tulee muuttamaan tapaamme tehdä humanitaarista apua enemmän, kuin apu muuttaa pandemian kulkua.
Risto Ihalainen
Humanitaarisen avun asiantuntija
Kirkon Ulkomaanapu
Koulumaailmassa eletään historiallisia aikoja. Ihmiskunta oli juuri juhlistanut suursaavutustaan, eli sitä, että lähes kaikki maailman lapset pääsevät kouluun. Kun koronapandemia keväällä sulki koulut melkein kaikkialla maailmassa, heräsi kysymys koulujen sulkemisen vaikutuksista ja siitä, miten kouluun voidaan palata mahdollisimman pienin vaurioin.
Usein kuulee huolen siitä, että kehitysmaissa erityisesti köyhempien perheiden lapset eivät palaakaan kouluun niiden avautuessa. Käykö näin? Ja miten voisimme varmistaa, että lapset voisivat päästä palaamaan jopa entistä parempaan kouluun?
Vaikkei koronapandemian suuruista häiriötä koulunkäynnille olekaan aiemmin koettu, voi osviittaa etsiä aiemmista kriiseistä. Entinen kollegani Maailmanpankista ja nykyinen Georgetownin yliopiston professori Jishnu Das on tutkinut äkillisen kriisin vaikutuksia Pakistanin pohjoisella vuoristoalueella vuoden 2005 maanjäristyksen jälkeen. Yhdessä tiiminsä kanssa hän selvitti, miten maanjäristys vaikutti lasten koulunkäyntiin ja erityisesti heidän oppimistuloksiinsa verrattuna lähialueisiin, jotka eivät olleet järistyksen murtumalinjalla.
Toisin kuin ehkä voisi olettaa, Pakistanissa järistysalueen lapset palasivat kouluun kun pahin oli ohi. Heidän koulunkäyntinsä keskeytyi neljäksi kuukaudeksi, mutta palautui sen jälkeen suhteellisen normaaliksi. Oppimisen osalta asiat eivät kuitenkaan menneet näin hyvin, vaan testitulokset heikkenivät huomattavasti kaikissa ikäryhmissä.
Yllättävintä oli, että järistysalueen koululaiset eivät olleet vain neljää kuukautta muita jäljessä oppimisen osalta, vaan keskimäärin he menettivät jopa melkein kaksi vuotta. Lyhytkin kriisi voi aiheuttaa suuren vahingon. Maanjäristyksen vaikutukset oppimiselle olivat kaikkein negatiivisimmat perheissä, joissa äidillä ei ollut lainkaan koulutusta. Kun järistysalueen koululaiset aikanaan astuivat työelämään, heidän ansionsa olivat arviolta noin 15-18 prosenttia pienemmät kuin ilman kriisiä.
Mitä voimme tästä oppia? Ainakin sen, että kouluun palaaminen kriisin jälkeen on erityisen herkkää aikaa. Jos tavoitteet asetetaan liian korkealle, eikä opetussuunnitelmaa mukauteta oppilaiden tasolle, oppilaat tippuvat helposti kärryiltä. Silloin riskinä on, ettei koulussa oikeasti opita vaan epätasa-arvo ja kuilu eri lähtökohdista tulevien oppilaiden välillä kasvaa entisestään.
Keinoja on monia. Oppilaiden yksilöllisten valmiuksien selvittäminen esimerkiksi testeillä, oppisisältöjen kertaaminen ja psykososiaalisen tuen tarjoaminen ovat esimerkkejä näistä keinoista. Kun koulut lopulta aukeavat, meillä ei ole varaa menettää yhtään oppilasta.
Ritva Reinikka
Kirkon Ulkomaanavun hallituksen jäsen Ritva Reinikka on työelämäprofessori Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa. Aiemmin hän toimi pitkään Maailmanpankissa eri tehtävissä, ml. maajohtajana Etelä-Afrikassa ja Afrikan inhimillisen kehityksen osaston johtajana. Hän on väitellyt taloustieteen tohtoriksi Oxfordin yliopistosta.
Ritva Reinikan kuva: Heikki Tuuli
Koronakriisin pitkittyessä suurin uhka ihmisille ovat pandemian seurannaisvaikutukset. Ennennäkemättömällä tavalla hidastunut maailman talous yhdistettynä rajoitustoimiin on vienyt monilta toimeentulon maissa, joissa miljoonat perhekunnat ovat riippuvaisia päivän ansioista ja vailla säästöjä tai sosiaaliturvaa. Usealle kehittyvälle valtiolle työvoima on merkittävä vientituote, joka samanaikaisesti on vähentänyt työttömyyttä kotimaassa ja tuonut tuloja rahansiirtoina kotimaahan. Koronan myötä miljoonat siirtotyöläiset ovat palanneet kotimaihinsa.
YK:n ruokajärjestö World Food Program arvioi ruoka-avun tarpeessa olevien ihmisten määrän kaksinkertaistuvan covid-19 pandemian seurauksena 135 miljoonasta 265 miljoonaan vuoden 2020 aikana. Ruoka-avun tarve kasvaa erityisesti valtioissa, jotka kärsivät jo ennalta sisäisistä konflikteista tai ilmastonmuutoksen vaikutuksista, pahimmillaan molemmista kuten esimerkiksi Afganistanissa ja Somaliassa. Näissä olosuhteissa on vaarana, että pitkäjänteinen työ terveyden, koulutuksen ja ihmisoikeuksien parissa ottaa takapakkia.
Monissa maissa lasten ja nuorten koulunkäynti on pysähtynyt pitkäksi aikaa koronatilanteen vuoksi. Kun lapset jäävät jälkeen opinnoissa, erityisesti teini-ikäisten lasten kynnys palata kouluun voi olla korkea. Heikoimmassa asemassa olevat perheet eivät huonontuneen toimentulon vuoksi välttämättä pysty lähettämään lapsiaan takaisin kouluun. Seuraukset lasten ja nuorten elämään sekä yhteiskuntien kehittämiseen ovat pitkäkestoiset.
Peruspalvelujen tarjoaminen hauraissa yhteiskunnissa on riippuvainen kansainvälisestä rahoituksesta ja tuesta. Monissa maissa paikalliset järjestöt vapaaehtoisineen tekevät tärkeää työtä koronaviruksen torjumiseksi ruohonjuuritasolla ja tukevat paikallisia viranomaisia esimerkiksi tarjoamalla palveluita. Avustusjärjestöt tarvitsevat tukea, jotta työ voi jatkua.
Ennen pandemian alkua vuoden 2020 humanitaarisen avun kokonaistarpeeksi oli arvioitu noin 28 miljardia dollaria, josta vain 13 prosenttia oli rahoitettu. Koronaviruksen myötä YK teki 10 miljardin dollarin lisäpyynnön. Jo valmiiksi heikko rahoitus uhkaa edelleen kaventua globaalien talousvaikutusten myötä.
Vuonna 2015 alkanut Euroopan pakolaiskriisi osoitti, kuinka konfliktit Syyriassa, Irakissa ja Afganistanissa eivät ole vain maan sisäisiä ongelmia. Koronapandemian vaikutukset hauraissa yhteiskunnissa tulevat heijastumaan Eurooppaan ja Suomeen. Yhtälö, jossa kansainvälinen apurahoitus laskee ja tarpeet kasvavat koronapandemian myötä ei ole kestävä. Kansainvälistä ja Suomen apurahoitusta tarvitaan tukemaan haavoittuvimmassa asemassa olevia ihmisiä ja yhteiskuntia kestävän kehityksen saavuttamiseksi sekä tarpeettoman inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi.
Jouni Hemberg
Toiminnanjohtaja
Kirkon Ulkomaanapu
Ossi Heinänen
Plan International Suomen pääsihteeri
Tiina Saarikoski
Kansainvälisen avustustoiminnan johtaja (sij.)
Suomen Punainen Risti
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Mielipide-sivulla 18.8.2020.
Olette kaikki nähneet kuvat: Rauhaprosessin lopuksi konfliktin osapuolten edustajat kättelevät toisiaan. Rauhanrakennus tarkoittaa ihmisten tuomista (takaisin) yhteen. Istumista saman pöydän ääreen. Etäisyyden vähentämistä.
Koronaepidemia on meille rankka monesta eri syystä. Se muuttaa kaiken (ainakin väliaikaisesti) ja se on muuttanut myös rauhan tekemisen tavat. Yleiset käytäntömme riitojen ja konfliktien ylitse pääsemiseksi – kuten tärkeä symbolinen kättely tai jopa halaaminen – eivät tule kysymykseen. Sukkuladiplomatia, eli ihmisten lennättäminen neutraaliin paikkaan keskustelemaan ja neuvottelemaan, tuntuu muinaisjäänteeltä.
Rauhanrakentajien, kuten niin monien muiden, täytyy löytää uusia työskentelytapoja näissä poikkeusoloissa. Mutta miksi puhua rauhan rakentamisesta juuri nyt – eikö koronapandemia ole terveydenhuollon kysymys ja kaikki muu tulee sitten joskus?
On totta, ja ymmärrettävää, että terveys on huomion keskipisteenä. Pandemia muuttaa kuitenkin tuntemaamme maailmaa globaalilla mittakaavalla, ja vaikuttaa syvästi kaikkiin yhteiskuntiin. Virus ei välitä sektoreista. Sen vaikutusten ajoitus ja laajuus vaihtelevat maasta toiseen ja ne voivat liittyä myös väkivaltaisiin konflikteihin ja turvallisuuteen.
Hauraissa maissa, jollaisissa Kirkon Ulkomaanapu enimmäkseen työskentelee, instituutiot eivät ole valmistautuneita tällaiseen kriisiin. On paljon maita, joissa pienetkin shokit voivat heiluttaa vaa’an kieltä hauraasta rauhasta väkivaltaiseen konfliktiin. Vaikka viruksen iskiessä kaikki maat näyttävätkin istuvan samassa pöydässä, käytännössä näin ei ole: joihinkin maihin virus vaikuttaa paljon enemmän kuin toisiin ja aiheuttaa riskin, että kriisi kääntyy uusiutuneeksi väkivaltaiseksi konfliktiksi.
Meneillään oleva kriisi on aikaa, joka tekee jopa lähitulevaisuuden tarkasta ennustamisesta vaikeaa. On silti tärkeää ryhtyä töihin ja katsoa, mitä me voimme tehdä. Voimme kääntää huomiomme asioihin, jotka luovat toivoa ja auttavat meitä katsomaan kriisin yli:
- YK:n pääsihteeri António Guterresin vetoomus vihollisuuksien lopettamiseksi maailmalaajuisesti koronapandemian keskellä. Ainakin yksi konfliktin osapuoli 12 maassa on vastannut globaaliin tulitaukoon. Muualla maailmassa ulkoiset toimijat ehkä vähentävät myös vihollisuuksia, ja vaikka tämä saattaa olla vain väliaikaista, se voi avata uuden tilaisuuden neuvotteluille. On keskeistä tukea ja vahvistaa rauhaprosesseja siellä missä mahdollista, koska olosuhteet eivät nyt todellakaan tue rauhallisempaa maailmaa. Päinvastoin, tyypillisesti konfliktia ruokkivien tekijöiden, kuten epätasa-arvon, köyhyyden, heikon hallinnon ja poliittisten osallistumismahdollisuuksien puutteen kasvu voi lisätä väkivaltaisen konfliktin riskiä monessa yhteiskunnassa.
- Fyysinen etäisyys, mutta digitaalinen ja sosiaalinen läheisyys. Yhteiskunnat ovat nyt pakotettuja kanssakäymään enemmän digitaalisesti, vaikka moni mieluummin tapaisikin kasvotusten. Tämä voi nostaa uudelle tasolle sen, miten luontevasti digitaalinen yhdessäolo onnistuu toiseksi parhaana vaihtoehtona. Tavallaan ihmiset ympäri maailmaa lähentyvät digitaalisesti, ja tästä voi seurata uusia mahdollisuuksia dialogille ja konfliktien ratkaisulle. Tämä on kuitenkin myös haaste, sillä vain puolella maailman ihmisistä on verkkoyhteys. Ne ihmiset, jotka ovat karanteenissa ilman yhteyttä muihin, voivat kärsiä entistä enemmän.
- Ensimmäinen reaktio koronapandemiaan on monessa maassa ollut kansallinen ja katseen sisäänpäin kääntävä. Mutta unohtakaamme hetkeksi absurdit esimerkit kuten globaali tarjoussota kasvomaskeista ja todella huonosti ajoitettu Maailman terveysjärjestö WHO:n rahoituksen leikkaaminen. Koronapandemiasta ja sen seurauksista selviytyminen voi silti osoittautua esimerkiksi, joka todistaa maailmanlaajuisen yhteistyön edut kaikille.
Globaaleina – nyt vain digitaalisiksi rajoitettuina – rauhanrakentajina meidän täytyy löytää keinoja reagoida yllä mainittuihin asioihin, löytää keinoja ylläpitää haurasta rauhaa myös toimintaympäristöissä, joihin koronakriisi iskee kovaa, ja joilla on omasta takaa hyvin rajoittuneet selviytymiskeinot.
Meidän täytyy hyödyntää kaikkia verkostoja, jotka meillä on, niin virallisia kuin epävirallisiakin. Esimerkiksi uskonnolliset johtajat saattavat tavoittaa ne, joilta digitaaliset yhteydenpitokeinot puuttuvat. Heillä on keinot tavoittaa vaikeasti tavoitettavat. Nuorilla rauhanrakentajillamme on kyky (kuten nuorilla on) arvioida uudelleen tavat, joilla voimme viestiä silloinkin, kun olosuhteet ovat vaikeat. Naiset voivat tukea digitaalisten kanavien kautta sukupuolittuneen väkivallan uhreja, kun perheet eivät pääse poistumaan kotoa karanteenin vuoksi ja väkivallan riski kasvaa.
Kyllä, taistelu koronaa vastaan on alkanut terveyssektorilta. Jotkin toimijat kriisin etulinjassa, kuten Robert Koch -instituutti ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos Suomessa, ovat näyttäneet, että taistelussa pandemiaa vastaan täytyy jakaa tietoa ja oppia toisilta nopeasti. Aikaa ei ole hukattavaksi, kun kamppailemme näkymätöntä eksponentiaalisesti leviävää vihollista vastaan.
Digitaalisina rauhanrakentajina meidän pitää oppia tästä kriisistä hyödyntäen verkostojamme. Tämä on tärkeää silloin, kun viruksen taloudelliset ja yhteiskunnalliset seuraukset kurittavat yhteiskuntia entisestään, ja meidän täytyy olla parhaimmillamme ja tukea ihmisiä rauhan säilyttämisessä, rakentaa luottamusta instituutioihin ja auttaa yhteiskuntia toipumaan. Vaikka yhteiskunnat olisivat ihailtavan sinnikkäitä, ne tarvitsevat tukea.
Kirjoittaja Matthias Wevelsiep työskentelee ohjelmapäällikkönä Uskonnollisten ja perinteisten toimijoiden rauhanvälitysverkostossa.
Kuvitus: Carla Ladau