Avioeron jälkeen sukulaiset eivät auttaneet. Nyt Kamu Sunar on se, jolta tullaan pyytämään apua ja neuvoja.
Pieni poika tulee ostoksille Kamu Sunarin kauppaan. Hän valitsee suklaapatukan ja antaa siitä rahan. Poika on jo kääntynyt lähteäkseen, kun Sunar muistuttaa häntä vielä ottamaan vaihtorahan.
Kamu Sunarin kauppa on yksi huone kaksikerroksisessa kivitalossa Bhardeun kylän kapean pääkadun varrella. Kaupassa myydään monenlaista tavaraa saippuasta ja rannerenkaista kenkiin ja bensiiniin. Pieni Bhardeun kylä sijaitsee vehreässä laaksossa aivan keskellä Nepalia.
Sunar on dalit eli kastiton, ja yrittäjä ja yksinhuoltajaäiti. Nyt hän on myös valtuutettu nepalilaisessa maaseudun kunnanvaltuustossa gaupalikassa, eli mukana päättämässä alueensa asioista.
Sunarin kotikylässä on jo usean vuoden ajan toiminut Kirkon Ulkomaanavun vapaaehtoisverkoston Naisten Pankin tukema naisten osuuskunta. Siihen kuuluvat naiset ovat saaneet koulutusta ja tukea esimerkiksi säästämiseen ja maatalouteen sekä omien pienyritysten perustamiseen. Osuuskuntalaisten taloudellinen ja sosiaalinen asema on parantunut, mutta naisten mukaan yhtä tärkeää on ollut itsetunnon kasvaminen, ryhmän yhteishenki ja toisten tuki.
Ja kun Nepalissa pidettiin kunnallisvaalit, Bhardeun naiset päättivät yhdistää voimansa. He äänestivät arvostettua ryhmän jäsentä Kamu Sunaria, jolla dalit-kiintiön kautta oli muita hieman parempi mahdollisuus tulla valituksi. Kun hänet valittiin, se oli yhteinen voitto.
Politiikassa Sunar haluaa ajaa naisten taloudellista ja henkistä voimaantumista. Nepalissa naisten asema on vielä heikko, eivätkä kaikki miellä esimerkiksi omistusoikeuden ja taloudellisen päätösvallan kuuluvan naisille samalla tavoin kuin miehillekin.
Salaa kouluun ja nuorena naimisiin
Kamu Sunarin kotikylässä toimii Naisten Pankin tukema naisten osuuskunta.
Syrjäinen Bhardeu ei ole aina ollut Kamu Sunarin koti. Hän vietti lapsuutensa pääkaupunki Katmandussa, jossa hänen vanhemmillaan oli kultaliike. Lapsuus viisilapsisen perheen vanhimpana tyttärenä oli onnellinen.
”Kävin viisi vuotta koulua. Sen jälkeen vanhemmat halusivat, että autan äitiä kotona ja isää kaupassa. Olin voimakastahtoinen jo lapsena. Olin hyvin kiinnostunut matematiikasta. Yritin jatkaa koulunkäyntiä salaa, mutta kun isä ja äiti saivat sen selville, sain selkääni, ja koulunkäynti oli pakko lopettaa.”
Kamu Sunar huokaa. Nyt alkaa hänen tarinansa kipein osa.
Kultaliikkeessä vieraili eräs nuori mies.
”Olin 15-vuotias, kun tapasimme, hän kuusi vuotta vanhempi. Menimme naimisiin rakkaudesta.”
Rakkausavioliitot olivat Nepalissa parikymmentä vuotta sitten paljon harvinaisempia kuin nyt. Nuoripari muutti miehen kotikylään Bhardeuhun. Onnea kesti kymmenen vuotta.
”Sitten hän löysi toisen. En halua puhua tästä yhtään enempää. Hän petti minut. En halua ajatella häntä”, Sunar sanoo.
”Ei, en todellakaan aio avioitua enää ikinä, koska en tahdo, että minulle voisi taas käydä niin.”
Kun mies lähti, Sunar ja lapset, pieni tyttö ja poika, jäivät puille paljaille. Miehen perhe ei halunnut auttaa.
”Sain rohkeutta lapsistani. En halunnut, että he joutuvat kärsimään.”
”Äiti on hyväsydäminen ja hauska”
”Olen nyt hyvin onnellinen”, kertoo Sunari.
Naisten osuuskunnan jäsenyys auttoi elämän uudelleen järjestämisessä. Pikkuhiljaa Sunar keräsi taitoja ja pääomaa. Hän otti 15 000 Nepalin rupian (110 euron) lainan oman kaupan perustamista varten. Hän oli unelmoinut omasta kaupasta aina.
Kauppa menestyi. Molemmat lapset saivat mahdollisuuden jatkaa koulunkäyntiä niin pitkälle kuin haluaisivat.
Laitamme kaupan hetkeksi kiinni ja lähdemme katsomaan Kamu Sunarin rakennustyömaata. Hän on toteuttamassa toistakin unelmaa, omaa kotia. Pian asuminen entisen miehen veljen talossa päättyy. Talo ei ole edes turvallinen, sillä se vaurioitui vuoden 2015 voimakkaissa maanjäristyksissä.
Sunarin oma pieni tontti on kävelymatkan päässä kaupalta tässä kauniissa laaksossa, jossa kylä sijaitsee. Talot on ripoteltu laaksoon harvakseen, niitä ympäröivät niityt ja porrastetut maissi- ja sinappipellot. Laaksoa reunustavia korkeita vihreärinteisiä kukkuloita ei täällä lumihuipuistaan kuuluisassa maassa voi kutsua vuoriksi.
Tontilla hänen tyttärensä ja ystävättärensä työskentelevät kuumassa auringonpaisteessa murskaten kiviä. Kivimurskaa saa ostaa myös valmiina, mutta tulee halvemmaksi tehdä sitä itse.
Pian tontille kohoaa pieni talo, joka on Sunarin ikioma. Se tuntuu todella ihanalta.
14-vuotias Amrita-tytär pääsee huomenna kivenmurskauksesta eroon ja kouluun, kun kouluvuosi alkaa.
”Amrita on vahvempi kuin minä. Hän on kova puhumaan ja hänellä on paljon ehdotuksia”, Sunar kertoo.
Amritaa kiinnostaisi ura lentopallon pelaajana. ”Hän saa itse valita”, Sunar vakuuttaa. Hänen 18-vuotias poikansa Amit on töissä kultaliikkeessä Katmandussa, mutta käy usein äidin ja siskon luona.
14-vuotias Amrita tytär on ylpeä äidistään.
”Äiti on hyväsydäminen ja hauska. Ja vähän ankara. Aikaisemmin äiti oli tosi hiljainen, mutta ei enää. Olen tosi ylpeä siitä, että hän on valtuustossa”, Amrita sanoo.
Työtä naisten puolesta
Kastittomat kohtaavat edelleen monenlaista syrjintää Nepalissa.
”Olen kärsinyt paljon, koska olen kastiton. Mutta olen myös oppinut paljon. Olen nyt tässä, koska minua on tuettu voimakkaasti”, Sunar sanoo.
Valtuustossa kaikki jäsenet ovat Sunarin mukaan kuin yhtä perhettä.
”Syömme yhdessä ja autamme toisiamme. Siellä ei ole syrjintää.”
Sunar tietää omasta kokemuksestaan tarkalleen, millaisia taitoja nainen tarvitsee parantaakseen asemaansa yhteiskunnassa. Hän on nyt siinä asemassa, että voi neuvoa ja auttaa muita.
Valtuustotyöstä saa vain pienen palkkion eikä köyhän maan 460 kunnanvaltuustolla ole paljon varoja jaettavaksi alueen kehitykseen. 18 prosenttia varoista on kohdistettu erityisesti naisten tukemiseen. Se on kuitenkin enemmän kuin ei mitään.
”Aiemmin mieleni oli tyhjä. Nyt minulla on paljon tietoja, taitoja ja ideoita”, Sunar kuvailee.
Luottamuksen rakentaminen yhteisöissä ei ole naiselle helppoa, vaikka Aziza Maalimin tausta antaa kaikki edellytykset menestyksekkääseen rauhantyöhön.
Rauha on kuin muna. Se on herkkä ja hauras, mutta oikeissa olosuhteissa se antaa elämän. Nämä viisaat sanat lausui edesmennyt Deka Ibrahim, nainen ja rauhantekijä, joka ratkaisi konflikteja Wajirin maakunnassa Keniassa 1990-luvun alussa.
Myöhemmin Ibrahimista tuli keskeinen henkilö Koillis-Kenian rauhanprosesseissa. Naisena hän oli myös KUA:n rauhantyön koordinaattorin Aziza Maalimin esikuva.
”Minun kokemukseni on, että naisilla on paljon annettavaa rauhanprosesseissa. Kuitenkin paimentolaisyhteisöissä naisia ei usein päästetä mukaan rauhantyöhön”, Maalim sanoo.
Maalim on kasvanut somalialaisessa paimentolaisyhteisössä Koillis-Keniassa. Vaikeat väkivaltaiset konfliktit yhteisöjen sisällä ja välillä syntyivät historiallisesta marginalisoitumisesta, turvattomuudesta ja väkivaltaisesta radikalisoitumisesta.
Luottamuksen rakentaminen ei ole naiselle helppoa, vaikka Maalimin tausta, sitoutuminen ja koulutus rauhantyöhön antavat tarvittavat edellytykset toimia.
”Työurani alkuvaiheessa tuin paikallista järjestöä rauhandialogissa, mutta klaani ja uskonnolliset johtajat eivät hyväksyneet minua, koska olin nuori naimaton nainen”, Maalim muistelee.
Naisten osallistumista rauhanprosesseihin eivät vastusta vain miehet.
”Kerran haastattelin nuorta naista naisten roolista rauhanprosesseissa. Hän sanoi, mikset kysy näitä kysymyksiä ensin miehiltä, he tietävät paremmin, he edustavat meitä.”
Naisten osallistaminen rauharakentamiseen vaatii Maalimin mukaan kulttuurisen ja uskonnollisen kontekstin syvällistä ymmärrystä, jotta pystyy tunnistamaan kulttuurisesti sopivia tapoja ottaa naiset mukaan. Maalim on suunnitellut keskustelupiirejä Pokot- ja Marakwet-ryhmien naisille Kerio-laaksossa.
”Uskon, että naisilla on laajat mahdollisuudet osallistua ja lunastaa paikkansa rauhanrakentamisessa paikallisella tasolla. Tämä on vaiheittainen prosessi, johon meidän tulisi haluta osallistua”, Maalim sanoo.
Vuoden 2018 globaalikasvattajaksi valittu Amiirah Salleh-Hoddin, 31, haluaisi nähdä ympärillään enemmän erilaisuuden hyväksymistä ja kanssaihmisten kunnioitusta.
”Aikana, jolloin ihmiset pysyttelevät omissa kuplissaan ja keskustelu kärjistyy herkästi vastakkainasetteluksi, on entistä tärkeämpää pysähtyä ja kyseenalaistaa omaa ajatteluaan”, Amiirah Salleh-Hoddin pohtii.
”Toisaalta kun miettii, minkälaisia uutisia meille jatkuvasti näytetään, en ole yllättynyt, että ihmiset valitsevat olla lukematta niitä. On helpompaa pysytellä omalla mukavuusalueellaan.”
Salleh-Hoddin työskentelee Rauhankasvatusinstituutissa rasismin ja syrjinnän vastaisen työn koulutussuunnittelijana. Koulutuksissaan hän pyrkii saamaan osallistujat näkemään omia kokemuksiaan kauemmas.
”On tärkeää, että ihmistä ei tuomitse hänen mielipiteistään, vaikka kannustaisikin häntä tarkastelemaan kriittisesti omaa toimintaansa. Ratkaisu ei löydy yksilöä syyttämällä, vaan auttamalla häntä tunnistamaan epätasa-arvoa ylläpitäviä rakenteita ja muuttamaan niitä.”
Salleh-Hoddin tietää, millaista on elää vieraassa maassa vähemmistön edustajana. Ennen kuin sosiaalipsykologian maisteriopinnot toivat hänet viisi vuotta sitten Suomeen, Salleh-Hoddin on ehtinyt asua Singaporessa ja Australiassa.
”Ammennan koulutuksiini esimerkkejä eletystä elämästä, se auttaa avaamaan ihmisten silmät. Osallistujat ovat kertoneet minulle jälkikäteen, että omien olettamuksien haastaminen on voinut olla heille voimakas kokemus.”
Palkitsevinta Salleh-Hoddinin mukaan työ on silloin, kun koulutus on saanut aikaan pysyvän muutoksen osallistujan ajattelussa.
”Ihmiset tulevat luokseni joskus kuukausiakin koulutukseni jälkeen kertomaan, miten he ovat muuttaneet omia toimintatapojaan oikeudenmukaisuuden lisäämiseksi. Yhä harvempi tyytyy nykyään sivustakatsojan rooliin ja epäoikeudenmukaisuuteen puututaan herkemmin. On motivoivaa huomata, että ihmisten välinen solidaarisuus on lisääntynyt.”
Konfliktit alkavat lähes aina pienestä välikohtauksesta, joka saattaa eskaloitua hallitsemattomasti. KUA:n rauhantyö keskittyy käytännönläheisiin kiistoihin, joiden sopiminen rakentaa vankan pohjan kestävälle rauhalle.
Rauhantyö on helppo kuvitella korkean tason neuvotteluiksi maan hallituksen ja opposition välillä.
Kun puhumme Etelä-Sudanin rauhasta, ajatukset suuntaavat vaistonomaisesti luksushotelliin Khartoumissa, jossa presidentti Salva Kiir ja uudelleen varapresidentiksi nimetty Riek Machar solmivat rauhan elokuussa.
Etelä-Sudanissa on kuitenkin lukuisia taisteluiden osapuolia, jotka jäivät neuvottelujen ulkopuolelle. Siksi niin Etelä-Sudanissa kuin muissakin maissa on tarve myös alueellisille ja paikallisille rauhanhankkeille.
Kiistat ovat ruohonjuuritasolla usein paljon käytännönläheisempiä, eivätkä valtionpäämiehet niihin ylety.
”Kansallisen tason sopimukset ovat tärkeitä. Paikalliset tarpeet voivat kuitenkin olla välittömiä ja konkreettisia, ja niihin tarvitaan usein KUA:n kaltaisia ulkopuolisia välittäjiä”, KUA:n rauhantyön asiantuntija Matthias Wevelsiep sanoo.
Enemmän aseita kuin ruokaa
Länsimaissa karjavarkaus saattaa kuulostaa länkkärielokuvan kohtaukselta, mutta Itä-Afrikan maaseudulla se tarkoittaa aina pientä sotaa. Varkauksista on viime vuosina kasvanut merkittävä turvallisuusongelma.
Taustalla on tuliaseiden leviäminen konfliktialueilla sekä lisääntynyt köyhyys, pula ruuasta, ilmastonmuutos ja vanhat heimoperinteet, joissa nuoret miehet kasvattavat mainettaan taisteluissa.
Etelä-Sudanissa on sanonnan mukaan enemmän aseita kuin ruokaa, ja esimerkiksi Pohjois-Kenian syrjäseuduille leviää aseita Etelä-Sudanista ja Somaliasta. Näillä alueilla karjaan liittyvät konfliktit ovat tuttuja vuosisatojen takaa, mutta muualla ilmiöön ollaan vasta tutustumassa.
Nigeriassa paimentolaisten ja viljelijöiden välinen konflikti maa-alueista on alkuvuodesta vaatinut 217 kuolonuhria – lähes kolme kertaa enemmän kuin äärijärjestö Boko Haramin aiheuttamat levottomuudet.
Karjavarkaudet ovat yleisin ilmentymä konflikteista, joihin KUA:n rauhantyö puuttuu. Vaikka karja kuulostaa arkiselta asialta, sen ympärillä pyörii koko elämä, kertoo Wevelsiep.
”Omistajilleen karja on kuin perheen pankkitili. Sen menettäminen estää naimisiinmenoa ja mahdollisuuksia käydä koulua, ja vaikeuttaa ihmisten nousua köyhyydestä”, hän sanoo.
Oikea välimies avaa keskusteluyhteyden
Karjan lisäksi pula resursseista synnyttää paikallisia konflikteja, joista loput maasta ei välttämättä tiedä.
Samalla kun Kenian pääkaupunki Nairobissa puhutaan vaikkapa mobiiliteknologian kasvuyritysten buumista, heimot Kenian maaseudulla kiistelevät elämän perusehdoista, kuten juomavedestä.
Väkivaltaisuudet puhkeavat esimerkiksi, kun yksi heimo haluaa käyttää mutta toisen heimon alueella sijaitsevaa juomavedenottopaikkaa tai haluaa kulkea toisen heimon maiden kautta. Yhteenotot johtavat kuolemiin. Silloin KUA astuu väliin ja pyrkii katkaisemaan kostonkierteen.
”KUA:n rauhantyön idea perustuu työhön Somaliassa. Rauhaa on rakennettu pala palalta – ensin sopimalla heimojen sisäisiä ristiriitoja, minkä jälkeen on voitu edetä heimojen välisiin prosesseihin”, Wevelsiep sanoo.
Lähestymistapaa on sovellettu esimerkiksi Pohjois-Keniassa. KUA:n työntekijät keskustelevat ensin heimojen kanssa erikseen varmistaakseen, että heimo on valmis sopimaan toisen heimon kanssa. Yhdessä he sopivat, mikä olisi toiselle heimolle sopiva korvaus veden käytöstä.
Keskusteluyhteyden avaamiseksi on tärkeä löytää oikea välimies, johon kaikki osapuolet luottavat. Poliitikot suljetaan lähes automaattisesti pois tehtävästä, koska he ovat usein liian lähellä esimerkiksi hallitusta tai oppositiota.
”KUA tekee usein yhteistyötä uskonnollisten tai perinteisten toimijoiden kanssa, mutta korkeaa luottamusta saattaa nauttia myös seudulla arvostettu koulun rehtori”, Wevelsiep sanoo.
Jos syrjäseutujen konflikteihin ja näköalattomuuteen ei puututa, etenkin nuoret muodostavat helpon kohteen aseryhmien rekrytoinnille. Keniassa ääriryhmä al-Shabaab yrittää levittäytyä Itä- ja Pohjois-Keniaan. Silloin seuraukset voivat tuntua Nairobissa asti.
”Lisäämällä toimeentulo- ja koulutusmahdollisuuksia rauhantyön ohella pyrimme tilanteeseen, jossa ihmiset hyötyvät enemmän rauhasta kuin konfliktista”, Wevelsiep sanoo.
Rauha on yksittäisten ihmisten käsissä
Etelä-Sudanissa rauhansopimus sisältää merkittäviä edistysaskeleita, jos sopimus osoittautuu kestäväksi.
Yli kuusi miljoonaa eteläsudanilaista on nälänhädän partaalla, ja avustusjärjestöt toivovat, että sopimus varmistaa pääsyn kaikille eniten kärsiville alueille. Sopimusta edelsi myös YK:n turvaneuvoston heinäkuussa asettama asevientikielto, jonka tarkoituksena on tyrehdyttää aseiden virta Etelä-Sudaniin.
Lopulta rauha on kuitenkin yksittäisten ihmisten käsissä, toteaa Stephen Drichi, KUA:n rauhantyön koordinaattori Etelä-Sudanissa. Konfliktit alkavat lähes aina pienestä välikohtauksesta, joka eskaloituu isoksi yhteenotoksi. Drichi muistaa karjavarkauden, josta kehkeytyi kahden osavaltion heimojen välinen taistelu.
Yksi tulitikku voi johtaa metsäpaloon, mutta myös rauha toimii samalla logiikalla.
”Jos et pysty elämään naapurisi kanssa, et myöskään pysty säilyttämään rauhaa yhteisössä – puhumattakaan koko maassa. Rauha saa alkunsa kotoa”, Drichi sanoo.
KUA:n työ rakentaa Drichin mukaan vankan pohjan rauhalle koko maassa. Kun yhä useampi yhteisön jäsen omaksuu rauhan, ihmiset alkavat ymmärtää sen merkityksen. Lapset alkavat käydä koulua, tiet aukeavat ruokakuljetuksille ja ihmiset pystyvät matkustamaan ilman pelkoja. Kaupankäynti lisääntyy.
”Tässä vaiheessa ihmiset ymmärtävät, että konfliktissa ei ole mitään järkeä. Kun ajatus saavuttaa tietyn määrän ihmisiä, koko yhteisö kallistuu rauhan kannalle ja se muodostuu yhä kestävämmäksi.”
Pibor tunnettiin pitkään Etelä-Sudanin villinä läntenä. KUA:n tukemat rauhanprosessit ovat saaneet kaupungin markkinat kukoistamaan ja avanneet asukkaiden silmät toimeentulomahdollisuuksille.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Ilta-auringon säteet hemmottelevat Piborin kaupunkia ja asukkaat peseytyvät kuuman päivän päätteeksi joen varrella. KUA:n taloudenhoitaja Moses Ludoru tervehtii vastaantulijoita iltakävelyllään. Ludorun hersyvä nauru hymyilyttää. Hän on paikallisille tuttu näky, sillä iltakävelystä on rauhan aikana tullut rutiini.
”Haluan jaloitella ja seurata ihmisten puuhia. Täällä tapahtuu niin paljon kehitystä”, Ludoru kuvailee.
Naiset kaivavat yhdessä maaperää ja viljelevät vihanneksia. Markkinoilla vilisee asukkaita ostamassa elintarvikkeita peltikojuista ja savimajoista. Nuorten kerhossa lapset pelaavat telkkarilla jalkapallopeliä.
”Ennen täällä ei kasvatettu mitään ja toimme syötävämme Jubasta asti. Nyt voimme ostaa sen täältä”, Ludoru kertoo.
Nuoret kamppailevat vallasta
Pibor on Boman osavaltion keskus, vajaa 400 kilometriä itään pääkaupunki Jubasta. Boma oli ennen osa Jonglein osavaltiota, joka on pitkään ollut Etelä-Sudanin levot¬tomimpia alueita.
Ludorun pesti alkoi kirjaimellisesti tyhjältä pöydältä. Asemiehet olivat putsanneet toimistotilat tuoleja ja pöytiä myöten, kun hän asettui Piboriin alkuvuodesta 2016. Järjestöt olivat evakuoineet työntekijänsä.
Konfliktia ovat aiheuttaneet köyhyys, pula ruuasta, aseiden levinneisyys ja kamppailu vallasta.
”Kun tulin, taisteluja käytiin silloisen kuvernöörin vastustajien ja kannattajien välillä. Ennen kuin KUA alkoi rakentaa sovintoa, ihmiset valitsivat erimielisyyksissä herkemmin aseen kuin dialogiin”, Ludoru sanoo.
Pibor kuuluu murle-heimolle, jonka erityispiirteenä on ikään perustuva hierarkia. Pojat syntyvät tiettyyn sukupolveen, jonka tunnistaa nimestä, väristä ja iholle perinteisesti tehdyistä arpikuvioista. Yhden sukupolven ikähaitari on 10–15 vuotta.
Perinteisesti jokaiselle sukupolvelle koittaa aika, kun he saavat tehdä päätöksiä heimon puolesta. Virallisesti vuorossa on Bothonia-ikäryhmä, joka koostuu noin 35–45-vuotiaista, mutta sodan jälkeen perinteinen rytmi on horjunut.
”Sotaa käyneet nuoret haluavat väkivalloin edetä arvostetumpaan asemaan”, Ludoru kertoo.
Karjavarkaudet lietsoivat väkivaltaa
Pysähdymme teehuoneeseen eli peltikojuun, josta saa vahvanmakuista inkivääriteetä. Rakennuksen nurkalla seisoo ryhmä 20-vuotiaita nuoria. Heidän johtajallaan Bollein Dakilla on luotivamma kyynärpäässä.
Simon Ngago (vas.), Allan Mau, John Kikir ja James Golla kuuluvat Lango-ikäryhmään. Heille rauha merkitsee vapautta liikkua ilman pelkoa, ja sitä että lapset pystyvät huoletta käymään koulua. Kuva: Liselott Lindström
Daki edustaa Kurenen-ikäryhmää eli noin 15–25-vuotiaita nuoria. Kurenenit irtautuivat hiukan vanhemmasta Langojen ikäryhmästä, ja Langot ovat puolestaan irtautuneet Bothoniasta.
Siitä on seurannut verisiä taisteluita, joiden aikana Kurenenit joutuivat pakenemaan erämaahan. Jos Daki ja hänen ystävänsä olisivat silloin näyttäytyneet markkinoilla, olisi syntynyt vähintään tappelu.
”Taistelut estivät maanviljelyyn ja viattomat ihmiset menettivät omaisuutensa ryöstelyssä”, Daki kertoo.
Yleensä yhteenotot alkoivat karjavarkauksista. Karjankasvatus on alueen pääelinkeino ja karjan määrä status-symboli. Nuoret aikuiset tarvitsevat karjaa päästäkseen naimisiin ja perustamaan perheen.
Myötäjäiset maksavat miehelle vähintään 50 lehmää. Köyhällä alueella moni päättää varastaa tarvitsemansa, ja myös pula ruuasta on tehnyt ryöstöretkistä houkuttelevia.
Ennen vanhaan aseina käytettiin sentään vain keppejä, mutta sota lisäsi tuliaseita seudulla. Jälki oli rumaa, kertoo Langoja edustava James Golla. Pahimmillaan taisteluissa oli tuhansia ihmisiä.
”Menetimme myös vanhempia ristitulessa, kun isämme ja äitimme yrittivät pysäyttää taisteluita”, Golla muistelee. ”Väkivaltaisuudet estivät ruokakuljetuksia ja siitä kärsivät kaikki.”
Toimeentulo vahvistaa rauhaa
Daki ja Golla sopivat ikäryhmiensä erimielisyyksiä rauhanprosessissa viime vuonna. Sovintoa inspiroi KUA:n tukema rauha Boman osavaltion heimojen välillä sekä rauha Boman ja naapuriosavaltio Jonglein kesken.
KUA kokosi vuoden 2016 lopulla Boman murlet ja Jonglein dinkat ensimmäistä kertaa rauhankokoukseen. Heimot tekivät historiallisen sopimuksen rauhallisesta rinnakkaiselosta. Boman osavaltion asukkaat saivat luvan hyödyntää Jonglein kautta kulkevaa reittiä pääkaupunki Jubaan, mikä helpottaa kaupankäyntiä.
Piborin joen varrella on vilkasta myöhään iltapäivällä. Kuva: Liselott Lindström
Osavaltioiden väliseen prosessiin osallistui 40 avainasemassa olevaa johtajaa, ja osapuolista yli 90 prosenttia kertoi olevansa tyytyväinen tulokseen.
Boman osavaltiossa asuu noin 200 000 ihmistä. Viime vuonna KUA kokosi osavaltion murle-johtajat sovittelemaan erimielisyyksiään poliittisista nimityksistä osavaltion johdossa. Kiistat ovat perinteisesti synnyttäneet taisteluja, joihin osapuolet ovat värvänneet nuoria ikäryhmiä.
Rauhan kestävyys mitattiin, kun kuvernööri vaihtui taas vuodenvaihteessa – tällä kertaa historiallisen rauhanomaisissa merkeissä. Boman osavaltio välttyi ensimmäistä kertaa vuosiin isoilta väkivaltaisuuksilta.
”Aluksi vihasin Langojen tapaamista, mutta nyt pystymme syömään yhdessä”, Daki sanoo.
Rauha ei olisi mahdollinen ilman lisääntyneitä toimeentulo- ja koulutusmahdollisuuksia, kertoo KUA:n rauhantyön koordinaattori Stephen Drichi. Nyt ihmiset voivat tavoitella haluamaansa ilman taisteluja.
Ikäryhmät ovat yhdessä opetelleet esimerkiksi kalastusta, leivontaa ja ruuanlaittoa. Tulos näkyy markkinoilla, jossa kuivamuonan lisäksi on tuoretta kalaa.
”Olemme myös järjestäneet nuorille jalkapalloturnauksia, joissa ikäryhmät pelaavat toistensa kanssa sekajoukkueissa”, Drichi kertoo.
Yhä useampi käy koulua
Ennen KUA:n saapumista Piboriin alueella ei käytännössä ollut koulurakennuksia eikä opiskelua arvostettu. Miehet kasvattivat mainettaan taisteluissa ja naiset menivät alaikäisinä naimisiin.
Työ koulutuksen parissa on avannut Piborin asukkaiden silmät koulutuksen merkitykselle, myös tyttöjen osalta. Hellen Ajar (vas.) sanoo, että koulu tekee hänen tyttärestään Susanista itsenäisemmän ja antaa hänelle paremmat mahdollisuudet tukea koko yhteisöä. Kuva: Hugh Rutherford
KUA on rakentanut Piboriin useita väliaikaisia koulutiloja, ja viime toukokuussa valmistui viisi isoa koulurakennusta. Lisäksi KUA on kouluttanut 60 vapaaehtoista opettajaa. Koulutushanke on tavoittanut yli neljä tuhatta lasta. Vanhemmat osallistuvat koulujen ylläpitoon.
Opetuksen parantuminen on rohkaissut vanhempia lähettämään myös tyttärensä kouluun. Hellen Ajar myy teetä Piborin markkinoilla ja kertoo, että perheen kuopus Susan, 15, saa jatkaa opintaivaltaan vaikka yliopistoon saakka. Ennen vanhaan tyttöjä kasvatettiin hänen mukaansa vain karjan toivossa.
”Susanin siskot menivät nuorina naimisiin, ihan niin kuin minäkin aikoinaan 14-vuotiaana. Miehiä on käynyt kysymässä Susanista, mutta olen vastannut heille kieltävästi”, Ajar kertoo.
Koulutus vahvistaa myös rauhaa. Se kasvattaa lasten ja nuorten mahdollisuuksia työhön ja vaikuttaa heidän perheidensä ja yhteisöjensä selviytymiseen. Nuorille järjestetään myös rauhankasvatusta, josta he saavat työkaluja sovintoon ja dialogiin. Varsinaisissa sovintotilaisuuksissa työkaluista on käytännön hyötyä.
Drichin mukaan ihmisten välisiin kiistoihin pystytään puuttumaan nopeasti.
”Seuraava askel on ehkäistä kaikki vaaratilanteet ennalta, mutta se vaatii pitkäjänteistä työtä”, hän sanoo.
”Mitä kauemmin yksittäinen ihminen näkee rauhaa, sitä kovemmin hän tekee töitä säilyttääkseen sen.”
Teksti: Erik Nyström Valokuvat: Hugh Rutherford ja Liselott Lindström
Bangladeshin pakolaisleireillä murrosikäisiä tyttöjä ja nuoria naisia auttavaa työtä tehdään naisille tarkoitettujen tilojen lisäksi yksinhuoltajaäitien perheiden asumuksissa. Näin saavutetaan kaikkein eniten tukea tarvitsevia naisia ja tyttöjä sekä perheitä, jotka asuvat kaukana toimintatiloista.
Kysyimme 313 työmme piirissä olevalta naiselta ja tytöltä, millaista tietoa ja koulutusta he erityisesti toivovat.
”Kiinnostus koulutukseen on suurta. Ompelu, neulominen ja virkkaus kiinnostavat. Monilla on jo näitä taitoja ja he toivovat voivansa jakaa osaamistaan. Kyselyn tuloksista näkyy, että naiset ovat valmiita pitämään esimerkiksi kotiopetusta naapureille. Elämäntaidoista kiinnostavat erityisesti hygienia, hygienia kuukautisten aikana sekä ravitsemusasiat. Tietoa toivotaan myös perhesuunnittelusta, lapsiavioliitoista ja terveydestä yleisesti”, Kirkon Ulkomaanavun koulutusasiantuntija Petra Weissengruber sanoo.
Humanitaarinen koulutustyö keskittyy lukutaidon ja laskemisen opetukseen, elämäntaitoihin ja toimeentuloon. Koulutusta annetaan kahdessa naisille ja tytöille tarkoitetussa toimintatilassa sekä kodeissa Jamtolin ja Chakmarkulin pakolaisleireillä Cox’s Bazarin alueella.
Tietojen lisäämisen ohella hanke tavoittelee tyttöjen ja naisten elämänpiirin avautumista ja sitä kautta parempia mahdollisuuksia hakeutua itse palvelujen pariin ja toimeentulon lähteille.
Kotikäynnille menossa.
Kyselyyn vastanneista naisista ja tytöistä 68 prosenttia ei ole koskaan käynyt koulua ja 22 prosenttia on käynyt vain alakoulun. Lopuista osa on suorittanut yläkoulun ja osa käynyt moskeijojen yhteydessä olevia madrasa-kouluja.
Suurimmalla osalla äidinkielenä on rohingya ja loput puhuvat burmaa. ”Koulutuksissa on otettava huomioon, että rohingyalla ei ole kirjoitettua kieltä”, Weissengruber sanoo.
Kyselyn tuloksista käy ilmi, että pakolaisleireillä pitää parantaa tietoisuutta naisten ja tyttöjen oikeudesta koulutukseen, jotta osallistuminen hyväksytään vanhoillisissa yhteisöissä.
Suurin osa pakolaisista naisia ja lapsia
Bangladeshin pakolaisleireillä, myös Jamtolin ja Chakmarkulin leireillä, joissa KUA toimii, ihmiset asuvat hökkeleissä vieri vieressä hyvin pienellä alueella. Asiantuntijoiden mukaan lastensuojelu ja psykososiaalinen tuki samoin kuin koulutuspalvelut ovat Bangladeshissa vielä täysin riittämättömät.
Cox Bazarissa Bangladeshin kaakkoisnurkassa on nyt YK:n mukaan 905 000 Myanmarista paennutta rohingya-väestöön kuuluvaa ihmistä. Suurin osa heistä on naisia ja lapsia. Moni on paennut ilman mitään omaisuutta, takanaan traumaattisia kokemuksia.
KUA:n työtä Bangladeshissa tuetaan Suomen ulkoministeriön tuella ja keräysvaroilla.
Joka kivellä on oma tarinansa, tuumi syyrialainen kollegani, kun katselimme taisteluiden jälkiä Syyriassa.
Libanonin pääkaupungista Beirutista on vain pari tuntia Syyrian rajalle. Myös asemapaikastani Jordanian Ammanista ajoi ennen sotaa helposti Syyrian Damaskokseen. Vaikka pääkaupungit ovat maantieteellisesti lähellä toisiaan, henkiset ja fyysiset rajat sota-alueelle saavuttaessa ovat suunnattoman isot.
Libanonin ja Syyrian välinen raja-asema vilisee sotilaita ja tunnelma on jännittynyt. Satunnaiset sähkökatkot muistuttavat, että maan infrastruktuuri on raunioina. Sen korjaaminen tulee kestämään vuosikymmeniä ja maksamaan satoja miljardeja dollareita. Syyrian bruttokansantuote on alle puolet sotaa edeltävältä tasolta.
Rajalta matka Damaskokseen kestää tunnin. Liikennettä on huomattavasti vähemmän kuin Libanonissa, mutta lopetin tarkastuspisteiden laskemisen kymmenennen jälkeen. Valvonta on tiukka, mutta jokaisesta viivästyksestä pyydetään kohteliaasti anteeksi.
Damaskoksen vanha kaupunki jatkaa päällisin puolin elämäänsä kuin sotaa ei olisi ollutkaan. Vaikka ihmiset ovat väsyneitä seitsemän vuotta jatkuneisiin taisteluihin, kahvilat täyttyvät joka ilta cappucinoa siemailevien nuorten puheensorinasta. Sotilaat seuraavat ohikulkijoita ja kyselevät satunnaisesti papereita.
Iltaa kuitenkin sävyttää kranaattituli, kun hallituksen joukot alkavat moukaroida Itä-Ghoutan kapinallisryhmien tukikohtia. Hotellistani on neljä kilometriä Jobarin kaupunginosaan Itä-Ghoutassa, jossa on Jabhat al-Nusran ja Jaysh al-Islamin tukikohtia. Yöllä tuntuu turvallisemmalta, että ikkunat eivät ole kadun puolella.
Siviilit ovat yhä ahdingossa Itä-Ghoutassa
Sota on ollut hirveä tragedia ennen kaikkea maan asukkaille. Arviolta 330 000 on kuollut väkivaltaisuuksissa ja lukematon määrä on kadoksissa. Viisi miljoonaa on paennut muihin maihin, ja Syyriassa vielä asuvista ihmisistä noin 70 prosenttia elää äärimmäisessä köyhyydessä.
YK on ollut huolissaan Itä-Ghoutan siviilien tilanteesta väkivallan ja jatkuvan ruokapulan takia, joka on johtanut erityisesti lasten aliravitsemukseen. Avustuskuljetuksia on ollut vaikea saada alueelle. Lapset ovat sodan suurin kärsijä. Joulukuun 2017 lopun jälkeen ainakin 85 siviiliä on kuollut, joista 30 lasta. Nyt helmikuun lopulla 2018 siellä kuolee ihmisiä joka päivä ja monet heistä ovat lapsia.
Jobarista ammutaan edelleen päivittäin raketteja ja kranaatteja Damaskoksen vanhaankaupunkiin. Kysyn paikallisilta, että eikö heitä pelota. Saan vastaukseksi, että kranaatteja tuli ennen jopa 50 päivässä. Siksi he eivät omien sanojensa mukaan ole enää niin huolissaan. Todellisuus, jota paetaan, muistuttaa silti olemassaolostaan harva se päivä, kun sosiaalisessa mediassa leviää päivityksiä kranaatti-iskujen uhreista.
Itä-Ghoutassa asuu edelleen arviolta 400 000 siviiliä. Neljäsosa on maan sisäisiä pakolaisia, jotka ovat saapuneet Itä-Ghoutaan siitä huolimatta, että suuri osa alueesta on asumiskelvotonta.
Taistelijat asuvat luolissa tuhoutuneen kaupungin alla. Syyrian armeija arvioi, että taistelijoita on enää 10 000 jäljellä. Muutama vuosi sitten heitä oli samojen arvioiden mukaan melkein 40 000.
Pitkän sodan aikana kaikkien osapuolten on pystyttävä ruokkimaan perheensä. Siksi Syyrian presidentti Bashar al-Assadin hallituksen kerrotaan toimittavan sähköä ja maksavan valtion työntekijöille palkat myös kapinallisten hallitsemilla alueilla.
Niin oudolta kuin tämä saattaakin kuulostaa, on arvioitu, että jos valtio lopettaisi palkkojen maksamisen, se tarkoittaisi, että he ovat menettäneet kyseisen alueen hallinnan. Tarjoamalla palveluita ja maksamalla palkkoja valtio haluaa osoittaa, että alue on yhä sen kontrollissa.
Samalla liikkuu tietoa, että Saudi Arabia olisi kummankin Itä-Ghoutassa toimivan kapinallisryhmän päärahoittaja. On arvioitu, että saudien rahoitus tuo ryhmille satoja miljoonia dollareita vuodessa. Sota tarjoaa myös kaikessa kauheudessaan ihmisille mahdollisuuksia rikastua ja pitää talouselämää toiminnassa – ja hankkia aseita pitkittämään sotaa.
Koulujen kunnostus on ihmisille valtavan tärkeää
Kirkon Ulkomaanapu on toiminut Syyriassa vuodesta 2015 yhteistyössä Kansainvälisen ortodoksikirkon IOCC:n ja syyrialaisen GOPA:n kanssa. Yhteistoiminta on koostunut koulujen kunnostamisesta, opettajien koulutuksesta sekä lasten ja nuorten koulunkäynnistä tukemisesta esimerkiksi tukiopetuksella.
GOPA:lla on yli tuhat vapaaehtoista työntekijää Syyriassa. He muistuttavat, että nuoret ovat ne, jotka tekevät muutoksen Syyriassa. Siksi työ koulutuksen parissa on elintärkeää.
Koulujen ja asuntojen kunnostamisella on myös paikallista taloutta vahvistava tekijä, sillä ne työllistävät paikallisia yrityksiä ja tarjoavat työpaikkoja.
Kunnostetut luokka- ja wc-tilat ovat saaneet lapset palaamaan Mukloksen kouluun. Kuva: Wajdi Alskaf/GOPA.
Vuoden 2017 loppuun mennessä kunnostettuja kouluja on neljä ja kaksitoista on vielä työn alla. Yksi niistä sijaistee Mokluksen kylässä Christian Valleyssa. Koulussa oli 73 opiskelijaa ja 7 opettajaa, mutta moni oli lähtenyt siksi, että koulun vessat eivät toimineet. Koulun johtaja Nora Aboud valmisteli niin ikään lähtöään, kunnes kuuli kunnostushankkeesta. Nyt hän arvioi, että koululaisten määrä nousee 150 oppilaaseen.
”Tuhansia opettajia on jättänyt työnsä sodan takia. En voi syyttää heitä, kun tilanne on todella vaikea.”
Aboud on opiskellut Homsissa, joka muutama vuosi sitten oli sodan polttopisteessä. Kapinallisten ja hallitusjoukkojen taisteluissa kuoli tuhansia siviilejä ja 60 prosenttia vanhastakaupungista tuhoutui.
Homsin vanhan kaupungin Academy of Homs -koulu vahingoittui pahasti piirityksen aikana. Kuva: Olli Pitkänen.
Maaliskuussa yhteensä 2 400 perhettä on palannut Homsiin, vajaa kolmasosa kaupungin jättäneistä. Paluumuutossa Homsiin on kuitenkin paljon epävarmuustekijöitä.
Ensinnäkin kysymys, kuka voi palata ja mitä palveluita on tarjolla. Lisäksi moni on aloittanut uuden elämän muualla, eikä sen jättäminen välttämättä ole helppoa. Naapurimaiden pakolaisleireillä vallitsee myös epätietoisuutta siitä, ovatko he tervetulleita takaisin. Pelko uusista taisteluista elää edelleen tiukassa. Nuoret pakolaismiehet tiedostavat, että heistä monet joutuisivat etulinjaan, jos palaisivat Syyriaan.
Myös Damaskoksen kiillotetun pinnan alla sodan todellisuus muistuttaa itsestään jatkuvasti. Sosiaalinen mediani on valitettavan täynnä Damaskoksessa asuvien tuttujeni ja kollegoideni päivityksistä uusista iskuista ja kuolonuhreista. Pari päivää lähtöni jälkeen sain ystävältäni viestin, että kolme ihmistä kuoli kranaatin iskettyä kauppaan, joka sijaitsi kahvipaikkamme vieressä Bait Toumassa.
Uutisesta mieleeni palautui paikallisen ortodoksikirkon vapaaehtoisten ajatukset: ”Syyria on kokenut melkoisen tuhon, mutta rakennamme maamme uudestaan. Tulkaa suomalaiset Syyriaan ja nähkää omin silmin, miten me toimimme. Arvioikaa, miten haluatte auttaa meitä – ja tuokaa juustoa tullessanne.”
Teksti: Olli Pitkänen
Kirjoittaja on Lähi-idän alueellinen kehityspäällikkö, joka vieraili Syyriassa loppuvuodesta 2017.
Kenian maaseudulla paimentolaiskansat joutuvat mukautumaan sääoloihin. Kuivat kaudet herättävät epätoivoa ja levottomuutta.
Pokot-heimo sinnittelee rutikuivalla Kolowan maaseudulla Keniassa. Sadekausien välinen kuivuusjakso voi kestää yli puoli vuotta ja toimeentulon mahdollisuudet ovat minimissä. Vilja kuihtuu, mehiläisetkään eivät saa kerättyä hunajaa. Ainoastaan karja voi pelastaa. Vuohi onkin todellinen hengenpelastaja. Hyvinvoivat vuohet kirmailevat niin kuin niillä ei olisi mitään hätää vielä silloinkin, kun kuivuus tekee elämästä äärimmäistä.
Kuivan kauden jatkuessa elämä käy kuitenkin yhä vaikeammaksi. Lopulta maidon tulo ehtyy. Eläimiä on myytävä, jotta voisi ostaa ruokaa ja kustantaa lasten koulumaksuja. Tilanne näyttää päätyvän kohti umpikujaa.
Silloin pokot-soturin katse saattaa kääntyä naapuriheimon puoleen. Marakwet-kansalla on kaikkea. Raikas vesi valuu vuorelta vuolaana. Tienvarren ojatkin tulvivat. Valtavat mangopuut kantavat runsasta hedelmää. Karjalaumat ovat suuria. Pienet lapsetkin puhuvat sujuvasti englantia.
Tilanne saa heimot ottamaan yhteen ja molemmin puolin heimorajaa ihmisiä on kuollut aseellisissa yhteenotoissa. Karjalaumat ovat vaihtaneet omistajaa. Moni soturi on jäänyt maahan makaamaan. Leskiä on paljon.
Rauhaa sanoin ja teoin
Kirkon Ulkomaanavun rauhanhankkeessa työskentelevä Aziza Malaam on itsekin kasvanut paimentolaiskulttuurissa. Hän tekee työtään suurella sydämellä.
Kirkon Ulkomaanavun tehtävä on lievittää vihollisuuksia. Rauhankokouksissa selvitetään asioita, jaetaan aterioita ja puhutaan järkeä.
Mutta koska väkivaltaisuudet johtuvat pohjimmiltaan elämisen mahdottomuudesta pokotien alueella, ei puhe ole riittävä ratkaisu. Siksi KUA ehkäisee uusia kahakoita myös parantamalla toimeentuloa. Ja mikäpä olisi näissä oloissa parempi ratkaisu kuin vuohi.
Viime vuonna molempien heimojen jäsenille jaettiin vuohia, kolme vuohta per perhe. Vuohia saivat sellaiset perheet, joissa oli ollut kovia menetyksiä konfliktin vuoksi. Yhteensä vuohia jaettiin 600, molemmille heimoille 300. Ajatuksena oli sekä auttaa perheitä selviytymään että lievittää katkeruutta ja siten ehkäistä koston kierrettä.
Paul Cheliwo sai kolme vuohta ja uuden toivon
Yksi vuohia saaneista on 43-vuotias seitsemän lapsen isä Paul Cheliwo. Hän laiduntaa vuohiaan valtavan akaasiapuun alla. Kun puusta tippuu hedelmiä maahan, vuohet keräävät ne suuhunsa. Vuohien määkiessä taustalla Paul kertoo elämästään.
”Minulla oli yli sata vuohta. Olin kokonaan riippuvainen karjasta”, Paul muistelee. ”Olin vuohien kanssa, kun hyökkäys tapahtui. He yrittivät ampua minua, mutta minä pakenin.”
Yhtäkkiä naapuriheimon karjavarkaat olivat vieneet koko perheen toimeentulon. ”Minusta tuli yhtäkkiä hyvin köyhä.” Karjavarkaudesta lähtien Paul on tehnyt sekalaisia töitä kenelle tahansa, joka maksaisi jotakin.
Mies kiittelee moneen kertaan saamistaan vuohista: ”Sain kolme vuohta, joista yksi on synnyttänyt kilin. Kun te annoitte minulle nämä vuohet, elämäni alkoi uudelleen.”
Valitettavasti rauhantyölle on tarvetta edelleen. Tälläkin viikolla kaksi ihmistä kuoli yhteenotossa lähistöllä, Paul kertoo, ja lisää, että juuri nyt on turvallista, koska hallituksen sotilaita on heimoalueiden rajalla turvaamassa rauhaa.
Silti monella karjapaimenella roikkuu rynnäkkökivääri olalla. Voi vain toivoa, että aseille ei tulisi käyttöä.
Etelä-Sudanissa ruuan hinta tappaa siinä missä aseetkin. Nälkä lamaannuttaa yhteiskunnan, kun ihmiset ajattelevat vain, mistä he saavat seuraavan ateriansa.
Kun heität siemenen maahan, siihen kasvaa jättimäinen mangopuu. Näin on ollut tapana sanoa Etelä-Sudanin Equatoriassa, maan vilja-aitassa. Maaperä on niin hedelmällistä, että alueen viljelykset ovat ruokkineet miljoonia Etelä-Sudanin asukkaita. Käytännössä koko Etelä-Sudan on täydellistä kasvualustaa esimerkiksi riisille, maissille, hirssille, sokeriruo’oille ja hedelmille.
Sota on kuitenkin ajanut kolme neljäsosaa alueen asukkaista pakoon ja järkyttävän suuria viljelyalueita on autioina, sanoo Marie Makweri, joka työskenteli kolme vuotta Etelä-Sudanissa Kirkon Ulkomaanavun (KUA) rauhankoordinaattorina.
Dramaattiset seuraukset näkyvät elintarvikkeiden saatavuudessa ja hinnoissa. Ihmiset ovat onnellisia, jos heillä on edes yksi ateria päivässä. Suomalainenkin tietää, että nälkä tekee kiukkuiseksi. Nälkä lietsoo pitkittynyttä konfliktia entisestään.
”Etelä-Sudanissa sanotaan, että aseita on enemmän kuin ruokaa, mikä on vaarallinen yhdistelmä. Ihminen, jolla ei ole ruokaa itselleen tai perheelleen, miettii kaikki maailman keinot hankkia ruokaa”, Makweri sanoo.
Nälänhädän partaalla yhä 5 miljoonaa ihmistä
Helmikuussa 2017 YK julisti nälänhädän Unityn osavaltioon, joka sijaitsee Etelä-Sudanin keskiosassa. Noin satatuhatta ihmistä oli vaarassa kuolla nälkään. Julistusta seurasi laajamittainen humanitaarinen operaatio, jonka aikana alueelle tiputettiin ruoka-annospakkauksia Maailman ruokaohjelma WFP:n helikoptereista.
KUA tuki ruoka-apua katastrofirahastostaan.
Kesäkuussa nälänhätä oli virallisesti ohi, mutta eteläsudanilaisten arki ei merkittävästi parantunut. Jotta nälänhätä voidaan julistaa, tilanteen on täytettävä selkeät kriteerit. Ensinnäkin viidesosalla kotitalouksista
pitää olla äärimmäinen puute ruuasta, ja kolmasosan väestöstä pitää olla akuutisti aliravittu. Lisäksi ihmisiä kuolee tiettyyn tahtiin – nälänhätä vaatii määritelmän mukaan kaksi uhria päivässä jokaista 10
000 asukasta kohden.
Nälänhätä vastaa korkeinta kategoriaa YK:n ruokaturvaa mittaavalla asteikolla 1–5. Nykytilanne ei täytä vaatimuksia. Toisaalta 1,5 miljoonaa ihmistä elää hätätilassa (vaihe 4) ja 3,6 miljoonaa akuutissa ruokapulassa (vaihe 3). Nälänhädän partaalla on siis 5 miljoonaa eteläsudanilaista.
”Paikan päällä et näe kauheasti väliä siinä, ovatko ihmiset vaiheessa 4 vai 5. Ruokatilanne on edelleen äärimmäisen vaikea”, Makweri sanoo.
Ruuan hinta kymmenkertaistunut
Etelä-Sudanin ruokakriisi on seuraus pitkittyneestä konfliktista. Konflikti alkoi valtataisteluna presidentti Salva Kiirin ja entisen varapresidentin Riek Macharin välillä. Vastakkainasettelusta syntyi sota, jossa on etniset jakolinjat. Kiir edustaa dinka-heimoa, Etelä-Sudanin suurinta heimoa, ja Machar nuer-heimoa, joka on toiseksi suurin.
KUA tukee rauhaa ja ruokaturvaa
KUA tukee rauhanprosesseja sekä koulutusta ja toimeentulomahdollisuuksia Etelä-Sudanissa. KUA:n koulutuksissa opitaan muun muassa leivontaa sekä ruuan ja maitotuotteiden käsittelyä, mikä parantaa ruokatuotantoa.
KUA on syksystä lähtien toteuttanut ruokaturvahanketta 100 000 eurolla katastrofikeräyksen varoja. Hanke sisältää viljelykoulutuksen 500 maanviljelijälle, ja koulutukseen osallistuneille jaetaan siemeniä ja työkaluja.
Taustalla on kiista resursseista Etelä-Sudanin vuoden 2011 itsenäistymisen jälkeen – maaomistuksista,
vedestä ja öljystä. Kiir syytti Macharia vallankaappausyrityksestä ja erotti hänet. Maan armeija oli jakautunut Kiirin ja Macharin tukijoihin. Etelä-Sudanissa on myös muita heimoja, joita Kiirin ja Macharin joukot ovat pelanneet liittolaisikseen tai toisiaan vastaan. YK on varoittanut kansanmurhan riskistä.
Pelolla on ollut katastrofaaliset seuraukset ruokatuotannolle. Viljelijät eivät uskalla kylvää tai korjata satojaan.
Ruokakuljetukset ovat vaikeutuneet ja hinnat toreilla ovat kohonneet pilviin. Heinäkuussa 2016 leimahtaneiden taisteluiden jälkeen hinta 3,5 kilon säkillisestä maissijauhoja nousi pääkaupunki
Jubassa 5,5 eurosta 60 euroon. Hinta vastaa eteläsudanilaisten keskimääräistä kuukausipalkkaa.
Myös perusvihannesten, kuten tomaattien hinnat ovat kymmenkertaistuneet, ja kauempana pääkaupungista
hinnat ovat vielä korkeampia. Tee, sokeri ja liha ovat luksustuotteita, jotka ovat kokonaan poistuneet valikoimista.
Vaikutus näkyy katukuvassa, kertoo Jubassa vuodenvaihteeseen asti asunut Makweri. Kauppiailla ei ole varaa ostaa kallista ruokaa ja myydä sitä tuotolla, joten monet ruokakaupat ovat sulkeneet ovensa. Isoillakin toreilla on yhä vähemmän tuotteita myynnissä, ja yhä harvempia myyjiä niitä myymässä.
”Tavallisilla ihmisillä ei ole varaa ruokaan”, Makweri sanoo.
Ruoka-apu pitää ihmiset järjissään
Makweri huomaa työssään ihmisten huolen ruuasta. Heidän motivoimisensa rauhanprosesseihin vaatii kärsivällisyyttä, kun päällimmäisenä mielessä on, mistä heidän perheensä saa seuraavan ateriansa.
”Ihmisten on vaikea ajatella edes seuraavaa päivää, saati rauhan pitkäaikaisia vaikutuksia. He miettivät seuraavaa minuuttia, jonka voisi yhtä hyvin käyttää ruuan hankkimiseen.”
Toisaalta ruokatilanne ei parane ratkaisevasti ennen kuin konflikti loppuu. Etelä-Sudanilla on kaikki edellytykset omavaraiseen ruokatuotantoon, kunhan maahan saadaan rauha. Kansainvälisen yhteisön tukema ruoka-apu pitää neuvotteluja hengissä.
”Viesti eteläsudanilaisilta on yksimielinen: ruoka-apua ei missään nimessä pidä lopettaa. Se pitää ihmisiä hengissä ja järjissään, ja antaa kirjaimellisesti voimia uskoa rauhaan.”
Etelä-Sudanista paenneen Muja Rosen suurin pelko on, että hänen tyttärensä laihtuu hengiltä. Uganda on murtumispisteessä Afrikan suurimmassa pakolaiskriisissä sitten Ruandan kansanmurhan.
Lapset olivat leikkimässä, kun sota löysi 34-vuotiaan Muja Rosen perheen Etelä-Sudanissa. Hallituksen sotilaat saapuivat yhtäkkiä kotikaupunki Kajo Kejiin. He joutuivat saman tien kapinallisjoukon yllättämiksi. Ihmisiä tapettiin ja heidän omaisuuttaan varastettiin.
Rosen mies oli poissa kotoa ja ristitulessa Rose teki elämänsä vaikeimman päätöksen.
”Ainoa vaihtoehto oli juosta niin kovaa kuin jalat kantoivat. Päätin viedä lapset Ugandaan”, Rose kertoo.
Rose sai mukaansa neljä lastaan ja kaksi äitinsä menettänyttä. Hän kantoi pienintä selässään läpi erämaan ja valvoi yöt suojellakseen lapsia villieläimiltä. Heillä ei ollut ruokaa eikä vettä.
”Lapset itkivät nälkää ja uupumusta. Kun löysimme kuivuneen joenuoman, yritin kaivaa maahan imeytynyttä vettä, jotta lapsille olisi juotavaa.”
Ruoka on alati mielessä
Vuotta myöhemmin kaikki lapset istuvat saviuunin ympärillä Bidibidin pakolaisasutusalueella. Turun kokoinen alue olisi 290 000 asukkaallaan Suomen toiseksi väkirikkain kaupunki Helsingin jälkeen.
YHTEISVASTUUKERÄYS AUTTAA ETELÄ-SUDANIN PAKOLAISIA
Tänä vuonna 60 prosenttia Yhteisvastuun keräysvaroista ohjataan Kirkon Ulkomaanavun katastrofirahastoon.
Katastrofirahastolla tuettiin vuoden 2017 aikana humanitaarista apua muun muassa Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Keniassa, Sierra Leonessa ja Bangladeshissa.
Saviuuni sijaitsee pihan ainoalla varjoisalla paikalla ja houkuttelee muitakin puoleensa armottomasta auringonpaahteesta. Tirisevästä kattilasta nouseva tuoksu on tuttu mistä tahansa keittiöstä: paistettu sipuli.
Rose pilkkoo sekaan muutaman munakoison keittiöpuutarhastaan ja 10-vuotias Ayite sekoittaa.
”Laitamme kerran viikossa munakoisoja, kerran okraa ja kerran vihanneksia. Loput päivät syömme papuja”, Rose sanoo.
”Ruoka on yksipuolista ja lapset ovat jatkuvasti kipeinä. He eivät saa kaikkia tarvitsemiansa vitamiineja.”
Ruoka on alati Rosen mielessä. Vaikka rankka pakomatka Ugandaan onkin vähentänyt riskiä joutua luotien tai raiskausten kohteeksi, elämä on raastavaa kamppailua perustarpeista. Hän ei ole tilanteessa yksin.
Yli miljoona eteläsudanilaista on ylittänyt rajan Ugandaan, lähes kaikki heinäkuun 2016 jälkeen.
Pakolaisista onnekkaimmilla on kanoja. Useimmat ovat kuitenkin Mujan perheen tavoin jättäneet kaiken omaisuutensa taakseen.
Kriisin hoitaminen maksaa noin 560 miljoonaa euroa vuodessa, mutta kansainvälinen yhteisö on vastannut vain kolmasosaan tarpeesta. YK:n mukaan Uganda on murtumispisteessä. Pakolaisille se tuntuu pahiten ruoka-annoksissa, joita on puolitettu kahdesti, kertoo YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n aluejohtaja Bik Lum.
Kuukausittain jaettavaan ruokaapuun kuuluu papuja, kasviöljyä, suolaa ja maissijauhoja. Jauhoannosta oli viime vuoden lopulla vähennetty 12 kilosta 6 kiloon henkilöä kohden.
”Jotkut ovat henkensä uhalla käyneet Etelä-Sudanissa etsiäkseen ruokaa hylätystä kodistaan”, Lum sanoo.
Yksi ateria päivässä
Suomea pienempi ja köyhempi Uganda on rajallisista resursseistaan huolimatta päästänyt kaikki pakolaiset maahan.
Ugandan pakolaispolitiikkaa kehutaan länsimaissa edistykselliseksi, koska se muun muassa takaa kaikille palan
maata asutukselle ja viljelylle. Tämä ei tarkoita, että elämä pakolaisasutusalueilla olisi mielekästä.
Maata on raivattu jatkuvasti lisää aiemmin asuinkelvottomasta pusikosta ja syötävää on vaikea kasvattaa.
Rosen pihamaa on kivikkoista, mutta viherpeukalona hän on saanut jotain aikaiseksi. Niin on myös naapurikylässä
asuva Wani Garanep, joka on käynyt Kirkon Ulkomaanavun (KUA) viljelykoulutuksen.
KUA on jakanut osallistujille siemeniä ja työkaluja. Garanepin savimajan vieressä kasvaa seesamia, okraa ja tomaatteja. Koska maaperä on kivikkoinen, Garanep ja hänen vaimonsa Kaku ovat oppineet täyttämään säkkejä mullalla. Niissä kasvaa sipuleita ja munakoisoja.
Wani Garanepin perhe on KUA:n viljelykoulutuksen ansiosta onnistunut monipuolistamaan ruokavaliotaan kasviksilla.
Pienennettyjen ruoka-annosten takia perhe on kuitenkin joutunut vähentämään päivittäisiä aterioitansa kahdesta
yhteen. Tämä pätee suurimpaan osaan Bidibidin asukkaista.
”Haluaisin taata lapsilleni hyvän koulutuksen, mutta nälkäisinä he eivät jaksa keskittyä koulussa ja tulevat monesti
kotiin ennen päivän päättymistä”, Garanep kertoo.
Garanep on ammatiltaan rakentaja. Etelä-Sudanissa hän sahasi puita ja myi niitä rakennusmateriaaliksi. Perheellä oli varaa syödä lihaa.
Rose työskenteli opettajana, eikä perheellä ollut ruuasta pulaa.
Taakse jäänyt kotikaupunki Kajo Keji sijaitsi Equatoriassa, Etelä-Sudanin vilja-aitassa, joka tunnetaan hedelmällisestä maaperästään. Ennen sotaa alue ruokki miljoonia ihmisiä. Rosen perheellä oli vuohia ja kanoja.
”Kun lapsille iski nälkä, he poimivat hedelmiä tai kassavaa puutarhastamme”, hän sanoo.
Kajo Keji on kuitenkin tyhjentynyt. Kolme neljäsosaa Equatorian väestöstä on jättänyt kotinsa ja Luoteis-Uganda on kuin yhtä suurta pakolaisasutusta, jonka läpi ajaminen kestää tuntikausia.
Täällä Garanepin ja Rosen on vaikea löytää työtä, jolla parantaa perheidensä tilannetta.
”Joskus kun lapsilla on todella kova nälkä, he kysyvät että ’äiti, emmekö voisi palata kotiin Etelä-Sudaniin, jotta voisimme syödä’. Heille on vaikea selittää, että siellä vielä soditaan”, Rose jatkaa.
Yksinhuoltajan elämä on raskasta
Ruuan jälkeen meno pihamaalla vilkastuu. Lapset kaivavat 13-vuotiaan Giren ja 9-vuotiaan Dikon johdolla esiin hyppynarun. Ayite laskee innokkaasti hyppyjään englanniksi. Se ilahduttaa äitiä.
Vieraat tekevät heistä tavallista innokkaampia, hän selittää. Kun lapset ovat hiljaa eivätkä enää jaksa leikkiä, on
syytä huolestua, hän toteaa.
Gire ja Diko eivät ole Rosen omia lapsia, mutta yhteisen pakomatkan jälkeen he nukkuvat Rosen lasten kanssa.
”Joskus he kysyvät minulta, missä heidän äitinsä on. Kun sota loppuu, palaamme etsimään häntä.”
Yksinhuoltajan elämä on pakolaisasutusalueella erityisen raskas. Ugandaan saapuneista pakolaisista yli 60 prosenttia on alle 18-vuotiaita ja aikuisista suurin osa on naisia. Kun naiset ja lapset pakenivat, miehet ovat liittyneet taisteluihin – jotkut pakosta, toiset vapaaehtoisina – tai kuolleet väkivaltaisuuksissa.
Rosen pihalla käy selväksi, että hän joutuu pitämään silmällä toistakymmentä lasta, joiden vanhempia ei näy ainakaan lähimailla. Rose pelkää usein, että hän palaa loppuun, jos tilanne pitkittyy.
”Kaipaan miestäni. En tiedä, onko hän elossa vai kuollut. En ole kuullut hänestä sen jälkeen, kun jouduimme
pakenemaan”, hän sanoo.
Haastattelun aikana Rose parsii nuorimpansa, 3-vuotiaan Wanin housuja. Niitä pitää taas pienentää vyötäröstä.
Eniten Rose on huolissaan 10-vuotiaasta Ayitesta. Vuosi sitten hän painoi 25 kiloa, nyt vain 19 kiloa.
Alipaino altistaa hänet taudeille ja aliravitsemukselle.
”Jos hän laihtuu enemmän, saatan jopa menettää hänet”, Rose sanoo.
