Etelä-Sudanin Piborissa pisin rauhanaika vuosiin – historiallinen sopu voitti myös nuoret puolelleen

Bollein Daki (edessä) ja hänen ystävänsä Kurenen-ikäryhmästä saavat liikkua vapaasti Piborin kaupungilla rauhanprosessin jälkeen. Ennen rauhaa he kävivät verisiä taisteluita toisten ikäryhmien kanssa ja joutuivat piileskelemään erämaassa. Kuva: Hugh Rutherford.

Pibor tunnettiin pitkään Etelä-Sudanin villinä läntenä. KUA:n tukemat rauhanprosessit ovat saaneet kaupungin markkinat kukoistamaan ja avanneet asukkaiden silmät toimeentulomahdollisuuksille.

Ilta-auringon säteet hemmottelevat Piborin kaupunkia ja asukkaat peseytyvät kuuman päivän päätteeksi joen varrella. KUA:n taloudenhoitaja Moses Ludoru tervehtii vastaantulijoita iltakävelyllään. Ludorun hersyvä nauru hymyilyttää. Hän on paikallisille tuttu näky, sillä iltakävelystä on rauhan aikana tullut rutiini.

”Haluan jaloitella ja seurata ihmisten puuhia. Täällä tapahtuu niin paljon kehitystä”, Ludoru kuvailee.

Naiset kaivavat yhdessä maaperää ja viljelevät vihanneksia. Markkinoilla vilisee asukkaita ostamassa elintarvikkeita peltikojuista ja savimajoista. Nuorten kerhossa lapset pelaavat telkkarilla jalkapallopeliä.

”Ennen täällä ei kasvatettu mitään ja toimme syötävämme Jubasta asti. Nyt voimme ostaa sen täältä”, Ludoru kertoo.

Nuoret kamppailevat vallasta

Pibor on Boman osavaltion keskus, vajaa 400 kilometriä itään pääkaupunki Jubasta. Boma oli ennen osa Jonglein osavaltiota, joka on pitkään ollut Etelä-Sudanin levot¬tomimpia alueita.

Ludorun pesti alkoi kirjaimellisesti tyhjältä pöydältä. Asemiehet olivat putsanneet toimistotilat tuoleja ja pöytiä myöten, kun hän asettui Piboriin alkuvuodesta 2016. Järjestöt olivat evakuoineet työntekijänsä.

Konfliktia ovat aiheuttaneet köyhyys, pula ruuasta, aseiden levinneisyys ja kamppailu vallasta.

”Kun tulin, taisteluja käytiin silloisen kuvernöörin vastustajien ja kannattajien välillä. Ennen kuin KUA alkoi rakentaa sovintoa, ihmiset valitsivat erimielisyyksissä herkemmin aseen kuin dialogiin”, Ludoru sanoo.

Pibor kuuluu murle-heimolle, jonka erityispiirteenä on ikään perustuva hierarkia. Pojat syntyvät tiettyyn sukupolveen, jonka tunnistaa nimestä, väristä ja iholle perinteisesti tehdyistä arpikuvioista. Yhden sukupolven ikähaitari on 10–15 vuotta.

Perinteisesti jokaiselle sukupolvelle koittaa aika, kun he saavat tehdä päätöksiä heimon puolesta. Virallisesti vuorossa on Bothonia-ikäryhmä, joka koostuu noin 35–45-vuotiaista, mutta sodan jälkeen perinteinen rytmi on horjunut.

”Sotaa käyneet nuoret haluavat väkivalloin edetä arvostetumpaan asemaan”, Ludoru kertoo.

Karjavarkaudet lietsoivat väkivaltaa

Pysähdymme teehuoneeseen eli peltikojuun, josta saa vahvanmakuista inkivääriteetä. Rakennuksen nurkalla seisoo ryhmä 20-vuotiaita nuoria. Heidän johtajallaan Bollein Dakilla on luotivamma kyynärpäässä.

Simon Ngago (vas.), Allan Mau, John Kikir ja James Golla kuuluvat Lango-ikäryhmään. Heille rauha merkitsee vapautta liikkua ilman pelkoa, ja sitä että lapset pystyvät huoletta käymään koulua. Kuva: Liselott Lindström

Daki edustaa Kurenen-ikäryhmää eli noin 15–25-vuotiaita nuoria. Kurenenit irtautuivat hiukan vanhemmasta Langojen ikäryhmästä, ja Langot ovat puolestaan irtautuneet Bothoniasta.

Siitä on seurannut verisiä taisteluita, joiden aikana Kurenenit joutuivat pakenemaan erämaahan. Jos Daki ja hänen ystävänsä olisivat silloin näyttäytyneet markkinoilla, olisi syntynyt vähintään tappelu.

”Taistelut estivät maanviljelyyn ja viattomat ihmiset menettivät omaisuutensa ryöstelyssä”, Daki kertoo.

Yleensä yhteenotot alkoivat karjavarkauksista. Karjankasvatus on alueen pääelinkeino ja karjan määrä status-symboli. Nuoret aikuiset tarvitsevat karjaa päästäkseen naimisiin ja perustamaan perheen.

Myötäjäiset maksavat miehelle vähintään 50 lehmää. Köyhällä alueella moni päättää varastaa tarvitsemansa, ja myös pula ruuasta on tehnyt ryöstöretkistä houkuttelevia.

Ennen vanhaan aseina käytettiin sentään vain keppejä, mutta sota lisäsi tuliaseita seudulla. Jälki oli rumaa, kertoo Langoja edustava James Golla. Pahimmillaan taisteluissa oli tuhansia ihmisiä.

”Menetimme myös vanhempia ristitulessa, kun isämme ja äitimme yrittivät pysäyttää taisteluita”, Golla muistelee. ”Väkivaltaisuudet estivät ruokakuljetuksia ja siitä kärsivät kaikki.”

Toimeentulo vahvistaa rauhaa

Daki ja Golla sopivat ikäryhmiensä erimielisyyksiä rauhanprosessissa viime vuonna. Sovintoa inspiroi KUA:n tukema rauha Boman osavaltion heimojen välillä sekä rauha Boman ja naapuriosavaltio Jonglein kesken.

KUA kokosi vuoden 2016 lopulla Boman murlet ja Jonglein dinkat ensimmäistä kertaa rauhankokoukseen. Heimot tekivät historiallisen sopimuksen rauhallisesta rinnakkaiselosta. Boman osavaltion asukkaat saivat luvan hyödyntää Jonglein kautta kulkevaa reittiä pääkaupunki Jubaan, mikä helpottaa kaupankäyntiä.

Piborin joen varrella on vilkasta myöhään iltapäivällä. Kuva: Liselott Lindström

Osavaltioiden väliseen prosessiin osallistui 40 avainasemassa olevaa johtajaa, ja osapuolista yli 90 prosenttia kertoi olevansa tyytyväinen tulokseen.

Boman osavaltiossa asuu noin 200 000 ihmistä. Viime vuonna KUA kokosi osavaltion murle-johtajat sovittelemaan erimielisyyksiään poliittisista nimityksistä osavaltion johdossa. Kiistat ovat perinteisesti synnyttäneet taisteluja, joihin osapuolet ovat värvänneet nuoria ikäryhmiä.

Rauhan kestävyys mitattiin, kun kuvernööri vaihtui taas vuodenvaihteessa – tällä kertaa historiallisen rauhanomaisissa merkeissä. Boman osavaltio välttyi ensimmäistä kertaa vuosiin isoilta väkivaltaisuuksilta.

”Aluksi vihasin Langojen tapaamista, mutta nyt pystymme syömään yhdessä”, Daki sanoo.

Rauha ei olisi mahdollinen ilman lisääntyneitä toimeentulo- ja koulutusmahdollisuuksia, kertoo KUA:n rauhantyön koordinaattori Stephen Drichi. Nyt ihmiset voivat tavoitella haluamaansa ilman taisteluja.

Ikäryhmät ovat yhdessä opetelleet esimerkiksi kalastusta, leivontaa ja ruuanlaittoa. Tulos näkyy markkinoilla, jossa kuivamuonan lisäksi on tuoretta kalaa.

”Olemme myös järjestäneet nuorille jalkapalloturnauksia, joissa ikäryhmät pelaavat toistensa kanssa sekajoukkueissa”, Drichi kertoo.

Yhä useampi käy koulua

Ennen KUA:n saapumista Piboriin alueella ei käytännössä ollut koulurakennuksia eikä opiskelua arvostettu. Miehet kasvattivat mainettaan taisteluissa ja naiset menivät alaikäisinä naimisiin.

Työ koulutuksen parissa on avannut Piborin asukkaiden silmät koulutuksen merkitykselle, myös tyttöjen osalta. Hellen Ajar (vas.) sanoo, että koulu tekee hänen tyttärestään Susanista itsenäisemmän ja antaa hänelle paremmat mahdollisuudet tukea koko yhteisöä. Kuva: Hugh Rutherford

KUA on rakentanut Piboriin useita väliaikaisia koulutiloja, ja viime toukokuussa valmistui viisi isoa koulurakennusta. Lisäksi KUA on kouluttanut 60 vapaaehtoista opettajaa. Koulutushanke on tavoittanut yli neljä tuhatta lasta. Vanhemmat osallistuvat koulujen ylläpitoon.

Opetuksen parantuminen on rohkaissut vanhempia lähettämään myös tyttärensä kouluun. Hellen Ajar myy teetä Piborin markkinoilla ja kertoo, että perheen kuopus Susan, 15, saa jatkaa opintaivaltaan vaikka yliopistoon saakka. Ennen vanhaan tyttöjä kasvatettiin hänen mukaansa vain karjan toivossa.

”Susanin siskot menivät nuorina naimisiin, ihan niin kuin minäkin aikoinaan 14-vuotiaana. Miehiä on käynyt kysymässä Susanista, mutta olen vastannut heille kieltävästi”, Ajar kertoo.

Koulutus vahvistaa myös rauhaa. Se kasvattaa lasten ja nuorten mahdollisuuksia työhön ja vaikuttaa heidän perheidensä ja yhteisöjensä selviytymiseen. Nuorille järjestetään myös rauhankasvatusta, josta he saavat työkaluja sovintoon ja dialogiin. Varsinaisissa sovintotilaisuuksissa työkaluista on käytännön hyötyä.

Drichin mukaan ihmisten välisiin kiistoihin pystytään puuttumaan nopeasti.

”Seuraava askel on ehkäistä kaikki vaaratilanteet ennalta, mutta se vaatii pitkäjänteistä työtä”, hän sanoo.

”Mitä kauemmin yksittäinen ihminen näkee rauhaa, sitä kovemmin hän tekee töitä säilyttääkseen sen.”

Teksti: Erik Nyström
Valokuvat: Hugh Rutherford ja Liselott Lindström

Juttu on julkaistu ensin Tekoja-lehdessä 3/2018.

Lahjoita työhömme Etelä-Sudanissa täältä.

Lue lisää