Pandemia loi tarpeen digitaalisille rauhanvälittäjille
Olette kaikki nähneet kuvat: Rauhaprosessin lopuksi konfliktin osapuolten edustajat kättelevät toisiaan. Rauhanrakennus tarkoittaa ihmisten tuomista (takaisin) yhteen. Istumista saman pöydän ääreen. Etäisyyden vähentämistä.
Koronaepidemia on meille rankka monesta eri syystä. Se muuttaa kaiken (ainakin väliaikaisesti) ja se on muuttanut myös rauhan tekemisen tavat. Yleiset käytäntömme riitojen ja konfliktien ylitse pääsemiseksi – kuten tärkeä symbolinen kättely tai jopa halaaminen – eivät tule kysymykseen. Sukkuladiplomatia, eli ihmisten lennättäminen neutraaliin paikkaan keskustelemaan ja neuvottelemaan, tuntuu muinaisjäänteeltä.
Rauhanrakentajien, kuten niin monien muiden, täytyy löytää uusia työskentelytapoja näissä poikkeusoloissa. Mutta miksi puhua rauhan rakentamisesta juuri nyt – eikö koronapandemia ole terveydenhuollon kysymys ja kaikki muu tulee sitten joskus?
On totta, ja ymmärrettävää, että terveys on huomion keskipisteenä. Pandemia muuttaa kuitenkin tuntemaamme maailmaa globaalilla mittakaavalla, ja vaikuttaa syvästi kaikkiin yhteiskuntiin. Virus ei välitä sektoreista. Sen vaikutusten ajoitus ja laajuus vaihtelevat maasta toiseen ja ne voivat liittyä myös väkivaltaisiin konflikteihin ja turvallisuuteen.
Hauraissa maissa, jollaisissa Kirkon Ulkomaanapu enimmäkseen työskentelee, instituutiot eivät ole valmistautuneita tällaiseen kriisiin. On paljon maita, joissa pienetkin shokit voivat heiluttaa vaa’an kieltä hauraasta rauhasta väkivaltaiseen konfliktiin. Vaikka viruksen iskiessä kaikki maat näyttävätkin istuvan samassa pöydässä, käytännössä näin ei ole: joihinkin maihin virus vaikuttaa paljon enemmän kuin toisiin ja aiheuttaa riskin, että kriisi kääntyy uusiutuneeksi väkivaltaiseksi konfliktiksi.
Meneillään oleva kriisi on aikaa, joka tekee jopa lähitulevaisuuden tarkasta ennustamisesta vaikeaa. On silti tärkeää ryhtyä töihin ja katsoa, mitä me voimme tehdä. Voimme kääntää huomiomme asioihin, jotka luovat toivoa ja auttavat meitä katsomaan kriisin yli:
- YK:n pääsihteeri António Guterresin vetoomus vihollisuuksien lopettamiseksi maailmalaajuisesti koronapandemian keskellä. Ainakin yksi konfliktin osapuoli 12 maassa on vastannut globaaliin tulitaukoon. Muualla maailmassa ulkoiset toimijat ehkä vähentävät myös vihollisuuksia, ja vaikka tämä saattaa olla vain väliaikaista, se voi avata uuden tilaisuuden neuvotteluille. On keskeistä tukea ja vahvistaa rauhaprosesseja siellä missä mahdollista, koska olosuhteet eivät nyt todellakaan tue rauhallisempaa maailmaa. Päinvastoin, tyypillisesti konfliktia ruokkivien tekijöiden, kuten epätasa-arvon, köyhyyden, heikon hallinnon ja poliittisten osallistumismahdollisuuksien puutteen kasvu voi lisätä väkivaltaisen konfliktin riskiä monessa yhteiskunnassa.
- Fyysinen etäisyys, mutta digitaalinen ja sosiaalinen läheisyys. Yhteiskunnat ovat nyt pakotettuja kanssakäymään enemmän digitaalisesti, vaikka moni mieluummin tapaisikin kasvotusten. Tämä voi nostaa uudelle tasolle sen, miten luontevasti digitaalinen yhdessäolo onnistuu toiseksi parhaana vaihtoehtona. Tavallaan ihmiset ympäri maailmaa lähentyvät digitaalisesti, ja tästä voi seurata uusia mahdollisuuksia dialogille ja konfliktien ratkaisulle. Tämä on kuitenkin myös haaste, sillä vain puolella maailman ihmisistä on verkkoyhteys. Ne ihmiset, jotka ovat karanteenissa ilman yhteyttä muihin, voivat kärsiä entistä enemmän.
- Ensimmäinen reaktio koronapandemiaan on monessa maassa ollut kansallinen ja katseen sisäänpäin kääntävä. Mutta unohtakaamme hetkeksi absurdit esimerkit kuten globaali tarjoussota kasvomaskeista ja todella huonosti ajoitettu Maailman terveysjärjestö WHO:n rahoituksen leikkaaminen. Koronapandemiasta ja sen seurauksista selviytyminen voi silti osoittautua esimerkiksi, joka todistaa maailmanlaajuisen yhteistyön edut kaikille.
Globaaleina – nyt vain digitaalisiksi rajoitettuina – rauhanrakentajina meidän täytyy löytää keinoja reagoida yllä mainittuihin asioihin, löytää keinoja ylläpitää haurasta rauhaa myös toimintaympäristöissä, joihin koronakriisi iskee kovaa, ja joilla on omasta takaa hyvin rajoittuneet selviytymiskeinot.
Meidän täytyy hyödyntää kaikkia verkostoja, jotka meillä on, niin virallisia kuin epävirallisiakin. Esimerkiksi uskonnolliset johtajat saattavat tavoittaa ne, joilta digitaaliset yhteydenpitokeinot puuttuvat. Heillä on keinot tavoittaa vaikeasti tavoitettavat. Nuorilla rauhanrakentajillamme on kyky (kuten nuorilla on) arvioida uudelleen tavat, joilla voimme viestiä silloinkin, kun olosuhteet ovat vaikeat. Naiset voivat tukea digitaalisten kanavien kautta sukupuolittuneen väkivallan uhreja, kun perheet eivät pääse poistumaan kotoa karanteenin vuoksi ja väkivallan riski kasvaa.
Kyllä, taistelu koronaa vastaan on alkanut terveyssektorilta. Jotkin toimijat kriisin etulinjassa, kuten Robert Koch -instituutti ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos Suomessa, ovat näyttäneet, että taistelussa pandemiaa vastaan täytyy jakaa tietoa ja oppia toisilta nopeasti. Aikaa ei ole hukattavaksi, kun kamppailemme näkymätöntä eksponentiaalisesti leviävää vihollista vastaan.
Digitaalisina rauhanrakentajina meidän pitää oppia tästä kriisistä hyödyntäen verkostojamme. Tämä on tärkeää silloin, kun viruksen taloudelliset ja yhteiskunnalliset seuraukset kurittavat yhteiskuntia entisestään, ja meidän täytyy olla parhaimmillamme ja tukea ihmisiä rauhan säilyttämisessä, rakentaa luottamusta instituutioihin ja auttaa yhteiskuntia toipumaan. Vaikka yhteiskunnat olisivat ihailtavan sinnikkäitä, ne tarvitsevat tukea.
Kirjoittaja Matthias Wevelsiep työskentelee ohjelmapäällikkönä Uskonnollisten ja perinteisten toimijoiden rauhanvälitysverkostossa.
Kuvitus: Carla Ladau