Tekoja: Ammattikoulutus rakentaa tulevaisuutta Etelä-Sudanissa
Mitä maailman nuorimpaan valtioon Etelä-Sudaniin kuuluu? Miten pitkittynyt konflikti vaikuttaa paikalliseen ruoantuotantoon? Tekoja-podcastin juontaja Ulriikka Myöhänen soittaa kaukopuhelun Kirkon Ulkomaanavun viestinnän asiantuntijalle Björn Uddille Itä-Afrikkaan.
MUISTATKO VIELÄ vuoden 2022 Yhteisvastuukeräyksen yhteydessä tapaamamme eteläsudanilaisen Rosen, joka halusi käydä koulunsa kunnolla vaikka moni ystävä oli pudonnut opinnoista pandemian aikana? Entä Samuelin, joka oli palannut Ugandassa pakolaisena viettämiensä vuosien jälkeen kotipaikkakunnalleen Etelä-Sudanin Yeihin, ja yritti päästä kouluun?
Kirkon Ulkomaanavun viestinnän asiantuntija Björn Udd matkusti Etelä-Sudaniin ja päivittää Tekoja-podcastin aiemmalta kaudelta ja Yhteisvastuukeräyksen vuoden 2022 kampanjasta tutun Rosen kuulumiset. Rosen elämä on reilun vuoden aikana ehtinyt mullistua täydellisesti ja hän kertookin nyt, miten pienen vauvan kanssa voi jatkaa opintoja. Kuulemme Tekoja-podcastissa myös, millaiselta näyttää ja maistuu eteläsudanilaisen ammattikoulun valmistujaisjuhla.
Tekoja-podcastin juontaa viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen.
Kausi 2, jakso 1: Keniassa ilmastokriisi tekee nuorista karjavarkaita Kausi 2, jakso 2: Järkyttävä sota Ukrainassa jatkuu Kuuntele lisää Tekoja.
Saavutettava versio keskustelusta
[Musiikkia alkuun]
Björn [00:00:10]:
Haloo
Ulriikka myöhänen [00:12:00]:
No moikka Björn, tässä Ulriikka.
Björn [00:00:14]
No moi Ulriikka.
Ulriikka myöhänen [00:00:17]:
No hei, missäs sää meet, onks sulla aikaa jutella?
Björn [00:00:19]:
Joo, mä oon täällä Ugandassa hotellihuoneessa. Saavuin just paikan päälle, niin voin, mulla on hetki aikaa.
Ulriikka myöhänen [00:00:27]:
Okei, no hei onpa tosi hyvä juttu, että mä sain sut nyt kiinni. Me ollaan tässä Suomessa seurattu vähän huolissamme tätä Itä-Afrikan tilanteen kehittymistä, ja siellä on menny nyt aika moni sadekausi nyt pieleen, ja ruoasta kuulemma pulaa, niin miltä se tilanne on nyt siellä seudulla näyttäny, kun oot siellä liikkunu?
Björn [00:00:46]:
MÄ oon ollu Etelä-Sudanissa, missä nää kuivuudet ei oo ollu se pahin ongelma. Et kuivuudet koskettaa enemmän Somaliaa, Keniaa ja pieniä osia Sudanista. Mut Sudanissa on sen sijaan se konflikti vaikeuttaa ruokatilannetta tosi paljon, ja sen lisäksi kaikenlaiset muut sääilmiöt, kuten tulvat, haittaa ruoantuotantoa. Täällä on enemmän muita ongelmia. Täälläkin ollaan aika lähellä nälänhätää, mutta eri syiden takia.
Ulriikka myöhänen [00:01:23]:
Okei. Tota ootsä jutellu paikallisten ihmisten kanssa, että miten tää on vaikuttanu heidän tilanteeseensa tää tilanne siellä tällä hetkellä?
Björn [00:01:31]:
Olen jutellu. Olen tavannu aika paljon ihmisiä. Mä kävin siis itse Etelä-Sudanin eteläosassa Jeissä, sellases kaupungissa. Se on tosi lähellä Ugandan rajaa. Sinne palaa tällä hetkellä, se oli jossain vaiheessa Etelä-Sudanin toisiksi suurin kaupunki, mutta konfliktien takia moni pakeni sieltä Ugandan puolelle. Nyt tällä hetkellä ne ihmiset palaa, mutta niillä ei oo mitään. Kun ne tulee takasin, niillähän ei oo oikein mitään, ja se vaikeuttaa tilannetta tosi paljon. Me kirkon ulkomaanavulta ollaan tuettu niitä esimerkiks käteisavustuksin, jolloin ne voi ostaa ne välttämättömyydet ekoina kuukausina, kun ne on palannu. Ja moni on ruvennu viljelemään siellä jotain omia viljelmiä, koska maaperä siellä on ihan sairaan hyvää. Periaatteessa kaikki kasvaa tosi helposti, mutta ongelma on siinä, että et ne ei pääse, ne ei oo voinu olla siellä konfliktien takia.
Ulriikka myöhänen [00:02:43]:
Eli aika monisyinen tilanne tässä taustalla tavallaan Etelä-Sudanissa tällä hetkellä. Mutta mainitsitki tässä, että maaperä on Etelä-Sudanissa itseasiassa viljelylle otollinen. Eiks se näin oo, että Etelä-Sudan tunnetaan vähän niinku itäisen Afrikan ruokakorinakin.
Björn [00:03:00]:
Jep, tosin Etelä-Sudanhan on iso maa, siellä on tosi paljon erilaisia maastoja. Eli pohjois-Etelä-Sudanissa on sellaista suota, jossa ei viljellä yhtä paljon, mutta varsinkin tossa eteläosissa, niin se vois toimia ihan silleen Etelä-Sudanin ja ehkä koko alueen ruokakorina, koska siellä kasvaa kaikki niin hyvin.
Ulriikka myöhänen [00:03:26]:
Mut tilanne on viime vuosina ollu niin haastava, että ihan tätä kaikkee hyötyy ei oo pystytty tästä saamaan irti. Vai mitä?
Björn [00:03:34]:
Just konfliktin takia kaupungista lähti Ugandaan tosi paljon ihmisiä ja maaseudulta, koska siellä tilanne oli myös paha, niin ihmiset lähti maalta kaupunkiin ja kaupungista myös Ugandaan. Eli tavallaan maaseutu siellä on ollu ihan tyhjä just sen takia, että siellä on aseistettuja ryhmiä, jotka liikkuu ja tekee elämästä hankalan ja vaarallisen.
Ulriikka myöhänen [00:04:00]:
Okei. Tosi kiinnostavaa. Siis mehän tiedetään se, että pitkittyneissä kriisitilanteissa ja pakolaistilanteissä ihmisillä ajan kuluessa ja hyvinki äkkiä alkaa tulla tärkeeeks se, että vois saada elantoa omalle perheelle, ja se toimeentulon merkitys alkaa siinä vaiheessa sitten korostua, kun kriisi pitkittyy, niin minkälaista työtä kirkon ulkomaanapu on tehny tuolla etelä-Sudanissa toimeentulon eteen.
Björn [00:04:28]:
Jep. Täällä Etelä-Sudanissa me tehdään aika paljon just niitä käteisavustuksia, joilla pääsee käyntiin, ja sit me ollaan tosi paljon yritetty auttaa nuoria saamaan jonkinlaisen ammattikoulutuksen. Siellä Jeissä mä kävin valmistujaisissa semmosissa periaatteessa ammattikouluvalmistujaisissa. Niillä oli ollu sellanen kolmen kuukauden koulutusjakso, jossa ne oppi esimerkiks puusepiks tai kampaajiks, ruoanlaittajiks, catering, myös mekaanikoiks. Eli tällästä apua me annamme, nuorille työtaitoja.
Ulriikka myöhänen [00:05:25]:
Nii just. Okei. Mut tää ammattikoulutus on tosi tärkee osa kirkon ulkomaanavun työtä Itä-Afrikassa muutenki. Minkätyyppinen koulutusohjelma tää sitte on, jos tää näin käytännönläheisiin ammatteihin valmistaa ihmisiä?
Björn [00:05:39]:
Joo. Se vähän riippuu, et missä päin Etelä-Sudania ollaan. Siellä Jeissä se on kolmen kuukauden jakso, missä ne oppii tärkeimmät asiat, jotta voi työskennellä. Sen jälkeen niillä oli valmistujaisseremonia, ja seremonian jälkeen niillä oli vielä viiden päivän koulutusjakso, jolloin ne oppii yksityisyrittäjiks tai tavallaan yrittäjiks, eli ne oppii, miten markkinoidaan omaa osaamista, miten tehää semmosta kirjanpitoo. Jotain tollasta pieniä juttuja, mitä pitää osata, jos aikoo tehä töitä. Ja sit sen jälkeen ne saa sellasen pienen starttipakkauksen riippuen siitä, mitä ne on opiskellu, jotta ne pääsee käyntiin.
Ulriikka myöhänen [00:06:30]:
Okei. Minkälainen tunnelma siellä oli siellä valmistujaisseremoniassa, mihin pääsit osallistumaan tällä viikolla?
Björn [00:06:36]:
No siellä oli ihan mahtava tunnelma. Ihmiset tanssi ja piti puheita ja oli tosi ilosia. Siellä oli yhteensä, siellä koulutusohjelmassa oli alottanu 200 oppilasta, ja valmistuneita oli ehkä 155, 154, joku tollanen. Osa oli tippunu pois ihan sen takia, että ne asu niin kaukana koulusta, ja kuljetuksien hinnat on aika korkealla tällä hetkellä, niin ne ei vaan pystyny osallistumaan koulutukseen koko sen kolmen kuukauden ajan. Mut ne jotka oli siellä, niin niillähän oli tosi hyvä meininki. Esimerkiks ne, jotka oli opiskellu kokeiks, nii ne laitto ruokaa. Se ruoka oli tosi hyvää. Kaikki oli tosi ilosia.
Ulriikka myöhänen [00:07:26]:
Siis pääsitsä maistamaa sitä ruokaa?
Björn [00:07:28]:
Tietenki.
Ulriikka myöhänen [00:07:30]
Aijaa, mitä siellä oli tarjolla?
Björn [00:07:33]:
Siellä oli sellasta maissipuuroa, joka on niitten se tavallaan hiilihydraattilähde. Ja jotain lihaa, oiskohan ollu vuohenlihaa. Ja sit jotain sellasta pinaattihöystöä siihen sivuun. Tosi hyvää.
Ulriikka myöhänen [00:07:56]:
Mahtavaa. Kuulostaa erilaisilta valmistujaisilta, kun mitä Suomessa ammattikoulussa on nähty, vai mikä sun ajatus on? Ootko koskaan osallistunu Suomessa vastaaviin?
Björn [00:08:06
No oon, ja kylhän tää oli aika paljon, täs oli aika paljon enemmän juhlimista ja tanssimista. Ehkä Suomessa ne juhlat ja tanssit on sen seremonian jälkeen, mut täs ne oli myös osana seremoniaa. Nii se oli tosi hauskaa ja jotenki just se, että ne pääs näyttää osaamistaan ne kokit.
Ulriikka myöhänen [00:08:26]
Hei minkä ikästä porukkaa siihen koulutusohjelmaa osallistu? Oliko nää minkä ikäsiä nuoria ihmisiä?
Björn [00:08:34]:
No tähän ohjelmaan osallistu myös vähän vanhempaa tai varttuneempaa väkeä, mutta yleisesti ne oli ehkä 20–35 vuotiaita, mutta sit löyty jotain 55-vuotiaita myös, jotka oli saanu jonku koulutuksen. Mut tää ei ollu silleen ikäspesifi, että sinne sai hakea, ja sit ne valitsi jotain ihmisiä. Esimerkiks mä oon täällä Juvassa käyny vastaavissa kouluissa, nii siellä se ikäraja on aika tiukka. Et jos oot yli 35-vuotias, nii sit on aika hankala päästä ohjelmaan mukaan. Mut Jeissä tää vielä onnistu.
Ulriikka myöhänen [00:09:12]:
Okei. Kiinnostavaa. Sä varmaan juttelit siellä aika paljon siihen koulutusohjelmaan osallistuneiden henkilöiden kanssa, nii jäiks sulla mieleen yksittäinen tarina tai oisko sulla kertoa jotain kuulumisia sieltä tarkemmin?
Björn [00:09:25]:
Jäi. Joo. Semmonen Anthony, joka oli käyny tän cateringin ja oli siellä tekemässä ruokaa, nii jotenki hänen tarina jäi mieleen. Hän oli siis ollu pakolaisena Ugandassa, ja siellä Ugandassa hän oli jo saanu koulutuksen. Hänest oli tullu maanviljelijä siellä, mutta hän ei ikinä tavallaan ihan tykänny siitä työstä, ja jotenki se, että hän yritti pakottaa sitä työtä tai itsensä tekemään sitä työtä. Johti kaikenlaisiin sellasiin pieniin ongelmiin. Esimerkiks hänellä oli orastava alkoholiongelma ja sellasta. Mut hän sano, että nyt kun hän oli päässy tohon koulutukseen, niin sen jälkeen hän ei ollu juonu tippaakaan. Sellanen 32-vuotias nuori mies, jolla oli myös kaks lasta ja perhe.
Ulriikka myöhänen [00:10:28]:
Okei. Oliks tää perhe tullu myös sitte Etelä-Sudaniin takasin?
Björn [00:10:33]:
Joo. Ne oli siis siellä valmistujaisissa myös. Tapasin vaimon ja lapset myös. Mut se oli siitä jännä, että toi catering ammattina, sitä ei mielletä miehelle sopivaks täällä. Niin sillä linjalla oli 15 oppilasta, 30 oppilasta. Nyt en muista ihan täsmälleen, kuinka monta oppilasta sillä linjalla oli, mutta siellä oli vaan kaks miestä ja loput naisia.
Ulriikka myöhänen [00:11:04]:
Okei, niin just.
Björn [00:11:06]:
Nii tavallaan oli ihan mielenkiintosta myös, että hän murs näitä muureja ja teki oman juttunsa. Koska hän sano, että hän on aina halunnu laittaa ruokaa. Se oli nuoresta asti Anthonyn unelma.
Ulriikka myöhänen [00:11:23]:
Nii. No onpa nyt ihan mahtavaa, että hän pääsi nyt kiinni tohon unelmaansa tän koulutusohjelman kautta. Ja kuulostaa muutenki, että on auttanu pistämään elämää järjestykseen, jos on ollu vähän haastava tilanne.
Björn [00:11:37]:
Jep. Ja toki siis saattaa kohdata uusia haasteita koko ajan, ja täällähän tääl EteläSudanissa ei mee mikään putkeen, että koko ajan tulee uusia haasteita, eikä ikinä tiedä, millon se konflikti syttyy taas tai millon siinä tulee pahempi vaihe. Kun me käytiin siellä Jeissä, niin meille sanottiin, että nyt on ollu tosi hiljasta, että viimenen seittemän päivää sitten oli joku välikohtaus. Ja ne sano sen silleen, että on rauha kestäny tosi kauan.
Ulriikka myöhänen [00:12:12]:
Nii just. Eiks Etelä-Sudan oo maailman nuorin valtio? Pitääkö se paikkansa? Joo. Se ehkä näkyy tavallaan sitte yhteiskunnassa.
Björn [00:12:25]:
JOo, se näkyy ehdottomasti. Ja sehän oli myös vähän jännää, että kun mä puhuin ihmisten kanssa siellä, niin jotku oli sitä mieltä, että ne irtaantu Sudanista, ja sen jälkeen elämä on ollu hankalampaa, koska kaikenlaiset kiistat ja aseistautuneet ryhmät ja tällaset vaikeuttavat elämää.
Ulriikka myöhänen [00:12:52]:
Joo, no hei sä oot osallistunu siellä nyt valmistujaisseremoniaan vasta, ja kirkon ulkomaanapu tosiaan Etelä-Sudanissa tukee ammattikoulutusta, jotta ihmisillä olis tulevaisuudessa mahdollisuus hankkia oma toimeentulo. Etelä-Sudan on maailman nuorin valtio, ja siellä yhteiskunta on vasta järjestäytymässä omille urilleen, niin miten tärkeetä ihmisten toimeentuloa parantava työ siellä on?
Björn [00:13:18]:
No täähän on tosi tärkeää. Siis kun mä oon ollu Etelä-Sudanissa ja puhunu varsinki varttuneemman väen kanssa, niin nehän pelkää tosi paljon, että nuoret lähtee aseistautuneiden ryhmien kanssa yhteistyöhön tai liittyy niihin, koska sieltä saa paremmin rahaa kuin oikeista töistä, jostain viljelyistä tai kaivamisesta puhutaan täällä, että aika moni tekee sellasta päivätyötä, että ne kaivaa jotain peltoja tai tällasta. Ja kun se rikollisuus tai tällanen, kun sieltä saa paremmin rahaa, niin sitä pelätään tosi paljon. Ja kun nuorilla on mahdollisuus luoda uraa, niin sehän rauhottaa sitä konfliktia tosi paljon.
[00:14:09] Musiikkia
Ulriikka myöhänen [00:14:19]:
No hei siis kirkon ulkomaanavulla on ollu maatoimisto Etelä-Sudanissa muistaakseni vuodesta 2010 lähtien. Me ollaan jonkin verran käyty siellä viestintäporukalla myös vierailulla ja tekemässä materiaaleja meidän viestintään, niin ootko sattunu näkemään ketään meidän vanhoja tuttuja siellä?
Björn [00:14:38]:
Joo, mä tapasin itseasiassa tossa viime vuoden yhteisvastuukampanjassa olleet sekä toi Samuel että Rose. Niin ne kaks tuli vastaan.
Ulriikka myöhänen [00:14:49]:
Okei.
Björn [00:14:50]:
Ja pääsin jututtaa niitä.
Ulriikka myöhänen [00:14:52]:
Okei. No mitäs heille kuuluu nykyään?
Björn [00:14:54]:
Samuel käy koulua, ja se nyt kohtaa tiettyjä vaikeuksia esimerkiks perheellä ei oo ihan tarpeeks ruokaa, ja vaikeuksia maksaa koulumaksuja, mutta ainakin hän saa nyt käydä koulua. Rosella taas toisaalta sillä oli taas vähän ehkä hankalampi tilanne, sanoisin.
Ulriikka myöhänen [00:15:18]:
Okei.
Björn [00:15:19]:
Sillon kun me tavattiin hänet viimeks vuos sitte, hän kävi koulua ja kaikki oli suht hyvin. Mut nyt. Ja sillon hän oli semmonen tosi puhelias ja avoin tyyppi, mutta nyt kun mä näin hänet, hän oli tosi hiljanen ja sulkeutunu ja arka. Ja täähän johtu siitä, että hän oli raskaana.
Ulriikka myöhänen [00:15:43]:
Ahaa, okei.
Björn [00:15:46]:
Ja häntä nolotti tosi paljon. Hän vähän pelkäs, että me suututtais hänelle, että hän on tullu raskaaks, koska täähän on tosi iso ongelma täällä Sudanissa, että tytöt jättää koulun kesken sen takia, että ne tulee raskaaks. Nii tää oli vähän sellanen vaikee tilanne.
Ulriikka myöhänen [00:16:07]:
Okei. No siis tarinahan kuulostaa sinänsä tutulta. Viime podcast-kaudella meillä oli mukana Rosen haastattelu yhdessä jaksossa, jossa me just puhuttiin teiniraskauksista ja tyttöjen koulunkäynnistä. Että vastaavaahan taitaa tapahtua aika usein. Minkälainen käsitys sulle on syntyny, että miten paikallinen yhteisö suhtautuu näihin nuoriin naisiin, jotka tulevat sitte raskaaks?
Björn [00:16:31]:
Sehän riippuu tosi paljon ehkä ihmisestä. Rosella oli sen verran hyvä tuuri, että sehän asuu setänsä luona ja sedän vaimon luona. Ne oli ensin vähän järkyttyneitä ja ehkä vähän pettyneitä, mutta sit ne tuli siihen tulokseen, niin ne auttaa. Sit kun lapsi on syntyny, niin ne voi pitää siitä lapsesta huolta niin, että Rose voi käydä koulut loppuun. Semmonen hauska yhtymäkohta, että sedän vaimo valmistu myös siinä ammattikoulu, niin tota se perhe on saanu jonkin verran tukea.
Ulriikka myöhänen [00:17:34]:
Nii just, ja ehkä sitte tulevaisuudessa toimeentuloa myös, kun on ammatti hänelläkin, jonka kautta voi sitä toimeentuloa hankkia.
Björn [00:17:32]:
Mutta ehkä tässä Rosen tapauksessa on tosi tyypillinen tarina täällä Etelä-Sudanissa, että se poikaystävä, jonka kanssa hän oli hankkiutunu raskaaks, niin sehän pakeni paikalta. Se kävi toista koulua. Oli Rosea vuoden vanhempi, oli 23, Rose on 22, ja se vaan pakeni paikalta. Sitä ei oo näkyny Jeissä sen jälkeen. Tästä Rose oli tosi vihanen.
Ulriikka myöhänen [00:18:04]:
Ymmärrettävästi. Pystyitsä Rosen kanssa juttelemaan yhtään siitä, millä tolalla toi perhesuunnittelutyö Etelä-Sudanissa on?
Björn [00:18:10]:
Mä kyselin siltä, että saaks ne, onks niillä seksuaalivalistusta koulussa, ja se sano, että kyllä niillä on, mutta ne ei sillon saanu kondomeja. Ja sit kun mä sen haastattelun jälkeen juttelin ihmisten kanssa ja paikallisväestön kanssa, niin he sano, että kondomeja saa, kun käy, niitä voi saada ilmaseks suht helposti, kun käy HIV-testissä tai tällasessa. Mutta ongelmana on ehkä se, että yhteiskunnassa on jonkin verran tabuja. Esimerkiks jos nainen pyytää, että käytetään kondomia, se mielletään seksityöntekijäks, mikä on ehkä vähän ongelmallista.
Ulriikka myöhänen [00:18:59]:
Okei. Nii just. Ei oo kyllä mikään hirveen helppo tilanne sit naisille eikä varsinkaan nuorille tytöille ja nuorille naisille. Ja eikä oo näin, että usein on se tilanne, että kun tullaan raskaaks tai on pieni vauva, niin ajatellaan, että sen kanssa ei voi mennä sinne kouluun ja jatkaa sitä koulunkäyntiä. Vai oonks mä ihan väärässä?
Björn [00:19:24]:
Se on vähän niin ja näin. Siis must se vaikuttaa siltä, että kun on raskaana, niin on semmonen, et ihmiset ajattelee, että ei voi käydä koulua. Esimerkiks Rose oli jättäytyny koulusta pois jo alkuraskauden aikana. Ja kun mä kyselin, että onks joku sanonu hänelle, että ei voi käydä koulua, kun on raskaana, niin vähän mutkien kautta sano, että ei sanonu, mutta oli sellanen fiilis jotenki. Mut toisaalta lapsethan on aika paljon mukana täällä. Monessa meidän ammattitutkinto, tai ihmiset, jotka saa niitä ammattitutkintoja, nii niille järjestetään sellanen päivähoito tai niiden lapsille. Siellä saattaa olla pihalla kymmenen lasta leikkimässä lastenhoitajien kanssa, kun äidit käy koulua. Et se ei välttämättä tarkota, että koulunkäynti loppuu, mut tietenki se on hankalampi järjestää.
Ulriikka myöhänen [00:12:30]:
Niinpä. Onks näitä päiväkerhoja ollu esimerkiks siellä Etelä-Sudanissa nyt meidän ammattikoulutuksen yhteydessä?
Björn [00:20:35]:
Näitä mä siellä näin, koska sehän on hankalaa, jos kaikki lapset on mukana siellä luokkahuoneessa. Ne lapset oli myös välillä luokkahuoneessa, mutta kun ne itkee ja pitää ääntä, niin saattaa olla, että kaikki oppi ei mee perille. Niin niille järjestetään ihan meidän toimesta päivähoitoa.
Ulriikka myöhänen [00:20:59]:
No jos tätä meidän keskustelua tässä summais, niin jos tulee raskaaks tai jos on pieni vauva, niin se ei ole este sille, ettei niitä kouluja vois käydä loppuun lopulta. Että vaatii vaan sen läheisen tukiverkon ja järjestelyjä henkilökohtasessa elämässä ja koulun puolessa, niin se kouluun paluu onnistuu myös nuorille naisille, vaikka tulis sitä perheenlisäystä.
Björn [00:21:25]:
Juuri näin. Ja pitää sanoa, et mä en tiedä, miten näissä valtion kouluissa. Mä en usko, että siellä järjestetään tällasta päivähoitoa, et siellä saattaa olla vaikeempi tilanne. Esimerkiks Rose käy sellasta, mutta Rosen onneksi sillä on se tukiverkosto, että jos ei oo sitä, niin sit saattaa olla tosi vaikea tilanne.
Ulriikka myöhänen [00:21:51]:
Nimenomaan. Ja mun mielestä Itä-Afrikassa kirkkohan tekee laajastiki tätä työtä, et me tuetaan tyttöjen ja nuorten koulunkäyntiä ja myös tätä kouluun paluuta perheenlisäyksen yhteydessä. Joissakin kouluissa on järjestetty mun mielestä sellasia tiloja, joissa pystyy hoitamaan ja imettämään vauvoja rauhassa. Nii näähän on sellasia asioita, jotka sitte ratkasee ihan käytännön arkea.
Björn [00:22:16]:
Jep, ehdottomasti.
Ulriikka myöhänen [00:22:17]:
Mut hei miks tää oikeestaan on tärkeetä, että tytöt ja naiset palaa kouluihin ja saa ne opinnot päätökseen.
Björn [00:22:24]:
No sehän mahdollistaa niille myös sellasen oman uran ja varsinki tällä hetkellä Etelä-Sudanissa, kun oon jutellu naisten kanssa täällä, niin konfliktin alkamisen jälkeen miehet on hyvin paljon enemmän ku aiemmin lähteny paikalta, kuten Rosen poikaystävä, kun joku tulee raskaaks. Et näitä tapauksia on tullu vastaan tosi moni mulla tän viikon aikana, kun oon ollu täällä. Ja ainaki ne vanhemmat naiset, keiden kanssa oon puhunu, nii ne sano, et se ei ollu sellasta aiemmin. Et tää konflikti on jotenki aiheuttanu sitä tosi paljon. Jolloin nainen on perheen pää, ja jos naisella ei oo mahdollisuutta ansaita elantoa, se tilanne on tosi vaikee.
Ulriikka myöhänen [00:23:15]:
Ihan totta. Ja mä oon ymmärtäny, että sillä naisten koulunkäymisellä tai sillä tyttöjen ja naisten sillä, että ne opinnot saatetaan loppuun, on tällanen ylisukupolvia koskettava vaikutus. Koulutettujen äitien lapset usein sitte menevät itse kouluun tulevaisuudessa. On tavallaan se tausta ja malli jo olemassa siellä.
Björn [00:23:35]:
Joo ehdottomasti.
Ulriikka myöhänen [00:23:36]:
Sinänsä siihen kannattaa satsata kyllä.
Björn [23:39]:
Jep, ja sillonhan vanhemmat ehkä ymmärtää sen koulutuksen tärkeyden, tai mitä se mahdollistaa se koulutus, jolloin he patistaa ehkä enemmän kun muuten käymään kouluja.
Ulriikka myöhänen [00:23:51]:
Mut hei aika juoksee meillä aika nopsaan. Kivaa on ollu jutella sun kanssa. Mitä suunnitelmia sulla nyt seuraavaks on? Sulla Itä-Afrikan kiertue siellä jatkuu, niin mikä meininki reissulla?
Björn [00:24:04]:
Ugandassa mä käyn tutustumassa niihin pakolaisleireihin, joihin ihmiset osittain täältä Etelä-Sudanista on lähteny tai paennu sinne Ugandaan, ja oon kuullu niistä tosi paljon, koska kaikkihan niissä varsinki Jeissä, joka on Bajan vieressä, nehän oli käyny siellä, ja niillä oli tosi monella perhe, myös monella meidän työntekijällä täällä, paikallisella työntekijällä on jotain perhettä niillä pakolaisleireillä. Nii musta on tai tulee olemaan mielenkiintosta nähä omin silmin, et mistä ne on puhunu ja millasta siellä on. Koska ihmisethän palaa sieltä tällä hetkellä Etelä-Sudaniin sen takia esimerkiks, että ruoka-annokset on pienentyny. Siellä on vaikeempaa elää nyt kun esimerkiks muutama vuos sitten, niin sen takia ihmiset myös palaa tänne Etelä-Sudaniin.
Ulriikka myöhänen [00:25:03]:
Mainitsit tän ruoka-annosten pienentymisen, niin eiks tää oo ollu sellanen asia, joka on jo vuosien ajan vaikuttanu tähän tilanteeseen elikkä et näissä Ugandan pakolaisyhteisöissä siellä rajan pinnassa se, että ruoan, se mitä sitä on ollu saatavilla, se on jo vuosien ajan ollu aika vähäistä.
Björn [00:25:22]:
Joo, näin oon kans ymmärtäny. Sit se on vähän sellanen, et jääkö sinne, koska lapset saattaa käydä koulua Ugandassa, ja he ehkä haluaa käydä sen koulun loppuun siellä, eikä lähtee Etelä-Sudaniin, jossa on vähän epävarmaa, että pääseeks kouluun. Niin tää on vähän sellanen, että isoja päätöksiä on pitäny joidenki tehä.
Ulriikka myöhänen [00:25:46]:
Aivan. No mut hei, mä toivotan sulle aivan mahtavaa loppureissua, ja voidaan palata näihin Uganda-asioihin sitten toisessa käänteessä, että miltä siellä tämä konfliktin toinen puoli näyttää näissä pakolaisyhteisöissä. Nii kiitos paljon tästä puhelusta, ja mä toivotan sulle oikein turvallista matkaa Itä-Afrikassa.
Tekoja: Järkyttävä sota Ukrainassa jatkuu – mitä Ukrainaan kuuluu nyt, kun sodan alkamisesta on vuosi?
Millaista on elämä sähkökatkojen ja ilmahälytysten keskellä? Entä miten Kirkon Ulkomaanapu auttaa Ukrainassa? KUA:n Ulriikka Myöhänen ja Antti Yrjönen ovat seuranneet sodan vaikutuksia läheltä viimeisen vuoden ajan. He kertovat, millainen tunnelma koulujen pommisuojissa on ilmahälytysten aikaan ja kuinka koulupsykologit kommentoivat lasten hyvinvointia valtavan kriisin keskellä. Entä millaisia toiveita ukrainalaisilla on tulevaisuuden varalle? Jakso on äänitetty paikan päällä Ukrainassa helmikuussa 2023.
VENÄJÄ ALOITTI hyökkäyssodan Ukrainassa helmikuun 24. päivänä vuonna 2022. Tuosta päivästä on nyt vuosi. Kirkon Ulkomaanapu oli auttamassa ukrainalaisia ensimmäisten joukossa yhdessä unkarilaisen kumppanijärjestönsä HIA-Hungaryn kanssa. KUA:n viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen ja valokuvaaja Antti Yrjönen matkustivat Ukrainan rajalle jo sodan alkuvaiheessa dokumentoimaan sotaa pakenevien ihmisten koettelemuksia. Sittemmin he ovat käyneet Ukrainassa useamman kerran.
Ukrainassa Ulriikka ja Antti ovat tavanneet kymmeniä, elleivät satoja ihmisiä ja keskustelleen heidän kanssaan sodasta, pakolaiseksi joutumisesta, elämästä, joka jäi ja elämästä, joka edessä mahdollisesti odottaa. Tässä Ukrainassa nauhoitetussa podcastissa kaksikko kertaa näkemäänsä ja kokemaansa. Työtehtävät Ukrainassa ovat vieneet myös raunioiksi pommitettujen koulujen pihoille ja jopa tuntikausia jatkuneiden ilmahälytysten vuoksi suojaan talojen ja oppilaitosten kellareihin.
Tekoja-podcastin aiemmat jaksot:
Kausi 2, jakso 1: Keniassa ilmastokriisi tekee nuorista karjavarkaita
Saavutettava versio keskusteluista
[musiikkia]
Ulriikka Myöhänen [00:00:09]:
Järkyttävä sota Euroopassa jatkuu yhä. Miljoonat ukrainalaiset ovat vuoden mittaan paenneet rajojen yli muualle Eurooppaan, miljoonat elävät maansisäisinä pakolaisina. Sota on tuhonnut satoja ja vaurioittanut tuhansia kouluja, mikä puolestaan on vaikuttanut jopa seitsemän miljoonan ukrainalaislapsen elämään. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen. Reissustudiossa Ukrainassa kanssani on kuan valokuvaaja Antti Yrjönen. Antti, melkoinen vuosi takana euroopassa.
Antti Yrjönen [00:00:38]:
No rankka vuosi ukrainalaisille takana ja koko Euroopallekin melko hurja vuosi.
Ulriikka Myöhänen [00:00:44]:
Me ollaan vietetty aika paljon viimesen vuoden aikana aikaa Ukrainassa, kun ollaan reissuttu täällä ympäriinsä. Jos mietit tätä viimestä vuotta taaksepäin, niin millasena muistat sen ajan, kun sota alkoi? Mitä on jääny niistä ensimmäisistä viikoista mieleen, kun sillonhan me heti matkustettiin tonne Unkarin ja Ukrainan rajoille.
Antti Yrjönen [00:01:05]:
No sillon kun me heti sen hyökkäyksen alettua tohon rajalle päästiin, niin mulle jäi mieleen ehkä päällimmäisenä sellanen kokonaisvaltainen epätietoisuus ihan kaikessa, sekä meidän oma epätietoisuus, kun reissu ei ollu kovinkaan selvä, että miten tässä edetään, mutta myös kaikkien ukrainalaisten epätietoisuus siitä, et miten täs tilanteessa tulis toimia, mihin suuntaan se tulee kehittymään, pitäskö lähtee maasta vai ehkä kuitenkin jäädä Ukrainaan, vaikka sinne rajan toiselle puolelle, missä ystävät on. Miten saadaan perhe yhteen? Toiset lähtee, toiset ei voi lähteä maasta. Ja mistä saadaan kaikki perusasiat siinä kohtaa, kun ollaan vaan äkkiä lähdetty pois siltä alueelta, missä tilanne oli kaikista pahin. Sellanen epätietoisuus jäi mulle päälle. Entä sulle? Mitä sulle jäi mieleen?
Ulriikka Myöhänen [00:01:58]:
Kyllä mulleki jäi mieleen sen epätietosuuden lisäks ehkä se, miten paljon ihmisiä oli oikeesti liikkeellä sillon läntisessä Ukrainassa ja naapurimaissa lännessä. Että moni varmasti muistaa uutiskuvista ne autojonot, ja tuli todistettua itekin siellä Unkarin ja Ukrainan välisellä rajalla, että ne todella oli ne autojonot erittäin pitkiä siihen aikaan. Sit tietysti se, että kun ihmisiä oli niin valtavasti liikkeellä, niin joka paikka oli myös täynnä ihmisiä läntisessä Ukrainassa siis. Kaikki koulut, kaikki kylätalot, kaikki niinku kirkkojen, seurakuntien tilat. Kaikkiin oli järjestetty näitä tiloja, missä ihmiset pysty hetken aikaa hengähtämään, viettämään aikaa, kenties nukkumaan, syömään.
Antti Yrjönen [00:02:46]:
Ja aika monissa tiloissa tavattiin tosi monia ihmisiä siellä. Jäiks sulle kukaan erityisesti mieleen?
Ulriikka Myöhänen [00:02:53]:
Kyllä itseasiassa jäi yksi ihminen mieleen, jota oon monta kertaa tässä vuoden aikana muistelluki. En tiiä, muistatko sitä meidän ensimmäistä reissua Vliviin. Se oli sillon maaliskuun alkupuolta. Ja siellä oli tällanen perhe, joka oli täältä Kiovan seudulta paennut. Siihen perheeseen kuulu äiti ja sellanen noin kymmenenvuotias poika ja sit tämmönen ihan muutaman kuukauden ikänen pikku tyttövauva. Ja mulle on jääny jotenki tosi elävästi mieleen se, miten siellä pienessä huoneessa pakolaissuojassa olivat perheen kesken, ja tää pieni vauva oranssissa potkupuvussa pötkötti siellä sängyllä ja tuoksu ihan sellaselta äidinmaidolta.
Antti Yrjönen [00:03:34]:
Oli kyllä hyvin sulonen vauva. Mä muistan myös, että siellä huoneessa oli akvaario.
Ulriikka Myöhänen [00:03:42]:
Nii oli muuten. Joo. Mä muistan kanssa sen.
Antti Yrjönen [00:03:44
Nähtiin tosi paljon eläimiä nimittäin tällä reissulla. Se oli ehkä ainut kala, mikä tuli vastaan, mutta monia kissoja ja koiria ja kaneja, mitä ihmiset oli sit ottanu tietysti perheenjäseninään mukaan. Muistan hyvin yhden Bella-kissan ja Bella-kissan mukana matkalla olleen Larissan, joka me tavattiin Berehovessa kouluun pystytetyssä suojassa. Ja Larissalla oli syöpä. Se sairaala, jossa hän oli aikasemmin saanu hoitoa, oli tuhoutunu pommituksessa, ja ei vielä tiedetty, mihin Larissa pääsee hoitoihin, että pitääkö lähtee maasta, vai löytyykö Ukrainasta paikkaa, jossa hoitoja voi jatkaa.
Ulriikka Myöhänen [00:04:39]:
Näin oli, mut sit hän oli aika onnekas. Me mentiin muutama viikko myöhemmin käymään siinä samaisessa pakolaissuojassa siellä Berehovessa lähellä Unkarin rajaa, ja sillonhan me kuultiin itseasiassa, että Larissa oli päässy lopulta Ukrainan puolella saamaan hoitoa näihin vaivoihinsa.
Antti Yrjönen [00:04:50]:
Onneks näin, ja Larissa oli yks näistä, jotka ajatteli, että maasta lähteminen on tosi kamala kohtalo, koska siinä joutuu jättämään puolisonsa tälle puolelle. rajaa ja lähtee yksin tai lapsen ja kissan kanssa vieraaseen maahan.
Ulriikka Myöhänen [00:05:07]:
Toi oli ehkä se viimekeväisen vuodentakaisen ajan suurimpia kysymyksiä monelle perheelle. Moni lähti ja piti itsestäänselvänä ratkasuna sitä, että naiset ja lapset lähtee maasta, mutta rajalla oli kyllä paljon näitä tapauksia, jotka nimenomaan pohti sitä, voiko perhe sitte erota tässä tilanteessa, ja missä tilanteessa se sit tapahtuu, jos sen on tapahuttava. Mut joo, kirkon ulkomaanavun työ alko tuolla vuos sitten maaliskuussa humanitaarisena hätäapuna, ja sitähän tehtiin sillon meidän unkarilaisen kumppanijärjestön kanssa aluksi. Eli ensin keskityttiin ihan perustarpeisiin, mitä ihmisillä oli tossa vaiheessa, kun oltiin paljon liikkeellä. Annettiin tarjottiin siis ruokaa, juomaa, suojaa ihmisille. Esimerkiks lapsiperheille myös vaippoja ja vauvanruokaa. Kaikenlaista mitä siinä tilanteessa oli tarpeita, niin niitä pyrittiin liikkeellä olevilta ihmisiltä tyydyttämään. Mutta vuoden aikana on tapahtunu aika paljon ja tilanneki täällä Ukrainassa muuttunu.
Antti Yrjönen [00:06:16]:
Joo, täällä on kyllä tosi erilaista nyt kun sillon alkuvaiheessa. Meidän oma toiminta on tietysti lähteny isosti liikkeelle. Meitä on tällä hetkellä täällä maatoimisto Kiovassa ja sen lisäks paikallistoimisto Pohjois-Ukrainan Zernihivissä, missä me erityisesti toimitaan nyt koulutussektorilla. Se Zernihiv on mulle jotenki kotoisan olonen kaupunki. Se muistuttaa musta tosi paljon Tamperetta, kun mä oon Tampereelta kotosin. Se on sellasen parin tunnin ajomatkan päässä tästä Kiovasta, ja suurin piirtein samankokonen kaupunki ku Tampere, eli siellä on sellanen 250000 asukasta normaalioloissa normaalioloissa suurin piirtein Zernihivissä. Sillon ku toi hyökkäys alko vuosi sitte, niin Zernihiv oli kaupunki oli kuukauden ajan piiritettynä, ja tietysti Zernihivin maakunnassa monet alueet oli Venäjän joukkojen hallinnassa, ja se kaupunkialue on kärsiny pahoin, ja ihmisillä on aika rankkoja kokemuksia, ketkä on ollu piirityksessä, saarrossa, tai sitten miehitetyillä alueilla tai joutunu lähtemään sieltä pakoon.
Ulriikka Myöhänen [00:07:37]:
Nii, se Zernihin on tosiaan sen meidän työn tavallaan keskipistettäkin, et siellä meillä on paljon näitä koulutusaiheisia projekteja, ja paljon koulujakin ollaan siellä alueella tuettu. Lisäksi meillä on tossa Kiovan länsipuolella Zetomyrissä kouluhanke, missä me tehään tämmöstä, siellä on yks koulu, joka on täysin tuhoutunu ohjusiskussa vuosi sitten, ja siellä me tehdään tällästä opetussuunnitelman kehitystyötä, mikä on tullu paikallisten opettajien toimesta. Sitä koulua itsessään kunnostetaan Portugalilaisvaroin, mutta meiltä on sit semmosta tukea paikallisten kumppaneiden kanssa.
Antti Yrjönen [00:08:18]:
Ja tarkotus on laajemmin jalkauttaa tää opetussuunnitelman kehitys ympäri Ukrainaa, kun tästä ensin alotetaan pilottina täältä Zetomyristä.
Ulriikka Myöhänen [00:08:28]:
Kyllä, juuriki näin. Kirkon ulkomaanavun työ keskittyy siis vahvasti koulutukseen tällä hetkellä. Tää hätäapuvaihe on läntisessä Ukrainassa tullu tässä vuoden aikana vähän niinku tullu päätökseen. Muualla sitä jatketaan kumppaneiden avulla sitä, mutta koulutus on se meidän työn keskipiste tällä hetkellä. Me korjataan kouluja, varustellaan koulujen pommisuojia. Useissa kouluissa ei todellakaan oo ollu pommisuojia ennen näitä viime vuoden tapahtumia, ja niitä ollaan nyt sitten yritetty kiireellä laittaa kasaan, koska se on myös edellytys sille, että oppilaat pystyy palaamaan lähiopetukseen, että siellä on toimiva pommisuoja. Sen lisäks ollaan, mitä me ollaan tehty, niin me ollaan koulutettu ukrainalaisia opettajia ja psykologeja tosta psykososiaalisesta tuesta. Sille on yllä tarve aivan valtava tässä maassa, että niinkun tossa kerroit, niin esimerkiks Zernihivin alueella on eletty sen miehityksen alla vuosi sitten, ja ihmisillä on hyvin monenlaisia kokemuksia siitä sekä aikuisilla että lapsilla. Ne tarpeet on sellasia, mitkä on tällä hetkellä tosi isoja ja tulee varmasti tulevaisuudessakin myös näin.
Antti Yrjönen [09:43]:
Joo sen kyllä kuulee, kun opettajien kanssa keskustelee, että se ei oo mitenkään helppo asia. Lapsista ei välttämättä ollenkaan nää päälle päin, onko joku pielessä. Lapset on tosi sopeutuvaisia, ja yleensä koettaa pitää viimeseen asti semmosta yllä hyvää fiilistä, mutta ojku pieni asia voi olla sellanen, että laukasee reaktion lapsessa. Vaikka joku ilmahälytyssireeni, joita täällä edelleen hyvin usein ja säännöllisesti kuulee, tai sitten joku muu asia, mitä on jääny sieltä keväältä tai muuten sodan aikana.
Ulriikka Myöhänen [00:10:32]:
Kyllä. Noi äänet on kyllä tullu monissa keskusteluissa tuotu esille. Tai useempi koulupsykologi tai opettaja on sanonu, että ihan sellanen oven pieni pamahdus tai poikkeava ääni voi laukasta sen, että menee ihan lapsella pasmat sekasin. Ne on sit sellasia asioita, mitä pitää pystyä työstämään, että jollaki lailla se mieliki pystyy jollaki aikavälillä palaamaan normaaliin. Mutta Zernihilin seudulla, missä tällä hetkellä toimitaan, niin sielläkin se koulujen tilanne on tällä hetkellä aika erilainen, kun sota on jatkunu nyt tämän vuoden ajan.
Antti Yrjönen [00:11:11]:
Joo, siellä on siis tosi moni koulu on kärsiny, mutta ne on voinu kärsiä tosi eri tavoin. Siellä Zernihivin kaupungissa on ainaki kaks koulua, jotka on ihan kokonaan tuhoutunu tässä sodan tai hyökkäyksen alussa, jotka on siis täysin korjauskelvottomia, että niille täytyy kehittää kokonaan uusia kouluja tai muita ratkasuja. Mutta moni koulu on joko menettänyt ikkunansa kokonaan noissa räjähdyksissä. Sirpaleen tekemiä reikiä on seinissä. Lämmitysjärjestelmät on saattanu kärsiä. Siellä on monenlaisia asioita, joita pitää korjata ennen ku oppilaat voi palata sinne kouluun. Sit on hyvä muistaa sekin, että ennen tota hyökkäystä täälläkin oli toi koronatilanne sellanen, joka pakotti oppilaita etäkouluun. Eli täällä on paljon oppilaita, jotka on kolme vuotta ollu etäopetuksessa sen seurauksena, että ensin oli pandemia ja sitte tää hyökkäys. Ja niinku Ulriikka mainitsi, niin koulussa pitää olla pommisuoja ja tietysti sellaset puitteet, että siellä voi opiskella, ennen ku lähiopetukseen voi palata, ja kyllä täällä kaikki oppilaat ja kaikki opettajat sanoo, että se ois tosi tärkeetä päästä sinne lähiopetukseen, että se on kuitenki tosi erilainen asia kun se etäopetus. Ja lähiopetuksessa pystyy varmasti paljon paremmin havainnoimaan, miten lapset oikeesti voi, ja kun ihmiset pääsee oikeesti semmoseen turvalliseen paikkaan olemaan keskenään, niin siellä on varmasti paljon helpompi käsitellä niitä hankalia kokemuksia.
Ulriikka Myöhänen [00:12:51]:
Nii aika semmoset poikkeukselliset ajat on ollu takana jo ennen tätä sotaa sodan eskaloitumistakin, että oli se pandemia ja sit tuli tämä viime vuoden tapahtumat, ja nyt edelleenki on se tilanne, että osa kouluista on ihan tuhoutuneita tai rikki tai just niinku erinäisistä syistä ihan kylmillään esimerkiks. Et se on kyllä hyvin monenlaista.
Antti Yrjönen [00:13:15]:
Me ollaan täällä nähty esimerkiks ihan viime viikkoina se, että kirkon ulkomaanavun työ on mahdollistanu sen, että on vaihdettu kouluihin ikkunat. Nyt on valmistumassa ihan kokonaan kunnostettuja kouluja just tällä hetkellä. Sit toinen juttu, mikä liittyy opetukseen, sekä lähiopetukseen mutta myös siihen etäopetukseen, on sähkökatkot, koska sähkön puute tässä maassa on koko ajan kasvanu, mitä kauemmin tää konflikti on kestäny, kun infrastruktuuria on tuhottu. Ja eihän se etäopetus kovin hyvin onnistu millään tabletilla tai tietokoneella, jos ei oo sähköä, mistä saa siihen virtaa. Ja koska nää sähkökatkot on semmosia, että ne tavallaan kulkee täällä alue kerrallaan vaikka kaupungeissa, niin Zernihivissä, jossa ne sähkökatkot on ihan päivittäisiä ja voi olla tosi pitkiäkin, nii ei oo välttämättä sellasta mitään yhteistä hetkeä, että kaikilla oppilailla olis sähköä, niin se on tosi hankalaa, että miten sä siinä tilanteessa järjestät jotenki järkevästi etäopetusta.
Ulriikka Myöhänen [00:14:32]:
On, kyllä opettajilta vaaditaan ihan hullun pitkää pinnaa ja joustoo siinä, että kaikki lapset sais sen opetuksen, mitä heille on ajateltu annettavan tietyn päivän aikana. Sähkökatkot on tosiaan ihan todellinen ongelma, jos miettii sitä Zernihivinki tilannetta, niin sinne ei kyllä kannata lähtee ilta-aikaan liikkumaan ilman otsalamppua ja taskulamppua, että sen verran pimeänä on kyllä kaupunki jatkuvasti. No hei yks tärkee osa tässä kirkon ulkomaanavun työssä on tosiaan tää pommisuojien varustelu, josta ollaan jo muutaman kerran tässä keskustelun aikana puhuttukin. Niitä ei siis lähtöjään oo näissä kouluissa ollu, ja ne on edellytys sille lähiopetukselle, ja nyt niitä on sitte varusteltu. Me ollaan tehty aika monentyyppisiä töitä näissä koulujen kellareissa ja autotalleissa, että ollaan saatu ne sellasiks paikoiks, että niissä pystyy opettamaan.
Antti Yrjönen [00:15:32]:
JOo, mulla on hyvää kokemusta koulujen pommisuojista. Mä olin kuvaamassa koululla tossa parisen viikkoo sitte, kun tuli sitte pidempi ilmahälytys. Se kesti pari tuntia vietin sitte yhden koulun pommisuojassa kaikkien oppilaiden kanssa. Ne kellarithan on aikasemmin ollu varsin sillee varastotiloina tai poissa käytössä, niin paljon ihan lähtien siitä, että on maalattu seinät ja siivottu ne sellaseen kuntoon, että sinne mahtuu koulullinen oppilaita. Sen lisäks me käytiin kattomassa toista koulua, jossa nastia piti meille tosi hienon esittelyn, mitä heidän kouluun on tehty. Siin on kyseessä sellanen koulu, missä oppilaat on myöskin siellä koulussa yötä, että siinä on esimerkiks orpoja siinä nimenomaisessa koulussa, ja sitä varten sinne pommisuojaan on pitäny tehä kaiken muun lisäks vielä tämmöset tilat nukkumiselle. Sinne oli tehty huoneita, josta löyty sängyt, ja sen lisäks toisella puolella pommisuojaa oli nää perus opetustilat, joihin oli hankittu liitutauluja ja tuotu tuoleja ja sellasta, että opetus voi kuitenki jatkua, koska ne voi olla tosi pitkiä ne ilmahälytykset, ja jos opetus sillon kokonaan keskeytyy, niin sit se tarkottaa sitä, et välttämättä ei juurikaan opetusta tuu päivän aikana annettua.,
Ulriikka Myöhänen [00:17:05]:
Ja usein käy niin, että nää ilmahälytykset tulee yöaikaan tai ilta-aikaan tai tosi varhasesti aamulla, niin ton tyyppisessä koulussa, missä lapset asuu asuntoloissa siellä, niin on kyllä tosi tärkeetä, että sinne pääsee yöunia jatkamaan. Kyllä pitää sanoa, että vaikka tää oli selkeesti sellanen kellaritila, mihin tää oli rakennettu, niin kyllä se yllättävän viihtysäks oli kuitenki saatu. Sittehän siellä oli se kiinnostava juttu, että siellä oli vaan yksi vessa siellä kellarissa, ja mitä opettajien kanssa juteltiin, niin ensimmäinen asia mitä lapset, kun he sinne pommisuojaan tulee, oli, että vessaan pitäs päästä, niin sinne usein oli ilmeisesti aika pitkäkin jono.
Antti Yrjönen [00:17:51]:
Nyt me onnistuttiin onneksi nelinkertaistamaan vessojen määrä niin, että kirkon ulkomaanapu toimitti kolme kappaletta tämmösiä biovessoja, mitkä on tietysti nopea ratkasu, ettei tarvii putkitöihin ryhtyä, mutta saadaan vessat heti käyttöön.
Ulriikka Myöhänen [00:18:09]:
Kyllä, ja ne otettiin tosi ilosena siellä vastaan ne vessat. Antti, sä olit tässä vähän aikaa sitten koululla käymässä, kun tuli ilmahälytys kesken tän kouluvierailun. Se kuulostaa silleen aika hurjalta, että koulupäivän keskeyttää ilmahälytys. Minkälainen tunnelma siellä sillon oli? Miten lapset siihen reagoi?
Antti Yrjönen [00:18:38]:
Tunnelma oli kaiken kaikkiaan tosi rauhallinen. Sillon oli käynnissä tämmönen koulun juhla. Siinä oli käynnissä sellanen juhlapäivä, missä juhlittiin Itä- ja Länsi-Ukrainan yhdistymistä, ja se juhla oli aika loppupuolella, mutta se juhla kuitenki keskeyty siihen ilmahälytykseen. Eli pientä pettymystä oli havaittavissa, että tästä joutuu taas lähtemään pommisuojaan, mutta ei minkäännäköstä sanotaanko nyt paniikkia tai muuta vastaavaa. Kaikki on todella tottuneita niihin, koska niitä tapahtuu, oho, nyt meillä meinaa mennä valot täällä. Mutta siis kaikki on todella tottuneita. Niitä tapahtuu yleensä useita kertoja viikossa. Se voi tapahtua useita kertoja päivässä. Kaikki tietää, miten pitää toimia, joten kaikki lähtee kävelemään sillä tavalla rauhalliseen tahtiin kohti sitä sisäänpääsyä sinne koulun pommisuojaan eli kellariin. Ja siinäkin koululla on onneks tosi iso se tila, koska kyseessä on iso koulu. Siellä on erilaisia huoneita, että kaikkien ei tarvii ahtautua samaan tilaan, vaikka siellä silti aikamoinen tungos oli, paitsi ihmiset on jo aika hyvin on päätyny myös siihen, et ne tietää, mis ne haluaa olla siellä pommisuojassa, et mikä on kiva paikka. Sinne on hankittu esimerkiks semmosia patjoja ja sellasia säkkituolin tapasia juttuja, että siellä voi silleen viettää aikaa. Sellaset käytii aika nopeesti hakemassa, ja sit kännykkä esille ja joku peli tai video pyörimään ennen ku opettaja tuli ehkä sanomaan, että pitäis tehdä jotain opiskeluaki tässä samalla. Kyllä siellä myös opiskeltiin sen lisäks, että siellä pelattiin kaikenlaista. Esimerkiks fysiikanopettaja piti tuntia siellä lattialla sillä tavalla, että kaikki oppilaat oli kerääntyny piiriin siihen opettajan ympärille, ja sit tehtiin hommia siinä tabletilta.
Ulriikka Myöhänen [00:20:47]:
Se on tavallaan sillä lailla, että näissä poikkeuksellisissa oloissa näistä olosuhteista pyritään tekemään mahdollisimman tavallisia, että se elämä vois mahdollisimman saumattomasti jatkua myös siellä pommisuojassa. Kuahan on paljon panostanu myös täällä Ukrainassa psykososiaaliseen tukeen, ja sen parissa tullaan jatkamaan tulevaisuudessa ehdottomasti. Me ollaan muun muassa koulutettu koulupsykologeja ja opettajia siitä, miten voi esimerkiks stressiä ja vuoden aikana syntyneitä traumoja käsitellä no sekä siellä aikuisten kesken että myös lasten kanssa tuolla kouluissa.
Antti Yrjönen [21:27]:
Taisit jutella aika monelle koulupsykologille tässä tän meidän reissun aikana. Miten ne kuvaili tätä tilanetta ja tuntemuksia?
Ulriikka Myöhänen [00:21:39]:
Joo. No he kerto just sitä, että niistä lapsista ei välttämättä heti huomaa sitä, mut sit ne tulee tietyissä reaktioissa just esimerkiks niihin ääniin liittyvistä. Ovi pamahtaa kiinni, ilmahälytys alkaa, nii sit sieltä tulee selkeesti osalta lapsista tietynlainen reaktio. Säikähdys voi olla, että he hakeutuu sillon vaikka opettajan tai paikalla olevan koulupsykologin luokse. Sit joillaki lapsilla on tämmöstä tietynlaista itkuherkkyyttä, eli varsinki ehkä uniin liittyvää, että keskellä yötä herätään siihen tai vanhemmat herää siihen, että lapsi itkee ja on ihan lohduton. Et se sillä lailla ryömii sinne uniinkin jotenki se taakse jäänyt trauma. Sit on myös sellasta, että on huomattu, että lapsista on tullu sillee vähän aggressiivisempia, et siellä on sellasia tunteita ja ajatuksia, joita ei oo pystytty vielä käsittelemään. Tosi moni niistä psykologeista sanoo myös siitä, että kun he on työskennelly näissä kouluissa lasten kanssa ennen sotaa, niin lasten ongelmat on sillon liittyny esimerkiks perhesuhteisiin tai kaverisuhteisiin, et ne on ollu sentyyppisiä ne asiat, mistä on keskusteltu ja mihin on yritetty löytää ratkasuja, ja nyt ollaan taas ihan uudella tasolla. Moni on menettäny kotinsa, ja osalla on isä tai veli rintamalla, ja voi olla, että perheenjäseniä on myös menehtyny. Sit monella on taustalla myös näitä pakolaisuuden kokemuksia, eli on paettu hyökkäystä, miehitystä ja jouduttu viettämään pitkiäkin aikoja reissun päällä ja poissa omasta kotoa. Sen tyyppisiä asioita. Ja yks semmonen kiinnostava, mihin ei olla ehkä niin paljon vielä paneuduttukaan tässä työssä on semmonen, et psykologit sanoo, et edessähän on myös se aika, kun sotilaat palaa rintamalta kotiin ja tuo sieltä niitä kokemuksiaan, et sekin voi vaikuttaa, kun näitä niin sanotusti rikkinäisiä perheenjäseniä palaa kotiin, et minkälaisia ongelmia siitä sit syntyy.
[musiikkia]
Ulriikka Myöhänen [00:24:05]:
Sä oot ollu paljon tekemisissä lasten kanssa ja kuvannu heitä tuolla kouluissa ja pommisuojissa, niin onko sulle tullu jotain ajatuksia siitä, miltä lapset on vaikuttanu tän kriisin keskellä?
Antti Yrjönen [00:24:16]:
Monet opettajat on sanonu, että he pyrkii kovasti siihen, että siellä koulussa ei tarviis kaiken aikaa ajatella sotaa, et myös sellanen pääsy pois siitä asiasta. Että koulussa pitäis olla mukavaa, ja mä luulen, et se on onnistunu tosi hyvin, koska siellä koulussa on paljon lapsia, jotka kyllä vaikuttaa tosi iloselta. Ne on ilosia siitä, että ne on päässy sinne kouluun. Myös siellä pommisuojassa voi olla ihan hauskaa. Siellä voi tosiaan pelata niitä pelejä, ja sen ei tarvii olla sillä tavalla pelkkää kärsimystä. Sit kyllä lapsista myös huomaa tietyissä tilanteissa, on tosi vaikeeta sanoa, kun ei oo tekemisissä kun vähän aikaa kenenkään kanssa. Mutta esimerkiks vaikka Nastia, kun esitteli meille sitä pommisuojaa, ja kun hän rupes puhumaan, millasta elämä oli ennen tätä sotaa, ja kuinka hän haluais kovasti siihen takas, niin sit se lause jäi vaan kesken, koska sen ajatteleminen oli selkeesti sen verran rankkaa, miten erilaista oli ennen sitä sotaa, ja et sen pitäis päättyä. Eli tulee kyl sellasia hetkiä ja tiettyjä sellasia vakavoitumisia, et tulee itelle sellanen olo, että ehkä ne ajatukset on menny sellaseen suuntaan.
Ulriikka Myöhänen [00:25:53]:
Joo, ja sit toinen asia, mitä nää koulupsykologit ja opettajat on puhunu on se, että tuntuu, että lapset on sillee kasvanu muutamassa kuukaudessa aikuisiks. Siis sen ikäset lapset, joiden ei todellakaan tarviis vielä olla aikuisia. Puhutaan vaikka 13, 14, 15-vuotiaista nuorista. Että esimerkiks yksikin näistä koulupsykologeista kerto mulle, että yks kuutosluokkalainen tyttö oli kertonu hänelle, että hänestä tuntuu, että hän vanhentuu, kun hän lukee uutisia. Ja täällä Ukrainassahan luetaan uutisia tosi paljon telegram-chateista. Se on semmonen, mitä lapset on tavallaan oppinu aikuisilta, että koko ajan seurataan näitä sotatapahtumia. Koko ajan seurataan, mitä tapahtuu missäkin. Ja niit on niin helppo seurata siellä sosiaalisessa mediassa, niin jotenkin siitä on tullu osa lasten elämää myös. Ja se on ehkä sellanen teema, mikä on usein toistunu, että opettajat ja koulupsykologit on sanonu, et jotenki lapsista on tullu ihmeen kypsän olosia ihan pienessä ajassa. Ja sehän oli myös sellanen asia, kun me vietettiin uutta vuotta ukrainalaisen perheen luona Zernihivissä, niin myös tää perheen äiti oli äidinkielenopettaja, niin hän myös puhu siitä, että hänen yhdeksäsluokkalaiset oppilaansa muutamassa kuukaudessa aikuistu. Heidän käytös muuttu hetkessä.
Antti Yrjönen [00:27:28]:
Oli tosi hienoa päästä viettämään sitä uuttavuotta tän perheen kanssa. Meillä kävi hyvä tuuri, että ton perheen isä sattu olemaan just sellasella neljän päivän lomalla tässä kohtaa, kun me tultiin. Me ei ollenkaan arvattu, että me päästään tapaamaan myös hänet. Hän on ollu rintamalla tosiaan tosta hyökkäyksen alusta saakka, ja nähtiin, millä tavalla täällä Ukrainassa vietettiin uuttavuotta, ja siitä pyrittiin tässäkin tilanteessa mahdollisimman normaali tekemään. Päästiin siellä myös vähän testaamaan ukrainalaisia ruokia, ja Ulriikka pääsi myös vähän valmistamaan sellasia. Mitä, Ulriikka, jäi mieleen tästä uudenvuodenruokailusta?
Ulriikka Myöhänen [00:28:13]:
No päällimmäisenä jäi kyllä se, että ensinäkin olipa hyviä ruokia ruokapöydässä sillon, ja toiseksi, mitä on puhuttu jälkikäteen, että onpa ukrainalaisessa ja suomalaisessa keittiössä paljon yhtäläisyyksiä. Että sieltä pöydästähän löyty kaalikääryleet.
Antti Yrjönen [00:28:31]:
Tosi hyviä kaalikääryleitä
Ulriikka Myöhänen [00:28:33]:
Sit löyty rosolli. Sit löyty nää maksalaatikolta maistuvat pasteijat.
Antti Yrjönen [00:28:40]:
Joo, ja istten ne toiset maistu mun mielestä ihan siltä, että niissä oli munavoita päällä.
Ulriikka Myöhänen [00:28:46]:
Kyllä.
Antti Yrjönen [00:28:47]:
Ja jälkiruoaks me saatiin Ulriikan valmistamia lettuja. Letut on täällä tosi suosittu ruokalaji. Niitä saa amiaisella ja jälkiruokana ja niitä saa suolasena ja niitä saa makeena. Mutta ja ne on sellasia usomalaisia ohuita kunnollisia lettuja.
Ulriikka Myöhänen [00:29:07]:
Kyllä, pannulla paistettavia kyllä. Äiti Oksanan kanssa tosiaan tehtiin yhdessä näitä ukrainalaisia lettuja, ja hän näytti mulle, miten ukrainalaisen reseptin mukaan näitä valmistetaan. Sinne tuli, kun ne oli paistettu, sinne väliin semmosta raejuustoa ja kuivattuja hedelmiä, rusinoita laitettiin väliin, ja sit ne rullattiin silleen rullalle, et niistä tuli sellasia pötköjä.
Antti Yrjönen [00:29:32]:
Ja sit ne paistettiin vielä uudestaan, mikä on mun mielestä sellanen innovaatio, minkä vois tuoda myös Suomeen, koska jos voissa paistaa letun sen jälkeen, kun se on jo paistettu, niin sehän selkeästi vaan paranee.
Ulriikka Myöhänen [00:29:42]:
Nimenomaan. Ja sit me juotiin siinä illallisella myös tätä ukrainalaista juomaa Usvaria.
Antti Yrjönen [00:29:49]:
Joo, se on mun mielestä toinen semmonen asia, mikä pitäis tuoda Suomeen. Eli se on sellanen kuivatuista savustetuista hedelmistä valmistettu juoma, ja mun mielestä se on oikeen herkullista.
Ulriikka Myöhänen [00:30:06]:
Se on kyllä mainio, ja se on kiva, että se maistuu joka paikassa vähän erilaiselta.
Antti Yrjönen [00:30:10]:
Se on ihan totta.
Ulriikka Myöhänen [00:30:12]:
Se on aina kotitekosta. Vähän eri reseptein aina tehdään. Se oli tosi mielenkiintonen ilta viettää sen perheen kanssa. Päästiin muutenki vähän käsiks ukrainalaisiin uudenvuoden perinteisiin. Perheessä on kaksi lasta, Maria-tyttö ja Kiril-poika, ja tää Maria soitti tätä ukrainalaista perinnesoitinta panduraa.
Antti Yrjönen [00:30:07]:
Joka on vähän semmonen, ei nyt ollenkaan identtinen, mutta muistuttaa tietyllä tavalla kannelta, eli sellanen tosi monikielinen soitin. Sit sellanen toinen perinne, mikä liittyy tähän uuteenvuoteen on sellanen, että lapset kiersi ovelta toiselle, ja siihen kuuluu tällaset laulut ja jonkinlaiset lorutkin ehkä, ja sit palkinnoks tietysti piti antaa jotain näille lapsille, jotka ovelle saapui, joko appelsiinia tai karkkeja tai jos nää lapset oli vähän vanhempia, niin ilmeisesti raha oli se suosituin vaihtoehto, mitä siinä tapauksessa piti antaa. Ja ainakin tän perheen ovella kävi kova kuhina. Mä en tiiä, vaikuttiko siihen se, että perheen äiti on opettaja, niin se vaikutti sellaselta turvalliselta ovelta, mihin kannatti tulla naapurista käväsemään.
Ulriikka Myöhänen [00:31:39]:
Toi Oksanan koulu tosiaan sijaitsee siinä ihan kivenheiton päässä heidän kotitalostaan, ja käytiin sielläkin aiemmin vähän kattomassa, millanen tilanne siellä on. Ikkunathan siitä koulusta kans oli menny rikki pommituksissa, ja ne oli nyt sitte saatu korjattua, mutta koulu tosiaan oli pakkasasteilla, eli siellä oli erittäin kylmä siellä sisällä ja oppilaat tälläki hetkellä vielä etäopetuksessa, kun toi lämmitysjärjestelmä rikki silleen, että sitä ei pystytä lämmittää.
Antti Yrjönen [00:32:11]:
Ehkä senki takii niitä oppilaita tuli sinne opettajan ovelle, että pääsee myös näkemään opettajaa. Ja näissä kouluissahan täytyy muistaa sekin, että kun niitä ikkunoita saadaan tässä vaiheessa korjattua, niin ne kouluthan on ollu ilman ikkunoita ja lämpöä jo aika pitkän aikaa, eli se ei vielä yksin riitä. Siellä joudutaan tekemään aika paljon töitä myös sisällä, että saadaan niitä tiloja kuntoon. Eihän se hyvää tee, kun ikkunat puuttuu rakennuksesta melkeen vuoden verran.
Ulriikka Myöhänen [00:32:43]:
Sitä on oltu silleen sään armoilla, että paljon on vielä remonttia eessä sitte siinä vaiheessa. Mut joo, palatakseni tähän ukrainalaiseen uuteenvuoteen, niin hyvin perinteisin menoin sitä vietettiin sielä perheen luona. Siinä oli ehkä silleen vähän ristiriitaset tunteet tällä perheellä pinnassa, että tavallaan ne perinteet, mitä vuodesta toiseen on toistettu, saatiin sinäki päivänä järjestettyä, mutta kuitenki mielessä oli koko ajan semmonen murhe siitä, että mikä se tilanne tällä hetkellä Ukrainassa on, ja mitä kaikkea perheellä itsellään oli taustalla siinä vuoden ajalta.
Antti Yrjönen [00:33:24]:
Ja me ollaan täällä kyselty monilta perheiltä, että mitä he odottaa tulevaisuudelta, ja ihmisillä on kyllä tosi paljon toiveita, mutta sit myöskin kuulee sen, että niitä ei vieläkään näin epävarmassa tilanteessa uskalla toivoa tosissaan, tai koska ne tulis tapahtumaan. Ne sijottuu jonnekin sinne parempaan tulevaisuuteen sitte, kun tää tilanne ois ratkennu. Tulee tavallaan sellanen olo, että nyt ollaan jossain välitilassa, missä ihmiset yrittää elää mahdollisimman normaalisti, vaikka ei tietenkään nää olosuhteet täällä maassa oo normaalit.
Ulriikka Myöhänen [00:34:11]:
Se on ihan totta siis, ja sellanen tunnelma tuli ton perheenki kanssa ollessa. Heillähän sen lisäks, että isä on ollu siellä rintamalla vuoden ajan nyt, niin oli sellanen tilanne, että äiti haavottu vuosi sitten tämmösessä raketti-iskussa, mikä osu siihen naapuritaloon, ja hänen jalat siinä sitten meni ja lantiokin murtu, mutta nyt on jo kuntoutunut. Mutta ihmisillä on tosi hurjia asioita siellä taustalla, mutta kuitenki haluttas suunnata niitä katseita sinne tulevaisuuteen ja rakentaa tulevaisuutta. Ehkä se päällimmäisenä, mikä ihmisillä on ollu noissa puheissa, kun alkaa tulevaisuutta hahmottelemaan, on se, että ensisijaista ois, että päättys tää kamala vaihe jollakin tavalla, ja sen jälkeen pystys sitte suunnittelemaan, mitä siellä tulevaisuudessa voi tapahtua. Monet lapset puhuu siitä, että he haluais esimerkiks matkustella. Tässä perheessä tässä uudenvuodenperheessä Maria-tyttö esimerkiks kerto, että hän haluais nähdä kaikki ne paikat myös Ukrainan sisällä. Kaikki ne kauniit kaupungit ja nähtävyydet, mistä kirjoissa kerrotaan. Myös tällä isällähän oli aika koskettavia ajatuksia siitä, mitä hän toivois tulevaisuudelta.
Antti Yrjönen [00:35:40]:
Isällä aika ymmärrettävästi oli tietysti päällimmäisenä se toive, että hän pääsis kotiin näkemään, kun hänen lapsensa kasvaa. Ja se on kauheen pitkä aika, kun miettii, et on ollu tässä kohtaa jo lähes vuoden poissa ja pääsee vaan ihan lyhyiks ajoiks kotiin, niin kuinka paljon lapset ehtii jo siinäkin ajassa kasvaa.
Ulriikka Myöhänen [00:36:03]:
Joo. Siinä uudenvuodenaattona kun oltiin siinä perheen luona, niin naapuruston lapset kävi laulamassa siellä ovella, ja tän perinteen päätteeksi yleensä sitten nää lapset, jotka siinä ovella kävi laulamassa, niin toivotti perheelle tulevaisuuteen kaikkea hyvää, onnea, yhdessäoloa, vaurautta ja hyvinvointia. Ja ehkä voi sanoa, että me kaikki toivoisimme, että se siksi kääntyisi pian.
Antti Yrjönen [00:36:28]:
Todella toivotaan, että nää toivotukset tulis mahdollisimman pian toteen.
[molemmilta luultavasti jonkinlainen lopputervehdys ukrainaksi]
Tekoja: Keniassa ilmastokriisi tekee nuorista karjavarkaita – kuuntele tarina Yhteisvastuukeräyksen dokumenttikuvausten takaa
Kenian Kerion laaksossa karjavarkaudet ovat olleet jo pitkään osa arkista elämää. Panoksena verisissä mittelöissä on arvokas karja, joka takaa perheille toimeentulon. Pitkittynyt kuivuus on lisännyt paikallisten ahdinkoa entisestään. Tekoja-podcastin juontaja Ulriikka Myöhänen soitti kaukopuhelun KUA:n viestinnän asiantuntijalle Elisa Rimailalle, joka oli syksyllä 2022 Kerion laaksossa tekemässä Yhteisvastuu-dokumenttia. Tapaamme jaksossa myös entisen karjavarkaan Kipkoririn, joka pääsi irti väkivallasta, kouluttautui ja ansaitsee toimeentulonsa viljelemällä.
YHTEISVASTUUKERÄYKSEN teema on vuonna 2023 Nuoret väkivaltaisessa maailmassa. Keräyksen tuotoista 60 prosentilla tuetaan Kirkon Ulkomaanavun kohteissa tehtävää työtä maailman katastrofialueilla. Varoilla autetaan katastrofien, konfliktien ja luonnonmullistusten aiheuttamissa hätätilanteissa hauraimpia yhteisöjä, vanhuksia ja perheitä.
Kenia on Kirkon Ulkomaanavun esimerkkikohde katastrofityöstä vuonna 2023. Afrikan sarvea vaivaava pitkittynyt kuivuus uhkaa miljoonien ihmisten toimeentuloa ja elinolosuhteita erityisesti niissä osissa Keniaa ja Somaliaa, joissa elanto on sidottu paimentolaisuuteen. Kun jo viidennet sateet kevään 2020 jälkeen ovat jääneet hyvin vaatimattomiksi, ovat karjan laidunmaat käyneet olemattomiksi. Kamppailu laitumista ja sitä kautta myös omasta toimeentulosta on yksi syy sille, miksi väkivalta ottaa vallan Kenian Kerion laaksossa joka vuosi.
Kirkon Ulkomaanavun viestinnän asiantuntija Elisa Rimaila matkusti lokakuussa 2022 Kerion laaksoon kuvaamaan Yhteisvastuukeräyksen dokumenttielokuvia yhdessä kuvausryhmän kanssa. Matkan aikana kuvausryhmä tapasi ja haastatteli sekä nuorempana karjavarkaiden joukkoon kuulunutta nuorukaista että nuorta naista, joka oli jäänyt leskeksi ja kahden pienen lapsensa yksinhuoltajaksi, kun naapuriyhteisöstä peräisin olleet karjavarkaan surmasivat hänen puolisonsa.
Tekoja-podcastin kauden 2023 ensimmäisessä jaksossa juontaja Ulriikka Myöhänen ja Elisa keskustelevat Kerion laakson tilanteesta ja ilmastokriisin vaikutuksista väkivallan juurisyihin.
Hei missä sä meet tällä hetkellä? Onks sulla aikaa jutella.
Elisa [00:00:17]:
No joo me ollaan täällä Keniassa Kerion laaksossa, nii on mulla, just sattuu olemaan hetki aikaa.
Ulriikka Myöhänen [00:00:25]:
No okei. Onpas mahtava juttu, että sain sut kiinni. Minkäslainen keli siellä Keniassa on ollu nyt?
Elisa [00:00:32]:
No siis täällähän on siis aivan tämmönen helteisen kesäisen äärimmäisen kuuma, et joka päivä on ollu kolmeekymmentä astetta. Ja aika moinen aurinko polttaa päiväntasaajalla melkeen kun ollaan niin ei mikään ihme.
Ulriikka Myöhänen [00:00:51]:
Okei, onks noi ollu nyt vuodenaikaan nähden ihan tavalliset sääolosuhteet?
Elisa [00:00:58]:
No mun käsityksen mukaan vähän niinku odotellaan, että ihan just pitäis alkaa sadekauden. Mutta niinkun uutisissakin on ollut tässä aika ajoin pidemmän aikaa tietoo siitä, että siis nää sateet on täällä itäisessä Afrikassa olleet vähän häiriintyneet tässä viimesen parin vuoden aikana, eli kunnon sateita ei oo oikeestaan saatu näillä seuduilla kuluneiden kahden vuoden aikana, vähän reilunki kahen vuoden aikana. Että vähän jännittävää on. On täällä vähän ripsiny iltasin ja öisin täällä, missä me ollaan yövytty, mutta aika kuivaa on.
Ulriikka Myöhänen [00:01:44]:
Niinpä. Yleensä tää Suomen syksy on sellasta aikaa, että sielläki mitäis enemmälti sadella sitte.
Elisa [00:01:50]:
Kyllä, kyllä.
Ulriikka Myöhänen [00:01:52]:
No hei te ootte ollu kuvaamassa sitä yhteisvastuudokkaria kirkon ulkomaanavun viestinnän porukalla, niin mites teillä on reissu menny ja mitä teille on jääny päällimmäisenä mieleen?
Elisa [00:02:02]:
No siis ilmastonmuutoshan vaikuttaa tosi paljon täällä ihmisten paikallisten ihmisten elämään. Ja kuten kaikkialla muuallakin se ei vaikuta silleen tasapuolisesti kaikkiin samalla tavalla, vaan se on ehkä vähän jopa tehny osasta tätä Kerion laakson elämää paljon hankalampaa kun taas sitten toisessa osassa. Elikkä tässä kukkuloiden puolella, missä me ollaan nyt paljon oltu, on vähän vihreempää. Sit tosta menee tommonen toi Keriojoki, jonka toisella puolella alkaa toinen maakunta, Baringo. Me ollaan siis oltu nyt täällä Elgeyo-Marakwetin puolella. Niin tuolla Baringon puolella, mikä on enemmän tuolla laaksossa, niin sen huomaa siinä melkeen heti siinä joen ylityksen jälkeen, miten se maasto muuttuu sellaseks tosi kuuma tai sellaseks hiekkaiseks, et siellä ei ookaan enää semosta aluskasvillisuutta. Täs tää ilmastonmuutos on voimistanu sitä sellasta, et siel ei kasva juuri mitään paitsi piikkipuskaa ja kaktusta. Ja sithän se tuota täällä on aika aktiivinen on- ja off -tyyppinen konflikti näiden eri ihmisryhmien välillä, mikä johtuu just osittain karja, johtuu se siitä, että on huono, kaikki on kauheen riippuvaisia karjasta, ja tuolla toisella puolella on kauheen huono laiduntaa sitä karjaa, ja täällä toisella puolella on vähän parempi. Täällä on toimeentulo tosi paljon siitä karjasta kiinni ja toisella puolella vähän enemmän ku toisella, niin se on on sellanen pitkällinen konflikti, joka liittyy toimeentuloo mutta myös ilmastonmuutokseen, joka hankaloittaa toimeentuloa.
Ulriikka Myöhänen [00:04:00]:
Okei, kuulostaa aika haastavalta tilanteelta. Pakko kysyy tosta tarkemmin, kun siis Keniahan ei oo mulle mitenkään erityisen tuttu maa, niin missä päin Keniaa tää Keriojoki sijaitsee, niin missä päin ilmansuunnallisesti tällä hetkellä olette?
Elisa [00:04:15]:
Joo, Keriojoki tosiaan halkoo tämmöstä Kerion laaksoa, joka sijaitsee, tää on Nairobista vähän luoteeseen. Eli tää tavallaan ei olla missään Ugandan rajalla, mutta luoteeseen päin.
Ulriikka Myöhänen [00:04:37]:
Nii just. Kerroit, että tää ilmastonmuutoksenki haastama tilanne on aiheuttanu jo pitkän aikaa ihmisten ja ihmisryhmien välille kahnauksia paikallisia konflikteja, niin mitä kaikkea näiden konfliktien taustalla oikeestaan on?
Elisa [00:04:56]:
Siis joo vähän eri tietojen mukaan tää konflikti on jo alkanu 60-luvulla enemmän tai sitte 90-luvun alussa, ja sit se on käsittääkseni kiihtyny koko ajan. Täällä etenki sillon ku kuiva kausi alkaa ja laiduntaminen käy hankalaks, nii sitte ihmiset rupee tai tää konflikti rupee aktivoitumaan. Ja tää on kyse, mikä tätä konfliktia tuottaa, niin siinä on periaatteessa kolme asiaa. Et se on se, että ihmisten pääasiallinen toimeentulo tällä seudulla koko Kerion laaksossa oikeestaan on perinteisesti liittyny tähän karjaan lihakarjaan, et se on tää, et ne voi olla myös kameleita. Lihanautoja ja kameleita. Se on arvokkainta omaisuutta, mitä ihmisillä täällä on. Et jos sulla ei ole karjaa, niin sit sulla ei käytännössä oo kauheesti omaisuutta. Täällä on sit tähän liittyen on ilmeisesti vähän sellanen vois sanoa, että ammattirikollisuus, mutta on myös tällästä ammattirikollisuus siihen liittyen, että varastellaan sitä karjaa puolin ja toisin. Ja ei pelkästään näiden kahden mainitseman alueen välillä, vaan myös laajemmin. Että tossa oli just Turkanan alueella pari viikkoa aikasemmin ku me tänne tultiin nii oli sellanen tosi iso karjavarkaus, jossa kuoli kaheksan poliisia, ja oli tavallaan siis sellanen, et ne on ammattirikollisia ja niillä on tuliaseet käytössä ja näin, mut sit toisaalta tähän liittyy myös vähän sellasta samaa, ku vähän joka puolella semmoseen radikalisoitumiseen, että se on myös osa sellasta perinteistä nuorten miesten initiaatioriittiä, että pitää osoittaa oma miehuus jollain tavalla, ja se on liittyny tälläseen koti, paitsi että puolustetaan omaa kotia ja omaisuutta naapureilta, mutta myös osallistutaan sellasiin tilanteisiin, joissa varastetaan niiltä naapureilta sitten taas sitä karjaa.
Ulriikka Myöhänen [00:07:25]:
No aika hurja tilanne. Onks se ihan osa tämmöstä aikuistumista paikallisilla nuorilla sitte, että pitää varastaa karjaa, että voi tulla mieheksi.
Elisa [00:07:35]:
Osittain on, mutta tässä on myös vahvasti se, että on tullu todettua, että on jotkut markkinat, jotka sitten ostaa niitä varastettuja eläimiä, että se on tavallaan toimeentulon tapa sitte myös. Että se on ihan, että kun pojat alkaa lähestyä teini-ikää, niin saatetaan ottaa mukaan näihin erilaisiin ryöstelyoperaatioihin tai vähintään puolustamaan sitä omaa karjaa sitte. Mutta oli siitä ilmastonmuutoksesta puhetta, niin se myös tuo sitä konfliktia, kun ihmiset tulee laiduntamaan tuolta kuivalta puolelta tänne vähän rehevämmälle puolelle, niin se synnyttää eripuraa ja toki luo niille varkaillekin tilaisuuksia sitten. Että näin. Mutta pääasiallisesti tilanne on se, että karja on arvokasta, ja sitä varastellaan molemmin puolin ja kaikkien välillä suunnilleen. Ja etenki sillon kun on kuivakausi, se tilanne eskaloituu.
Ulriikka Myöhänen [00:08:48]:
Kuulostaa paikallisesti aika haastavalta tilanteelta tosiaan, kun on haastava tilanne näiden sateiden kanssa, jotka ei oo nyt pariin vuoteen tullu kunnolla. Ilmastonmuutos kiihtyy. Resursseja on vähän. Toimeentulo on niin riippuvainen tästä karjasta ja sit on vielä nää kahnauksia aiheuttavat karjavarkaudet. Tosi haastavan kuulonen tilanne. Ootsä siis päässy juttelemaan näiden paikallisten karjavarkaiden kanssa siellä, vai onks he jossakin piilossa?
Elisa [00:09:20]:
No eihän he silleen välttämättä huutele itsestään, että täällä ollaan. Mutta meillä on ollu täällä kirkon ulkomaanavulla on ollu sellanen rauhan projekti, jossa on sitten tenty sekä nuorten että naisten ryhmien kanssa sellasta rauhan työtä, johon liittyy myös toimeentulotyötä, eli järjestetään tai annetaan mahdollisuuksia ihmisille johonkin muuhun toimeentuloon kun karjankasvatukseen esimerkiks maanviljelykseen siellä, missä se on mahdollista. Ja sit on esimerkiks mehiläisten kasvatusta, koska mehiläiset ei oo häiriintyny tästä ympäristöstä tällä seudulla. Mut joo, kyl me tavattiin tosiaan yks entinen karjavaras tossa kuvausten yhteydessä ja jututettiin häntä, ja hän kerto aika paljon siitä elämästä, että mitä se oli ja mikä johti siihen, että hän pääty nuorena poikana jo sitte mukaan näihin. Ja hänellä oli itseasiassa tavallaan koskettava tausta, että täs on vielä se, että tähän on sukupolvia kiertyny tähän, niin hänenki isänsä oli kuollu karjavarkaiden hyökkäyksessä, kun hän on ollu vielä pieni. Mutta voitais ehkä kuunnella. Mulla on tässä ääninäyte Koririn tarinasta, niin tota kiinnostaisko sellanen?
00:11:00]: [ääninäyte]
Elisa [00:11:33]:
Joo, elikkä tosiaan täähän on niinku hänki kerto tossa nauhalla, niin heitä saattaa olla satoja tai useampi sata nuorta miestä ja jopa lapsia, niin kokoontuu yhteen, et ne päättää jossain määrin siitä, millon ne lähtee ja mitä ne tekee ja mihin ne menee. Ja se tuntuu ihan valtavalta tälleen se eläinten määrä, mitä ne pystyy sieltä kuljettamaan. Ja kun tää on oikeesti sellasta piikkipuskasta maastoa kaikin puolin. Täällä on myrkyllisiä käärmeitä, mustaa mambaa ja vastaavaa. Niin jotenkin kun tää kaikki tapahtuu yön pimeydessä, ja ei oo tosiaan katuvaloja eikä välttämättä kuljeta teillä. Täällä ei siis kovin monia teitä mene, että niitä pitkin pääsis paikasta toiseen salaa, niin tuntuu ihan älyttömältä, miten isoja määriä eläimiä he pystyy viemään kerralla ja miten toimii tavallaan tosi järjestäytyneestikin.
Ulriikka Myöhänen [00:12:47
Siis miten ison skaalan hommaa se on, että miten paljon niitä eläimiä yleensä viedään kerralla, et onks kyse yksittäisistä vai ihan kokonaisista laumoista vai?
Elisa [00:12:58]:
No se riippuu just siitä, kuin monta ihmistä siihen ryöstöön osallistuu. Mutta jos siihen osallistuu niinku hänki kertoo jotain parisataa tämän puolen nuorta tai miestä, niin niit saatetaan siis ihan tuhat jopa ellei jopa parituhatta yhden yön aikana käydä hakemassa. Mut sit ne jaetaan, et kukaan ei kuljeta niin isoa laumaa tietenkään. Et se ehkä herättäis jo vähän huomioo
Ulriikka Myöhänen [00:13:33]:
Vois olla ehkä vähän.
Elisa [00:13:34]:
Vaan sitte tota mut et tota tosi kiinnostavaa oli kuulla, kun hän kerto näistä retkistä, mitkä on jo menneisyyttä hänen kohdalla.
Ulriikka Myöhänen [00:13:53]:
Tavallaan ymmärtää sen, kun se toimeentulo tulee tällä alueella tästä karjasta, niin jotenki tavallaan inhimillisesti ymmärtää sen, että voi syntyä tällasia tilanteita, joissa se karjan varastaminen tuntuu tosi houkuttelevalta vaihtoehdolta ja keinolta lisätä sitä omaa toimeentuloa ja oman perheen hyvinvointia. Mut eihän tää kovin kestävää toimintaa tietenkään oo.
Elisa [00:14:17]:
Nii.
Ulriikka Myöhänen [00:14:18]
Onks kirkon ulkomaan avulla jotain eväitä auttaa näitä paikallisia ihmisiä?
Elisa [00:14:21]:
No siis se, mitä täällä on tosiaan tehty, on sitä toimeentulotyötä, et tavallaan kun ohjataan se energia johonkin muuhun, mitä täällä voi tehdä, niin käytännössä niinku tämänkin nuorukaisen tapauksessa, niin hän oli saanut itselleen kunniallisen elannon siitä, että hän viljelee maata, ja hänellä on sellanen pieni putiikki. Täällä kasvaa mangoja tosi paljon, niin esimerkiks niitä mangopuita kasvattamalla voi saada toimeentuloa itselleen, ja tuolla, missä on vähän vaikeempi kasvattaa mitään tuolla toisella puolella, niin siellä on just mehiläisten kasvatusta ja hunajaa ja tän tyyppistä, ja toki toimeentulo on ongelma myös niille naisille, jotka on esimerkiks että puoliso on kuollu näissä konflikteissa. Mut sit on yks juttu vielä, missä sitten täällä on varsin kiinnostava projekti on noille nuorille miehille just suunnattu tämmönen jalkapallokerho, missä ne sitten harjottelevat ja sitten ne käy pelaamassa sellasia ystävyysotteluja tai turnauksia näiden naapurimaakuntien nuorten kanssa, ja kuulemma täällä on joskus tehty niinki, että on sekotettu ne joukkueet sitte vähän yllätyksenä ja sanottu, että nyt pelaatteki sekajoukkueena, et joutuuki pelaa samassa joukkueessa. Ja me käytii kattomassa
Ulriikka Myöhänen [00:16:13]:
Nii just, sehän on kiinnostavaa
Elisa [00:16:16]:
Nii me käytii kattomassa yhtä sellasta peliä, joka järjestettiin täällä olomme aikana, ja kyl täytyy sanoa, että ei niin siistiä jalkapalloa nää, kun avaa telkkaria ja yrittää kattoa jotain valioliigaa tai jotain kansainvälistä ottelua. Ei sillä, että minä katsoisin jalkapalloa kovin usein, mutta mitä minä pystyin sieltä kentän reunalta sanomaan, niin ei ollu sellasta repimistä ja tönimistä ja nyhtämistä, vaan aika hyvin pelattiin palloa.
Ulriikka Myöhänen [00:16:47]:
Oliko tää jalkapallojuttu siis millä lailla Kirkon Ulkomaanapuun liittyvä? Tuetaanko me tätä toimintaa?
Elisa [00:16:53]:
Joo, se on osa meidän rauhantyötä tällä alueella.
Ulriikka Myöhänen [00:16:58]:
Aivan.
Elisa [00:16:59]:
Sit hän sano myös
Ulriikka Myöhänen [00:17:04]:
Rauhan työ kuulostaa, sano vaan.
Elisa [00:17:06]:
Sano siitä vielä, että samalla oppii myös tuntemaan toisella puolella olevia nuorukaisia, niin siinä syntyy sellasia melkeen jopa ystävyyssuhteita, että tuntee ne toisella puolellla olevat tyypit, niin sit on ehkä vaikeempi lähtee sotajalalle niiden kanssa.
Ulriikka Myöhänen [00:17:31]:
Se on varmasti justiinsa näin. Rauhantyö kuulostaa konseptina siltä, että se tapahtuu jossain tosi korkeella tasolla pyöreissä pöydissä hienoissa saleissa, mutta tää on hyvä esimerkki siitä, miten sitä voi ihan paikallistasolla tehdä. Pystytään tällästä vuoropuhelua eri ihmisryhmien ja yhteisöjen välille kehittämään.
Elisa [00:17:54]:
Joo, kyllä. Se on nimenomaan siis tää on ollu Kirkon Ulkomaanavun työssä se keskeisessä asemassa, että kaikki otetaan mukaan siihen rauhantyöhön, ja erityisesti naiset. Et koska naiset edustaa myös luonnollisesti näiden nuorten äitejä siinä, niin aika monelle se äidin sano on mahdollisesti se, mitä ne kuuntelee. Ei kaikki. Niinku tämäki meidän nuorukainen, jota haastateltiin, niin kerto, ettei hän moneen vuoteen kuunnellu, mitä äidillä oli sanottavaa näistä karjavarkaushommista, mutta joo siis naiset on tosi tärkeessä asemassa rauhan työssä.
Ulriikka Myöhänen [00:18:44]:
Hei sä oot jutellu paljon kenialaisten nuorten kanssa tässä viime viikkoina siellä, ja tässä meidänki puhelun aikana on tullu aika paljon näitä haasteita ja vähän myös ratkasuja niihin, mutta millanen käsitys sulle on syntynyt, että millasta tulevaisuutta nuoret näkevät itselleen siellä? Tää maailmantilanne on kuitenkin aika hurja tällä hetkellä ihan globaalistikin.
Elisa [00:19:03]:
Tääl on ollu niin pitkään sellasta turvattomuutta ja väkivallan kierrettä, että se on ehkä vähän vaikee ehkä ajatella, että se sillee loppuis, mutta yllättävän moni, nyt täällä on siis ollu useamman kuukauden ajan tosi rauhallista, mutta tilanne voi muuttuu tosi äkisti. Mut siis yllättävän moni on myös sanonu, kun niiltä on kysyny, että pelottaako tai tunteeko olonsa jotenki turvattomaks, nii ne on vaan ollu silleen, no ei, [en saa sanasta selvää] as usual, että siihen kysymykseen on ollu sillee vaikee saada. Mut sit taas ne, jotka on koulussa, niin ne on sit taas varmaan aika motivoituneita tekemään siellä koulussa ollessaan kovasti hommia, että pääsee pitkälle.
Ulriikka Myöhänen [00:20:05]:
Mikä se yleistilanne siellä alueella nyt on, missä te ootte ollu muutaman viikon ajan? Käykö lapset ja nuoret koulua? Onko mahollista ylipäätään päästä kouluun?
Elisa [00:20:13]:
No se itseasiassa riippuu tosi paljon siitä, että missä nää lapset ja nuoret on. Että ymmärrettävistä syistä erityisesti tän vähän niinku kahden alueen raja-alueelta on ilmeisesti aika paljon kouluja tyhjentyny, että niissä ei oo normaali oppilasmäärä. Yhessä koulussa, missä me käytiin vierailulla, ne sano, että siellä on normaalisti joku reilu tuhat oppilasta, mutta sitten helmikuun jälkeen, kun helmikuussa oli vuos sitte paha tilanne päällä, niin sillon on muuttanu tosi paljon ihmisiä pois täältä tai vähintään ne on lähettäny lapset muualle kouluu, jotka on voinu lähettää, että noi koulut on aika paljon tyhjentyny. Mutta sitte erityisesti tuolla Baringon puolella ja Länsi-Pokotin alueella on ilmeisesti myös niin, että niitä kouluja on ollu jotenki vähän huonosti tai kaikilla ei oo mahdollista mennä niihin, koska köyhyys, koska lapset tarvitaan paimentamaan niitä eläimiä. Katsotaan tärkeämmäksi, että ne on paimentamassa eläimiä, tai että se on lapsille turvallisempaa vanhempien mielestä, kun että he kulkis pitkän matkan kouluun tai olis siellä koulussa, johon saattaa myös hyökätä vaikka se ei periaatteessa ole se ensisijainen kohde. Niin kyllä se kouluun pääseminen on selkeesti sellanen kynnyskysymys, ja sen eteen on nyt alettu tehdä paljon töitä kirkon ulkomaanavunkin puolelta.
Ulriikka Myöhänen [00:22:13]:
Joo. Vielä kysyn sen, kun mainitsit siitä, että monesti lasten työpanosta tarvitaan kotitöissä tai karjan hoitamisessa ja huoltamisessa. Nii miten sit tyttöjen elämä, et onks heillä samanlainen, et miten tytöt tekee? Käyks he koulua?
Elisa [00:22:32]:
Joo no siis käy ja ei käy ihan ku pojatkin periaatteessa. Sit taas tyttöjen, et täällä tyttöjen asema ehkä perinteisesti on ollu se, että he on ollu kotona ja auttanu kotitöissä, ja valitettavan moni menee naimisiin tosi nuorena, jopa ihan teini-ikäsenä. Toinen asia, mikä osassa tätä laaksoa vaikeuttaa sitä lasten, erityisesti tyttöjen, koulunkäyntiä on se, että tääl on eläny varsin vahvana ja ilmeisesti elää vieläkin se tyttöjen silpomisen perinne, ja elikkä tyttö tavallana kun tulee sopivaan ikään, mikä on siinä varhaisteini-iässä, niin se tarkottaa yleensä, että jos perheellä tekee jotenki tiukkaa, nii on kannattavampaa hommata sille tytölle puoliso, koska sitten saa sieltä toiselta puolelta jotain karjaa tai jotain omaisuutta ja tilanne paranee tällä tytön lapsuudenperheellä. Mutta samalla se tarkottaa sitä, että työtn koulunkäynti loppuu. Tälläsiäkin esimerkkejä on toki tullu eteen.
Ulriikka Myöhänen [00:24:01]:
Kyllä. Kuulostaa tosiaan, että monenlaisia haasteita siellä paikallisissa yhteisöissä tällä hetkellä on. Ja onneks joitakin ratkaisujaki ollaan pystytty kehittämään esimerkiks just tää rauhantyö, mikä tapahtuu paikallisesti näissä yhteisöissä, ja hienona esimerkkinä toi jalkapallohanke ja jalkapallon pelaaminen eri yhteisöjen välillä. Se kuulostaa ihan mahtavalta jutulta.
Elisa [00:24:27]:
Joo ja tytöille on sit ja nuorille naisille semmosia omia tavallaan nuorten naisten ryhmiä, missä he voi tavata toisiaan.
Ulriikka Myöhänen [00:24:38]
Okei, kiva. No te ootte ollu siellä nyt sen pari viikkoa kuvaamassa yhteisvastuudokumenttia, niin millä tavalla tää paikallinen yhteisö on ottanu teidät vastaan?
Elisa [00:24:48]:
No kyllähän luonnollisesti ollaan herätetty aika paljon huomioo perinteisesti jo sen puolesta, millasella kalustolla me tullaan ja liikutaan. Ja siitäki syystä, että tää ei oo perinteisen turismin aluetta ainakaan vielä ja näin. Mutta ihmiset on kyllä ketä ollaan tavattu, tosi ilosia ja toivottanu meidät tervetulleeks tosi kauniilla tavoilla ja ollu auttavaisia niin paljon ku voi. Ja sit on ollu tietysti vähän hyvä huomata, miten asiat toimii paikallisesti. Että meillä on ollu molemmilta puolilta paikallinen tällanen kyläpäällikkö tai aluepäällikkö matkassa mukana, niin se helpottaa myös sitä, miten päästään lähestymään. Hyvin perinteistä tai paikallisesti hyvin perinteisin tavoin täällä pitää vaan toimia, että kun menee ihmisiä tapaamaankin, niin se ei oo vaan niin, että koputetaan oveen, vaan ensin menee päällikkö ja sitte me mennää perässä ihmeteltäviks sinne. Mutta pääosin tosi positiivisesti.
Ulriikka Myöhänen [00:26:14]:
Joo. No siltä kyllä kuulostaa. Hyvä juttu. Mutta eiks sulla ollu nyt jotain kuvauksia tulossa tässä iltapäivälläki, niin mä taidan päästää sut jatkamaan hommia siellä Keniassa.
Elisa [00:26:26]:
Joo, kiitos. Kohta lähdetään taas tonne 30 asteen helteeseen rytyyttelemään.
Ulriikka Myöhänen [00:26:32]:
Oho. Tsemppiä paljon matkaan, ja turvallista kotimatkaa sitten, kun sen aika koittaa. En malta oottaa, että nään sen dogumentin
Miltä Ukrainan pakolaiskriisi näytti ja kuulosti alkuvaiheessa? Millaista apua ukrainalaispakolaiset tarvitsivat? Tekoja-podcastin erikoisjakso Ukrainan sodasta äänitettiin paikan päällä.
UKRAINA JOUTUI sodan keskelle helmikuussa 2022. Kirkon Ulkomaanavun työ ukrainalaisten auttamiseksi alkoi muotoutua jo seuraavan viikon aikana. Avustustyö Ukrainan sodan vuoksi kotinsa jättäneiden hyväksi aloitettiin yhteistyössä unkarilaisen Hungarian Interchurch Aidin (HIA) kanssa.
Viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen ja valokuvaaja Antti Yrjönen matkustivat maaliskuun alussa ukrainalaisia pakolaisia vastaanottaneeseen Unkariin ja rajan yli Länsi-Ukrainaan. Tekoja-podcastin jakso numero 8 on äänitetty paikan päällä.
Miltä Ukrainan pakolaiskriisi näytti ja kuulosti keväällä 2022? Millaista apua ukrainalaispakolaiset tarvitsivat ja mikä on paras tapa auttaa sotaa juuri paenneita? Jaksossa kuullaan Harkovan pommituksia helmi-maaliskuussa paenneiden perheiden tarinoita.
Miltä Ukrainan pakolaiskriisi näyttää ja kuullostaa? Millaista apua ukrainalaispakolaiset nyt tarvitsevat? Entä meneekö apu perille? Tämä on Tekoja-podcast, tervetuloa kuuntelemaan. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen, ja studiossa kanssani on Kirkon Ulkomaanavun kuvaaja Antti Yrjönen, ja itse asiassa tämä studio matkaa parhaillaan 120 kilometrin tuntivauhdilla kohti Ukrainaa. Olemme siis tällä hetkellä vielä Unkarin puolella rajaa, ja meidän on tarkoitus ylittää raja tässä iltapäivällä ja saapua Länsi-Ukrainassa sijaitsevaan Perekovon rajakaupunkiin. Me ollaan oltu jo Unkarin ja Ukrainan välisellä raja-alueella seuraamassa tilannetta hetken aikaa, ja Kirkon Ulkomaanapu tekee täällä sekä Ukrainassa että rajaseudulla avustustyötä yhdessä unkarilaisen kumppanijärjestön Hungarian Interchurch Aidin kanssa. Antti, sinä olet tehnyt havaintoja kameran linssin läpi tuolla Unkarin ja Ukrainan välisellä raja-alueella. Miltä tuo kriisi sinun mielestäsi näyttää?
Antti Yrjönen (00:01:06):
Rajalla näytti tosi rauhalliselta, siellä oli kaikki aika hyvin organisoitua, eniten tulijoissa oli naisia, lapsia, perheitä, jonkun verran myös vanhuksia. Ihmisiä ei ollu mitenkään massoittain pienellä rajanylityspisteellä, mutta tasaseen tahtiin koko ajan tuli lisää ihmisiä, jotka viipy siellä raja-alueella muutamia tunteja ja odotti erilaisia jatkomahdollisuuksia, että miten pääsi liikkumaan eteenpäin siitä rajalta.
Ulriikka Myöhänen (00:01:33):
Millasia tarpeita näillä ihmisillä on, kun he ylittää ton rajan?
Antti Yrjönen (00:01:37):
Tietysti ihmisillä on pitkä matka takana, myös mahdollisesti pitkä odottelu jonossa rajan toisella puolella. Ihmisillä on nälkä, ihmisillä on kylmä, saattaa puuttua perustarvikkeita, näitä kaikkia oli rajalle järjestetty. Ruokaa sieltä sai, lämmikettä, lämmintä paikkaa, missä voi odotella jatkoyhteyksiä ja levätä, ja lapset siellä myöskin leikki, että erilaisia leikkikaluja oli aika paljon löytyny sinne kanssa.
Ulriikka Myöhänen (00:02:06):
Ukrainan sota tosiaan alkoi 24. päivä helmikuuta, ja jo ensimmäisen viikon aikana noin miljoona pakolaista on paennut naapurimaihin. Heistä suurin osa on suunnannut Puolaan, mutta vain viikon sisälle jo reilusti yli 100 000 pakolaista on tullut myös Unkarin rajan yli, ja nämä luvut vaan jatkaa kasvuaan. Olimme tosiaan Barabásin pikkukylässä, sieltä on vaan muutaman minuutin ajomatka rajalle, ja tapasimme siellä ihmisiä, jotka olivat matkanneet pitkän matkan jopa Ukrainan pääkaupungista Kiovasta Ukrainan ja Unkarin rajalle. Millanen paikka tuo Barabásin pikkukylä on? Miten sitä kuvailisit, Antti?
Antti Yrjönen (00:02:43):
Se on todellakin pikkukylä. Asukkaita normaalioloissa on 700 kappaletta siellä kylässä, eli voi kuvitella ehkä semmosen suomalaisenkin hyvin kylän, niin siitä saa ajatusta, että minkä kokoluokan paikka on. Yks kyläkauppa siitä löyty ja näin, mutta kylätalo oli avattu tähän käyttöön, ja siellä kaikki avustusjärjestöt, viranomaiset ja myöskin varmasti kaikki kyläläiset toimi hyvin yhteistyössä tarjotakseen apua näille tulijoille.
Ulriikka Myöhänen (00:03:13):
Meidän matka tällä hetkellä jatkuu kohti raja-aluetta ja Ukrainan puolta tuosta rajaa. Jos kaikki menee hyvin niin pääsemme tänään Ukrainan puolelle, ja pääsemme siellä myös tapaamaan lisää pakolaisperheitä ja keskustelemaan heidän matkasta ja heidän tarpeista. Samalla voimme arvioida sitä, et mikä heidän avun tarpeensa juuri tällä hetkellä ja ehkä tulevaisuudessa on.
(musiikkia)
(puhe kuuluu hiljaa limittäin radiomusiikin kanssa)
Ulriikka Myöhänen (00:03:43):
Matka on tullut siihen pisteeseen, että pian ylitetään rajaa Unkarista Ukrainaan. Tässä matkan varrella ollaan nähty muutama tommonen isompi linja-auto, joilla ilmeisesti pakolaisia tuosta rajan yli sitten (joku yskäisee puheen päälle) autetaan jatkamaan matkaansa.
(taustalla keskustelua)
Ulriikka Myöhänen (00:04:03):
Ja saavumme tähän rajatarkastuspisteelle ihan pian tässä. Toivottavasti päästään ongelmitta rajan yli.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:04:18):
Ensimmäinen päivä Ukrainassa alkaa kääntyä kohti yötä. Me ollaan tällä hetkellä Perekovon kaupungissa sijaitsevassa hotellissa, ja täällä on meidän lisäksi vain kotinsa jättäneitä pakolaisia. Heille tarjotaan täällä ilmainen majoitus. Unkarin puolella rajaa emme ole tällä viikolla nähneet massoittain ihmisiä, ihmiset tuntuu liikkuvan sieltä rajalta aika tasaista tahtia pakolaisten suojan ja avupisteen kautta kohti Budapestia. Antti, tänä päivänä tultiin ton rajan yli, niin miten tilanne erosi täällä Ukrainan puolella? Millaisia havaintoja teit?
Antti Yrjönen (00:04:51):
Eilen täällä Ukrainan puolella näytti tosi rauhalliselta, mutta enää ei voi sanoa, etteikö näkyis massoittain ihmisiä. Autojono, joka oli sinne rajalle, oli varmasti kilometrien pituinen ja myöskin ihmisiä liikkui tällä puolella enemmän. Tunnelma oli silti hyvin rauhallinen, ja suurin osa ihmisistä odotti autoissa.
Ulriikka Myöhänen (00:05:11):
Tossa illan pimennyttyä juttelin siinä meidän unkarilaisen kumppanijärjestön avustuspisteellä näitten paikallisten avustustyöntekijöiden kanssa, ja mä sitten kysyin heiltä, että miten pitkään ihmisillä kestää tällä hetkellä jonottaa tuossa jonossa, miten pitkään ihmiset on ollu tossa jonossa. He sanos, et se on noin 10 tuntia mitä heillä kestää tällä hetkellä, että he pääsee rajan yli. Sen jonottamisen lisäksi tietysti kestää aikaa siinä, että tarkistetaan kaikki paperit ja päästään itse raja-alueen yli. Mutta ketäs siellä oli tänä päivänä liikkeellä? Erosko se porukka jollakin lailla siitä, miltä se näyttää tuolla Unkarin puolella rajaa?
Antti Yrjönen (00:05:51):
Unkarin puolella tosiaan näkyy lähinnä äitejä lapseineen, naisia, joitain vanhempia ihmisiä, mutta tällä puolella rajaa nähtiin sitten kokonaisia perheitä, eli siellä oli miehet tuomassa perheitä tänne rajalle, eli kääntyvät itse sieltä sitten takaisin. Täällä nähtiin myös isiä.
Ulriikka Myöhänen (00:06:13):
Kyllä. Elikkä kaikki alle 60-vuotiaat miehet taitaa olla tällä hetkellä semmosessa tilanteessa, et he ei voi tuota rajaa ylittää, eli he jäävät tänne Ukrainaan, et heidän pitää mennä armeijaan ja sitä kautta mahdollisesti taisteluihin. Meillä tosiaan meidän unkarilainen kumppanijärjestö toimii raja-alueella, siellä on avustuspiste, jossa pystytään tarjoamaan pakolaisille ruokaa ja juomaa pitkän matkan päätteeksi. Lisäksi siellä oli teltta, missä ihmiset hetken aikaa pysty levähtämään, jos on vaikka kylmä tai tarvii muuten paikan, missä vähän jalotella muualla kuin ulkoilmassa. Minkälaisia havaintoja teit siitä, että miten pakolaisia autettiin raja-alueella?
Antti Yrjönen (00:07:00):
Meidän kumppanijärjestön työntekijät keitti omalla pisteellänsä teetä, siel oli erilaisia välipaloja, niitä kierrettiin tarjoomassa myös perheille suoraan autoihin, et autostakaan ei välttämättä tarttee sinne pimeelle kadulle lähtee etsimään mitään, vaan työntekijät kiersi autolta autolle ja kysy, et oliko jollekin tarvetta.
Ulriikka Myöhänen (00:07:20):
Kyllä. Siinä varmasti kuuma lämmin juoma tuli kyllä tarpeeseen, oli sen verran kylmä illan pimentyessä.
(pieni päällekkäisyys)
Antti Yrjönen (00:07:28):
Kyllä se näytti hyvin kelpaavan jokaiseen autoon.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:07:37):
Sen lisäksi että me ollaan tänä päivänä oltu raja-alueella, näitä jonoja ja sitä tilannetta havainnoimassa, niin me ollaan tänä päivänä käyty vierailemassa täällä Perekovossa paikallisessa koulussa, joka on nyt tämän kriisin alettua muutettu pakolaissuojaksi. Tällä hetkellä juuri siellä koulussa majoittui 50 pakolaista meidän tietojen mukaan. Me tavattiin siellä tän koulun rehtori ja opettaja, jotka puhuivat todella hyvää englantia. He kertovat, että viikko sitten, kun sota alkoi tuossa helmikuun loppupuolella, niin heti sinä päivänä, kun pommitukset alkoivat niin koulu laitettiin kiinni ja se muutettiin suojaksi, minnekä pakolaiset pikku hiljaa ovat tämän konfliktin eskaloiduttua alkaneet tulla hakemaan suojaa. Tämän koko koulu pyörii täysin vapaaehtoisvoimin, eli siellä on koulun opettajat, rehtorit, koulun keittäjät, ja tästä Perekovon kaupungista tulevat muut vapaaehtoiset henkilöt tekemässä töitä. Millaisia havaintoja Antti teit siellä, miltä se meininki sinun mielestä näytti?
Antti Yrjönen (00:08:56):
Koululla näytti hyvin työntäyteiseltä, keittiössä oli useita keittäjiä valmistamassa aterioita pakolaisille, pöydät oli katettu valmiiksi heitä varten, samaten koko ajan tuli lisää tavaraa sisään. Tuotiin vessapaperia, kaikkea muuta perustarviketta. Lahjotuksena on tullu paljon leluja lapsille, sieltä löyty leikkihuone, missä lapset pääsee leikkimään. Tosiaan kovin työntäyteiseltä näytti toiminta siellä koululla.
Ulriikka Myöhänen (00:09:29):
Kuulin siellä keittiössä itse asiassa, kun juteltiin näiden keittäjien kanssa, että heidän päivät on tässä viime päivinä ollu 20 tunnin mittasia, että siinä ei kyllä paljon yöunille aikaa jää. Yks syy sille, et minkä takia nimenomaan tuolla koulussa tehään noin pitkää päivää, on se, että kovin monessa pakolaissuojaksi muunnetussa tilassa ei ole keittiötä ja sitä myöten mahdollisuutta valmistaa ruokaa isoille määrille ihmisiä. Eli käytännössä tämän alueen ja kaupungin muista pakolaissuojista pakolaiset tulevat tänne koululle syömään, ja se ruokailu on porrastettu niin, että kaikilla ois mahdollisuus saada ilmainen ateria siellä. Sen lisäks, että me vierailtiin keittiössä ja kierrettiin rakennusta ympäri, niin me tavattiin myös perhe, joka on nyt noin viikon ajan jo ehtinyt oleilla siellä omassa huoneessaan. He olivat paenneet tänne Länsi-Ukrainaan idästä Harkovan kaupungista. Haluatko Antti kertoa vähän, että minkä tyyppinen perhe tä oli?
Antti Yrjönen (00:10:39):
Tässä oli tämmönen perhe, jossa oli isä, äiti, 2 lasta ja yksi sukulaistyttö mukana. Hyvin taiteellinen tausta perheellä, eli teatteriperhe oli kyseessä. Isä oli teatterin johtaja kotikaupungissansa ja äiti puolestaan lavastaja, ja myöskin lapsilla kaikilla erilaisia teatteriaiheisia ambitioita. Tällanen perhe tosiaan tavattiin.
Ulriikka Myöhänen (00:11:12):
Mulla jäi eniten perheestä mieleen se, että kun me kysyttiin näiltä lapsilta, noin 10-11-vuotiaat tais olla nämä tytöt, kysyttiin heiltä, että kun he lähtivät pommituksia pakoon Harkovasta näitten taisteluitten alettua. Me kysyttiin, et mitä he otti mukaan. Se oli jotenkin, he kerto, että he oli ottanu omat puhelimensa ja jotakin leluja ja jotakin muuta semmosta virikettä matkalle mukaan. Sitten me kysyttiin toiselta näistä tytöistä, et miten paljon hänellä oli aikaa pakata niitä tavaroita. Muistatko Antti vielä mitä hän vastas?
Antti Yrjönen (00:11:57):
20 minuuttia.
Ulriikka Myöhänen (00:11:58):
Ja muistatko mun jatkokysymyksen siinä?
Antti Yrjönen (00:12:00):
Oliko se riittävästi. Ja kuulemma oli.
Ulriikka Myöhänen (00:12:04):
Tä tyttö vastas että kyllä, se oli ihan riittävä aika.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:12:12):
Can you tell me what is your name?
Tulkki (00:12:17):
Larissa.
Ulriikka Myöhänen (00:12:18):
Okay, and where do you come from?
Tulkki (00:12:20):
From Harkow.
(englanninkielinen haastattelu kuuluu puheen taustalla)
Ulriikka Myöhänen (00:12:27):
Berehovessa tuossa samaisessa pakolaissuojaksi muunnetussa koulussa tapasimme Larissan, joka oli myös paennut Harkovasta Berehoveen. Muistatko Antti, että mitä Larissa kertoi meille pakomatkastaan?
Antti Yrjönen (00:12:41):
Larissa kerto meille, että ennen pakomatkan alkamista perhe oli viettänyt 4 yötä talonsa kellarissa pommituksia paossa, ja sitten lähtenyt matkaan maaliskuun 1. päivänä juna-asemalta. Junaan pääseminen oli hankalaa, koska kaikki ihmiset pyrkivät pakoon kaupungista, ja vaikka juniin pääsee ilmaiseksi, niin paikoista joutuu kaikki kilpailemaan.
(Larissa puhuu ukrainaksi)
Tulkki (00:13:12):
-So they could take the train for free, yes, but it was difficult to get on the train, because there were a lot of people on the platform. All wanted to travel somewhere far from that place.
Ulriikka Myöhänen (00:13:33):
And who is she traveling with, who is here with her?
(tulkki kääntää kysymyksen ja Larissa puhuu ukrainaksi)
Tulkki (00:13:42):
With her husband and with her daughter.
(Larissa puhuu väliin)
Tulkki (00:13:46):
Yes, a cat, too.
Ulriikka Myöhänen (00:13:49):
What are your needs at the moment? What do you need at the moment?
Ulriikka Myöhänen (00:13:53):
Tämä oli semmonen kokemus, mikä tuli monissa tarinoissa esiin, kun tuolla raja-alueella ihmisten kanssa juteltiin, eli tosi moni kertoi siitä, että kun oli lähteny isommasta kaupungista junan kyytiin, niin rautatieasemalla oli ollu lähtiessä todella paljon porukkaa, ja myös laiturilla oli todella kamppailtu siitä, että kuka sinne junaan pääsee. Mutta ilmeisesti ainakin joissain kaupungeissa oli priorisoitu lapsia ja naisia junaan pääsyssä. Larissa ja hänen perheensä pääsi junaan, ja Larissa matkusti hänen miehensä, tyttärensä ja Bella-kissansa kanssa. Muistatko, mitä Larissa kertoi pakomatkasta? Minkälainen se oli?
Antti Yrjönen (00:14:36):
Matka oli raskas ja kesti kaiken kaikkiaan neljä päivää, ja jokainen voi miettiä omalla kohdallaan, että jos lähtee lyhyellä varotusajalla neljän päivän matkalle, niin kuinka rankalta se voi tuntua ja mitä kaikkea siinä matkalla huomaa, että puuttuu, mitä tarvitsisi mukaan.
Ulriikka Myöhänen (00:14:55):
Larissa perheineen tosiaan pääsi perille Berehoven pikkukaupunkiin ja pääsi majoittumaan tähän kouluun, joka oli muunnettu pakolaissuojaksi. Me kysyttiin Larissalta siitä tilanteesta, että kun hän oli joutunu perheineen jättämään kotikaupunkinsa sodan vuoksi ja sinne oli jäänyt ystävät, tuttavat, oma kotitalo, niin kysyttiin häneltä sitä, että mitä hän tarvitsisi juuri nyt tällä hetkellä. Vastaus oli aika hämmentävä.
(Larissa puhuu ukrainaksi)
Tulkki (00:15:42):
They are glad to say that here they feel safe. They are glad that their children are alive and that they are close to their parents, and they are glad they could be here now.
Antti Yrjönen (00:16:02):
Larissa sanoi, ettei hän juuri nyt tarvitse mitään, että kun hän on perheinensä saanut lämpimän paikan, jossa nukkua, heille tarjotaan kolme ateriaa päivässä ja löytyy paikka, missä voi peseytyä ja pääsee myös pesemään pyykkiä, saa puhtaita vaatteita itselleen. Että tämä riittää tällä hetkellä hänelle.
Ulriikka Myöhänen (00:16:23):
Aika perustavanlaatuisista asioista on kyse tässä asiassa. Siinä koulussa, joka oli muunnettu pakolaissuojaksi, niin siellä oli tosiaan mahdollisuus pestä pyykkiä ja me kuultiin itse asiassa, kun me vierailtiin siellä, että sinne kouluun oli tuotu pyykinpesukoneet nimenomaan meidän unkarilaisen kumppanijärjestön Hungarian Interchurch Aidin toimesta. Me jatkettiin Larissan kanssa juttua siinä jokunen tovikin, ja oikeastaan keskustelun loppupuolella, kun oltiin puhuttu tästä, et minkälainen heidän pakomatkansa oli ollu ja minkälainen tilanne heillä tällä hetkellä Berehovessa on, niin kysyin Larissalta, että miten hän näkee tulevaisuuden, että minkälaisia ajatuksia hänellä on sen suhteen, että mitä tässä elämässä seuraavaks tapahtuu.
(Larissa puhuu ukrainaksi, taustaääniä)
Tulkki (00:17:48):
She has cancer, and she had treatment in Harkow, but the hospital was shut, it was destroyed, and she cannot continue her treatment.
Antti Yrjönen (00:18:08):
Tässä vaiheessa meille selvisi, että Larissa on sairastanu syöpää, ja hän oli kotikaupungissaan saanut syöpähoitoja, mutta pommitukset on tuhonnut sen sairaalan, ja tietysti myös pakomatka on katkaissut ne hoidot, eli hän pohti, että olisko Unkarin puolen rajaa mahdollista jatkaa näitä syöpähoitoja.
Ulriikka Myöhänen (00:18:33):
Perhe empi kuitenkin rajan ylittämistä sen vuoksi, että mukana oli tosiaan Larissan tytär, sitten oli tämä kissa, ja sitten oli lisäksi Larissan mies, mutta miehellä oli se tilanne, että hänen olis sit pitäny jäädä Ukrainan puolelle, et hän ei ois pystyny rajaa ylittämään. Sen vuoksi he olivat tuumaustauolla Berehovessa, eivät olleet vielä lähteneet rajan yli. Larissan tarina on kuvaava esimerkki siitä, että ihmisillä on ollut jo ennen sotaa melkoisia haasteita elämässä, kuten Larissalla syöpään sairastuminen, mutta tämä Larissan vastaus meidän kysymykseen tarpeista oli myös aika kuvaava. Hän sanoi, että hänellä on nyt kaikki tarvitsemansa, kun hän on päässyt paikkaan, jossa ei ole taisteluita.
Ulriikka Myöhänen (00:19:24):
Thank you so much and I wish you all the best and strength, and I hope that you get all the things that you need in this situation.
(Larissa puhuu ukrainaksi)
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:19:55):
Ukrainan kriisi on tullut meitä eurooppalaisiakin lähelle ja synnyttänyt myös suomalaisissa valtavan halun auttaa. Meiltä Kirkon Ulkomaanavussa on kysytty paljon, että voisiko meille esimerkiksi lahjottaa meille tavaroita, lääkkeitä tai ruokaa ja voitaisiinko ne tavarat pakata vaikka rekkaan ja tuoda tänne Ukrainaan. Miten on, Antti? Tehdäänkö meillä semmosta?
Antti Yrjönen (00:20:21):
Tällasessa kriisissä avun tarve on tietysti myös suurta, mutta tosi tärkeetä on myös avun koordinoiminen. Eli se, että tiedetään mitä tarvitaan, mihin sitä tarvitaan hyvin täsmällisesti, et ne kuljetukset, toimitukset pystytään hoitamaan koordinoidusti. Asioita, joita tarvitaan suuria määriä, niin toimitetaan kerralla suuria määriä oikeisiin paikkoihin, tai jos tarvitaan jotain hyvin spesifejä asioita, niinku vaikka koululle tarvittiin pesukoneita, niin sitten hankitaan oikeanlaiset pesukoneet oikeaan paikkaan. Sen takia suuri määrä tavaraa, vaikka se sinänsä voisi olla hyödyllistä, niin sen toimittaminen ei ole järkevää Suomesta.
Ulriikka Myöhänen (00:21:02):
Kirkon Ulkomaanapu ei myöskään siis tee sitä. Näitähän ollaan nähty, uutiskuvia esimerkiksi Puolan rajalta paljonkin tässä viime aikoina, et siellä on tavarakasoja, vähän niinku dumpattuna sinne, ja nyt sitten ihmetellään, et mitä niille tehdään. Mutta se ei ehkä ole ihan paras tapa tässä tilanteessa auttaa. Miltä Antti on näyttänyt täällä Unkarin ja Ukrainan välisellä raja-alueella, oletko nähnyt tämmösiä tavarakasoja? Tai miltä muulta on näyttänyt tä avustustyön eteneminen?
Antti Yrjönen (00:21:32):
Niinkun tossa aikasemmin todettiin, niin täällä kaikki on näyttänyt tosi hyvin koordinoidulta avustusjärjestöjen, viranomaisten ja muidenkin kansalaisten välillä. Täällä ei oo kyllä näkynyt minkään näkösiä röykkiöitä, eli apu kulkee suoraan sinne, missä sitä tarvitaan. Eli on tiedossa, missä tarvitaan ja mitä sinne toimitetaan.
Ulriikka Myöhänen (00:21:55):
Avainasemassa tässä itse asiassa on tä meidän paikallinen unkarilainen kumppanijärjestö Hungarian Interchurch Aid. He ovat toimineet Ukrainassa yli 20 vuoden ajan ja erityisesti vielä vuonna 2014 ja sen jälkeen, kun itäisessä Ukrainassa alkoi sota, niin myös siellä seudulla. Heillä on tosi hyvät yhteydet maahan, heillä on paikallisia työntekijöitä ja sillä lailla verkostot kunnossa, että nyt tämän kriisin alettua tämän avustustoiminnan alottaminen oli todella helppoa. Tai todella helppoa, ehkä nyt ei voi niin sanoa, mutta helpompaa kuin että olis alettu tyhjästä ruveta rakentamaan avustuskuviota. Se tietysti auttaa myös, että on valmiina varastot esimerkiksi tuolla lähempänä rajaa, eli ei tarvitse niitä lähteä rakentamaan sinne. Monella ihmisellä tällä hetkellä on se ajatus mielessä, että haluais jollain tavalla ukrainalaisia ja täs tilanteessa ihmisiä, pakolaisia, pakolaisperheitä auttaa. Mikä on paras tapa auttaa?
Antti Yrjönen (00:22:58):
Ehdottomasti paras tapa auttaa on lahjoittaa rahaa. Sillä voidaan hankkia niitä asioita, mitä kulloinkin juuri sillä hetkellä tarvitaan.
Ulriikka Myöhänen (00:23:08):
Kenelle sitä rahaa siis kannattais lahjottaa?
Antti Yrjönen (00:23:11):
Rahaa kannattaa lahjottaa sellaselle tunnetulle, vakiintuneelle avustusjärjestölle, jonka arvot itse jakaa ja jonka toiminnasta on vakuuttunut.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:23:25):
Näihin sanoihin on hyvä lopettaa tämä podcast. Kiitos Antti Yrjönen tästä keskustelusta. Me jäämme tänne Ukrainan ja Unkarin raja-alueelle seuraamaan tilannetta, ja lisää pakolaisten kokemuksista ja Kirkon Ulkomaanavun työstä Ukrainassa voit seurata meidän some-kanavista ja verkkosivuilta.
Tekoja: Kenen ehdoilla kehitysyhteistyötä tehdään ja miksi kehitysapu-sanalla on niin huono kaiku vaikka miljoonien ihmisten elämä ovat parantunut?
Kansainväliset avustusoperaatiot ovat vaativia. Millaisia onnistumisia on koettu, entä missä mennään helposti metsään? Tekoja on Kirkon Ulkomaanavun uusi podcast-sarja, joka kysyy tärkeimmät kysymykset tämän päivän polttavimmista globaaleista aiheista.
KEHITYSYHTEISTYÖTÄ ON helppo kritisoida. Vuosikymmenten aikana järjestöt ja valtion ympäri maailmaa ovat tehneet mitä kummallisimpia virheitä yrittäessään auttaa maailman köyhimpiä ihmisiä. Rapatessa roiskuu, mutta valitettavasti maine kulkee mukana vuosikymmeniä vaikka virheistä opittaisiin.
Kehitysyhteistyön avulla on kuitenkin pystytty auttamaan miljoonia ihmisiä ja 1990-luvun jälkeen äärimmäinen köyhyys on puolittunut, äitiys- ja imeväiskuolleisuus pienentyneet ja yhä useampi lapsi kasvaa aikuiseksi. Samalla on saatu aikaan puhdasta juomavettä, koulutettu enemmän ja paremmin opettajia ja rakennettu kestävämpiä ruokajärjestelmiä. Yhä useampi tyttö saa käydä koulua. Osaa tuloksista on vaikeampi mitata. Maailmassa on edistetty kestävää metsien käyttöä ja lopetettu syrjintää sekä vahvistettu maiden oikeusjärjestelmiä. Pysyvä muutos vie aikaa ja vaatii rahaa.
Kansainväliset avustusoperaatiot ovat vaativia. Millaisessa todellisuudessa kansainväliset toimijat operoivat? Millaisia onnistumisia kentällä on koettu? Entä missä mennään helposti metsään?
Kysymyksiin haetaan vastauksia Afganistanin kansainvälisestä operaatiosta ja Somalian avustushankkeista. Tekoja-podcastin vieraina ovat kehitysyhteistyön ja kriisinhallinnan ammattilainen Satu Elo sekä toimittaja-yrittäjä Wali Hashi. Lisäksi jaksossa kuullaan Religions for Peace -pääsihteeriä Azza Karamia, joka kertoo, mikä Afganistanissa hänen mielestään meni pieleen. Juontajana Ulriikka Myöhänen.
Kansainväliset avustusoperaatiot ovat vaativia. Millaisessa todellisuudessa kansainväliset toimijat operoivat? Millaisia onnistumisia kentällä on koettu? Entä missä mennään helposti metsään? Tämä on Tekoja-podcast, tervetuloa mukaan kuuntelemaan. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen, ja studiossa kanssani on kaksi kansainvälisen kehitysyhteistyön ja avustustyön asiantuntijaa. Pitkän linjan kehitystyön ja kriisinhallinnan ammattilainen, yrittäjä Satu Elo, sekä etäyhteyksin kouluttaja, toimittaja ja media-alan yrittäjä Wali Hashi. Lämpimästi tervetuloa mukaan keskusteluun.
Satu Elo (00:00:40):
Kiitos.
Wali Hashi (00:00:40):
Kiitoksia.
Ulriikka Myöhänen (00:00:42):
Tässä keskustelussa keskitymme puhumaan erityisesti Somaliasta ja Afganistanista. Molemmissa maissa toimintaympäristö on erittäin haastava monista eri syistä, ja molemmissa maissa on tehty isoja, kansainvälisiä operaatioita ja laajamittaista kehitysyhteistyötä ja humanitaarista apua. Satu Elo, sinulla on vuosien kokemus kansainvälisestä avustustyöstä, ja erityisesti Afganistanista. Olet tehnyt uraa ulkoministeriössä, ja nyt toimit konsulttina muun muassa humanitaarisen avun laatukriteeristöjen parissa. Millä mielin olet seurannut viimeaikaisia tapahtumia Afganistanissa, Talibanin valtaantuloa ja sen jälkipyykkiä?
Satu Elo (00:01:21):
Täähän on ollut koko kansainväliselle yhteisölle suuri, megalomaaninen järkytys, mitä on tapahtunut. Mä olin itse ensimmäisen kerran Afganistanissa vuonna 2005, ja viimeks olin kaks vuotta sitten, loppuvuodesta 2019, ja siinä välissä oon asunukin siellä 2,5 vuotta, elikkä semmonen 15 vuoden omakohtainen kokemus maasta. Sitä on ollu tosi vaikea ymmärtää, että mitä on tapahtunut, ja monelle kehitysyhteistyön ammattilaiselle tä on ollut jopa henkilökohtaisen kriisin paikka. Mikä se oma rooli on ollut tässä, kun niin paljon on tehty töitä ja tuntuu, että ne on menny väärään suuntaan. Yhtäkkiä kaikki tulokset tuntuu valuvan hukkaan. Tällä hetkellähän siellä on todella paha humanitäärinen kriisi käynnissä. Se on vaan todella järkyttävää ja lohdutonta.
Ulriikka Myöhänen (00:02:28):
Kansainvälisen yhteisön toiminta Afganistanissa on saanut tässä viime kuukausina kovaakin kritiikkiä, erityisesti Talibanin valtaantulon jälkeen. Millanen toimintaympäristö Afganistan on kansainvälisille operaatioille, miten sitä kuvailisit?
Satu Elo (00:02:41):
Afganistan on äärimmäisen kompleksinen maa ja kokonaisuus. Kansainvälinen yhteisö on mieltänyt Afganistanin haurauden kahden eri tekijän kautta. Alotetaan yleensä puhumaan vuodesta -79, jollonka Neuvostoliitto hyökkäsi sinne, ja toisaalta ollaan keskitytty vuoteen 2001 Kaksoistornien keissiin, ja siihen, kun alkoi sota terrorismia vastaan ja Taliban syöstiin vallasta. Mutta näin ollaan yksinkertaistettu maan historia ja olemassaolo äärimmäisen yksisilmäisesti, koska Afganistanin hauraus on paljon syvemmällä. Siellä on ollut rakenteellisia, haurautta lisääviä tekijöitä jo vuosisatoja, jo pelkästään sen oman geopoliittisen sijaintinsa vuoksi. Afganistan sijaitsee suurvaltojen, Iranin ja Pakistanin ja Intian ja entisen Neuvostoliiton, välissä, ja suurin osa maailman oopiumista tuotetaan sieltä. Koko viime vuosisata määrittyi pitkälle valtataistelun välillä, jossa yritettiin keskittää valtaa keskushallinnolle, ja toisaalta periferian välinen jännitteisyys. Kaikki nää tekijät katos kansainvälisen yhteisön silmistä, kun keskityttiin vaan yhteen asiaan, ja viimesen 20 vuoden aikana nimenomaan Talibanin jälkeiseen aikaan. Taliban ja afganistanilaiset laajemmin on sanoneet usein, aika viisaasti, että teillä on kellot, mutta meillä on aikaa. Nä viime kuukausien tapahtumat on hyvin näyttäneet toteen, että näinhän se juuri olikin.
Ulriikka Myöhänen (00:04:51):
Afganistanin kansainvälinen operaatio on mutkikas asia myös ymmärrettävänä, koska siinä on niin monta erilaista komponenttia. Jos ajatellaan erityisesti kehitysyhteistyön, humanitaarisen avun näkökulmasta, niin miten siinä kontekstissa, millasta siellä on ollu toimia viimesinä vuosina?
Satu Elo (00:05:12):
Afganistanissa mun mielestä erityisen hyvin tulee näkyväksi se tosiasia, että kehitysyhteistyö on vain yksi osa ulkopolitiikkaa. Monesti se saatetaan alistaa muille ulkopoliittisille päämäärille, mikä varsinkin kansalaisjärjestösektorilta uransa aloittaneille kehitysyhteistyötyypeille voi olla vaikea ymmärtää, ja tuntua musertavaltakin. Jossain vaiheessahan tää tapahtui myös Suomen osallistumisessa Afganistanin operaatioon, että se alistettiin näille muille ulkopoliittisille päämäärille. Todettiin, että Suomi on mukana Afganistanissa edelleen, vaikka vuosi sitten sanottiin näin, että pääasiallinen syy on Suomen trans-Atlanttiset suhteet ja Suomen suhde Saksaan. Näistä syistä oli tärkeä jatkaa kehitysyhteistyönkin rahoittamista suuressa mittakaavassa. Tä on yks esimerkki siitä, kuinka kompleksista työskentely on erityisesti hauraissa valtioissa. Viime vuosina, mistä ollaan puhuttu kovasti, tästä rauhan, kehitysyhteistyön ja humanitäärisen avun kolmois-neksuksesta, niin se ei kauheen hyvin onnistunut Afganistanissa. Tä rauhakomponentti unohdettiin kokonaan, eihän siellä missään vaiheessa ollutkaan olemassa rauhansopimusta Talebanin kanssa. Meilläkin Suomessa puhuttiin rauhanturvaajista, vaikka oikeesti suomalaiset sotilaat oli siellä myös sotatoimenpiteissä mukana. Afganistan on ollut varmasti monimutkaisin ja haastavin kaikista operaatioista, missä Suomi on ollut mukana.
Ulriikka Myöhänen (00:07:18):
Aivan. Wali Hashi, olet syntynyt Somaliassa, mutta ollut Suomessa ja tehnyt jo parikymmentä vuotta toimittajana ja yrittäjänä, ja viestintä- ja kehityssäätiön kautta aloit tehdä myös Somaliassa töitä tällä alalla. Kuvaile sinä Somaliaa toimintaympäristönä, millainen paikka se on kansainvälisille kehitysyhteistyökuvioille?
Wali Hashi (00:07:44):
Kiitos. Toimintaympäristönä Somalia on turvallisempi paikallisella toimijoille, mutta ulkomaalaisilla Somalia on vielä vaarallinen paikka. Ei oo helppo paikka toimintaympäristön näkökulmasta, myös kansalaisjärjestön näkökulmasta tietenkin. Yksittäisiä iskuja tapahtuu edelleen terroristijärjestö Azraelin toimesta. On myös olemassa silloin tällöin Somaliassa poliittinen kriisi, joka aiheuttaa myös ongelma, kun puhutaan just kansainvälisen järjestön toimesta. Mutta muuten Somalia on kovaa vauhtia pääsemässä jaloilleen pitkän sisällissodan jälkeen, te varmaan tiedätte, että yli 2 miljoonaa somalilaista elävät maan ulkopuolella. Diasporan rooli on tullut, ja merkittävä Somalian yhteiskunnassa, erityisesti pääkaupunki Mogadishussa. Jos otetaan esimerkki politiikasta, diasporalla on tosi iso rooli, jos miettii, varsinkin jostain syystä pohjoismaata. Poliitikkoja jos miettii, niin entinen pääministeri Hassan Ali Khaire, joka on Norjan kansalainen, sitten on vaihdettu tämä uus pääministeri, se on Ruotsin kansalainen, ja presidentti on Jenkeistä ja niin edelleen. Diaspora näkyy meiän kehitykseen. Somalia on pikkusen parempi tilanne kuin Afganistanissa.
Ulriikka Myöhänen (00:09:53):
Voitko vielä kertoa siitä, että minkä tyyppisiä haasteita siellä voi olla tämmösille kansainvälisille operaatioille?
Wali Hashi (00:10:00):
Haasteena on ainakin turvallisuustilanne, kuten sanoin, koska silloin tapahtuu yksittäisiä iskuja. Viime aikoina, ei pelkästään Somaliassa, on paljon keskusteltu Itä-Afrikassa, kyseenalaistamaan länsimaalaisten toimet Afrikassa. Juuri tämä länsimaalainen, ei mielestäni paljon nykyään yhtä paljon luoteta kuin aikaisemmin. Esimerkiks jos puhutaan turkkilaisten ja kiinalaisten tuomaa kilpailua Somaliassa, esimerkiks turkkilaiset ovat olleet hyvin näkyvästi Somalian avustuskentällä, ja somalilaiset luottavat turkkilaisiin. Osittain myös siksi, että turkkilaiset ovat saaneet valtavasti konkreettista tulosta aikaiseksi, kuten rakentamalla satamaa, lentokenttää, sairaaloita. Ne on luonu työpaikkoja nuorille. Mahdollisuus on ollu tosiaanki monia, mutta haaste on ollu sellasta, että ihmiset parhaillaan miettii, millä tavalla länsimaalaisten vaikutteiden, mikä on se tausta koko avustusasiat, jos me ei nähdä konkreettista, samanlainen kun turkkilaiset tekivät. Tietenkin kiinalaiset on myös aika paljon vaikutteita, ei pelkästään Somaliassa, vaan koko Itä-Afrikassa, Keniassa, Etiopiassa ja niin edelleen. Mun mielestä haaste on ollu ymmärrystä, millä tavalla toiminta me pidetään esimerkiks Somaliassa, millä tavalla me rakennetaan rauhaa, keneltä kysytään, kuka maksaa, kenen päätöstä me tehdään. Tä on ollu kaikkein haasteellisin, kun puhutaan esimerkiks rauhan rakentamisen näkökulmasta.
Ulriikka Myöhänen (00:12:13):
Kyllä, ja tämä keskustelu on varmasti esillä hyvin monessa paikassa, missä kansainvälisiä operaatioita on tällä hetkellä tai viime vuosina ollut käynnissä. Sekä Afganistanissa että Somaliassa on varmasti keskusteltu saman tyyppisistä asioista, et mikä lännen rooli on ja miten apua voidaan saada perille. Näiden puheenvuorojen perusteella voi sanoa, että erittäin vaativat toimintaympäristöt molemmissa maissa on, ja yksi merkittävä asia on myös se, että molemmissa maissa esimerkiksi uskonnollisilla johtajilla ja toimijoilla on hyvin merkittävä asema yhteiskunnassa. Haastattelin tätä jaksoa varten kansainvälisen Religions for Peace eli Uskonnot Rauhan Puolesta-koalition pääsihteeriä Azza Karamia, ja kysyin Azzalta, että mikä hänen mielestään Afganistanin operaatiossa nimenomaan meni pieleen. Hänellä oli kiinnostavia pointteja, niin voitais tässä vaiheessa kuunnella tuo haastattelu ja jatkaa keskustelua sen jälkeen.
(musiikkia)
Azza Karam (00:13:21):
There was a big error of a mission that took place in the last 20 years in Afganistan. That was the error of omitting engagement with the religious actors and religious leaders.
(Tulkkauskäännös alkaa hetken päällekkäin alkuperäisen haastatteluaudion kanssa)
Tulkki (00:13:35):
Afganistanin 20 vuotta kestäneessä operaatiossa epäonnistuttiin pahasti. Oli virhe jättää uskonnolliset toimijat ja johtajat huomiotta. Yleinen käsitys oli, että Kabulissa on maallistunut hallitus, eikä meidän siksi tarvitse enää toimia Talebanin kanssa.
Azza Karam (00:13:52):
But that also translated into “we don’t need to know much about religion anymore, because we’ve put religion out of the picture”, and that is the-
Tulkki (00:13:57):
Ajattelimme, että uskonto on nyt pois pelistä. Siinä mentiin metsään.
Azza Karam (00:14:02):
Religion has never been out of the picture.
(Alkuperäinen haastatteluaudio kuuluu käännöstulkkauksen taustalla)
Tulkki (00:14:05):
Uskonto ei ole koskaan ollut pois pelistä, ei missään päin maailmaa, mutta ei varsinkaan paikoissa, joissa uskonto on ollut tosi normaali osa julkista elämää niin kauan kuin kaikki muistavat.
Azza Karam (00:14:16):
So, I think that error of a mission is costing all of us greatly-
Tulkki (00:14:21):
Epäonnistuminen Afganistanissa tarkoittaa menetettyjä mahdollisuuksia kahden vuosikymmenen ajalta. Olemme epäonnistuneet arvostamaan sitä rikasta yhteiseloa, jossa uskonto, politiikka ja kulttuuri ovat punoutuneet yhteen.
Azza Karam (00:14:35):
We failed to understand that. And we have felt it was much easier to operate to the binary logic of good guys and bad guys. Bad guys are the Taliban, the good guys are anyone else.
Tulkki (00:14:47):
Meistä on tuntunut, että on helpompi toimia logiikalla, jossa korostuvat ääripäät. On vain pahiksia ja hyviksiä. Pahat tyypit ovat yhtä kuin Taleban, ja kaikki muut edustavat hyviä tyyppejä. Se, että toimimme niin yksinkertaisella logiikalla tarkoitti, että jätimme operaation ulkopuolelle kokonaisen elämänkatsomuksen, tavan ajatella ja tavan elää. Afganistanissa julkinen elämä on uskonnon inspiroima. Uskonto on osa Afganistanin kulttuuria. Me kaikki teimme siinä tyhmästi. Nyt meidän pitää arvioida uudelleen, miten ymmärrämme uskonnon ja uskonnolliset toimijat osana politiikkaa. Se alkaa täältä Suomesta, Norjasta, se alkaa Yhdysvalloista, kaikista maista, joilla on kansainvälisiä intressejä. Maiden pitää ymmärtää, että uskonnot ovat osa valtioiden kulttuurista ja institutionaalista perustusta.
Azza Karam (00:15:46):
-To look from a secular perspective, which positions the religious, minimizes, simplifies, essentializes the religious and then puts us-
Tulkki (00:15:54):
Maallinen näkökanta vähättelee ja yksinkertaistaa uskonnot, ja siten ohittaa ne. Lähestymistapa on parhaimmillaankin hyvin ongelmallinen. Pahimmillaan se on todella vahingollinen.
Azza Karam (00:16:06):
-We were all scrambling to understand what to do with this Taliban, and even the way we reference the Taliban-
Tulkki (00:16:12):
Näemme sen nyt, kun yritämme ymmärtää, mitä meidän pitäisi tehdä Talebanin kanssa. Jopa tapa, jolla viittaamme Talebaniin, antaa ymmärtää, että nämä ovat ihmisiä, jotka tulevat jostain Afganistanin ulkopuolelta. Syntyi mielikuva, ettei Taleban halua edistää Afganistanin asiaa omalla tavallaan.
Azza Karam (00:16:31):
It’s not that the rest of the world cares about-
Tulkki (00:16:33):
Juttuhan ei ole niin, että länsimaat välittäisivät Afganistanin asioista enemmän kuin afganistanilaiset itse. On ongelmallista ajatella, että ulkopuolella tiedetään asiat paremmin. Tärkeä kysymys on, mitä Talebanin valtaantulo tarkoittaa ihmisoikeuksien näkökulmasta.
(osittain päällekkäistä puhetta)
Azza Karam (00:16:50):
-deeply wounded and deeply terrified by the Taliban regime. What does it mean to, then, serve those concerns and to be able to-
Tulkki (00:17:01):
Monet afganistanilaiset ovat todella kauhuissaan Talebanin hallinnosta. Miten me voisimme auttaa heitä ja lievittää heidän hätäänsä? Meidän pitää olla perillä asioista ja toimia harkitusti.
Azza Karam (00:17:14):
-and deliberate in the point of serving. And it also requires us to appreciate that we will have to do business with the Taleban-
Tulkki (00:17:22):
Meidän on pakko tehdä yhteistyötä Talebanin kanssa jossain vaiheessa. Me teemme jo yhteistyötä heidän kanssaan. Tärkein kysymys on, miten voimme toimia sellaisen hallinnon kanssa, ja kuitenkin auttaa kansaa. Vastauksia odotellessa meidän pitää todella arvioida uudelleen sitä, miten käsitämme politiikan ja uskonnot. Kuinka käsitämme uuden normaalin, jossa uskonto ja politiikka risteävät hyvin voimakkaasti kaikkialla maailmassa?
Azza Karam (00:17:54):
-intersect very powerfully around the world.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:18:03):
Näin Religions for Peace pääsihteeri Azza Karam ja suomenkielisenä äänenä edellä oli Elisa Rimaila. Siinä oli aika suoraa puhetta siitä, miten länsimaat epäonnistuivat ottamaan mukaan uskonnolliset johtajat Afganistanin operaatiossa. Otetaan tästä tuoreeltaan kommentit teiltä, ja Satu, sinulla on vuosien kokemus Afganistanista. Millaisia ajatuksia sinulla heräsi tästä haastattelupätkästä?
Satu Elo (00:18:30):
Mun mielest hän osui naulan kantaan. Kun mä itse olin työskentelemässä siellä, niin kyllä se melkein päivittäin tuli esiin, kuinka maallistuneiden kollegoiden oli vaikea suhtautua afgaanikollegoiden vahvaan uskonnolliseen vakaumukseen. Me ei olla Suomessa esimerkiks totuttu näkemään niin, mieltämään sitä, et meille Suomessa uskonto on yksityisasia, ja siitä ei puhuta välttämättä. Vaikka olisikin työyhteisössä uskovia, niin et sä välttämättä tiedä sitä. Mutta siellä uskonto tulee kaikessa esiin. Jos ei oo kulttuurisensitiivinen lähestymistapa, niin sitä voi olla todella kömpelö niissä tilanteissa.
Ulriikka Myöhänen (00:19:41):
Wali, miltä tämä sinun mielestä kuullosti tämä Azza Karamin kertoma, ja onko siinä jotain peilattavaa esimerkiksi Somalian suuntaan?
Wali Hashi (00:19:50):
Se oli kyllä todella tärkeä pointti, ja se on asia, mitä minä olen itse huomannut Somaliassa viimesen viiden vuoden aikana. Olen mukana rauhaprosessi, tehnyt anteeksiannon kampanjaa median kautta. Oikeestaan kaikkein tärkein ja vaikein, mikä minulla on tämän asian tiimoilta on se, että siinä on avustaja, jolla on oma mandaatti, omat asiat, jolla ei ole minkäänlaista yhteys ruohonjuuritason toiminnasta, rauhan rakentamisen näkökulmasta. Ja mitä mä tarkoitan ruohonjuuritason toiminnasta, mä tarkoitan sillä tavalla, että just mitä tässä nyt puhuttiin. Jos on Somaliassa esimerkiks ollu jo 30 sisällissota, ja monen mielestä, somalilaisten mielestä, sisällissodan aiheuttajana on klaanijärjestelmä. Se on ruohonjuuritason ihmisten omasta identiteetistä, ja jos rakennetaan joku päivä tietty rauha maassa, niin ratkaisijat pitäisi olla ihmisten itse tekemässä. He tietävät, mistä puhutaan ja nyt kun puhutaan uskonnollista toimijoista, niin se on älyttömän tärkeä ymmärtää just mitä tässä sanottiin. Uskonto, ihmiset, identiteetti, kulttuuri sido toisistaan. Se on ihan samat jutut. Somaliassa on vielä tehty niin, että se on menty vähän pidempään ja aina, kun kansainvälinen yhteisö tulevat Somaliaan, jonkinlainen rauhan dialogia tehdään klaanipäälliköiden, viranomaisten, uskonnollisen johtajan kanssa. Myös on tullu tällaista kysymystä kun “okei, väestö on noin 75 % alle 30-vuotiaita nuoret ja naiset”. Nekin on tosi tärkeä, niin mä luulen, että kansainvälinen yhteisö asenne just sitä, että we tell you what to do, koska me tiedämme paremmin kuin sinä, ja meillä on resurssi, missä meidän pitäisi antaa sinulle niin, että sun maa paranee. Tällä toimilla ei välttämättä rakenneta esimerkiks rauhaa. Voidaan tehdä tällasia avustuksia tietenkin, tarvitaan monta kertaa kansainvälisen järjestön kautta. Tämä on pysynyt pystyssä kun puhutaan ruuasta ja nälänhädästä ja kuivuudesta ja tällasesta toiminnasta. Mutta ruohonjuuritason rauhan rakentaminen ja ennaltaehkäisy, niin tarvitaan todellakin ruohonjuuritason ajattelu ihmisten kulttuurista ja tavasta, millä he pystyvät itse ratkaisemaan ongelmia, mitä heillä on.
Satu Elo (00:22:50):
Mulle tuli mieleen, Wali, kun sä kerroit siitä, että turkkilaiset on ollu menestyksellisiä toimijoita Somalian kontekstissa, niin luuleksä, että sillä on ollu jotain merkitystä tähän asiaan? Että turkkilaiset tulee islamilaisesta kulttuurista.
Wali Hashi (00:23:08):
Se on todella iso merkitystä. Toinen asia, mitä turkkilaisilla auttoi Somaliassa, on kaksi, itse asias kolme asiaa. Yksi on se, että islaminuskoinen maa ei pidetä länsimaalaisen kolonialistisen ajattelun, ei tällaista tule edes mielee, ja sitten he tulevat oikeaan aikaan. Jos te muistatte 2011 Somaliassa oli todella iso nälänhätä, ei ole paljon kansainvälisiä järjestöjä eikä poliittisesti yritetty ratkaista millään tavalla. Turkkilaiset tulivat sinne ensimmäiseksi, ja sitten alkoi avaamaan lentokenttää ja satamat. Turkki on mennyt viemään diasporaa, mäkin lähdin ensimmäist kertaa sinne Somaliaan. Tä on toinen juttu ja kolmas juttu oli se, että just sitä konkreettista tapaa toimia. He menevät, rakentavat itse näitä sairaaloita ja tietä, ja ihmiset näkevät sitä työtä. He näkevät tulosta heidän silmän edessä, ei sellaista, mikä järjestetään seminaari jossain hotellissa ja mietitään, tutkitaan ja tehdään. Sillä tavalla turkkilaiset saivat Somalian yhteiskunnan puolelleen. Mutta se uskonto on todellakin auttanut, jos vastaan tähän suoraan.
Satu Elo (00:24:45):
Ihmisethän vaistoo sen hyvin helposti, että jos ei lähtökohta yhteistyölle oo toista kunnioittava, et jos katsot tavallaan alaspäin. Mun mielestä tässä klipissä, joka me kuunneltiin, tä oli kauheen hyvä pointti tästä jaottelusta hyviksiin ja pahiksiin. Jos sä oot ajatellu, että Taleban Afganistanin kontekstissa, kun ne oli niitä pahiksia, ja yhdistät siihen uskonnon, ja sulle jää vaikuttamaan taustalle omaan työskentelyynkin jotain ennakko-oletuksia, jotka ei oo hyödyllisiä yhteistyön kannalta. Ihmiset on taipuvaisia jaottelemaan asioita ja tekemään stereotypioita, me tehdään sitä huomaamattamme. Jos ei näistä ole kaikista tietoinen, niin ne voi olla tosi haitallisia.
Ulriikka Myöhänen (00:25:45):
Tässäkin klipissä ja keskustelussa on tullut esille se, että kansainvälinen yhteisö sortuu, tai sortui Afganistanissa, ja ehkä myös muissa operaatioissa on sorruttu ajattelemaan, että ulkopuolelta tiedetään asiat paremmin. Miten vaarallinen ajatus se on?
Satu Elo (00:26:02):
Se on aivan tuhoava. Se vie pohjan yhteistyöltä, paikalliselta omistajuudelta, ei oo mitään mahdollisuutta siihen, jos ulkoapäin viedään jotain. Esimerkiks Afganistanissa oli tosi paljon, että omien alojensa ammattilaisia meni sinne mentoroimaan paikallisia, mutta jos sä oot vaikka kuinka, kun mä itse työskentelin paljon poliisien kanssa, niin vaikka sä oisit kuinka hyvä poliisi kotimaassa, niin se ei tee susta välttämättä hyvää kehitysyhteistyöhenkilöä. Kehitysyhteistyössä on kuitenkin paljon tärkeämpää kulttuurinen konteksti ja aito kohtaaminen ja oman työskentelyn reflektoinnin taito ja perinteiset kehitystyön ammattilaisten ammattitaito. Joskus jopa kehitysyhteistyön ammattilainen voisi tehdä parempaa tulosta vaikka poliisihallintoa tukiessaan kun joku korkea-arvoinen poliisi, koska hän ymmärtää vaan ne prinsiipit, miten toimia kestävällä periaatteella vieraassa kontekstissa paremmin.
Ulriikka Myöhänen (00:27:27):
Pääsivätkö esimerkiksi Afganistanissa humanitäärisen työn tai kehitysyhteistyön tekijät ääneen riittävällä tavalla?
Satu Elo (00:27:34):
Siellä kentällä, mitä mä itse näin, niin kyllähän se vaikeeta oli. Afganistanissa oli kuitenkin kaikkeista isoimmassa roolissa sotilaat, sitten sotilaiden joukossa oli siviilejä neuvonantajina, mutta kyllä se vaikeaa on saada ääni kuuluviin. Sä tuut aivan erilaisesta toimintakulttuurista. Poliisi ja sotavoimat on äärimmäisen hierarkkisia tavalla, johonka Suomessakaan ei olla totuttu esimerkiks kansalaisjärjestösektorilla. Täs on myös koulutuksellinen aspekti, että jos ajatellaan univormumiehiä niin sanotusti, niin heillä ensimmäisestä koulutuspäivästä lähtien kaikki tähtää siihen, että oli tilanne mikä hyvänsä, niin sä olet tilanteen herra. Jos työskentelet kehitysyhteistyötaustalla tämmösessä kontekstissa, niin monestihan johtamistaito voi jo tulla haasteeksi, kehy-ammattilaiset ei osaakaan ottaa johtoa samalla tavoin kuin joku toinen, jolla ei olekaan siitä kontekstista vastaavaa osaamista, mutta hänellä on johtamisosaamista.
Wali Hashi (00:29:05):
Se on tosi tärkeä pohdinta ainakin. Se, mikä tossa meidän pitäisi muistaa, ja se on oikeesti vaarallinen jos me ei muisteta, meillä on esimerkiksi länsimaisessa maailmassa tieto, tapa toimia ihmisten oikeuden näkökulmasta, sananvapautta. Totta kai avustuksia pitäisi olla, kansainvälisen järjestön pitäis toimia kriisialueilla ja hauraissa maissa. Se on älyttömän tärkeä, mut se asia, mitä meidän pitäisi ymmärtää, mikä mun mielestäni tarvii miettiä täl hetkellä, on se, että millä tavalla me toimitaan ihmisten kanssa. Toimitaanko niin, että me puhumme heistä ja annamme heille avustusta vai puhummeko heidän kanssa ja jaamme vastuun? Eli jos ihmisille ei ole vastuu tehdä itse, tai yrittää ainakin itse rakentaa joku, esimerkiksi rauhan rakentamista, on todella tärkeä puhe, kun puhutaan näistä konteksteista. Rauhan rakentaminen korkeintaan jos ihmiset eivät itse pysty rakentamaan, niin ainakin puoliks heidän pitäis olla päätöksenteossa mukana ja ruohonjuuritason toiminnassa. Itse haluta tehdä, miten me saadaan siihen, mutta ei todellakaan rakenneta rauhaa, tai jos asia tulee vain ylös- alaspäin, sen pitäisi lähteä alas- ylöspäin, ja se on se, minkä mä olen huomannu Somaliassa. Se menee pikkusen pieleen. Esimerkiks Somaliassa keskustellaan klaanipäälliköiden kanssa ja poliittinen dialogi tehdään, siinä tehtiin osavaltioita, mikä on älyttömän tärkeä. Mutta unohdettiin myös se, että kaikkien isoin tekijät, naiset ja nuoret, jotka tekevät ruohonjuuritason toiminta. Aina käydään niitä vanhoja tyyppejä, jotka on monen somalilaisen mielestä ne, jotka aiheuttanut ongelma maassa. Klaanipäälliköt esimerkiksi, niin heidän kanssa neuvotellaan ja tehdään dialogia, ja he jatkavat päätöksentekoo koko ajan. Nytkin, tälläkin hetkellä. Sen takia me eletään kaaren elämää niin kauan ku mä muistan, 30 vuotta olen elänyt täällä Suomessa, niin avustus toimii samalla tavalla. Mikään ei oikeestaan muuttunu, niinku ruohonjuuritason poliittista toimintaa, ei mikään muuttunut. Me viedään sinne avustukset ja paikallinen, kun he tarviivat meidän pitää avustaa, ja tietenkin. Ja meidän pitäis toimia, nyt on nälänhätä, pitäis lähtee liikkeelle ja niin edelleen. Sitten pitäisi kouluttaa poliisia ja sotilaita ja poliittista kriisiä pitäis lopettaa. Nä on aina ollu. Meidän pitäis saada jonkinlainen tapa saada ihmiset itse voimaannuttamaan, että he haluavat tehdä ja heidän pitäis tehdä, ja haastaa myös.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:32:23):
On hirvittävän tärkeää, että kaikki yhteiskunnan eri palaset ja osaset on mukana näissä operaatioissa ja yhteiskuntien rakentamisessa. Tässä on nyt mainittu lapset, nuoret, naiset, uskonnolliset johtajat. Onko meillä olemassa Afganistanista tai Somaliasta jo sellaisia esimerkkejä, joissa olisi onnistuttu esimerkiksi kehitysyhteistyön saralla ottamaan huomioon nämä eri ryhmät ja rakentamaan kestävämpää yhteiskuntaa?
Satu Elo (00:32:57):
Yks hyvä esimerkki kokonaisvaltasesta lähestymistavasta kehitysyhteistyön saralla Afganistanissa on mun mielestä Suomenki pitkään tukema Mary Stopes International ja heidän tekemä lisääntymisterveyteen liittyvä kehitysyhteistyö. Siinä lähtökohta nimenomaan on ollut se, että ollaan lähdetty perinteisten johtajien ja uskonnollisten johtajien pakeilta. Ollaan varmistettu, että nää perinteiset johtajat hyväksyvät toiminnan ja ollaan koulutettu myös heitä ja varmistettu heidän tuki. Ollaan pystytty edistämään naisten lisääntymisterveyttä ja alentamaan lapsi- ja äitiyskuolleisuutta, mutta tällä hetkellähän kun kaikki avustustoiminta käytännössä on jäädytetty, niin nä tulokset on valumassa hukkaan. Niin kauheeta kuin se onkin.
Ulriikka Myöhänen (00:34:02):
Valuvatko ne tulokset todella hukkaan?
Satu Elo (00:34:05):
Sehän ei katoa mihinkään semmonen henkinen pääoma, mitä sinne on saatu vietyä. Kun ollaan saatu opetettua lukutaitoa esimerkiksi niin ethän sä opi siitä pois enää, se on sulla aina ja se pysyy. Tai terveydenhoidon puolella hygieniakasvatus ja ymmärrys tarttuvista taudeista tai imetyksen tärkeydestä, niin kyllähän se on semmonen, mikä pysyy. Mutta avustusvarat on jäädytetty, kaikki toiminta, mikä nojasi tai perustui ulkomaiseen apuun, on pysähtynyt. Tästä syystähän väkisinkin joutuu miettimään, että onko kanavoitu oikein ne avustusvarat. Jos oltais enemmän keskitytty siihen paikallisyhteisöjen voimaannuttamiseen ja erityisesti ruokaturvan parantamiseen, niin tilanne ei olisi niin katastrofaalinen siellä kuin se tällä hetkellä on.
Ulriikka Myöhänen (00:35:13):
Wali, onko sinulla Somalian kontekstista jotakin esimerkkejä, joissa ois erityisen hyvin onnistuttu vuosien mittaan, kokoamaan kaikki toimijat samaan pöytään?
Wali Hashi (00:35:25):
Joo, kyllä on paljon, paljon esimerkkejä on ollut. Mä voin ottaa yks, missä mä olin mukana. Olen ollut luomassa Somaliassa 2016 anteeksiannon kampanja, joka tälläkin hetkellä pyörii paikallisten ja Kirkon Ulkomaanavun yhteistyöllä. Elikkä anteeksiannon kampanja, miksi mielestäni tämä onnistui ruohonjuuritasolla rakentamaan rauhaa. Tietynlainen rauha ihmisten välissä on just se, että me oltiin ihmisten kanssa tekemisissä. Ei ollut järjestö, joka tekee, vaan median kautta kampanjointi. Eli mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että keräämme tarinoita. Ihmiset, jotka ovat sotineet 30 vuotta sisällissodassa olleet, heidän tarinasta tehtiin voimaannuttaminen toisen kohtaan. Jos ottaen esimerkiksi tehtiin lyhytdokkareita, keskusteluohjelmia, ja juuri tästä asiasta, mistä me nytkin keskustellaan. Miten me voidaan rakentaa omassa kotimaassa, mitä meillä tapahtuu, mikä aiheutti tätä sotaa ja miten me päästään eteenpäin? Sitten tuodaan henkilötarinoita, joka pystyisi kertomaan sen, että mitä hänelle on tapahtunut ja mitä hän on toisen ihmisten antanu anteeksi, julkisesti tapahtuu kaikki. Ensimmäinen vuoden aikana, eli silloin kun me tehtiin anteeksiannon päivä Somaliassa, niin vuodessa meille on tullut 103 ihmistä, joka haluavat joko antaa anteeksi tai pyytää anteeksi. Ja mitä kaikkea ihmiset itse järjestävät näitä tapahtumia, keskusteluohjelmia. Luotiin sellainen ilmapiiri, mä en voi suoraan sanoa, että me rakennettiin rauhaa, vaan luotiin ilmapiiri, joka ylipäätään tästä anteeksiannosta ja rauhassa on tullut kulttuuri, mistä keskustellaan. Kaikki, missä me tavataan ja kaikki poliittiset keskustelut ja klaanikeskustelut, uskonnolliset keskustelut. On tullut tällainen cafiska, cafiska tarkoittaa anteeksiannon. Ja se mä oon huomannu, että jos toimitaan oikeesti ruohonjuuritason ihmisten parissa, niin ihmiset itse tekevät näitä juttuja ja pitää vain näyttää heille tie, millä tavalla voidaan yhdellä pienellä eleellä tekemään muutosta. Tämä on se, mikä tuli mieleen, kun kysyit tästä, et mikä on viime aikoina onnistunu hyvin. Kiitos Kirkon Ulkomaanavulle, Kirkon Ulkomaanapu on ainoo järjestö, joka ymmärsi sen ja oli mukana.
Ulriikka Myöhänen (00:38:15):
Heitän tämmösen kysymyksen tässä vaiheessa, että miten me voisimme tulevaisuudessa onnistua muuttamaan isoja rakenteita? Miten me voitais kehittää uusia tapoja tehä asioita, että me ei astuttais uudelleen samoihin sudenkuoppiin? Onko tästä jo jotakin esimerkkejä olemassa?
Wali Hashi (00:38:33):
Se on vaikea kysymys. Just mistä me nyt puhuttiin koko päivä mielestäni, ainakin mun mielestä olisi se, että me päästään ratkaisuun, päästään tekemään näitä asioita mitä me parhaillaan keskustellaan. Ainakin tarvitaan muutosta. Se käy kansainvälisiltä tahoilta, paikallisilta tahoilta, ja se muutos pitäisi olla se, että ollaan läsnä, missä on ruohonjuuritason toiminta. Mitä esimerkkii tässä on olemassa, niin on kyllä. Me tehtiin viestintä- ja kehityssäätiön kautta salaista hanke toimittajan kouluttaminen. Miksi toimittajan kouluttaminen on ollut tosi tärkeä, on se, että mielestämme toimittajat, opettajat, nää on se alue, millä meidän pitäisi tehdä hirveesti homma, koska nämä voi tuoda asennemuutosta. Jos tarvitaan yhteiskunnassa asennemuutosta, ei kokouksissa tai seminaareissa tai tutkimassa saada aikaiseksi. Meidän pitäisi yhteiskunnassa yrittää ruohonjuuritason muutosta. Miten me tehdään? Kouluissa tehdään yhteistyötä ja ammattimediaa käytetään hyväksi, koska medialla on valta, pystyy opettamaan ja muuttamaan ihmisten asennetta, jos käytetään oikein. Se voi myös tuhota ja aiheuttaa sotaa, mutta se riippuu tietenkin miten sinä käytät. Viesti- ja kehityskomitea me tehtiin, me keskityttiin toimittajat, ja se syy, miks me tehtiin, on just sitä, että voimaannuttiin toimittajat siitä, että he voi saada aikaan ruohonjuuritason asennemuutosta.
Ulriikka Myöhänen (00:40:42):
On olemassa sanonta bad news is good news, huonot uutiset ovat hyviä uutisia, joka viittaa siihen, että uutiset on luonteeltaan usein huonoja ja niitä päivän isoimpia uutisia. Siitä voi syntyä kuva, että maailmassa tapahtuu vaan huonoja juttuja, Wali, toimittajana miten ajattelet sitä? Mikä rooli medialla ja muulla tiedonvälityksellä, ja esimerkiks järjestöjenkin viestinnällä on siinä, että millaisina nä kansainväliset avustushankkeet näyttäytyy tavalliselle ihmiselle?
Wali Hashi (00:41:10):
Bad news is good news, tä logiikka riippuu siitä, missä olet. Jos olet Suomessa, niin sota ja tällaista aiheuttaa iso uutinen. Mutta mitä Somaliassa tai Afganistanissa aiheuttaa iso uutinen on se, että meillä onkin rauha, ja sitten yhtäkkiä sä ootkin puhumassa rauhasta ja se on kiinnostava, se ei oo ennen nähty. Se riippuu, missä maailmassa me eletään, mutta medialla on valtavan suuri rooli. Media voisi esimerkiksi enemmänkin esitellä Afrikan siitä näkökulmasta, millaista mahdollisuuksia Afrikassa on, eikä esitellä Afrikka vain avun vastaanottajana. Totta kai nykyisen kaltaisen uutisointi pistää miettimään, että mihin avustusrahat ovat menneet esimerkiksi, kun vuodesta toiseen näytetään Afrikan kurjuutta. Jos Afrikka on näin vuodesta toiseen, näkyy vaan kurjuutta, niin miten avustus on saavuttanut? Jos on mennyt perille ja ihmisiä autetaan, mut mediaa myös voi käyttää rauhaan. Mä voin sanoa, Ulriikka, se, että jos me ilman mediaa esimerkiks tämä anteeksiannon kampanja mitä me tehtiin, ei oltais tehty, se on pelkästään puhtaasti median kautta, voidaan median kautta rakentaa rauhaa, voidaan käyttää positiivista. Se riippuu tietenkin mistä konteksti ja missä maailmassa sä olet ja mikä on näkökulma, mikälainen mediatalo sulla on, millainen sananvapauskuvio sulla on, siinä on monta tekijää. Mutta jos systemaattisesti, mä voin sanoa, että ? juttu esimerkiksi, jossa voidaan keskittyä tietty aiheeseen, millä tavalla voidaan rakentaa rauhaa Afganistanissa. Koulutetaan toimittajia niin, että he opetetaan, millä tavalla he ottavat tällaisen näkökulman, mikä vois saada ihmiset heidän puolelleen ja rakentamaan heidän oma kotimaassa. Median välityksellä meille on tullut Afganistanista todella huono kuva. Ihmisillä on tällainen kuva, Somalia, kaikki nää on tullu median välityksellä. Afrikassa on aina nälänhätä, ei ole mitään, niin voidaan kääntää kolikon toisella puolella ja kääntää positiivisen näkökulmasta. Mielestäni medialla on paljon rooli, kun muuten kansainvälinen järjestön toiminnasta, mä voin väittää ja sanon, että ei osata. He eivät osaa käyttää mediaa tehokkaasti, koska jos osataan mediaa käyttää, he voivat saada aikaiseksi todella paljon.
Ulriikka Myöhänen (00:44:05):
Mitäs Satu tuumaat tähän medianäkökulmaan? Tietysti Afganistanista tällä hetkellä toimittajana toimiminen on haastaavaa eikä helppoa hommaa, mutta miten oot nähnyt tän?
Satu Elo (00:44:18):
Suomi on tukenut myös naistoimittajia pitkään Afganistanissa, ja se on todella arvokasta ja tuloksellista työtä myös. Mutta ihan totta, mitä Wali sanoi, että medialla voisi olla paljon suurempi positiivinen rooli myös kehitysvaikutusten vahvistamiseksi. Ylipäätänsäkin, jos ajatellaan, mitä tulevaisuudessa pitäis tehdä paremmin, niin mä mietin sitä, että tä eri hallinnon ja ammattikuntien välinen yhteistyö, sitä pitää oppia vahvistamaan ja intersektionaalista kehitysyhteistyötä, sitä pitää olla vahvistamassa vieläkin pidemmälle kuin pelkästään rauhan, kehitysyhteistyön ja humanitäärisen avun kolmoissidoksen kautta.
Ulriikka Myöhänen (00:45:24):
Millä eväin sitä lähdettäis ihan lähiaikoina viemään eteenpäin?
Satu Elo (00:45:29):
Suunnittelut pitää tehdä hyvissä ajoin etupainotteisesti, ja varmistaa, että on olemassa yhteistyön tapa ja yhteinen ymmärrys siitä, mitä ollaan tavottelemassa toiminnalla. Se on auttamattomasti liian myöhästä, jos ollaan jo kohdemaassa ja siellä ruvetaan miettimään, että miks toi tekee näin, kun me tehäänkin näin. Tä ikuisuusongelma siitä, että kaikki haluavat koordinoida mutta kukaan ei halua tulla koordinoiduksi, niin se pitää kyetä ratkaisemaan jo ennen kuin ollaan paikan päällä.
Wali Hashi (00:46:16):
Somalian näkökulmasta, Somalia on pikkusen erilainen. En tiedä Afganista, mutta Somalia on resurssi-diaspora. Ihmiset, jotka ovat eläneet, kuten sanoin aikaisemmin, he elävät ympäri maailmaa, niin mun mielestäni nämä diasporan rooli tulisi todella tärkeä, että toimisivat sillä rakenteella, just tässä kontekstissa länsimaalaisten ymmärrystä, ja paikallisen tason kulttuurin tuntemus ja tavan tuntemus, ja nämä yhdistelmä on todella herkullista. Pitäisi ehdottomasti, tehokkaasti käyttää diasporan tietoja ja taitoja ainakin Somalian näkökulmasta, en tiedä kuinka paljon diaspora on tekemisissä Afganistanissa, mutta Somaliassahan pyöritään tällä hetkellä diasporan avulla. Ne vievät rahat, ja eniten avustus, mitä Somalia on koskaan saanut viimesen 30 vuoden aikana, oli Somalian diasporan tahoilta lähetetty raha perheelle ja sukulaisille ja niin edelleen. Se on, en ole vielä nähnyt sitä viime laskussa, mutta miljardia vuodessa tai miljoonia vuodessa on puhuttu tästä. Se on älyttömän tärkee rooli. Ja mun mielestä se pitäis vahvistaa tässä länsimaalaisessa, se, että ihmiset pystytään tekemään, heidän taitoja käyttämään.
Ulriikka Myöhänen (00:47:52):
Tiivistäen, mitkä elementit meillä pitäis tulevaisuudessa olla näissä avustusoperaatioissa mukana, että nämä varmasti näyttäytyisivät parempana?
Wali Hashi (00:48:05):
Se voi kuullostaa vähän itsekkäästi, mutta media. Ehdottomasti. Avustus ja media pitäisi, en tarkoita kaikki mediat siis, systemaattisesti median rooli pitäis olla avustuksen läsnä tai mitä me tehdään, koska silloin saa sitä kautta, varsinkin kun eletään digitaalisessa maailmassa, sosiaalin median maailmassa, jossa me ollaan kuitenkin tekemisissä toisemme. Miksi afrikkalaiset nyt esimerkiksi yrittävät keskustella tästä toiminnasta, juuri siitä. Me elämme globaalissa maailmassa tällä hetkellä, ja me tiedämme, mitä kukakin pystyy tekemään. Tehokkaasti median käyttäminen olisi tärkeä.
Ulriikka Myöhänen (00:48:58):
Entäs Satu? Mitkä on sinun eväät?
Satu Elo (00:49:01):
Kulttuuri- ja konfliktisensitiivisyys. Nä on asiat, jotka pitäis ottaa haltuun ennen kuin lähdetään minnekään erityisesti hauraaseen toimintaympäristöön. Yks Suomen vahvuusalue on ollut pitkään sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen ja tä on asia, mitä ei voi tarpeeks korostaa, sen tärkeyttä. Se on konkreettisesti todella tärkeää, että myös avustustyön tekijöiden joukossa on mahdollisimman paljon naisia, koska jossain hyvin konservatiivisessa kontekstissa, kuten Afganistan, niin miehillä vaan ei ole pääsyä naisten luokse. Näitä naisia pitää olla avustustyöntekijöinä, mutta ihan yhtä hyvin pitää olla poliisien joukossa tai sotilaiden joukossa. Jos halutaan saavuttaa koko väestö, ei voida jättää puolta väestöstä, ja myös sen toisen puolen myötä usein lapsia huomioimatta.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:50:18):
Tähän ajatukseen on hyvä lopettaa tämä keskustelu. Suuri kiitos tästä kiinnostavasta juttutuokiosta, Satu Elo ja Wali Hashi. Ja iso kiitos myös sinulle, joka liityit seuraan esimerkiksi työmatkalta, lenkkipolulta tai ihan vaan kotisohvalta. Moi moi ja kuulemiin täältä studiosta.
Mitä on vaikuttavuussijoittaminen? Ratkaiseeko raha kehittyvien maiden ongelmat?
Mitä on vaikuttavuussijoittaminen? Voivatko sijoitukset tarjota ratkaisuja työttömyyteen, nälkään ja ilmastonmuutokseen? Entä millainen sijoittajien sukupolvi kasvaa nykynuorista? Tekoja on Kirkon Ulkomaanavun uusi podcast-sarja, joka kysyy tärkeimmät kysymykset tämän päivän polttavimmista globaaleista aiheista.
TESLA-MILJARDÖÖRIElon Musk lupasi lokakuussa 2021 kuusi miljardia dollaria maailman nälänhädän lopettamiseksi. Ehtona oli se, että Maailman ruokaohjelman WFP:n pitäisi osoittaa, mihin rahat käytetään. Yli puoli vuotta on kulunut. Musk ei toistaiseksi ole ratkaissut maailman nälkäongelmaa ja erityisesti Afrikan sarvessa miljoonia ihmisiä koettelee vakava ruokapula.
Pystytäänkö rahalla ratkaisemaan kehittyvien maiden ongelmat? Entä mitä on vaikuttavuussijoittaminen ja voidaanko sen avulla saada pysyvää muutosta aikaan?
Finnfundin vaikuttavuus- ja vastuullisuusjohtaja Kaisa Alavuotunki avaa vaikuttavuussijoittamisen käsitettä:
”Vaikuttavuussijoittaminenhan lähtökohtaisesti on sijoittamista siinä mielessä, että siinä lähdetään ajattelemaan rahoitusta niin, että se on kannattavaa toimintaa, rahoittavaa toimintaa ja tuottoa tuottavaa sijoittajalle. Perinteisen sijoittamisnäkökulman lisäksi sijoituksen pitäisi myös edistää jotain tiettyjä tavoitteita eli saada aikaseksi vaikuttavuutta.”
Toki jokaista sijoitusta voidaan arvioida siitä näkökulmasta, onko sillä ollut vaikutuksia, mutta vaikuttavuussijoittamisessa on nimenomaan kyse siitä, että rahoitusta ohjataan tietoisesti sinne, missä sillä oletetaan olevan suurimmat mahdolliset vaikutukset.
Ovatko vaikuttavuus ja nykyajan muotisana vastuullisuus sama asia?
”Aika usein, kun puhutaan vaikuttavuussijoittamisesta, puhutaankin itse asiassa vastuullisesta sijoittamisesta. Vastuullinen sijoittaminen on tietysti terminä ollut käytössä jo vuosikymmeniä sijoitusmaailman trendinä. Ne eivät ole kuitenkaan sama asia missään nimessä, jos ajatellaan niin, että tietysti vastuullinen toiminta liittyy tai sisältyy vaikuttavuussijoittamiseen”, Alavuotunki sanoo.
Hänen mukaansa vastuullinen sijoittaminen oikeestaan katsoo sitä, miten yritys toimii ja mikä sen toiminnassa on vastuullista ja mikä ei.
”Vaikuttavuussijoittaminen katsoo nimenomaan toiminnan tulosta eli mitä toiminnan tuloksena tapahtuuu ja sijoistuspäätöksiä tehdään sen perusteella. Vastuullisuus on toki reunaehto sijoituksia tehdessä, mutta se ei ole riittävä syy sijoittaa.”
Vaikuttavuussijoittamiseen liittyy aktiivinen mukanaolo ja yrityksen tukeminen.
Vaikuttavuussijoittaminen voi tukea kehitystä
FCA Investments on Kirkon Ulkomaanavun on Kirkon Ulkomaanavun omistama yhtiö, joka sijoittaa lupaavaan yritystoimintaan kehitysmaissa ja tukee Advisory Group-toiminnan avulla pienyritysten kasvua ja kehittymistä. FCA Investmentsin rooli on purkaa kehittyvissä maissa oleviin yrityksiin sijoittamisen riskejä ja saattaa yhteen rahoittajat ja sijoituksia tarvitsevat paikalliset yhtiöt. Yksityissektorilla on tulevaisuudessa vahva rooli myös kaikkein köyhimpien maiden tukemisessa.
Sijoitustoiminnalla pystytään luomaan uusia työpaikkoja kehitysmaihin, tukemaan perheiden ja yhteisöjen toimeentuloa sekä kasvattamaan kehittyvien maiden saamia verotuloja. Mahdollisuus tehdä työtä ja ansaita toimeentuloa edistää merkittävästi yhteiskunnan vakautta ja kehitystä.
”Saatan kuulostaa vähän provosoivalta, mutta koitan tuoda esille vaihtoehtoisia tapoja tarkastella asioita. Vastuullisessa sijoittamisessa keskitytään riskeihin eikä mahdollisuuksiin, mutta mitä enemmän katotaan, mitä positiivisia asioita vastuullinen sijoittaminen voisi saada aikaan, niin mennään oikeeseen suuntaan.”
Tuotannon toteuttaminen kehittyvissä maissa on aina suurempi riski kuin tehdä tuotanto kehittyneissä maissa. Siksi yritykset, jotka haluavat osoittaa olevansa vastuullisia, siirtävät Kärkkäisen mukaan tuotantoaan nyt kehittyneisiin maihin.
”Lopputulos on, että ne, jotka eniten tarvitsisivat taloudellista kehitystä, jäävät pyörittelemään peukaloitaan. Jo nyt kyseessä ovat kuitenkin kehittyvät maat, joissa myös valtava väestönkasvu ja valtavat ongelmat edessä”, Kärkkäinen sanoo.
Ilmastonmuutoksen hillitseminenkin kietoutuu vastuullisuusajatteluun ja Afrikan nuorten työpaikkoihin
Nuorten määrä kasvaa eniten juuri kehittyvissä maissa ja nuoret tarvitsevat työpaikkoja. Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa työikäisten määrä kasvaa 800 miljoonalla ihmisellä vuoteen 2050 mennessä.
”Se on viisi kertaa se määrä työpaikkoja, joka on Yhdysvalloissa ja kolme ja puolikertaisesti EU:n ja Iso-Britannian työpaikkojen määrä. Lopputulos on, että Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa on aivan valtavasti työttömiä ihmisiä. Siitä seuraa konflikteja ja se, että ruoka ei riitä. Pitää kaataa metsät, laittaa peltoja, jotta saadaan syötävää ja ne metsät sattuu olemaan meidän hiilinielut”, Kärkkäinen sanoo.
”Se, mitä me tehdään täällä meillä ilmastonmuutoksen hyväksi, ei riitä. Vastuullisen sijoittamisen pitäisi kehittyä ja katsoa pitkänäkösemmin, että mitä kaikkea sillä saadaan aikaan.”
Tekoja-podcastin kuudennessa jaksossa vierainamme keväällä 2022 olivat Finnfundin kehitysvaikutustiimin päällikkö Kaisa Alavuotunki ja FCA Investmentsin toimitusjohtaja Jukka-Pekka Kärkkäinen. Podcastin juontaa Kirkon Ulkomaanavun viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen.
Ulriikka Myöhänen (00:00:04): Voidaanko rahalla ratkaista kehittyvien maiden ongelmat? Onko vaikuttavuussijoittaminen vain multimiljonäärien hommaa, vai voisiko sitä tehdä myös ohuemmalla lompakolla? Tämä on Tekoja-podcast, tervetuloa kuuntelemaan. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen, ja tänään studiossa kanssani ovat Finnfundin vaikuttavuus- ja vastuullisuusjohtaja Kaisa Alavuotunki sekä Kirkon Ulkomaanavun FCA Investments-yhtiön toimitusjohtaja Jukka-Pekka Kärkkäinen. Lämpimästi tervetuloa mukaan keskusteluun.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:00:33):
Kiitoksia.
Kaisa Alavuotunki (00:00:34):
Kiitos paljon.
Ulriikka Myöhänen (00:00:35):
Heti keskustelun aluks voitais tutustua ihmisiin titteleiden takana. Pyydän teitä kertomaan hieman itsestänne ja taustastanne, niin tiedetään kenen kanssa täällä keskustellaan. Alottaisko teistä vaikka (pieni hiljaisuus) Jukka-Pekka Kärkkäinen?
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:00:50):
Mun tausta on rahoitusmaailmasta, mä oon ollu pörssissä töissä ja Varmassa salkunhoitajana yhteensä 8 vuotta. 2004, 2005 mä oon muuttanu Tansaniaan yrittäjäksi. Olin siellä 12 vuotta ja sydämenpalo on silloin syntyny. Yrityksiä, jotka yrittää vaikeessa ympäristössä tehdä asioita oikein, pitää tukea. 2017 palasin Suomeen ja löysin Kirkon Ulkomaanavun, joka oli lähössä tekemään samaa tehtävää, ja päädyin rakentamaan heille strategiaa ja toteuttamaan sitä.
Kaisa Alavuotunki (00:01:36):
Mä oon taustoiltani kanssa taloustieteilijä, oikeestaan kehitystaloustieteilijä. Olin tutkimusmaailmassa, tein väikkäriä avun vaikuttavuudesta ja erityisesti budjettituen ja erilaisten rahoitusmuotojen vaikuttavuudesta, verotusjärjestelmiä ja näin. Siinä vuosien varrella tein myös konsulttitöitä, ja muita arviointiin ja vaikuttavuustutkimukseen liittyviä, ja kiinnostuin tosi vahvasti yksityisen sektorin dynamiikasta ja sen mahdollisuuksista vaikuttaa globaaleihin ja paikallisiinkin haasteisiin, ja toisaalta tuoda tavoitteellisuutta yritysten ja rahoituksen toimintaan. Ja sitä kautta sattuman oikusta avautui mahdollisuus Finnfundille päästä nimenomaan vaikuttavuusasiantuntijaks töihin 5 vuotta sitten ja sillä tiellä ollaan yhä. Vaikuttavuus ja vastuullisuus nimenomaan yksityisen sektorin toiminnassa on ollu mun punanen lanka, ja sitä teemme tällä hetkellä myös kovasti kehittyvillä markkinoilla.
Ulriikka Myöhänen (00:02:51):
Kiitoksia paljon. Tänään me ollaan samassa studiossa keskustelemassa vaikuttavuussijoittamisesta ja siitä, mitä se oikeastaan on. Voitais lähteä siitä liikkeelle, että otetaan käsitteet haltuun. Mitä on vaikuttavuussijoittaminen? Kaisa Alavuotunki, haluaisitko alottaa?
Kaisa Alavuotunki (00:03:09):
Joo, kiitos mielelläni. Vaikuttavuussijoittaminenhan lähtökohtaisesti on sijoittamista, elikkä rahoitusta ja sijoittamista siinä mielessä, että siinä lähdetään ajattelemaan rahoitusta niin, että se on kannattavaa toimintaa, rahoittavaa toimintaa ja tuottoa tuottavaa sijoittajalle. Tän perinteisen sijoittamisnäkökulman lisäks ajatellaan niin, että sen lisäks, että saadaan sitä tuottoa, niin halutaan edistää jotain tiettyjä tavoitteita, elikkä saadaan aikaseks vaikuttavuutta. Tä on hirveen tärkee, se ajatus siitä, että tietysti jokaisella rahoituspäätöksellä on jotain vaikutuksia, ja jokaista sijoitusta voidaan arvioida siltä näkökulmalta, että onko sillä ollu vaikutuksia, mutta vaikuttavuussijoittamisessa on nimenomaan kyse siitä, että se on tietoista toimintaa, eli ohjataan rahoitusta sinne, missä oletetaan, että sillä on suurimmat mahdolliset vaikutukset. Tämä tiedostettu toiminta on läpileikkaavasti koko investointiprosessissa mukana, eli päätöksestä seurantaan ja vaikutusten arviointiin, ja seuraa mukana.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:04:29):
Me ollaan kaikki tietoisia, että maailma on täynnä vakavia ongelmia, on köyhyyttä, epätasa-arvoa, metsien tuhoa, ilmastonmuutosta, väestönkasvua, niin edelleen. Meillä on myös kotimaisia haasteita, on pitkäaikaistyöttömyyttä ja vaikeasti työllistyvien työllistymistä. Perinteisesti tämmösiä ongelmia on ratkastu verorahoilla ja lahjotuksilla ja kanavoitu kansalaisjärjestöjen kautta, mutta nyt kun maailma on yhä tietosempi uhista, niin on syntynyt enemmän ja enemmän liiketoimintaa, jolla pyritään ratkomaan näitä ongelmia. Vaikutussijoittamisella on selkeet määritelmät. Mun määritelmä tuoton osalta sanon, että vähintään pitäis saada rahat takaisin. Mutta se oleellisin pointti on se, että tiedostetaan, mitä vaikutuksia sijoittamisella pyritään saamaan aikaan, ja pyritään tekemään maailmasta sijoittamalla parempi paikka.
Ulriikka Myöhänen (00:05:29):
Nykypäivänä puhutaan paljon myös vastuullisuudesta, niin onko vaikutussijoittaminen sama juttu kuin vastuullinen sijoittaminen, Kaisa?
Kaisa Alavuotunki (00:05:37):
Hyvä, että tulee tähän alkuun tää käsitteiden määrittely siinä mielessä, että aika usein, kun ruvetaan puhuu vaikuttavuussijoittamisesta, niin puhutaankin itse asiassa vastuullisesta sijoittamisesta. Sil on tietysti pidempi perinne siinä mielessä, että vastuullinen sijoittaminen on terminä ollu jo toistakymmentä, tai parikyt vuotta, sijoitusmaailman trendinä. Ne ei oo sama asia missään nimessä, jos ajatellaan niin, että tietysti vastuullinen toiminta liittyy tai sisältyy vaikuttavuussijoittamiseen, mutta vastuullinen sijoittaminen oikeestaan katsoo sitä, että miten yritys toimii. Eli mitkä on toimintamallit, mitkä on prosessit ja miten varmistetaan, että ne prosessit ja toimintamallit on vastuullisia. Sit taas vaikuttavuussijoittaminen katsoo nimenomaan sitä, että mikä toiminnan tulos on. Elikkä mitä siitä, kun yritys on toiminut, lähtökohtaisesti tietysti vastuullisesti, niin mitä sen toiminnan tuloksena tapahtuu, ja sen perusteella tehdään sijoituspäätöksiä. Vastuullisuus on toki reunaehto sijoituksia tehdessä, mutta se ei oo riittävä syy sijoittaa myöskään. Tähän vaikuttavuussijoittamiseen liittyy myös aktiivinen mukanaolo ja tuki, eli käytännössä sijoituksen aikana tehtävät muutokset tai vaatimukset tai tuet, on myöskin vaikuttamista ja vaikuttavuutta.
Ulriikka Myöhänen (00:07:04):
Jos mietitään tätä vaikuttavuussijoittamisen ja vastuullisen sijoittamisen käsitettä, niin Jukka-Pekka, voisko sanoa, että vaikuttavuussijoittaminen on askeleen edellä tavoitteellisuuden kanssa?
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:07:16):
On se edellä ja toivottavasti ne joskus kohtaa, että annan tilaa vastuulliselle sijoittamiselle kehittyä oikeeseen suuntaan. Tänä päivänä siinä katsotaan enemmän negatiivisia asioita, ja mitä enemmän katotaan mitä positiivisia asioita vastuullinen sijoittaminen vois saada aikaan, niin mennään oikeeseen suuntaan. Mä saatan kuullostaa vähän provosoivalta, mutta koitan tuoda esille vaihtoehtoisia tapoja tarkastella asioita. Mua vähän pelottaa, että tulevat sukupolvet tulee naureskelemaan meille, kuinka hölmöjä me oltiin. Vastuullisessa sijoittamisessa keskitytään riskeihin eikä mahdollisuuksiin. Näiden yritysten vastuullisuutta mitataan erilaisilla mittareilla. Käytännössä tuotannon toteuttaminen jälkeenjääneissä maissa on aina suurempi riski kuin tehdä tuotanto kehittyneissä maissa, ja sen takia yritykset, ollessaan vastuullisia, siirtää tuotannon kehittyneisiin maihin. Silloin ne, jotka eniten tarvitsisivat taloudellista kehitystä, ne jää pyörittelemään sormiaan ja nyt on kyseessä kuitenkin kehittyvät maat, joissa myös valtava väestönkasvu ja valtavat ongelmat edessä. Jos nyt aattelee Saharan etelänpuoleista Afrikkaa, niin siellä työikäisten määrä kasvaa 800 miljoonalla vuoteen 2050 mennessä. Se on 5 kertaa Jenkkien työpaikat, se on 3,5 kertaa EUn plus Brittien työpaikat, siel on aivan valtavasti työttömiä ihmisiä. Siitä seuraa konflikteja, siitä myös seuraa se, että ei ruoka riitä, pitää kaataa metsät, laittaa peltoja, jotta saadaan syötävää ja ne metsät sattuu olemaan meidän hiilinielut. Se, mitä me tehdään täällä ilmastonmuutoksen hyväks, ei riitä. Vastuullisen sijoittamisen pitäis kehittyä ja kattoo pitkänäkösemmin, et mitä kaikkee sillä saadaan aikaan.
Ulriikka Myöhänen (00:09:28):
Kaisa, sul oli kommentti.
Kaisa Alavuotunki (00:09:30):
Tä on itse asias tosi hyvä, mä en oo yhtään eri mieltä et mitä tässä sanottiin. Että oikeestaan just vaikuttavuussijoittaminen liittyy muutokseen ja muutoksen ajamiseen, ja tietysti meidän kummankin taustaorganisaatiot toimii kehittyvillä markkinoilla ja vaikuttavuussijoittamista itsessään voi hyvin tehdä Suomessa, et se ei oo sidottu mihinkään tiettyyn markkinaan. Tääl on hyviä aihioita ja mahdollisuuksia vaikuttaa, mut meiän kummankin taustaorganisaatiot on miettiny sitä niin, että missä vaikutus olis mahdollisimman iso pääomalle. Se on juuri näin, kun mitä tässä sanottiin aikasemmin, että kehittyvillä markkinoilla on ensinnäkin pääomasta pulaa, eli me ollaan siellä hyvinkin lisäisiä, elikkä vaihtoehtoisia rahoituslähteitä on hyvin paljon vähemmän tarjolla ku kehittyneillä rahoitusmarkkinoilla, ja toisaalta haasteet on aivan eri mittaluokan haasteita, kun mitä me täällä nähdään, jolloin mahdollisuus vaikuttaa tietyllä x-määrällä euroja, tai mitä valuuttaa sijoitetaankin, on tosi paljon isompi. Elikkä maksimoidaan pääoman kykyä vaikuttaa näihin asioihin. Se on tosi tärkee näkökulma, toki nää markkinat, missä me toimitaan, on jossain määrin vieraita suomalaiselle rahalle, että se ei ole ihan helpoimpia maailmankolkkia myöskään.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:11:09):
Voitais keskustella seuraavaks siitä, että mihin tarkalleen ottaen nämä vaikuttavuussijoitukset kohdistuvat. Mitkä on konkreettisia esimerkkejä? Mitä nä sijoituksen kohteet voisivat olla?
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:11:20):
Suomestakin löytyy instrumentteja, joilla mainitsin jo pitkäaikaistyöttömien työllistyminen tai maahanmuuttajien työllistäminen vois olla tuote, joka tulis terveyteen, koulutukseen, kiertotalouteen, uusiutuvaan energiaan, näitä kaikkia löytyy länsimaista. Meidän kummankin fokus on kehittyvissä maissa, ja meidän yritys sijoittaa Ugandassa, Keniassa ja Somaliassa pieniin ja keskisuuriin yrityksiin, ja siellä löytyy kaikenlaisia yrityksiä. On somalialaista nahkafirmaa, joka yrittää tehdä asiat laadukkaasti ja luo vastuullisia työpaikkoja, on somalialaista jätskifirmaa, joka tekee paikallisista raaka-aineista jätskiä ja muut tuo ulkomailta. Tä käyttää kamelinmaitoo ja paikallisia hedelmiä. Eesimerkkejä riittää.
Kaisa Alavuotunki (00:12:24):
Tä on just näin, vaikee tietysti erottaa yhtä esimerkkiä, ehkä meilläkin ollaan lähetty fokussektoreita pohtimaan siitä näkökulmasta, et missä nimenomaan yritykset toimii, missä sektoreilla yrityksillä on mahdollisuus vaikuttaa, koska on toki olemassa sektoreita, joissa yritykset ei oo se päätoimija. Näitä on uusiutuvasta energiasta ja maataloudesta, metsätaloudesta rahoituslaitoksiin, ja nyt esimerkkinä haluisin ottaa meiän uusimman fokussektorin, joka on digitalisaatio, tai oikeestaan digitaalinen infra ja sen päälle rakentuvat palvelut. Tä on tosi mielenkiintonen ala siinä mielessä, että me voidaan hyvin todeta, kun katsotaan isoa kuvaa, että isol osalla maailman väestöstä on tosi huono tai ei oo ollenkaan pääsyä olennaisiin palveluihin, oli se sitten koulutus, terveydenhuolto, rahoituspalvelut ja niin edes päin. Digitalisaatio tarjoo ratkasuja moneen näistä asioista. Samanaikasesti meillä on kolme miljardii ihmistä, jotka ei oo edes internetin ääressä tällä hetkellä, joten siel on paljon tehtävää, semmosta, mihin yksityisen sektorin dynamiikka pystyy rakentamaan vastauksia, oli se sitten ihan kaapeleitten veto tai teletornien rakentaminen tai operaattorit, ja tän päälle rakentuvat palvelut, kuten vaikka logistiikan tehostaminen, mikä on iso haaste monella kehittyvällä markkinalla, yhdistetään toimijoita maanviljelystä kauppaan ja sitä kautta rakennetaan sekä tehokkaampaa logistiikkaa, lasketaan hintoja, tuotteet on laadukkaampia, pystytään varmistamaan ruokaturvaa sitä kautta. Se on oikeestaan vaikuttavuussijoittajan asiantuntemusta tunnistaa se, että missä sijoituksella tai missä yrityksillä on mahdollisuus vaikuttaa isompiin, tosi syväluotaaviin teemoihin. Toki yksittäinen yritys vaikuttaa vaan pieneen siivuun sitä teemaa, mutta pitää se konteksti tunnistaa ja ymmärtää niinsanottu muutosteoria, eli miten sen sijoituksen vaikutukset potentiaalisesti etenee.
Ulriikka Myöhänen (00:14:47):
Tässäkin on tullu jo ilmi tässä keskustelun alkupuolella, että vaikuttamissijoituksia tehdään myös kehittyvien markkinoiden ulkopuolella, että tä ei ole vain kehittyvien maiden juttu, mutta tässä keskustelussa keskitymme enemmän tähän suuntaan. Vielä haluisin kysyä sitä, että miten yleistä se ylipäätään on, että sijoittaja miettii, että mitä se oma sijoitus saa laajemmin aikaan? Onks tää semmonen trendi, joka on kasvanu viime vuosina, tai onks se aina ollu olemassa?
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:15:17):
Mä luulen, että se on aika uus ajatus, ja me ollaan ihmisiä, jotka yrittää puhua, että pitäisi ottaa. Samalla lailla kun kuluttamisessa pitää ottaa huomioon, ja toiset on valmiita maksaa isomman hinnan jostain laadukkaammasta, tai tuotteesta, joka tukee kehitysmaita, niin yhtä lailla sijoittamisessa voi ottaa hinnottelussa huomioon. Mutta tämä on vaikee aihe tä sijoittaminen, koska regulaatio, lainsäädäntö, ei oikeestaan yksityishenkilöiden lähelle tuo tätä vaikuttamissijoittamismahollisuutta, ja siitä varmaan jutellaan myöhemmin, mutta jos mä kerron omasta itsestäni, niin kyllähän mä oon, kun on ollu salkunhoitaja ja on ollu kiinnostunu pörssiosakkeista, niin itse en saa kicksejä enää siitä. Ja yleisesti tiedostan, että jos minä nyt indeksiin sijoitan, niin kyllä mä keskimäärin pahaa saan aikaan sillä, että jos sijottaisin osakemarkkinoille, niin mä haluaisin jollain pienellä osalla hyvittää sitä kuilua, mitä minä hyvin pärjäävien maiden ja köyhien maiden keskuudessa aiheutan.
Kaisa Alavuotunki (00:16:31):
Näin se on, ja niin kuin Jukka-Pekka puki sanoiks monen nyky-yksityissijoittajan ja institutionaalisen sijoittajanki sanoja tai ajatuksia, ja trendihän on ollut niin, että mitä nuoremmat sukupolvet tulevat sijoitusmarkkinoille, sitä enemmän näitä asioita ajatellaan. Se näkyy, jos ei puhuta yksityisen ihmisen sijoittamisesta, vaan ihan sijoitusvarallisuudesta, niin vuodesta 2015 lähtien Global Impact Investing Network on pitäny kirjaa vaikuttavuussijoittamisen sijoitusvarallisuudesta ja sen kasvusta, ja se on oikeestaan kaksinkertastunu joka vuosi, se on ihan hurja kasvuvauhti. Toki taitaa viimesenä vuotena olla vähän hidastunu (naurahdus) sattuneesta syystä, mut kasvanu silti. Vaikka se on yhä aika pieni ja tosi marginaalinen osa globaalia sijoitusvarallisuutta, niin se trendi on niin valtava, että käytännössä melkein jokainen itseään yhtään kunnioittava sijoittaja pohtii vähintään sitä mahdollisuutta, että miten tätä vaikuttavuussijoittamista vois tehdä. Se ei välttämättä oo helpoin ala hypätä kylmiltään, varsinkin jos tulee perinteisestä sijoitusmaailmasta, mut kyl tä sana on kaikkien huulilla. Se, että osaako kaikki lähteä siihen vielä mukaan, ni se on seuraavien vuosien tehtävämme.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:18:09):
Sanotaan, että Suomessa ollaan kyllä kovasti perässä tässä, tiedän muiden tutkineen Suomessa, mutta olemme Kirkon Ulkomaanapuna tutkineet meiän lahjottajien keskuudessa, että oisko kiinnostusta sijoittaa, ja kyllä sitä kiinnostusta olis. Ainut vaan, ettei oo oikeen tuotteita, mihin vois sijoittaa.
Kaisa Alavuotunki (00:18:31):
Se on totta, varmaan tällä hetkellä tuotteet kohdistetaan enemmän isommille ammattisijoittajille kuin yksittäisille lahjottajille. Kuluttajamarkkina ei ole siinä vielä kehittynyt kauheen vahvasti.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:18:48):
Mutta ammattisijoittajien kohdalla taas on sitten toinen haaste, että heillä on huolellisuusperiaate se, että pitää saada tuottoa. Vaikuttavuussijoittamisen voi jakaa osiin, on niitä vaikuttavia sijoituksia, joilla ei oo vaikutusta tuottoon, tai edelleen saadaan se suuri tuotto, mutta on myös suurempia ongelmia, joissa pitäis tyytyä alempaan tuottoon, ja jos ajattelee, mikä on salkunhoitajan tehtävä, niin se on tehdä tuottoa, rahallista tuottoa. On muutakin tuottoa, on sosiaalista tuottoo ja ympäristöllistä tuottoo, mutta sitä nyt ei vielä lasketa.
Kaisa Alavuotunki (00:19:33):
Tä on itse asias hyvä näkökulma vaikuttavuussijoittamisen spektrissä. On eri tyyppisiä sijoittajia, osalla on lähempänä nollatuottovaatimukset ja osalla ihan riskiä vastaava tuotto, ja me ollaan tuottovaatimusten näkökulmasta siinä päässä, mikä ajattelee, että tuotto-odotus on tärkee osa vaikuttavuussijoittamista kahdesta näkökulmasta. Eli me halutaan, että ne bisnesmallit, mihin me sijoitetaan, on pitkällä aikavälillä kestäviä, eli kannattavia sen jälkeenki, ku me ollaan poistuttu, niin pystyvät laajentumaan ja hankkimaan rahotusta. Tiedän, että Jukka-Pekankin organisaatio kattoo nimenomaan sitä, että bisnesmalli toimii ja pystyy maksamaan takasin rahotuksen määrätyllä hinnalla. Siitä näkökulmasta, että me pystytään houkuttelemaan mukaan ammattisijoittajia, niin tä on tosi hyvä pointti, minkä Jukka-Pekka nosti esiin, että tietysti sijottajilla on erilaiset tuotto-odotukset, mutta ne, jotka istuu isojen rahojen päällä, niin meidän pitää pystyä tarjoamaan sellasia vaikuttavuussijoittamisen tuotteita, jotka vastaa tuotto-odotuksiin, ja samalla tuottaa vaikuttavuutta. Meiän näkökulmasta me nähään, että se meidän kyky tarjota sellasta tuotetta mahdollistaa sen, että nä isot sijoitusvarallisuudet pystytään ohjaamaan näihin vaikuttaviin kohteisiin. Se on totta, että vaikka eläkesijoittajat, niin heillä on vastuu eläkerahojen säilyvyydestä ja tuottavuudesta, eli ei voi lähteä ihan mihin tahansa mukaan. Onneks tätä sijoittajakuntaa on hyvin erilaista, eli kaikkeen tähän nollatuotosta markkinaehtoiseen tuottoon, niin kaikkeen tähän riittää sijoittajia, kun oikein vain paketoidaan näitä tuotteita.
Ulriikka Myöhänen (00:21:46):
Oliko Jukka-Pekka sulla kommenttia vielä?
(pientä päällekkäinpuhumista)
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:21:47):
Mä halusin vielä esimerkkinä puhua kirkon rahoista, tai ylipäänsä kirkollisten toimijoiden, on ne sitten maailmalla islaminuskoisia tai mitä tahansa, mutta fate-based-instituutiot, niillähän on valtavasti rahaa. Mä oon yrittäny saada tämmösiä toimijoita mukaan. Okei, Suomessa sitten kirkon rahat, mihin ne sijoitetaan, et mikä on kirkon tehtävä? On kirkkolaki, joka sanoo, mikä on kirkon tehtävä, ja se on saada lähimmäisenrakkautta ja kaikkea hyvää aikaan, mutta sitten sijoitustoiminta on aika eriytetty. Että sijoitustoiminta, tehdään vaan tuottoa, jota käytetään diakoniatyöhön. Mun mielestä se ei oo optimaalinen ratkaisu, ja pitää kattoo laajemmin, että voiko diakoniatyötä tehdä jo siellä sijoitussalkussa. Itse oon mukana parissa sijoitusneuvostossa, jossa pyritään lähestyä vaikuttavuussijoittamista, ja tietty, kun ne tuottotavotteet on olemassa, niin niihin ei aina pystytä vastaamaan, mutta ehkä osa salkusta voidaan allokoida johonkin vaikuttavuuteen, että päästään jollain tavalla mukaan tähän maailmaan.
Ulriikka Myöhänen (00:23:18):
Tehäänkö tätä jo, vaikka kirkossa?
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:23:22):
Sanoisin, että kirkon eläkerahat pitää tehdä eläkesijoitusten määräysten mukaan, nehän tekee todella, ja on maassa ihan ykkösiä vastuullisessa sijoittamisessa, ja tekee myös vaikuttavuussijoituksia jossain määrin. Toivon, että tehdään enemmän, mutta itse istun Helsingin seurakuntien sijoitusneuvostossa, niin siellä on aloitettu jo allokaatio vaikuttavuussijottamiselle esimerkiksi.
Ulriikka Myöhänen (00:23:51):
Monenlaisia haasteita liittyy toistaiseksi vielä vaikuttavuussijoittamiseen, ja tässäkin on tullu jo esille esimerkiks tämä sijoittajien tuotto-odotus. Se on lähtökohtasta, että toivotaan, että niillä omilla sijoituksilla saatais mahollisimman paljon rahaa aikaseks. Sit myös, että vaikuttavuussijoittamisen tuotteita pitäis olla enemmän, että niitä ois kaikenlaisille sijoittajille tarjolla. Kenen pelikenttä tä tällä hetkellä on? Kuka sitä voi nykypäivänä tehdä, tätä vaikuttavuussijoittamista, ja kuka ei?
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:24:25):
Oon aika paljon askarrellu tän asian kanssa. EU-regulaatio ja Suomen paikallinen regulaatio määrittelee, mitä sijoittajille saa tarjota. Käytännössä yksityishenkilöt voi sijoittaa listattuihin osakkeisiin, tai rahastoihin, jotka sijoittaa listattuihin osakkeisiin tai korkoinstrumentteihin, johonkin, mihin tulee jatkuvasti hinta. Mutta tää, mitä me tehdään, menee vaihtoehtoissijoittamisen alle, jota ei saa näyttää yksityishenkilöille, paitsi jos niillä on merkittävä varallisuus. Se, että Kirkon Ulkomaanavun lahjottajat ois kiinnostunu sijoittamaan, niin sori, ei me voida tarjota teille mitään instrumenttia toistaseks. Jotain on tulossa liittyen palveluihin, mutta se tulee myöhemmin. Musta se on koomista, että ihmiset saa lahjottaa ja menettää rahansa hyvän puolesta antamalla sen pois, mutta ei saa ottaa riskiä rahojen menettämisestä sijottamalla johonkin hyvään. Jotain korjausliikettä sijottajansuojahaasteeseen pitäis saada Euroopan tasolla, mutta se on pitkä tie.
Kaisa Alavuotunki (00:25:55):
Itse asias yhdyn tohon problematiikkaan yksityishenkilön näkökulmasta, noita kanavia ei hirveesti ole, tai tuotteita, tällä hetkellä. Jos katsoo taas ammattisijoittajien tai rahastojen näkökulmasta, niin käytännössähän ei kukaan kiellä ketään ryhtymästä vaikuttavuussijoittajaks, päin vastoin se on ajan henki ja sitä pitää katsoa, mutta sanotaan, että aika paljon puhutaan siitä, että pitäis olla yhteisiä pelisääntöjä. Kun joku määrittäytyy, et nyt tehdään vaikuttavuussijoittamista, niin mitä se oikeesti tarkottaa? Mitkä periaatteet pitäis ohjata vaikuttavuussijoittamista, miten vaikuttavuudella ohjataan sijoituspäätöksiä, miten riskejä mitigoidaan, miten vaikuttavuutta mitataan, minkälaisia vastuullisia asioita tehdään esimerkiks ekstitoitaessa näistä hankkeista? Siinä on aika paljon osaamispääomaa, mitä pitää olla, että pystyisit olee uskottava vaikuttavuussijoitaja, mikä sulkee osittain pois. Sen mä halusin sanoo, kun Jukka-Pekka viittas regulaatioon ja EUhun, niin tähän on mielenkiintosta tä taksonomiakeskustelu, eli EUn luokittelu, ympäristöluokittelu, mikä se nyt on suomeks (naurahdus), niin sehän itse asias loppupeleissä on jossain määrin vaikuttavuussijoitamisen frame work, mikä on toki EU-markkinoille suunnattu ja varmaan meidän organisaatioista kumpikaan ei tällä hetkellä kuulu sen piiriin, mutta siellähän nimenomaan katsotaan sitä, jos on taksonomian mukasesti kaikkein korkeimmassa luokassa, niin katsotaan sitä, mihin sun sijoituksella kontribuoidaan, eli mikä on se vaikutus, joka sun sijoituksella saadaan aikaseks. Sit siellä on tämmösiä riskienmitigaatio do no harm-tyyppisiä periaatteita siinä samassa. Uskon, että tän tyyppinen regulaatio voi ohjata vaikuttavuussijoittamista enemmän harmonisoidumpaan suuntaan, että me puhutaan samoista asioista silloin, kun puhutaan vaikuttavuussijoittamisesta. Jollain tavalla myös vaaditaan todistusaineistoa. Jos nyt sanotaan, että me teemme vaikuttavuussijoittamista, että mitä se oikeesti pitää sisällään ja miten sitä tehdään ja miten me varmistetaan, että ollaan tosissaan liikkeellä, eikä tehdä päälleliimattua toimintaa.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:28:42):
Me haluttais tehdä semmosta vaikuttamissijoittamista, jossa mennään todella se impakti, vaikuttavuus edellä, ja tuotto on toisasiallinen. Ilman muuta rahat takasin ja pieni tuotto ois hyvä saada, mutta semmoseen me ei pystytä houkuttelemaan institutionaalisia sijottajia, paitsi säätiöitä, todella rikkaita yksityishenkilöitä ja säätiöitä, joilla on joku merkitys, johon istuu se, mitä me teemme. Mä oon erityisen kiinnostunu yksityishenkilöistä ja toistaseks se, minkä regulaatio sallii, on joukkorahotus. Joukkorahotuksella voi lahjottaa, mutta joukkorahotuksella voi myös sijoittaa yksittäisiin yrityksiin. Suomessa ei oo tämmöstä joukkorahotusalustaa, joka olis vaikuttavuussijottamiseen suunnattu, mutta maailmalta löytyy paljon tämmösiä. Jos käy netissä googlaamassa, niin sieltä löytyy joukkorahotus-platformeja, joiden kautta voi sijoittaa Afrikan pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. Nä on tyypillisesti lainamuotoisia, sieltä löytyy mikrorahotuksiin liittyviä instrumentteja. Esimerkiks Amerikasta löytyy Kiva, joka on keränny yli miljardin rahaa nollakorolla, ihmiset sijoittaa pieniä summia. Yksityishenkilöille tämmösiä pieniä lainoja, jotta ne saa omaa liiketoimintaansa, henkilökohtasta liiketoimintaansa pyöritettyä. Sitten on vähän isompien pk-yritysten käyttöön omanlaisia instrumentteja. Mutta kaikki ne on lainamuotosia, ja niistä saattaa saada 6 % tuottoa parhaimmissa tapauksissa ja siitä alaspäin, jos kaikki menee hyvin. Aina on tietysti riski, että rahat menetetään.
Ulriikka Myöhänen (00:31:06):
Kaisa, toit tässä äsken keskustelussa esiin sen, että ollakseen vaikuttavuussijoittaja pitää tietää aika monta asiaa, ja se on muutenkin tullu tässä esille. Pitää olla kartalla ja pitää pystyä selvittäa asioita, ja itsekin toimia läpinäkyvästi. Sen myötä aika usein nuo vaikuttavuussijoittajat on nimenomaan ammattisijoittajia. Mutta onko ammattisijoittajat kiinnostuneita tästä aihepiiristä?
Kaisa Alavuotunki (00:31:36):
Meiän kokemuksen mukaan on äärimmäisen kiinnostuneita, ja nimenomaan sillä ajatuksella, että jos pystytään tarjoamaan kohteita, missä tuotto vastaa odotuksia ja todistettavasti tuottaa vaikutuksia, niin se on äärimmäisen mielenkiintosta tällä hetkellä. Mun mielestä siitä hyvänä esimerkkinä on ihan pandemian alussa, meillä oli käynnissä OPn kanssa rahaston ensimmäinen sulkeminen oikeestaan, eli kerättiin suomalaisilta instikkasijottajilta rahastoon, OP Finnfund Global Impact Fundiin, sijotuksia. Tietysti hampaat kalisi, kun pandemia ehti alkaa, ennen kun first closing oli käsillä. Kuitenkin kävi niin, että odotukset ylittyi, ja me yli 100 miljoonaa, 135 miljoonaa lopulta kerättiin suomalaisilta ammattisijoittajilta tähän rahastoon. Nimenomaan ajatuksena se, että me ollaan siinä neuvonantajina, OP on rahastomanagerina, ja meiän verkoston kautta löydetään erilaisia sijotuskohteita ja tuotetaan vaikuttavuustietoa ja tietysti varmistetaan se, että mitigoidaan riskejä ja toimitaan sosiaalisesti ja ympäristön näkökulmasta vastuullisesti, samalla kun mahdollistetaan suomalaisille mukanaolo ratkaisemassa erilaisia, usein lokaaleja haasteita, jotka linkkiytyy vahvasti globaaleihin ongelmiin. Me nähdään, että kiinnostus on olemassa ja todella vahvasti kasvava.
Ulriikka Myöhänen (00:33:32):
Voisko siis sanoa, että tuottavuus ja vaikuttavuus kulkee käsi kädessä?
Kaisa Alavuotunki (00:33:37):
Meidän näkökulmasta kyllä, sillä on äärimmäisen tärkee linkki. Lähtökohtasesti sijotustoiminnan, ei voi sanoa ylivertaisuus, mutta hyvyys tämmösissä tilanteissa on nimenomaan se, että se lähtee ajatuksesta, että yritys on olemassa, ennen kuin me tullaan, me rahotetaan yrityksen esimerkiks laajentumista ja lähdetään sielt joskus pois, ja se yritys jatkaa olemassaoloa. Jos ei kannattavuus oo siellä kunnossa, elikkä jos ei ne pysty maksamaan rahotustaan takasin tuoton kera, niin sillon hyvin suurella todennäkösyydellä nää vaikutukset jää lyhytaikaiseksi, ja todennäkösesti yritys ajautuu taloudellisiin haasteisiin ja jossain vaiheessa lopettaa olemassaolonsa. Se, mistä me lähetään tekemään näitä hankkeita, se logiikka on se, että tottakai siellä on paljon riskejä, mutta lähtökohtasesti nämä yritykset on sellasia, jotka ovat kannattavia ja tuottoa tuottavia. Se tietysti houkuttelee ammattisijoittajakuntaa mukaan.
Ulriikka Myöhänen (00:34:50):
Mites Jukka-Pekka tuumaat tähän?
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:34:52):
Paljon ajatuksia. Ensimmäisenä tulee mieleen se, että pitää olla erilaisia toimijoita eri tasoilla. Finnfund tekee huomattavasti isompia sijoituksia kuin me, ja sillon kaikki hallinnon kustannukset on suhteellisesti pienempiä. Kun tekee sijoituksia, niin siihen liittyy aika iso kustannus, ja mitä pienempi se on, niin se on prosentuaalisesti suurempi. Markkinatuottoa voidaan tehdä isompien projektien kanssa, mutta jos halutaan tukea pienempiä yrityksiä oikeelle tielle, niin siinä on tyydyttävä vähän pienempiin tuottoihin. Jos ajattelee mitenkä vaikuttavuussijoittaminen on syntyny, niin se ehkä alunperin oli micro financea, mikrolainoja, ja jossain vaiheessa IT-firmat tajus, että tä mitä mekin tehdään on impaktia, ja yhtäkkiä sijottajat katsoo, että noi tekee impaktia ja noi tekee impaktia, mutta IT-puolelta saa paremman tuoton, niin se yhtäkkiä vähän pilasikin sen orastavan, hienon, uraa uurtavan työn. Normi syntyi, että vaikuttavuussijoittamisella pitää saada kuitenkin sama tuotto. Oon täysin samaa mieltä, että pitää olla vaikuttavuussijotusmahollisuuksia, joissa saadaan sama tuotto, mutta tarvitaan myös jotain muuta, jos me oikeesti halutaan ratkoa näitä ongelmia. Poliittisesti tahtotila on kova. Jos mennään EU-tasolle niin puhutaan kaikenlaisista sekarahotusmalleista, joissa pyritään pehmittämään sitä riskiä, jonka sijottajat ottaa. Että saatais houkuteltua sijottajat mukaan, jos joku muu kantaa suurimman riskin, esimerkiks EU. Meil ei oikeestaan oo vaihtoehtoja, kyl EU-tasolla ymmärretään, mitä riskejä esimerkiks Afrikkaan liittyy ja väestönkasvuun ja muuhun. Jotain on keksittävä, ja valitettavasti traditionaalinen kehitysapu on joutunut osin kärsimään siitä, että on leikattu traditionaalista kehitysapua, mutta kun se ei yksin riitä. Se on itsestäänselvä jo, kuilu on kasvanu liian isoks. Traditionaalinen kehitysapu on erittäin tärkeetä koulutuspuolella ja monella muulla alueella, ja sitä pitää jatkaa ja pystyä tekemään, mutta pitää saada myös yksityinen raha mukaan. Tähän on herätty liian myöhään.
Kaisa Alavuotunki (00:37:35):
En ole yhtään eri mieltä tästä siinä mielessä, että, no miten sen muotoilis, et on olemassa sektoreita, jotka toimii yksityisen sektorin dynamiikalla ja logiikalla, ja sillon mun mielestä sekarahotusta ja julkisen sektorin pehmentävää riskirahotusta ei tarvita. Sillon meillä on hyvä rooli olla siellä yksityisen sektorin rahotuksen ehdoilla. Toki sillonkin tarvitaan lisää rahotusta, elikkä se rahotus ei välttämättä ohjaudu aina kohteisiin, joissa se vaikuttavuus olis kaikkein suurin. Sit on olemassa isoja, globaaleja haasteita, tai alueellisia haasteita, esimerkiks ilmastonmuutokseen sopeutuminen, joka on fakta ja todellisuus esimerkiks monessa Afrikan maassa. Mitigaatio on tärkeetä, ja ilmastonmuutoksen torjuminen, mut ilmastonmuutos on jo tapahtumassa ja siihen sopeutumiseen tarvitaan vahvasti ja nopeesti rahotusta. Tässä on esimerkiks todella iso tilaus, niinkun tässä sanottiin, tämmöselle sekarahotukselle, elikkä sille, että on julkista rahotusta, joka bufferoi riskiä, jotta me pystytään kanavoimaan yksityistä rahotusta, ne tuotto-odotukset sinne markkinoille tai näitä ongelmia ratkasemaan. Liian iso riski ajaa pois riskiä kaihtavaa rahoitusta, elikkä sen riskin pehmentäminen on tosi tärkee juttu. EUlla on siihen muskeleita varattu, ja toivottavasti ohjautuu viisaasti ja järkevästi erityisesti ilmastoon liittyvien kysymysten ratkasemisessa. Mä uskon, et siellä tarvitaan kaikkien yhteisvoimia. Tohon, että minkälaisia rooleja meillä on kehityksen ohjaamisessa, niin mä oon henkilökohtasesti sitä mieltä, että millään yksittäisellä instrumentilla ei pystytä ratkasemaan kaikkia maailman ongelmia tietenkään, eikä edes pitämään kaikkia mukana. Meil on erilaisia haasteita ja erilaisia kohderyhmiä, joita pystytään tavottamaan erilaisten instrumenttien kautta. Yksityisen sektorin hyvyys on se, että se on skaalattavissa ja dynamiikaltaan itseään ruokkiva, kun löydetään hyviä bisnesmalleja, mut kansalaisjärjestöjen toiminta on hirveen tärkeetä kaikkein haavoittuvimpien ryhmien mukana pitämisessä, ja yhteistoiminta näitten kahden välillä. Sitten tulee valtion rooliin, mikä se on, ja regulaatioon ja muuhun, minkä pitäis tukea tätä kaikkea. Siin on myös kahdenvälisellä toiminnalla Suomen mukana olossa niissä puheissa, oli se sitten koulutussektori, terveyssektori, niin on valtavan iso rooli. Yhteen hiileen puhaltaminen ja omien vahvuuksien näkeminen ja toisten vahvuuksien tukeminen on älyttömän tärkeetä.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:40:56):
Mun mielestä pitäis olla enemmän semi-toimijoita, jotka- Sanoit että kansalaisjärjestöt on tärkeitä, olen samaa mieltä ja olemme kansalaisjärjestön omistama. Musta se on hienoa, että Kirkon Ulkomaanapu on uskaltanu lähtee tämmöseen, ja me ollaan itse asiassa maailmassa aika (tauko) aika poikkeuksellinenkin toimija. On vastaavia tarinoita ja itsekin ollaan seurattu yhtä hollantilaista, vastaavaa toimijaa, mutta Kirkon Ulkomaanapu, joka toimii hauraissa maissa, on omaa luokkaansa. Mennään paikkoihin, niinku Somaliaan. Semmosia toimijoita tarvitaan, sitä, että lähestytään toisiamme, kansalaisjärjestökenttä ja yrityskenttä ja valtio ymmärtää, kuinka me parhaiten pystytään yhdessä ratkomaan näitä asioita. Esimerkiks Kirkon Ulkomaanapu, kun meillä on valtava määrä työntekijöitä ja perusverkostoa kohdemaissa, niin sen päälle on helppo rakentaa toisenlaista osaamista. Finnfund on kuitenkin aika eurooppalainen toimija, niin sieltä pystyy tekemään isompia projekteja, mutta meillä on etuna se, että me ollaan paikan päällä ja voidaan työstää vähän tehokkaammin, vähän edullisemmin pienempiä projekteja. Halusin mainita, kun ilmastonmuutoksen mainitsin, niin kaikki huomaa ilmastonmuutoksen, mutta sitten on kaikkia muita riskejä, että syökö ilmastonmuutos liikaakin resursseja? Ei varmasti, mutta on hyvä muistaa, että on muitakin ongelmia, jotka liittyy siihen. Edelleen, jos ei me ratkasta Afrikan ongelmia niin ne metsät ja keuhkot tuhotaan. Sillä tavalla ilmastonmuutos on ehkä se tärkein tällä hetkellä, jonka kaikki ymmärtää, ja sitä kautta kannattaa ajatella muitakin planetaarisia haasteita.
Kaisa Alavuotunki (00:43:02):
Toi on hyvä kysymys, kun puhutaan oikeudenmukasesta siirtymästä ja muusta, et missä esimerkiks ilmastonmuutoksen torjuntaa pitäisi tehdä, kuinka paljon meiän täytyy rajottaa vaikka Afrikan maiden teollisuuden kasvua ja päästöjä, koska kaikkien pitää olla net zero-polulla ja Pariisin sopimuksen mukaisia tässä seuraavien vuosikymmenien aikana. Tietysti kaikki me rahotuslaitokset ollaan sitouduttu tähän ajatukseen, mut siin nousee se ristiriita, että sieltä hyvin marginaalinen osuus meiän päästöistä tällä hetkellä tulee ja taas valtava tarve kehitykselle, et miten me taataan se, että kehitys on vihreän talouden mukaista mutta oikeudenmukaista siinä mielessä, että ei estetä kehittymistä sen takia, että me täällä ei kyetä päästövähennyksiin, missä meillä kuitenkin teknologia ja muu on olemassa. Sit tosta lokalisuudesta, niin mä luulen et se on just järjestöpuolelta, ja esimerkiks Quan(?)-verkostot on todella asiantuntevat ja laajat, ja se on mun mielest upeeta et te ootte pystyny rakentaa siihen päälle sijoitustoimintaa. Niin kuin sä sanoit, niin se ei oo välttämättä täysin erillistä asiantuntemusta, mitä paikallisissa hankkeissa tarvitaan, ja sen takia esimerkiks meilläkin yrittäjät on paikallisia, vaikka me ollaan eurooppalainen rahoittaja. Kaikki yritysaihiot syntyy paikallisesti, mut aika moni meiän yhtiöistä tekee paikallisten järjestöjen kanssa yhteistyötä just siitä syystä, että järjestöillä on esimerkiks sosiaalista pääomaa ja yhteisön tuntemusta ja kykyä luoda vaikka, jos puhutaan viljelymenetelmistä, tän tyyppisistä asioista, niin kykyä kouluttaa ja olla tukena paikallisyhteisöjen kanssa eri tavalla kuin yksittäisellä yrittäjällä, joka bisnesmalliansa rakentaa. Eli yhteistyö on äärimmäisen tärkeetä kaikissa hankkeissa.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:45:34):
Tässä vaiheessa keskustelua voitas siirtyä katsomaan tulevaisuutta. Mitä ratkasuja meillä on olemassa, miltä tulevaisuus vois näyttää, ja mikä vaikuttavuussijoittamisen rooli siinä tulevaisuudessa vois olla? Puheissa on usein tuotu jo esin se, että yhteistyö on valttia, tarvitaan sijoittajia, tarvitaan yksityistä rahaa, tarvitaan valtiot mukaan, tarvitaan järjestöt mukaan näihin talkoisiin. Jos puhutaan vielä sijoituksista, niin miten konkreettisesti vaikuttavuussijoitukset voisivat vaikuttaa globaalisti? Minkälaisia ongelmia niillä voitais ratkasta?
Kaisa Alavuotunki (00:46:15):
(naurahtaen) Kumpi alottaa?
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:46:16):
(nauraa) Alota sinä.
(yhteistä naurua)
Kaisa Alavuotunki (00:46:18):
You name it. Mikä vaan globaali ongelma, niin siihen löytyy jonkinnäkönen tulokulma yksityisen sektorin toiminnasta, ja toisaalta siihen liittyy jokin rahotusmahdollisuus tai -haaste. Miten me nähään se, kun toimitaan kehittyvillä markkinoilla, niin lähtökohtaisesti ylipäänsä rahoituksen tarve on valtava, ei, vaan massiivinen. Mitä nyt on nää kestävän kehityksen laskennalliset rahoitusvajeet, kun ne liikkuu, mikäs se on suomeksi, biljoonissa. (naurahdus) Ylipäätänsä, kun löydetään sellasia yhtiöitä ja yrityksiä, jotka toiminnallaan ratkasee, oli se sitten yksinkertaisesti työllistyminen, työpaikat, se on todella simppeliä ja jopa liiankin simppeli ajatus siitä, että mikä voi yrityksen vaikutus olla, mutta vastuullisten, hyvien työpaikkojen luominen on yksittäisenä asiana aivan valtavana iso kehitysasia. Jos kysytään afrikkalaisilta itseltään, niinku afrobarometreissä kysytään, että mikä teidän mielestä on kestävän kehityksen haasteista isoin, niin työpaikat on numero yksi. Tietysti kaikki muu, kun puhutaan ruuan tuotannosta tai, ilmastonmuutosta ollaan tässä sivuttu moneen kertaa, tasa-arvokysymykset on iso juttu siinä, että mihin voidaan myös yksityisen sektorin toimesta puuttua. Se ei varmasti ole ainut ratkasu, mutta se, että on tasa-arvoisia työpaikkoja, yhdenvertaisia mahdollisuuksia, roolimalleja, jotka johtavat yrityksiä tai ovat päättävissä asemissa. Niin päin voisi sanoa, että (nauraen) kerro mulle ongelma , niin voidaan miettiä, että miten niitä vois lähteä ratkasemaan. Niitähän yrittäjät eri maissa ja kaupungeissa ja kylissä miettivät, koska yrityksen toimintalogiikkahan usein nimenomaan perustuu siihen, että ruvetaan ratkasemaan jotain puuttuvaa. Sitten taas meidän vaikuttavuussijottajien toimintalogiikka liittyy siihen, että me niistä yrityksistä, jotka on syntyny, niin mietitään, et mikä näistä vastaa semmosiin haasteisiin, mitä me koetaan tärkeinä.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:48:53):
Nyt me taas puhutaan paljon kehittyvien maiden jutuista, mutta totta kai vaikuttavussijoittamisella voidaan ratkaista kiertotalouteen liittyviä asioita, ja koulutukseen ja terveyteen ja edistää kaikenlaisia innovaatioita, jotka on maapallolle eduks. Meidän molempien työ keskittyy paljon jo syntyneen kuilun ympärille, ja kuinka saatais jälkeenjääneitä mukaan. Jälkeenjääneisyyttä voi katsoa myös Suomen tasolla, että on kuntia, jotka menettää asukkaita ja yritetään elinvoimittaa näitä alueita ja valtio kerää Helsingiltä paljon rahaa ja siirtää sitä haja-asutuskuntiin. Sillä tavalla saadaan sinne viedä uusia investointeja ja elinkeinoja. Tätä samaa pitäis tehdä koko maailman alueella, että pitäis kerätä rahaa rikkaista maista, jota siirrettäisiin kehitysmaihin, jotta sinne syntyis investointeja. Sitähän tehdään, mutta Suomen sisäinen rahaliikenne on prosentuaalisesti isompaa kuin joku kehitysapu tai mistä me nyt puhutaan. Paljon isompia paukkuja tarvittais. Nyt on pakko sanoa, että Suomessa on paljon omia haasteita, ja mä ymmärrän, että kaikki ei ymmärrä tätä, mutta (huokaus) jos osaisin piirtää niin piistäisin semmosen, onko se nyt pilakuva, jossa on ufo maapallon ulkopuolella, tämmösiä inspektoreita, jotka antaa maapallolle luottoluokitusta, ja kyllä ne todella huono luokituksen antais just sen takia, että eihän tää maapallo tuu 50, 100 vuoden päästä voimaan hyvin. Jos mä juttelen jonkun, on se sitten maailmanpankki tai Euroopan uudelleenrakentamis, kehityspankki tai joku muu, niil on oma luottoluokitus, AAA. Voimme kyllä tehdä jotain Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, kunhan meidän luottoluokitus ei vaarannu, mutta pitää mennä tarpeeks kauas. Suomessa voi kattoo haja-asutusalueita, sitä voidaan auttaa, mutta jonkun pitää kattoa tätä kuilua. Ehkä meillä on sit jonain päivänä sijottajia ulkoavaruudesta.
(yhteistä naurua)
Ulriikka Myöhänen (00:51:34):
(nauraen) Niitä odotellessa.
(yhteistä naurua)
Ulriikka Myöhänen (00:51:37):
Yksityisen henkilön perus tavan tallaajan on vaikea aloittaa vaikuttavuussijoittaminen ihan tyhjistä, ja perinteiset sijoittajat hakee enemmän tuottoa. Entäpä ne, joilla on ihan hirveästi rahaa? Oisko heistä ratkaisuksi näihin maailman ongelmiin vaikuttavuussijoittamisen myötä?
Kaisa Alavuotunki (00:51:58):
Ei varmaan yksinään ratkaisuks, mutta totta kai näyttämällä hyvää esimerkkiä. Näitä yksilöitä tietysti jo on, jotka osan tai ison osan omaisuudestaan jonkinnäköseen tavoitteelliseen sijoitustoimintaan pistää. Toki uskon, että se tulee jopa kasvamaan vielä huomattavasti just siitä syystä, että kuitenkin vaikuttavuus ja sijoittaminen, eli tuottovaatimuksen, kun ne ei oo toisiaan poissulkevia, niin varmasti hyvän tekeminen rahoituksen kautta tai sijoittamisen kautta muuttuu houkuttelevammaks koko ajan, koska se on megatrendi, joka nousee. Me keski-ikäistyvät olemme tässä nähneet sen nousun, mutta se selkeesti näkyy mielipidemittauksissa ja tutkimuksissa, kun tehään, niin milleniumit tulee ja ovat tulleet ja varmasti vaikuttaa koko kenttään hyvin vahvasti. Eli ajatus siitä, että rahalla voi tehdä positiivisia vaikutuksia varmasti tulee lähtökohtaiseks ajatukseks sijoitusmaailmaankin, vaikka perinteinen tuottolähestymistapa todennäkösesti pysyy siellä mukana vielä. Kyl mä nään, että tä trendi ei ole missään nimessä vielä päässyt alkuun.
Ulriikka Myöhänen (00:53:40):
Taannoin meillä oli esimerkkinä Elon Muskin keissi, jossa Maailman ruokaohjelma arvioi, että muutama prosentti hänen omaisuudestaan auttaisi poistamaan nälänhädän ja herra Muskhan lupasi, että hän voi tämän tehdä, jos hän saa siihen pitävät perusteet, että näin todella sitten käy. Ei oo tainnu vielä kuulua.
Kaisa Alavuotunki (00:54:01):
Se ei tainnu olla vaikuttavuussijottamista, et se oli enemmän Maailman ruokaohjelman ohjelmien rahottamista, mutta… (yhteinen naurahdus) Mutta eihän nä sulje pois toisiaan, että voi saman aikaisesti kehitysaputyyppistä rahotusta tai tämmöst hyväntekeväisyyttä, ja sijoittaa myöskin. Jokaisella on mahdollisuus valita näitäkin ratkasuja.
Ulriikka Myöhänen (00:54:26):
Jos puhutaan ihan vaikuttavuussijoittamisesta, niin miljonääreillä ois varmaan kykyä ottaa alkuvaiheen riskiä, vai mitä tuumaat?
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:54:34):
Kyllä, ja Elon Muskinkin tapauksessa mekin oltiin, meinattiin ottaa Maailman ruokajärjestöön yhteyttä, että meillä on ajatuksia. Mun mielestä se liittyy vaikuttamissijoittamiseen, koska ei mitään muuta tapaa oo ratkasta, tai ehkä yksittäistä ratkasua, mutta mun mielestä vaikuttamissijoittaminen tarvitaan työkalu- siihen ratkasupankkiin.
Kaisa Alavuotunki (00:54:54):
(pieni päällekkäin puhuminen) Toki, toki.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:54:55):
Se, mitä World Food Program vastas, niin ne oli jokseenkin ala-arvosia.
Kaisa Alavuotunki (00:54:59):
Se oli jokseenkin mun pointti, et se ei ehkä ollu (naurahdus) ei ollu- olisi vaatinut tasokkaamman vastauksen tähän–
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:55:09):
Totta.
Kaisa Alavuotunki (00:55:10):
Sikäli hauskaan heittoon kylläkin.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:55:13):
Mua pelottaa se ahneus, mikä rahaan liittyy, et aina yritetään tehdä enemmän rahaa. Mä oletan, että superrikkaat jossain vaiheessa huomaa, että ei niitä enää arvosteta, jos ne ei tee vastuullisia asioita rahoillaan. Raha tuo valtaa, mutta se tuo myös vastuuta. Jos nyt katsotaan taaksepäin, niin valitettavasti ne, jotka on pörssissä rahaa, tuottoo tehny, niin on ne vastuussa paljosta hyvästä, mutta myös vastuussa esimerkiksi kuilun syntymisestä omalla tavallaan. Mä haluaisin sanoa, että monet vanhemmat haluaa antaa mahdollisimman suuren perinnön lapsille, mutta toivoisin, että lapset ei välttämättä tulevaisuudessa haluais sitä. Tai mun mielestä lapset on vastuuttomia, jos ne haluaa, että niiden vanhemmat maksimoi tulevaa perintöä. Mä oon sanonu omille vanhemmilleni, että älkää yrittäkö maksimoida perintöä, vaan tehkää vastuullisia asioita kulutuksessa ja sijoittamisessa. Itse ajattelen myös, että kun mun lapset tulee teini-ikään, niin mul on paljon helpompaa, jos mä teen jotain merkityksellistä rahoillani tai ammatillisesti, enkä ajattele parasta mahollista tuottoa.
Ulriikka Myöhänen (00:56:41):
Niin, nykypäivän nuoria vastuulliset valinnat ja vaikuttamismahdollisuudet omalla rahalla kiinnostavat erityisen paljon. Ihan viimesenä kysymyksenä tähän keskusteluun ja lyhyillä vastauksilla. Mihin suuntaan tämä nuori sukupolvi voi tulevaisuudessa viedä meiän sijoitusmaailmaa, Kaisa?
Kaisa Alavuotunki (00:57:00):
Nuori sukupolvi varmasti vie meidän sijoitusmaailmaa juuri vaikuttavampaan suuntaan, et merkit on näkyvissä ja oikeen hyvällä tavalla siinä mielessä, että halutaan vaikutuksia, mutta mahdollisesti niitä tuottoja, ja ehkä etsitään sitä, mistä voi kumpaakin saada.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:57:21):
Mä uskon siihen kanssa, mutta sitä regulaatioo pitää muuttaa, niin vaikuttamissijoitusmahdollisuuksia pystytään tarjoomaan jo varhasessa vaiheessa ennen kun ne on super rikkaita.
(musiikki alkaa)
Ulriikka Myöhänen (00:57:34):
Kyllä. Hyvä. Tähän viestiin on hyvä lopettaa tämä keskustelu. Tässä oli tämän kertainen Tekoja-podcast, lämmin kiitos tästä kiinnostavasta keskustelusta Kaisa Alavuotunki ja Jukka-Pekka Kärkkäinen. Ensi kerralla olemme uusien aiheiden äärellä, moimoi.
(musiikkia)
Miehen ääni (00:57:53):
Mut se asia, mitä meidän pitäis ymmärtää on se, että millä tavalla me toimitaan ihmisten kanssa. Toimitaanko niin, että me puhumme heistä ja annamme heille avustusta, vai puhummeko heidän kanssa ja jaamme sitä vastuuta?
Ulriikka Myöhänen (00:58:13):
Ensi jaksossa keskustelemme kansainvälisen avustustyön hiteistä ja hudeista. Tervetuloa mukaan.
Tekoja: Ilmastonmuutos haastaa maailman ruokajärjestelmiä uskovat Luonnonvarakeskuksen tutkimuspäällikkö Mila Sell ja BIOS-tutkija Ville Lähde
Ruoantuotanto on rajusti muuttuvan ilmaston vuoksi ennennäkemättömien haasteiden edessä. Mitä siitä seuraa? Tekoja on Kirkon Ulkomaanavun uusi podcast-sarja, joka kysyy tärkeimmät kysymykset tämän päivän polttavimmista globaaleista aiheista.
KÖYHYYS, KUIVUUS, rankkasateet ja satoa tuhoavat heinäsirkkaparvet: ruoantuotanto on nyt ennennäkemättömien haasteiden edessä. Muuttuva ilmasto lisää sään ääri-ilmiöitä, kuten rankkasateita ja pitkiä kuivuusjaksoja. Tästä esimerkkinä käy Itä-Afrikkaa parhaillaan koetteleva pahin kuivuus 70 vuoteen, joka uhkaa synnyttää varsinaisen nälänhädän Afrikan sarveen.
Myös Ukrainan sota on vaikuttanut globaalisti esimerkiksi vehnän maailmanmarkkinahintoihin ja synnyttänyt myös kaukana Itä-Afrikassa ihmisten elämään vaikuttavan rahan arvoa heikentävän inflaation. Muutokset näkyvät myös tavallisten ihmisten ruokapöydissä, erityisesti kehittyvissä maissa. Niukat sadot ja epävarmuus ruuansaannista aiheuttavat myös konflikteja ja ilmastopakolaisuutta.
Mitä tarkoittavat ruokaturva ja ruokajärjestelmä?
Ruokajärjestelmä-käsitettä voi BIOS-tutkimusyksikön tutkijan Ville Lähteen mukaan lähestyä hedelmällisesti kahdesta suunnasta. Yhtäältä tarkastellaan ruoan matkaa tuotannosta kauppaan, jalostukseen, kulutukseen, kotitalouksiin ja aina jätteisiin asti.
”Joissain tarkasteluissa otetaan huomioon myös ruoan terveysvaikutukset ja välittömiä ympäristövaikutuksia. Se on ikään kuin verkostomalli, jossa kaikki toimijat ja niiden väliset vaikutussuhteet yritetään nostaa esiin”, hän sanoo.
Omassa työssään Lähdettä on kiinnostanut täydentää ruokajärjestelmän analyysinäkökulmaa.
”Se on vähän kuin ruumiinavaus, että otetaan palaset laboratoriopöydälle”, hän sanoo.
Maailmassa on tietysti lukemattomia ruokajärjestelmiä eri maissa. Niiden rakenteet ovat Lähteen mukaan hyvin erilaisia. Ketjuja pellolta pöytään voivat olla hyvinkin suoria tai ne voivat olla todella monimutkaisia, logististen järjestelmien ja suurten yritysten välittämiä. Ketjuihin voi liittyä myös vahvaa globaalia eriarvoisuutta. Lähde tarkasteleekin esimerkiksi sitä, keitä kaikkia alalla toimii, mutta myös vallan ja oikeudenmukaisuuden näkökulmia.
Ville Lähde haluaa avata aina ruokaturvan käsitettä.
”Suomessa ruokaturvasta puhutaan usein vähän täkäläisestä kapeasta perspektiivistä ja kansallisen omavaraisuuden tai kriisivalmiuden näkökulmasta. Kansainvälisessä, esimerkiksi YK:n ja kehitysjärjestöjen keskustelussa ruokaturvalla kuitenkin tarkoitetaan käytännössä oikeestaan ihmisyksilön näkökulmaa eli sitä, onko ruokaa olemassa, onko ruoan äärelle pääsyä, pystyykö ruokaa hyödyntämään turvallisesti ja terveellisesti, onko sähköä tai polttoainetta sen kypsentämiseen, onko ruoka puhdasta ja niin edelleen.”
Tarkastelun alla voi olla myös se, ovatko ruoan olemassaolo, saanti ja hyödyntäminen vakaalla pohjalla ja ovatko ne kunnossa yhden kuukauden vuodessa vai läpi vuoden?
”Eli nähdäänkö nälkää osa vuodesta vai koko vuosi”, Lähde selittää.
Lisäksi ruokaturvaa voidaan tarkastella ruokasuvereniteetin tai valtaistumisen näkäkulmista.
Nälkä ajaa pakolaiseksi
Nälkä synnyttää konflikteja ja saa aikaan muuttoliikkeitä. Missä mennään ja mikä neuvoksi? Tekoja-studiossa oli alkuvuonna 2022 Ville Lähteen lisäksi myös Luonnonvarakeskuksen tutkimuspäällikkö Mila Sell.
Tekoja-podcastin juontaa Kirkon Ulkomaanavun viestinnänasiantuntija Ulriikka Myöhänen.
Muuttuva ilmasto lisää sään ääri-ilmiöitä, kuten rankkasateita ja pitkiä kuivuusjaksoja. Muutokset näkyvät myös tavallisten ihmisten ruokapöydissä, erityisesti kehittyvissä maissa. Niukat sadot ja epävarmuus ruuansaannista aiheuttavat myös konflikteja ja ilmastopakolaisuutta. Tämä on Tekoja-podcast, tervetuloa kuuntelemaan. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen, ja tänään studiossa kanssani on kaksi huippututkijaa, Luonnonvarakeskuksen tutkimuspäällikkö Mila Sell ja Bios-tutkimusyksikön tutkija Ville Lähde. Lämpimästi tervetuloa mukaan keskusteluun.
Mila Sell [00:00:37]:
Kiitos.
Ville Lähde [00:00:37]:
Kiitos.
Ulriikka Myöhänen [00:00:39]:
Mila, sinä olet vastikään palannut Itä-Afrikasta Suomeen ja olet siellä tehnyt töitä Healthy Food Africa -projektin parissa. Kerrotko vähän kuulumisia sieltä kentältä, mikä tuossa projektissa on ideana?
Mila Sell [00:00:51]:
Se on tämmönen aika laaja EUn rahoittama Horizon 2020-projekti, joka tarkottaa et aina toimitaan monessa maassa ja monien eri toimijoiden kanssa. Siellä on tutkijoita, siin on tutkimusaspekti, mutta paljon kans ruohonjuuritason toimintaa. Tässä on koronan takia ollu vähän erilainen aloitus tälle hankkeelle, se alko jo kesäkuussa 2020 ja nyt mä pääsen ekan kerran sinne ihan paikan päälle. Näkemään, et mitä siellä on tapahtunu ja tapahtumassa, ja tutustumassa käytännössä ihmisten kanssa. Ja olihan se — se oli todella hyödyllistä ja myöskin tosi kiva nähdä et kyllähän siellä on, vaikka on ollu vaan virtuaalikokouksia, niin siellä on asioita jo tapahtunut ja aktiviteettia menossa.
Ulriikka Myöhänen [00:01:43]:
Mitä siel käytännössä tehdään siis?
Mila Sell [00:01:45]:
No, käytännössä tämä on aika laaja hanke, jossa käsitellään ruokajärjestelmää kokonaisuudessaan, mutta näissä eri maissa on sitten erilaisia paikallisia hankkeita, missä ne paikalliset toimijat on oikeestaan identifioineet et mitkä on ne heidän kannalta olennaiset asiat, et hanke kokonaisuudessaan kattaa koko ruokajärjestelmää, eli lähtien siitä tuotannosta kuluttajiin asti, mutta sitten esimerkiksi, nyt mä kävin siis Ugandassa ja Keniassa, ja muun muassa Ugandassa on tää Quan koordinoima, tai siellä paikallisesti vetämä hanke Rwamwanjan pakolaisalueella. Ja siellä yritetään tukea pakolaisia ja myös sen host communityn ihmisiä, parantaa paikallisia viljelymenetelmiä ja kaikkea siihen liittyen.
Ulriikka Myöhänen [00:02:41]:
Kuulostaa tosi kiinnostavalta. Tässä keskustelussa, ja tässä sunkin ensimmäisessä puheenvuorossa nousi jo yksi käsite esiin, niin voitais ottaa käsitteet nyt heti pöytään. Tärkeitä varmaan tässä keskustelussa ovat nämä ruokajärjestelmän ja ruokaturvan käsite. Pystyisitkö lyhyesti tiivistämään, mitä nuo tarkoittavat, Ville Lähde?
Ville Lähde [00:03:01]:
Ruokajärjestelmä-käsitettä voi lähestyä musta hedelmällisesti kahdesta suunnasta. Yhtäältä se on semmonen kun Mila viittasikin, että tarkastellaan ruuan matkaa tuotannosta kauppaan, jalostukseen, kulutukseen, kotitalouksiin, jätteisiin asti. Joissain tarkasteluissa otetaan huomioon sit myös terveysvaikutukset, välittömiä ympäristövaikutuksia, se on ikään kuin verkostomalli, jossa kaikki toimijat yritetään nostaa esiin ja niiden väliset vaikutussuhteet. Mä oon ite omassa työssä ollu kauheen kiinnostunut täydentämään systeemin analyysinäkökulmaa, se on vähän kuin ruumiinavausta, että otetaan palaset laboratioriopöydälle, niin semmosella kuvalla, että tän rinnalla on tietysti lukemattomia ruokajärjestelmiä eri maissa, joiden rakenne on kauheen erilainen. Et ne voi olla hyvin suoriakin ketjuja pellolta pöytään, tai ne voi olla todella monimutkaisia, tämmösten logististen järjestelmien, suurten yritysten välittämiä. Tietysti nää aika pienet isot paikalliset ja globaalit nivoutuu vielä toisiinsa, jolloin siihen liittyy vahvaa globaalia eriarvoisuutta esimerkiksi. Niinkuin omaisuuden ja ympäristövaikutusten, terveysvaikutusten eriarvoisuutta, ja näitä pitäis pystyy kattoo rinnakkain. Yhtäältä sitä analyyttistä näkökulmaa, et keitä kaikkia täällä toimii, ja sit toisaalta tätä vallan, oikeudenmukaisuuden näkökulmaa. No sit ruokaturva, se on tärkee käsite avata aina, koska Suomessa siitä puhutaan usein vähän täkäläisestä, kapeasta perspektiivistä, et sit puhutaan lähinnä kansallisen omavaraisuuden tai kriisivalmiuden näkökulmasta, mut kansainvälisessä, niinku YKn, kehitysjärjestöjen keskustelussa sillä tarkotetaan käytännössä oikeestaan ihmisyksilön näkökulmasta. Sitä, että onko ruokaa olemassa, onko sen ruuan äärelle pääsyä, pystyykö sitä ruokaa hyödyntämään turvallisesti ja terveellisesti, eli onko sähköä tai polttoainetta sen kypsentämiseen, onko se puhdasta, niin edelleen. Ja sitten onko nää kaikki kolme muuta pilaria, tää ruuan olemassaolo, sen saanti, sen hyödyntäminen, onko ne vakaalla pohjalla. Onko ne kunnossa yhden kuukauden vuodesta, vai kaksi vai kolme vai läpi vuoden? Eli nähdäänkö nälkää osa vuodesta, esimerkiksi. Ja siihen on tutkimuskeskusteluissa jotkut halunnu tuoda näiden neljän pilarin rinnalle myös viidettä ja kuudetta pilaria, tämmöstä ruokasuvereniteetin tai valtaistumisen pilaria, eli onko ruuan tuottajilla kontrolli siihen omaan tuotantoonsa ja tuotantovälineisiinsä, vai onko he eriarvoisten ketjujen armoilla. Ja sitten musta vähän keinotekosesti siihen on yritetty ympätä vielä ympäristökestävyys, joka musta kannattaa lähestyy vähän eri välineillä, mut se on elävä käsitteistö, jota musta ei kannata käyttää puhumaan Suomen ruokaturvasta tai Namibian ruokaturvasta tai Yhdysvaltain ruokaturvasta, se on nimenomaan yksilöiden ja yhteisöjen kokemuksen, köyhyyden, nälän, turvattomuuden perspektiiviä avaava käsite.
Mila Sell [00:06:50]:
Toi on mun mielest mielenkiintosta, koska mä koen kans, että joskus yli kymmenen vuotta sitten, kun myöskin kehittyviin maihin suunniteltiin hankkeita, niin puhuttiin hirveesti ruokaturvasta. Kaikki oli ruokaturvaa, ruokaturvaa. Mun mielestä sitä käytetään enää aika vähän, tai se on joku pieni osa, koska nimenomaan nähdään sitä kokonaisuutta, just sitä verkostoa, mitä liittyy tähän koko ruokajärjestelmään. Ei pelkästään ruokaturvaa, vähän turhaa melkein katsoa, jos ei nää sitä osana kokonaisuutta, koska just nää mitä Ville sanoit, niin niitähän pitää turvata, ja ne on kaikki riippuvaisia siitä koko verkostosta.
Ville Lähde [00:07:29]:
Mä lisään tohon vielä et yks syy minkä takia myös, kaks rinnakkaisprosessia, jonka takia sen sanan käyttö on vähentynyt, et sitten monet esmes köyhemmän etelän maatalousaktiivit on kokeneet, että tätä termiä on käytetty vähän passiivisessa mielessä, et he on nälän ja turvattomuuden kohteita, ja he on halunnu korostaa tätä ruokasuvereniteettiä, tämmösiä heidän omaa aktiivisuuttaan, poliittista toimijuuttaan korostavana terminä. Tä on leimallinen piirre näissä kansainvälisissä keskusteluissa, millään sanalla ei oo vakiintuneita merkityksiä vaan käydään koko ajan myös kamppailua siitä, et kenellä on puhevaltaa, ja nää sanat on kanavia sen määrittelykamppailun käymiseen.
Ulriikka Myöhänen [00:08:19]:
Aivan. Muuttuva ilmasto on jo pitkän aikaa haastanut ruuan tuotantoa ympäri maailman, ja viime vuosina riesana ollu muun muassa koronapandemia ja tuolla Itä-Afrikan suunnalla esimerkiksi heinäsirkkaparvet, jotka ovat tuhonneet satoja. Millaisten haasteiden edessä ruuan tuotanto on nykypäivänä? Mila, haluaisitko alottaa?
Mila Sell [00:08:39]:
Kuten sanoit niin niitä haasteita on tosi paljon. Ja jos nyt puhutaan nimen omaan Afrikasta, esimerkiks tässä tapauksessa, niin mun mielest yks suuri haaste on se, että nää pienviljelijät on niin köyhiä. Se on mun mielestä lähtökohta kaikkeen. Se maapläntti, mitä ne viljelee, on tosi pieni, ja niil ei oo mahdollisuuksia maanparannusmenetelmiin tai kasteluun tai mihinkään muuhunkaan, et se on mun mielestä kaikkein suurin haaste. Just tämmöset hankkeet, jotka yrittää tukea näitä toimintatapoja, niin niillä voi olla vaan aika pieni vaikutus niin kauan kun se systeemi ei kaiken kaikkiaan muutu. Toki sitä pitää tehdä, ja niitä on valtavasti, jos nyt esimerkiks tätä Rwamwanjan pakolaisaluetta mietitään, niin siellähän on noin 80 000 ihmistä ja jokainen on saanut valtiolta pienen pläntin viljeltäväksi. Heidän on vaan pakko pärjätä sillä, mut ne rakenteelliset ongelmat on niin suuret ja niin paljon laajemmat, et siinä voidaan hyvin paikallisesti tehdä asioita. Mut jos nyt niitä haasteita miettii, niin ilmastonmuutos, tietysti yks keskeinen on tää kuivuus, ja sen huomaa kyllä joka ikinen viljelijä ihan konkreettisesti. Me ollaan paljon tehty myös viime vuosina esimerkiks Pohjois-Ghanassa työtä, ja se on tietysti kuivempaa aluetta noin lähtökohtaisesti verrattuna Ugandaan, ja joka ikinen viljelijä muistelee, että sillon heidän- Noh, (naurahdus) muutenkin tietysti muistellaan, että nuoruudessa kaikki oli paremmin, mutta tää, että aurinko on kuumempi, ja ihan konkreettisesti ei pysty olemaan siellä pellolla yhtä pitkään. Maa on kovempaa, sitä on vaikeampi käsitellä kun ei oo traktoreita ja muita, et tämmösiä. Mut sitten toki myöskin, et esimerkiks Ugandassa, jossa ei oo samalla tavalla niin suuria kuivuusongelmia, tai näillä alueilla varsinkin sitten on kaatosateita ja muita ongelmia, jotka sitten vuorostaan aiheuttaa myöskin haasteita. Hyvin konkreettiset asiat on näitä.
Ulriikka Myöhänen [00:11:06]:
Mainitsit nyt tässä jo kuivuuden ja rankkasateet. Onko jotain muita ilmaston muuttumiseen liittyviä asioita, mitä on pantu merkille tuolla Itä-Afrikassa?
Mila Sell [00:11:17]:
Yks, joka nyt tuli esille just tällä matkalla, niin siellä valitettiin, että oli tullu rakeita, valtavia rakeita. Ja siinä oli menny kaikki matalaks, ja se tarkotti sitä, että kun esimerkiksi pavut, nä palkokasvit, mitä ne siellä viljeli, olikin yhtäkkiä siellä maan pinnalla niin siellä ne homehtui saman tien ja meni pilalle.
Ulriikka Myöhänen [00:11:40]:
Aika konkreettisia asioita ja konkreettisia merkkejä, siitä olet ihan itsekin viime aikoina todistanut omilla silmilläsi. Ville, voiko sanoa, että muuttuva ilmasto, sään ääri-ilmiöt, aiheuttavat tähän maailmaan nälkää?
Ville Lähde [00:11:57]:
Voi, mut se vaatii täydennystä, mitä oikeestaan Mila tossa hyvin pohjusti. Se, millä tavalla vaikkapa sään ääri-ilmiöt tai uusien tuholaisten tai tautien levinnäisyys vaikuttaa ruuantuottajiin, on kuitenkin aina riippuvainen siitä, kuinka haavoittuvainen heidän lähtöasema on. Ja se on tietysti se kriittinen ongelma monilla maailman pientuottajilla köyhemmissä maissa. Semmonen hyvä tilastotieto pohjalla on se, että maailman pienviljelijät tuottaa, vähän laskutavasta riippuen, noin puolet maailman ruuasta, mutta he on myöskin erittäin suurella prosentilla aika köyhiä ja ruokaepävarmoja, ruokaturvattomia. Ja tässä just se henkilökohtaisen ruokaturvattomuuden käsite on aika tärkeää, eli vaikka ihminen tuottaa muillekin ruokaa niin itse saattaa kärsiä konkreettisesti nälkää osan vuodesta, mikäli se taloudellinen tilanne on huono. Ja monilla, just alueella, jossa on eniten köyhyyttä, nälkää, turvattomuutta, siinä yhdistyy se, että ilmastomuutoksen vaikutukset tulee rajuimpina maailmassa, ja sit se tilanne on valmiiks haavoittuvainen. Ja sen takia niinku Mila sanoi, siit ei voida lähteä parantamaan ellei sitä juurisyytä, sitä haavoittuvaisuutta voida parantaa, et se ei auta, jos ne sadot kasvaa, jos sä et saa niitä myytyä ja jos et saa järkevää hintaa. Ja tän takia mä just pidän tärkeenä pitää näkyvissä aina sitä globaalin eriarvoisuuden näkökulmaa näissä verkottuneissa maailman ruokajärjestelmissä, et Afrikassa on hyvin paljon semmosia alueita, jotka välttämättä ei olis tuontiriippuvaisia, mikäli paikallisessa ruokajärjestelmässä ois mahdollisuus myydä, paitsi ihan lähialueille, myös naapurimaihin toimivammin niitä elintarvikkeita. Silloin niillä pienviljelijöillä olis mahdollisuus saada siitä kunnon elanto ja sen myötä myös sopeutuu näihin ympäristön muutoksiin. Toki rajat tulee vastaan, jos tulee tämmönen elinkelvoton lämpötila, mikä uhkaa joitain alueita, niin mikään sopeutuminen ei riitä, mutta ilman sitä perusturvaa sopeutuminen ei onnistu. Et sit on joitain maailman alueita, joissa tuontiriippuvaisuus on niin hurjaa nyt jo, niin niissä ei ikinä pärjätä sillä omalla tuotannolla, mut sielläkin niiden paikallisten tuottajien elinkelpoisuuden ja elannon parantaminen kuitenkin antais puskuria tämmösissä kriisitilanteissa. Koskaan ympäristömuutokset ei puhtaasti aiheuta mitään. Ja taustalla on kuitenkin se asia, että maailman nälkäongelma ei isossa kuvassa juonnu läheskään pelkästään tuotannon riittämättömyydestä. Teoriassa maailmassa ois ruokaa kaikkien ruokkimiseen, muttei se tietenkään kestävästi ruokita, et rahdataan sitä ilmaseks paikasta toiseen, mutta mahdollisuudet tuottaa kaikille ruokaa kaikilla alueilla ois olemassa, et semmonen haavoittuvainen tuontiriippuvuus vois olla huomattavasti pienempää. Ja sellasessa maailmassa taas sitten nää ympäristömuutokset iskis meihin huomattavasti vähäisemmin, se on aina yhdistelmä sitä luonnon voimaa ja meidän yhteiskunnan eriarvoisuutta ja haavoittuvaisuutta.
Ulriikka Myöhänen [00:15:37]:
Jos ajatellaan Itä-Afrikkaa, niin Mila, kuullostaako tämä Villen kuvaama tutulta? Onko tämä sitä todellisuutta siellä?
Mila Sell [00:15:45]:
Se on tietysti eri alueilla hyvin, hyvin vaihtelevaa myös maiden sisällä, mutta ehdottomasti juuri näin. Ja mun mielestä siin on mielenkiintonen ylipäänsä, jos miettii ruokaturvanäkökulmaa tai esimerkiks ravitsemusnäkökulmaa, niin siellä, ei varsinaisesti Rwamwanjan alueella, siellä painotutaan maissin viljelyyn ja siin on vasta tulossa mukaan muita, et hei kannattaa jokasen viljellä vähän tomaattia tai jotain muuta edes, et sais vähän paremman ravitsemuksen. Mut sit aika lähellä on semmonen alue, Fort Portalin alue, jossa viljely on hyvin, hyvin vaihtelevaa ja laajaa ja siellä saadaan erittäin suuret sadot, siel on kaiken näkösiä hedelmiä ja ne vaan poksahtaa tossa avokadot (naurahdus) puussa esille, ja sitä ei voi estää. Sitä ruokaa tulee, mutta sit yllättäin kuitenkin siellä yli 40% lapsista on aliravittuja. Siihen liittyy tämmönen omituinen väärinymmärrys siitä, et mitä kannattaa niille omille lapsille- tai millä niitä ruokitaan ja mitä taas myydään, koska siel viedään tosi paljon just naapurimaihin ruokaa siltä alueelta. Ja sitten kuitenkin ihmiset on itse aliravittuja. Et paljon ymmärrystä pitäis siinä, se nyt ei ehkä suoranaisesti liity ilmastonmuutokseen, mut ihan ylipäänsä tähän paikalliseen ruuantuotantoon ja ruokaturvaan. Mut totta, et siellä pystyis kyllä viljelemään riittävästi kaikille.
Ville Lähde [00:17:35]:
Tohon ravitsemukseen yks huolestuttava piirre on ilmastonmuutoksen kohdalla, vielä, sanotaan parikytä vuotta sitten puhuttiin optimistisesti siitä, että sadot alkaa kasvaa, kun tulee lämpimämpää ja tulee enemmän hiilidioksidia ilmaan, ja se vaikutus on osittain totta, mut sit aika paljon on nykyisin tutkimusta, mä en tiedä kuinka vahvistunutta se on, mutta siitä paljon ollu tutkijat huolissaan, et kasvien ravinteikkuus saattaa heikentyä, kun alkaa kasvaa nopeammin ja voimakkaammin. Ja nimenomaan tämmöset mikroravinteet, vitamiinit, hivenaineet, muut, jotka on tosi elintärkeitä ja joista usein on puutetta, vaikka ruuasta saatais energiaa ja proteiinia tarpeeksi. Jos ne alkaa kasveista vähentyä, niin sillonhan siinä voi syntyä valtava niinsanotun piilonälän hyökyaalto, et puutostaudit ja muut alkaa lisääntyä, vaikka näennäisesti tilanne olis aika hyväkin jollain alueella. Toivon, että ne ei toteudu niin rajuina kuin joissain tutkimusspekulaatioissa on ollu.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen [00:18:44]:
Tästä keskustelusta huomataan, että moni asia nivoutuu ja kietoutuu tässä kentällä toisiinsa, tä on aika laaja-alainen asia. Tässä tuli jo ilmi se, että esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutukset ruuantuotantoon, ruuan saantiin, se miten se vaikuttaa, iskee pahiten haavoittuvaisiin yhteisöihin. Jos puhutaan siitä vähän, niin ketä nä ihmiset oikeestaan on? Kehen se iskee kaikista tiukimmin, kovimmin, Mila?
Mila Sell [00:19:15]:
Kyllä ne on ne maanviljelijät itse ensisijaisesti, ja sitten totta kai maanviljelijöitäkin on hirveen erilaisia ja eri lähtökohdista ja nyt, jos vielä kertaalleen palataan sinne Quan hankkeeseen, niin nehän on vielä kaiken lisäks pakolaisia. Eli niillä ei ole sitä muutakaan turvaverkkoa tai -verkostoa siellä ympärillä, niin nehän on erityisen haavoittuvaisia. Mutta ylipäänsä aika paljon puhutaan siitä, että naisviljelijät on huonommassa asemassa, koska aika laajasti menee niin, että siinä vaiheessa kun ei saada maanviljelystä riittävästi tuloja perheelle, niin sitten mies ja nuoret miehet perheessä lähtee muualle, kaupunkeihin ja muuta, hakemaan sitä lisätuloa, ja saa ehkä myöskin, eikä se välttämättä sitten palaudu sinne perheelle. Et sitten joutuu ne naiset vielä hankalampaan asemaan, et niillä ei ole sitä toista elättäjää tai työntekijää, niin ne joutuu hoitamaan sekä lapset että pläntin itse. Kyllä ne on kaikkein heikoimmassa asemassa.
Ville Lähde [00:20:29]:
Mä voisin tähän lisätä sit sen, et on tietysti myös se hankala skenaario, että on monia vaikka Yhdysvaltain kaltasia maita, jotka vie hirveet määrät ruokaa tällä hetkellä, mut siel on semmosia isoja tuotantoalueita, Kalifornia, Keskilännen alueet, joissa alkaa pohjavesivarat hiipua, niin se on ihan todennäköinen skenaario, et Yhdysvaltain ruuantuotanto alkaa jossain vaiheessa vähetä merkittävästi, jolloin siitä tulee joko nettotuoja tai sit se alkaa viedä vähemmän, Kiina on varmaan nettotuoja kokonaisuutena katsoen, mut siel on myös tämmösii alueita, Australia on hankala tässä, Brasiliassa on omat riskinsä, niin voi käydä niin et maailman kokonaistuotanto alkaakin ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan vähentyä. Jolloin maailman markkinoilla on vähemmän ruokaa, sen hinta heilahtelee vahvemmin, keskimäärin nousee, ja just ne maat, joissa ollaan sit väistämättä syvästi tuontiriippuvaisia tän meidän perityn tilanteen takia, et sitä ei täysin pystytä korjaamaan. Jossain Tunisia, niinku esimerkiks, niin siellä vaikutukset ikään kuin suoraan on Yhdysvalloissa, ilmastonmuutoksessa, mut ne heijastuu näiden kaupan rakenteiden ja muun takia hyvin voimakkaasti esmes semmosille alueille, joissa nyt menee vaikka 50% tuloista ruokaan, vehnään ja maissijauhoon. Jos se hinta tuplaantuu, niin se on aivan katastrofaalinen skenaario ihmisille tietysti.
Ulriikka Myöhänen [00:22:05]:
Kyse on siis globaalista ilmiöstä, ja todellakin nä vaikutukset on globaaleja, yltää sieltä Yhdysvalloista vaikka Egyptiin tai Tunisiaan asti. Palaisin Mila, kun mainitsit ton äskön, että monet näistä haavoittuvaisista henkilöistä tai yhteisöistä ovat vielä kaiken lisäks pakolaisia. Uganda on tunnettu pakolaispolitiikastaan, ja siellä pakolaiset saavat esimerkiksi viljelysmaata käyttöönsä. Eikös tä oo aika hyvä suunta, näillä tilkuilla voidaan edistää esimerkiks uudenlaista ruuantuotantoa?
Mila Sell [00:22:35]:
Siis Ugandallahan on aivan erityisen hyvä tä politiikka, mut mitä nyt kävi ilmi siellä paikan päällä, että joo, sitä maaplänttiä annetaan, mut sit siinäkin on semmonen turvattomuus, se ei oo kuitenkaan oma. Ja yhtäkkiä jos sut siirretäänkin jonnekin muualle alueen sisällä, et se oli ihan selvää, kun niitten viljelijöiden kanssa puhui, tai niitten asukkaiden, että ei ne esimerkiksi panosta yhtään maan parannukseen, joka kuitenkin vaikuttais merkittävästi tulevai- just nää kaikki mikroravinteet ja muut tuotteissa, et jos sitä maata hoitaa hieman, tai sitten vaikka se, että istuttais hedelmäpuita, tän tyyppisiä asioita. Ne ei tee niitä, koska niillä ei ole sitä tunnetta, että ne tietää, että tästä on heille hyötyä, tai heidän lapsille, koska he saattaa joutua pois. Ja sitten tietysti se pakolaisuuskin, niin moni heistä ajattelee, että kyllähän he on kuitenkin palaamassa sinne kotimaahan jollain aikavälillä. Ja tä on mun mielestä hirveen haitallista sille paikallistuotannolle, et kun ei oo sitä turvaa, turvallisuutta tulevaisuutta ajatellen, niin sit ei panosteta, vaan yritetään niillä keinoilla, mitä on just sillon. Ja tottakai se, että vaikka alkaa viljellä jotain vihanneksia siinä lisäks, se on hirveen hyvä asia, ja se voi edistää hieman sitä perheenkin tilannetta, mutta se ei oo kuitenkaan ihan kestävää. Siinä ois hirveen hyvä politiikka, mut se ei ihan loppuun asti kuitenkaan riitä.
Ville Lähde [00:24:17]:
Tos maan parannuksessa on vielä semmonen ulottuvuus, et jos tämmöset toimet, joilla saadaan maan ravintakierrot parannettua, maan vesitalous parannettua, hedelmällisyys paranee monella tavalla, niin ne vielä tuottais vastustuskykyä monille ilmastonmuutoksen vaikutuksille. Täysin win-win asioita. Maa on vähemmän altis eroosiolle, jos siinä on kunnollinen humusrakenne, jos siinä on suojakasvillisuutta, esmes hedelmäpuita tai puskia, jotka samalla tuottaa muuta hyötyä. Jos ei oo nimenomaan sitä ruokaturvan neljättä pilaria, vakautta, niin se ei auta, että yhtenä vuonna tilanne saadaan kuntoon, koska puuttuu halu ja kiihoke lähteä tekemään vuoden, kahden, kolmen, kymmenen vuoden suunnitelmia.
Ulriikka Myöhänen [00:25:08]:
Onko siis niin, että tää pakolaistilanne itse asiassa osaltaan myös kuormittaa ympäristöä ja ilmastoa?
Mila Sell [00:25:14]:
Ehdottomasti kuormittaa. Ja pienviljely, tai ei pienviljely pelkästään, vaan viljely ylipäänsä kuormittaa aivan valtavasti. Se vois olla osaratkaisu, niinku Ville just tossa selitti, mutta se, miten se tällä hetkellä toimii, sehän kuormittaa aivan valtavasti, se ruuantuotanto. Ja sit pitää tietysti täs tuoda esille se, että lihantuotanto nyt erityisesti kuormittaa kaikin puolin. (naurahdus) Jos me jotain halutaan ilmastonmuutokselle tehdä, niin siinä on kyllä saumaa.
Ville Lähde [00:25:48]:
Syyrian sodan edellähän Syyriaan oli tullu Irakista aika suuri määrä pakolaisia, mä en muista oliks se noin miljoona, ja siellä oli samaan aikaan myöskin hallituksella tämmönen ohjelma, jossa pyrittiin vesi-intensiivistä puuvillatuotantoa lisäämään, tehtiin ohjelma, et saatiin tukea uusien porakaivojen tekemiseen. Tavallaan täydellinen myrsky huonoja asioita, tuli kuivuusvuosia, oli panostettu vesi-intensiiviseen talouteen, oli imetty pohjavesivaroja, ja sitten tuli kauheesti uutta väkeä. Ihmiset yrittää kamppailla elannostaan tommosessa tilanteessa, ja se on yks rakenteellinen syy Syyrian konfliktin taustalla, ei tietenkään ainut syy, koska siellä on ihmisiä, joilla on omia moraalisia, uskonnollisia ja poliittisia intohimoja, halua vapauteen ja kaikkea sellaista. Mut samoin myös niin sanotun Arabikevään taustalla on nähty, että siellä oli samaan aikaan ruokakriisejä laajalla vyöhykkeellä, ja nä ruokamielenosotukset on historiallisesti usein tämmösten kansannousujen alottajia.
Ulriikka Myöhänen [00:27:00]:
Mm, Mila jatka vaan.
Mila Sell [00:27:01]:
Tuli vaan tosta mieleen, että tää tuli ilmi. Mä olin tosiaan myöskin Keniassa, ja siellä vierailtiin parilla slummialueella ja puhuttiin eri toimijoiden kanssa. Siinä nousi joka keskustelussa esiin tää et ruoka on kaiken lähtökohta, kaiken a ja o. Ja siel oli yks, joka sanoi, että köyhät eivät nuku, koska ovat nälkäisiä, ja rikkaat eivät nuku, koska köyhät eivät nuku, nimenomaan se on kaiken taustalla jollain tavalla. Jos ei ruokaturvaa oo, niin kyllä se johtaa turvattomuuteen kaikilla eri tasoilla.
Ville Lähde [00:27:42]:
Sit tää muuttoliikkeet, pakolaisuus ja siirtolaisuus eri muodoissaan voi toisella tavalla liittyä näihin nälkäkysymyksiin, et Afrikan länsirannikolla etenkin tiettyjä alueita, jossa paikallinen kalastuselinkeino on hyvin vakavissa vaikeuksissa tai käytännössä tuhoutunu, koska näitä rannikkoalueita on leasattu ulkomaisille troolareille, jolloin valtava elinkelpoinen pienkalastaja elinkeino on menny ja sen mukana on menny satamien jalostus ja kaupankäynti ja muita elinkeinoja, usein naisvaltasia elinkeinoja. Ja sit ihmisi on joutunu muuttamaan sieltä pois. Voi se muuttoliikkeen vaikutus syntyä myös moneen eri suuntaan liittyen näihin ympäristöongelmiin.
Ulriikka Myöhänen [00:28:35]:
Niin, ilmastonmuutos, ruoka. Aika monenlaisia vaikutuksia sekä sinne toimeentulon puolelle, itse ympäristöön, konflikteihin, ilmastosiirtolaisuutta. Nyt kun pysähtyy oikein tän äärelle, nyt tulee semmonen olo et miten iso asia tämä itse asiassa onkaan.
Ville Lähde [00:28:55]:
Niinku tos aiemmin sanoin, et kun on semmosia kriittisiä rajoja, joidenka jälkeen selviäminenkään on mahdotonta. Eläimet kuolee, ihmiset ei voi olla ulkona töissä, ei oo tarpeeks vettä, ei pysty käytännössä juomaan, et selviäis hengissä. Jos tilanne päästetään niin pahaksi, niin sitten maailmassa on isoja alueita, joissa on satoja miljoonia ihmisiä, joiden on pakko lähteä muualle. Sit ollaan aivan erilaisten kansainvaellusten äärellä kun koskaan historiassa, ja niihin ei voi sopeutumistoimilla, pakolaisleireillä, tällasilla reagoida, sit ollaan tosi vaarallisessa maailmassa. Tällä hetkellä ehdoton lähtökohta, et on pakko saada tietty onnistuminen ilmastopolitiikassa, tai ainakin vähemmän huono epäonnistuminen (naurahdus) että vältetään noi skenaariot.
Ulriikka Myöhänen [00:29:47]:
Millonka tämmönen skenaario vois olla mahollista, psytytäänkö sitä arvioimaan nyt?
Ville Lähde [00:29:52]:
Ei se oo semmonen “plus miinus nolla”-tilanne, ei oo tarkkaa rajaa, se on vähän kuin nä ilmastonmuutoksen turvarajat, 1,5-2 astetta, sen jälkeen menee koko ajan pahemmaksi. Olennaista on se, että tuleeko esmes jollain alueella joka vuosi säännöllisesti vaarallisia “märän sukan” lämpötiloja, se on kätevä arkinen mittaustapa, niinku hehkulampulla ja sukalla pystytään mittaamaan sitä, et pystyykö ihminen haihduttamaan kosteutta itsestään, jos yhdistyy kova ilmankosteus ja korkee lämpötila. Jos tämmösii tulee tosi usein, niin elämä käy mahdottomaks joillain alueilla, se on frekvenssikysymys myöskin. Scifi-kirjailija Kim Stanley Robinson kirjoitti kirjan “The Minister for the Future”, joka on kirjallisesti musta aika kankee ja kömpelö opus, mut täytyy sanoa et itsellekin tuli ahdistus ja kyynel silmään, kun se alkaa viikkoja tai kymmeniä päiviä kestäneestä lämpöaallosta Intiassa, jossa kuolee miljoonia ihmisiä, mikä on mahdollinen tietyssä mielessä, jos annetaan asioiden mennä tarpeeks pitkälle. Jokainen asteen kymmennys lisää riskejä.
Ulriikka Myöhänen [00:31:16]:
Onko sulla Mila tähän kommentti?
Mila Sell [00:31:19]:
Joo, niitä skenaarioita varmaan olisi jos ois perehtyny tarkemmin, että koska ja kuinka monta ja niin edelleen, mutta kyllä se on asia, joka huolettaa esimerkiks meidän partnereita Pohjois-Ghanassa, meillä on yhteistyökumppani, joka on maanviljelijäjärjestöjen kattojärjestön puheenjohtaja, ja hän otti hyvin useesti aina esille et “meidän nuoret lähtee sille kamalalle ja turhalle matkalle”, ja hän viittas siihen että ne lähti Saharan halki kohti Eurooppaa, ja monet eivät palanneet ja niin edelleen. Ja hän tiedosti sen hyvin tähän maanviljelyn ongelmiin liittyväks haasteeksi. Kuitenkin sitä ruokaa pitää saada jostain, niitä maanviljelijöitä tarvitaan, et sekään ei tietenkään oo vaihtoehto, et kaikki yrittää muille sektoreille ja kaikki lähtee suurkaupunkeihin, koska ei sielläkään oo käytännössä kaikille järkevää tekemistä. Paljon ne nuoret, just sillä alueella esimerkiks, osan vuodesta yrittää löytää jotain muita keinoja elättää itsensä ja tuoda rahaa takasin, ja auttaa maanviljelyssä osan vuodesta. Mutta sitten kun se ei enää onnistu tai ei riitä, niin sitten ne on epätoivoisia ja lähtee sille “kamalalle matkalle”.
Ville Lähde [00:32:48]:
Toinen mahdollisuus on tietysti, että otetaan ase käteen ja liitytään erilaisiin järjestöihin tai liikkeisiin tai joukkioihin, väestöntutkijat usein puhuu väestöosingosta tai väestöpommista. Jos saadaan väestönkasvu taittumaan alaspäin voimakkaan väestönkasvun alueella, niinku Afrikassa on monia sellasia alueita, silloin on hetkellisesti suurin prosentti nuorta väestöä, jolla ei ole edessään kasvavaa lapsimäärää, josta pitää pitää huoli, niin parhaimmillaan se on väestöosinko. Jos niille annetaan töitä, mielekästä tekemistä, niin se nostaa yhteiskuntaa nopeesti ylöspäin. Jos niit töitä ei oo, niin se voikin olla väestöpommi. On turhautuneiden nuorten ihmisten joukko, ja se on monenlaisten konfliktien siemen.
Ulriikka Myöhänen [00:33:48]:
Aivan. No hei, yritetään seuraavaks löytää joitakin ratkasuja tulevaisuuden varalle tästä keskustelusta. (yhteistä naurua) Täällä studiossa peukut nousivat pystyyn. Parasta tietysti olis, jos tämä ilmastonmuutos saatais jollakin keinolla pysäytettyä, mutta kyllähän tämä tilanne varmasti vaatii jo nyt mahdollisimman hyvän työkalupakin, että ihmiset vois jollakin lailla sopeutua tähän jo muuttuneeseen tilanteeseen. Minkälaisia ratkaisuja on olemassa, jos ajatellaan ruuantuotantoa, viljelyä vaikka siellä Afrikan mantereella?
Mila Sell [00:34:22]:
Ihan ensimmäiseks mä haluaisin tohon Villen kommentin jatkoksi sanoa, että nimenomaan tää, että nuoria saatais töihin tekemään jotain mielekästä, ja sitähän Quan myös tekee ruohonjuuritasolla, et erilaista koulutusta. Ja nimenomaan se, että ei kaikkien tarvitse olla maanviljelijöitä todellakaan, vaan yhteiskunta kehittyy ja tarvitaan monenlaista osaajaa, ja että sais nuoret ihmiset työelämään jollain tavalla. Monistahan tulee yrittäjiä, mutta pienyrittäjätkin kontribuoi paljon. Sekin on tietysti aika tämmönen riskialtis elinkeino sinänsä, mutta hyvin suuri osa Afrikan nuoristahan on jonkin sortin pienyrittäjiä. Jos miettii maanviljelyä, niin kyllähän lähtökohta ois se, että ihmisiä sais hyödyntämään näitä olemassa olevia keinoja ja menetelmiä ja kaikkea agro-ekologiaan liittyviä viljelytapoja. Onhan näitä keinoja, siitähän nyt ei kyse, ettei niitä olis, mutta se, että miten me saadaan pienviljelijät siihen mukaan. Varmaan jollain tasolla järjestäytyminen, et ei yksittäiset viljelijät tarttis yrittää aina panostaa ja oppia ja sijoittaa, koska niil ei oo siihen mahdollisuuksia. Jos sais nä viljelijät toimimaan yhdessä ryhmänä, ja myös markkinoille pääsy ja niin edelleen, vois helpottua sillä tavalla.
Ville Lähde [00:36:08]:
Pienviljelijöiden ja ruokajärjestelmien pienten toimijoiden järjestäytyminen on sellanen asia, mitä EUn kaltaiset toimijat voisivat aktiivisesti tukea. Ei pelkästään antaa neuvontaa ja rahaa, vaan myöskin tukea sen äänen tuomista esiin YKn prosesseissa ja kansainvälisessä kauppaneuvottelussa. Tossa alussa puhuttiin siitä systeemisestä näkökulmasta, et me tavallaan koko ajan yritetään lappaa vuotavasta veneestä vettä pois, jos me ei saada jonkinlaista oikeudenmukaista rotia kansainvälisiin kauppasopimuksiin. Tä on hyvin karkeesti yksinkertaistettuna tällasten maiden, joiden pitäis saada se paikallinen ruokajärjestelmä kondikseen ja saada siellä elinkeinon pysyvyys ja turva kuntoon. Niillä pitäis olla oikeus valikoivasti suojata omia markkinoitaan halpatuonnilta, mutta toisaalta myöskin mahdollisuuksia kehittää paikallisia ja alueellisia kaupan verkostoja, ja saada paremmin sellasia tuotteita maailman markkinoille, joita kannattaa myydä maailman markkinoilla. Se vaatii pientuottajien järjestäytymistä ja toisaalta myös alueellisia alliansseja, et nää valtiot yhdessä pystyis tekemään yhteistyötä tämmösissä asioissa, mikä tietysti on hankalaa, jos on vanhoja etnisiä tai uskonnollisia tai poliittisia tai muita konflikteja, juontuu ne sitten kauempaa, lähempää, kylmän sodan ajalta, mutta ne on esteitä siinä. Ilman systeemisen tason muutoksia on kauheen vaikee nähdä, että nää muut keinot itsessään pystyis auttaa. Täytyy olla se turva ja oikeudenmukainen asema kansainvälisen ruokajärjestelmän verkostossa, et sit on kymmenien vuosien perspektiivi lähtee rakentamaan omaa tuotantoa, jalostusta, kauppaa, kaikkee muuta.
Mila Sell [00:38:22]:
Ja nimenomaan se, että pitäis lähteä kehittämään paikallista ruokateollistuutta näihin maihin, joka ei oo samanlaista ku mitä nää globaalit suuryritykset, vaan ne todellakin perustuis siihen paikallisuuteen ja ottais nää viljelijään suoraan siihen prosessiin mukaan ja niin edelleen. Tällasiahan aloitteita on myöskin, mutta iak vähän kuitenkin. Jos miettii, miten tää afrikkalainen ruokateollisuus toimii, niin ei se toimi kauheen hyvin. Kuitenkin on ottanut mallia tällasest globaalista, kansainvälisestä, joka ei oo oikeudenmukaista millään tavalla, vaan nimenomaan yritetään mahdollisimman halvalla saada viljelijältä raaka-aineet ja myydään ulos, miten sen sais muutettua.
Ville Lähde [00:39:19]:
Osa tämmösestä hyväntekeväisyystoiminnasta tai kehitysyhteistyöstä, joka tulee esmes isoista Gates Foundationin kaltaselta toimijalta, suoraan lähtee siitä ajatuksesta, että täytyy kehittää se meikäläisen mallinen mukainen ruokatalous, oletetaan, et se on se ainoo kehitysmalli. Kaikki kehitysapu, esmes kehitysyhteistyö, ei edes nojaa samaan suuntaan. Ne voi myös repiä rikki paikallista kehitystä, koska ne ajaa eri kehitysmalleja. Yks kiinnostava ulottuvuus, esmes monilla, ei pelkästään Afrikassa, mut Afrikka on semmonen, josta mä oon lukenu tapauskertomuksia, on kamppailua, jossa on yritetty elvyttää paikallisten kasvien ruokakäyttöä, taidot on menetetty, ja tietämyskin alkaa olla häviämässä. Koska usein tä liittyy siihen, mitä Mila sanoi, että ruokitaan esmes omaa perhettä vähän väärällä tavalla, on jumiuduttu käyttämään tiettyjä suht ravintoköyhiä, mut energiarikkaita kasveja, joista saadaan puuroja tai muhennoksia, muita helposti. Siihen ei tuu vitamiineja ja hivenaineita kunnolla, ja paikallisilla lajikkeilla niitä saa hirveen hyvin ja myös kasvaa paremmin, ne on toipumis- tai selviämiskykyisempiä vaihtelevissa oloissa, mut onhan meilläkin tosi vaikee saada ihmiset muuttamaan ruokavaliotaan, niin pitäis oppia paitsi syömään uusia asioita, myös kasvattamaan, valmistamaan, säilömään, se on tosi vaikeeta työtä, ja siihen ei oikotietä oo. Se vaatii sitkeyttä.
Mila Sell [00:41:10]:
Meillä itse asiassa on juuri tuon kaltaisia komponentteja tässäkin hankkeessa, koska lisäksi tohon, että ihmiset syö pelkkää maissia tai muuta, ei kauheen ravintorikasta ruokaa, myöskin idealisoi länsimaalaista ruokakulttuuria, mikä ei todellakaan, sit syödään vaan vehnää ja hampurilaisia, pyritään sellaseen sen sijaan, että arvostais omia perinneruokia. Tähän mä luulen, että on ainakin jonkin sortin liike jo herännyt, että oikeesti meillähän on tosi paljon hyviä ja terveellisiä ruokia meidän omassa ruokakulttuurissa. Esimerkiks siellä Fort Portalissa meillä on yks partneri, joka on kouluttanut ja tehnyt töitä näiden naisten kanssa, jotka myy ruokaa kaduilla, ja nehän on perinteisesti myyny pikaruokaa, paistelee ranskalaisia perunoita tai näin. Sit kun heidän kans on tehny yhteistyötä, et hei alkakaa myydä tätä perinneruokaa, sitä on vaikka kuinka paljon, niin heidän tulot on lisääntyneet valtavasti. Ihmisethän toteaa, että tätähän voi kans syödä. Se vaikutus on aika suuri, vaikutus heidän tuloihin on positiivinen, mut myöskin ne, jotka käy siellä ostamassa ja syömässä sitä ruokaa sen sijaan, et ostais roskaruokaa. Tämmöst tehdään. Paljon on esimerkiksi slummeissa, Nairobissa ja Kisumussa, kun yritetään tukea sitä, mitä paikalliset järjestöt on huomannu, ja alkanu tehä paljon puutarha- tai viljelyä takapihalla, missä ne käyttää säkkejä tai ripustaa takaseinälle jotain purkkeja ja muuta, kun siellähän ei oo tilaa viljellä. Tämmösiinhän tä on just hyvä, et esimerkiks tämmösiä perinnekasveja, jotka muistuttaa pinaattia, mut niitähän on vaikka kuinka paljon, ne on tosi ravinteikkaita ja hyviä. Tällasta kyl on, mut sitä tarvitaan lisää. Ja sitten se seuraava askel, että sä viljelet sitä ja syöt sitä perheessä, mut miten sitä sais tuotteistettua eteenpäin ja osaksi laajemminkin ruokakulttuuria.
Ville Lähde [00:43:54]:
Täähän on tietysti osittain ongelma myös monissa vauraissa maissa, hyvin energiarikas mutta ravinneköyhä ruokavalio, esimerkiksi Yhdysvaltojen sikäläisen köyhyyden ja nälän ja ruokaturvattomuuden olennainen elementti. Usein vakavat ravinnepuutokset ja ylipaino tapahtuu samassa perheessä, sekä vauraissa että köyhissä maissa. Mua aina ärsyttää ihan suunnattomasti kun joku toimittaja tai setäselittäjä on silleen “on tää jännä maailma että meillä on ylipainoisia kuin nälkäsiä”, se on sama ilmiö. Ne ei oo mikään yltäkylläisyys versus niukkuus, vaan ne on tosi usein yhä enemmän ja enemmän nivoutunu toisiinsa. Tää itse asiassa, mun pitikin aiemmin sanoa, et kun me puhutaan nälästä, vain pieni siipale maailmannälkää on ne tilanteet, jossa ihmiset ei saa tarpeeksi energiaa ruuasta elääkseen, se on 800 “plus miinus” miljoonaa ihmistä, joka on järkyttävä määrä sekin, mut jos me katotaan nälkää myös ravinteiden ja ruokaturvattomuuden, vakauden, näkökulmasta, et on osan vuodesta nälkää, sit se nälkästen määrä on 2 tai 3 miljardia, se ei oo yhdeksäsosaa, vaan se onkin kolmasosa maailman väestöstä. Osa siitä on esmes Yhdysvaltainkin kaltasissa maissa. Se, miten me määritellään ja ymmärretään nälkä, vaikuttaa siihen, millä tavoin sitä pyritään torjumaan ja voidaan päätyä torjumaan sitä väärillä tavoilla. Jos me katotaan vaan energianälkää, elikkä tuotetaan maissia, tuotetaan vehnää, kaikkea muuta mahdollisimman paljon, et saadaan sitä 800 miljoonan porukkaa pienennettyä, niin sinne voi syntyä näkymättömien nälkäisten armeija, joka elää koko ajan haavoittuvaisuuden rajalla, jos ei me samalla pystytä sitä syvempää, monipuolisempaa nälkää torjumaan. Me vaaditaan laajaa kirjoa keinoja, näkökulmia, jos fokusoidaan liian kapeesti, ni se on vaarallista. Tutkimuksessa on usein puhuttu tuotantokeskeisestä tai produktivistisestä ruokapolitiikasta, jolla on syvä, ja musta aika synkee historia. Keskitytään ajamaan samaa intensiivisen tuotannon mallia kaikkialla, koska ajatellaan, että tällä voitetaan nälkä, mut se ei onnistu.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen [00:46:42]:
Tässäkin keskustelussa on tullu ilmi se, että on kyse hyvin globaalista asiasta, kun puhutaan nälästä ja ruuantuotannosta ja siitä, miten ilmastonmuutos siihen vaikuttaa, mutta sit kuitenkin tulee esille se, että muutos lähtee yhteisöistä, ne ratkasut tehdään siellä, päästäis sopeutumaan ja eteenpäin siitä tilanteesta. Voitais yrittää summata niitä keinoja, joita näillä yksittäisillä yhteisöillä on parantaa omaa tilannettaan ilmastonmuutoksen keskellä, kun ruuantuotanto on haasteellista ja on nälkä. Tässä tuotiin esille nämä lajikeasiat ja paikallisten lajikkeiden merkitys viljelyssä ja nälän torjumisessa. Mitä muita juttuja yhteisössä voitais tehä sen eteen?
Mila Sell [00:47:29]:
Mä koen, että aika paljon tä tietoisuus, just tä mistä Ville puhui, liittyen siihen, mitä aikasemmin oli puhetta, näistä Ugandan aliravituista lapsista vaikka siellä tuotetaankin laajasti erilaista. Yleisesti tietosuus siitä, että kuinka tärkeä ravitsemus on ihmisten hyvinvoinnille, ja varsinkin lapsille ja lasten kehitykselle. Se ei riitä, et on vaan se kalorimäärä täytetty. Tietosuus siitä, että kenellä on vastuu, se on tietysti aina suuri kysymys. Pitäis olla jaettu vastuu, et nä viljelijäryhmät vois keskenänsä sopia ja yrittää laajemmin viljellä erilaisia asioita, ja myös viedä tietoisuutta omassa yhteisössä ravitsemuksen tärkeydestä.
Ville Lähde [00:48:31]:
Mila puhu aiemmin agroekologisista menetelmistä, lyhyesti avaan sitä käsitettä. Se ei oo tietty menetelmä, niinkuin vaikka luomutuotanto, tämmönen käytännössä kaupankäynnin myötä Euroopassa syntynyt koodisto, aika tarkkoja sääntöjä. Agroekologia on löyhä menetelmien joukko, jossa käytännössä ideana on se, että pyritään sopeuttamaan ruuantuotannon, nimenomaan viljelyn ja maatilan ylläpidon, käytännöt paikallisiin ekosysteemien antamiin mahdollisuuksiin, ja toisaalta niihin haasteisiin, missä ollaan. Pyritään parantamaan maanviljelyn viljavuutta, ravintokiertoa, niin edelleen. Voidaan käyttää puustoa tuomaan ravinteita tai vettä syvemmältä ja niin edelleen. Se on tosi paikkasidonnaista, ja sillon se tarkottaa, että täytyy luoda mahdollisuuksia paikalliseen tutkimustyöhön ja tutkijoiden ja viljelijöiden yhteistyöhön, ja se on myös sellasta asiaa, mihin kehitysyhteistyöllä pystytään vaikuttamaan. Antamaan resursseja, mut vallan täytyy olla paikallisesti kun se tutkimuksen pitää olla paikallista. On myös alueita Afrikassa, mä en osaa nyt paikantaa tarkalleen, mut Nature-lehdessä aikanaan oli siitä hyvä juttukokonaisuus. Niissä viljelysmaa oli ehtinyt köyhtyä niin pitkälle, että ei päästä kovin helposti kehittämään näillä agroekologisilla menetelmillä viljavaa maaperää. Täytyy olla hybridilähestymistapa, et saadaan vähän enemmän lannotteita, että saadaan satoja, jolla ostetaan aikaa hitaammalle agroekologisten menetelmien käytössä. Siks pitää problemaattisena, et joillakin keskustelijoilla on tutkijapuolella tai aktivistipuolella fundamentaalinen ero eri viljelysmenetelmien välillä, et on hyvät ja huonot. Sit agroekologiasta helposti tulee rituaalisana kaikelle kivalle. Mut agroekologian idea on nimenomaan kontekstisidonnaisuus, ja silloin jos konteksti on tommonen, et maa on ehtiny olla tosi köyhää, niin tarvitaan siihen jotain muuta täydentävää.
Mila Sell [00:51:00]:
Kysymyshän on rahotuksesta. Kenen vastuulla se on ja kuka rahottaa? Ja niin edelleen. Se on mun mielestä keskeinen haaste. Esimerkiks EU-hankkeet, jotka yrittää yhdistää tutkimusta ja paikallisia toimijoita, se on tietysti yks keino ja yks askel, mutta se on kuitenkin hyvin, hyvin rajoitettua. Koska niitten pitää olla kontekstisidonnaisia, niin sitten ei oo myöskään niin, että tehdään tää yks tutkimushanke ja saadaan tuloksia, ja kaikki käyttämään tätä samaa, vaan se vaatii joka paikan osalta omaa lähestymistapaa ja omaa tutkimusta. On se siinä mielessä aika pitkä tie. (naurahdus)
Ville Lähde [00:51:46]:
On, ja se tietysti, vielä jos aattelee näitä pohjoismaisia tai länsimaisia tutkimusinstituutioita, meillä valitettavasti eletään suorituspaineen keskellä. Sä et kauheen hyvin meritoidu, jos käyt tekemässä paikallisesti räätälöityjä, koska sit sä et voi julkasta sitä joka puolella ja saada merkintää sun CV:hen. Vaatisi toisenlaista tieteen palkitsemisjärjestelmään myös.
(pieni päällekkäin puhuminen)
Mila Sell [00:52:13]:
Onneks me ei kaikki välitetä siitä.
(yhteistä naurua)
Ville Lähde [00:52:16]:
Joo, meillä työporukalla perustaessa lyötiin peukalosääntö, et 50% työajasta pitää mennä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.
Ulriikka Myöhänen [00:52:25]:
Noni.
Ville Lähde [00:52:25]:
Ei mennä se CV edellä.
Ulriikka Myöhänen [00:52:28]:
Se kuullostaa hyvältä. Sit oikeestaan tän keskustelun viimeinen kysymys. Maatalous ja ruuantuotanto tarvitsee tulevaisuudessa tekijöitä, ja se tarkoittaa myös, että nuoret pitäis saada innostumaan alasta ja sitoutettua tähän alaan ja siihen muutokseen, mikä ehkä siellä on edessä. Miten se voitais tehä? Haluatko Mila alottaa?
Mila Sell [00:52:55]:
Joo, tähän on asia, josta on puhuttu tosi paljon viime vuosina. Se lähtökohta, mitä suurin osa ottaa tähän, on se, että pitää kehittää agri-business-sektoria. Siitä pitää tulla tällanen bisneslähtöinen, koska sit tietysti kaikki nuoret on heti kiinnostuneita. Mä en oo siitä ihan niin varma, mutta tottakai se on ihan selvää, et jos se on sellasta, mitä se on nyt monessa Afrikan maassa, eli sä oot köyhä käytännössä, jos sä oot viljelijä, niin eihän kukaan oo siitä kiinnostunu. Vähän nää kaikki asiat, mistä me ollaan keskusteltu, et miten tätä koko sektoria vois viedä eteenpäin ja parantaa niin, et ne mahdollisuudet järkevään elinkeinoon olis mukana. Jos se sitten on joku tosi mielenkiintonen agri-business-idea, niin ehkä joo, ja just tää, et ois diversiteettiä. Että sä samalla viljelet ja teet ja sul on vaikka, saat hunajaa siinä ohella ja viljelet hedelmiä, ja sulla on lähikylässä joku, joka prosessoi ne hedelmät vaikka mehuksi ja myydään. Tä diversifiointi, et se ei oo pelkkää sitä maissin viljelyä, vaan siihen liittyy paljon erilaisia prosesseja ja paljon erilaisia mahdollisuuksia, koska sittenhän se on kiinnostavaa. Semmonen lähtökohta, et tätä voi ite kehittää, ja tääl on paljon mahollisuuksia, paljon vaihtoehtoja, ja se on omasta innovaatiosta kiinni. Kyllä mä luulen, et sit ainakin osa nuorista vois olla kiinnostuneita, miksei.
Ulriikka Myöhänen [00:54:43]:
Eli prosessit ja ketjut kuntoon sieltä, ja omille ideoille tilaa.
Mila Sell [00:54:50]:
Joo.
Ulriikka Myöhänen [00:54:50]:
Joo. Mites Ville, mitä tuumaat tähän?
Ville Lähde [00:54:54]:
Mä oon kuunnellessa pohdin, että tä on jännää, et tietys mielessä yksilötasolla nä on ongelmia, mitä myös koetaan vaikka Suomessa tai Yhdysvalloissa. Monien viljelijöiden elämä on jatkuvasti yhä epävarmempaa. Tietysti ne korjauskeinot väistämättä on erilaisia, kun lähtötilanne on hyvin erilainen. Myös se mahdollisuus vaihtaa omia kokemuksia toisten saman kaltasella alueella olevien ihmisten kanssa, opettaa ja oppia samaan aikaan, luodaanko luottamuksellisia suhteita siinä yhteydessä. Se on semmone asia, jossa nykyteknologia vois antaa mahdollisuuksia halpojen tietoverkkoyhteyksien, kännyköiden avulla ihmiset pystyis tämmösiä kokemuksia. vaikka uusien tuholaisten tunnistuspalveluja, tiedon vaihtamista. Silloin itse olisi aktiivisempi toimija, ja työhön liittyisi kaikenlaista oppimista, joka on mielenkiintosempaa kuin se, että työ on samaa läpi vuoden. Se vois toimia myös ituna osuuskuntien perustamiselle ja vastaavalle järjestäytymiselle, eihän se koskaan lähde itestään, vaan se vaatii, että alkaa tuntea ihmisiä ja luottaa niihin. Silloin vasta voi olla sitä mieltä, että okei, pistetään hynttyyt yhteen. Se voi olla yks kanava siihen.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen [00:56:28]:
Näihin innostaviin ajatuksiin voimme lopettaa tämän keskustelun. Lämmin kiitos tästä, Luonnonvarakeskuksen tutkimuspäällikkö Mila Sell ja Biostutkimusyksikön tutkija Ville Lähde.
Mila Sell [00:56:39]:
Kiitos.
Ville Lähde [00:56:40]:
Kiitos paljon.
Ulriikka Myöhänen [00:56:41]:
Tämä oli tämänkertainen Tekoja-podcast, ja ensi kerralla ollaan muiden aiheiden äärellä. Moi moi.
(musiikkia)
Naisääni [00:56:49]:
Milleniumit tulee ja ovat tulleet, ja varmasti vaikuttaa tähän koko kenttään hyvin vahvasti, eli ajatus siitä, että rahalla voi tehdä positiivisia vaikutuksia varmsti tulee lähtökohtaiseks ajatukseks sijoitusmaailmaankin. Mä nään, että tä trendi ei ole missään nimessä vielä edes päässyt alkuun.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen [00:57:13]:
Ensi jakson aiheena on vaikuttavuussijoittaminen. Tervetuloa mukaan.
Tekoja: Koronapandemia sai teiniraskauksien ja lapsiavioliittojen määrän nousuun kehittyvissä maissa
Tytöille pandemian aiheuttamat koulusulut ovat olleet hyvin kohtalokkaita ja jopa koko elämän suuntaa kääntäviä eri puolilla maailmaa. Mitä tytöille kuuluu nyt? Tekoja on Kirkon Ulkomaanavun uusi podcast-sarja, joka kysyy tärkeimmät kysymykset tämän päivän polttavimmista globaaleista aiheista.
PANDEMIA-AJAN KOULUSULUT lisäävät teiniraskauksia ja lapsiavioliittoja. Mitä nuorille kuuluu, kun koronaa on eletty jo kaksi vuotta? Miksi yläkouluihin pitäisi nyt panostaa?
Kirkon Ulkomaanavun Itä-Afrikan koulutusasiantuntija Pauliina Kemppainen näkee koronaviruspandemian vaikutusten olleen globaalisti samanlaisia joka puolella, mutta asettaneen kaikkein heikoimpaan asemaan kehittyvien maiden tytöt.
Ugandassa koulut olivat kiinni pidempään yhtäjaksoisesti kuin missään muualla maailmassa. Ne suljettiin ensimmäisen kerran maaliskuussa 2020. Sulku venyi pientä välijaksoa lukuun ottamatta lähes kahteen vuoteen.
”Muutama hassu kuukausi siellä välissä oli, kun kouluja yritettiin avata, jotta valmistuvat luokat olisivat päässeet käymään koulunsa loppuun, mutta valitettavasti sekään ei ihan onnistunut täysin suunnitelmien mukaan”, Kemppainen kertoo.
Koulut avattiin Ugandassa alkuvuonna 2022. On arvioitu, että jopa 15 miljoonaa lasta jäi koronan vuoksi koulusta pois sulkujen aikana. Heistä 600 000 oli ala- ja yläkouluikäisiä pakolaisia Ugandan naapurimaista.
Onneksi tilanne ei ollut yhtä synkkä joka puolella. Esimerkiksi Somaliassa koulusulku kesti vain muutaman viikon ensimmäisenä keväänä eli hieman samaan tapaan kuin Suomessa. Sen jälkeen koulut on pystytty avaamaan ihan tavalliseen malliin.
”Etelä-Sudanissa koulut olleet auki pääosin kokoajan ja se onkin nyt luonut uuden muuttoliikkeen kun pakolaiset sieltä Ugandan puolelta ovat palanneet vapaaehtoisesti Etelä-Sudaniin avoimien koulujen vuoksi”, Kemppainen kertoo.
Teiniraskauksien määrä kasvoi räjähdysmäisesti
Vuonna 2020 maalis- ja kesäkuun välisenä aikana teini- ja lapsiraskaudet yleistyivät Ugandassa jopa 22,5 prosenttia. Maalis- ja syyskuun välillä 10—14-vuotiaiden tyttöjen raskauksien määrä nousi jo 366,5 prosenttia. Luvut ovat pysäyttäviä ja toki ne pysäyttävät monen tytön koulunkäynnin lopullisesti. Koulu on tärkeä paikka, ei vain oppimisen vuoksi, vaan myös mielenterveydelle ja fyysiselle terveydelle ja hyvinvoinnille. Koulu suojelee tyttöjä väkivallalta ja liian varhaiselta siirtymiseltä aikuisten maailmaan ja mahdollistaa pääsyn uusien asioiden pariin, Kemppainen kertoo.
Kasvaako Ugandassa koronan vuoksi menetetty sukupolvi?
”Ugandan kohdalla en näe sitä liioiteltuna ja varsinkin valmistuvien ja nuorten kohdalla se pitää hyvinkin paikkaansa. Moni on menettänyt toivonsa siitä, että koulut koskaan aukeaisivat ja he ovat sitten päätyneet erilaisiin ajanviettotapoihin ja töihin ja muihin koulun sijaan”, Kemppainen sanoo.
Toisaalta kouluun pyrki tammikuussa 2022 ennätysmäärä lapsia ja nuoria.
Tekoja-podcastin toisena vieraana oli alkuvuonna 2022 Changemakerin vapaaehtoinen ja entinen puheenjohtaja Ida Silfverhuth. Lisäksi eteläsudanilainen Rose kertoo lähetyksessä, miten koulusulut vaikuttivat häneen ja hänen kaveripiiriinsä. Rosen tarinan löydät kokonaisuudessaan verkkosivuiltamme.
Kirkon Ulkomaanavun Tekoja-podcastin juontaa KUA:n viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen.
Teiniraskauksia, lapsiavioliittoja ja keskenjääneitä unelmia. Koronapandemia on vaikuttanut tyttöjen koulunkäyntiin ja elämään monin eri tavoin. Miten tästä mennään etenepäin, ja miltä tulevaisuus näyttää? Tämä on Tekoja-podcast, tervetuloa kuuntelemaan. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen, ja tänään kanssani podcast- studiossa ovat Kirkon Ulkomaanavun itäisen Afrikan koulutusasiantuntija Pauliina Kemppainen ja nuorten vaikuttamisverkosto Changemakerin puheenjohtaja Ida Silfverhuth. Lämpimästi tervetuloa studioon.
Pauliina Kemppainen [00:00:35]:
Kiitoksia.
Ida Silfverhuth [00:00:36]:
Kiitos.
Ulriikka Myöhänen [00:00:38]:
Kun korona alkoi keväällä 2020 sulkea yhteiskuntia meidän ympäriltä, melko nopeasti alkoi keskustelu myös siitä miten koulusulut vaikuttavat lapsiin ja nuoriin. Aiheuttavat kenties oppimisvaikeuksia ja koulupudokkuutta. Hurjimmissa arvioissa puhuttiin tuolloin jopa menetetyistä sukupolvista. Pauliina Kemppainen, olet siis koulutuksen asiantuntija ja eritoten Itä-Afrikka kuuluu sinun tonttiisi, tätä korona-aikaa on eletty nyt pari vuotta. Ovatko nämä ennusteet käyneet toteen?
Pauliina Kemppainen [00:01:08]:
No ikävä kyllä täytyy todeta että paikoitellen on. Onneksi tilanne ei ole kuitenkaan ihan sama kaikissa maissa, siitä saadaan onnellisia ja iloisia. Kyllähän jos globaalisti ajatellaan niin koronan vaikutukset on ollut saman suuntaset ympäri maailmaa vaikkakin toki eri suuruiset. Ugandassa koulut ollut kiinni maaliskuusta 2020, muutama hassu kuukausi siellä välissä oli kun kouluja yritettiin avata, jotta valmistuvat luokat olisi päässyt koulunsa käymään loppuun, mutta valitettavasti sekään ei ihan onnistunut täysin suunnitelmien mukaan. Mutta kuten sanoin, onneksi tilanne ei oo yhtä synkkä joka puolella. Esimerkiksi Somaliassa koulusulku kesti sen muutaman viikon keväällä ihan niin kuin Suomessakin. Sen jälkeen koulut on pystytty avaamaan ihan tavalliseen malliin. Taas Etelä-Sudanissa koulut olleet auki pääosin kokoajan ja se onkin nyt luonut uuden muuttoliikkeen kun pakolaiset sieltä Ugandan puolelta ovat palanneet vapaaehtoisesti Etelä-Sudaniin avoimien koulujen puitteissa.
Ulriikka Myöhänen [00:02:24]:
Monenlaista on siis kerennyt tapahtua. Mitä oot mieltä onko liioittelua puhua siitä et ois menetetty joku sukupolvi tässä kahden vuoden aikana?
Pauliina Kemppainen [00:02:33]
No, Ugandan kohdalla en näe sitä liioiteltuna ja varsinkin valmistuvien ja nuorten kohdalla se pitää hyvinkin paikkaansa. Useat on menettäneet toivonsa siitä, että koulut koskaan aukeaa ja ovat sitten päätyneet erilaisiin ajanviettotapoihin ja töihin ja muihin koulun sijaan. Toisaalta jos mietitään koulunsa aloittavia niin jos koulut saadaan ensi vuoden tammikuussa auki, niin siinä vaiheessa on kolme ekaluokkaa ketkä pitäisi yhtäkkiä saadakin koulusysteemiin mukaan. Hyvin kuormittunut koulutussektori, joka oli kuormittunut jo ennen koronaa, täytyisi pyrkiä ottamaan vastaan nämä kolme ikäluokkaa vielä.
Ulriikka Myöhänen [00:03:24]:
Ja ei tää varmasti helppoa oo myöskään nuorille ja lapsille. Changemakerin puheenjohtaja Ida Silfverhuth, miten lockdownit ovat vaikuttaneet nuoriin mikä sun käsitys ja ajatus siitä on?
Ida Silfverhuth [00:03:36]:
Tosi vaihtelevasti. On hirveen erilainen tilanne sen suhteen että ootko ollut peruskoulussa lukiossa vai korkeakoulussa, tai tietysti toisessa asteessa yleisestikin, että lukiolaisten ja ammattikoululaistenkin välilläkin on hyvin paljon eroja.Toisaalta riippuu kauheasti siitä myös, että kuinka ketterästi koulu on voinut omaksua uusia digitaalisia muotoja, mitkä on olleet opettajien resurssit, millaista tukea nuoret on saanut kotoa vai asuvatko he jo omillaan. Ja mikä sitten on se omillaan asumisen tausta, asutaanko yksin vai ystävien kanssa tai pariskuntana tai näin edespäin. Hirveen paljon vaikuttaa muu elämä opiskeluun. Jos sulut tarkoittaa sitä, että joutuu eristykseen omaan kotiinsa, kyse ei ole opiskelusta ja koulusta vaan kyse on siitä koko elämästä joka sitten vaikuttaa tietysti oppimiseen. Tässähän on ollut selviä viitteitä esimerkiksi siitä, että korkeakouluopiskelijat on uupunut, koska heille on annettu vähemmän huomiota yhteiskunnallisessa keskustelussa suhteessa näihin peruskouluissa oleviin, toki toisen asteen opiskelijoihin myös.
Ulriikka Myöhänen [00:04:54]:
Niin maailmanlaajuisesti vaikutus on varmasti ollut suuri koko ikäryhmään, tai sanotaanko sukupolveen, siinä mielessä että jos puhutaan nuorista ja siinä mielessä erot on suuria maiden, maanosien välillä että siinä mielessä on fakta että hyvin erilaisessa tilanteessa nuoret ovat olleet. Tässä jaksossa olisi tarkoitus puhua erityisesti tyttöihin kohdistuneista vaikutuksesta, vaikka onhan tietysti korona vaikuttanut kaikkiin koululaisiin niinkuin tiedetään. Miksi on tärkeää puhua nimenomaan tytöistä Pauliina?
Pauliina Kemppainen [00:05:28]:
No tytöt ja naiset ympäri maailmaa, me ollaan valitettavasti vähän eriarvoisessa asemassa ihan sukupuolen takia. Toki sitten se, että kuinka eriarvoisessa asemassa nii se riippuu siitä mihin on syntynyt, mutta ei ole itsestäänselvyys että tytöt pääsee kouluun, koulutuksen piiriin missään vaiheessa elämäänsä. Vaikka viimeisten vuosien ja vuosikymmenten aikana on tapahtunut paljon edistystä ja asiat on mennyt positiiviseen suuntaan, mutta pandemia on syöksenyt ja vienyt meitä paljon taaksepäin, monta askelta, sitä hyvää kehitystä mitä on saatu. Jos tästä ei puhuta nii muutostakaan ei saada aikaan.
Ulriikka Myöhänen [00:06:20]:
Niin Ida, miltä tulevaisuus nyt näyttäytyy erityisesti nuorille tytöille pandemiaa, näin pandemiaa 2 vuotta eläneenä?
Ida Silfverhuth [00:06:29]:
Niin, tä pandemia on lisännyt jo olemassa olevia epätasa-arvoalueita ihmisen elämässä että jos olit huono osainen jo ennen pandemiaa niin todennäköisesti olet entistä huonommassa osassa ja erityisesti se kaula hyväosaisiin kasvaa. Eli kun mietitään tulevaisuutta niin todella paljon täytyy laittaa resursseja huomiota siihen, että uudelleenrakennusta tai jälleenrakennusta tehdään tasa-arvoisesti ja huomioiden erityiset ryhmät, yks niistä on tytöt, toiset on tietysti sitten muut niin sanotut valtavähemmistöt niinku esimerkiksi vammaiset, tai etniset ja uskonnolliset vähemmistöt, taikka luokkaerot ja näitä löytyy vaikka kuinka paljon, ja mitä useampi erilainen ominaisuus risteää samassa ihmisessä niin sitä todennäköisempää on, että olet jollain lailla ollut syrjitty jo aikaisemmin ja se kehitys on mitä todennäköisimmin jatkunut pandemian aikana.
Ulriikka Kemppainen [00:07:33]:
Kuunnellaanpa tähän väliin etelä-sudanilaisen Rosen haastattelu. Hän on 21-vuotias nuori nainen, ja oli pahimpaan korona-aikaan poissa koulusta kokonaisen vuoden.
(musiikkia)
(Rose puhuu)
Suomenkielinen spiikkaus Elisa Rimaila [00:07:55]:
Koronarajoitukset alkoivat maaliskuussa 2020 ja ne ovat jatkuneet tähän asti. Olin poissa koulusta koko vuoden, kertoo 21-vuotias etelä-sudanilainen Rose.
(Rose puhuu)
Suomenkielinen spiikkaus Elisa Rimaila [00:08:15]:
Rosen oma äiti on Kongossa eikä hän tiedä isänsä olinpaikkaa. Sen vuoksi hän asuu setänsä perheen kanssa. Perhe eli pakolaisena Ugandassa mutta he palasivat vuonna 2021 Etelä-Sudaniin. Koronarajoitukset alkoivat pian sen jälkeen, kun perhe palasi kotiin. Lapset ehtivät olla koulussa vain 2 viikkoa ennen koulusulkuja.
(Rose puhuu)
Suomenkielinen spiikkaus Elisa Rimaila [00:08:45]:
Elämä muuttui hankalaksi ja tylsäksi, kotona ei ole mitään tekemistä, Rose kuvailee. Pitkä aika koulusta pois teki nuorista levottomia. Rose on erityisen huolestunut tyttökavereistaan.
(Rose puhuu)
Suomenkielinen spiikkaus Elisa Rimaila [00:09:03]:
Tytöistä monet ovat lopettaneet koulun kokonaan, jotkut ovat nyt naimisissa.
(Rose puhuu)
Suomenkielinen spiikkaus Elisa Rimaila [00:09:14]:
Ystäväni jätti koulun ja on nyt kotona vauvan kanssa. En tiedä minkälainen tulevaisuus hänellä voi olla, Rose mietti. Nuori nainen korostaa, että perheen tuki koulusulkujen aikaan oli tärkeä. Rose pitää tärkeänä myös sitä, että aikuiset kannustavat nuoria opiskelemaan vaikeissakin tilanteissa.
(Rose puhuu)
Suomenkielinen spiikkaus Elisa Rimaila [00:09:42]:
Rajoitusten aikana setä ja hänen vaimonsa muistuttivat meitä joka lauantai pitämään mielessä, mitä haluamme tulevaisuudelta ja mitä voi käydä, jos emme pidä neuvoja mielessä, Rose kuvailee. Kannustavasta lähipiiristä huolimatta koronasulut olivat nuorille raskaita.
(Rose puhuu)
Suomenkielinen spiikkaus Elisa Rimaila [00:10:05]:
Minulla oli ikävä uusien asioiden oppimista, ajattelin kaikkia niitä asioita, joita meidän oli tarkoitus oppia, mutta jotka jäivät pois, kun olin kotona, Rose muistelee.
(Rose puhuu)
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen [00:10:24]:
Näin siis eteläsudanilainen Rose, joka oli haastatteluhetkellä syksyllä 2021 ollut koulussa noin 5 kuukautta ja valmistautui parhaillaan tenttiviikkoon. Suomenkielisenä äänenä edellä oli Elisa Rimaila. Otetaanpa tuoreeltaan kommentit tästä Ida, miltä kuulostivat nuo Rosen mietteet koulusulkuihin liittyen?
Pauliina Kemppainen [00:10:44]:
Sekä tutuilta että hyvin erilaisilta. Esimerkiksi itse samaistun hyvin tähän, ettei ollut mitään tekemistä siinä kohtaa kun tuli sulku. Toisaalta täällä Suomessa mun ei tarvitse olla huolissani siitä, että mun ystävät olis lopettaneet koulunkäynnin ja olis nyt kotona vauvan kanssa. Ensinnäkin sen takia, että Suomessa on hyvin harvoin sellanen tilanne, että suomalaisista tytöistä täytyy pitää huolta, kun he saavat vauvan. Mutta myös sen takia, että tällaiset kuormittavat asiat ei Suomessa yleensä oo perheen perustaminen tässä yhteydessä, vaan esimerkiksi mielenterveysongelmat. Se oli kanssa tuttua, että kantoi huolta ystävistään.
Ulriikka Myöhänen [00:11:34]:
Insertissa tuli esille aika monta asiaa joita koulusulku saa aikaan, ja Rose kertoi, että hänenkin ystäväpiiristään löytyy nainen, joka sai lapsen ja on jäänyt sen vuoksi pois koulusta. Paljon on myös puhuttu lapsiavioliitoista ja muusta. Pauliina, asemapaikkasi on Ugandassa ja olet viettänyt suuren osan pandemia-ajasta siellä. Vastaako tämä edellä kuvattu sitä todellisuutta, mitä siellä olet nähnyt?
Pauliina Kemppainen [00:11:58]:
Kyllä valitettavasti vastaa todellisuutta eikä pelkästään minun omaa käsitystä tilanteesta, vaan myös tutkittua tietoa mitä on pystytty koronan aikana keräämään. Rosen tapausta jos miettii niin hän on hyvin upeassa asemassa, hänellä on hyvin tukeva perhe, joka näkee ja ymmärtää koulutuksen arvon ja muistuttaa Rosea siitä jatkuvasti. On todennäköistä että Rosen motivaatio, into ja usko koulua kohtaan on säilynytkin hyvin, kuten sanot niin hän on siellä valmistautumassa kouluviikkoon ja näin ei varmasti olisi jos ei tätä tukea hänelle olisi tullut. Ystävät, joita Rose kuvaili, he on se toinen joukko, jos jaetaan nuoria ja nuoria naisia. Tänä aamuna ennen tänne tuloa luin raporttia Ugandasta ja sen mukaan vuonna 2020 maalis- ja kesäkuun välillä, eli puhutaan muutamista kuukausista, teini- ja lapsiraskaudet Ugandassa nousi 22,5 prosenttia. Maalis- ja syyskuun välissä 10-14 vuotiaiden tyttöjen raskaudet nousi 366,5 prosenttia. Jos näin kääntää luvuiksi, on ne aika pysäyttäviä. Koulun tärkeyttä, ei pelkästään mielenterveydelle, mutta myös fyysiselle terveydelle, hyvinvoinnille, suojelulle, oppimisille, uusien asioiden pariin pääsemiselle, sitä me ei voida millään kieltää.
Ulriikka Myöhänen [00:14:06]:
Luvut ovat kyllä pysäyttäviä. Kun kerroit näistä niin mulla ihan silmät laajeni tässä, että on kyllä merkittäviä ja isoja lukuja. Paljon näistä on puhuttu mutta se konkretisoituu, kun näkee sen just tuolla lailla, mitä se oikeesti on ja miten se on muuttunut (kyllä) verrattuna edellisvuosiin. Rose kertoi, että hänellä on ollut tärkeää se, että sedän perhe on ohjannut häntä pysymään koulussa. Ida, mitä mieltä sä oot, miten suuri merkitys kannustavilla aikuisilla ja tukiverkoilla on nuorten elämässä näinä aikoina?
Ida Silfverhuth [00:14:40]:
Todella tärkeä. Ja jälleen jos palaan tähän eriarvoistumisen kehitykseen, niin siinä yksi iso tekijä on se, että millainen suhde on kotona, millaisesta taustasta tulee, millainen se suhde on ollut koko elämän ajan. Tässä tapauksessa Rose asuu setänsä luona. Elinympäristö ja perheen tuki on tärkeää ja se on avaintekijä kun halutaan puuttua epätasa-arvoon, niin miten voidaan tukea myös perheitä, jotta he voivat antaa kokonaisvaltaista tukea nuorelle.
Ulriikka Myöhänen [00:15:27]:
Kyllä. No pandemian aikana ympäri maailman on yritetty siirtyä etäyhteyksien päähän myös koulumaailmassa. Koulua on järjestetty television, radion, älypuhelinten ja tietokoneen avulla. Miten nää hankkeet on onnistunut, Pauliina?
Pauliina Kemppainen [00:15:47]:
Etäopetus on sanana hyvin laaja. Suomessa ajatellaan Teamsia, Zoomia ja tietokoneen välillä tapahtuvaa opetusta. Opettaja on luokassa tai koulussa ja oppilaat on oman koneen äärellä. Suomessakin tämä tuotti vaikeuksia silloin koulusulkujen aikaan. Perheissä, joissa on useampi lapsi, niin yhtäkkiä olisikin kaikilla pitänyt olla omat koneet, jotta kaikki voisivat yhtä aikaa tunneille osallistua. Vastaavanlaisia haasteita on maailmalla muutenkin ja varsinkin jos ajatellaan pakolaiskontekstia, jossa oppilaat ovat koulualan toimijoiden varassa siinä että pääsisivät padien tai tietokoneiden tai älypuhelimien kanssa toimimaan, jotka ovat digitaalisten laitteiden haastavimmissa päässä. Pääosin on turvauduttu radioon, on myös alueita, joilla radioaallot ei ole kuuluneet, jolloin ollaan nauhoitettu oppitunteja muistitikuille ja on pystytty jakamaan radioita muistitikkupaikoilla sellaisille oppijoille, jotka sellaisia ovat tarvinneet. Kynä ja paperi on edelleen se kaikista avrmin, kaikista toimivin tapa oppia, ja toki vaikka koulut on ollut kiinni, ollaan pyritty siihen, että lapset ja nuoret ei jää yksin sen oppimisen kanssa. Ollaan pyritty löytämään erilaisia pienryhmäratkaisuja, joissa opettajat kiertävät kylän sisällä tai kylästä kylään riippuen vähän kontekstista, paikasta, ja he tapaavat kerran, pari viikossa pienen ryhmän oppilaita lähiympäristöstä, ketä he pyrkivät tukemaan kirjallisen oppimateriaalin kanssa. Keniassa opettajat saattoivat olla tukena radio-oppituntien kanssa. Heillä oli kannettavat liitutaulut mukana ja he menivät oppilasryhmän luota toiselle ja auttoivat ymmärtämään radiosta tulevaa ja tukivat oppimista.
Ulriikka Myöhänen [00:18:20]:
Voidaanko sanoa että näissä hankkeissa on onnistuttu nyt korona-aikana?
Pauliina Kemppainen [00:18:25]:
Uskaltaisin sanoa että ollaan onnistuttu, vaikka oppiminen ei ole ollut sellaista mihin on totuttu. Mutta jos vaihtoehto olisi se, että lapset olisivat olleet kokonaan kotona ilman pääsyä oppimisen pariin, ilman mitään rutiinia, joka itsessään luo turvan tuntua, ilman turvallista aikuista, opettajaa, ketä he ovat muutaman kerran viikossa tapaamaan, niin uskaltaisin sanoa, että tällöin tilanne olisi entistä synkempi. Lastensuojelullisesta näkökulmasta näillä hankkeilla ja aktiviteeteilla on ollut iso merkitys.
Ulriikka Myöhänen [00:19:17]:
No Ida. Mitä tiedetään siitä, että onko tytöillä yhdenvertainen asema etäyhteyksien äärellä?
Ida Silfverhuth [00:19:24]:
Jälleen aloitan tällä että vaihtelee. Tä on hyvin tilanneriippuvaista. Esimerkiksi joissain tilanteissa on mahdollista ja järkeenkäypää, jos kulttuurissa ollaan vanhoillisia ja mietitään tyttöjen ja poikien asemaa hyvin epätasa-arvoisesti, niin usein käy myös niin että nettiä taikka laitteita taikka muita etäyhteysvälineitä annetaan ensisijaisesti pojille. Tä on tavallaan sitä ihan samaa ajatusta, kun on puhuttu ennen näitä etäyhteysaikoja siitä, että pitäisi saada tytöt kouluun. Koska jos perheellä on varaa kouluttaa vain yksi lapsi niin se yleensä aina se poika. Sama kehitys näkyy myös tässä digitaalisessa ajassa, erityisesti sen takia että nä laitteet on kalliita ja riippuu siitä millainen rahoitus on. Onko perheet hankkineet niitä itse, ovatko he saaneet niitä vai onko esimerkiksi käyttösopimuksia ja näin edespäin. Senkin takia yleensä satsataan perheen poikiin.
Ulriikka Myöhänen [00:20:45]:
Pauliina onks sulla jotakin kommentoitavaa?
Pauliina Kemppainen [00:20:47]:
Laitteisiin ja laitehankintoihin voisin lisätä sen verran, että koronan myötä perheiden toimeentulot romahti ihan globaalistikin. Suomessakin voidaan sanoa ja tunnistaa ne alat, joihin oli suuri vaikutus koronalla. Samalla tavalla itäisessä Afrikassa. Toimeentulokanavat tyrehty, joilla ennen perhe pystyi täyttämään perustarpeet, mutta yhtäkkiä täytyikin heittäytyä luovaksi. Se on tarkoittanut moninpaikoin sitä, että kaikki lapset ovat lähteneet töihin. Monesti tyttöjen kohdalla se tarkoittaa kodista ja sukulaisista huolehtimista, eli tytöilä ei ole aikaa käyttää oppitunteihin vaikka radio kotona olisikin tai tehtäviä tekstiviestillä puhelimeen saisikin. Heillä ei vain ole aikaa siihen. Toisaalta tyttöjä on lähetetty töihin erinäisiin siivous- ja muihin tehtäviin, perinteisesti kun ajatellaan ja odotetaan. On raportoitu että näiden töiden myötä seksuaalinen väkivalta on lisääntynyt valtavasti. Sitä myötä teiniraskaudet ja teiniavioliitot. Osa perheistä on jopa turvautunut siihen, että he ovat pyytäneet tai painostaneet tyttäriään seksityöhön, että ovat saaneet tuloa ja ruokaa pöytään. Osa tytöistä on vapaahtoisesti päätyneet siihen, että täyttävät omia perustarpeitaan sillä, että harrastavat seksiä jonkun kanssa. Puhutaan pelkästään digitaalisesta oppimisesta, se on pieni raapaisu sitä kokonaiskuvaa, mihin se kaikki nivoutuu ja liittyy.
(Musiikkia)
Ulriikka Myöhänen [00:23:22]:
Aika kovia kohtaloita on maailman lapsilla ja nuorilla ollut tässä viime vuosina, ja erityisesti tytöillä. Tässäkin keskustelussa tuli jo ilmi se, että mielenterveys on ollut näinä aikoina tosi kovilla. Ida, haluaisitko kertoa siitä enemmän, miten koulusulut ovat vaikuttaneet lasten ja nuorten mielenterveyteen?
Ida Silfverhuth [00:23:43]:
Varmaan kaikista eniten tämä sosiaalinen eristäytyminen on ollut suurin mielenterveyttä haittaava ominaisuus, tai miten sen nyt sanois, syy sille miksi nä mielenterveysongelmat on lisääntyneet. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen eläin ja tarvitsee muita ihmisiä ympärilleen. Toisaalta tä on ehkä sellanen asia, että näitä mielenterveysongelmia, en sano etteikö niitä olisi globaalissa etelässä tosi paljon, mutta siellä ei välttämättä ole sellaista sosiaalista eristäytymistä yksin, kun meil on ollut täällä Suomessa. Silloinkin, kun globaalissa etelässä lapset ja nuoret jäävät pois koulusta, niin he yleensä asuvat edelleen isoissa perheissä. Kun sitten taas esimerkiksi Suomessa on ollut paljon myös yksinasujia. Ei tarvitse edes puhua nuorista, koska Suomessahan ylipäätään noin viidesosa asuu yksin, siellä on paljon yksin asuvia työssäkäyviä ja eläkeläisiä ja näin edespäin, eli just tää, kun sitten ei ole sellaista tapaa nähdä muita ihmisiä muussa tilanteessa kuin esimerkiksi kaupassa käynnissä, niin se on varmasti sellainen yksi. Toinen on tietysti se, että jos on oppimisvaikeuksia ja nä etäyhteydet eivät toimi, tai etäopettaminen ei onnistu ja vaikka opettajien resursseja joudutaan laittamaan pois varsinaisesta opettamisesta ja nuorten kohtaamisesta, ja enemmän teknisiin ongelmien ratkomiseen. Silloin muu kuormitus lisääntyy. Vielä yksi erillinen ryhmä on suorituspaineiden kasaantuminen. Jos tuntuu että opiskelu ei yhtään suju, mutta olisi kuitenkin painetta edistää omia opintoja. Se on kanssa yksi syy miksi on ollut raskasta henkisesti.
Pauliina Kemppainen [00:26:03]:
Hyviä pointteja Ida, kiitos niistä. Jos voin vähän vielä lisätä niin, mitä nähtiin Ugandassa esimerkiksi, niin nuoret menetti toivon tän kahden vuoden aikana siitä, että koulut ei enää aukea. Se oli se lähtökohta, että se oli nyt tässä, kouluun ei oo enää paluuta. Sen lisäksi kun toimeentulo meni ja perustarpeita ei saa tyydytettyä, niin mieli alkaa aika äkkiä painua siinä. Tulee kulttuuriset ja yhteiskunnalliset oletukset myös siinä, että kenen täytyy ja millä tavalla huolehtia perheestä. Käsitys perheestä on myös hurjan paljon laajempi mitä täällä Suomessa. Yksinkertaistettuna voisi väittää että ne paineet koronan aikaan on ollut moninkertaiset kun olisi pitänyt pystyä tukemaan myös muita sukulaisia toimeentulolla, mutta kun sitä toimeentuloa ei enää ole. Sen myötä nähtiin muutamia piikkejä esimerkiksi itsemurhissa. Hyvin kylmäävä fakta, että tämmöinen eristäytyminen ja eristäminen, koulun ja toimeentulon menettäminen ihan globaalisti, sillä on samat hurjat, synkät vaikutukset noihin kaikkiin.
Ulriikka Myöhänen [00:27:37]:
Näin varmasti on. Voitais seuraavaksi siirtyä keskustelemaan ratkaisusta ja tulevaisuudesta mitä me voitais tässä tarjota jatkossa tytöille ja nuorille. Miten me voitais kuroa umpeen se menetetty aika tässä, mitä on nyt mennyt pari vuotta? Esimerkiksi Ugandassa tosiaan koulut ollut melkein koko ajan kiinni.
Pauliina Kemppainen [00:28:00]:
Joo, se on hyvä kysymys, sitä pohditaan kovasti ja ollaan viimeset kaks vuotta jo yritetty tässä keksiä siihen jonkun näköisiä, no ratkaisu on niin iso sana, että sitä en ehkä uskalla tässä nyt käyttää kuitenkaan, mutta joitakin toimia, joilla voitas edesauttaa sitä koulun pariin takaisin pääsyä. Mä lähtisin liikkeelle siitä, että meidän pitäis miettiä koulua vähän laajemmin ja joustavammin. Ei pelkästään sen perinteisen koulun, kuten peruskoulu ja mitä sen jälkeen, että se perinteinen koulupolku täytyis mukauttaa tähän uuteen normaaliin. Yksi esimerkki siitä on nopeutettu opiskelu, puhutaan accelerated educationista, joka tarkoittaa sitä, että sitä tavallista kurrikulumia on tiivistetty, eli yhden tai kahden vuoden aikana käydään kolmen vuoden pääasiat läpi. Sillä pystytään tukemaan sitä, että lapset ja nuoret pystyy saamaan joko sitä omaa ikäryhmäänsä kiinni, tai sitten vaikka tässä tapauksessa, kun kokonaisia ikäluokkia on ollut pari vuotta pois koulusta, niin saadaan toivottavasti sitä kuormitusta sinne koulutussektorille purettua tässä tulevien vuosien aikana. Se olisi yksi asia mitä toivoisin että hyödynnetään. Malala Fundin arvion mukaan 20 miljoonaa yläasteikäistä tyttöä ei tuu palaamaan koronan jälkeen kouluun globaalisti ajateltuna. Totta kai siellä on se motivaatio, josta on puhuttu paljon, usko siihen, että koulut avautuu, usko siihen, että sillä koulutuksella on merkitystä ja sen koulun jälkeen on kans joku polku. Mä en käy pelkästään sitä koulua ja saa sieltä lopputodistusta, mutta oon taas kotona hoitamassa lapsia. Meidän pitäis pystyä myös rakentamaan ja tukemaan sitä koulupolun ja tulevaisuuden näkymiä eteenpäin, että koulu saa vähän suuremman, laajemman merkityksen.
Ulriikka Myöhänen [00:30:26]:
Miten sitä voitais tukea?
Pauliina Kemppainen [00:30:29]:
Esimerkiksi juuri yläasteiden ja yläastekoulutuksen, kouluun pääsyn mahdollistaminen on iso asia. Vuosien saatossa ala-asteikäisiä lapsia on tuettu paljon, pystytty rakentamaan kouluja ja kouluttamaan opettajia, mutta yläasteelle ei ole saatu samanlaista rahoitusta, jonka myötä yläasteita on liian vähän. Vaikka on paljon alueita näissä meidänkin toimintamaissa, joissa suurin osa lapsista periaatteessa pääsisi peruskouluun, periaatteessa se on mahdollista. On siellä edelleenkin paljon lapsia, jotka ovat ulkopuolella, mutta periaatteellinen mahdollisuus sille olisi, mutta suurimmalle osalle heistä ei ole enää jatkopaikkaa. Yläasteen lisäksi ammatillinen koulutus, jolla on valtavan suuri ammatillinen potentiaali tarjota toimeentuloa mistä on tänään jo monta kertaa puhuttu. Nämä näkisin ensimmäisinä.
Ulriikka Myöhänen [00:31:43]:
No Ida, miltä nämä ajatukset sun mielestä kuulostaa?
Ida Silfverhuth [00:31:47]:
Päteviltä, mutta taas tässä on kyse resursseista. Melkein puhtaasti puhutaan rahasta. Tässä koronapandemian aikana on ollut viitteitä siitä, että ihan globaalilla mittakaavalla rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy. Ei voi sanoa tulee uudelleen jakoon ,mutta selvää resurssien uudelleen jakoa pitäisi saada mukaan, koska hyvilläkin ideoilla ja hyvillä innovaatioilla on tosi vaikeaa muuttaa mitään, jos resurssia, rahaa toteuttaa näitä asioita ei ole. Ajattelen että yksi lisäajatus voisi olla se, että erityisesti kun ei ole mahdollista kouluttaa enää kaikkia jo koulussa olleita ja sitä pitää tehostaa, niin toivoisin että erilaisissa kouluprojekteissa, erityisesti missä tuetaan digitaalista oppimista, panostettaisiin medialukutaidon kehittämiseen eikä vain tietynlaiseen, vaan kokonaisvaltaiseen, jotta sitten valmistuvat nuoret, jotka lähtee maailmalle taikka menee piireihin, joissa opetteleminen ei ole keskiössä. Kun erilaista tietoa tulee vastaan, toki netissä, mutta myös muualla, niin siihen olisi mahdollisuus suhtautua muullakin tavalla kuin valmiiksi annettuna, että saa työkaluja tiedon pureskelemiseen. On niin helppo netin kautta saada paljon vaikuttamista vastaan, joka muokkaa omaa ajattelua taikka saattaa johtaa vaikka radikalisoitumiseen tai mihin tahansa muuhun. Tiedämme, että netti on täynnä niin infoa kuin disinfoa, että se on tässä kasaantunut koronapandemian aikana.
Ulriikka Myöhänen [00:34:14]:
Niin rahoitus pitää olla kunnossa ja taidot myös. Siinä tosi tärkeässä roolissa ovat opettajat. Tiedetään se, että korona-aikanai moni opettaja on jättänyt työnsä näiden koulusulkujen takia, ja vaarana on, että koko opetuksen laatu kärsii. Pauliina, miten opettajiin pitäisi nyt satsata?
Pauliina Kemppainen [00:34:35]:
No opettajien hyvinvointiin pitäis satsata, ihan ehdottomasti, ja sitä ollaan pyritty tekemään, ja ollaan pyritty pitämään opettajat mukana, esimerkiksi pienryhmäopetusten kautta. Opettajapula ennen koronaa oli jo valtava. Korona ei ole tätä tilannetta yhtään helpottanut. Opettajien toimeentulo täytyy turvata. Heidän arvostus täytyy saada nostettua ja sen puolesta on tehty töitä pitkään ja tullaan tekemään edelleenkin. Kun arvostusta tulee ulkoa päin niin kyllä sitä omaa tekemistäkin arvostaa enemmän, ja motivaatio kasvaa myös sitä myöten. Paineet mistä puhuin aiemmin, niin tottakai opettajat ovat eläneet saman tässä parin vuoden aikana läpi, kokeneet sen saman, ja heidän henkinen ja fyysinen hyvinvointi on erittäin tärkeää, että he pystyy myös koulujen avauduttua tukemaan lapsia ja oppilaita, nuoria. Jos opettaja ei voi hyvin, hän ei pysty antamaan itsestään samalla tavalla niille oppilaille kuin hyvinvoivana.
Ulriikka Myöhänen [00:35:57]:
Se on juuri näin. Mulla ajatukset on vieläkin keskustelun alkupuolella, kun puhuttiin siitä, miten paljon on teiniraskaudet lisääntyneet Ugandassa viimeaikoina. Paljon on nuoria äitejä, joilla on jäänyt koulut kesken, niin miten me voitais tukea näitä äitejä, että he palaisivat kouluun ja näkisivät sen tulevaisuuden niin, että se hyödyttää, se ei ole vain kouluaika minkä he käy, vaan heille oikeasti on tulevaisuudessa koulutuksesta hyötyä. Mitä koulussa voidaan konkreettisesti tehdä?
Pauliina Kemppainen [00:36:30]:
No opinto-ohjaus on yksi toimi, mitä hyödynnetään kovasti tulevaisuuden näkymien rakentamisessa, opetellaan haaveilemaan. Mietitään mitkä olisi mun haaveet, sellaiset haaveet myös mitkä on mahdollista toteuttaa, ja sen opinto-ohjaajan kanssa yhdessä etsitään ne seuraavat askeleet, ja laitetaan ne askelmerkit kohdalleen, että miten sinne voisi päästä. Siitä opinto-ohjauksesta on todella paljon hyvää näyttöä. Mutta sitäkin yksinkertaisempi keino, mitä on hyödynnetty, niin kouluihin on rakennettu imetyspaikkoja. Nä nuoret äidit, jotta he pystyisivät tulemaan kouluun lapsensa kanssa, niin kouluissa tarjotaan turvallinen paikka, jossa he voi imettää ja osallistua kuitenkin oppitunneille muiden ikätovereidensa kanssa. Tällasilla pienilläkin teoilla, mitä me pystytään tekemään, niillä voi olla yllättävänkin suuri vaikutus.
Ulriikka Myöhänen [00:37:38]:
No hei, siirrytään tämän keskustelun viimeiseen kysymykseen, se on molemmille sama, ja voitais alottaa vaikka Idasta. Haluaisin kysyä sitä, että miksi meidän pitää välittää siitä, että miten tyttöjen koulunkäynnin ja tulevaisuuden käy?
Ida Silfverhuth [00:37:54]:
No ajattelen ennen kaikkea tulevia polvia. Äidin koulutus korreloi suoraan lasten koulutukseen. Mitä paremmat eväät äidillä on elämäänsä esimerkiks koulutuksen kautta, sitä paremmin hän siirtää tietonsa lapsilleen ja hänen lapsensa voivat hyvin. Kun puhuttiin menetetystä sukupolvesta, niin sen pitkäaikainen torjuminen lähtee nuorista tytöistä ja tulevista äideistä.
Pauliina Kemppainen [00:38:30]:
Ehdottomasti on tärkeää pitää pitkän ajan tähtäin mielessä. Ihan samaa mieltä. Toisaalta myös toivon, että muistamme elää hetkessä ja katsoa tähän ja nyt, muistaa se, että jokainen on arvokas. Jokaisella tytöllä ja naisella ketkä on jo tässä maailmassa, heillä on oikeus kouluun ja koulutukseen, ja oikeus toimeentuloon. Ihan senkin takia on tärkeää, että tästä puhutaan ja satsataan tyttöjen koulunkäyntiin ja kouluun pääsyyn.
(Musiikkia)
Ulriikka Myöhänen [00:39:05]:
Näihin sanoihin on hyvä lopettaa tämä keskustelu. Kiitos tästä kiinnostavasta juttutuokiosta kirkon ulkomaan avun koulutusasiantuntija Pauliina Kemppainen ja Change makerin puheenjohtaja Ida Silverhuth.
Pauliina Kemppainen& Ida Silfverhuth [00:39:19]:
Kiitoksia.
Ulriikka Myöhänen [00:39:20]:
Ensi kerralla ollaan toisten aiheiden äärellä. Moi moi.
(Musiikkia)
Naisen ääni [00:39:26]:
Ruoka on kaiken lähtökohta, kaiken a ja o. Ja siellä oli yks, joka sanoi, että köyhät eivät nuku, koska ovat nälkäisiä, ja rikkaat eivät nuku, koska köyhät eivät nuku. Nimenomaan se on kaiken taustalla jollain tavalla. Jos ei ruokaturvaa oo, nii se johtaa turvattomuuteen.
Ulriikka Myöhänen [00:39:49]:
Ensi jaksossa keskustelemme nälästä, ruuasta ja muuttuvasta ilmastosta. Tervetuloa mukaan. (musiikkia)
Tekoja: Haluavatko kaikki pakolaiset Suomeen? Tutkija Emma Hakalan mukaan ilmastonmuutos ajaa tulevaisuudessa yhä useamman ihmisen kodistaan
Muuttuva ilmasto saa tulevaisuudessa yhä useammat jättämään kotinsa. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Tekoja on Kirkon Ulkomaanavun uusi podcast-sarja, joka kysyy tärkeimmät kysymykset tämän päivän polttavimmista globaaleista aiheista.
MAAILMASSA ON jo yli 100 miljoonaa pakolaista. Pakolaismäärä nousi rajusti keväällä 2022, kun Venäjä aloitti hyökkäyssotansa Ukrainaan. Jo ennen Ukrainan sotaa maailmassa 82 miljoonaa ihmistä eli pakolaisena. Vielä tuolloin pakolaiskeskustelu kääntyi meillä Suomessa aika usein kysymään, minkälaisiin turvapaikanhakijamääriin meidän pitäisi varautua. Mutta haluavatko kaikki pakolaiset Suomeen?
”On vaikea puhua kaikkien pakolaisten puolesta tai esittää tuntevansa heidän ajatuksiaan, mutta tutkimuksen perusteella muuttoliike kohdistuu enimmäkseen pakolaisten kotimaiden lähiseuduille. Eli ajatuksena ei varmaan ensimmäisenä suinkaan ole se, että he haluaisivat Eurooppaan”, sanoo Ulkopoliittisen instituutin ja BIOS-tutkimusyksikön tutkija Emma Hakala.
Pakolaisuus ei ole ominaisuus ihmisessä. Se on valinta, jonka kymmenet miljoonat ihmiset ovat tehneet pakon edessä. Kun kotiin ei voi sodan takia jäädä, on pakko lähteä.
Ilmastonmuutos kasvattaa pakolaisten määrää vääjäämättä
Hakala on itse erikoistunut tutkimaan konfliktien vaikutusta ympäristöön. Ympäristö voi muuttua turvattomaksi myös etenevän ilmastonmuutoksen, ilmastokriisin, vuoksi. Hakalan mukaan on ihmiselle luonnollista ajatella, että pakonkin edessä kotoa lähdetään vain sen verran etäälle, että kotiin voidaan nopeasti palata, kun tilanne muuttuu.
”On luontevaa ajatella, että palataan kotiseudulle, kun esimerkiksi tulva tai muu väliaikainen luonnonkatastrofi on mennyt ohi. Jos muutos on pysyvämpi, vaikka joku lämpötilan nousu tai vastaava, niin silti on vaan helpompaa ihan jo resurssien kannalta ihmisten tietysti mennä sinne lähiseuduille. Että ei suinkaan oo kaikilla mitenkään ajatuksena se, että ensimmäisenä Suomeen sieltä tullaan.”
Miksi maailmassa on niin paljon pakolaisia?
Eurooppa tilkitsee rajojaan siirtolaiskriisien edessä, mutta todellisuudessa suurimman vastuun 100 miljoonasta pakolaisesta kantavat kehittyvät maat. Miksi näin on ja mihin pakolaiset suuntaavat? Siitä keskustelemme tässä Kirkon Ulkomaanavun Tekoja-podcastissa.
Tekoja-podcastin vieraina ovat tutkija Emma Hakala Ulkopoliittisesta instituutista ja BIOS-tutkimusyksiköstä ja KUA:n entinen humanitaarisen avun päällikkö Eija Alajarva.
Joulukuussa 2021 äänitetyn Tekoja-podcastin juontaa Kirkon Ulkomaanavun viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen.
Ulriikka Myöhänen [00:00:05]: Maailmassa on yli 82 miljoonaa pakon edessä kotinsa jättänyttä. Heistä 48 miljoonaa on maiden sisäisiä pakolaisia. Miksi ihmiset jättävät kotinsa ja pakenevat? Minne he suuntaavat? Oman maansa sisälle, naapurimaihin vai toiselle puolelle maapalloa? Tämä on Tekoja-podcast. Tervetuloa kuuntelemaan. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen ja kanssani studiossa näiden kiinnostavien kysymysten äärellä ovat muuttoliikkeisiin ja turvallisuuteen perehtynyt Tutkija Emma Hakala ja kirkon ulkomaanavun humanitaarisen työn päällikkö Eija Alajarva. Lämpimästi tervetuloa. Yli puolet maailman pakolaisista on siis pakolaisena oman kotimaansa sisällä. Siitä huolimatta melko yleinenkin käsitys esimerkiksi meillä täällä Suomessa on, että pakolaisten suurin haave on tulla kohti Eurooppaa ja Suomea. Pitääkö tämä kutinsa? Onko kaikilla pakolaisilla lopulta suunta kohti Eurooppaa, tutkija Emma Hakala?
Emma Hakala [00:01:01]: No vaikee muutenkaan ehkä puhua kaikkien pakolaisten puolesta tai heidän ajatuksiaan, mutta tutkimuksen perusteella kyllä enimmäkseen tää muuttoliike kohdistuu lähiseuduille, eli ei varmaan siellä ajatuksena ensimmäisenä suinkaan oo se, että Eurooppaan, vaan pikemminkin, varsinkin jos se muuttoliike aiheutuu tällaisista ympäristösyistä tai muista, niin se on ehkä tarkoitettukin väliaikaseks, ja ajatuksena on, että palataan sitten sinne kotiseudulle sitte, jos se joku vaikka tulva tai tai muu tällanen on menny ohi, jollon on luontevaakin, että siirrytään johonkin lähiseuduille. Ja sitte taas toki sillonkin, jos se muutos on joku sellanen pysyvämpi, vaikka joku pysyvä lämpötilan nousu tai joku tämmönen, niin silti on vaan helpompaa ihan resurssien kannalta ihmisten tietysti mennä sinne jonnekin lähiseuduille. Että ei suinkaan oo kaikilla mitenkään ajatuksena se, että ensimmäisenä Suomeen sieltä tullaan.
Ulriikka Myöhänen [00:02:12]: No Eija Alajarva, olet työssäsi humanitaarisen avun päällikkönä kohdannu paljon pakolaisia, niin mikä sinun kokemuksesi on, mikä heidän puheissaan korostuu? Mainitaanko siellä edes sitä suuntaa, et se vois olla tänne Eurooppaan tai Suomeen? Millasia toiveita heillä on?
Eija Alajarva [00:02:27]: No mehän eletään globaalissa maailmassa, että kyllähän monella varmaan semmonen, tai nuorilla varsinkin, niin voi olla kaukanen haave, haetaan sitä parempaa elämää ja elintasoa ja mahollisuuksia. Et nähdään, et siellä omassa kotimaassa niitä ei oo syystä tai toisesta. Mutta sit on tietenki kaikki muut tän tyyppiset niinku ilmastonmuutokset tai konfliktit tai levottomuudet, jotka ajaa sitte isoja määriä. Mutta itseasiassa arvioiden mukaanhan yli 73 prosenttia pakolaisista siirtyy naapurimaihin tai lähialueella. Et se on itseasias aika iso osa. Ja sit jos kattoo näin globaalisti, niin yli 80 prosenttia pakolaisista sijottuu kehittyviin maihin. Et kyllä tää pieni osa on sit loppujen lopuks, mitä tulee Eurooppaan. Toki nyt on isoja vastaanottajamaita, niinku Saksa esimerkiksi, jonne on tullu kumminki suhteessa paljon pakolaisia tai muute muuttoliikettä, mutta et jos aattelee EU:ssa, nii sehän puhutaan muutamasta prosentista, jota on, joista pakolaisista on sit sijottunu loppujen lopuksi EU:n alueelle, vaikka mehän nähdään uutisista paljon sitä, että siirtyy Espanjaan ja tulee Turkin kautta Kreikkaan, tai nyt viimeaikasetki keskustelut sitte levottomuuksista. Mutta nää on myös silleen, et mikä se näkyy ja mite myös erilaiset tiedotusvälineet nostaa ne, näyttäytyy meille sit ehkä tämmösinä isompina uhkakuvina tai näyttää siltä, että just Suomeen tai Eurooppaan on tulossa enemmänki väkee. Toki nyt on ollu sit näitä kriisitilanteita niinku vuonna 2015, että Turkin kautta tuli sitte Euroopan alueelle enemmänki pakolaisia.
Ulriikka Myöhänen [00:04:00]: (Hymähdys) No Emma sä oot perehtynyt siirtolaisuuteen erityisesti turvallisuuden näkökulmasta, ja tässä mainittiinkin jo, tuoreessa muistissa ovat vuoden 2015 tapahtumat ja nyt myös syksyllä 2021 EU:n rajoilla on koettu uusia siirtolaisuuskriisejä. Ja viimesen kymmenen vuoden aikana Euroopassa on ihan urakalla tilkitty myös rajoja, esimerkiks rakennettu näitä aitoja aidan pätkiä valtioiden rajoille, niin ovatko nämä muuttoliikkeet jonkinlainen turvallisuusuhka ja jos ovat, nii kehen se uhka kohdistuu?
Emma Hakala [00:04:31]: No meillähän siinä keskustelussa, mitä vaik mediassa käydään ja muutenkin näkee, niin se ajatushan on se, että se uhka kohdistuu meihin niistä siirtolaisista, ja pakolaisista, ja että he nimenomaan on se uhka. Mutta jos asiaa ajattelee vähän laajemmin, niin kyllähän se on aika selvää, että itse asiassa se uhka ensisijassa kohdistuu niihin siirtolaisiin itseensä. Ihan niinkun se, että he joutuu jättämään kotinsa syystä tai toisesta, niin on tietysti aina jonkunlainen tragedia varmaan kenelle tahansa, ja sitten tän jälkeen he usein joutuu aika sellasiin heikkoihin ja epävarmoihin oloihin ja sellaseen usein oikeudettomaan tilaan, ja myös tietysti kaikenlaisten ihmissalakuljettajien ja sellasten armoille ikäänkuin ja sen jälkeen sitte jonnekin pakolaisleireille ja tällasiin paikkoihin, jotka voi olla hyvinkin jotenki sellasia turvattomia ja ehkä jopa väkivaltasia, joten ensisijaisesti se uhka tottakai kohdistuu niihin pakolaisiin ja siirtolaisiin itseensä. Ja sitte tietysti tottakai tätä asiaa käsitellään sellasen sisäisen turvallisuuden kysymyksinä sit taas näissä kohdemaissa niinkun Euroopassa, koska tietysti siihen liittyy kaikkea tällasia rajaturvallisuuskysymyksiä ja muita, mutta ehkä niitä asioita pitäis kuitenki pystyä vähän erottelemaan jotenkin toisistaan ja käsittelemään vähän laajemmin ja ja ennen kaikkea myös niiden liikkuvien ihmisten itsensä näkökulmasta.
Ulriikka Myöhänen [00:06:15): No onnistutaanko siinä nykypäivänä?
Emma Hakala [00:06:18]: No ainakaan mediakeskustelussa sellasessa laajemmassa ehkä jossain twitter-keskusteluissa ja tällasissa niin ei musta kauheen hyvin. Tai tuntuu, että se aika jakautunutta helposti se keskustelu ja et on tahoja, jotka näkee tän jotenki hyvin mustavalkosesti just niin, että muuttoliikkeet ja pakolaisuus on jotenkin meihin täällä länsimaissa kohdistuva uhka ja ikään ku meiltä jotain pois. Mut tota niin. En tiedä, että mikä siihen sitten auttais, että miten tätä tavallaan tosi jotenkin kulminoitunutta tai kärjistynyttä keskustelua vois vähän lievittää jotenki.
Ulriikka Myöhänen [00:07:00]: Mm, aivan. No tässäkin tuli tosiaan esille se, että itseasiassa se uhka kohdistuu näihin ihmisiin, jotka ovat liikkeessä, jotka ovat siellä tien päällä ja pakenevat. Eija, pakolaiset on kirkon ulkomaanavussakin keskeinen kohderyhmä, niin millasissa oloissa nämä pakenevat ihmiset taittavat matkaa ja elävät? Voitko kertoa siitä esimerkkejä?
Eija Alajarva [00:07:23]: No tietenki tilanteet on tosi erilaisia, et mistä ihmiset lähtee ja mistä syystä. Mutta yleisesti ottaen se on aina pahin vaihtoehto, et ihmiset joutuu jättämään sen kotiseutunsa, oli se sitten maan sisällä tai sitte lähtemään maan rajojen ulkopuolelle. Et se on aika rankka päätös myös ihmiselle, mutta yleensähän nää ihmiset ei nää enää muuta vaihtoehtoa. Et saattaa olla niin turvatonta sillä omalla alueella, tai sitte kaikki elämisen perusedellytykset on romahtanu siellä syystä tai toisesta, niin ei oo muuta vaihtoehtoa. Et jos aattelee vaikka matkaa Etelä-Sudanista Ugandaan, Etelä-Sudanista, josta on siis siirtynyt miljoonia ihmisiä naapurimaihin ja Ugandan puolelle, nii se on paha valinta tehdä, mut valinta on tehtävä, tai päätös on tehtävä. Ja toki matka on hankala, ja moni jää matkan varrelle. Mutta sitte ku päästään sinne naapurimaahan tai mihin nyt sit päädytään sijottumaan, niin siellähän täytyy olla sitte tietenki mahdollisuutta saada sitä tukea ja apua ja lähteä liikkeelle yleensä aika puhtaasti hätäavusta. Pyritään täyttää niin, että ihmisillä on ruokaa ja vettä ja suojaa, ja sitte lähteä asioita rakentamaan, mutta tokihan maat suhtautuu hyvin eri tavalla. Ja sitte tietenki on tää kysymys myös, että minkälaisia ihmisiä sieltä tulee sitten näitten pakolaisvirtojen mukana. Tai eihän missään tapauksessa ihmisiä pidä leimata terroristeiksi automaattisesti, mutta tokihan se tosiasia on myös, että onhan siellä monenlaisia liikehdintää on paljon. Et tietenki täytyy jokaisen maan seurata tiiviisti, mitä omassa maassa tapahtuu, mutta että lähdetään liikkeelle siitä, että ihmisiä autetaan riippumatta siitä, että mikä on se tausta ja erilaiset kytkökset tai muuta, että se on se tärkein asia antaa ihmisille apua, ku sitä tarvitaan.
Ulriikka Myöhänen [00:09:09]: No sä oot tehny tätä työtä jo aika pitkään, niin onko sulle jääny vuosien varrelta mieleen joku yksittäinen tarina tai joku siirtolaisuuskriisi, missä on ollu erityisen jotenki mieleen painuva kokemus sulle?
Eija Alajarva [00:09:22]: No kyllähän näitä on itseasiassa aika montakin, että mä mietin, et tää Etelä-Sudan on tietenki yks maa, josta on tällä hetkellä Afrikasta eniten paennu ihmisiä, voi sanoa, et on suuri pakolaisliikehdintä ollu siellä. Mut et kyllä varmaan omaa työhistoriaan tää Syyrian kriisi, siit on nyt yli kymmenen vuotta, ku se sitten räjähti käsiin niin sanotusti, ja kyllä siinä siis voi sanoa, että avustusjärjestöt oli kovan paikan edessä, kun lähdettiin auttamaan näitä ihmisiä, ja sillonhan ei tietenkään Syyriassa autettu, vaan lähdettiin auttamaan sitte naapurimaissa. Että kirkon ulkomaanapuki aika nopeesti sitte lähti tekemään omaa avustustyötä sitte Jordaniassa, ja siellä lähdettiin tyhjästä liikkeelle niinku kaikki avustusjärjestöt, ja tietenki siellä sit perustettiin leirejä sekä Satari ja sitten Asrak myöhemmin. Mut suurin osahan esimerkiks syyrialaisista pakolaisista elää siellä yhteiskunnassa näitten leirien ulkopuolella. Siihen liittyy tietenki omat ongelmansa, että miten nää ihmiset saa apua ja tukea näitten virallisten leirien ulkopuolella.
(musiikkia)
Ulriikka myöhänen [00:10:32]: Mitkä syyt pakottavat ihmisiä jättämään kotinsa ja millasia tarinoita näihin liittyy?
Emma Hakala [00:10:38): No ainakin tietysti ehkä se sellanen perinteisin syy, mitä me ajatellaan, on tietysti konflikti eli kaikki sodat ja ja väkivaltasuudet ja muut, joiden takia ihmiset joutuu siirtymään pois sieltä kotiseudulta, joka on muuttunu turvattomaks. Mut sit ehkä nykyään entistä tärkeämmäks tietysti ilmastonmuutoksen edetessä on tullu myös tämmöset ympäristösyyt, ja sit ehkä ennen kaikkea näiden yhdistelmät, eli tavallaan ne ympäristösyyt, vaikka just joku tulva tai kuivuus tai tällanen, tietysti vaikuttaa erityisesti sellasella seudulla, jotka jo muutenkin on hankalassa tilanteessa, jos vaikka on väkivaltasuuksia tai konfliktia tai muuta tällasta epävarmuutta, niin niillä sitten asuvien ihmistenhän on tietysti kaikkein vaikeinta sitte sopeutua siihen muuttuneeseen vaikka ilmastolliseen tai säätilanteeseen tai luonnonkatastrofiin, joka sitte entisestään pakottaa liikkeelle. Mutta tutkimusta on kyllä siitä aika paljonkin, että yhä tärkeemmäks on tavallaan tullu nää ympäristösyyt ihan jo yksittäisenä syynä, joka pakottaa ihmisiä pois
Eija Alajarva [00:11:54]: No kyllä se näin on, samaa mieltä, et nää ympäristö ilmastonmuutoskysymykset on nousemassa hurjasti näissä. Kun seuraa jotai tilastoja näistä ja arviointeja, nii nehän on siis moninkertastunu nää ilmastonmuutoksesta johtuvat syyt. Et nehän voi olla äkillinen katastrofi, joka johtuu siitä, että on sääolosuhteet muuttunu, tai sitte niin, että vaan pikkuhiljaa muuttuu ne elinolosuhteet niin, että ihmiset ei pysty elämään siellä. On kuivuutta, on tulvia, tulee kaikenlaisia tuhoeläimiä ja kaikennäköstä aavikoitumista ja muuta, et nää on tietenki alueesta riippuen vähän erilaisia. Et sehän lasketaan se, että se on suurin haaste, ja itseasiassa nyt näi jos ajatellaa, et vuonna 2020 on 16 miljoonaa ihmistä, jotka on joutunu lähtemään ilmastonmuutoksen syystä liikkeelle, ja vuonna 2050 nii näitä ihmisiä ois 150–200 miljoonaa. Se on aika hurja. Ja ottaa huomioon, et puhutaan kumminki tällä hetkellä on 82 miljoonaa pakolaista maailmassa. Niin aikamoiset kysymykset siinä on, ja miten pystytään näihin vastaamaan sitten kaikilla tasoilla. Ja sitten tässä oli puhetta, niin se kietoutuu niihin lahjakkaasti myös näihin muihin syihin, konflikteihin ja levottomuuksiin. Ja välillähän näissä kriisitilanteissa keskustellaanki siitä, että mikä on ollu se alkuun paneva syy. Onko se ollu esimerkiksi niin, et on ollu tyytymättömyyttä siihen, miten valtiot pystyy hoitamaan vaikka ihan puhdasta vettä, perustarpeita, ja sitte se siihen kytkeytyy siihe yleiseen tyytymättömyyteen? Sit tapahtuuki, saattaa tulla iha hurjiaki levottomuuksia, joista lähtee sitte isot muuttoliikkeet liikkeelle, mut näähän vaihtelee aika lailla, ja naiset ja lapset pahimmassa asemassa. Ja sit se, että nää ilmastonmuutokset iskeytyy pahiten näihin köyhiin ja hauraisiin valtioihin, joilla ei oo myöskään sitte kapasiteettia tai mahdollisuuksia olla sitä tukemassa tai ennaltaehkäsemässä niitä haasteita ja ongelmia.
Ulriikka Myöhänen [00:13:56]: Monet asiat siis kietoutuu siellä taustalla yhteen, ja et moni yksittäinen asia voi vaikuttaa siihen, että päädytään, että lähdetään sitte liikkeelle tai joudutaan pakon edessä lähtemään liikkeelle. Mmm, kun puhutaan ilmastonmuutoksesta ja siirtolaisuudesta, nii se ehkä ensiks hahmottuu jotenki silleen vähän mystisenä, että niinkun meiän elinolot täällä, tai meillä lämpenee tämä ilmasto, mut tavallaan sehän näkyy näissä maissa juurikin näin sanoit esimerkiks kuivuutena tai sit sään ääri-ilmiöinä, tulvina, jonkinlaisina sykloneina, merenpinnan nousuna, muina tämmösinä asioina. Ja tässäki keskustelussa tuli jo ilmi se, että on ennustettu, että muuttuva ilmasto voi saada sadat tuhannet ihmiset liikkeelle tulevaisuudessa, ni miltä tää kuulostaa, Emma? Mitä tää tarkottaa tulevaisuuden kannalta, jos näin todella käy, ja onko tää uskottava skenaario?
Emma Hakala [00:14:50): No tietysti tulevaisuutta on aina vaikee ennustaa, ja nääki on tietysti niinku sanoinki nii semmosia tavallaan moneen asiaan kietoutuvia päätöksiä ja vaikutussuhteita, että mikä ihmiset pakottaa liikkeelle, ja sit toisaalta, miten hyvin siihen pystytään sopeutumaan, tai pystytäänkö parantamaan niitä sopeutumisedellytyksiä, mikä sitte vois ehkä vähentää sitä muuttoliikkeen määrää. Eli sinänsä se ei musta tavallaan niin olennaista yrittää ennustaa just niitä määriä et mikä miten paljon ihmiset nyt sit tulevaisuudessa joutuu muuttamaan ilmastosyiden takia, vaan ehkä pikemminkin keskittyä just siihen, että mihin ihmiset liikkuu ja miten pakotettua se on ja mitä sille asialle voi tehdä, ja miten sitä sopeutumista voi edistää. Mut että ainaki se näyttää aika selvältä, että just ensinnäki semmonen ihmisten elämän ennakoimattomuus lisääntyy varsinki just sellasilla alueilla, jotka on vaikka hyvin maatalousvaltasia tai hyvin paimentolaisvaltasia tai näin. Ku sellanen normaali sää rytmi ja kierto sellanen vuodenkierto jotenki häiriintyy niinku nyt on tapahtunu, et vaikka jossain Somaliassa on nyt ollu, olikohan se vuodesta 2017, asti ollu tosi pahoja kuivuuksia, ja sitte yhtäkkiä tuliki toisaalta myös hyvin voimakas sadekausi ja sen myötä tulvia, vuonna 2019 tää tais olla, että oli samana vuonna sekä sellanen tosi paha tulvatilanne, että sitte taas kuivuus. Eli sellanen ääripäät ja äärivaihtelut jotenki lisääntyy tosi paljon, ja sitte tietysti, ku nää toistuu vuodesta toiseen, ni ihmisten on mahdoton enää siellä kotiseudullaan sopeutua siihen tilanteeseen. Ja ehkä se, mikä on kanssa hyvä jotenkin pitää mielessään on se, että tällasia tietynlaisia lyhytaikasia muuttoliikkeitä just näihin ilmasto ja ympäristöolosuhteisiin liittyen on ollu aina tai ainaki aika pitkään, vaikka jossain Bangladeshissa on ollu ihan tavallista, että ihmiset on siirtyny jostain rannikkoseuduilta välillä tulvien pahentuessa jonneki ylemmille seuduille ikään kun, mutta se on ollu sellasta totuttua ja ihmiset on pystyny sen jotenki ennakoimaan ja se on ollu silleen normaalia toimintaa. Mut sit jos sekin, et ne tulvat vaikka pahenee, tai jotkut alueet jää pysyvästi meren pinnan alle, nii tää tämmönen totuttu dynamiikka siinä ikään ku häiriintyy, ja sitte ihmiset, jotka on vaikka tottunu siirtymään paikasta toiseen, ei pystykään menemään sinne normaalille kotiseudulleen sitten, et sitä paluuta ei tavallaan oo. Eli tää myös sit sekottaa semmosta normaalia elämää tietyillä seuduilla.
Ulriikka Myöhänen [00:17:57]: Onko Eijalla tähän mitään täydennettävää?
Eija Alajarva [00:18:00]: No täytyy jälleen jatkaa, että oon täysin samaa mieltä näistä haasteista. Ehkä itäinen Afrikka on hyvä esimerkki, että se on taas hyvin paha kuivuustilanne, eli voi sanoa, siellä puhutaan yli 30 miljoonan ihmisen tarvitsevan humanitaarista apua tällä hetkellä ja erityisesti Etiopiassa, Somaliassa ja Keniassa. Siihen liittyy tietenkin nää erilaiset sääolosuhteet, mitä tapahtuu merialueilla ja ja sitte siihen liittyvät jälkivaikutukset. Mutta tällä hetkellä voi sanoa, että varmaan suurin syy on myös se, että miten ihmisillä on sitä kykyä vastata sitte näihin tilanteisiin. Itäisessä Afrikassaki on totuttu, et siellä on keskimäärin 5-6 vuoden välein aina tämmönen vähän huonompi vuosi, et on ollu kuivuutta ja sateet on ollu epäsäännölliset ja myöhässä ja toisaalta sitte niitä rankkasateita ja muita, mut nyt ne on vaan tiheytyny se tahti. Et nyt tulee 2-3 vuoden välein sit tämmösiä niin sanottuja katovuosia, huonoja vuosia. Ihmisillähän ei oo sit tavallaan kerätty sitä pääomaa vastata näihin. Et jos ajattelee just paimentolaisia tai vastaavia, et heillä yleensä on sitä karjaa siellä, ja sitä pystytään sit huonoina vuosina myymään tai muuta, mutta nyt on ollu niitä laihoja vuosia paljon, ja sitte ei oo sitä pohjaa siellä. Tai sitte niin, että nyt esimerkiks on menty siihen pisteeseen, et karja on jopa niin huonossa kunnossa, et sitä ei voida myydä enää. Ei se oo enää myyntikelposta. Et itseasias juuri luin semmosen artikkelin laajennetusta perheestä, jotka nyt vaa siirtyy paikasta toiseen etsimään sitä parempaa maata, et he pystyy jollakin tavalla pitämään ne eläimet elossa. Ja jopa niin, että tässä isossa perheessä niin osalla on kuollu jo se karja, ja sit autetaan nytte sitä muuta perhettä pitämään ne eläimet hengissä. Se on aika rankkaa, ja tää on aika tyypillistä just, että maan sisällä siirrytään niinku kerroit myös Bangladeshista, et se on ollu perinne, et etitään niitä parempia. Mut tietenki nyt on haasteena sit, et ihmiset joutuu jättämään sitte ne kotimaansa ilmastonmuutoksen kourissa, jotka pystyy lähtemään pidemmälle matkalle. Ja itse mä näen jotenki, et sit ku lähetään pitemmälle matkalle ja siirrytään erityisesti ilmastonmuutoksen lisäksi vainojen ja konfliktien, ei välttämättä palata sinne kotimaahan, et sit täytyy miettiä vähän eri tavalla sitä uuden elämän rakentamista siellä uudessa maassa.
Ulriikka Myöhänen [00:20:23]: Näitä ilmaston ja sään vuoksi pakenevia kutsutaan usein ilmastopakolaiseksi, mutta mikä heidän asemansa itseasiassa on kansainvälisesti, Emma Hakala?
Emma Hakala [00:20:33]: No se ei oo ihan niin selkee, tai tällasen kansainvälisen oikeuden näkökulmasta, ja sit kun ilmastopakolainen ei varsinaisesti oo, että YK:n pakolaissopimus ei tunnista ympäristösyitä eikä nää ympäristösyyt ei oikeuta turvapaikkaan, mikä tietysti liittyy siihen, että se sopimus on tehty tosi erilaisessa maailmantilanteessa ja eri aikaan eikä sillon oo ees jouduttu ajattelemaan tällasia syitä, jotka pakottais ihmisiä liikkeelle, mutta tää sit tietysti tekee sen niiden nimenomaan ilmasto- tai ympäristösyistä pois kotoaan lähtevien ja varsinkin valtiorajat ylittävien ihmisten tilanteen vielä entistä hankalammaks, että jos he ei pysty todistamaan, että he lähtee jostain muustaki syystä, kuten vaikka jonkun vainon tai konfliktin tai tällasen takia, niin sillon he ei ikään ku ole oikeutettuja turvapaikkaan. Ja nyt ainakin tän nykyisen kansainvälisen keskustelun valossa ei näytä kauheen todennäköseltä, että tätä ainakaan YK:n pakolaissopimusta tultais muuttamaan jotenkin niin, että se tunnistais myös nää ympäristösyyt. Ja sitte on tietysti jonkin verran myös käyty tutkimuksessa keskustelua siitä, että pitäiskö olla joku toinen sopimus tai keino, jolla sitte tunnistettais tämmönen nimenomaan puhtaasti ympäristösyistä johtuva pakolaisuus, mutta seki on tietysti hankalaa tavallaan siinä mielessä, että mihin sitte määritellään se raja, joka on niin voimakas, että se oikeuttaa siihen, että ihmiset voi saada turvapaikan jossain muualta. Tämmösiin jonkinlaisiin ehkä rajanvetotapauksia on ollu tämmösten Tyynen meren saarien asukkaiden tiimoilta, jotka on hakenu turvapaikkaa vaikka Australiasta tai Uudesta Seelannista just sen takia, että siellä nyt kaikkein akuuteimmin ne saaret on jäämässä meren pinnan alle, eli sitä heidän maataan ei konkreettisesti oo sit enää olemassa, mutta tästäkään ei oo mitään sellasta selvää ennakkotapausta tai muuta sellasta periaatetta, joka sitten tän kertoisi meille, että miten tällaisissa tilanteissa tulisi menetellä. Mut sen takia tä niin sanottujen ilmastopakolaisten tilanne on erityisen hankala ja epäselvä.
Ulriikka Myöhänen [00:23:21]: Niin, fakta on kuitenkin se, että ilmasto muuttuu ja että jotkut seudut yksinkertasesti muuttuu asuinkelvottomiks. Merenpinta nousee tai kuivuus tekee elämästä täysin mahdotonta. Emma, kerroit ennen tätä äänitystä minulle, että ilmastosiirtolaisuutta on alettu jo pitää eräänlaisena sopeutumisstrategiana, niin mitä se tarkottaa?
Emma Hakala [00:23:42]: Ihan sitä, että sen voi tietysti nähdä sopeutumiskeinona ilmastonmuutokseen, että muuttaa sitten kotoaan pois, kun ne olosuhteet siellä käy kestämättömiks. Et toki se on ehkä sellanen aika äärimmäinen sopeutumisen muoto ja mikä kertoo siitä, että miten pakottava ja paha se tilanne on, mutta sit taas toisaalta se on taas ehkä tutkimuksen piirissä on lähetty vähän siitä, että kun aikasemminkin näitä tiettyjä varsinkin sellasia lyhytaikasia muuttoliikkeitä on ollu joilla on sopeuduttu niihin ympäristön muutoksiin, niin sitten jatkossakin, kun ympäristö nyt muuttuu entistä enemmän ja on entistä ennakoimattomampi, niin tää voi sit olla sellanen vähän pakotettu sopeutumisen muoto, jota ihmiset joutuu käyttämään, mikä sit toisaalta taas liittyy siihen, että sit myös se muuttoliike pitäis jotenki tehä mahollisimman helpoks niille ihmisille, jotka joutuu tämmösiä sopeutumiskeinoja käyttämään, eli tavallaan itseasiassa sitä liikkumista ja liikkuvuutta pitäis edistää. Ja parantaa niitä mahdollisuuksia ihmisten ensinnäkin päästä sit vaikka maasta toiseen, jos tilanne niin vaatii, tai sitten maiden sisällä. Esimerkiks muuttoliikettä pitäis pikemminkin tukea kun haitata. Ja sitten toisaalta näiden muuttamaan joutuvien ihmisten sopeutumista niihin uusiin ympäristöihin ja sinne kohdealueelle niin pitäis edistää kaikin tavoin. Mutta tietysti tähän liittyy paljon kysymyksiä. Et must on ehkä myös vähän liian suoraviivaista alkaa nyt puhua tästä ilmastomuuttoliikkeestä ensisijasesti jotenkin toivottavana sopeutumismuotona, koska se kuitenki on niin iso päätös ja muutos joutua jättämään se kotiseutunsa, että varmaan aika moni kuitenki mieluummin haluais jäädä sinne, kun lähteä ihan uusille urille.
Ulriikka Myöhänen [00:25:48]: No, Eija, miltä kuulostaa humanitaarisen työn asiantuntijan korviin tämmönen sopeutumisstrategia ilmastosiirtolaisuuden osalta?
Eija Alajarva [00:25:56]: Joo, se on varmaan toisaalta ihan välttämätöntä sitä tehdä, että hyväksyttävä, että ihmiset lähtee, ja miten tuetaan sitten pakolaisia tai maan sisällä siirtyviä ihmisiä siellä, minne he on siirtyny. Et se on varmaan semmonen tosiasia, mikä on hyväksyttävä, mutta myöskin niin että ei unohdeta, mitä pystytään tekemään siellä lähtömaissa ja lähtöalueilla, et se on myös yhtä tärkeetä. Myös sen kriisin uhan iskiessä ihan selkeesti, et sillon pystytään kuitenki auttamaan ihmisiä vielä siellä, et ei tulis sitä päätöstä, et nyt ei oo muuta vaihtoehtoo. Tämmöses hätätilanteessaki voidaan sitten jakaa ihan tietenki hätäapua tai voidaan jakaa käteisavustuksia tai maanviljelijöille voidaan jakaa siemeniä ja työkaluja ja etenkin niitä siemeniä, jotka kestää paremmin näitä ilmasto-olosuhteita, tai tuetaan sitä, että karjalla on ruokaa ja pystytään hoitamaan ja niin pois päin. Etenkin lasten koulunkäynti ja tän tyyppiset asiat tulee sinne mukaan, mutta tää ilmastosiirtolaisuus on hiukkasen haastava sana kyllä. Siihen liittyy jotenki nää kaikki asiat, mitä toit esiin, mutta että se tuo sellasen vivahteen, et se on jollain tavalla kuitenki vapaaehtosta. Mutta tällehän termille ei pysty yhtään mitään, mutta et tietenki vaikka se on virallisesti näin, niin puhuisin kuitenki ihmisistä, jotka joutuu jättämään kotinsa pakonsa edestä, et ilmasto-olosuhteet on niin raastavia tai hankalia, että ei oo muuta vaihtoehtoo.
Ulriikka Myöhänen [00:27:25]: Niin, jossakin tilanteessa on sitte vaan pakko lähteä liikkeelle, vaikka yritettäs tehä siellä lähtömaassa niitä toimia, että ihmiset sais sen mahdollisuuden jäädä sinne omaan kotiinsa. Voiaan tarjota just niinku kerroitki näitä koulutusmahdollisuuksia, käteisvaroja tai sit muuten vaan hätäapua.
Eija Alajarva [00:27:42]: Ja tosi tärkeetä on tietenki se pitkäkestonen kehitysyhteistyö.
Ulriikka Myöhänen [00:27:46]: Mm, kyllä.
Eija Alajarva [00:27:47]: Mä puhuin humanitäärisesta avusta ja siitä hätäavusta tietenki hätäavun jälkeen tehdään myös usein pitkäkestosta humanitaarista apua. Ja sitte on se kehitysyhteistyö myös, et monet järjestöthän tekee näitä molempia, sekä antaa humanitääristä apua että kehitysyhteistyötä, mutta se kehitysyhteistyö on tosi tärkeetä, että rakennetaan sitä pitkäkestosta pohjaa niille elämän edellytyksille myös omassa kotimaassa ja omalla kotialueella, ja sitte tietenki, et lähetään rakentamaan siellä, jos joudutaan jättämään kuitenkin se koti, niin pyritään sitte tukemaan ja rakentamaan sitä uutta elämää sitten uudessa paikassa.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen [00:28:26]: Ja tässäkin keskustelussa tuli jo ilmi tavallaan se, että miten näistä muuttoliikkeistä ja, tai tästä siirtolaisuudesta voitais tehä jotenki ihmisille helpompia ja turvallisempia, että jos sitte joutuu jättämään sen kotinsa ja joutuu lähtemään vaikka sinne naapurimaahan tai ihan omankin maan sisällä liikkumaan tosi hankalassa tilanteessa, nii miten voitas sitä matkaa helpottaa nii onko Emma sinulla mielessä joitain keinoja, että mitä tässä ois ratkasuja olemassa?
Emma Hakala [00:28:56]: No se ehkä tietysti liittyy myös sellaseen laajempaan kysymykseen tai keskusteluun, niihin tapoihin, miten tästä asiasta puhutaan ja ehkä jotenki myös sellasiin asenteisiin, mutta ehkä mä ite ajattelisin just, että sitä muuttoliikettä ja niitä muuttoreittejä pitäis just helpottaa, ja että esimerkiks jossain Beninissä muun muassa on ollu tällasia hankkeita, jossa tällasten paimentolaisten liikkuvuutta myös yli valtiorajojen on helpotettu just niin, että he voi vaikka paeta tällasia kuivuuskausia ja sit vaatis siirtymistä toiseen valtioon väliaikasesti, niin et ne valtiorajat ei sitten tulis siihen esteeks. Ehkä tällasia keinoja voia ainakin olla, mitkä liittyy erityisesti näiden kaikkein eniten ilmastonmuutoksesta kärsivien maiden keskinäisiin rajakysymyksiin tai liikkuvuuskysymyksiin, mitä vois tosiaan helpottaa. Ja sitte, noh, mä ite tosiaan pidän aika tärkeenä just kanssa sitä, että kun nää ihmiset on joutunu muuttamaan esimerkiks maaseudulta kaupunkeihin, mikä itseasiassa on tosi yleinen just ilmastosyistä johtuva muuttoliikkeen muoto, niin siinä isona ongelmana on ehkä ollu se, että niihin kaupunkeihin sitte muodostuu tämmösiä vähän epävirallisia asuinalueita ja sellasia normaalin infrastruktuurin ja muiden tällasten palveluiden ulkopuolella olevia alueita, mihin sitten nää maaseudulta muuttavat ihmiset joutuu asumaan, mikä asettaa heidät erityisen turvattomaan asemaan ja heidän voi olla entistä vaikeempi sieltä sitten saada töitä ja muutenki edistää omia elinkeinojaan. Eli yks sellanen ei välttämättä helppo, mutta kuitenki sellanen aika ilmeinen tapa, edistää heiän integroitumistaan sinne uudelle alueelle olis tietysti se, että edistettäis vaikka heidän asumuksen saantia, sellasen virallisen asumuksen saantia tai pääsyä palveluiden pariin ja muuta sellasta, mikä sit taas mahdollistaa sen, että he voi keskittyä just vaikka työn saantiin ja muihin tällasiin kysymyksiin, et varmaan aika paljonkin on tehtävissä mut ehkä tähän liittyy myös sellasia vaikeita kysymyksiä, just että missä määrin me halutaan nähdä se muuttoliike semmosena pysyvänä tai jotenki sopeutumiskeinona. Et jos se ajatus on se, että tää muuttoliike on vaan väliaikaista ja ne ihmiset kuitenkin toivottavasti kohta muuttaa pois, niin sillon ei välttämättä oo niin suurta intressiä rakentaa heille niitä asumuksia tai yrittää integroida heitä sen uuden yhteisön jäseniks. Mut toisaalta se taas sitte pahentaa näiden ihmisten tilannetta entisestään.
Ulriikka Myöhänen [00:32:30]: Niin. Eli tavallaan ois tärkeetä purkaa sitä byrokratiaa ja tehdä semmosia poliittisia päätöksiä, mitkä naapurivaltioiden kesken helpottas sitä, että jos ihmiset joutuu siirtolaisiksi, joutuu muuttamaan tai lähtemään sieltä omasta kodista pois, niin se ois jollakin lailla helpompaa sitte siinä tilanteessa. Eija, minkälaisia ratkaisuja esimerkiks järjestöillä ois tähän tai kansainvälisillä yhteisöillä? Miten näistä muuttoliikkeistä vois tehä turvallisempia?
Eija Alajarva [00:32:57]: Ehkä mä alotan sillä, että sanomalla niin, että en nää, että sitä pakolaisuutta isossa mittakaavassa pystytään purkamaan. Sitä tulee olemaan, ja myös muuttoliikkeitä. Ja se ehkä helposti menee vähän sekasin myös, että mikä on sitä voisko sanoo vapaaehtosta muuttamista, ja sitte se, että elinolosuhteet on syystä tai toisesta niin huonot tai hankalat, että ihmiset joutuu jättämään kotinsa. On ihan inhimillistä myös, että monessa maassa niin ihmisten toiveet, unelmat, ajatukset tulevaisuudesta muuttuu. Nuoret seuraa, mitä maailmalla tapahtuu ja nähdään myös, ettei välttämättä se oma kotikylä oo enää se oma paikka, vaan halutaan siirtyä sieltä hakemaan jotain parempaa ja koulutusta ja tän tyyppisiä asioita. Mutta tosiasia on myös se, että tää on siis haastavaa tietenki kansainvälisesti, ja maat on niin hirveen erilaisia, ja miten suhtaudutaan pakolaisuuteen. Et miten pystytään vaikuttamaan siihen lainsäädäntöön myös, et kun pakolaisia tulee joka tapauksessa, et jos ajattelee vaikka Ugandaa, jossa on 1,5 miljoonaa pakolaista tällä hetkellä naapurimaista lähinnä Etelä-Sudanista ja Kongon demokraattisesta tasavallasta ja sitten muutamasta muustakin maasta, et sielähän on pystytty tekemään sellasta lainsäädäntöä, et pakolaiset pystyy aika hyvin integroitumaan siihen yhteiskuntaan, et siel on joitaki rajotuksia, et mitä oikeuksia pakolaisilla ei ole, mut ajatuksena on kun tulee niin tietenkin näin avustusjärjestön näkökulmasta, niin tietenki autetaan ihmisiä siinä. On ollu yleensä pitkä matka, vaivalloinen hankala matka, et annetaan sitä hätäapua ja humanitääristä apua. Mutta yhdessä sitte viranomaisten ja tietenki yhdessä kaikki avustusjärjestöt lähtee rakentamaan sitä, että näillä pakolaisilla ois sitten tavallaan semmonen pysyvämpi ajatus siitä tulevaisuudesta ja pystyy myös hankkimaan omaa toimeentuloa ja elantoansa ja lähtee rakentamaan sitä, eikä niin, että oltas täysin apuriippuvaisia siitä ulkopuolisesta avusta. Toki näissäkin, onks se Ugandassa, niin mis on paljon pakolaisia, pitkään menee niin, että tarvitaan jakaa esimerkiksi ruokatarvikkeita ja muita, että Ugandassa on se, että yleensä nää pakolaisperheet saa pienen maapalstan tai pläntin, mitä pystyy viljelemään, mutta yleensä se on niin pieni, että sillä ei pysty sitte turvaamaan sitä koko perheen toimeentuloa ja elantoa. Sit sieltä tulee tietenki tän toimeentulon lisäksi nii vahvasti tää koulutus, koulunkäynti. Yleensähän näillä pakolaislapsilla saattaa olla myös monta vuotta niin, että on ollu joko niin, ettei oo päässy kouluun, tai se on ollu katkonaista se koulunkäynti, ni turvaamaan se koulunkäynti, et pystytään hankkimaan iha sitä peruskoulutusta ja tietenki sitten järjestöt pyrkii tekemään työtä sen eteen, että näillä nuorilla ja aikuisilla ois myös sitte toimeentulomahdollisuuksia ja niitä taitoja hankkia sitä toimeentuloa. Onko se niin, että pääsee palkkatöihin tai sitte että lähetään rakentamaan jotain omaa pientä toimeentuloa tai elinkeinoa, niin se on sitte aina tilanteesta käsin. Mutta et tokihan nää monet maat on myös on tosi väkirikkaita maita, että on sitä omaa omaa väestöä myös paljon, mutta tärkeintä mun mielestä on integroida, koska tosiasia on myös se, että aika iso näistä ihmisistä ei koskaan palaa sinne omiin kotimaihin niin on parempi tällä lailla lähteä satsaamaan siihen tulevaisuuteen, myös turvallisuuskysymys selkeesti. Et pystytään tukemaan ja kotouttamaan näitä ihmisiä. Et toki Euroopassa on sama tilanne. Toki täällä on huomattavasti pienemmät määrät ja yhteiskunnat on ihan erilaisia, mut siitä se lähtee, et miten pystytään rakentamaan. Voi olla, että ensimmäinen sukupolvi on vähän siellä omat haasteensa siihen kotoutua ja mite löytää sen paikkansa, mutta itse mä nään, et on tosi tärkeetä myös satsata niihin seuraaviin sukupolviin just tän koulunkäynnin ja koulutuksen kautta.
Ulriikka Myöhänen [00:36:48]: No mainitsit tämän Ugandan yhtenä esimerkkinä tässä keskustelussa, ja Uganda tosiaan tunnetaan tästä pakolaispolitiikastaan, ja kirkon ulkomaanavullakin on iso ohjelma Ugandassa, jossa tuetaan paitsi ugandalaisia, myös näitä pakolaisyhteisöjä. Niin miks meidän pitää auttaa näitä vastaanottavia maita, et miksi on tärkeetä, et se ei jää pelkästään näiden valtioiden vastuulle, kuten vaikka Ugandan vastuulle?
Eija Alajarva [00:37:11]: No kyllä mä nään että tää on iso, globaali kysymys, vastuukysymys, mut sit tosiasia on myös, et kyllähän nää maat on yleensä kehittyviä maita, niinku Ugandakin, ni tosiasia on, et eihän siellä riitä ne rahkeet, ei resurssit eikä kapasiteetti myöskään tukee. Ja mä itse nään, että toki hienointa ois tietenkin, et voitais rakentaa sitä tulevaisuutta niissä omissa kotimaissa, mut ku tää on väistämätöntä tää pakolaisuus, niin sitten myös tuetaan ja tehdään yhdessä sitä työtä. Ja toki avustusjärjestöt siinä on aika isossa roolissa ja mehän kanavoidaan myös eri valtioiden antamaa kehitysyhteistyörahotusta ja humanitääristä rahotusta, ja tietenki tärkee osa on myös yksityiset ihmiset, jotka tukee ja näkee tän tärkeenä. Kyllä mä nään, että on parempi kantaa sitä vastuuta yhdessä. Tää on ehkä se kulunu sanonta, et me ollaan yhdessä veneessä, samassa veneessä (naurahdus), vaikka vene on aika iso, tässä tilanteessa, ja on parempi näin, että yhdessä tehdään töitä eri puolilla maailmaa ja sitten rakennetaan sitä tulevaisuutta.
Emma Hakala [00:38:23]: Oon ihan samaa mieltä kyllä, että tähän liittyy globaalin vastuunjaon kysymyksiä, ja tietysti jos tän nyt sit haluu nähä jotenki itsekkäästä näkökulmasta perustella, jos täytyy silleen kyynisesti perustella näitä asioita länsimaiden politiikalle itsekkäästi, niin kyllähän se, että me tuetaan näitä vaikka vastaanottajavaltioita Afrikassa, niin se mahdollisesti helpottaa sitä painetta, että ihmiset joutuis sieltä ensisijasesti pyrkimään pois, vaikka nyt tänne Eurooppaan, koska ne olot on siellä niin huonot, tai ei oo mitään mahdollisuuksia sitten siellä Afrikan valtioissa. Ja muutenki ehkä jotenkin, et ku tää nyt on niin kriisiytyny ja iso kysymys Euroopalle, tää muuttoliikkeet ja pakolaisuus ja muu ja kaikki se politiikka, mitä siihen liittyy, niin olis ehkä selkeempää myös, että me ei herätä siihen ongelmaan vasta sitten, kun ihmiset on tulossa tänne, ja on vaikka ylittämässä Välimerta, vaan että me oltais kiinnostuneita myös siitä, että mitä siellä reitillä siitä, että ihmiset lähtee sieltä kotiseuduiltaan aina sitten sinne mahdollisesti Eurooppaan asti, jos se nyt sitten on se päätepiste, mihin pyritään, että meillä ois joku käsitys siitä, että miten se koko reitti menee, ja mitä etappeja siinä varrella on, ja missä vaiheessa me voidaan tukea niitä ihmisiä jotta he vois jäädä sinne lähemmäs kotiseutuaan, jos se on se heidän toiveensa myös. Et siinäkin mielessä näkisin, että jos ajattelee jälleen erityisesti ilmastonäkökulman kannalta, niin onhan myös niin, että länsimaat on kaikkein eniten vastuussa ilmastonmuutoksesta tähän asti, ja sitte taas ne ihmiset, jotka siitä nyt ainaki tällä hetkellä eniten kärsii, on just kehittyvissä maissa, minkä takia voidaan ehkä ajatella, että meillä on tavallaan entistä suurempi vastuu olla tukemassa tätä näiden ihmisten sopeutumista tähän tilanteeseen, koska me ollaan ikään ku vastuussa sen aiheuttamisesta erityisesti. Niin musta se on tosi monta kysymystä ja monta syytä, minkä takia vaikka Suomen kaltasella maalla on tosi iso vastuu ja ja syy olla tukemassa kestävää pakolais- ja siirtolaispolitiikkaa.
Ulriikka Myöhänen [00:41:23]: No siirrytään keskustelun viimeisiin kysymyksiin tässä vaiheessa. Haluaisin kysyä teiltä molemmilta, että millä mielillä katsotte tätä pakolaisuuskysymystä nyt tulevaisuuteen, ja mikä olis ehkä omiaan myös herättämään sitä sellasta yhteistä vastuunkantoa ja ymmärrystä tästä kysymyksestä? Haluatko Eija vaikka alottaa?
Eija Alajarva [00:41:46]: Voin yrittää, helppo kysymys. Tää on ehkä vähän, no, täytyy todellakin kattoo pitkälle ja ehkä laajasti ja vähän unelmointii ja kaikkee muuta, mutta että jotenki mä nään, että tää pakolaisuus kytkeytyy yhä enemmän ja enemmän myös tämmöseen laajempaan kehitysyhteistyöpolitiikkaan tai kehitysyhteistyön tekemiseen, että sitä pidetään aika irrallisena asiana, ja mä nään, että se laajemminkin keskittyy siihen, että miten pystytään, tai miten kehittyvät maat ja monet hauraat valtiot pystys rakentamaan sellasen yhteiskunnan, et siellä pystyy ihmiset todellakin elämään ja asumaan ja rakentamaan sitä tulevaisuutta. Ja onko ne sitte oman maan asukkaita tai sitte niin, että on tätä pakolaisliikehdintää ja siirtolaisuutta ja muuta, ja pystytään ottamaan nää ihmiset täysvaltasina jäseninä siinä yhteiskunnassa, mitkä myös tulee sieltä rajojen ulkopuolelta ja otetaan osaksi sitä yhteiskunnan rakentamista. Mutta tosiasia on niin, et kyllähän nää maat tarvii siihen tukee vielä pitkään, et tälleenhän tietenki keskustellaan koko kehitysyhteistyön vaikuttavuudesta ja hinnasta ja tän tyyppisistä asioista, mut mä en nää mitään muuta vaihtoehtoo, kun sit et rakentaa laajasti, ja ottaa tosiaan tää globaali vastuu huomioon kaikessa tekemisissä ja sit mä ajattelen sitä aika pitkälle niin et jos aattelee et mitkä on ihmisten perusoikeudet riippumatta siitä, missä he asuu tai on joutunu siirtymään, ni kyllä täytyy olla niin, et ihmisillä on perustoimeentulo ja lapset pääsee kouluun. Et mun mielest me maksetaan aika iso hinta siitä, et jos tässä maailman menossa joudutaan siihen tilanteeseen, jos lapsilla ei ole sitä koulunkäyntiä tai koulutusta, niin myös se tulevaisuuden rakentaminen on aika haastavaa pitkässä juoksussa. Ja tästä se lähtee liikkeelle mun mielestä myös niin, että jos aattelee Eurooppaa ja meitä täällä pohjosella pallonpuoliskolla, niin kyllä meiän täytyy myös miettiä sitä, että pystytään rakentamaan sellasta yhteistä maailmaa, ja myös sitte ehkästä näitä uhkakuvia, mitä tässäkin on otettu esille, koska muutenhan tää maapallo sortuu omaan hankaluuteensa loppujen lopuks, tai siihen epätasapainoon, mikä tässä maailmassa mahdollisesti tulis olemaan.
Emma Hakala [00:44:25]: Joo, hyviä ajatuksia, tuli siinä. Mä ehkä vähän pakenen nytten tämmöseen tutkijan rooliin ja ajattelisin, että tutkimuksella olis jotain tarjottavaa tässä niinkun siinä, että kun me helposti tosiaan puhutaan vaikka näistä muuttoliikkeistä sellasena epämääräsenä massana ja luonnonvoimana ja sellasena ihmeellisenä asiana, joka vaan tulee jostain ja mikä myös ehkä sit tekee niistä yksittäisistä ihmisistä, ihmiskohtaloista, sellasia kasvottomia, niin itseasiassa jos me tutkimuksen avulla pystyttäis paremmin ymmärtämään koko sitä ilmiötä, just vaik sitä, et minkä takia ihmiset lähtee liikkeelle ja mitä ne toisaalta haluaa ja toivoo ja mihin ne haluaa ja haluaisko he palata kotiseuduilleen ja mitä kaikkia ongelmia he kohtaa, kun he vaikka päätyy jonnekin uudelle kohdealueelle, niin jos meillä olis jotenki parempaa ja yksityiskohtasempaa tietoa tästä, niin me ehkä pystyttäis paitsi ymmärtämään koko ilmiötä paremmin ja varautumaan siihen paremmin ja tarjoamaan parempia sopeutumiskeinoja niille muuttamaan joutuville ihmisille. Niin me sit kuitenki sen lisäks pystyttäis just ymmärtämään inhimilliseltä kannalta paremmin, että miks ihmiset liikkuu, ja just pystyttäis ehkä jopa samaistumaan paremmin siihen, että mistä tää koko ilmiö johtuu. Ja ehkä siinä on sitte vaikka mediallakin joku rooli, että minkälaisia tarinoita tavallaan näistä muuttoliikkeistä kerrotaan. Et ehkä tämmösillä asioilla olis jotain vaikutusta tähän.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen [00:46:21]: Näin se varmasti on, ja tietohan se sitten tuo ne kokemukset meitä kaikkia lähelle. Kiitos tästä valtavan kiinnostavasta keskustelusta tutkija Emma Hakala ja kirkon ulkomaan avun humanitaarisen avun päällikkö Eija Alajarva.
Emma Hakala [00:46:34]: Kiitoksia
Eija Alajarva [00:46:35]: Kiitos
Ulriikka Myöhänen [00:46:36]: Ensi kerralla ollaan sitten toisten aiheiden äärellä. Moi moi.
[Naisääni] [00:46:42]: Lueskelin raporttia Ugandasta, ja vuonna 2020 maalis- ja syyskuun välissä 10–14-vuotiaiden tyttöjen raskaudet nousi 366 ja puoli prosenttia. Jos näin ku kääntää luvuiksi, niin on ne aika pysäyttäviä.
Ulriikka Myöhänen [00:47:01]: Ensi jaksossa selvitämme, miten koronasulut vaikuttivat tyttöjen tulevaisuuteen. Tervetuloa mukaan.
Tekoja: Mistä uusi Beyoncé? Musiikkituottaja Henri Salonen eli ”Hank Solo” toivoo afrikkalaisten nuorten löytävän keinot saada luovista aloista palkallinen ammatti
Haaveilevatko pakolaisnuoret tähteydestä vai ovatko perinteiset lääkärin ja opettajan ammatit yhä tulevaisuuden haaveiden kärkisijoilla? Muun muassa tästä keskustellaan Kirkon Ulkomaanavun Tekoja-podcastin luovia aloja käsittelevässä jaksossa.
ETELÄSUDANILAINENPeter Ajang Dau, artistinimeltään Chapterone, saapui Keniaan pakolaisena vuonna 1999. Kotimaassa, joka tuolloin oli vielä osa Sudania ennen kuin Etelä-Sudan vuonna 2011 itsenäistyi, riehui julma sota. Kokemus oli rankka, mutta luovuus oli Peter Ajang Daun tapa selvitä.
”Sodan aikana olimme jatkuvasti nälissämme. Söimme puiden lehtiä ja kuolleiden eläinten ruhoja. Halusin jakaa sen kaiken lauluna koko maailmalle”, hän kertoo Kirkon Ulkomaanavulle.
Lahjakas Peter haluaisi jatkaa musiikin tekemistä, mutta eteen ovat tulleet talousongelmat. Pakolaisartistien elämä on hankalaa. Palkkaa on turha odottaa samalla tavalla kuin muiden kansainvälisten artistien.
”Pakolaisten joukossa on hyviä lahjakkaita ihmisiä. Pakolaisyhteisöjen muusikot pystyvät ansaitsemaan elantonsa vain, jos YK:n pakolaisjärjestö tai muu taho pystyy kouluttamaan tai sponsoroimaan heitä”, Peter Ajang Dau pohtii.
Mistä pakolaistaustainen artisti saa sponsorin?
Mitä Peter Ajang Dau tekisi, jos hänellä olisi rahaa? Menisi jälleen studioon ja äänittäisi uutta musiikkia. Sitten hän voisi ansaita CD-levyjen myynnillä rahaa. Studioiden hinnat ovat kuitenkin liian kovia pakolaisen kukkarolle. Sponsorit ja erilaiset yhteistyökuviot mahdollistaisivat Peter Ajang Daun mukaan myös konserttien järjestämisen.
”Jos minulla olisi rahaa, järjestäisin tapahtuman, kutsuisin ihmisiä paikalle kuuntelemaan musiikkiani. Ihmiset maksaisivat siitä.”
Toistaiseksi Chapteronen musiikkia tunnetaan lähinnä pakolaisyhteisöissä. Hän kertoo äänittämänsä laulun nousseen yhteisölle tärkeäksi. Se ei ole enää pelkästään hänen laulunsa vaan kokonaisen pakolaisyhteisön laulu.
”Jos minulla olisi rahaa, äänittäisin lisää. Isäni oli laulaja, setäni on laulaja. Vaimoni velipuoli on laulaja. Musikaalisuus on lahja.”
Musiikkiteollisuus kiinnostaa itäafrikkalaisia nuoria
Musiikkiteollisuus ja muut luovat alat kiinnostavat nuoria Itä-Afrikassa, mutta onko harrastelussa aineksia menestystarinaksi? Tekoja-podcastin lauteilla istuvat luovien alojen monitoiminainen Jenni Lähteenmäki sekä kansainvälistäkin uraa tehnyt musiikkituottaja Henri Salonen, joka tunnetaan myös taiteilijanimellä Hank Solo.
Podcastin juontaa KUA:n viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen.
Ulriikka Myöhänen [00:00:06]: Musiikkiteollisuus ja muut luovat alat kiinnostavat nuoria esimerkiksi Itä-Afrikassa. Mutta onko harrastelussa aineksia tulevaisuuden menestystarinaksi? Mitä kaikkea se vaatii. Taitoja, koulutusta, rahaa vai sijoituksia? Kuka tekee ja miten tehdään? Tämä on tekoja podcast, tervetuloa kuuntelemaan. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen. Ja tänään keskustelemme luovista aloista kehittyvissä maissa. Studion lauteilla istuu kaksi luovien alojen konkaria. Viihdeteollisuuden monitoiminainen Jenni Lähteenmäki. Sekä mm. Sannin ja Kasmirin taustalla vaikuttava kansainvälisestikin menetystä niittänyt musiikkituottaja Henri Salonen. Tervetuloa, mahtavaa saada teidät molemmat mukaan keskusteluun.
Jenni Lähteenmäki [00:00:48]: Kiitos.
Henri Salonen [00:00:48]: Kiitos, kiitos.
Ulriikka Myöhänen [00:00:49]: Jenni lähteenmäki, olet vastikään palannut Itä-Afrikasta suomeen ja olit Ugandalaisella pakolaisasutusalueella kouluttamassa nuoria video- ja valokuvaustaidoista. Millainen pöhinä siellä oli ja mikä mielikuva sinulle jäi, että millaisia toiveita näillä nuorilla on esimerkiksi tulevaisuuden suhteen?
Jenni Lähteenmäki [00:01:06]: Joo terveisiä vaan Rwamwanjan pakolaisalueelta Länsi-Ugandasta ja yhtälailla siis Kambalasta pääkaupungista, missä siis myös koulutettiin. Ja korjaan sen verran että minä en ollut kouluttamassa video- ja valokuvaustaitoja vaan sitä varten meillä on ihan sen alan ammattilainen. Minä vastaan sit yrittäjyystaitojen koulutuksesta. Ja luovien alojen työelämätaitojen koulutuksesta. Ja ollaan yhdessä kollegani Ville Wacklinin kanssa sitte suunniteltu ja kehitelty näitä koulutusohjelmia mutta. Joo tunnelma oli erittäin hyvä tälläkin reissulla. Vähänhän tässä on jo kertynyt kokemustakin, että jonkun verran tätä työtä on jo ehditty tekemään. Nuoret on äärimmäisen motivoituneita opiskelemaan. Ja me tulkitaan se tietenkin osittain seurauksena siitä, että tän kaltasta koulutusta ei ole riittävästi tarjolla. Ja voin sanoa, että Henkka kohta pääsee ääneen. Mutta ihan samat tunnelmat, ku meillä oli pari vuotta sitte pilotissa, että nuoria melkein joutuu hätistelemään pois luokasta. Että innoissaan ovat. Et noin lyhyesti näin alkuun niin hyvät tunnelmat ja tosiaan tälläkin hetkellä joukko erittäin innokkaita nuoria opiskelee valokuvausta. Ja toki siihen liittyviä muitakin luovan alan taitoja ulkomaanavun parissa ohjelmassa itä afrikassa.
Ulriikka Myöhänen [00:02:26]: Niin, musiikkituottaja Henri Salonen, myös sinä olet ollu siis muutama vuos takaperin Ugandassa vetämässä nuorille tällasta biisinkirjoitusleiriä. Haluaisitko kertoa vähä, että mistä siinä oli kyse ja minkälaisia muistoja sulla jäi siitä reissusta?
Henri [00:02:41]: Joo siis tota sehän oli siis huikee reissu monella eri tavalla. Se oli semmonen viikon mittanen workshop mitä siellä pidettiin. Ja tosiaan se pilotti niin ku jenni ja ville näihin kehittämiin, rakentamiin projekteihin… Me oltiin siellä yhen mun brittiläisen tuottaja ystävän kanssa, yhen David Phelan kanssa. Semmosesta Saltwives nimisestä tuottaja-kirjottajaduosta. Vetämässä sitä. Ja siinä oli tavallaan, se oli semmonen niin kun vähän ympäripyöree läpileikkaus, et mitä se on teorian tasolla. Ja mitä se bisnes on kansainvälisesti. Ja mitä siellä, miten siellä edellytetään, millasii taitoi. Mitä on vaikka kustannustoiminta ja tavallaan kaikki eri osa-alueita ja sit paljon just opiskeltiin sitä itse käytännön tekemistä. Eli käytännössä me aina jakauduttiin erilaisiin ryhmiin siellä ja kirjotettiin biisejä päivittäin erilaisis kokoonpanois. Ja sit me oltiin Davidin kanssa mukana kans näis ryhmissä, joskus vähä aktiivisemmas roolissa ja joskus vähä vähemmän aktiivisessa roolissa. Vähä sillei jotenki yrittämässä just sillee vaan neuvoo ja ohjaamassa sitä ja miten sitä ryhmädynamiikkaa ja kaikkee rakennetaan ja mitä se vaatii. Ja kyl siel kaikki ketä siel oikeestaan oli sillon, jengi oli tosi fiiliksissä ja innoissaan. Osa ties, osalla oli parempi lähtötaso, ku toisilla ja sillee. Mut et kaikki oli tosi kiinnostuneita ja motivoituneita. Mut onhan siinä se vaikee pullonkaula, et tavallaan miten sä sit oikeesti sen innostuksen ja kiinnostuksen käännät sitte. Ku se on täältäki vaikeeta. Jos mietitään kansainvälistä vaikka musa-alalla toimimista, nii et miten se sit sieltä. Mut se oli kyl siis kaikinpuolin tosi upee reissu. Ja oli mahtavaa olla messissä siellä.
Ulriikka Myöhänen [00:04:35]: Joo. Jenni sul oli kommentti tähän.
Jenni Lähteenmäki [00:04:37]: Joo mä tossa vähä kommentoin vielä tota Henkan muisteloa, että yhdyn tietenki täysin hänen sanoihinsa. Ja se tosiaan oli pilotti eli me haluttiin testata tätä sillon. Tekemällä tämmönen viikon workshop. Eli meil oli Henkan ja Davidin vetämänä tää musa tuottamisen linja ja sit meil oli myös pelikehittämisen linja. Eli tehtiin sitte mobiili ja konsolipeli suunnittelua siellä sen alan opettajien johdolla. Ja toki just toi mitä Henkka sano, niin se meiän pilottikin sillon oli enemmän just semmoen läpileikkaus, jossa tietenki yhtenä tärkeenä oppimistavotteena on ollu avartaa nuorten näköaloja. Semmosia potentiaaliseen uuteen työmarkkinaan. Ja tätähän me toki nytkin tehdään, et nythän meiän pilotit on sitte jo konkretisoitunu oikeeksi ohjelmatyöksi, jossa sitten puhutaan jo ammattikoulutuksesta. Mutta tässäkin on hyvä muistaa, että se on myös äärimmäisen arvokas asia, jos voidaan tarjota uudenlaisii näköaloja.
Ulriikka Myöhänen [00:05:37]: Kyllä. Ja useinhan on nii, et ku pakolaisnuorelta kysytään tulevaisuuden suunnitelmista, nii jotenki tuntuu, et tosi usein se vastaus on, että nuoret sanoo, et he haluaa lääkäriks tai he haluaa opettajaks. Ne on semmosia näkyviä ja arvostettuja ammatteja. Näissä yhteisöissä ja varmaan vähä niin ku ympäri maailman. Jenni, sä oot kulkenu paljoki siellä itä afrikassa, nii mitä sä oot mieltä siitä, että uskaltavatko nuoret siellä haaveilla esimerkiksi musiikki ja peliteollisuudesta? Ja riittääkö nuorille esikuvia näiltä aloilta?
Jenni Lähteenmäki [00:06:07]: No sillon ku me alotettiin tekemään näit luovien alojen koulutuksia, niin tosiaan sillon me kaikki havainnoitiin sitä samaa. Että monet vähä ujostelee. Ja just niin ku sanoit, nii se kasvatus on ohjannu nuoria tekemään tämmösiä perinteisen ammatin valintoja ja turvallisia valintoja. Mutta nyt koska oppia itsellekin, just tätä pohdin tässä tullessani kotiin toissa viikolla, että itse ehkä nyt ajattelen näin tämmösen parin vuoden kokemuksen perusteella, että päällimmäisenä ajatuksena, että nuoret on nuoria kaikkialla. Että mul on tällä hetkellä sillee hauska tilanne omassa elämässäni, et mähän opetan myös suomessa luovan alan työttömiä nuoria. Eli mä toimin liiketoiminnan opettajana semmosessa luovien alojen työllistämis koulutuksessa, jossa nuoret on valmistunu suomessa toiselta asteelta eri, pääosin media-alan luovilta aloilta, ja ovat työttöminä. Ja me opettajat sitten autamme heitä kirkastamaan urapolkujaan. Ja mun rooli on nimenomaan siinä tää luovien alojen yrittäjyys. Ja nyt ku on ollut tämmönen uniikki tilanne, että on samaan aikaan opettaa työttömi nuoria suomessa ja sitten kongossa kongon pakolaisia Ugandassa tai pääkaupunkinuoria Kampalassa, nii ne on väkisinkin tehnyt itse sellasta pientä vertailua. Ja nyt just tällä hetkellä mä tosiaan ajattelen, et nuoret on nuoria kaikkialla. Et ne toiveet ja haaveet ja ajatukset siitä omasta urapolusta ja omasta työllistymisestä ja urasta on lopulta hyvin samankaltaisia. Toki täytyy muistaa, että konteksti on ihan toinen ja vaikka meiän kohde nuorten tarinat tuolla itäisessä afrikassa on tietenki saattaa olla hyvinki traagisia ja raskaita ja ei oo sillä tavalla mitenkää verrattavissa suomalaisen työttömän nuoren arkeen. Mutta ne ajatukset ja toiveet siitä, miten voisi työllistyä sille omalle intohimo alalleen, oli se sitten videokuvaaminen tai valokuvaaminen tai musiikki tuottaminen, nii ne on hyvin samankaltaisia. Ja jos nyt voin kertoa yhen esimerkin, niin ihan vasta tosiaan siel Rwamwanjan pakolaisalueella, jossa nää nuoret nyt opiskelee video- ja valokuvaustuotantoa, niin teetätin yhden semmosen omaan urapolun suunnitteluun liittyvän harjotuksen. Ja kysyin kaikilta, että mitäs te ootte miettiny, et onks teillä jo selvät sävelet. He ovat siis tässä kohtaa nyt opiskelleet noin 1,5kk opettajan johdolla. Et onko heillä selvät sävelet siitä, että mikä ammatti olis hyvä. Nii sieltä tuli, kun apteekin hyllyltä. Siel oli osa oli miettiny valokuvaajaksi ryhtymistä, osa halusi kamera operaattoriksi ja videokuvaajaksi osa halusi ohjaajaksi. Et se oli siis nii jotenki hämmentävän selkee se visio heillä. Ja kun niitä sit purettiin, niin paljastu just se, et monet on tosiaan iha lapsesta asti halunneet. Ja vielä kun kysyt näistä esikuvista, niin me eletään maailmassa, jossa kun nää tämmöset digitaaliset palvelut on kaikkien saatavilla ja digitaaliset kanavat on kaikkien saatavilla. Että ei pidä elää enää missään harhaluuloissa sen suhteen, että Kongon pakolaisnuoret kuluttais täysin erilaista sisältöö, ku mitä suominuoret. Ne katsoo iha sitä samaa Youtubea ja fanittaa iha niitä samoja musatähtiä ja tv-tähtiä. Ja käyttää paikoin, jos vaan datapaketti riittää ja on mahollisuuksia, nii samoja streaming palveluja. Että sillä tavalla omakin näkemykseni on hieman muuttunut. Ja vastaukseni tähän esikuviin, niin kyllä niitä esikuvia löydetään.
Henri Salonen [00:09:33]: Nii siis mun mielestä ylipäätään tavallaan, jos ihmisellä on vaan jonkin asteinen pääsy internettiin, nykypäivänä nii se on jo tosi paljon. Se on parhaimmillaan tietyllä tavalla tosi tasapäistävä kuitenki siinä mieles, et sit sul on kaikki se informaatio vaikka silleen helposti saatavilla. Sä voit opiskella melkein mitä tahansa asiaa nykyään tosi tosi pitkälle ja intensiivisesti netin kautta ihan ilmaseksi. Ja mun mielestä se on tosi hieno silleen demokratisoiva asia. Et tietenki sit jos sul ei oo pääsyy internettiin tai se on muuten vaikka kallista datapaketit on kalliita tai jollain seudulla se verkko ei vaan jotenki toimi. Nii se on tietenki haastavampaa. Mun mun mielestä sekin jo itsessään parhaimmillaan luo ihan hirveesti myös kehittyvillä aloilla tavallaan mahdollisuuksia nuorille. Ja mahdollisuuksia just erikoistua johonkin tiettyyn omaan mielenkiinnon kohteeseen. Ja hioa sitä ja oppii lisää. Ja sit myös saavuttaa parhaimmillaan ihmisiä sitä kautta sillä omalla tekemisellään, löytää niitä oikeita yhteistyökumppaneita tai faneja tai mitä tahansa.
Jenni Lähteenmäki [00:10:53]: Ja myös tunnistaa niitä omia kiinnostuksen kohteita ja alueitaan. Että kun avautuu se maailma se kaikki tieto, joka on saatavilla. Niin sitte myöskin sen omien kiinnostusten kohteiden tunnistaminen on tärkee prosessi kaikille nuorille. Ja muistatko Henkka, kun sillon, ku tehtiin sitä pilottia pari vuotta sitten ja nämä meiän pelikehittäjä nuoret, et sehän oli sillee jännittävä tilanne, et Ugandassahan ei ole minkäännäköstä infraa peliteollisuudelle. Eikä kukaan pelikehittäjä tunne toisiaan ja näin. Et me todella, kuin neula heinäsuovasta, etsittiin ne meiän nuoret ens alkuun. Niin silti sielt paljastu aivan valtavaa osaamista.
Henri Salonen [00:11:35]: Niin kyllä.
Jenni Lähteenmäki [00:11:36]: Et muistatko, et nää meiän pelimaailman ammattilaiset, jotka oli meillä mukana kouluttajina, et nehän oli iha hämmentyneinä. Et näitä nuoria, jotka tuli sinne meiän workshoppiin, ne ois voinu periaatteessa palkata suoraan firmoihin töihin. Ja tää selitty sillä, et he on vuosikausia toteuttanu sitä omaa intohimoaan. Eli sitä pelisuunnittelua, opiskelemalla Youtube-tutoriaalien avulla. Ja tehneet siis itseohjautuvasti sitä, he on pitäny kiinni siitä omasta haaveestaan. Ja sehän oli toki niin kun vähän hämmentävääkin havaita sillon. Mut et se on vahvistaa juuri tän mitä Henkka sanoit, et kun se netti on saatavilla. Ja tää tietenkin lisää sitte vastuuta myös kaikille, jotka koulutusta järjestää. Et järjestää myös nimenomaan sitä digitaalista koulutusta.
Henri Salonen [00:12:22]: Nii siis se on mun mielestä…
Jenni Lähteenmäki [00:12:24]: Siitä se kaikki lähtee.
Henri Salonen [00:12:24]: Nii se on kaikista tärkeintä.
Jenni Lähteenmäki [00:12:25]: Kyllä.
Henri Salonen [00:12:26]: Melkein alasta riippumatta…
Jenni Lähteenmäki [00:12:28]: On, just näin.
Henri Salonen [00:12:28]: Nykyään tai sillee. Ja sitä vauhtii, mitä meiän yhteiskunta digitalisoituu, nii sitä enemmän, että tavallaan niin ku. Mut joo se on niin ku tietenki se ei tarkota sitä, että nyt yhtäkkii kaikki ois mahdollista yhtäkkii näin vaan ja tiätsä sillee. Et mä en sitä, tietenki kaikki asiat on ison työn takana ja varmasti noilta aloilta ponnistettaessa, niin erityisen kovan työn takana just ku ei oo mitään paikallista. Ei ollu oikeen paikallista musabisneksenkään infraa sillon, kun siellä käytiin Ugandassa.
Jenni Lähteenmäki [00:13:03]: Eikä oo varmaan vieläkään
Henri Salonen [00:13:04] Eikä varmasti hirveesti vieläkään ei oo oikein tekijänoikeusjärjestöjä, jotka valvois tekijöiden etuja ja oikeuksia. Ja ei oo mitään sellasta. Ja sit myöskin sitä kautta tavallaan sen mitä huomas ite siell sillon tekijöissä ja artisteissa, jota meil siellä oli. Niin se mitä huomasi ite, nii he ei myöskään arvota tavallaan sitä omaa tekemistään riittävän korkeelle. He ei osaa nähä sitä arvoa tavallaan sillee, et jos ne tekee jonku hyvän biisin, joka on oikeesti hyvä, nii he ei ehkä osaa nähä sitä. Et aa tää voi olla jonkun arvonen ja tää vois tavallaan mennä johonki. Ja sit kun siin ympärillä, jos siin jotain toimijoita on, nii ne on sit jotain ihan riistosysteemeitä tekijänoikeusjärjestöjä esimerkiks. Mä en muista enää mitä sillon puhuttiin paikallisista tekijänoikeus järjestöistä. Mut siinä oli todella shady meininki todellaki. Ja tällasii nii sit tavallaan se on se iso ongelma, et miten sais, tai sillon ainaki oli se ongelma, et miten sais ihmiset näkemään sen todellisen arvon tai arvopotentiaalin niis omissa tuotoksissaan ja tekemisissään.
Ulriikka Myöhänen [00:14:13]: Kyllä ja tuo on varmasti just siellä asian ytimessä. Unesco arvioi vuonna 2018, että luovilla aloilla on noin 30 miljoonaa työpaikkaa maailmanlaajuisesti. Ja Unescon mukaan ala työllistää 15-29-vuotiaita nuoria enemmän, kuin mikään muu ala. Mutta kuten tässä nyt jo tuli tässä keskustelussa ilmi, nii iha helppoa tuo luoville aloille suuntaaminen ei ole eikä varsinkaa, jos se oma tausta asettaa jo valmiiks jollaki lailla marginaaliin. Me tavattiin Keniassa pakolaistaustainen musiikintekijä. Ja nyt voitas kuunnella, että mitä hänellä on sanottavana omasta alastaan.
[00:14:47]: (musiikkia/intro)
Peter Ajangdau [00:15:02]: refugees bleed because of war, prosecution be part of solution (?) problem. Be careful how you treat people because they possibly take you granted today may turn out to be the person you really need tomorrow
Erik Nyström [00:15:22]: musiikkia (myös puheen taustalla)
Eteläsudanilainen artisti, oikealta nimeltään Peter Ajangdau tuli pakolaisena Keniaan vuonna 1999. Peter on tehnyt kokemuksestaan laulun.
[00:15:38]: musiikkia
Peter Ajangdau [00:15:45]: During our war you know there was a lot of starvation our (?) taken away…
Erik Nyström [00:15:51] (Peterin puhe kuuluu taustalla insertin aikana): Sodan aikana olimme jatkuvasti nälissämme. (?) vietiin, eikä meillä ollut ruokaa. Söimme puiden lehtiä ja kuolleiden eläinten ruhoja. Halusin jakaa sen kaiken lauluna koko maailmalle.
Peter Ajangdau [00:16:07]: Thats why i said, you are my child, you are my…
Erik Nyström [00:16:09]: Lahjakas Peter haluaisi jatkaa musiikin tekemistä, mutta eteen ovat tulleet talousongelmat.
Peter Ajangdau [00:16:16]: Its very difficult because even those refugee artists that are there. They are not being paid. They are having anything.
Erik Nyström [00:16:26]: Pakolaisartistien elämä on hankalaa. Sillä heille ei makseta palkkaa. Usein kansainväliset artistit palkataan esiintymään ja heille myös maksetaan, Peter kuvailee.
Peter Ajangdau [00:16:36]: I know even the refugee that are good talented people…
Erik Nyström [00:16:42]: Pakolaisten joukossa on hyviä lahjakkaita ihmisiä. Pakolais yhteisöjen muusikot pystyvät ansaitsemaan elantonsa vain, jos YK:n pakolaisjärjestö tai muu taho pystyy kouluttamaan tai sponsoroimaan heitä, Peter pohtii. Mitä Peter sitten tekisi, jos hänellä olisi rahaa.
Peter Ajangdau [00:17:00]: If i had money i can record some then…
Erik Nyström [00:17:06]: Hän menisi jälleen studioon ja äänittäisi uutta musiikkia. Sitten hän voisi ansaita CD-levyjen myynnillä rahaa. Studioiden hinnat ovat kuitenkin liian kovia pakolaisen kukkarolle.
Peter Ajangdau [00:17:17]: Of course when you go to studio it is from 8000-10000 when you are recording…
Erik Nyström [00:17:23]: Sponsorit ja erilaiset yhteistyökuviot mahdollistaisivat myös konserttien järjestämisen.
Peter Ajangdau [00:17:29:]: I can organize a (?) event, a concert.
Erik Nyström [00:17:32]: Jos minulla olisi rahaa, järjestäisin tapahtuman, kutsuisin ihmisiä paikalle kuuntelemaan musiikkiani. Ihmiset maksaisivat siitä, Peter sanoo
Peter Ajangdau [00:17:43]: Then people can pay
Erik Nyström [00:17:46]: Toistaiseksi Peterin musiikkia tunnetaan lähinnä pakolaisyhteisöissä. Peter kertoo, että hänen äänittämästään laulusta on tullut yhteisölle tärkeä. Se ei ole enää pelkästään hänen laulunsa, vaan kokonaisen pakolaisyhteisön laulu.
Peter Ajangdau [00:18:01]: Then for some if i did recording because its a talent my father was…
Erik Nyström [00:18:08]: Jos minulla olisi rahaa, äänittäisin lisää. Isäni oli laulaja, setäni on laulaja. Vaimoni velipuoli on laulaja. Musikaalisuus on lahja.
Peter Ajangdau [00:18:20]: Its a talent
[00:18:23] Musiikkia
Ulriikka Myöhänen [00:18:27]: Näin siis eteläsudanilainen musiikintekijä Peter Ajangdau ja suomenkielisenä äänenä tuossa oli Erik Nyström. Tässä kuvattiin aika monenlaista alaan liittyvää haastetta, eikä Peterin pakolaistausta ainakaa tunnu helpottavan tuota tilannetta. Henri salonen, sinulla on tosiaan kokemusta myös kansainvälisistä musiikki markkinoista, nii miten vastaanottavainen toi musiikkiteollisuus on uusille tulokkaille ja millanen maailma se on?
Henri Salonen [00:18:54]: No siis ihan rehellisesti sanottunahan se on tosi karu maailma. Siis kilpailu on nii älytöntä ja se on vähä sillee, et kaikki ajaa omia etujaan tietenki ja näin pois päin. Et onhan se tosi rankkaa mistä päin tahansa tulee maailmaa siis silleen. Että se on tosi vaativaa ja se on joka tapauksessa sellasta aika individualistista hyvin monella eri tapaa. Ja tietenki tossa mitä tos insertissä kuvailtiin niitä ongelmii, nii tos on just hyvin tulee esiin se, että mitkä ne on ne ongelmat just ku ei oo minkään näköstä infraa eikä mitään. Eli tavallaan tossaki mitä hän kuvaili, et mitä pitäis tehä ja tapahtuu tai mitä hän tekis sit sil rahalla. Nii et tavallaan järjestää ite konsertit ja tekee kaiken silleen täysin ikään kun itse. Sit ku ei oo mitään rakenteita, mitä vois hyödyntää, nii se on tietenki tosi haastavaa. Et miten sen sais vaik rakennettuu alueelle, jossa ei ole minkäänlaista tavallaan ja sitte… Mutta toki hyvin mielenkiintosta pohtii sitä. Oma kokemus kansainvälisestä musabisneksestä esimerkiks sillee, jos miettii vaik trendisuuntimia tavallaan. Kun musassa tietenki tapahtuu populaarimusiikissa ja kulttuurissa tiettyi trendejä aina. Niin mä nään esimerkiks vahvasti, et jos miettii vaan niitä trendi virtauksii eikä mieti sitä, että miten asiat tehään. Nii ylipäätään Afrikkalainen kulttuuri ja eri puolilta Afrikkaa tulevat erilaiset musasuuntaukset ja genret on selkeesti täl hetkel se uus iso, yks uus iso, virtaus. Ja siel on selkeesti markkinarako kansainvälisesti olemassa vaikka minne asti tavallaan. Mutta et miten ne väylät pystytään rakentaa, mistä maista se lähtee ja ketkä ne rakentaa, ketkä pääsee ne rakentaa. Niin ehkä sieltä kautta sit toivottavasti pikkuhiljaa rakentuis sellasta tervettä infraa. Mutta musabisneksen infra kansainvälisesti ei aina oo sekään hirveen tervettä, että tavallaan viihdebisnes on viihdebisnestä anyway, et siitä ei pääs mihinkää.
Ulriikka Myöhänen [00:21:11]: Mitäs Jenni sanoo tähän?
Jenni Lähteenmäki [00:21:12]: Nii mä kommentoin vähä tohon, et tottakai tarina kuulostaa hyvin tutulta suoraan sanoen. Mä haluisin jotenki laajentaa tätä keskustelua aavistuksen verran ja jotenki isommalle skaalalle siinä, kun ajatellaan näin. Että toki tos musaskenessäki tietenkin on niitä lahjakkaita nuoria artisteja, joilla on se taiteen palo ja he haluu levyttäviksi artisteisksi niitä on joka paikassa. Ja kehittyvissä maissa juuri niinku Henkka sano, nii se infra ei välttämättä millään tavalla tue sitä kehittymistä. Mutta mä haluisin jotenkin muistuttaa myös siitä, että kaikilla näillä lahjakkailla nuorilla riippumatta mille sektorille he ajautuvat se on paljo sellasia taitoja, jotka auttaa heitä työllistymään myös monilla muilla luovilla aloilla. Ja monia nuoria vaikka musatuotannosta tai artistiudesta kiinnostavia nuoria voidaan rohkaista hyödyntämään niitä taitoja jotenki muuten myös. Että kylhän me sillonki muistatsä Henkka rohkastiin, puhuttiin paljo myös muista, et sen sijaan, että olisit nyt heti se voitokas levyttävä artisti, niin voidaan puhuu musatuotannon eri prosesseista, oli se sitte äänituotantoo tai miksaamista tai jotain erityisosaamista. Joka liittyy siihen alaan. Ja sitte olenhan mäki pitkään työskennelly kansainvälisellä tv-kentällä ja tuottanu isoja kansainvälisiä formaatteja sinne sun tänne. Mutta emmä rohkase mun opiskelijoita Rwamwanjan pakolaisalueella ensimmäisenä ajattelemaan, että no nyt tähtäin on siitä ja siinä isossa tv-formaatissa, joka myydään 25 maahan. Vaan mä rohkasen heitä hyödyntämään niitä audiovisuaalisen alan taitoja ja niitä valokuvaamisen videoeditoinnin kuvaamisen taitoja mahdollisesti erilaisissa ammateissa. Eli tää on mulle henkilökohtaisesti jotenki hirveen tärkee asia. Ja mä haluun puhuu tästä aina, ku mun on mahdollista. Että ja taas myös vedän suomen, et samalla tavallahan suomalaisilla nuorilla, no Henkka tietää, mä oon työkseni aikanaan tehny paljo näitä kilpailulaulu ohjelmia, idolssia ja muita iha loputtomiin vastaavan tuottajan roolissa. Oon kuullut näitä tähtitoivetarinoita varmasti enemmän, ku moni muu. Niin samat visiothan nuoria on täälläkin. Mutta et jotenki haluan kannustaa ajattelemaan sitä luovien taitojen ja luovien alan työllistymisen näkökulmaa hieman laajemmin aina, kuin vain sen yhden oman haaveammatin tai sektroin kautta.
Henri Salonen [00:23:39]: Mä oon iha samaa mieltä tosta. Siis toi on just siis se on aina se perinteinen siitä haaveesta se lähtee siitä naivistisesta jostain tähtikimalteesta. Ja se voi monesti olla semmoen draivi, mikä saa sut liikkeelle ja sit tekee asioita. Mut just sitä osaamista tarvitaan hirveen monipuolisesti erilaisista tehtävissä sillä alalla, jos sitä infraa vaik halutaan, et se rakentuu. Just mitä säki sanoit, mitä siellä puhuttiin sillon Ugandassa just, et miten pyöritetään levy yhtiötä tai miten kustannustoiminta toimii ja tällasia asioita. Et jos ihmiset innostuis myös tollasesta ns vähemmän hohdokkaasta, mut kuitenkin luovasta ja
Jenni Lähteenmäki [00:24:19]: ja potentiaalisesta työ…
Henri Salonen [00:24:21]: Nii ja tavallaan siin ois nii paljo mahollisuuksii, koska tavallaan on nii paljo kenttää teoriassa millä operoida, kun ei oo muita kilpailijoita vaikka. Nii nyt jos ihmiset sit just innostuis siitäki puolesta lähtis rakentaa sitä, nii sehän ois silleen sit se infra lähtis rakentuu. Se ois tosi hienoo. Mut mun mielestä musa-alalla suomessa esimerkiks mä nyt en oo suomessa tehny musaa silleen moneen vuoteen enää oikeestaan ollenkaa. Mutta sillon, kun aktiivisemmin täällä toimi, niin mun mielestä se on ollu ongelma täälläkin. Että tavallaan just, että ei riitä riittävästi osaajii, ku on kuitenki pieni maa ja markkina. Nii sit jotenki ei riitä semmosta riittävän vahvaa hyvää osaamista sit niihin tiettyihin muihin tärkeisiin avaintehtäviin, mitä tarvitaan sitte vaikka levy yhtiöissä. Tai et sit on yhtäkkii aika vähän hyvii a&r: iä, joka on siis semmonen, joka vastaa siit sisällöllisestä kehityksestä. Tai mitä tahansa et se ois kyl. Mut sit jos se on täälläki haastavaa, niin et miten saa nyt siellä ihmiset innostuu. Mut ehdottomasti toi on supertärkee pointti kyl mun mielestä
Jenni Lähteenmäki [00:25:32]:Nii ja sitte eihän se on mitenkään väheksyttävä asia, et se urautuminen lähtee siitä, että haluaa olla uusi Beyonce tai haluaa olla uusi emminä tiedä Simon Cowell tai mitä, et kaikkihan inspiroituu jostain. Mutta sitte mun mielestä on vastuullista meidän kouluttajien tai meidän ammattilaisten, jotka tulee niiltä aloilta niin avartaa just niit näkökulmia ja auttaa nuoria hahmottamaan millaisia ammatteja, millaisia työllistymismahdollisuuksia laajemmin näihin sektoreihin kuuluu. Ja kyllä se monta kertaa sitten, kun tieto kasvaa niin se intohimokin kohde saattaa muuttua.
Henri Salonen [00:26:13]: Ehdottomasti.
Jenni Lähteenmäki [00:26:14]: Ja sitte mä haluun viel ehkä tuli mieleen tai muistutan nyt itseäni kun aiemmin tosta puhuttiin noista Unescon tästä Unescon lupauksesta tai tutkimustuloksesta. Niin ei nyt pidä myöskään meidän olla sokeita sille, et tottakai esimerkiks korona pandemia on verottanut myös luovia aloja. Että on tiettyjä luovan alan sektoreita niin ku vaikka livebisnes, joka on ottanu ihan hirveetä hittiä. Et eihän se luoville aloille työllistyminen tietenkään helppoa ole. Niinku ei monella muullakaan markkinalla tällä hetkellä. Mutta meikin ollaan tietenki nyt näissä meiän koulutuspuuhasteluissa, niin nimenomaan fokusoitu sitte digitaalisille luoville aloille. Ja sitte ku sitä lähetään tarkemmin tarkastelee, niin tässä digitalisoituneessa maailmassa, niinku Henkkaki hyvin sanoi, nii mitä jää sen ulkopuolelle? Ehkä jotku esittävät taiteet ja vähän arts ja crafts ja näin. Jos aatellaan iha semmosen perinteisen määritelmän mukaan, mitkä on luovia aloja. Et kyllähän se digitaalisuus on kaikkialla. Ja se on se joka avaa niit mahdollisuuksia.
Henri Salonen [00:27:15]: Joo ja se vaan tulee lisääntyy.
Jenni Lähteenmäki [00:27:17]: Kyllä ja mahdollisuuksia työllistyy monipuilisesti sillä luovan alan osaamisella, mitä kullakin henkilökohtasessa osaamispääomassa on.
Henri Salonen [00:27:26]: Jep juuri näin.
Ulriikka Myöhänen [00:27:27]: No se on selvää, että kaikista tietysti vaikka musiikkialasta haaveilevista henkilöistä, nii ei tule maailmantähtiä, ei tule Beyonce tai muuta. Mut mun mielestä tässä insertissä, ikä mulla jäi mieleen täsä erityisesti oli se, et miten tää Peter kuvaili sitä, että hän ensin teki sen laulun. Ja sit siitä tuli yhtäkkiä koko sen pakolaisyhteisön laulu. Et se mun mielestä myös semmosen paikallisen esikuvan merkitys jollaki lailla ja semmosen sen merkitys, että tää on myös mahdollista meille. Nii se on varmaan aika tärkeetä myös näissä hauraissa konteksteissa.
Henri Salonen [00:28:02]: Aivan varmasti.
Jenni Lähteenmäki [00:28:02]: Se on siis todella tärkeetä. Ja nyt just Rwamwanjassa, kun oltiin kollegani Villen kanssa, niin ihan ensimmäisiä avauksia, joilla me lähettiin opetusta viemään eteenpäin oli se, että yhessä porukoiden kans tunnistettiin oman alueen luovan alan yrityksiä. Ja kyllähän sieltä sitte alko niitä löytymään ku ensiks nuorten kanssa vähän asiaa sparrailtiin. Ja sillon hirveen suuri merkitys, et näillä nyt valokuvaaja videotuotantoa ensimmäistä kertaa opiskelevilla opiskelijoille siellä Rwamwanjassa, nii se että yhdessä ensiks tunnistettiin niitä pieniä yrittäjiä, jotka toimii Rwamwanjan alueella tai lähiympäristössä ja selkeesti luovilla aloilla. Siellähän on toki myös valokuva alan yrittäjiä ja videopajoja ja muuta. Niin ku niitä tunnistettiin ja havaittiin yhdessä, et tämmöst on ja nii sehä luo on hirvittävän voimauttavaa. Mutta kun monta kertaa on se tilanne mikä mekin ollaan ihan itse koettu. Et ku näitä luovan alan toimijoilla ei välttämättä ole mitään verkostoja toisiinsa. Et suurin varmasti tämmönen oppi ja tulos siitä meiän pilotista oli esimerkiks se, että nää 15 pelialan nuorta verkostoituu ensin keskenään ja sitten tietenkin vähä meidän tuella myös muuhun pelimaailman toimijoihin kansainvälisesti. Eli sil on aivan valtava merkitys. Ja sen takia tää että syntyy tämmösiä vaikka lauluntekijöitä, jotka joiden lauluista tulee yhteisön symboleja. Tai se vois iha hyvin olla vaikka joku valokuvataiteilija, jonka taiteen tai tuotteesta tulis jotai symbolii nii sil on todella suuri merkitys. Et sehän täytyy kuitenki lähtee siitä paikallisesta voimavarasta. Ei nii että me käydään siel näyttämässä ja soittamassa hyvin tuotettua musaa.
Henri Salonen [00:29:53]: Nii ja varmaan sillee juuri realistisesti sit arvioituna kuitenkin se on aika tosi tosi tärkeetä saada niinkun paikallisesti joku rakenne toimimaan. Ja joku kuvio tavallaan pyörimään, joka ruokkii joka on semmonen positiivinen feedback looppi ja tavallaan se rakentuu sit sitä kautta. Ja sitten siltä pohjalta on varmasti helpompaa ponnistaa sit myös kansainvälisesti. Että ja tietenki on mahdollista ilmankin sitä, mutta se luo kyl tiettyy turvaa sitte ja varmasti antaa semmosta malttia siihen tekemiseen ja tavallaan omien tavoitteiden tavottelemiseen ja siis silleen, että niinkun kyl se siitä sit lopulta todennäkösemmin kuitenkin lähtee. Et joku paikallinen skene syntyy. Joka alkaa aidosti rakentuu myös jonkinnäköseks bisnekseks.
Ulriikka Myöhänen [00:30:52]: Kyllä. No hei puhutaan seuraavaks tekijänoikeuksista, miten itsestään selvä asia niiden toteutuminen on vaikka musiikkibisneksessä tai muilla luovilla aloilla jos mietitään erityisesti tätä kontekstia mistä nyt puhutaan? Henkka halutuuko alottaa?
Henri Salonen [00:31:07]: No siis ainaki sillon, ku oltiin siellä Ugandassa pitää sitä workshoppii, nii mun kokemus oli just tää mistä vähä mainitsinki aikasemmin. Et se oli tosi alkukantasis tekijöis se ajatus tekijänoikeuksista tavallaan. Et kuka omistaa ja mitäkin ja tavallaan miten se syntyy se tekijänoikeus että ei oikeen enmuista et kukaan ois osannu silleen laittaa sille omalle tekemiselleen antaa sitä semmosta arvoa. Ja että siinä ois ollu joku oikeus, jonka hän omistaa, jonka hän vois ehkä monetisoida. Tai ylipäätään joka vaan ois jonkun arvonen tavallaan. Et se oli mun mielestä kyl sillee ylättävääkin huomata, että se ajatus oli vähä jopa vieras. Tällä mun taiteella on joku arvo ja tää on mun tekemä. Et tätä ei voi joku ottaa. Tavallaan et sit mä muistan, et sillon keskusteltiin joistain paikallisista pikku labeleista ja tällasista, et sit siel tapahtuu sellasta, et otetaan vaan jonku tyypin joku biisi ja laitetaan se pihalle omanaan eikä kerrota siitä. Ja tai siis ihan kaikkee ja sit jotenki se on viel ehkä tottakai tää alkuperänen tekijä on sillon sit loukkaantunu. Mut silti se ei hän ei ehkä ymmärtäny sitä, et kuin ne fundamentaalisesta asiasta siinä on ollu kyse. Ja tavallaan et se käsite ylipäätään tekijänoikeus ja sit sen puolustaminen niin siis siitä me puhuttiin ja se mä en tiedä upposko se sillonkaan viel ihan täysin. Et se on kyl…
Ulriikka Myöhänen [00:32:38]: Niimpä. No entäs Jenni onks sulla?
Jenni [00:32:41] joo tosi hyvä, että nostit tän esiin, koska täytyy nyt ihan muistaa, että ku puhutaan digitaalisista, luovista aloista, niin valtaosalla digitaalisista luovista aloista se immaterialististen oikeuksien edelleen myynti on kaiken ansaintalogiikan fundamentaalinen perusta. Että itse aattelin, että jollain tavalla se sen asia tekijänoikeuksia, immateriaalisten oikeuksien tuominen jo käsitteenä alusta alkaen mukana siinä koulutukseen on tietenki äärimmäisen tärkeetä. Mut sit samalla on huomannu kokemukset Ugandasta tietenki aivan yhteneväiset, kuten Henkalla, et tää on hyvin hakusessa siellä. Mut sitte noissa itä afrikan maissa esim missä ulkomaanapu toimii ja mihin meki nyt näitä koulutus projektejamme kohdennamme, nii toki on maakohtasia eroja. Et sitte nyt just parhaillaan kun suunnitellaan Keniassa projektien käynnistämistä, nii toki tutkitaan paljo sitä Kenian toimintaympäristöä ja perehdytetään siihen nii sit siellä taas esimerkiks on tekijänoikeuslainsäädäntöö ja näin. Et se on se riippuu todella paljon. Ja sit jos katsotaan Afrikkaa vähän isommalla kuvalla, et kyllähän Afrikassakin jos puhutaan vaikka Nigeriasta. Et aatelkaa miten valtava Nigerian elokuvateollisuus on, et se tällä hetkellä kuitenki kai maailman eniten elokuvia tehään Bollywoodissa ja sit Hollywoodissa ja sitte Nigeriassa. Ja kylhän sit tietenkin Afrikan alueella on maita jossa luovat sektorit on merkittäviä talouden mittareita kokonaisuudessaan. Mutta sitten on juuri alueita et voisin kuvitella et tää meiän herrasmies insertin herrasmies ni ei sen enempää kotiseudulla Etelä-Sudanissa kuin ehkä nyt sitten niillä alueilla missä hän asuu nii välttämättä nii hirveesti näistä asioista puhuta. Eli super super tärkeä asia ja mun mielest on äärimmäisen vastuullista kaikilta, jotka toimii koulutuksen parissa luovalla alalla kehittämisaloissa nii jo kehittyvissä maissa nii jollain tapaa lähtee tätä asiaa edistämään.
Henri Salonen [00:34:41]: Joo kyl se on just niit ihan ekoi juttui ja. Mut sitten myös vaikka tekijä itse ymmärtäiski sen arvon ja merkityksen, niin sekää ei välttämättä silti riitä vielä. Että silti tarvitaan jonkinnäkösii oikeesti järjestöjä tai tahoja jotka sitte valvoo sitä joku tekijänoikeusjärjestö sun muita. Ja ne ei länsimaissakaan ikinä toimi niin kun täydellisesti ettei siinä. Mutta silleen joku järjestö, joka ei ole korruptoitunut, joka pitää jonkinäköstä jotai yllä nii se on semmonen vasta siinä vaiheessa mä uskon, että pystytään oikeesti lähtee isommin tavallaan sitten ainakin jos puhutaan musiikista niin kun iso osa tekijänoikeus korvauksista vaikka tulee myös sit jälkikäteen radiosoitosta ja livestä ja tällasesta. Niin tavallaan sitä ei pysty kukaan yksin hallinnoimaan. Jos sä myyt vaan sen käyttöoikeuden siihen sun, et sä oot vaikka koodannu jonkun nettisivun jossa vaan myyt sen kertakorvauksena nii sitä on ehkä helpompi hallinnoida silleen yksin. Mutta sitten jos sä myyt vaikka tekemäs pelin jonnekkki sun pitää saada siitä rojalteja ja kaikkee niin se on vaikee varmasti sit yksin kuitenki valvoo sitä.
Ulriikka Myöhänen [00:35:59]: Oliko Jenni sulla?
Jenni Lähteenmäki [00:36:00]: Joo nopeesti tuli vielä mieleen tässä ihan käytännön havainnointeja näissä aiheissa se, että sitten itse aattelin niin, että kun ja jos tällasta lailla säädettyä tai strukturoitua tekijänoikeusturvaa tai järjestelmää ei ole niin se kyllä väistämättä myös rajottaa sitte yksilötasolla sen artistin tai taiteen tekijän tai tuottajan kehittymistä. Koska varmaan molemmat Henkka ollaan havainnut esimerkiks ollaan havaittu tällasta todella mustasukkaista omasta ideasta kiinni pitämistä. Kun me ollaan tuolla vähän opetettu, että ja se on niin kun se on täysin ymmärrettävää, että nuoret, joilla ei oo ymmärrystä tekijänoikeuksista ei oo sellasta turvaverkkoa ja sellasta järjestelmää, joka turvaa heille heidän oikeuksia. Niin sit siitä omasta ideasta tai tuotoksesta pidetään kynsin hampain kiinni. Mut siin on sitte se porsaanreikä, että sitten ei tapahdu kehitystä. Koska luovien alojen toimintaa leimaa hyvin voimakkaasti sellanen yhteistyö ja verkostoinnin hyödyntäminen. Et ei oo oikeen mitään sellasta digitaalista luovaa alaa, mitä sä voisit täysin suorittaa yksin ilman yhteistyökumppaneita ja partnereita tai puhumattakaan sit taiteellisesta työstä biiseistä, mitä Henkka teet paljon. Nii sä tiedät millanen se biisin kirjottamisen ja tuottamisen prosessi millast yhteistyötä se on. Ja kuinka se idea kehittyy nimenomaan sen erilaisten toimijoiden yhteistyön tuloksena. Ja siinä mä oon jotenki huomannu, että koska sit pelätään nii hirveesti, et joku toinen ottaa ja varastaa tän mun idean, ku ei oo sit turvaa siit tekijänoikeudesta. Nii se estää tämmösen yhteisen kehittämisen. Ja se on se mun kela mitä mä tarkotan sillä, et sit se torppa on myös yksilötasolla sitä kehittymistä.
Henri Salonen[00:37:51]: Nii ja vaikka tekiskin ihan yksin jotain nii silti tommonen ajatus blokkaa sen luovuuden.
Jenni Lähteenmäki [00:37:57]: No se on selvä
Henri Salonen [00:37:57]: siis sillee et se on joka tapauksessa aika umpikuja. Nii se on just et miten tosta pelosta pääsis eroon, se vaatis varmaan kaikkii näitä asioita, mistä me ollaan tässä nyt puhuttu, et se menis syvemmälle siihen kulttuuriin tavallaan.
Jenni Lähteenmäki [00:38:15]: Mt siinähän esimerkiks kansainväliset järjestöt voi auttaa koska kansainväliset järjestöt tekee paljo vaikuttamistyötä ja on yhteisissä hallinto ja hallintoelimen ja siinähän on selkee rooli myös sitte mun mielest järjestöillä vaikuttaa. Et järjestöillä voi olla vaikea vaikuttaa siihen, et lähteekö joku bisnes kehittymään, koska mun mielest bisnes kehittyy vähä niinku markkinatalouden lakia noudatellen. Et sitä kysytään onko tai sit ei et sitä ei voi väkisin synnyttää sitä kysyntää. Ja sitä kysyntää ohjaa ehkä sitte vähä isommat voimat ku on vaali trendit tai näin. Mutta se missä esimerkiks järjestöt voi vaikuttaa on juuri tämmönen vaikuttamistyö hallintoelimiin esimerkiksi.
Henri Salonen [00:39:00]: Jep.
Ulriikka Myöhänen [00:39:00]: Mutta mun mielestä tähän keskusteluun liittyy myös tämmönen tietynlainen paradoksi siitä, että me halutaan edistää luovia aloja, me haluataan edistää näitä tekijänoikeuksia. Halutaan, että ihmiset ansaitsee sen toimeentulon näiltä aloilta. Mutta sitt todellisuudessa esimerkiks siinä kentässä missä kirkon ulkomaanapu operoi niin ihmisillä ei välttämättä ole edes omaa pankkitiliä. Minne ne vois tulla tavallaan ne palkkiot ja korvaukset siitä sun tekemästä työstä. Henri, onks sulla tähän mitään ratkasua? Mä lupasin suunnata tän kysymyksen sulle.
[00:39:33]: naurua
Henri Salonen [00:39:35]: Niin siis toihan on ihan kauheen vaikee tavallaan tai siis kauheen fundamentti ongelma, että jos ihmisellä ei oo pääsyä mihinkää pankkitiliin, nii ethä sä sit voi valitettavasti tässä maailmassa hirveesti tehä. Tai ainakaa skaalata sun toimintaa mitenkää järkeväks bisnekseks tai muuta. Jos sulla on pääsy internettiin, niin kun nykyään tuntuu monella olevan, niin ku Afrikkaa ja kaikkia melkein joka maanosaa myöten enemmän tai vähemmän jollain tasolla. Niin siis tietenki kryptot teknologisesti mahdollistaa sen, että kryptovaluutat, että pystyttäis rakentaa tavallaan tommonen pankkitileistä vapaa systeemi, joka sä tarviit vaan sun kännykän. Sul on siinä sun lompakko. Ja kaikki liikkuu netin yli. Ja nii siihen se tulee menemään varmasti. Varmaan monissa afrikan maissa ikäänku skipataan se perinteinen pankkivaihe. Oliks se just Keniassa tai jossain missä on pitkään paljo lähetetty rahaa jonku tekstiviestipalvelun kautta. Ja sit tietenki ympäri maailmaa on kaikki nää maholliset cash appit sun muut mitä jengi käyttää. Mä uskon, että toi ongelma mä jotenki oon ton asian kaa suht optimistinen. Siis sinänsä, että seuraava vaikka viiden vuoden aikana tai tavallaan se on nyt jo täysin mahdollista. Jos sul on pääsy internettiin. Siinä on ehkä kyse siitä sit just siitä koulutuksesta ja siitä taas sen tiedon jakamisesta mitä sä voit luoda oman kryptolompakon, missä blockchainissa sun kannattaa toimia, että sä pystyt tekemään ne asiat, mitä sä haluat kustannustehokkaasti. Ja tää on kaikki mahollista. Mut se et se leviäis laajemmin, nii sit se ehkä vaatis koulutusta. Se ei tuu varmasti sit valtiolliselta tai sellaselta hallinnolliselta tasolta, koska siin ei oo sitä motivaattoria. Tää pitäs enemmän tulla joltain vähän niinku teknologian instanssilta tai just niinku tyyppiseltä järjestöltä.
Ulriikka Myöhänen [00:41:52]: No Jenni mitäs sä?
Jenni Lähteenmäki [00:41:55]: Joo siis no Henkan vastaus oli tietenkin tyhjentävä. Ja hyvin järkeenkäypä. Mä haluaisin palauttaa meidät tässä siihen siltä osin vähän niin kun maan pinnalle, et eihän meiän tarkotus olekaan kaikkia maailman kaikkien kehittyvien maiden nuoria kouluttaa luoviin aloihin. Että nyt täytyy muistaa se, että Ulkomaanapuki toimii tällä hetkellä kolmessatoista maassa. Ja hyvin hauraassa konteksteissa. Ja se, että nyt on kehittetty tämmösiä koulutusohjelmia, jotka kohdistuu luoville aloille ei tietenkää tarkoita sitä, että esim perinteisten ammattien ammattikoulutusta tarvittais yhtään sen vähemmän. Päin vastoin. Ja siinähän ulkomaanapu on erittäin ansioitunu ja aina tulee olemaan suuri tarve hyvin perinteisten ammattien käsityöammattien ammattitaidon kehittämiselle nimenomaan ulkomaanavun kaltaisiin järjestön kohdemaissa. Mutta samaan aikaan me kaikki tiedetään juuri se, että maailma digitalisoituu. Afrikan alueella on hurjaa vauhtia nuortuva väestö. Ja vaikka tällä hetkellä ulkomaanapukin pääosin toimii siis maaseutu konteksteissa, pakolaisalueilla, niin sitä ei voi ohittaa, että kaupungistuminen urbanisaatio, kaikki ne kiusallisine haittavaikutuksineen on hurja haaste. Ja me ajatellaan tässä kollegani Villen kanssa ensisijaisesti juuri sitä, että tarjoamalla perinteisen ammattikoulutuksen rinnalle myös vaihtoehtona koulutusta digitaalisille luoville aloille. Meillä on ehkä työkaluja sillon tavottaa sitä urbaania nuorta väestöä. Eli sillä tavalla haluan muistaa, että aina tietenki innostutaan kaikesta uudesta ja niin pitääkin. Mutta ei tässä nyt loppujen lopuksi ole kysymys mistään muusta, kuin siitä, että me seuraamme työelämän kehitystä kaikkialla. Ja seuraamme kehittyvien maiden tarpeita ja urbaanisaation realiteettien myötä tulleita tarpeita. Tarjoamme vaihtoehtoja koulutukselle.
Henri Salonen [00:44.12]: Nii ja siis mut toi just tää mitä sä puhut tavallaan et tosiaan luovat alat ei oo ainoita aloja nii varmasti taas tää pankkitiliongelma esimerkiks on kaikilla aloilla yhtälailla. Et mikä se infra on sit et miten se saadaan rakennettuuu, nii se on mun mielestä kyl mielenkiintosta.
Jenni Lähteenmäki [00:44:29]: Kyllä kyllä.
Henri Salonen [00:44:29]: Mikä tahansa ala noista, jotta se skaalautuu tai jotta ihmisten omat bisnekset tai työt jotenki lähtee skaalautumaan, nii se vaatii ton rahaliikenteen kuntoon.
Jenni Lähteenmäki [00:44:42]: Se on selvä mut mä ehkä tarkotin enemmän sitä semmosta kohderyhmäajattelua myös siinä, että on eri asia lähtee kouluttamaan vaikka Nairobin slumminuoria, kuin kalatalousyhteisöä Etelä-Sudanissa.
Henri Salonen [00:44:53]: Nii siis okei kyllä.
Jenni Lähteenmäki [00:44:54]: Eli mä tarkotan sillä sitä, että se me olemme jo kaikki varmasti tänki pöydän ääressä havainneet, että riippumatta missä kehittyvän maan suurkaupungista liikut, nii kaikilla ne kännykät siellä on ja datapakettia käytetään ja netissä ollaan. Kun taas jos menet etelä sudaniin jubaa ja lähet siitä vähä ajelemaan mihin tahansa ilmansuuntaan, niin on iha eri pelikenttä. Eli siellä tarvitaan sitä, että meiät koulutetaan kalastajia uusiin kalastuvälineisiin ja keinoihin ja kalataouden jatkojalostamiseen ja muuhun. Mutta sit ku me mennään Nairobin slummialueelle tai me mennään Kambalan slummialueelle. Nii siellä ne nuorten tarpeet on toisenlaiset. Ja tätä mä tarkoitin. Että uskaltaisin väittää, että tää kukkaro ongelma on vähän toisenlainen.
Henri Salonen [00:45:44]: Mm.
Jenni Lähteenmäki [00:45:45]: Eri kohde alueilla.
Henri Salonen [00:45:46]: Nii siis varmasti.
Jenni Lähteenmäki [00:45:46]: Tää oli ehkä se mun pointti tässä.
Henri Salonen [00:45:48]: Kyllä kyllä. Mutta sit jos taas mietitään riittävän pitkälle. Niin tavallaan kymmenen vuoden päähän, 20 vuoden päähän. Niin kyllä varmaan ne kalastajatki siel kalastajakylässä joutuu kosketuksiin sen digitaalisuuden kanssa ennemmin tai myöhemmin
Jenni Lähteenmäki [00:46:03]: Kyllä
Henri Salonen [00:46:04]: Ja sit se on edessä kaikilla jossain kohtaa. Varmaan eri vaiheessa vaan.
Ulriikka Myöhänen [00:46:08]: Kyllä. Noniin nyt on aika ruveta paketoimaan tää meiän keskustelua pikkuhiljaa. Viimeisenä kysymyksenä heitän teille tällasen pallon. Summaavan pallon. Että yrittäkää miettiä, et mitä kaikkee se vaatis että nuoret pystyisivät rakentamaan siitä viihteestä ammattia. Mitkä ois teiän mielestä ne avainjutut. Jos pitäs ihan muutama sanoa tiiviisti.
Henri Salonen [00:46:30]: No mä en tiiä kuinka tiiviisti tää tulee, mutta…
[00:46:32]: naurua
Henri Salonen [00:46:34]: okei siis tärkeintä on se, että alkaa muodostuu joku jos mietitään nyt vaan paikallisesti, nii alkaa muodostuu eka joku yhteisö. Et on vaik jos mä nyt puhun musiikin näkökulmasta. Nii vaikka eri tekijöitä, jotka löytää toisensa muusikoita ja artisteja ja tällasii ja toivottavasti sit tavallaan siitä ryhmästä tai jostain alkais löytyy ihmisii, jotka haluu vaik alkaa manageriks tai pyörittää levy yhtiöö. Ja sit tän kehityksen tukeminen ja se ihan tällasten peruspalikoiden rakentaminen tuntuu must kyl vaan, et siitä se pitää lähtee ennen ku lähetään ampuu kaikki raketit taivaalle. Ja siis sillee et tietenki et ihmiset löytäis toisensa ja luottais toisiinsa. Varmaan se luottamus on aika iso juttu. Että just ku mitä Jenni sen aikasemmin siit omiin ideoiden mustasukkasuudesta siit pelosta. Siinä on just kyse siitä ettei luoteta ihmisiin. Nii siinä jotenki löytäminen ja rakentaminen. Mä en tiedä onks siinä mitää kikkaa se pitää tapahtuu lopulta kuitenki aika orgaanisesti. Et ehkä ihmiset tarvii vaan rohkasuu et ne näkee mahdollisuuksia enemmän ja tällee. Just tällaset koulutukset ja järjestöjen toiminta ja sit se internet on mun mielestä tosi tärkeitä työkaluja kaikki. Ja sitä internetin merkitystä mun mielestä ei voi yliarvioida.
Ulriikka Myöhänen [00:47:57]: Jes entäs Jenni
Jenni Lähteenmäki [00:48:01]: No aikalailla samoilla mun mielestä se on koulutus tietenki lähtökohtaisesti. Ja sit tukea kaikin mahdollisin keinoin verkostojen syntymistä. Koulutuksella mä aattelen tietenki lähtökohtasesti digitaitojen koulutus. Ja sitte autetaan nuoria tunnistamaan sitä omaa osaamista ja tuotteistamaan sitä omaa osaamistaan. Koulutuksen avulla. Ja sitte mä pidän super tärkeenä sitä, että jos nyt ajatellaan iha puhtaasti tällasen järjestön koulutusohjelman ajattelun näkökulmasta. Että valitaan sellasia koulutusaloja joiden ammattitaidolla on mahdollisimman laajat työllistymisvaikutukset. Ja esimerkiksi nyt just tämmönen ala valokuva videotuotanto on hyvä esimerkki siitä, että niillä ammattitaidolla sä voit työllistyä hyvin onen alaisesti. Sektorilta ku sektorille myös luovan alan ulkopuolella et se on todella tärkee pitää mielessä. Et mun mielestä tää koulutus ja sit tosiaan verkostojen syntymisen tukeminen. Nii ne on must kaks aika avainjuttua siihen, että tän tää työllistyminen tai työllistymismahdollisuudet parantuu.
Ulriikka Myöhänen [00:49:07]: Kiitos (taustamusiikki alkaa) tästä dynaamisesta ja kiinnostavasta keskustelusta Jenni Lähteenmäki ja Henri Salonen. Kiitos myös eteläsudanilaisille Peterille, joka jakoi tarinansa tässä jaksossa.
Jenni Lähteenmäki [00:49:17]: Kiitos.
Henri Salonen [00:49:18]: Kiitos paljo.
Ulriikka Myöhänen [00:49:19]: Ens kerralla ollaan uusien aiheitten äärellä. Moimoi.
[00:49:24]: Meillähän siinä keskustelussa mitä mediassa käydään ja muutenki käydään nii se ajatus on jotenki se, että se uhka kohdistuu meihin ikäänku niis siirtolaisista ja pakolaisista. Mutta jos asiaa aattelee vähä laajemmin. Niin kyllähän se on aika selvää että itseasiassa se uhka ensisjiasesti kohdistuu niihin siirtolaisiin itseensä.
Ulriikka Myöhänen [00:49:44]: Ensi jaksossa keskustelemme siitä, mitkä syyt asiat pakottaa ihmiset jättämään kotinsa ja minne pakolaiset suuntaavat. Tervetuloa mukaan.
