On rohkeampaa opettaa helsinkiläisiä teinejä kuin muuttaa Keski-Afrikkaan

Hotelli Ledger Banguissa, Keski-Afrikan tasavallan pääkaupungissa on siisti ja hyvin ilmastoitu keidas, jossa voi unohtaa hotellin muurien ulkopuolella vallitsevan todellisuuden – punaisen pölyn peittämät kuoppaiset kadut sekä rapistuneet rakennukset, joiden kattopellit ovat ruosteessa ja ikkuna-aukoista puuttuvat lasit.

Aulabaarin barokkityyliä jäljittelevillä sohvilla lepäilee tänään rauhanturvaajia, hihanauhan perusteella marokkolaisrykmentistä. Uutisista tiedän, että kaksi marokkolaista rauhanturvaajaa on äskettäin kuollut jonkun aseellisen ryhmän tulituksessa. Sitä, mikä maan 18 aseellisesta ryhmästä oli vastuussa kuolemista, en muista. Hotellin sohville majoittuneista sotilaspukuisista miehistä moni on unessa. He näyttävät siltä, etteivät ole saaneet nukuttua kunnolla kentällä ollessaan, ja rentoutuvat nyt loistohotellin rauhoittavassa ilmapiirissä.

Kun reilut kymmenen vuotta sitten muutin ensimmäistä kertaa Afrikkaan, Mosambikin pääkaupunkiin Maputoon, moni piti minua rohkeana. Olinhan lähdössä pienen tyttären kanssa köyhään maahan, jossa terveyttä uhkasivat muun muassa malaria ja likainen vesijohtovesi. Jokapäiväistä elämää vaikeuttivat sähkökatkot ja länsimaisten tuotteiden puute.

Itse lähdin toteuttamaan unelmaani. Arki asettui kohdilleen, malarian sairastimme kerran, mutta pääsimme nopeasti hoitoon hyvälle klinikalle. Sain tilaisuuden tehdä mielekästä työtä ja tutustua monenlaisiin ihmisiin. Monet heistä ovat edelleen ystäviäni.

Olin asunut köyhissä, mutta vähemmän haasteellisissa Afrikan maissa yhteensä yhdeksän vuotta, kun edessä oli viime kesänä muutto Keski-Afrikan tasavaltaan. Jouduin lisäämään jo ennestään melko kattavaa rokotesuojaani ja kokeilin jopa malarian estolääkitystä.

Lähdin matkaan mukanani minimaalinen määrä omaisuutta siltä varalta, että levottomuudet lisääntyvät ja meidät evakuoidaan. Lähtö tuntui minusta jossain määrin rohkealta, ja monet tuttavat ihmettelivät päätöstä lähteä maahan, jossa riskien lista on niin pitkä. Tunsin itsekin oloni urheaksi, mutta melko pian mahdolliset vaarat painuivat mielessä taka-alalle, ja tilalle nousivat mielenkiintoinen työ ja uudet asiat, joita pääsisin oppimaan.

Vaikka Banguin kaduilla on todennäköistä joutua taskuvarkaan uhriksi, en itse ole sellaisissa tehtävissä, joissa kokisin henkeni tai terveyteni olevan kovinkaan suuressa vaarassa. Paljon rohkeampi on mielestäni ystäväni, joka astuu opettajan roolissa joka aamu itähelsinkiläisen ylä-asteluokan eteen.

Olen alkanut pohtia, että rohkeus liittyy mukavuusalueeseen, sillä pysymiseen ja sen vapaaehtoiseen ylittämiseen. Kun jostakin asiasta tulee rutiinia, sen tekemien ei vaadi enää rohkeutta. Itselleni ja useille työtovereilleni malarian ja muiden tautien uhka on rutiinia, eikä sitä ajatella. Siispä muuttaminen malaria-alueelle ei vaadi rohkeutta.

Mahtavatko rauhanturvaajat rutinoitua? Lakkaavatko he pelkäämästä kuolemaa? Entä siviiliväestö jota he ovat suojelemassa? Kun ihmisellä ei ole vaihtoehtoja, millaisten tekojen yhteydessä voi puhua rohkeudesta? Mikä saa toiset kestämään ja toiset murtumaan? Entä millaisen uhan kohtaaminen on rohkeutta – kuolema, terveyden vaarantuminen, kasvojen menetys?

Katja José
Kirkon Ulkomaanavun Keski-Afrikan tasavallan maajohtaja.