Pakahdun ylpeydestä, kun rohkeus ja into palaavat kouluihin Kambodžassa

Maland Thoeurn, 12, (kesk.) on seitsemännellä luokalla. "Lempiaineeni on khmerin kieli. Minulla on kavereita, jotka ovat joutuneet jättämään koulun kesken. Minua surettaa heidän puolestaan."

Kehitysyhteistyössä tulokset näkyvät joskus vasta, kun on itse vaihtanut maisemaa jo monta kertaa.

Varmaan siksi monet meistä kehitysyhteistyöntekijöistä ovat perusluonteeltaan optimisteja. On luotettava siihen, että asiat järjestyvät ja muutos tapahtuu, ja että omalla panoksella on merkitystä pitkässä juoksussa.

Ilo on siksi aina suuri, kun näkee myönteisen muutoksen merkkejä.

Seurasin helmikuussa Kirkon Ulkomaanavun opinto-ohjaushankkeen edistymistä Battambangin provinssissa Kambodžassa. Siellä moni suomalainen ja kambodžalainen on vuodesta 2014 työskennellyt sen eteen, että maassa olisi osaavia ja innostavia opinto-ohjaajia eli opoja luotsaamaan oppilaat koulunkäynnin kautta mieleisensä työuran alkuun.

Opot opettavat myös elämäntaitoja.  Nuoret oppivat tuntemaan itsensä ja unelmansa, luottamaan omaan osaamiseensa ja ratkaisemaan arjen ristiriitoja.

Kambodžassa vanhemmilla on suuri rooli nuorten elämässä. Vanhempia kunnioitetaan suuresti, ja nuorilla ei juuri ole sanomista oman elämänsä käännekohdissa. Vanhemmat päättävät lapsen koulutien pituudesta, mahdollisista jatko-opinnoista, ammatista ja valitsevat hänelle usein elämänkumppaninkin.

Kouluissa ei opeteta kriittistä ajattelua. Kysymysten esittämistä ei kannusteta ja ulkoa opettelu on vallitseva pedagoginen menetelmä.

Ulkomaanavun kouluttamilla opoilla on kuitenkin työkalupakissaan tiedon lisäksi paljon oppilaskeskeisiä opetusmenetelmiä. Niitä he käyttävät jokapäiväisissä opetustilanteissa ja työn hedelmät näkyvät luokissa selvästi.

Opo-koulutuksen käynyt Vichet Un kulkee ympäriinsä luokassa ja kannustaa seitsemäsluokkalaisia oppilaitaan iloisesti kysymään meiltä vierailijoilta mitä vain.

Muutama reipas käsi nouseekin pystyyn: ”Miksi olette täällä?” ”Mitä teette työksenne?” ”Kuinka vanhoja olette?” Tiukkoja kysymyksiä, joita ei useinkaan ulkomaalaiselle vieraalle esitetä kehitysmaiden kouluissa.

Tunnen ilon läikähtävän sydänalassa. Tämä on juuri sitä, mitä toivoimmekin tapahtuvan!

Oppilaat myös esittelevät itsensä. He ovat harjoitelleet itsetuntemusta oppilaanohjauksen tunneilla. He kertovat etunimensä ja jonkun adjektiivin, joka kuvailee heitä itseään parhaiten. ”Ahkera”, ”iloinen”, ”herkkä”, ”reipas”, ”utelias”. Hymyilen entistä leveämmin. Tämä on hyvä alku näille nuorille.

Oppitunnin jälkeen jäämme juttelemaan Wat Tamimin koulun kahden opon kanssa. Viime vuonna he tekivät töitä pelkästään oppilaiden parissa, mutta tänä vuonna he ovat ryhtyneet ottamaan yhteyttä myös vanhempiin. Jos oppilaalla on paljon poissaoloja, opo soittaa vanhemmille ja kertoo asiasta.

”Mutta me varmistamme aina, että vanhemmat ymmärtävät, ettemme soita syyttääksemme lasta tai vanhempia. Ja että lasta ei saisi nyt rangaista, vaan häntä pitäisi kannustaa palaamaan kouluun.”

Vanhempia on usein hankalaa saada tukemaan lasten koulunkäyntiä. Monet vanhemmista ovat käyneet vain alakoulun, eikä koulutusta arvosteta kovin paljon. Koululaitoksesta valmistutaan heikoilla tuloksilla, ja korruptiota on edelleen paljon, vaikka uusi opetusministeri on karsinut sitä jonkin verran. Koulu jää helposti kesken, koska perheet ovat köyhiä, ja lapsia saatetaan tarvita riisipelloilla työvoimana.

Ehkä surullisinta on kuitenkin, että punakhmerien hirmuhallinnon jäljiltä kouluttautumista vielä pelätään. Trauma on syvä. Kouluttautumisen ei katsota kannattavan, koska silloin voi menettää henkensä.

Vuosina 1975–79 Kambodžassa hallinneet punakhmerit tappoivat lähes kaikki koulutetut ihmiset. Vain maanviljelijöitä pidettiin arvokkaina. Koulutettuihin ihmisin liittyi riskejä, koska he pystyivät kyseenalaistamaan hallinnon mielivaltaisia ja julmia toimia.

Koko koulutusjärjestelmä on jouduttu rakentamaan uudestaan alusta asti. Luottamuksen rakentaminen syvien traumojen keskellä vie sekin oman aikansa, useamman sukupolven verran. Kehitys vie aikansa.

Näissä olosuhteissa tarvitaan optimismia, mutta myös tuloksia. Kun niitä pääsee näkemään, tietää, että olemme oikealla polulla. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Wat Tamimin seitsemäsluokkalaisten rohkeus ja into ovat tavallisessa kambodžalaisessa koululuokassa suuri harvinaisuus. Se on tulosta pitkäjänteisestä työstä opojen kanssa.

Opot ovat sitoutuneita, innostuneita työstään ja haluavat kehittää työtään edelleen. Se saa minut pakahtumaan ilosta ja ylpeydestä, ja antaa valtavan määrän voimia työn jatkamiseen.

Kambodžan opetusministeri on kertonut haluavansa nähdä saman kehityksen maan kaikissa yläkouluissa, ja hän on pyytänyt Ulkomaanapua mukaan toteuttamaan työtä seuraavina vuosina. Vaikka tavoitteet ovat valtavat ja lähtökohdat hyvin haasteelliset, tiedämme, että voimme onnistua.

Optimisti minussa hymyilee leveästi tulevien onnistumisten vuoksi.

Saara Lehmuskoski on Kirkon Ulkomaanavun Kambodžan maajohtaja. Hän asuu maan pääkaupungissa Phnom Penhissä.