Murhat pilasivat kansainvälisen rauhanpäivän Keniassa, mutta antoivat tärkeän opetuksen rauhantyöstä

KUA:n työntekijä Erik Nyström kirjoittaa rauhantyöstä.

Olin innoissani matkustaessani elämäni ensimmäiseen rauhankokoukseen Keniassa. Mielikuvani rauhantyöstä koostui pitkälti kokouskuvista, joissa osallistujat kuuntelevat toisiaan otsa rypyssä, ja kädenpuristuksesta sovinnon tehneiden kesken. Mutta kipeät puheenaiheet eivät välity kuvista.

Ajoimme Kerion laaksoon rauhankokousta edeltävänä iltapäivänä ja vuoriston varrella oleva päätie oli täynnä ihmisiä. Lapset leikkivät, kaupankäynti kävi vilkkaana ja karja kilpaili automme kanssa tilasta kapealla, pölyisellä hiekkatiellä.

Juuri täällä pokot- ja marakwet -heimojen raja-alueella tapahtui 17 vuotta sitten verilöyly, jossa kuoli yli 70 ihmistä. Asukkaat puhuvat siitä yhä kuin se olisi ollut eilen. Kuivuus on uusinut heimojen välisen konfliktin. Vuodenvaihteessa kiista pienenevistä laidunmaista kärjistyi yhteenotoiksi ja 26 ihmistä kuoli.

Kirkon Ulkomaanapu (KUA) aloitti keväällä rauhanprosessin aluekiistan selvittämiseksi. Sovintoprosessin alettua väkivaltaisuudet päättyivät ja tässä kokouksessa osapuolten oli tarkoitus vannoa valansa lopettaa väkivaltaisuudet. Se vaikuttaisi ainakin 20 000 alueen asukkaan elämään.

Kokous oli vieläpä ajoitettu kansainväliselle rauhanpäivälle. Mutta yöllä heräsimme laukauksiin.

Ihmisiä pakeni turvaan paikalliseen poliisitukikohtaan. Aamulla selvisi, että toisen heimon jäsen oli tehnyt kostoiskun reilun kilometrin päässä meistä asuneen perheen kotiin, jossa hän tappoi kolme ihmistä.

Rauhankokous tietysti peruuntui. Sellaista on mahdoton pitää niin kauan kuin ruumiita on hautaamatta. Näin edessäni kuinka kuukausien työ valui hukkaan.

Huhut levisivät kulovalkeana kylillä. Ihmisiä ja eläimiä vilisseet tiet olivat yhtäkkiä typötyhjinä. Vakavan näköiset miehet syynäsivät ulkopuolisia epäluuloisesti.

Linnut lauloivat kuin minä tahansa aamuna, mutta karjaa ei näkynyt. Asukkaat pelkäsivät vastaiskua.

Rauhantyötä tekevän kollegani puhelin kävi kuumana. Heimojen jäsenille piti kertoa kokouksen peruuntumisesta ja samalla varmistaa, että heimojohtajat ja poliisi tekisivät yhteistyötä syyllisen löytämiseksi. Puhelut kaikille osapuolille rauhoittivat tilannetta – ja johtivat syyllisen löytämiseen.

Tilanteen eskaloitumisen esti, että heimo johon syyllinen kuului, luovutti tekijän heti viranomaisille. Ilman luottamusta rauhanvälittäjään eli KUA:an sekä paikallisiin viranomaisiin, tilanne olisi näyttänyt toisenlaiselta. Jos heimo olisi suojellut tekijää, kostoisku olisi ollut taattu.

Tulipalo oli sammutettu, mutta Kerion laaksossa kansainvälinen rauhanpäivä oli pilalla. Tokaisin kollegalleni, että olipa pettymys. Mutta hän oli eri mieltä. Nyt seurasi rauhantyön tärkein oppitunti.

Rauha ei synny tietyllä aikataululla, vaan itsestään, kun kaikki ihmiset ovat siihen valmiita. Paluu lähtöruutuun kuuluu työhön. Kärsivällisyydellä rakennettu prosessi varmistaa, että rauha on kestävä.

Kuukausien työ ei ollut turhaa. Rauhaa on alustettu luottamuksen rakentamisella, ja se esti tilanteen riistäytymisen käsistä. Olimme rauhantyön ytimessä. KUA:n viestinnälle olisi toki ollut mukava päivittää sosiaalista mediaa rauhanpäivänä syntyneellä sovulla, mutta tilannetta ei voi pakottaa.

Mitä sitten voin tämän kokemuksen perusteella kertoa rauhantyöstä? Ainakin, että kädenpuristus ei riitä alkuunkaan kuvailemaan rauhantyön saavutuksia.

KUA:n tukemista kouluista on helppo saada mukaansatempaavia kuvia innokkaista lapsista ja nuorista. Työllistymistä edistävissä hankkeissamme on aina paljon konkreettista viljelmillä, korjaamoissa tai kaupoissa tehtävää työtä. Mutta ilman rauhaa näitä kuvia ei olisi olemassa.

Rauhaan liittyy oikeastaan kaikki, mitä pidämme normaalina.

Erik Nyström

Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun tiedottaja.

Lahjoita tekoja rauhan puolesta

Lue lisää