Mitä opin Nepalin maanjäristyksestä?

Antti Helin avustuskuljetuksen jälkeen Bukhelin kylässä Lalitpurissa.

Toimittaja Antti Helin oli Nepalissa huhtikuun 25. päivän maanjäristyksen iskiessä. Hän oppi, että maanjäristys haisee viinitilan kellarilta ja kuinka eri tavalla katastrofit iskevät ihmisiin. Jokaisella katastrofilla on monta todellisuutta.

Aah Rock lobster, aah Rock lobster!” Yhtenä hetkenä heilun vaimoni kanssa wii-pelikonsolin soittaman B-52’s’n Rock Lobster -kappaleen tahdissa, ja toisena koko talo heittelehtii.

”Maanjäristys!” vaimoni huutaa.

Kaappaan vaimoni ja viisivuotiaan poikamme kainalooni ja sysään heidät vasten omakotitalomme sisäseinää, kodin turvallisinta osaa. Sen verran kovaa mennään, että kolhaisen pojan posken mustelmalle.

Kyyristyn perheeni ylle ja katsoin ympärilleni, sortuvatko seinät.

Ensimmäinen ajatus on, että tässäkö se on, maanjäristys, joka pyyhkäisee koko Kathmandun mennessään.

Suurta maanjäristystä oli odotettu.

Kysymys ei ollut, iskeekö Kathmanduun maanjäristys, vaan koska se iskee. Itse asiassa maanjäristyksen uskottiin olevan jo myöhässä: maailman köyhimpiin kuuluva maa Nepal sijaitsee Himalajan juurella, yhdellä maailman maanjäristysherkimmistä alueista, ja edellisestä isosta järistyksestä oli jo yli 80 vuotta.

Kuin pesukoneen rummussa

Kun muutimme Kathmanduun kolme vuotta sitten, vaimoni työnantaja Unicef laittoi meidät saman tien valmennukseen, jossa kerrottiin, miten edessä olevaan maanjäristykseen piti varautua.

Pahimman ennustuksen mukaan järistys tuhoaisi 80 prosenttia Kathmandun taloista ja tappaisi satatuhatta ihmistä. Laaksoon johtavat tiet sortuisivat ja pääkaupungin lentokenttä tuhoutuisi.

Meillä pitäisi olla talolla varattuna teltta, makuupussit ja ruokavarat ainakin kahdeksi viikoksi.
Työpaikka lähetti myös insinöörin tarkistamaan, että vuokraamamme talo olisi maanjäristyksen kestävä.

Ja nyt talomme tärisee kuin olisimme pesukoneen rummussa.

Seinät pitävät. Edes taulut eivät putoa seiniltä. Ei lasin helinää, vain maanjäristyksen ukkosen kaltaista jyrinää. Ja sitten se on ohi. Juoksemme ulos.

Myös naapurustomme näyttää olevan kunnossa. Ihmiset ovat järkyttyneitä, mutta talot seisovat pystyssä. Vain pari tiilimuuria on kaatunut.

Istumme loppupäivän pihalla voimakkaiden jälkijäristysten ravistellessa maankamaraa.
Luulen, että Kathmandu ja Nepal ovat selvinneet säikähdyksellä. Aluksi en edes usko, että järistys ylittäisi kansainvälistä uutiskynnystä.

Nepal Antti Helin. Sortunut temppeli Kathmandussa.

Kathmandussa sortui myös vanhoja temppeleitä.

Ja kun lopulta näen uutisia, en tunnista niistä Kathmandua. Tiedotusvälineet näyttävät kuvissaan Kathmandun olevan raunioina, mutta kun seuraavina päivinä itse kiertelen kaupungilla, en näe kuin muutaman kaatuneen temppelin, yhden sortuneen hotellin ja kourallisen romahtaneita seiniä.

Tiedotusvälineiden todellisuus tuntuu valheelliselta. Sukulaisille ja tutuille Suomessa on vaikea vakuuttaa, että älkää meistä huolehtiko, me olemme kunnossa.

Kolmantena päivänä palaavat sähköt, ja neljäntenä aukeaa supermarketti. Ostan kylmän oluen ja grillikanan. Elämä näyttää olevan palaamassa normaaliksi.

Olen väärässä. Pahasti. Olen elänyt oman todellisuuteni kuplassa.

Menetetty tulevaisuus

Jos kysytte, miltä maanjäristys tuoksuu, se tuoksuu sortuneiden talojen synnyttämiltä hiekkapilviltä ja viinitilan kellarilta. Käyneiltä viinirypäleiltä tuoksuva huumaava haju nousee raunioista, joihin hautautuneet ihmiset mätänevät.

Viidentenä päivänä seison raunioiden keskellä Bhaktapurissa, Kathmandunlaakson pahiten kärsineessä kaupungissa. Kirkon Ulkomaanapu on ottanut minuun yhteyttä ja pyytänyt keräämään maanjäristyksen uhrien kohtaloita.

Bhaktapurin historiallinen, tiilistä, mudasta ja puusta rakennettu vanha keskusta on kuin pommituksen jäljiltä. Ainakin 400 ihmistä on kuollut.

Nepalilaiset sotilaat raivaavat käsin raunioita. Apunaan heillä on vain lapio ja hakku. Ohi viilettää paremmin varustautunut ranskalainen raivaustiimi, joka on kuulemma onnistunut pelastamaan vielä näinkin pitkään järistyksen jälkeen raunioiden keskeltä kaksi ihmistä hengissä.

Opin, että jokaisella katastrofilla on monta todellisuutta. On Nepalissa asuvien ulkomaalaisten todellisuus, vauraiden paikallisten todellisuus, köyhien nepalilaisten todellisuus, tiedotusvälineiden todellisuus ja jokaisen oma henkilökohtainen todellisuus.

Ja nämä kaikki todellisuudet ovat kovin erilaiset.

Bhaktapurissa tapaan 25-vuotiaam Roji Bariyan, joka tulee niin köyhästä perheestä, että hän on jäänyt keskenkasvuiseksi, kymmenvuotiaan lapsen mittaiseksi.

Bariya tuijottaa tyhjin katsein taloaan, jota ei enää ole. Maanjäristyksen jälkeen hän on aamusta iltaan istunut liikkumatta naapuritalon kulmalla ja tuijottanut kiviröykkiöksi muuttunutta kotiaan.

”Mitä tehdä, mitä tehdä?” Bariya toistelee. Yöt nainen kertoo viettävänsä telttaleirissä, jonka teltat pitävät huonosti vesisadetta. Unta hän ei surultaan saan.

”En edes tiedä, mitä tuntea. Kaikki on mennyt”, Bariya sanoo. Hän ei ole menettänyt ainoastaan vaatimatonta omaisuuttaan, hän on menettänyt uskonsa tulevaisuuteen.

Katastrofit eivät ole koskaan tasa-arvoisia. Ne tekevät ihmisistä entistä vähemmän tasa-arvoisia. Pahiten kärsivät köyhimmät, joiden talot ovat huonommin rakennettuja ja tuhoutuvat todennäköisemmin kuin kodit keskiluokan ja varakkaiden alueella, jollaisella itsekin asun.

Talojensa mukana he ovat menettäneet tulevaisuutensa vuosiksi eteenpäin.

Kuvaava on ulkomailla työskentelevän nepalilaisen kommentti, jonka kuulen tuttuni kautta: ”Läheisten kuolemasta aiheutuneesta surusta selviytyy ajan kanssa, mutta omaisuuden menetys tarkoittaa kurjuutta koko loppuelämäksi.”

Lopulta tiedotusvälineet alkavat saada tietoa Nepalin todellisista tuhoista Kathmandunlaakson ulkopuolelta. Televisiokamerat siirtyvät maaseudulle.

Maanjäristyksen keskuksessa jättimäiset maanvyörymät – vuoriston versio tsunamista – ovat haudanneet kokonaisia kyliä. Jäljelle jääneistä kylistäkin suurin osa taloista on tuhoutunut.

Onni onnettomuudessa on se, että järistys iski päivällä, kun ihmiset olivat pelloilla. Lisäksi oli lauantai, paikallinen pyhäpäivä, eivätkä lapset olleet kouluissa. Kuolonuhrien määrä jäi ”vain” reiluun kahdeksaantuhanteen.

Elämä jatkuu. Pieni kauppa avautui raunioiden keskelle.

Elämä jatkuu. Pieni kauppa avautui raunioiden keskelle.

Jos tiedotusvälineiden todellisuus onkin aluksi tuntunut liioitellulta Kathmandun suhteen, on sillä ollut hyvä vaikutus.

Uutiset ovat saaneet ihmiset ympäri maailmaa lahjoittamaan miljoonia humanitääriseen apuun – ja apua Nepal totisesti tarvitsee. Kylmä fakta on, että suurin osa lahjoituksista tehdään katastrofia seuranneina päivinä, ei enää viikkojen jälkeen, kun todellinen tilanne hiljalleen paljastuu.

 

Pahinta on pelko

Maaseudulla tuhot ovat valtavat. 600 000 taloa ja 20 000 koulua sortui. Miljoonat ihmiset jäivät kodittomiksi. Heidän ruokavarastonsa tuhoutuivat raunioiden alle.

Ja tässä äärimmäisen köyhässä maassa ihmiset ovat kamppailleet elantonsa puolesta tavallisinakin päivinä.

Pahinta on kuitenkin pelko. Varsinaista maanjäristystä on seurannut yli 100 voimakasta jälkijäristystä. Jokainen niistä on ruokkinut nepalilaisten  kauhua.

Eikä pelon aika ole päättymässä. Sadekausi on tulossa. Rajujen monsuunisateiden pelätään aiheuttavan lisää tuhoisia maanvyörymiä maanjäristysten heikentämillä vuorenrinteillä, kun autonkokoiset kivenmurikat saattavat lähteä vierimään alas.

Lukemattomat kylät ja niille vievät tiet ovat uhattuina.

Toinen valtava järistys

Vuorenseinämään louhittu kapea tie tuntuu jatkuvan loputtomiin. Jeeppimme heittelehtii holtittomasti, kun ajamme yli maanvyörymien jälkien. Takanamme tulee viisi Kirkon Ulkomaanavun nelivetorekkaa.

Olen vihdoin avustuskuljetuksen mukana. Maanjäristyksestä on kulunut kaksi ja puoli viikkoa. Mukaamme on lastattu suojapressuja ja ruokaa neljällesadalle perheelle kahden viikon ajaksi.

Avun perille viemistä ovat hidastaneet tuhoutuneet tiet ja se, että avustustarvikkeita on ollut vaikea saada Nepaliin. Kathmandussa sijaitsevan Nepalin ainoan kansainvälisen lentokentän ainoa kiitorata ei ole ollut riittävä kaikille saapuville tavaralennoille.

Lentokentän ruuhka on onneksi vihdoin hellittänyt. Apua saapuu tarvitseville.

Ohitamme kyliä, joiden asukkaat ovat kerääntyneet vuoristotien varrelle, ainoalle tasaiselle maalle. Ohitse vilahtavat tuhoutuneet talot ja vanhat naiset nenäkoruissa ja takkuisessa tukassa, selässään lapsenlapset kantoliinassa.

Ajattelemme, että taas yksi jälkijäristys on ravistellut maata ja ajanut ihmiset kodeistaan suojaan ulkosalle.

Puhelimme alkavat piristä. Paljastuu, että Nepalia on ravistellut valtava, 7,4 asteen jälkijäristys, voimakkain tähän mennessä. Emme edes huomanneet sitä jeeppimme hytkytyksessä.

Jeepissämme nousee paniikki. Pysähdymme. Paikalliset avustustyöntekijät koettavat saada yhteyden perheisiinsä.

Vaimoni itkee puhelimessa. Hän ja poikani ovat kunnossa. Alan ymmärtää, etten ole ymmärtänyt mitään maanjäristyksestä. Vaikken ole itse osannut pelätä jälkijäristyksiä, monelle ne ovat palauttaneet mieliin kauhun hetket. Aina uudestaan.

Jatkamme matkaa. En tunnusta pelkääväni kapeilla vuoristoteillä. Asettaudun kuitenkin autossa niin, että voin syöksyä ovesta ulos, jos vuori kaatuu niskaamme.

Bukhelin kylän väkeä kerääntyi avustustarvikkeita tuovien pienten nelivetorekkojen luokse.

Bukhelin kylän väkeä kerääntyi avustustarvikkeita tuovien pienten nelivetorekkojen luokse.

Kolmen tunnin ajon jälkeen olemme vihdoin perillä Bukhelin kylässä, Lalitpurin provinssissa.
Iltapäivän aurinko ilmestyy näkyviin tummien pilvien takaa ja kimaltaa laakson kultaisilla viljavainioilla.

Kristallinkirkas puro helisee vierestä. Raikas vuoristoilma tuoksuu yrteiltä. Naiset rehkivät pelloilla säihkyvän kirkkaanpunaisissa sari-hameissaan.

Vuorenseinämät on siivutettu terassiviljelmiksi. Talot – tai mitä niistä on jäljellä – ovat hajallaan korkeilla vuorenrinteillä.

Kauneus ja köyhyys, maalaisidylli ja tragedia kulkevat käsi kädessä. Tämä ei näytä kulissilta tragedialle, vaan paikalta, jossa filmattaisiin Nepalin versio Sound of Musicista.

Paikalliset kertovat, että puolet taloista on sortunut ja suurin osa lopuista on vaarallisia asua. Heidän mukaansa tämä on ensimmäinen isompi avustuskuljetus, joka kylän saavuttaa.

Avustuspakettien jaon myötä uuden maanjäristyksen nostattama pelko hellittää kyläläisten kasvoilta. Ainakin tämän päivän heidän kasvoiltaan paistaa ilo.

Kyläläiset nostavat raskaat taakkansa selkäänsä ja lähtevät kohti kotejaan, jotka sijaitsevat vuoren rinteillä tunnin tai kolmen patikointimatkan päässä.

Parikymppinen Bimal Timalsina pyytää katsomaan omaa kotiaan. Nousemme hänen moottoripyörällään ylös mahdottomalta näyttävää kärrytietä kylän ylärinteille. Jyrkimpien osuuksien yli kävelemme.

Vuoren rinteellä kaikki talot ovat matalina. Raunioista pelastetut tavarat on koottu pihoille kuin kirpputorilla myytäväksi.

Timalsinan talosta ei ole jäljellä kuin yksi seinä, jota koristavat haalistuneet Bollywood-julisteet. Hänen äitinsä seisoskelee raunioissa sen näköisenä kuin koko hänen maailmansa olisi romahtanut.

”Lohdutin äitiäni, ettei tuho kohdannut ainoastaan meitä vain kaikkia muitakin. Olen luvannut äidilleni, että rakennamme talomme entistä paremmaksi”, Timalsina sanoo.

Hän uskoo talon rakentamiseen menevän vuoden verran.

Hädän keskellä ihmiset ovat uskomattoman kestäviä. Katson miehen hymyä ja mietin, kuinka hän joutuu taas huomenna palaamaan naapuriensa kanssa karuun, maanjäristyksen jälkeiseen arkeen.

Unohtuuko Nepal?

Pahinta luonnonkatastrofeissa on se, että niiden, joilla on varaa auttaa, todellisuus on kovin erilainen kuin apua tarvitsevien. Real Madrid -tähden Cristiano Ronaldonkin laajalti uutisoitu viiden miljoonan euron lahjoitus Nepalille on paljastunut uutisankaksi.

Oma arki vie voimat ja tiedotusvälineet kadottavat kiinnostuksensa. Huomio siirtyy muualle. Nepal unohtuu, vaikka todellinen katastrofi, päivästä toiseen selviäminen, on monella vasta alkanut.

Lopulta on vain yksi todellisuus, se ainoa oikea.

Sen voi kuulla tuhansilta kuolleita omaisiaan surevilta ja miljoonilta kotinsa menettäneiltä. Sen voi kuulla lapsilta, joilta on mennyt koulu ja perusturvallisuuden tunne. Sen voi kuulla nälkäisiltä, jotka eivät tiedä, mitä huomenna söisivät.

Kun lähdemme kylästä, aurinko laskee. Maisemat katoavat usvaan ja sitä seuraavaan pimeyteen. Jäljelle jää vuoriston kirkas tähtitaivas.

Tämä on piinattu maa, jota on helppo rakastaa ja jonka puolesta vuodattaa kyyneleitä.

Teksti ja kuvat: Antti Helin / Kathmandu