Sanat voivat loppua, mutta
toivoa emme voi menettää

Mietin gazalaisia äitejä, joiden lapset ovat peloissaan ja nälissään. Millä sanoilla he lohduttavat lapsiaan, pohtii KUA:n palestiinalaisalueiden maajohtaja Sabina Bergholm.

UUTISET GAZASTA ovat jo pitkään olleet sydäntä särkeviä. Nälkää, katastrofaalista ruuan puutetta ja tuhansittain rekkoja täynnä elintärkeätä avustusta, jota Israel ei päästä Gazaan sisään. Kymmeniätuhansia kuolleita, vapauttamattomia panttivankeja, väestön pakkosiirtoja, tuhoutuneita koteja, sotarikoksia ja räikeää humanitaarisen lain polkemista.

Gazan lapset eivät ole päässeet oikeaan kouluun yli puoleentoista vuoteen. Koulurakennuksista yli 80 prosenttia on osittain tai kokonaan tuhottu pommituksissa.

Miljoona lasta on traumatisoitunut.

Olen itsekin kouluikäisten lasten äiti, ja siksi lasten kärsimys koskettaa minua vahvasti. Mietin gazalaisia äitejä, joiden lapset ovat peloissaan ja nälissään. Millä sanoilla he lohduttavat lapsiaan? Miten itse suojaisin omia lapsiani samassa tilanteessa?

KESKEN TOIVOTTOMIEN ajatusteni puhelimeni ilmoittaa uusista viesteistä. Näen kuvia nauravista lapsista leikkien keskellä. Toisissa kuvissa lapset tekevät tehtäviä keskittyneesti.

”Telttakoulumme on taas auki ja toiminta jatkuu parin päivän tauon jälkeen. Emme anna periksi!”

Viestit tulevat KUA:n kumppanijärjestöltä, joka järjestää opetusta kriisin keskellä. Gaza on maailman vaarallisin paikka käydä koulua. Myös meidän tukemiemme koulujen opettajia ja oppilaita on kuollut pommituksissa, mutta silti opettajat eivät anna periksi. Tilapäisissä kouluissa lapset saavat tukea traumoihinsa, välipalaa, vettä ja mitä tärkeintä: viettää aikaa muiden lasten kanssa.

Leikki ja opetus auttavat edes hetkeksi unohtamaan sen karmeuden, joka telttakankaiden ulkopuolella tapahtuu.

Koulu luo toivoa. Gazan lapset ja vanhemmat eivät anna periksi, joten meidänkin on tehtävä kaikki voitavamme.