”Tunsin itseni täysin avuttomaksi. Olin mieltä vailla. Olin eksyksissä”, Lila Bashyal kuvailee ensimmäistä yötä huhtikuun 25. päivän maanjäristyksen jälkeen.

Istumme yksinkertaisessa ravintolassa syömässä yksinkertaista paikallista lounasta pitkän työpäivän keskellä. Kesken aterian Kirkon Ulkomaanavun maavastaava Lila Bashyal alkaa kertoa omasta kokemuksestaan.

Olen kirjoittanut Kirkon Ulkomaanavun sivuille paljon nepalilaisten kohtaloista, ja nyt on aika kertoa oman työntekijämme tarina.

Bashyalin kokemukset auttavat toivottavasti ymmärtämään niitä syviä, henkisiä arpia, joita suurin osa nepalilaisista kantaa sisällään.

Kriisi on koskettanut kaikkia, vaikkei sitä aina päällepäin huomaisikaan.

Ennen tätä lounasta Bashyal on vaikuttanut varsinaiselta supersankarilta: mieheltä, joka puhuu vähän mutta tekee paljon.

Päivä toisensa jälkeen hän on paiskinut hommia: koordinoinut avustustyötä ja hankkinut verkostojensa kautta avustustarvikkeita, ajoneuvoja ja työntekijöitä viemään apua tarvitseville.

Hänen harteillaan on ollut paljon, ja hän on saanut valtavasti aikaan.

Niinpä avautuminen yllättää. On vaikea uskoa, kuinka hän on pystynyt toimimaan niin tehokkaasti kaiken kokemansa jälkeen.

Bashyal kertoo, kuinka hän oli maanjäristyksen jälkeen paennut vaimonsa ja 12- ja 6-vuotiaiden lastensa kanssa perheen talosta ja pystyttänyt ulkosalle vaatimattoman hätämajoituksen mustista jätesäkeistä.

”Oli sysipimeää ja minulla oli vain pieni otsalamppu. Jälkijäristys toisensa jälkeen ravisteli meitä. Ukkonen pauhasi, ja sade kasteli vilttimme. Valehtelin lapsille, ettei huolta ole, että olemme täysin turvassa. Mutta he osasivat lukea kasvoistani, että valehtelin.”

Bashyal oli kauhuissaan. Tietoa maanjäristyksen tuhoista oli vaikea saada. Sähköt olivat poikki ja paikallinen kännykkäverkko toimi huonosti. Hän uskoi, että suurin osa Kathmandua oli tuhoutunut. Oli kuin koko maailma olisi kaatunut hänen ympärillään.

Hän ei tiennyt mitä tehdä. Lopulta hän sai puhelimellaan yhteyden Kirkon Ulkomaanavun Aasian alue-edustajaan Anu Riikoseen, joka asuu Kambodzhassa.

”Anu lohdutti ja valoi minuun uskoa. Hän kertoi, mitä kaikkea Kirkon Ulkomaanapu oli tekemässä ja että he olivat jo aloittaneet rahan keräämisen Nepalin hyväksi.”

Suomalaisen rauhallinen asenne helpotti. Riikonen kertoi, ettei tilanne ollut uutisten mukaan ainakaan Kathmandussa niin katastrofaalinen kuin Bashyal pelkäsi. Vasta paljon myöhemmin paljastui, kuinka tuhoisasti maanjäristys oli iskenyt Nepalin maaseutuun.

Toki pääkaupungissakin oli hirvittäviä tuhoja. Taloja oli sortunut, temppeleitä kaatunut. Kathmandun keskustan alueella tuhot olivat erityisen pahat etenkin Bashyalin perheen kotikulmilla Swayambunathin alueella, jossa 23 taloa sortui.

Aivan Bashyalin talon vieressä oli romahtanut nelikerroksinen talo, jonka alakerrassa toimi supermarketti. Pelkästään tässä talossa kuoli 42 ihmistä.

”Kolmen päivän ajan kuulimme avunhuutoja, mutta poliisit eivät onnistuneet pelastamaan heitä raunioista. Neljäntenä päivänä avunhuudot lakkasivat”, Bashyal kertoo.

”Olen traumatisoitunut, vaikka ulospäin saatan näyttää normaalilta”, hän sanoo.

Bashyalin oma talo selvisi lopulta pienillä vaurioilla, ja hän on jo muuttanut takaisin sisälle. Perheensä hän lähetti maaseudulle isovanhempien luokse alueelle, joka säästyi maanjäristykseltä.

”Siellä lasteni on hyvä olla. Elämä on normaalia. Muutamassa viikossa he unohtavat maanjäristyksen kauhut.”

Raastavaa oli etenkin se, etteivät lapset uskaltaneet palata takaisin kotiin sisälle. Yleensä kun koti on lasten mielissä maailman turvallisin paikka.

Bashyalin omassa mielessä maanjäristys ei ole vielä ohi. Jokainen jälkijäristys palauttaa mieliin epätoivon hetket.

”Järistysten jälkeen minulta menee kahdesta kolmeen tuntia palautua taas omaksi itsekseni. En tiedä mitä se on, mutta tunnen jotain raskasta sisälläni”, Lila Bashyal sanoo ja osoittaa ylävatsaansa.

”Tuntuu kuin vatsani olisi täynnä kiviä. Pää tuntuu raskaalta. Tiedän kyllä, mitä tiedemiehet sanovat maanjäristyksistä, että pahin on jo takana. Mutta ruumiini ei suostu uskomaan.”

Paikalle saapuneesta Kirkon Ulkomaanavun tiimistä – Anu Riikosesta ja humanitaarisen avun asiantuntijasta Johanna Tervosta – on tullut Bashyalille tärkeä.

”Heidän kanssaan minun on hyvä olla. Koen, että he välittävät minusta ja perheestäni. Olen päättänyt, että jatkan Ulkomaanavun palveluksessa niin pitkään kuin voin, vaikka minulle tarjottaisiin minkälaista uutta työtä.”

Maanjäristyksen jälkeen mies on tehnyt töitä tauotta, vaikka suomalaiset kollegat ovat koettaneet saada häntä pitämään edes yhden vapaapäivän. Hän ei ole suostunut. Päivä toisensa jälkeen hän palaa toimistolle paiskimaan töitä kotimaansa hyväksi.

”En halua ottaa vapaata. En halua olla kotona yksin. En kestäisi sitä. Menettäisin rohkeuteni, menettäisin itseni”, hän sanoo.

Vaikeinta on olla erossa perheestä. ”Tämä ei ole hyvä aika asua yksin. Se on minulle hyvin raskasta.”

Apua yksinäisyyteen ei ole edes televisiosta. Se hajosi järistyksessä kappaleiksi.

”Mutta en edes haluaisi katsoa televisiota. Näkisin vain ruumiita ja kuvia tuhosta”, hän sanoo.

Sen sijaan yksinäisinä öinä seurana on Tervon Suomesta tuoma pikkuruinen radio. Siitä on ollut suuri apu.

”Menen nukkumaan nämä samat vaatteet päällä ja lompakko taskussa, valmiina juoksemaan ulos. En lukitse edes oveani. Pidän radion sänkyni vieressä ja kuuntelen sitä. Niin yöni kuluvat.”

Teksti ja kuva: Antti Helin /Kathmandu