Iloa, pettymyksiä ja uskoa tulevaisuuteen – Nepal vuosi maanjäristyksen jälkeen

Opettaja Suddha Pathak: ”Nämä lapset ovat myös minun lapsiani.” Padmodaya Higher Secondary Schoolin oppilaat käyvät koulua Kirkon Ulkomaanavun bambusta rakentamissa väliaikaisissa luokkahuoneissa.

Yhdessä hetkessä elämä voi mennä sijoiltaan. Niin kävi 2,5 miljoonalle nepalilaiselle, joilta viime vuoden huhti- ja toukokuussa Nepaliin iskeneet kaksi maanjäristystä tuhosivat kodin. Yli 8000 nepalilaista kuoli, ja yli miljoonalta lapselta meni koulu alta.

Teksti ja kuvat Antti Helin

Maailma riensi apuun. Hallitukset, järjestöt ja yksityiset ihmiset lahjoittivat miljoonia järistyksen uhrien auttamiseksi.

Huhtikuun 25. päivänä iskeneestä ensimmäisestä järistyksestä on kulunut vuosi. Mitä Nepalille ja nepalilaisille kuuluu nyt?

Kurkistetaan ensin sisälle bambukouluun Kathmandun keskustassa.

Opin tiellä bambukoulussa Kathmandussa

12-vuotias Yuna Shrestha hymyilee leveästi. ”Pidin tosi paljon vanhasta koulustani, mutta tunnen oloni turvallisemmaksi tässä bambuluokassa”, Shrestha sanoo väliaikaisessa luokkahuoneessaan._MG_3631

Yllään hänellä on siisti koulupuku ja leteissä kauniit, punaiset kukkakoristeet.

Maanjäristys tuntuu jo kaukaiselta reippaasta, matematiikkaa rakastavasta Yuna Shresthasta. Hänellä on intoa katsoa tulevaisuuteen. ”Haluan isona lääkäriksi!” Shrestha sanoo.

Shrestha on yksi Padmodaya Higher Secondary Schoolin 80 oppilaasta, jotka käyvät koulua Kirkon Ulkomaanavun bambusta rakentamissa väliaikaisissa luokkahuoneissa.

Koulun 70 vuotta vanha päärakennus sortui maan tasalle. Onneksi oli lauantai, vapaapäivä. Jos maanjäristys olisi iskenyt arkena, lapsia ja opettajia olisi kuollut Nepalissa paljon enemmän.

Koulun pihan täyttävät nyt vierekkäin rakennetut viisi väliaikaista, bambusta tehtyä koulurakennusta.

Peltikattoiset bamburakennukset ovat valoisat, mutta äänet kuuluvat ohuiden seinien läpi luokkahuoneesta toiseen. Pitkän käytön jälkeen seinät jo hieman repsottavat, mutta rakennukset ajavat edelleen asiansa opettaja Suddha Pathakin mukaan.

”Pärjäämme täällä oikein hyvin”, Pathak sanoo. ”Ei meillä ole muutakaan.”

Pathak kertoo, etteivät koulun opettajat tiedä, koska uusi, pysyvä koulurakennus rakennetaan. ”Siihen menee varmaan vielä ainakin vuosi”, hän sanoo.

Pathakin mukaan koulun ja sen oppilaiden elämä on palannut normaaliksi. Samaa sanoo kouluun kaksi tytärtään tuonut äiti Lalita Khadki, vaikka hän sanookin pelkäävänsä yhä maanjäristyksen iskevän uudelleen.

”Maanjäristys on yhä mielessämme. Elämme alati varuillamme. Tyttäreni haluavat yhä nukkua vaatteet päällä maanjäristyksen varalta, jotta he pystyvät juoksemaan nopeasti ulos”, Khadki sanoo.

”Olemme kärsineet paljon. Mutta meidän on jatkettava elämäämme.”

Pelko ei ole kokonaan kadonnut varmaan ensimmäisenkään nepalilaisen mielistä, mutta tämän koulun oppilailla asiat ovat varsin hyvin. Pääkaupungissa Kathmandussa maanjäristyksen tuhot jäivät asuintalojen osalta lopulta pelättyä pienemmiksi.

Valitettavasti kaikki nepalilaiset eivät ole yhtä onnekkaita. Kaukana siitä.

Nepalin kafkalainen näytelmä

Jos pääkaupunki Kathmandu selvisikin maanjäristyksestä suhteellisen vähin vaurioin, on tilanne toinen Nepalin maaseudulla.

Pahimmilla tuhoalueilla ei kylissä jäänyt montaakaan taloa asuinkuntoon, ja sadattuhannet nepalilaiset elävät edelleen aaltopellistä ja pressuista häthätää kyhätyissä ahtaissa majoissa.kylan taloja-0086-2

Kotinsa menettäneet nepalilaiset joutuvat todennäköisesti viettämään jo toisen sadekauden ja kylmän talven väliaikaisissa suojissaan. Pahimmillaan vielä pitempäänkin.

Maaseudun asukkaat ovat hyvin köyhiä ja rakennusmateriaalit kalliita. Joten he ovat odottaneet Nepalin hallituksen lupaamaa tukea talojen jälleenrakentamiseen. Toistaiseksi turhaan.

Väliaikaisten koulujen rakentamisen Nepalin hallitus antoi kansalaisjärjestöille, ja tulosta syntyi, mutta asuintalojen jälleenrakentamisen Nepalin hallitus varasi kokonaan omaksi tehtäväkseen.

Hetken kaikki näyttikin hyvältä: kesäkuussa 2015 kansainvälinen yhteisö lupasi 3,6 miljardia euroa Nepalin jälleenrakennukseen.

Hallitus lupasi vuorostaan kotinsa menettäneille nepalilaisille 200 000 Nepalin rupian (noin 1700 euron) tuen, kunhan he tekisivät uudet talonsa hallituksen hyväksymien rakennussuunnitelmien mukaan.

Ajatus oli hyvä, periaatteessa. Uusilla piirustuksilla taloista tehtäisiin maanjäristyksen kestäviä. Valitettavasti vain rahaa eikä piirustuksia ole kuulunut.

Niinpä nepalilaiset eivät ole voineet aloittaa talojensa rakentamista omin voimin, sillä heille on sanottu, että luvatun tuen menettää, jos talon rakennussuunnitelmaa ei ole hyväksytty.

Ensin Nepalin eripurainen hallitus kiisteli kuukausikaupalla siitä, mitä puoluetta lähellä oleva virkamies saisi johtaa jälleenrakennusvirastoa National Reconstruction Authority (NRA). Sen jälkeen NRA:lta kesti pitkään päättää jälleenrakennuksen muotoseikoista.

Lähes päivittäin nepalilaisista lehdistä on saanut lukea uusista viivytyksistä jälleenrakentamisen aloittamisessa. Vuosi on kulunut, eikä luvattuja rahoja ei ole vieläkään saatu jaettua eteenpäin.

NRA sai sentään aikaiseksi kilpailun viraston logosta.

Kafka olisi tuntenut olonsa kotoisaksi Nepalissa.

Periksi ei anneta

Nepalissa on osin käynyt niin kuin katastrofien yhteydessä usein käy. Ihmisen ahneus ja valtapeli astuvat kuvaan. Mutta turhautumiselle ei saa antaa valtaa.

Paljon hyvääkin on saatu aikaan. Heti maanjäristyksen jälkeen hätäapu meni perille ja maanjäristyksen uhrit saivat ruokaa, lääkkeitä ja materiaaleja väliaikaisten asumusten rakentamiseen. Kulkutautien leviäminen estettiin, ja uhkaava suurempi humanitaarinen katastrofi vältettiin. Ja lapset pääsivät nopeasti kouluun._MG_3716

Jos Nepalin hallituksen toimet ovatkin lamaantuneet sisäiseen kinasteluun, ovat kansainväliset avustusjärjestöt paiskineet töitä. Esimerkiksi Kirkon Ulkomaanapu rakensi muutamassa kuukaudessa bambusta 170 väliaikaista koulurakennusta, ja tuhannet lapset pääsivät palaamaan nopeasti opin tielle.

Lisäksi opettajille annettiin täydennyskoulutusta maanjäristyksen jälkeisen tilanteen käsittelyyn, jotta he osaisivat reagoida oikein oppilaidensa mahdollisiin traumoihin.

Työ jatkuu, ja Kirkon Ulkomaanavun Nepalin avustusprojekti on edennyt uuteen vaiheeseen. Kirkon Ulkomaanapu on saanut tehtäväkseen 600 väliaikaista luokkahuonetta vaikeakulkuisille seuduille. Väliaikaisia kouluja tarvitaan edelleen, sillä pysyvien koulujen rakentamiseen uskotaan menevän kolmesta viiteen vuotta.

Tällä hetkellä kyseisillä seuduilla oppilaiden koulunkäynti on vaikeutunut.

”Tilanne riippuu paljon paikasta. Oppilailla voi olla lyhyemmät koulupäivät, kun jäljelle jääneet luokkahuoneet joudutaan jakamaan useiden luokkien kesken. Samaan luokkahuoneeseen saatetaan myös ympätä kerralla kaksi tai kolmekin ryhmää ja opettajaa”, Kirkon Ulkomaanavun humanitäärisen avun koordinaattori Merja Färm kuvaa tilannetta alueilla, joihin väliaikaisia kouluja ei ole vielä rakennettu.

”Lapset saattavat myös opiskella vaurioituneissa tai vaarallisissa luokissa. Toki monissa kouluissa vanhemmat ja yhteisö ovat kyhänneet hätiin väliaikaisia luokkia. Yleensä ne ovat aikamoisia peltikoppeja”, Färm sanoo.

Uusien väliaikaisten luokkahuoneiden lisäksi Ulkomaanapu rakentaa 14 pitempiaikaista, vähintään 20 vuotta kestävää koulurakennusta sellaisille syrjäisille alueille, joiden koulut eivät ole syystä tai toisesta päässeet mukaan Nepalin opetusministeriön jälleenrakennusohjelmaan. Rakenteellisesti terveitä koulurakennuksia korjataan noin 25 ja korjauskelvottomia rakennuksia tuhotaan uusien tieltä.

Lisäksi Ulkomaanapu rakentaa 378 vessaa eri puolille tuhoalueita ja jatkaa nepalilaisten opettajien uudelleenkoulutusta sekä psykososiaalisen tuen antamista niin oppilaille kuin opettajillekin.

Uusien projektien rahoitus tulee pääosin EU:lta ja Unicefilta mutta se ei kata kaikkia kustannuksia. Myös kansalaisten lahjoitusvaroja tarvitaan edelleen.

Uusien avustusprojektien myötä Nepal on taas pienen askeleen lähempänä toipumista. Nepalilaiset ja heidän hyväkseen työskentelevät avustustyöntekijät ansaitsevat tukemme.

Arjen sankarit

Vuosi maanjäristyksen jälkeen mietin Nepalissa vuoden aikana haastattelemiani ja kohtaamiani ihmisiä. Mietin arjen marttyyreita ja sankareita.

Mietin 26-vuotiasta Roji Bariyaa, jonka kohtasin Kathmandun naapurikaupungissa Bhaktapurissa seisomassa tuhoutuneen talonsa edessä toivoton, tyhjä katse silmissään. Onko hän jo saanut eloa silmiinsä?

Mietin, mitä kuuluu 25-vuotiaalle Sabita Moktanille, joka oli raskaana maanjäristyksen aikaan. Hän on synnyttänyt lapsensa syrjäiseen maaseutukylään. Millaisessa asumuksessa hän nyt hoitaa vauvaansa?

Mietin tyttöporukkaa, joka jaksoi naureskella kaiken tuhon keskelläkin kotikaupunkinsa raunioiden keskellä, vaikka vierestä katsoneet vanhukset heitä paheksuivatkin. Heidän naurunsa antoi minulle uskoa maanjäristyksen tuhojen keskellä.nuoret-9544-2-2

Ihailen sitä käsittämätöntä kestävyyttä, jota olen tavallisissa nepalilaisissa kohdannut. Jollakin ihmeellisellä tavalla he ovat pitäneet itsensä kasassa, vaikka maailma ympärillä on koetellut.

Jokaisen kerrotun elämänkohtalon takana on lukematon määrä unhoon vaipuneita. Mietin kaikkia niitä nepalilaisia, joiden tarinaa ei ole kerrottu.

He tuntuvat olevan poissa pääkaupungissa teekupin ääressä jahkailevien poliitikkojen silmistä ja mielistä.

Samalla tavalla maailman olisi helppo unohtaa hiljaa kärsivät nepalilaiset. Mutta maailman ei sovi unohtaa. Se, että Nepalin hallitus on heikko, köyhä ja korruptoitunut ei ole tavallisten nepalilaisten vika. Se ei ole syy kohauttaa olkapäitä.

Me voimme olla parempia. Ja me olemme: sen ovat suomalaisetkin jo todistaneet lahjoittaessaan rahaa kansalaiskeräyksissä heti maanjäristyksen jälkeen.

Nepalin kriisi ei ole ohi. Monessa mielessä se on vasta alkanut. Talojen rakentamiseen ja elinkeinojen elvyttämiseen uhkaa mennä vuosia.

Nepalin poliitikot eivät välttämättä kuuntele maansa hiljaisia, mutta jonkun on kuunneltava. Me suomalaiset ja kansainvälinen yhteisö voimme kuunnella. Meidän täytyy kuunnella.