19-vuotias Gompou: ”Koulutus on avain onnelliseen elämään”

Yläkoululaisia Bahnin pakolaisleirillä Liberiassa. Kuva: Jari Kivelä.
Yläkoululaisia Bahnin pakolaisleirillä Liberiassa. Kuva: Jari Kivelä.

Gompou on 19-vuotias norsunluurannikkolainen, joka asuu Liberiassa. Hän kirjoittaa koulutuksen merkityksestä näin:

[Alkuperäisestä englanninkielisestä esseestä käännetty katkelma.]

Koulutukseni synkkä jakso alkoi syyskuun 19. päivänä 2002, kun kapinalliset valtasivat kotimaani Norsunluurannikon. Olin tuolloin kolmannella luokalla, josta Norsunluurannikolla käytetään yleisesti nimitystä CE1. Juuri sinä päivänä, jona kapinalliset hyökkäsivät, opiskelimme kielioppia. Hieman ennen välituntia, kuulimme yllättäen laukauksia ja hätähuutoja, ja välittömästi oppilaat, opettajat ja muut koulun alueella säntäsivät karkuun päästäkseen turvaan. Jätimme taaksemme kaiken, sillä siinä hetkessä hengissä pysyminen oli ainoa asia mielessämme. Tapasin vanhempani kotona. Myöhemmin haimme turvaa naapurimaa Liberiasta, jossa asuimme pakolaisina kaksi vuotta.

Turvapaikassamme vanhempiemme ainoa huoli oli lastensa koulutus. Vaikka söimme ja asuimme turvallisessa ympäristössä, vanhempamme olivat tyytyväisiä vasta kun norsunluurannikkolaisille pakolaisille tarkoitettu koulu avattiin Butuon kylään Liberian itäosaan.

Tuon koulun ja siellä saamamme opetuksen tärkeys on valtava; se on lahja, jota emme milloinkaan tule unohtamaan, muistamme sen hautaan asti. Käytännössä tuossa koulussa saamamme opetus auttoi meitä oppimaan omaa kieltämme, omaa historiaamme, kulttuuriamme ja piti meidät normaalissa opetusrytmissä kotiinpaluutamme varten. Sen ansiosta pystyimme jatkamaan opiskeluamme Norsunluurannikolla ilman ongelmia.

Lisäksi meistä tuli koulutuksen myötä kaksikielisiä, sillä koulussa käytettiin ranskaa ja englantia, ja sen johdosta voin nytkin kirjoittaa tämän esseeni englanniksi, vaikka olen norsunluurannikkolainen. Tunnollisimmat meistä pystyvät nyt kirjoittamaan, puhumaan ja kommunikoimaan englanniksi sujuvasti, koska Liberia on englanninkielinen maa, ja englanti oli siten hallitseva koulutuksen kieli.

Kysymys, jota meidän pitäisi pohtia, on miksi koulutuksen tulisi jatkua jopa hätätilanteissa. Koulutus, jonka me saimme, oli välttämätöntä, vaikka elimmekin katastrofitilanteessa. Se antoi meille tekemistä, se esti meitä liittymästä jengeihin ja elämäämme luisumasta toimettomuuteen ja arveluttaville urille. Koulutus myös valmisti meidät kohtaamaan ne haasteet, jotka meitä odottivat palatessamme kotiin. Ehkä vielä tärkeämpää on se, että koulutus teki meistä yhteiskunnallisesti hyödyllisiä, sen sijaan että olisimme jääneet hyödyttömiksi. Me menetimme kaiken; kodin, vanhemmat, sukulaiset, ystävät, jopa ruuan, mutta koulutusta emme menettäneet ja se on avain onnelliseen elämään.

Kansainvälinen Koulutus katastrofeissa -verkosto INEE (Inter-Agency Network for Education in Emergencies) järjesti kirjoituskilpailun eri puolilla maailmaa pahimpien humanitaaristen kriisien keskellä eläville lapsille ja nuorille. Kilpailun osallistujat ovat 52 maasta. Yli 700 kirjoituksen joukosta valikoitiin 12 kirjoitusta julkaistavaksi. Näiden joukossa ovat esseet kahdelta Norsunluurannikon pakolaisnuorelta, jotka opiskelevat Kirkon Ulkomaanavun tukemissa pakolaisleirien kouluissa Liberiassa. Tämä on niistä toinen.

Lue lisää