Inkluusio tarkoittaa, että kaikki pääsevät kouluun
Tehdessämme koulutushankkeen alkukartoitusta Keski-Afrikassa, totesimme, että monen vammaisen lapsen vanhemmat ajattelevat, että lasta on turhaa laittaa kouluun, ”kun ei hän kuitenkaan voi mitään yhteisön hyväksi tehdä”. Asenteet ovat siis ehkä suurin syy, miksi vammaiset lapset eivät käy koulua. Jos vanhemmat eivät muutenkaan koe opiskelua kovin hyödylliseksi tavallisen keskiafrikkalaisen kylän elämää ja työtä ajatellen, niin vammaisille lapsille sen ajatellaan olevan vain rahan hukkaamista. Asennemuutos on hidasta, mutta teemme sitä pitkäjänteisesti.
Ja toisaalta, miten koulujen pitäisi muuttua, jotta kaikki lapset saataisiin kouluun? Inkluusio merkitsee kaikkien oppilaiden kasvamista yhdessä, mihin tarvitaan muutakin kuin pyörätuoliramppi luokan ovella. Opettajien koulutus sisältää yksinkertaisia metodeja erilaisten oppijoiden diagnosoimiseen ja tukemiseen, ja paljon keskusteluita heidän roolistaan vanhempien motivoinnissa. Kaikkien samanlainen eli tasa-arvoinen kohtelu ei riitä, vaan esimerkiksi huonokuuloisille tai huononäköisille täytyy löytyä paikka, mistä he pystyvät paremmin opetusta seuraamaan, ja hitaat oppijat voivat pienryhmissä saada tukea nopeammilta. Vanhempienyhdistyksiä koulutetaan järjestämään mahdollisimman hyvät olosuhteet kaikenlaisille oppijoille ja rohkaisemaan kaikkia lapsia kouluun.
Inkluusiossa pyritään siihen, että kaikki voivat oppia yhdessä. Koulutusneuvonantajana minun työhöni kuuluu kysellä hankalia kysymyksiä ja rohkaista paikallisia kollegoitani pohtimaan ja suunnittelemaan, mutta he kuitenkin viime kädessä tekevät päätökset.
Jouduimme äskettäin 8-henkisen tiimini kanssa keskustelemaan siitä, voimmeko tukea Pygmi-lapset-nimistä koulua. Mitäs inkluusiota tuollainen yhden etnisen ryhmän eristäminen on?
Vaan kun ensimmäisellä vierailulle saimme selville, että koulu on perustettu Ba’Aka-pygmikansan lasten omasta toiveesta, koska yhteiskoulussa heitä kiusataan, ja että koulua käy myös valtaväestöön kuuluvia lapsia, työskentelemme mielihyvin sen opettajien ja vanhempainyhdistyksen kanssa. Tavoitteena voisi siis olla, että koulun tason noustessa sinne tulee yhä enemmän ympäröivän alueen lapsia, mutta syrjittyjen Ba’Aka-oppilaiden ollessa enemmistönä kiusaamista ei pääse esiintymään.
Kirkon Ulkomaanapu tukee myös koulutusviranomaisia löytämään tehokkaampia tapoja toimia ja ratkaisemaan ongelmia. Kun luokat ovat niin täpötäysiä – usein yli 100 lasta – kannattaisiko toimia kahdessa tai kolmessa vuorossa? Kuinka voisimme kehittää epäpätevien opettajien kursseja niin, että ne vähitellen johtavat heidän pätevöitymiseensä?
Ja miten poistaisimme esteitä äidinkielisen opetuksen tieltä? Jokainen ranskan kieltä joskus opiskellut voi kuvitella, miten vaikeaa on opetella kirjoittamaan ranskaksi ennen kuin osaa lukea tai kirjoittaa omalla äidinkielellään – varsinkaan kun ekaluokkalaiset maaseudulla eiväy juurikaan osaa ranskaa ennen koulun aloitusta. Lukihäiriöstä tai muista oppimisvaikeuksista kärsiville lukemisen logiikan ymmärtäminen on lähestulkoon mahdotonta, ja se näkyy oppimistuloksissa: 20 % neljäsluokkalaisista ei osaa lukea yhtään sanaa. KUA pyrkii edistämään sangonkielistä opetusta, joka on jo kauan ollut valtion suunnitelmissa, mutta resurssien puutteessa jäänyt toteutumatta. Konfliktinkin keskellä on tärkeää saada kaikki lapset kouluun ja opettaa kielellä, jota he ymmärtävät.
