Lapsen ei pitäisi tunnistaa kalashnikovia sen
äänestä
Tigist Tizazu on opettanut terveystietoa Etiopiassa lähes kahden vuosikymmenen ajan. Kun jatkuvat taistelut tekivät elämästä kotiseudulla Antsokiassa turvatonta, hän muutti lapsineen Debre Birhaniin. Nyt Tigist Tizazu yrittää rakentaa elämäänsä uudelleen ja opettaa yli seitsemänkymmenen oppilaan luokkia, joiden oppilaista suurin osa on hänen tapaansa maan sisäisiä pakolaisia.
”KUN AMMUSKELU alkoi, lapseni tiesivät äänen perusteella heti, minkälaisia aseita ne olivat. He sanoivat: tuo on konekivääri tai tuo on kalashnikov. Lapsen ei kuulu tietää sellaisia asioita.
Elämämme Antsokiassa oli hyvää. Kotimme sijaitsi isolla tontilla, jossa kasvoi avokadoja ja mangopuita. Oli lämmin, tuoretta ruokaa riitti ja eläminen oli halpaa. Opetin koulussa, minulla oli pieni putiikki ja kasvatin kanoja.
Kylässämme elettiin tiiviisti yhdessä. Jos jollain oli ongelmia, muut auttoivat, oli hän sitten sukua tai ei. Kun lähdin, kylän väki piti minulle jäähyväisjuhlat. Lähteminen tuntui siltä, kuin olisin menettänyt jotakin oleellista itsestäni.
Mutta aseiden äänet kuuluivat yhä uudestaan ja uudestaan. Kaikkialla huhuttiin, että aseelliset joukot olivat lähestymässä ja ne tuhoaisivat koko kaupungin. Kun ammuskelu alkoi, lapset piiloutuivat, koska eivät tienneet, minne paeta. Kun on lapsia, mikään ei ole tärkeämpää kuin rauha.
Koska olin työskennellyt Antsokiassa vuosikausia, onnistuin saamaan siirron Debre Birhaniin. Tulin ensin yksin ja aloin työskennellä. Muutaman kuukauden kuluttua hain lapseni tänne. Lapseni uskoivat, että palaisimme vielä kotiin. En kertonut heille totuutta.
Meillä oli ensin vain patjat ja televisio. Lapset kysyivät yhä uudelleen, milloin saamme sohvan ja pöydän, jonka äärellä voimme istua ja kirjoittaa.
Kun huonekalut vihdoin tulivat, lapset olivat onnellisia saadessaan omat tavaransa, mutta samalla he ymmärsivät, että emme enää palaisi kotiin Antsokiaan.
Puolisoni työskentelee terveysalalla ja jäi Antsokiaan, koska ei onnistunut saamaan siirtoa tänne. Meillä on nyt kaksi kotia, joista huolehdimme.
Palkkani on noin 14 000 birriä kuukaudessa (n. 75 euroa). Viidenkymmenen kilon säkki hyvää teff-jauhoa voi maksaa 11 000 birriä (n. 60 euroa). Millä rahalla ostamme kaiken muun?
Sen takia minulla on kanoja ja pieni kauppa, jossa myyn niiden munia. Se ei koskaan ollut haaveeni, vaan teen sitä selviytyäkseni. Munia myymällä pystyn maksamaan matkakuluja ja aamiaiseen tarvittavia jauhoja.

Jos vertaisin opettajan palkkaa elinkustannuksiin, vihaisin ammattiani. Entinen oppilas saattaa ajaa ohi autolla, kun itse joudun kävelemään, koska autoon ei ole varaa. Joskus se saa tuntemaan itseni todella pieneksi.
Kuitenkin, kun seison liitutaulun edessä, unohdan kaiken tuon ja uppoudun opettamiseen. Olen yhä ylpeä ammatistani.
Luokkahuoneessani saattaa olla seitsemänkymmentä oppilasta. On kuuma, meteliä ja ilma muuttuu huonoksi. Availemme ikkunoita ja oven, että saisimme happea.
Kun oppilaita on seitsemänkymmentä, on mahdotonta sanoa, kuka on oikeasti ymmärtänyt asian,kenellä on vaikeuksia ymmärtää tai kuka vain istuu luokassa hiljaa oppimatta mitään. Samaan aikaan, kun keskityn auttamaan yhtä ryhmää, voi toisaalla tapahtua jotakin ihan muuta.
Me opettajat menemme joka päivä töihin, koska se on meidän työmme ja elantomme. Oppilaat ovat kuitenkin niitä, jotka kärsivät, jos emme voi antaa heille heidän tarvitsemaansa huomiota.
Tässä koulussa on paljon oppilaita, jotka elävät maan sisäisinä pakolaisina. Jotkut heistä ovat menettäneet sukulaisiaan tai nähneet väkivaltaa. Moni kantaa mukanaan pelkoa ja ahdistusta. He myös kärsivät ruoan sekä vaatteiden ja muiden perustarpeiden puutteesta. Joillakin ei ehkä ole mitään syötävää huomenna.
Lapset eivät aina sano ääneen, että heidän on nälkä. He saattavat valittaa huonoa oloa tai istua yksin ja kieltäytyä osallistumasta. Nälkäinen lapsi kääntyy usein sisäänpäin.
Opettajan pitää aivan ensimmäisenä päästä lähelle lasta. Ensimmäisenä ei saa suuttua ja alkaa kovistella häntä huonosta käytöksestä tai hiljaisuudesta. Lapselta pitää kysyä, mitä on tapahtunut. Mitä sinä tarvitset?
Kerran luokallani oli poika, joka toistuvasti tuli kouluun pitkätukkaisena, vaikka sääntöjen mukaan pojilla pitää olla lyhyet hiukset. Opettajat varoittivat, että hänet saatettaisiin erottaa.
Näin hänet ulkona ja kysyin, miksi hänen hiuksiaan ei ole leikattu. Hän vastasi, ettei hänellä ole sellaiseen rahaa.
Parturi maksoi seitsemänkymmentä birriä. Annoin hänelle rahan, hän kävi parturissa ja palasi kouluun. Myöhemmin hän yritti maksaa minulle takaisin, mutta kieltäydyin. Ongelma oli näyttänyt kurittomuudelta, mutta todellisuudessa kyse olikin rahasta.
Löysin myös neljäsluokkalaisen tytön koulun pihalta itkemästä. Hän kertoi, että hänen kuukautisensa olivat alkaneet eikä hänelläollut kuukautissuojia. Hankin hänelle suojia, ja hän palasi luokkaan. Pieni asia voi määrittää sen, jääkö lapsi kouluun.
Aina ei ole helppo pysyä kärsivällisenä. Kerran riitelin teini-ikäisen, pakolaispojan kanssa. Kun myöhemmin rauhoituin, ajattelin hänen tilannettaan. Olin saapunut koululle oman henkilökohtaisen taakkani painamana ja reagoin vahvasti, kun hän alkoi kyseenalaistaa minua. Mutta minkälaista taakkaa hän kuljetti mukanaan?
Palasin hänen luokseen ja pyysin anteeksi. Opettajan on aina tunnistettava, milloin hän on tehnyt virheen.
Oma pakolaisuuteni auttaa minua ymmärtämään joitakin asioita, mutta jokainen opettaja voi oppia kuuntelemaan. Lapsille on annettava aikaa ja osoitettava, että välittää. Silloin he avautuvat vaikeuksistaan.
En hyväksy ajatusta siitä, että koulutuksen pitäisi odottaa kriisin yli. Koulutus ei voi ratkaista nälkää tai poistaa sitä, mitä lapset ovat kokeneet, mutta koulutuksen estäminen luo vain uuden haavan.
Kun lapset menettävät vuosia koulutuksestaan, se luo aukkoja koko sukupolveen. Silloin he alkavat menettää tulevaisuudennäkymänsä. He lakkaavat kuvittelemasta, minkälaista työtä he tekevät aikuisina tai minkälaisia ihmisiä heistä tulee. Häviäjiä eivät ole vain lapset, vaan koko maa menettää tulevaisuutensa.
On lannistavaa huomata, että koulutus ei Etiopiassa aina tuo hyvää toimeentuloa. Koulutetuilla ihmisillä voi olla vaikeuksia samaan aikaan, kun vähemmän kouluttautuneet saattavat menestyä yritystoiminnallaan. Koulutuksella on kuitenkin rahaa suurempi merkitys. Se auttaa ihmisiä toimimaan järkevästi, suunnittelemaan ja ilmaisemaan itseään sekä toimimaan oman yhteisönsä hyväksi.
Koulutus on avain, joka avaa ovia, mutta se on myös tie ulos vaikeuksista.
Entisessä koulussani, jossa luokkakoot olivat pienempiä, oppilaani muistavat minut liikuntatunneilta, jalkapallopeleistä ja kilpailuista. Täällä roolini on muodostunut hyvin erilaiseksi. Liian suurissa luokissa, joissa lapset käyvät läpi nälän, menetyksen ja pakolaisuuden traumojaan, en pysty aina tuottamaan heille niitä liikunnallisia kokemuksia, joita haluaisin.
Ehkä nämä oppilaat muistavat minut vähemmän urheilusta ja enemmän siitä, että he ovat pystyneet avautumaan, tulemaan kuulluiksi ja saamaan minulta äidillistä huolenpitoa.”