Voin kirjoittaa vain siitä, minkä olen itse nähnyt. Mietin sitä usein, kun palaan kotiin työmatkalta, jossa olen tehnyt tuntikausia haastatteluja, ottanut satoja valokuvia ja kuullut tarinoita, jotka eivät ikinä mahdu muutamaan kappaleeseen tekstiä, kirjoittaa KUA:n Etelä-Sudanin-maatoimiston viestinnän asiantuntija Kiden Viola Lubang.

TYÖMATKOILLA vietetyt tunnit voivat olla raskaita. Joskus itken yhdessä niiden ihmisten kanssa, joita työmme tukee.

Kun aloitin työni Kirkon Ulkomaanavun viestinnän asiantuntijana, en tiennyt, miten paljon se henkisesti vaatisi. Ajattelin, että työ on yksinkertaista: kuuntelen, kyselen, teen muistiinpanoja ja kerron ihmisten tarinoita niin totuudenmukaisesti kuin pystyn.

Matkat eri puolille kotimaatani Etelä-Sudania ovat kuitenkin muuttaneet käsitykseni täysin.

Joihinkin paikkoihin on äärimmäisen vaikeaa mennä.

VIERAILIN ÄSKETTÄIN Etelä-Sudanin pohjoisosassa Paguirissa. Matka YK:n lentokoneilla ja helikopterilla Jubasta kesti tuntikausia. Yhtenä päivänä istuimme pienessä kanootissa yhteensä kahdeksan tuntia päästäksemme haastateltavan luo ja takaisin.

Oli helle ja hyttysiä. Istuminen tuntui epämukavalta ja väsytti. Emme edes tienneet varmasti, saisimmeko tarinan, jota varten näimme kaiken vaivan.

Matkustaminen lakkasi tuntumasta seikkailulta. Aloin miettiä niitä ihmisiä, joille tämä kaikki oli arkea.

Minun seikkailuni päättyvät aina jossain vaiheessa. Palaan pääkaupunki Jubaan, jossa tiedän, miten pääsen ruokakauppaan, sairaalaan tai virastoihin. Paguirissa elävien ihmisten todellisuus on hyvin erilainen.

PAGUIRISSA tapasin Nyareakin, 42-vuotiaan yksinhuoltajaäidin, joka elättää lapsiaan pienessä ja hitaasti hajoavassa tukulissa, perinteisessä kaisloista ja savesta tehdyssä kodissa.

Nyareakin elämässä vaikeudet ovat pysyvä normaali.

Kun kuuntelin hänen tarinaansa, mietin, miten puhumme helposti sinnikkyydestä. Usein kyse on kuitenkin siitä, ettei vaikeuksista selviytymiselle ole vaihtoehtoja. Periksi ei voi antaa. Nämä naiset jatkavat eteenpäin, koska heidän lapsensa tarvitsevat heitä. He jatkavat, koska elämän on jatkuttava.

Paguir ei ole kaukana vain Jubasta. Sieltä on pitkä matka myös sairaalaan ja kouluun. Asukkaat ovat kaukana kunnollisista teistä. Kun alkaa tulvia, etäisyys kasvaa entisestään.

Tuo paikka jätti minuun pysyvän jäljen. Kuulin monia tarinoita siitä, mitä on menettää kaikki, elää pakolaisena omassa maassaan ja pelätä seuraavaa tulvaa.

En ole kokenut asioita, joiden kanssa he joutuvat elämään. En joudu kamppailemaan päivittäin ruokkiakseni lapseni. Yritän vain nähdä ihmiset numeroiden takana.

ETELÄ-SUDANIA kuvaavat numerot eivät ole kovin kauniita: maan sisäisten ja maasta lähteneiden pakolaisten määrät, tulvien ja muiden luonnonkatastrofien uhrit, humanitaarisen avun varassa elävät ihmiset.

Jokaisen numeron takana on aina ihminen. Siellä on ihmisiä, joiden täytyy joka aamu nousta ylös ja kohdata arjen hankaluudet. Ihmisiä, jotka eivät voi vain lähteä, kun tulvii tai kuivuus vie sadon.

Ihmisiä, jotka eivät voi palata matkalta Jubaan – tai Suomeen.

Me voimme. Minä voin, mutta kannan tapaamieni ihmisten tarinoita sydämessäni. Haluan muistuttaa itseäni ja meitä, että kaukaisinkin vaikeasti saavutettava paikka on jonkun koti.

Lue Kiden Viola Lubangin reportaasi matkaltaan al-Suddin suoalueelta.