KILK, KILK, KILK. Kuparia takovan vasaran kopautukset lyövät rytmiä uuteen päivään Nepalin länsilaidalla. Ääni tulee Gopal Tamrakarin pajasta, johon päästäkseen on noustava kolme jyrkkää rappua kylän kapealta pääpolulta.

Tässä Dadeldhuran piirikunnassa Nepalin kaukolännessä sijaitsevassa kylässä miehet ovat perinteisesti kasvaneet sepiksi. Myös Gopal, nyt 72 vuotta, on aloittanut sepän uransa jo murrosiässä.

”Näiden patojen tekeminen on perinne suvussani. Jo esi-isäni tekivät näitä”, hän sanoo ja esittelee työstämäänsä kuparisen padan aihiota. Sen pinta muuttuu käsittelyssä harmaasta kiiltävän punaruskeaksi.

YHDEN PADAN valmistaminen käsityönä ohuesta kuparikiekosta valmiiksi astiaksi kestää suunnilleen pari vuorokautta. Vaikka kaupoissa myydään nykyisin kaikenlaisia astioita, ovat perinteiset padat yhä suuressa arvossa erityisesti suurten juhlien aikaan. Niistä tarjoillaan esimerkiksi riisiä.

”Ihmiset ajattelevat, että nämä padat ovat pyhästä kuparista tehtyjä, puhtaampia kuin messinkiset. Siksi he pitävät näistä”, Gopal kertoo.

Laatutietoisuudestaan huolimatta ihmiset eivät enää halua maksaa padoista kunnon hintaa. Silti hyvästä padasta saattaa Gopalin mukaan saada 5 000 rupiaa, noin 29 euroa. Summa kuulostaa suomalaiseen korvaan pieneltä, mutta Nepalissa rahalla syö monta päivää.

Tai söisi. Myös kuparin hinta on noussut rajusti Gopalin uran aikana. Hän muistelee kuparin joskus aikanaan maksaneen 45 rupiaa kilolta. Nyt hinta on lähellä 2 000 rupiaa.

Onnekseen Gopal on saanut Kirkon Ulkomaanavun kautta tukea materiaalien hankkimiseen.

SEPÄN TYÖ on suurimmaksi osaksi fyysisesti raskasta vasaralla nakuttamista. Aikaisin aamulla hengitys vielä höyryää kosteassa ja viileässä ilmassa, jota kerääntyy yön aikana vehreään laaksoon. Päivällä aurinko nostaa lämpötilan lähelle kolmeakymmentä astetta, vaikka on monsuunikausi.

Gopal on tehnyt sepän työtä koko ikänsä, mutta viime vuosina ikä on alkanut tuntua. Hän ei enää jaksa tehdä kaikkea yksin. Hän jatkaa silti, sillä ilman takomista pariskunnalla ei ole tuloja.

Lisäksi Gopalin mukaan lähimmän kaupungin, piirikunnan keskuksena pidetyn Amargadhin, markkinat ovat nykyisin huonommat kuin ennen.

”Kilpailu on kovaa. Pitää kiertää markkinoita”, seppä sanoo.

Yksi pata painaa noin kaksi kiloa. Jotta Gopal pääsee padan kanssa markkinoille, hänen on käveltävä, sillä kotilaaksosta pääsee pois vain jalan. Lähin bussipysäkki sijaitsee melkein tunnin kävelymatkan päässä. Sillekin päästäkseen on kavuttava ensin laaksosta pois.

Gopal ei enää jaksa kulkea lähimaastossa entiseen malliin. Siksi hän on antanut vastuun markkinoilla kiertämisestä nuorelle serkulleen.

”Olen vanha. Käteni ja jalkani ovat heikot”, Gopal sanoo.

MADHAVI TAMRAKAR, 70, istuu miehensä Gopalin vieressä. Hän kerää kuparin kuumentamiseen tarvittavat polttopuut ja pyörittää käsivoimin konetta, joka puhkuu kuumaa ilmaa taottavan padan alle.

”Mieheni sukulaiset käskivät häntä hankkimaan toisen vaimon, joka synnyttäisi poikia. Hän ei halunnut”, Madhavi sanoo myöhemmin, samalla kun kantaa kylän vesipisteellä täytettyä ruukkua.

”Hän rakastaa minua niin paljon”, Madhavi jatkaa.

Kolmen tyttären isä ja äiti ovat yhdessä, mutta oman onnensa nojassa.

”Tulevaisuus huolestuttaa. Meillä ei ole turvaa tulevaisuuden varalle. Tyttäremme asuvat muualla eikä meillä ole poikia”, Gopal sanoo.

Nepalin maaseudulla lasten määrällä ja sukupuolella on väliä. Perheen perustamisen jälkeen pojat jäävät vanhempiensa kotiin, tytöt muuttavat puolisonsa luo. Poikia voi siis pitää jonkinlaisena sosiaaliturvana.

Pariskunta on pitänyt pitkään yhtä. Perinteisten tapojen mukaisesti he menivät naimisiin varhain. Gopal arvelee olleensa kahdentoista, Madhavi kymmenen vanha.

”Menimme hyvin nuorena naimisiin emmekä käyneet kouluja. Olimme vasta lapsia. Ei ole hyvä mennä lapsena naimisiin. Jäimme ilman koulutusta”, Madhavi sanoo ja istahtaa talon varjoisalle reunustalle.

Kumpikaan ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Tämä on johtanut siihen, että Gopal ja Madhavi ovat raataneet fyysisesti raskaassa työssä koko elämänsä saamatta aikaan kunnollisia säästöjä.

”Onneksi nuoret käyvät nykyisin koulunsa. Pitää opiskella ensin. Naimisiin ehtii myöhemminkin”, Madhavi sanoo.

PAJANSA KATOKSEN alla Gopal antaa tilaa nuoremmalle serkulleen, jota hän on opastanut sepän töihin. Serkku Kailash Tamrakarin vanhemmat muuttivat nuorina Intiaan, josta nuorukainen on palannut Nepaliin. Uudesta kotikylästään hän on löytänyt itselleen vaimon. Pariskunnan pieni tytär veikistelee ovenraossa katsellen pihan tapahtumia.

Paluumuuttajana Kailash on kulkenut vastavirtaan. Nepalia vaivaa akuutti nuorten maastamuutto. Kansainvälisen työjärjestön ILO:n mukaan jopa 1 600 nepalilaista lähtee työn perässä ulkomaille päivittäin. Vuosittain työmarkkinoille pyrkii puoli miljoonaa uutta nuorta.

Töitä on heistä vain murto-osalle, sillä Nepal on nuorten maa. Nepalin väestön mediaani-ikä on vain 25 vuotta. Vain 10 prosenttia nepalilaisista on yli 60-vuotiaita ja noin 6 prosenttia yli 65-vuotiaita.

Nepalilaiset nuoret suuntaavat etenkin Intiaan, Malesiaan, Qatariin ja Saudi-Arabiaan. Näihin maihin heitä ajaa toivo tulevaisuudesta, jota kotimaa ei tunnu tarjoavan.

Lähtemisellä voi olla kova hinta. Työskentely ulkomailla tarkoittaa perheestä erossaoloa. Moni joutuu vierastyöläisenä ulkomailla myös riiston ja jopa ihmiskaupan uhriksi. Ilman koulutusta ja kielitaitoa nuorten on vaikea tunnistaa vaaraa ja vaatia oikeuksiaan. Suurimmassa vaarassa ovat epävirallisia reittejä ulkomaille suuntaavat nuoret.

NUORTEN LÄHTEMINEN vaikuttaa myös niihin, jotka jäävät. Jopa 60 prosenttia nepalilaisista saa elantonsa maataloudesta. Pienviljely on raskasta ruumiillista työtä. Kun parhaassa työiässä olevat lähtevät, ja kotiin jäävät vain lapset ja iäkkäämmät ihmiset, maataloustyö muuttuu vielä raskaammaksi.

Tilanne on tuskin helpottumassa, sillä myös ikäihmisten määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä nopeammin kuin aiemmin. Nepalilaisten elinajanodote oli vuonna 1950 vain 40 vuotta, nykyisin se on noin 70 vuotta. Tämä on tuonut mukanaan isoja kysymyksiä vanhusten pärjäämisestä maassa, jossa sosiaaliturva on heikko.

Gopal arvostaakin nuoren serkkunsa apua. Nuorimies jaksaa Gopalia paremmin takoa kuparia ja kuljettaa patoja myyntiin.

”Niin kauan kuin olen elossa, serkkuni auttaa. Kun kuolen, hän työskentelee vain itselleen.”

Vuohien, kanojen ja sikojen kaltaiset helppohoitoiset kotieläimet ovat yksi tapa, jolla Kirkon Ulkomaanapu tukee ikäihmisiä Nepalissa. Myös Gopalilla ja Madhavilla on vuohia. Madhavi vie vuohet aamulla läheiseen metsään syömään ja jättää ne sinne päiväksi. Illalla vuohet haetaan kotiin.

TOIVE PAREMMISTA tuloista on aikanaan vienyt myös Gopalin ulkomaille. Hän kertoo kiertäneensä Pohjois-Intiaa vuosia silloin, kun jalat vielä kantoivat paremmin. Raskas matkustaminen kannatti, sillä kuparipadoista sai rajan takana paremman hinnan kuin kotimaassa – tai ainakin paremman kuin kotiseudulla.

”Olin silloin kotona yksin tyttäriemme kanssa ja hoidin täällä kaiken”, muistelee Madhavi.

Hänellä ei ole niistä vuosista pahaa sanottavaa. Aika lasten kanssa kului pienessä kyläyhteisössä nopeasti arjen askareita toimittaen.

”Rakastan sitä, että hän piti hyvää huolta kodista ja lapsistamme. Hän on ollut loistava vaimo”, Gopal sanoo.

Nyt, kun ikä on alkanut painaa ja terveys reistailee, on hyvä pitää yhtä. Gopal palasi kotiin kolme vuotta sitten eikä ole lähtenyt enää lähikaupunkia kauemmaksi.

”Rakastan olla täällä. Synnyin täällä ja tunnen ihmiset”, Gopal sanoo.

JOSSAKIN MÄÄKII vuohi. Talon seinustalta varjoa hakenut suuri koira kävelee laiskasti pajan katoksen alle ja lysähtää makuulle penkillä istuvan Gopalin taakse.

Tulevaisuudensuunnitelmia kysyttäessä, seppä muuttuu mietteliääksi.

”Jatkan työtä niin kauan kuin jaksan. En osaa sanoa, onko tulevaisuutemme helppo vai vaikea.”

Nepalissa 68 vuotta täyttäneet saavat kuukausittain noin 4 000 rupian (noin 23 euron) avustuksen. Se on pieni apu. Silti työskentely kannattaa. Monella ikäihmisellä avustus kuluu lääkkeisiin.

Kylä on viime vuosina kehittynyt, mitä Gopal kiittelee. Laaksoon on saatu uusi tie ja uusia vesipisteitä. Niistä lähimmälle kävelee seppä Gopalin pajalta muutaman minuutin. Ennen matka oli pidempi.

Madhavi vastaa veden hakemisesta ja kantaa sen kotiin päänsä päällä puolison tekemässä kupariruukussa.

70-vuotiaan Madhavin kulku sadetihkun mutaiseksi muuttaneella liukkaalla polulla on varsin vaikuttava esitys. Muovisandaaleissaan hän harppoo yli kymmenkiloisen kantamuksensa kanssa niin vauhdikkaasti, että nuoremmat saavat pistää juoksuksi pysyäkseen perässä.

Mutta onhan Madhavi kulkenut näitä samoja polkuja lapsesta asti. Hän on syntynyt naapurikylässä, mutta muutti avioiduttuaan perinteiden mukaisesti puolisonsa kotiin. Hän tuntee täällä jokaisen askelman eikä arkaile asettaa jalkojaan kiville.

Kotitalolla Madhavi laskee ruukun alas ja menee kohentamaan pajan nuotion tulta. Pariskunta työskentelee yhdessä.

”Tuemme vahvasti toisiamme kaikessa. Ei meidän tarvitse riidellä”, hän hymähtää.