Pitkien kriisien välistä on löydettävä hopeareunus

Myanmarin valtavaa humanitaarista kriisiä ei juuri huomaa, kun kulkee pääkaupunki Yangonin keskustassa. On auringonlaskussa hyväntuulisena lenkkeileviä työikäisiä ihmisiä, brittien kolonialismin jäljeksi jääneen tekojärven rannalla kalastavia ikäihmisiä ja ystävien kanssa puistoon kokoontuneita nuoria. On ravintoloita, herkkuleipomoita ja baareja.

Silti 20 miljoonaa myanmarilaista on riippuvaisia humanitaarisesta avusta. Eri puolilla maata jatkuvat aseelliset konfliktit ovat muutamassa vuodessa kasvattaneet pakolaisten määrää reilusta puolesta miljoonasta 3,7 miljoonaan.

Maaliskuussa 2025 Yhdysvallat lakkautti kaiken kansainvälisen apunsa viimeistä dollaria myöten. Vielä edellisenä vuonna maan taloudellinen tuki Myanmarille oli 249 miljoonaa dollaria.

Leikkaukset tarkoittivat miljoonille koulunkäynnin keskeytymistä, nälkää, päättynyttä hiv-lääkitystä ja saavuttamattomiin lipuvaa malariahoitoa.

Sitten myanmarilaisia lyötiin toisellekin poskelle. Reilu vuosi sitten magnitudi 7.7 maanjäristys ravisteli maan keskiosaa satojen kilometrien pituudelta.

Maanjäristyksestä kärsivät eniten juuri he, jotka asuivat jo valmiiksi pakolaisleireillä tai väliaikaisissa suojissa. Moni menetti senkin vähän, mitä heillä oli.

Myanmarin toisiksi suurimmassa kaupungissa Mandalayssa aseellinen konflikti on lähellä ja maanjäristys osui tarkasti kohdalle.

Perheet yrittävät elää tavallista elämää esimerkiksi buddhalaisluostarien tarjoamissa suojissa. Ruoka on usein niukkaa, tilan joutuu jakamaan muiden kanssa ja lasten oikeus koulutukseen täyttyy parhaimmillaankin minimaalisesti.

82-vuotias Daw Taw, kolmenkymmenen lapsenlapsen kunnianarvoisa isoäiti, istuu kyykyssä Tant Kyi Taungin luostarin juhlasalin lattialla ja imeskelee kanapadan lientä.

Näinkin voi ajatella, kun on pitkän elämänsä aikana tottunut siihen, että kriisit ovat jatkuvia. Jossakin on aina hopeareunus.