Naisopettajat raivaavat tietä lapsille: ”Ääneni kuuluu, ja minulla on paikka yhteisössäni”

Syyrialaiskouluista puuttuu opetusvälineitä, ugandalaiskouluun tarvittaisiin lisää erityisopettajia. Haasteista huolimatta liitutauluilla porskutetaan eteenpäin tietäen, että koulutus on avain hyvään tulevaisuuteen. Kolme naisopettajaa kertoo, miten he löysivät paikkansa luokassa ja yhteisössä.

Syyria/Uganda.

Maailmassa on arvioiden mukaan yli 80 miljoonaa opettajaa, joista yli puolet on naisia. He ovat arjen sankareita, joiden päivistä ei puutu haasteita.

Sodan keskellä Syyriassa opettajat juurruttavat lapset luokkaan ja auttavat heitä unohtamaan koulun ulkopuolella odottavan todellisuuden edes hetkeksi.

Toisaalta ammattitaitoinen opettaja on lapsen portti yhteiskuntaan. Ugandalaiskoulussa maailma avautuu, kun sekä opettaja että oppilas osaavat viittomakieltä.

Koulun pitäisi olla turvallinen paikka kasvaa, mutta aina niin ei ole. Koulutusta suojeleva verkosto GCPEA raportoi, että vuosien 2015-2019 välillä maailmassa hyökättiin koulutusta vastaan ainakin 11 000 kertaa. Hyökkäyksillä tarkoitetaan esimerkiksi pommituksia, kidnappauksia ja koululaisiin tai henkilökuntaan kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa.  Hyökkäyksien uhka on todellinen myös Syyriassa, joka on elänyt sotaa pian 10 vuotta.

Viimeisen vuoden aikana koulutus on ollut uudenlaisten haasteiden edessä. Asiantuntijoiden mukaan pandemian aiheuttamilla koulusuluilla saattaa olla kauaskantoiset vaikutukset kokonaiseen sukupolveen. Koulujen avautuessa  kirittävää on paljon ja uuteen normaaliin liittyy käytännön haasteita.

Tässä jutussa kolme opettajaa jakaa tarinansa. Yksi heistä murehtii koulussa palelevia lapsia, toinen kohtaa epäilyksiä ikänsä ja sukupuolensa vuoksi, kolmas toivoo lisää resursseja erityisopetukseen. Haasteista huolimatta he kaikki ajattelevat olevansa opettajina oikealla polulla.

”Selviytyäkseen täällä ihmisen pitää päästää irti pelosta”

Marwa Omar Safaya, 23. Tietojenkäsittelytieteen opettaja Zein Al-Abdin Safayan koulussa Itä-Ghoutassa.

”Koulussani on paljon orpolapsia. Osa heistä kärsii sodassa saamistaan vammoista. Iso osa lapsista joutuu myös tekemään töitä. Rakennustyömailla he joutuvat esimerkiksi nostamaan tavaroita, jotka ovat kaksi kertaa painavampia kuin he itse. Väsymys näkyy heidän viattomilla kasvoillaan, ja lopulta he unohtavat, millaista lapsen elämän pitäisi olla. He tietävät vain, että töitä pitää tehdä elääkseen.

Tämän kaiken keskellä olen löytänyt onneni opettamisesta.  Opettajaurani alkoi toissa vuonna, kun sain opettajan paikan. Kaikki meni hyvin, mutta palkkani ei riittänyt elinkustannuksiin. Siksi minun piti aloittaa toinen työ hammaslääkärin vastaanotolla.

Sota on tuhonnut melkein kaiken. Selviytyäkseen täällä ihmisen pitää olla valmis kohtaamaan kaikenlaisia hankaluuksia ja päästää irti pelosta. Illalla raskaan työpäivän jälkeen kuljen kotiin miltei hylätyn kaupungin kaduilla. Ei ole valoja eikä muita ihmisiä, vain kulkukoirat luovat aavemaista tunnelmaa.

Koulussa ei ole sopivia opetusvälineitä, esimerkiksi kunnollista liitutaulua tai edes puhdasta vettä.

Vesitankit täytetään läheisestä kaivosta, jonka vedenlaatua ei valvo kukaan. Pelkään, että vesi voi olla vaarallista koulun pienille lapsille.

Ankarina talvipäivinä olen huomannut, miten joidenkin oppilaiden kädet ovat muuttuneet sinisiksi. Heidän pieniä kehojaan ei suojele kylmältä mikään, sillä takin hinta voi vastata yhden kuun palkkaa näinä aikoina.

Yritämme vakuuttaa oppilaillemme, että elämällä on heille paljon tarjottavaa ja että ihmeet tapahtuvat kouluja käymällä ja kovalla työnteolla. Päivän päätteeksi he kuitenkin ajattelevat vain, miten saisivat pakolliset opiskelut tehtyä päästäkseen töihin ja saadakseen ruokaa pöytään.

Tulevaisuudessa ajattelen meneväni naimisiin tai matkustavani pois tämän epätoivon keskeltä. Toivon, että oppilaani saavat kaiken mitä tarvitsevat saavuttaakseen unelmansa ja saadakseen valoisan tulevaisuuden.”

”Väsymys häipyy, kun huomaan lasten oppivan”

Dania Mohammad Zuhair Hamza, 23. Matematiikan, fysiikan ja kemian opettaja Saqban koulussa Itä-Ghoutassa.

”Opettajan työ lämmittää sydäntäni. Kohtelen oppilaitani kuin veljiäni. He kunnioittavat minua ja sitä, mitä annan heille. On haastava olla nuori opettaja.

Yhteisö tarkkailee minua ja epäilee kykyjäni pitää kuria luokassa, joka on täynnä teinipoikia.

Opiskelen tilastomatematiikkaa Damaskuksen yliopistossa. Minusta tuli opettaja, kun koulussa työskentelevä äitini kertoi minulle, ettei koulussa ole tarpeeksi opetushenkilökuntaa. Tieto täytti sydämeni surulla. Tiesin, että minulla olisi kykyjä vastata tarpeeseen ja auttaa lapsia näinä vaikeina aikoina.

Opetan matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa Saqban koulussa Damaskuksen maaseudulla. Intohimoni opettamista kohtaan on motivoinut minua järjestelemään asiat niin, että minulla on aikaa kotitöihin, yliopisto-opintoihin ja opettamiseen. Väsymys häipyy, kun huomaan oppilaideni oppivan.

Sodan aikana minä ja perheeni asuimme Itä-Ghoutassa ja elimme kärsimyksentäyteistä elämää. Kaikesta huolimatta opimme tilanteestamme paljon. Tärkein oppi oli se, ettei elämä lopu menettäessämme rakastamiamme ihmisiä. Kaikilla on kyky selvitä tragedioista.

Kun isäni kuoli, olin koululainen. Nyt olen myös menettänyt veljeni. Minusta tuli myös sisarusparveni vanhin, kun siskoni meni naimisiin. Äiti aloitti opetustyön, jotta selviäisimme läpi elämän vaikeuksien. Minun piti hoitaa opiskelujeni ohella kotityöt.

Olen ollut traagisissa oloissa ja selvinnyt niistä paremman elämän toivossa. Mielestäni olen nyt vahvempi kuin koskaan. Ääneni kuuluu ja minulla on paikka yhteisössäni, eikä niitä voida minulta viedä. Olen saavuttanut vapaan tahdon, vaikka voisin olla myös perheenjäsenteni ohjailussa. Se ei kuitenkaan olisi edukseni. Mielestäni nainen voi kasvaa vahvemmaksi vain ollessaan vapaa.”

”Täällä on juuri sellaisia oppilaita, joita haluan opettaa”

Bazio Rose Ajax, 34. Uganda. Erityisopettaja Pakelen koulussa Ugandassa.

”Pakelen koulussa on 34 kuuroa oppilasta. 150 oppilaalla on erityistarpeita.

Ennen tätä koulua olen nähnyt monien oppilaiden kärsivän ja vain harvan osaavan auttaa.

Menin erityisopetuksen koulutukseen, koska halusin auttaa apua tarvitsevia.

Opettajana oleminen on sisäinen taito. Minä olen halunnut opettajaksi ala-asteelta lähtien. Olen toiminut opettajana Adjumanissa 10 vuoden ajan. Tämä on viides vuoteni Pakelen tyttökoulussa.

Täällä on juuri sellaisia oppilaita, joita haluan opettaa. On hieno juttu, että Kirkon Ulkomaanapu on antanut meille lisäkoulutusta. Viittomankielentaitoni ei aiemmin ollut  kovin hyvä. Koulutuksen jälkeen olen edistynyt valtavasti ja osaan myös viittoa. Tarvitsisimme kuitenkin lisää opettajia kuurojen oppilaiden opettamiseen.

Naisopettajana minulla ei itse asiassa ole ollut vaikeuksia, mutta COVID-19-pandemian myötä erilaisia haasteita on riittänyt.

Kun koulut olivat kiinni, meidän opettajien olo oli kehno ja laiska.  Murehdimme sitä, että oppilaat luovuttavat. Nyt kun he ovat palanneet, meillä on paljon kirittävää opetuksen suhteen. Lisäksi meidän pitää pukeutua maskiin. Vuorovaikutus on haastavampaa kuurojen oppilaiden kanssa, joiden pitää pystyä lukemaan huulilta kommunikoidakseen.

Koulutus on todella tärkeää. Ensiksi se kasvattaa oppilaiden itseluottamusta. Toisekseen oppilaista tulee itseohjautuvia. Ilman koulutusta olisi vaikeaa sopeutua yhteiskuntaan.”

Kuvat ja haastattelut Syyriassa: Abu Talib al-Buhaya

Kuvat ja haastattelu Ugandassa: Sumy Sadurni

Teksti: Ulriikka Myöhänen

Syyrian sota:
auta lapsia