10+1 oppia kehitysyhteistyöstä
Kehitysyhteistyötä on tehty vuosikymmeniä, Kirkon Ulkomaanapukin jo 75 vuoden ajan. Valtioiden ja järjestöjen maailmanlaajuiset ponnistelut ovat olleet merkittäviä esimerkiksi lapsikuolleisuuden vähentämisessä ja tyttöjen koulutuksen lisäämisessä. Virheiltäkään ei ole vältytty. Listasimme 10+1 asiaa, joita kehitysyhteistyössä on vuosien saatossa on opittu.
1. Kehitysyhteistyö alkoi osin itsekkäästi.
Kehitystä tukevat järjestöjen lisäksi valtiot. Kehitysyhteistyön alkuaikoina esimerkiksi Suomen valtion osallisuus kumpusi osin halusta näyttäytyä länsimaana ja osana Pohjoismaita – jonain, mikä ei ole Neuvostoliiton talutusnuorassa. Ajan kuluessa toiminta muuttui lähes vienninedistämiseksi: Suomi vei kehitysapurahoilla kehittyviin maihin suomalaisia koneita ja työvoimaa toivoen lisäkauppaa esimerkiksi metsäkoneiden vientiin. Vastaavia projekteja oli myös monilla muilla mailla.
2. Tuloksettomuus pakotti muutokseen.
Modernisaatiota ajanut kehitysyhteistyömalli ei toiminut. Surkeiden tulosten vuoksi linjaa oli muutettava, ja ala siirtyi tarveperustaiseen lähestymistapaan. Vaikka paikalliset avunsaajat osallistuivat avun tarpeiden määrittelyyn, avunantajat suhtautuivat heihin passiivisina olosuhteiden uhreina. Köyhyyttä ja eriarvoisuutta ylläpitäviä rakenteita tai niiden taustoja ei ymmärretty.
3. Eriarvoisuutta ei ratkota tavaratoimituksilla.
Nykyisessä kehitysyhteistyön mallissa köyhyyttä ei enää nähdä vain materiaalisena puutteena vaan ihmisoikeuskysymyksenä. Eriarvoisuutta ylläpitäviä rakenteita pyritään murtamaan myös poliittisella vaikuttamisella, jotta kehittyvissä maissa olisi toimiva ja oikeuksistaan tietoinen kansalaisyhteiskunta sekä vastuullinen valtio. Fokus ei ole alkuaikojen tavoin teollisuuden tukemisessa vaan työ painottuu sosiaaliseen kehitykseen, terveyteen ja koulutukseen.
4. Vahvat yhteisöt eivät jää apuriippuvaisiksi.
Kehitysyhteistyön historian tärkein oppi on, ettei vettä kannata kantaa kaivoon. Paikallisten tarpeiden ja osaamisen on ohjattava työtä, jotta käytännöt juurtuvat. Oleellista on hankkiutua eroon riippuvuutta aiheuttavista avustusmuodoista, jotka eivät vahvista paikallisia yhteisöjä. Ristiriitaista on kuitenkin se, että kukkaroa pidellään yhä länsimaissa: rahoittajat päättävät, mitä rahoitetaan ja kuinka suurilla summilla.
5. Paikalliset äänet kuuluviin.
Joskus paikalliset ihmiset ovat kokeneet, etteivät he ole voineet vaikuttaa siihen, millaista apua heille kriisissä tarjotaan ja miten apu kanavoidaan. Pahimmissa tapauksissa avustustarvikkeet tai -menetelmät eivät ole sopineet paikalliseen kulttuuriin tai kontekstiin. Tämän päivän kehitysyhteistyössä paikallisten osallistaminen ja omistajuus ovat kriittisen tärkeitä.
6. Parempaa valvontaa ja vastuullisuutta.
Kehitysyhteistyötoimijat ovat tilivelvollisia paitsi avunsaajayhteisöilleen myös rahoittajilleen ja lahjoittajilleen. Läpinäkyvyydestä on puhuttu viime aikoina paljon. Käsite avustusjärjestöjen tilivelvollisuudesta avunsaajayhteisöille syntyi 1990-luvulla, ja humanitaarisen avun laatu ja vastuullisuus -standardi CHS julkaistiin vuonna 2015. Myös avustustyön teknisiä standardeja kehitetään ja valvotaan entistä tarkemmin.
7. Ilmastokriisi ohjaa.
Ympäristöteot ovat olleet osa kehitysyhteistyötä jo 1970-luvulta, mutta viime vuosikymmeninä on puhuttu entistä enemmän ilmastosta. Nyt mukaan on otettu – ainakin retoriikan tasolla – myös luontokato. Vaikka ilmastotyön tärkeys tunnistetaan, taloudelliset panostukset ovat vielä huomattavasti puheita pienempiä. Ilmastotyötä leimaa myös ristiriita siitä, että länsimaat eivät ole valmiita tinkimään omasta elintasostaan mutta odottavat kehittyviltä mailta ilmastotekoja.
8. Kansa kannattaa kehitysyhteistyötä.
Vietnamin sota herätti myös suomalaiset 1960-luvun lopulla ymmärtämään, ettemme ole maailmassa yksin. Sittemmin esimerkiksi 90-luvun lama on vaikuttanut siihen, kuinka innokkaasti kansalaiset kehitysyhteistyötä tukevat. Ulkoministeriön tuoreimman mielipidemittauksen mukaan kaksi kolmasosaa suomalaisista pitää kehitysyhteistyötä erittäin tai melko tärkeänä. Kansan mielestä paras peruste kehitysyhteistyölle on se, että siten Suomi voi vaikuttaa maailman vakauteen.
9. Uudet kumppanit tuovat uudenlaisia keinoja.
Nykyinen kehitysyhteistyö on monialaista. Perinteiset toimijat ja esimerkiksi tutkimus- ja oppilaitokset kehittävät toimintaa yhdessä. Yhteistyö yksityisen sektorin kanssa on verrattain uusi kehityskulku. Vastuullisella yritystoiminnalla voidaan esimerkiksi tarjota työ- ja kouluttautumismahdollisuuksia kehittyvissä maissa.
10. Muutoksia on tehtävä edelleen.
Paljon on jo opittu, mutta kehitettävää riittää. Työn tehokkuutta voivat haitata esimerkiksi rahoituksen ja organisaatioiden siiloutuminen. Sitoumukset ja julkilausumat saattavat jäädä vuosikausiksi paperille ennen kuin niitä tuodaan käytäntöön. Lisäksi länsimaisen kehitysyhteistyön on pysyttävä jatkuvasti ajan hermolla, sillä kilpailijoita riittää. Esimerkiksi Kiina tarjoaa monille kehittyville maille rahoitusta ilman ihmisoikeuksiin ja ympäristönsuojeluun liittyviä vaateita.
+1: CHS-sertifiointi ohjaa KUA:n työn laatua.
Kirkon Ulkomaanapu sai vuonna 2017 CHS- eli Core Humanitarian Standard -sertifikaatin. Standardi korostaa ihmisoikeusperustaisuutta ja avustustyön laatua, läpinäkyvyyttä ja tehokkuutta. Sertifiointi osoittaa KUA:n sitoutumisen sektorin laatu- ja vastuullisuusstandardeihin. Lisäksi KUA käy vuosittain läpi laajan ulkopuolisen tarkastuksen. CHS on KUA:lle mahdollisuus arvioida omaa toimintaansa kriittisesti sekä kehittää toimintatapojaan.
Lähteet: Kirkon Ulkomaanavun senior quality and accountability adviser Anna Muinonen ja Helsingin yliopiston emeritusprofessori Juhani Koponen, ulkoministeriön teettämät kehitysyhteistyön mielipidemittaukset, Corehumanitarianstandard.org
Teksti: Anne Salomäki
Kuvitus: Carla Ladau