Ammatin avulla pois köyhyydestä

Aneryn vanhemmilla ei ole töitä eikä ammattia; perhe elää köyhää ja hyvin niukkaa elämää. Silti 17-vuotias Anery Lovensky on onnekas. Aneryn kummisetä kustantaa hänen koulumaksunsa, josta Anery on onnellinen: ”Pidän koulunkäynnistä.”

Aneryn luokalla on paljon oppilaita, mutta Aneryn mielestä ei kuitenkaan liikaa. Tarkkaa lukumäärää hän ei osaa sano. ”Monet luokkalaiseni kuitenkin häiritsevät ja kinastelevat tunneilla. Opettajan on vaikea saada lapsia lopettamaan riitelyt ja kahnaukset”, Anery kertoo. Opettajalla ei ole ehkä riittävästi koulutusta ongelmien ja kiistojen ratkaisuun. Lapsista ja nuorista monet ovat yhä traumatisoituneet maanjäristyksestä ja paha olo ilmenee kiusantekona muita kohtaan.  Aneryn mielestä olisikin tärkeää, että opettajat saisivat lisää koulutusta tähän.

Aneryn mielestä opettajat opettavat kaiken kaikkiaan hyvin ja niitä asioita, joita heidän tuleekin opettaa. ”Olen onnellinen saadessani käydä tätä koulua.” Anery toivoo itselleen parempaa tulevaisuutta ja haaveilee pääsevänsä koulunkäynnin avulla pois äärimmäisestä köyhyydestä.

”Haluan käydä kouluni loppuun ja sitten haluan mennä töihin. Pidän sähkötöistä.”  Jos Anery pystyisi jatkamaan opiskelua ammattikouluun, hän pystyisi työskentelemään sähköalalla.

Välillä toiveikkuus paremmasta tulevaisuudesta silti horjuu. Eikä ihmekään. Haitin maanjäristyksen tuhoja korjataan yhä ja kymmenet tuhannet ihmiset ovat yhä vaikka kunnollista kotia puhumattakaan työpaikoista ja riittävästä toimeentulosta. ”Haiti on tällainen, täällä eletään köyhyydessä ja siitä on vaikea päästä pois. Joillain ihmisillä on kuitenkin hyvät työt, mutta paljon ihmisiä elää päivästä päivään köyhyydessä.”

Anery lopettaa haastattelunsa eri tavoin, mistä pystyy erottamaan hyvin kehitysmaassa asuvan nuoren ajatuksia suomalaisnuorten ajatuksista ja toiveista: ”Jos minusta tulee sähköasentaja, teen töitä ja saan rahaa. Silloin voin tehdä jotain oman maani, Haitin, puolesta.”