Yhteisvastuun työryhmän selvitys: Nälkä tulee nähdä

Miten sammuttaa nälkä? Miten täyttää maailman ja kotimaan tyhjät vatsat? Se on kysymys, jonka vuoden 2018 Yhteisvastuukeräys nostaa keskusteluun.

Nälkä tuo mieleen kaksi kuvaa. Kehitysmaiden absoluuttisen nälän, aliravitsemuksen, josta kärsii paraikaa noin 800 miljoonaa ihmistä. Sen kuva on riipaisevan tuttu: langanlaiha lapsi äitinsä sylissä jossakin Afrikan sarven kuivuusalueella.

Kotimaan nälän kuva on erilainen: osuvimmin sitä kuvastaa satoja metrejä ulkona kiemurteleva leipäjono. Usein jonossa seisoo pienituloinen eläkeläisnainen tai keski-ikäinen, työtön tai lomautettu mies.

Kumpikin nälkä huutaa omia ratkaisujaan.

Maailman nälkä vaatii johdonmukaista politiikkaa usealla eri osa-alueella. Tarvitaan reiluja, ruokaturvaa vahvistavia kaupan sääntöjä ja kestävää ilmastopolitiikkaa. Myös kehitysmaiden pienviljelijöitä ja maankäyttöoikeuksia pitää tukea.

Kotimaan nälän ratkaisut ovat astetta helpompia.

Kun nykyisenkaltaiset leipäjonot ilmestyivät Suomen katukuvaan 1990-luvun lamavuosina, niiden uskottiin olevan pelkkä ensiaputoimi, nälän väliaikaisratkaisu. Sitä ne eivät olleet, vaan ruoka-apu jäi pysyvästi paikkaamaan hyvinvointivaltion repeämiä. Viime vuosina leipäjonoja on alettu puolustaa myös ekologialla; ne nähdään järkevänä tapana hyödyntää hävikkiruokaa, jota hyvinvoiva Suomi tuottaa vuosittain noin 400 miljoonaa kiloa.

Mutta voitaisiinko ruoka-apu järjestää muutoinkin kuin seisottamalla ihmisiä taivasalla ohikulkijoiden ihmeteltävänä? Joka kolmas jonottaja häpeää. Leipäjonojen asemesta voitaisiin tarjota yhteisöllisiä hävikkiruoka-aterioita. Kauppojen olisi hyvä jatkaa ja laajentaa ruokien iltaista alennusmyyntiä. Maksusitoumukset ja asiakassetelit kauppoihin kuulostavat nekin inhimillisemmiltä. Siltikään ruokahävikki tai nälkä eivät ruoka-avulla katoa lopullisesti.

Ihmisten hyvinvointi ei saa olla muiden armeliaisuuden varassa.

Itse asiassa leipäjonoista olisi syytä päästä kokonaan eroon, eikä siihen johda kuin yksi ainut tie: yhteiskunnallisiin rakenteisiin käsiksi käyminen. Kumpikaan nälkä – ei globaali eikä kotimainen – johdu varsinaisesti ruoan puutteesta, vaan ennen muuta köyhyydestä, huono-osaisuudesta ja eriarvoisuudesta.

Suomessa eniten nälkää ruokkiva rakenne on perusturvan alhaisuus. Nyt suomalainen perusturva kattaa tavanomaisia elinkustannuksia alimmillaan vain 73-prosenttisesti – seikka, josta Suomi on saanut moitteita myös Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitealta. Kun lääkkeiden hinnat, asiakasmaksut ja asumiskustannukset nousevat, pienituloisen ihmisen on pakko tehdä valintoja ja nipistää jostakin, usein juuri ruoasta.

Perusturvan korottaminen vaatii poliittisia päätöksiä. Siten myös nälkä on viime kädessä poliittinen valinta. Siksi sanomamme on: nälkää ei tule nähdä, mutta nälkä tulee nähdä!

Lue koko taustaselvitys tästä.

Yhteisvastuukeräyksen NÄLKÄ-työryhmä: Tapio Pajunen, Yhteisvastuukeräys (puheenjohtaja); Jouko Karjalainen, THL; Hanna Kuisma, Vantaan Yhteinen Pöytä; Maria Ohisalo, Y-Säätiö; Tiina Saarela, Kirkkohallitus; Jiri Sironen, EHYT ry; Katri Suomi, Kirkon Ulkomaanapu

Lisätietoja:

Tapio Pajunen, keräysjohtaja, Yhteisvastuukeräys
puh. 0400 870 041, tapio.pajunen(a)yhteisvastuu.fi

Katri Suomi, vaikuttamistyön päällikkö
puh. 040 635 1738, katri.suomi(a)kua.fi

Yhteisvastuu 2018 torjuu nälkää ja köyhyyttä maailman katastrofialueilla ja Suomessa. Lue lisää keräyksestä tästä. Auta ja lahjoita tästä.