Lähimmaisenrakkaus on toivon näköala

"Jumala oli koskettanut jonkun ihmisen sydäntä. Hän auttoi minua." Näin riemuitsee Akello Mary Ugandassa Omerimongnin kylässä. Hän on leski, viiden lapsen yksinhuoltaja. Hän ihmettelee edelleen: "Vaikka tuo ihminen ei minua tunne, hän välittää minusta." Akello oli saanut kotiinsa muutaman vuohen. Ne olivat Kirkon Ulkomaanavun hänelle välittämä toisenlainen lahja. Tuntemattoman suomalaisen teko ihmisarvon puolesta. 

Leskiä on paljon myös Mosambikissa malarian, aidsin ja tuberkuloosin tähden. Javanhanen kylän naiset perustivat yhdistyksen Ulkomaanavun tuella auttaakseen maanviljelyn ja koulutuksen keinoin vaikeuksissa olevia. Naisista tuli toivon tuojia kyläläisille.

Leskiä ja yksinhuoltajia oli Suomessa paljon kuusi vuosikymmentä sitten sodan jäljiltä. Kirkon ulkomaanapu perustettiin silloin kanavoimaan ulkomaista apua meille suomalaisille. Yhteisvastuun hengessä luotiin hyvinvointia. Pian avustamisen suunta kääntyi meiltä kaukaiselle lähimmäiselle.

Leski on keskeisessä osassa myös päivän evankeliumissa. Ainoa poika oli kuollut, samalla ainoa tulevaisuuden turva. Jeesus pysäytti toivottoman saattojoukon. "Älä itke", hän sanoi äidille ja herätti pojan kuolleista. Pojan palauttamisessa äidille on viesti elämän ja ihmisarvon puolesta.

Jeesuksen voima ulottui kuoleman jälkeiseenkin aikaan. Meidän tehtävämme on toimia ennen kuolemaa: saada aikaan tekoja elämän ja ihmisarvon puolesta. Toimia tämän päivän keinoin sairauksien voittamiseksi, onnettomuuksien ehkäisemiseksi ja kuoleman torjumiseksi.

Ihmisarvo on jokaisella syntymän. Se ei riipu kyvystä tuottaa tai kuluttaa. Ihmisarvo on myös sillä, joka on vain yksi tuhansista suuren kärsivän joukon keskellä. Hän on kaukainen lähimmäinen. Me kristityt ilmaisemme ihmisarvon raamatun luomiskertomuksen mukaisesti myös näin: Ihminen on elävä sielu.

Martin Luther King, mustien vapaustaistelija, sanoi aikanaan: Sellainen uskonto on kuolemaisillaan ja odottaa vain omaa hautajaispäiväänsä, joka kantaa huolta ihmisen sieluista mutta ei ole samalla tavalla huolestunut slummeista, jotka tuhoavat sielun, tai taloudellisista olosuhteista, jotka tukahduttavat sielun, taikka sosiaalisista olosuhteista, jotka rampauttavat sen.

Kirkko on uudistuva ja elävä vain silloin, kun se on rohkea toimimaan köyhien hyväksi ja puhumaan heidän puolestaan. Köyhien näkökulmasta kehitysmaissa on paljon taloudellista toimeliaisuutta, joka kerää voittoja mutta ei tunne vastuuta ihmistä ja yhteiskunnan hyvinvoinnista. Ihmisarvo jauhautuu myös silloin, kun poliittisia vaikutusmahdollisuuksia tavoitellaan väkivaltaa kaihtamatta. Uskonnotkin ovat monesti osa ongelmaa. Mutta niistä voi tulla osa ratkaisua, jos niin tahdomme. Teot ihmisarvon puolesta merkitsevät vaikuttamistyötä rauhan, väkivallattomuuden ja oikeudenmukaisuuden aikaansaamiseksi.

Kirkon vaikuttamistoiminta perustuu kokemuksiin, kun elämme köyhien rinnalla. Kirkon ulkomaanapu on kanava tätä varten. Se toteuttaa kansainvälistä diakoniaa. Diakonian periaatteiden mukaisesti sen toiminnassa kysytään vain sitä, mitä tältä ihmiseltä tai ihmisryhmältä nyt kipeimmin puuttuu. Tarve määritellään autettavan kanssa yhdessä.

Avustaminen on monitahoista yhteistyötä toisten kirkkojen ja avustusjärjestöjen sekä paikallisten tahojen kanssa. Sen palveluksessa tarvitaan monenlaisia asiantuntijoita: maatalouden, terveydenhuollon, koulutuksen ja talouden taitajia. Voimme näin ollen sanoa, että ulkomaanapu on kirkkomme maallikkoliike. Maallikkoliike on myös hyvä luonnehdinta, kun havaitsemme, mistä Ulkomaanapu saa suuren osan kotimaista kannatuspohjaansa.

Jos sitten apua saanut kysyy, miksi tuntematon ihminen lähetti apua tai miksi tuli tänne minun tuekseni, hän saakoon vastauksen. Hän tuli siksi, että Jumalan oli koskettanut hänen sydäntään.

Köyhien auttamisessa on kyse myös meidän ihmisyydestämme, omasta sielustamme. Elämme tavattoman itsekeskeistä aikaa. Yksilö omine tarpeineen on nostettu muun edelle. Silti onni jää monesti saavuttamatta. Oman elämän merkitys on epäselvä. On sielun kipua ja rikkinäisyyttä, on kovuutta. Yksilökeskeisessä ja nautintohakuisessa elämäntavassa uhkaa kadota näköala niin Jumalaan kuin lähimmäiseen.

Keskeinen osa ihmisyyttämme voi toteutua vain lähimmäisrakkauden kautta. Se voi toteutua toisen tarpeet huomioon ottaen. Työ oman sielun turmeltumista vastaan on auttaa hädässä ja puutteessa olevia. Tämä muuttaa meitä itseämme. Se muuttaa masentavat näköalat toivon näköaloiksi.

Hädän paljous lamauttaa meitä. Mitä pienoinen apu merkitsee tässä suunnattoman kärsimyksen, nälän, sairauksien ja kuoleman maailmassa? Mutta maailman hätähän on lopulta yhden ihmisen hätää. Maailma ei tunne nälkää, yksi ihminen tuntee sen vatsassaan. Maailma ei koe kärsimystä, yksi ihminen kokee kärsimyksen sisimmässään. Emme voi poistaa maailman nälkää ja puutetta. Mutta voimme poistaa nälän ja puutteen sieltä, missä se koetaan suurimmillaan: yhdeltä ihmiseltä kerrallaan. Tämä tekee meidän auttamisestamme omien mahdollisuuksiemme mittaista.

Jesus har sagt: Vad ni har gjort för någon av dessa minsta som är mina bröder, det har ni gjort för mig. Våra vardagliga gärningar har en så här stor andligt betydelse. Men denna tanke kan också skuldbelägga; jag har inte gjort, jag har inte orkat, jag har inte kunnat. Det är bra om vi vaknar till insikt. Men insikten skapar inte förändring i attityder och gärningar. Den kristna trons viktigaste uppgift är därför att skapa ett större intresse för de fattiga och rusta oss med kraft. Därför säger vi att diakonin börjar vid altaret. Denna gudstjänst är en tacksägelsefest. Den är samtidigt en bön att Gud skulle ge oss tro. Tron i sin tur stärker kärleken och hoppet. Den som förlorar hoppet förlorar också förmågan att hjälpa. 

Kun käännymme itseemme sisäänpäin, sieltä ei paljonkaan löydy lähimmäisen rakkautta. On parempi tapa: Katsoa Jeesukseen Kristukseen. Kristus kärsi ja hylättiin mutta uhrautuvalla rakkaudella hän voitti elämää tuhoavat ja sieluamme turmelevat vallat. Jeesukseen Kristukseen katsominen antaa voimaa lähimmäisen rakastamiseen. Hänen esimerkkinsä auttaa meitä näkemään uusin silmin maailmaa ja elämää.

Lopuksi oma kokemukseni Afrikasta: Pari vuotta sitten rakennettiin koulu Etelä-Sudaniin Ikotosin kylään Kirkon ulkomaanavun turvin. Vuosikymmeniä kestäneen sisällissodan jälkeen tuemme nyt pakolaisten paluuta kotiseudulleen ja jälleenrakennusta. Yläasteen oppilaat kertoivat opiskelevansa kemiaa, biologiaa, matematiikkaa, maataloutta ja kieliä. Kysyin heiltä, millaisia tulevaisuuden toiveita heillä on. Yksi oppilaista sanoi: Haluan valmistua kemistiksi. Toisen toive oli: Minua kiinnostaa politiikka. Kolmas kertoi unelmastaan: Minä haluan tulla kauppiaaksi.

Hyvät ystävät! Me voimme vaikuttaa siihen, että heidän unelmistaan tulee totta. Me voimme olla toivon tuottajia. Koskettakoon Jumala meidän sydäntämme kaukaisen lähimmäisen hyväksi.