Amani_rohkeus2017

#rohkeus2017

#rohkeus2017 on paikka, jossa on tilaa erilaisille puheenvuoroille ja kertomuksille rohkeudesta – niin Suomessa ja maailmalla.

Maailma kehittyy monella tavalla hyvään suuntaan. Kuitenkin sen rinnalla aikaamme määrittää useat negatiiviset asiat, konfliktit ja terrorismi, toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurin pakolaiskriisi sekä vastakkainasettelua ja pelkoa kylvävä keskustelukulttuuri. Tämäkin aika kaipaa oikeiden ihmisten sankaritarinoita, rohkeita tekoja ja sanoja, arkisia ja poikkeuksellisia.

Mitä on olla rohkea vuonna 2017? Missä sitä tarvitaan ja missä sitä on? Puheenvuoroja rohkeudesta löydät Radio Novalta ja #rohkeus2017-blogistamme, joissa tarkkaillaan Suomen ja maailman menoa eri kanteilta sekä video-tarinoistamme paikoista, joissa Kirkon Ulkomaanapu työskentelee. Myös sinä voit kertoa oman rohkeus-tarinasi Radio Novalla.

#rohkeus2017 on 70-vuotiaan Kirkon Ulkomaanavun (KUA) juhlavuoden teema ja yksi tärkeimmistä arvoistamme. Se on keskeinen osa työskentelytapaamme, jopa edellytys työllemme maailman vaarallisimmissa paikoissa. Rohkeus on meille myös arvojen puolustamista – sitä, että vaikeinakin aikoina puolustamme heikompiamme.

Kirkon Ulkomaanapu perustettiin vuonna 1947 jakamaan apua sodanjälkeiseen Suomeen, mutta pian avun suunta vaihtui Suomesta ulkomaille. Kymmenen vuotta sitten KUA osoitti rohkeutta muuttamalla toimintatapaansa ja alkamalla toteuttaa omia hankkeitaan. Rohkean muutoksen ansiosta KUA on kasvanut Suomen suurimmaksi kehitysyhteistyöjärjestöksi ja toiseksi suurimmaksi humanitaarisen avun antajaksi.

KUA – Kirkon Ulkomaanapu
Rohkeita tekoja 70 vuotta

#rohkeus2017-blogi

#rohkeus2017 -blogi nostaa syksyn mittaan esiin rohkeita puheenvuoroja Suomesta ja maailmalta. Ääneen pääsevät tunnetut vaikuttajat suomalaisen yhteiskunnan eri pelipaikoilta sekä KUA:n työntekijät ympäri maailmaa. Blogi ilmestyy kerran viikossa perjantaisin läpi koko syksyn.

Blogiin kirjoittavat tänä syksynä Reach Out -hankkeen projektikoordinaattori Habiba Ali, Kenian ja Somalian maajohtaja Mika Jokivuori, Keski-Afrikan maajohtaja Katja José, ulkomaantoimittaja Tom Kankkonen, mediatutkija Anu Koivunen, Kambodžan maajohtaja Saara Lehmuskoski, Etelä-Sudanin rauhantyön koordinaattori Marie Makweri, arkkipiispa Kari Mäkinen, Lähi-idän ohjelmapäällikkö Olli Pitkänen, toimittaja Reetta Räty ja ulkomaantoimittaja Rauli Virtanen.

KUA:n Keski-Afrikan tasavallan maajohtaja Katja José toteaa uusimmassa blogissa, että on rohkeampaa opettaa helsinkiläisiä teinejä kuin muuttaa Keski-Afrikkaan.

Aiemmin ilmestyneet blogit:

Rauli Virtanen: Rohkeus on pelon voittamista.

Reetta Räty: Mitä jos olisimme rohkeushakuisia?

Tom Kankkonen: Kirje Syyriaan

Habiba Ali: Rohkeutta on avata suunsa ja pitää toisten puolta vihaa vastaan

Arkkipiispa Kari Mäkinen: Rohkeuden lähteellä

Saara Lehmuskoski: Rohkeus syntyy lujasta toivosta ja uskosta parempaan huomiseen

Olli Pitkänen: Uskallatko sinä vai jäätkö sivustakatsojaksi? 

Marie Makweri: Rohkeutta on luottaa ihmisyyteen ja siihen, että meillä on aina jotain yhteistä

Mika Jokivuori: Olenko tyhmä, rohkea vai tyhmänrohkea?

Anu Koivunen: Kansalaistottelemattomuus on joukkuelaji

Videot

 

Lisätty todellisuus

Lataa älylaitteellesi ilmainen Arilyn-sovellus Google Play -kaupasta tai App Storesta.

Skannaa puhelimellasi kuva, jossa näkyy Arilyn-ikoni ja hyppää lisätyn todellisuuden maailmaan.

Törmäät Arilyn-ikoniin mm. #rohkeus2017-ulkojulisteissa ja syyskuussa ilmestyvän Tekoja-lehden kannessa. Skannaus onnistuu myös tietokoneen näytöltä.

Arilyn-ikoni

Luul”Rohkeutta on ottaa vastuu omasta elämästä”

”Ohjus osui taloomme lounasaikaan, juuri kun olin laittamassa ruokaa. Talon ikkunat ja ovi romahtivat meidän päällemme.

Pakkasimme kiireesti laukun, poistuin kotoa ja lähdin Jemenistä laivalla.

Minulla oli ollut Jemenissä vaikeaa. Neljä lastani kuolivat kaikki alle kuukauden ikäisinä pakolaisleireillä tartuntatauteihin, eikä mieheni kyennyt enää elättämään minua. Otin avioeron ja lähdin hänen luotaan.

Somalimaahan saavuttuani minulla ei ollut edes laittaa vaatteita ylleni. Asuin eri paikoissa. Välillä sähköt olivat poikki ja toisinaan ei ollut vettä, jolla pestä pyykkiä.

Kirkon Ulkomaanavulta sain rahaa ja koulutuksen, joiden turvin perustin pienen ravintolan. Aamuvarhain ostan kasvikset ja aloitan ruuanlaiton. Ihmiset ostavat minulta aamiaista, lounasta ja illallista. Kauppa käy vielä illansuussakin.

Koulutus on tärkeää, sillä se auttaa ihmistä pärjäämään tulevaisuudessa.

Oman yritykseni perustamisen jälkeen minulla on ollut varaa ostaa kenkiä ja vaatteita. Nyt minulla menee hyvin, enkä ole enää nälkäinen. Rohkeutta on ottaa vastuuta omasta elämästä ja keskittyä lannistumattomasti johonkin.”

Luul, 45.
Yrittäjä, Jemenin pakolainen
Somalimaa

 

”Ilman rauhaa ei ole elämää”

”Konflikti alueemme klaanien välillä alkoi vesikaivosta. Yksi klaani väitti omistavansa vesikaivon, toinen väitti vastaan. Syttyi sota. Yhteenotoissa on kuollut 20 ja loukkaantunut 40 ihmistä.

Kirkon Ulkomaanapu on auttanut ihmisiä tuomalla heidät yhteen rauhanneuvotteluihin. Nyt asioita sovitellaan ja on rauhallista. Vihoitelleet klaanit keskustelevat keskenään ja korvauksia annetaan puolin ja toisin.

Rauha on elintärkeää yhteisölle, se on yhteisön etu. Jos vihoitellaan, lakkaa yhteisökin olemasta. Ilman rauhaa ei ole elämää. Vihamielisyys on kuin liekehtivä tuli. Joka sinne joutuu, kuolee.

Rauha on sitä, että kaksi klaania voi kokoontua yhteen. Kätellään, kysytään kuulumisia, istutaan yhdessä alas ja syödään yhdessä. Rauha on mahdollista, kun kaksi klaania tutustuvat toisiinsa ja sopivat asioista. Rauha tarkoittaa, että vaikka toinen klaani saisi hyvän sadon ja toinen huonon, sato syödään yhdessä.”

Ahmed, 60.
Klaanipäällikkö
Somalimaa

”Minun on oltava vahva, koska olen äiti”

”Olin ensimmäisiä ihmisiä, jotka tulivat tälle leirille. Ensimmäiset puoli vuotta asuimme teltassa lasteni ja mieheni kanssa. Meillä oli paljon vaikeuksia.

Syyriassa elimme tavallista elämää. Työskentelimme mieheni kanssa molemmat opettajina. Ensin ajattelimme, ettei sota kestä kauan. Kotimme pommitettiin heti alkuunsa ja jouduimme pakenemaan kylästä toiseen.

Vähitellen toivomme paluusta normaaliin elämäämme alkoi hiipua. Ajattelimme, että olemme Jordaniassa vain muutaman kuukauden, mutta nyt on kulunut jo viisi vuotta.

Yritimme etsiä ratkaisua, jotta voisimme saada lapsillemme paremman tulevaisuuden. Mieheni kirjoitti suurlähetystöille ja lähti Saksaan hakemaan turvapaikkaa. Hän lähti kaksi vuotta sitten, enkä ole nähnyt häntä sen jälkeen.

Mieheni on hakenut perheenyhdistämistä, mutta toistaiseksi se ei ole onnistunut. Kun mieheni lähti, meillä oli kolme lasta ja odotin neljättämme, Saraa. Minun oli palattava töihin, jotta voisin elättää neljä lastani. Opetan englantia.

Minun on oltava vahva, koska olen äiti. Minun on suojeltava lapsiani ja jaksettava uskoa tulevaisuuteen.”

Amani, 33.
Opettaja, äiti, Syyrian pakolainen
Za’atrin pakolaisleiri, Jordania