Oppi, ilon tuoja

Lähes 140 000 ihmistä on paennut kodeistaan Myanmarissa sen jälkeen, kun jännitteet rohinga-muslimien ja Rakhinen buddhalaisten yhteisöjen välillä puhkesivat kesäkuussa 2012. Kirkon Ulkomaanavun tukemat pakolaisleirien koulut tuovat iloa syrjitylle kansalle, jolle opiskelu oli aiemmin lähes mahdotonta. Koulut tarjoavat elinkeinon myös kymmenille opettajille, jotka on valittu pakolaisten keskuudesta.

  • Ayala Begongin, 10, koko elämä muuttui, kun hän joutui jättämään kotinsa ja pakenemaan perheensä kanssa. Koulu tuo iloa elämään.

    Kuva 1/10
  • ”Tykkään eläimistä, etenkin kanoista. Tänä vuonna haluan oppia englannin kielen.” - Myo Min Lat, 10

    Kuva 2/10
  • "Koulussa on kiva opiskella. Minulla on siellä paljon ystäviä. Punahuivinen opettajamme Pan Nu Phyu on ihana! Hän on kaikkein kaunein." - Mi Na Ra, 9

    Kuva 3/10
  • ”Koulussa on kivaa, koska opin uutta. Tämä on ensimmäinen kerta kun käyn koulua ja olen oppinut myanmarin ja englannin kieltä. Nämä kasvomaalit piirsin kasvoihini itse tikulla.” - Adulami, 12

    Kuva 4/10
  • ”Minulla on kaksitoista sisarusta, mutta minä olen perheessämme ainoa, joka on päässyt kouluun. Aloitin koulunkäyynnin pakolaisleirissä.” - La La Me, 10

    Kuva 5/10
  • Ma Sandra (oikealla), 10, käy koulua pakolaisleirin ulkopuolella. Hänen sisarensa Hasina, 16, alkoi kärsimään epileptisistä oireista väkivaltaisuuksien aikana.

    Kuva 6/10
  • Rehtori U Khin Maung.

    Kuva 7/10
  • "On erittäin tärkeää, että pakolaisleirillä on koulu." - Ma Shwe Shw.e Naing, 20

    Kuva 8/10
  • "Jos ihminen on koulutettu, hän osaa erottaa oikean väärästä. Tämän opettaminen on koulun tehtävä." - Pan Nu Phyu, 23.

    Kuva 9/10
  • Kuuden lapsen äiti Dow Khin Khin Thein, 45, pakeni kylänsä tuhopolttoa mereen. ”Piileskelin pinnan alla veteen ammuttuja luoteja,” nainen kertoo. ”Lapset juoksivat kuka minnekin. Lopulta päädyimme tänne.”

    Kuva 10/10

Myanmarin kartta

Matka Sittwestä kaupungin laidalla sijaitsevalle Ohn Taw Gyin pakolaisleirille ei ole pitkä mutta kestää kauan. Pakettiauto pomppii kuoppaisella tiellä ja juuttuu välillä mutaan. Hieman ennen leiriä Myanmarin armeijan aseistautuneet miehet tarkistavat kulkuluvat. Sen jälkeen seuraa lisää kuoppia, pölyävää hiekkaa ja auringon armotonta paahdetta.

Leirin näkee jo kaukaa. Identtisten bambutalojen rivit leviävät silmänkantamattomiin, ulkokäymälät reunustavat kapeiden kujien jaksottamia asuinalueita. Naiset kantavat vettä kaivoilta, miehet kuljettavat rikhsa-polkupyörillä ihmisiä ja tavaroita paikasta toiseen. Alastomat pikkulapset leikkivät tomuisessa maassa.

  • Kesäkuussa 2012 alkaneet väkivaltaisuudet Myanmarin buddhalaisten ja islaminuskoisen rohinga-vähemmistön välillä ovat ajaneet pakolaisiksi yli 140 000 ihmistä. Kokonaisia kyliä, yhteensä lähes 5 000 taloa, on poltettu.
  • 95 % pakolaisista on rohinga-muslimeja. He ovat asuneet Myanmarissa vuosikymmeniä ilman kansalaisoikeuksia.
  • Rohingojen liikkumista, avioitumista, lasten lukumäärää, ammatinvalintaa ja kouluttautumista pyritään rajaamaan.
  • Konfliktissa kuolleiden lukumäärästä ei ole varmaa tietoa. Ihmisoikeusjärjestöt ovat löytäneet alueelta rohingojen joukkohautoja.
  • Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan konflikti täyttää rohingojen etnisen puhdistuksen tunnusmerkit. Myanmarin hallitusta syytetään osallisuudesta rohingojen vainoon.

Erästä taloryhmää ympäröi erityinen tunnelma. Auton ovien auetessa vastaan tulvii moniäänisen lapsikuoron rytmikäs laulu, jota maustavat satunnaiset hilpeät kiljahdukset. Tämä on koulu, jossa sadat pakolaisleirin lapset opiskelevat.

Koulun sisällä on miellyttävän viileää. Valo siivilöityy bambusta punottujen seinien välistä, kymmenet pienet thanaka-kasvomaalilla värjätyt kasvot kurkistelevat matalien koulupöytien äärestä. Oikeus koulutukseen on perusihmisoikeus. Lokakuussa pystytetty koulu on myös pakolaisleirin valopilkku ja hyvän mielen tuotantokeskus.

Oikeus koulutukseen on perusihmisoikeus.

Opettajat leirin asukkaiden joukosta

Lokakuussa 2013 pakolaisleirin asukkaiden joukosta valittiin 36 vapaaehtoista opettajaa, jotka saivat kuuden päivän pikakoulutuksen myanmarin kielen, matematiikan ja englannin aakkosten opettamiseen. Naisopettajien kouluttamiseen satsattiin erityisesti: uusista opettajista naisia on reilu kolmannes.

”Pakolaisleirin opettajan on ymmärrettävä lasten elämäntilanne ja vanhempien tausta. Hänen on tiedostettava vaikeudet ja osattava kääntää ne voitoksi.”

U Khin Maung, 55, tietää, mistä puhuu. 35 vuotta opettajana ja rehtorina työskennellyt mies toimii pakolaisleirille maansa lainanneen Thakkaypyin kylän koulun rehtorina ja vastasi pakolaisleirin opettajien koulutuksesta. Se pidettiin hänen kotonaan, kyläkoulun viereen korkeiden pylväiden päälle rakennetussa talossa.

”Pakolaisleirin koulussa ei ole sijaa ylpeydelle, U Khin Maung sanoo. ”Olkaa samalla tasolla lasten ja vanhempien kanssa’, se on minun neuvoni uusille opettajille.”

Puhuessaan mies katsoo ensin vakavasti silmiin ja hymyilee sitten niin, että betel-pähkinän punaisiksi värjäämät takahampaatkin näkyvät.

Pakolaisleirin koulussa opetetaan kahta ainetta: myanmarin kieltä ja matematiikkaa. Kokeita ei pidetä, eikä lukujärjestys ole monimutkainen. Lapset opiskelevat kaksi tuntia päivässä, minkä jälkeen alkaa seuraavien opiskeluvuoro. Ja sitä seuraavien. Koulua käydään kolmessa vuorossa.

”Pakolaisleirin koulussa ei ole sijaa ylpeydelle. On oltava samalla tasolla lasten ja vanhempien kanssa.”

Oh Taw Gyin pakolaisleirien ihmisten lähimenneisyys on raskas. Lapset ovat todistaneet konfliktin väkivaltaisuuksia ja paenneet vanhempiensa mukana jättäen taakseen kaiken tutun: kotinsa, kylänsä, koulunsa ja koulukaverinsa.

”Leirin lapset kärsivät. Konfliktin vuoksi heidän koko elämänsä muuttui. Monet ovat kaupunkilaislapsia, jotka nyt asuvat maaseudulla keskellä peltoa,” U Khin Maung kuvailee.

Koulunkäynti tuo elämään ripauksen normaaliutta. ”Tosin lapset ovat epäileväisiä saako koulu jatkua rauhassa,” rehtori kertoo.

Miksi opetan?

Ma Shwe Shwe Naing, 20 kouluttautui pakolaisleirin opettajaksi. ”On erittäin tärkeää, että pakolaisleirillä on koulu,” nuori nainen kertoo. ”Parasta on se, kun opetan lapsille jotakin ja he muistavat sen seuraavana päivänä. Heidän kehityksensä seuraaminen on mahtavaa. Alussa lapset eivät osanneet edes aakkosia ja nyt he lausuvat runoja!”

Ma Shwe Shwe Naing asuu vanhempineen samanlaisessa bambumajassa kuin oppilaansa. Se sijaitsee koulun vieressä, likavesikaivon toisella puolella. Kun hän istahtaa kuistilleen, lasten ääneenluku kuuluu sanasta sanaan.

Nainen työskenteli opettajana myös kotikylässään.

”Haluan parantaa tulevien sukupolvien koulujärjestelmää. Paikalla ei ole väliä.”

Hänen halunsa opettaa kumpuaa syvältä.

”Välillä minulta kysytään, miksi työskentelen opettajana kun voisin ansaita suuria summia vaikkapa kansainvälisen järjestön työntekijänä. Opettajien palkka on pieni, mutta tämä on uhraus, jonka haluan tehdä lapsia varten. Jotakin, minkä haluan antaa heille itsestäni.”

”Toisinaan työ on raskasta,” Ma Shwe Shwe Naing sanoo ja vilkaisee koulurakennusta. ”Luokassa on kerralla paljon eri-ikäisiä lapsia opetettavana, eivätkä pienimmät osaa edes aakkosia.”

”Opettajan työ vaatii sitoutumista, uhrautumista ja rakkautta. Se on koko elämän mittainen haaste.”

Pakolaisleirin koulu antaa rohingalapsille mahdollisuuden integroitua myanmarilaiseen yhteiskuntaan.

”Täällä lapset oppivat maan kieltä, myanmaria. Kotikylässämme puhuttiin rohingaa, nyt lapset oppivat myanmarin kielen asteittain,” Ma Shwe Shwe Naing sanoo.

”Haluan tehdä lasten elämästä kaunista,” Ma Shwe Naingin kollega, naisopettaja Pan Nu Phyu, 23, vastaa kun häneltä kysyy, miksi hän ryhtyi opettajaksi. Naisen katse seurailee koulun pölyistä pihaa, jolla hänen oppilaansa, leikkivät, hyppivät ja kiljuvat välitunnin villitseminä.

”Jos ihminen on koulutettu, hän osaa erottaa oikean väärästä. Tämän opettaminen on koulun tehtävä,” nainen sanoo.

Miesopettaja Ko Hla Myinth, 19, sai kouluaikanaan omilta opettajiltaan paljon tukea kun hänen vanhempansa joutuivat jättämään pojan ansaitakseen elannon ulkomailla.

”Yhdeksännellä luokalla asuin opettajieni luona, he pitivät minusta huolta.”

Myöhemmin mies päätti hakeutua itsekin opettajan ammattiin.

”Lasten opettaminen on unelmatyöni,” hiljainen mies kertoo. ”Lapset ovat onnellisia tullessaan kouluun. Se on tärkein syy sille, miksi kouluja tarvitaan pakolaisleireillä.”

Koulu tuo toivoa koteihin

Pakolaisleirille asettuneet perheet ovat menettäneet entisestä elämästään kaiken. Useimpien koko omaisuus on tuhoutunut poltettujen kotien mukana. Kuuden lapsen äiti Dow Khin Khin Thein, 45, pakeni kylänsä tuhopolttoa mereen.

”Piileskelin pinnan alla veteen ammuttuja luoteja,” nainen kertoo. ”Lapset juoksivat kuka minnekin. Lopulta päädyimme tänne.”

Haaste arjessa on myös se, ettei leirillä ole mahdollista harjoittaa vanhaa elinkeinoa. Elämä on avustusten varassa.

”Kotona meillä oli ruokakauppa, jolla elätimme perheemme. Nyt yritän myydä jotakin kotoa käsin, hän kertoo. Kuistille on pinottu tupakansytyttimiä, sipuleita ja pieniä sokeripusseja.

”Minun vanhempani olivat köyhiä, enkä päässyt kouluun,” nainen kertoo. ”Haluan omien lasteni kouluttautuvan, heidän tulevaisuuttaan varten. Toivoni on nuorimmassa tyttäressäni, joka käy neljättä luokkaa. Hän on fiksu tyttö.”

Rohingojen koulutie on Myanmarissa perinteisesti tyssännyt lyhyeen. Rakhine on Myanmarin toiseksiköyhin osavaltio ja rohingat sen köyhin väestöryhmä. Useillla ei ole ollut varaa lasten koulutukseen. Rohingoihin kohdistetut kulkurajoitukset taas estivät varakkaampiakin matkustamasta osavaltion ulkopuolisiin yliopistoihin.

”Ne pari tuntia päivässä kun lapset käyvät koulua, minulla ja vaimollani on aikaa hoitaa omia asioita.”

”Kävin koulua vain neljänteen luokkaan saakka. Nyt vaimoni opettaa minua lukemaan ja kirjoittamaan,” kolmen pojan isä Aung Min, 28, kertoo bambumajansa eteisessä. Hänen takanaan riippuu avustusjärjestöjen antamista riisisäkeistä ommeltu väliverho.

”Haluan, että omat lapseni käyvät koulun loppuun ja saavat hyvät ammatit. Ennen konfliktia työskentelin betel-pähkinöiden myyjänä ja ansaitsin ihan hyvin, mutta täällä kenelläkään ei ole rahaa pähkinöihin. Nyt saan lisäansioita avustamalla leirin terveysklinikalla. Ne pari tuntia päivässä kun lapset käyvät koulua, minulla ja vaimollani on aikaa hoitaa omia asioitamme,” mies kertoo.

Vanhin poika on nukahtanut hänen syliinsä. Isä toivoo hänestä opettajaa.

Teksti: Lea Pakkanen
Kuvat: Meeri Koutaniemi