Opettaja luo uskoa tulevaisuuteen konfliktienkin keskellä

”Kaikkein tärkeintä on kouluttaa äitejä”, sanoo pakolaisleirikoulun opettaja Jordaniassa. ”Minä voin antaa oppilailleni siivet, jotta he pääsevät lentoon”, toteaa perheensä Sierra Leonen sodassa menettänyt kampaamo-opettaja. Kansainvälisen opettajien päivän kunniaksi seitsemän opettajaa eri puolilta maailmaa kertoo, mikä heidän työssään on tärkeintä.

  • Lapset huutavat kuorossa ”nolla, nolla, nolla”. Meneillään on matematiikan tunti Abeille d’Aspamin yhteisökoulussa Haitin Léogânessa. Siitä, kuka pääsee taululle, suorastaan tapellaan. Neljännen luokan opettaja Hilaire Lejeune, 41, avaa oppilailleen pinta-alojen mittayksiköiden muunnoksia. Opettajan oma lempiaine on matematiikka, mikä näkyy myös oppilaiden innostuksessa.
    Lejeune on varsinaiselta ammatiltaan kirjanpitäjä. Hän on saanut muutaman kuukauden opettajakoulutuksen. Vuoden 2010 maanjäristyksen jälkeen hän sai koulutusta myös psykososiaalisesta tuesta; opettajille annettiin keinoja auttaa traumatisoituneita lapsia.
    Lejeunen vanha koulu sortui maanjäristyksessä, ja väliaikaisratkaisujen jälkeen koulua käydään nyt turvallisessa Ulkomaanavun rakennuttamassa uudessa koulussa.
    Lejeune on aina halunnut jakaa oppimaansa, antaa eteenpäin sitä, mitä on itse saanut oppia.
    ”Jo koululaisena toimin opettajan sijaisena, jos tämä oli sairaana. Opiskeluaikana toimin itsekin opettajana”, hän kertoo.
    ”Haluan opettaa lapsille, että luokassa toimitaan tiiminä ja asiat jaetaan. Esimerkiksi jos jollain ei ole eväitä mukana, muut jakavat omista eväistään”, hän jatkaa.

    Kuva 1/7
  • Myanmarissa Ohn Taw Gyun pakolaisleirille rakennettiin ensimmäinen koulu vuosi sitten. Sadat lapset opiskelevat kolmessa eri vuorossa.
    Monet lapset ovat todistaneet väkivaltaisuuksia ja paenneet vanhempiensa mukana jättäen taakseen kaiken tutun.
    Yksi pakolaisleirin koulun tavoitteista on antaa lapsille mahdollisuus päästä sisään myanmarilaiseen yhteiskuntaan. Tämä onnistuu esimerkiksi opettamalla lapsille Myanmarin kieltä rohingan lisäksi pakolaisleirin koulussa.
    Opettajat ovat pikakoulutuksen saaneita vapaaehtoisia. Yksi heistä on Pan Nu Phyu, 23.
    ”Haluan tehdä lasten elämästä kaunista”, hän sanoi Tekoja-lehden haastatelussa keväällä koulunsa pihalla.
    ”Jos ihminen on koulutettu, hän osaa erottaa oikean väärästä. Tämän opettaminen on koulun tehtävä.”

    Kuva 2/7
  • Hawa Kamaran pitkät hiukset on letitetty niin, että vaaleat raidat säihkyvät tummaa pohjaa vasten.
    Hän opettaa kampaajaoppilaita Sierra Leonessa Zimmin koulutuskeskuksessa. Hän on pidetty opettaja, joka on vakuuttanut oppilaat taidoillaan.
    Opettaminen ei silti koskaan ollut Kamaran, 29, unelma. Hän ei välitä puhua isoille joukoille edessä, ja tulevaisuuden toiveet ovat aina liittyneet taiteeseen – laulamiseen ja elokuvien tekoon.
    Sisällissota repi Kamaran elämän uomistaan. Kapinalliset raiskasivat hänet ja surmasivat hänen isänsä. Kamara kadotti äitinsä ja asui pitkään setänsä luona.
    Hän kävi koulua, opiskeli kampaajaksi ja teki vuosia alan töitä Sierra Leonen pääkaupungissa Freetownissa. Vuosien kuluessa hän menetti myös setänsä, meni naimisiin ja sai tyttären.
    Sodan loppumetreillä kapinalliset tappoivat aviomiehen ja tyttären Kamaran silmien edessä. Kamara yritti kaikin keinoin estää murhat. Tästä muistona hänen käsivarrestaan löytyy nyt syvä arpi.
    Kovia kokenut nainen päätti palata kotiin Zimmiin. Kun koulutuskeskus pyysi Kamaraa opettamaan kampaajan työstä unelmoivia nuoria, hän tarttui haasteeseen. ”Olen iloinen, että oppilaat pitävät minua myös roolimallina. Se on vastuullinen tehtävä – täytyy elää hyvin, esimerkillisesti”, hän sanoo.
    Kamaralle tärkeintä opettamisessa on auttaa toisia eteenpäin elämässä. ”Minä voin antaa heille siivet, jotta he pääsevät lentoon”, hän kuvaa vaikutustaan oppilaiden elämään.

    Kuva 3/7
  • Erja Kauppinen opettaa englannin kieltä Puotilan ala-asteella Helsingissä. Koulu on suuri ja monikulttuurinen; Kauppisen 3.-6. luokan oppilaat tulevat monista erilaisista taustoista. Luokassa opiskelee 10–21 lasta kerrallaan.
    ”Halusin opettajaksi ammatin monipuolisuuden ja ihmisläheisyyden houkuttelemana. Ne ovat asioita, joista edelleen nautin”, Kauppinen, 41, kertoo. Hän on myös Opettajat ilman rajoja –verkoston jäsen.
    ”Opettajan työ ja tehtävät ovat moninaisuudessaan yhä vaativammat. Itselleni tärkeintä on saada lapset innostumaan ja nauttimaan oppimisesta sekä auttaa heitä luottamaan itseensä oppijoina. Toivon lasten omaksuvan tietojen ja taitojen lisäksi muita ihmisiä ja maailmanmenoa huomioivan elämäntavan. Opettajana pidän tehtävänäni tarjota lapsille oppimisen iloa ja laatua kouluvuoden jokaisena päivänä. Onnistuessaan siitä ammentaa kyllä itsekin.”

    Kuva 4/7
  • Opettaja Nisreen Al-Monsour, 33, opettaa lukutaitoa ja matematiikan alkeita teinitytöille Za’atrin pakolaisleirillä Pohjois-Jordaniassa.
    Lukutaitokurssin tytöt, iältään viidestätoista ylöspäin, eivät ole käyneet koulua Syyriassa eivätkä osaa lukea ja kirjoittaa. Neljän kuukauden kurssi valmistaa heitä koulunkäyntiin.
    Nisreen Al-Monosur, itsekin pakolainen, haluaa mahdollisimman monen tytön käyvän koulua mahdollisimman pitkään.
    ”Jos tyttö ei ole koulussa, hän tekee kotitöitä, laittaa ruokaa ja hakee vettä. Jopa 9-10-vuotiaat tytöt ovat vastuussa kotitöistä ja pikkusisaruksista, ja se on liian iso vastuu sen ikäiselle lapselle”, Al-Monsour sanoi haastattelussa keväällä.
    ”Kaikkein tärkeintä on kouluttaa äitejä”, Al-Monsour sanoo.
    Koulutettu äiti haluaa kouluttaa lapsensakin.

    Kuva 5/7
  • Eläkkeellä oleva suomalaisopettaja Lea Hopkins on parhaillaan aloittamassa vapaaehtoispestiä Etelä-Sudanissa Mundrin kaupungissa. Hän opettaa puolen vuoden ajan paikallisella opettajankoulutuslaitoksella.
    Miksi vaihtaa mukavat eläkepäivät varsin alkeellisiin oloihin Etelä-Sudanissa?
    ”Uteliaisuus ja tiedonhalu ovat tärkeitä motiiveja, mutta myös kiitollisuus omasta hyvästä elämästä. Haluan osaltani auttaa toisiakin saavuttamaan sen. Mahdollisuus tuli, kun pääsin eläkkeelle. Lapset ovat aikuisia, ja mies lupasi hoitaa talouden, kun olen täällä”, Hopkins kertoo.
    ”En tiennyt etukäteen paljoakaan Etelä-Sudanista, mutta kun tuli tilaisuus lähteä töihin tänne, se vain tuntui oikealta. Mitä enemmän tutustun tähän maahan, sitä kiehtovammalta se vaikuttaa!”
    Hopkinsille opettajana toimiminen on elämäntapa. ”Olen nyt kuusikymppinen. Nuorena opettajana opetin, vanhempana kasvatin. Toivon, että oppilaani ovat oppineet minulta tiedollista uteliaisuutta, elämän perusarvoja ja ennen kaikkea kunnioitusta elämää kohtaan kaikissa sen muodoissa. Kaikki elämä on pyhää ja arvokasta.”

    Kuva 6/7
  • Hymy leviää Jean-Aborbert Nienden kasvoille. ”Rakastan opettamista. Minusta on mahtavaa välittää tietoa ja opettaa. Tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä”.
    Niende opettaa 6-14-vuotiaita oppilaita Bouarin kaupungissa konfliktien repimässä Keski-Afrikan tasavallassa. Eri kouluja kiertävän opettajan luokissa on keskimäärin 60 oppilasta kerralla. ”Alkuvuonna kouluun tuleminen oli välillä vaarallista. Joskus koulussa piti suojautua luodeilta. Moni opettaja pakeni. Kyliin jääneet lapset taas eivät uskaltaneet tulla kouluun”, hän kertoo.
    ”Täällä Bouarissa on kuitenkin ollut keväästä lähtien rauhallista. Moni lähti kaupungista, mutta nyt melkein kaikki ovat tulleet takaisin. Meillä on tarpeeksi opettajia marraskuussa alkavaksi lukuvuodeksi”, Niende iloitsee.
    Hän taittaa ensi lukuvuonnakin työmatkansa mopolla.
    ”Se on vanha ja kulunut, mutta rakastan sitä ja se toimii. Se on tärkeintä.”

    Kuva 7/7

Tekstit:  Minna Elo, Satu Helin, Ulla Kärki, Eeva-Maria Laakso ja  Lea Pakkanen
Kuvat:  Ville Asikainen, Kofi Ayisa, Zara Järvinen, Meeri Koutaniemi ja Kirsi Liikanen