Viikko jälkeen Westgaten

Kenia ja kenialaiset ovat näyttäneet voimansa ja yhteenkuuluvaisuutensa. Menneellä viikolla oli kolmen päivän suruaika ja se sisälsi jatkuvia hautajaisia. Väkeä hautajaisasuissa, kaikkialla. Televisio näytti, miten presidentti Uhuru Kenyatta ja hänen puolisonsa hyvästelivät läheisiään.

Paikallisissa lehdissä on muutenkin paljon kuolinilmoituksia. Niitä julkaistaan myös edesmenneen kuolinpäivän vuosipäivänä. Ilmoituksissa on kuva ja pitkä kertomus vainajan elämästä, saavutuksista, luettelo läheisistä ja kaipaamaan jääneistä. Nyt nämä ilmoitukset ovat tavallista riipaisevimpia ja näyttävät Westgatessa menehtyneiden koko kirjon. Erityisesti mieleen painuvat tietysti lapset ja heidän vanhempansa. Moni perhe on nyt vailla toista vanhempaa ja yhtä sisarusta.

Lehtien sivuilta nousevat esiin myös sankarit. Yksi heistä on henkilöllisyytensä suojaava erikoisjoukkojen sotilas, joka oli muiden tapaan ostoksilla, kun hyökkäys alkoi. Hän pani peliin ammattitaitonsa ja elämänsä ja pelasti yksi kerrallaan yli sata kanssaihmistä kaaoksen keskeltä. Kriisikoulutettu ammatti-ihminen pystyi toimimaan muiden hyväksi.

Minua askarruttaa näin viikon päästä se ikuinen mysteeri, mitä minä olisin tehnyt? Tosiasia on, että omaa käyttäytymistään voi vain veikkailla. Kukaan meistä ei tiedä, mikä oma reaktiomme äärimmäisessä hädässä on, ennen kuin se tulee kohdalle.

Kuluneena viikonloppuna ruuhkaisessa ruokakaupassa katkesivat sähköt. Ensimmäinen reaktio: missä puoliso on? Hän oli juuri mennyt toiselle tuotehyllylle. Sitten kun sain hänet näkyviini, seuraava ajatus oli: ulos mahdollisimman nopeasti. Siinä kohdin sähköt palasivat.

Kun pelko, suru ja hämmennys väistyvät, alkavat spekulaatiot – tai oikeastaan ne sekoittuvat toisiinsa. Kaikki etsivät vastauksia. Viikonlopun uutinen on ollut se, että Kenian johtoa, useita keskeisiä ministereitä oli varoitettu mahdollisesta terrori-iskusta Nairobiin tai Mombasaan syyskuun kymmenen viimeisen päivän aikana.

Tyly tuomio on, että varoituksia ei kuunneltu, eikä näin ollen turvatoimia kiristetty. Samoin on kerrottu, että hyökkääjät istuivat autoissa Westgaten parkkipaikalla aseet näkyvissä. Kauppakeskuksen vartija teki tästä ilmoituksen poliisille ja siksi poliisi oli paikalla niin pian hyökkäyksen alettua. Ja luotisade alkoi!

Tuntuu olevan niin, että vaikka tieto lisää tuskaa, tällaisissa tilanteissa tietojen puuttumisella on sama vaikutus. Tai niin me ihmiset uskomme: jos saisimme tarkat tiedot syyllisistä, olivatpa he hyökkääjien lisäksi hallituksen ministereitä tai turvallisuuspalvelun johtohenkilöitä, olisiko meillä parempi olla? En tiedä.

Kirkasotsaisimmat syyttävät myös mediaa. Al-Shabaab sai mitä halusi: maksimaalisen määrän julkisuutta ja mahdollisuuden pitää koko maailmaan varpaillaan kolme ja puoli vuorokautta. Mutta aikaa ei voi pyöräyttää taaksepäin. Sekä hyökkääjät että ihmiset ostoskeskuksesta twiittasivat, googlasivat, lähettivät materiaalia eri paikkoihin sosiaalisessa mediassa.

Ja ehkäpä google-haku pelasti ihmishenkiä, kun kauppakeskukseen loukkuun jääneiden keskuudessa levisi tieto, että profeetta Mohammedin äidin nimen tietämällä voi todistaa oman uskonsa aitouden. Ja toisin päin: uhrien joukossa on monta harrasta muslimia, jotka tiesivät vastauksen tähän kysymykseen googlaamatta ja silti kuolivat.

Terveisin,

Hilkka Hyrkkö

Kirjoittaja

Hilkka Hyrkkö