”Miksi lähettäisin lapseni sinne haaskaamaan aikaa?” – Uganda on tyypillinen esimerkki köyhän maan oppimisen kriisistä

Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoinen Piia Pelimanni kirjoittaa blogissa, mitä haasteita Ugandan koulutusjärjestelmässä kohdataan.

Opettajat ilman rajoja –vapaaehtoisena Ugandassa työskentelevän Piia Pelimannin mielestä Suomella on paljon annettavaa kehittyvien maiden koulutuksen kehittämisessä. Kirjoitus on osa blogisarjaamme, joka alleviivaa koulutuksen merkitystä kehitysyhteistyössä ja humanitaarisessa avussa.

”Koulussa ei opi mitään. Miksi lähettäisin lapseni sinne haaskaamaan aikaa?”

Näin kysyi yksi tapaamistani koululaisten vanhemmista Pohjois-Ugandassa.

Uganda on tyypillinen esimerkki köyhän maan oppimisen kriisistä. Ennätysmäärä lapsia on saatu kouluun viimeisten vuosikymmenten aikana, mutta kouluun pääsy ei ole taannut kunnollista luku- ja laskutaitoa, puhumattakaan muista tärkeistä elämäntaidoista tai toimeentulon turvaamisesta.

Vuonna 2018 ilmestyneen Maailmanpankin selvityksen mukaan 64 prosenttia ugandalaisista toisen luokan oppilaista ei pysty lukemaan yksinkertaista sanaa ilman opettajan apua. Tutkimusten mukaan alakoulunsa täällä päättävä seiskaluokkalainen on omaksunut oppiaineita vain noin neljän kouluvuoden verran.

Mikä sitten on tasa-arvoisen ja laadukkaan koulutuksen esteenä? Uganda on yksi maailman köyhimmistä maista, joten ymmärrettävästi julkisen sektorin budjetti ei päätä huimaa. Kuvioon voidaan lisätä erittäin nuori väestö ja maahan saapuneet 1,2 miljoonaa pakolaista, joille myös tarjotaan oikeus koulutukseen aivan kuten paikallisille lapsille. Valtion kouluissa ei ole tavatonta nähdä ensimmäisellä luokalla kahtasataa oppilasta yhtä opettajaa kohden. Luokkarakennuksista, opetusmateriaaleista ja turvallisista WC-tiloista on usein pulaa.

Luokissa näkemäni pedagogiikka on erittäin opettajakeskeistä ja perustuu pitkälti toistoon. Vaikka koulupudokkuuden vähentämiseksi on tehty paljon töitä, vuonna 2017 vain 32 prosenttia koulun aloittaneista ugandalaisista oppilaista selvisivät alakoulun viimeiselle luokalle. Tyttöjen kohdalla tilanne on synkempi esimerkiksi raskaiden kotitöiden ja avioliittojen vuoksi.

Jos lapset halutaan kouluun, on koulutuksella oltava jokin merkitys yhteisöissä ja kouluissa on oltava myös hyvä olla. Valitettavan usein olen nähnyt opettajien käyttävän ruumiillista kuritusta, kun tieto paremmista keinoista koulurauhan ylläpitoon puuttuu.

Suomi poikkeaa tietenkin Ugandasta monessa mielessä, mutta usein kohtaamani ihmiset ovat silminnähden innostuneita kuullessaan, että suomalaisissakin kouluissa oli paljon parannettavaa vuosikymmeniä sitten. Muutos siis on mahdollista!

Tahto asioiden parantamiseen on kova: viime vuonna Ugandan koulutusministeriö julkaisi kunnianhimoisen kansallisen suunnitelman ugandalaisten ja pakolaislasten kouluun pääsyn ja koulutuksen laadun parantamiseksi. Askelmerkit on nyt sovittu, mutta suunnitelman toteuttamiseen tarvitaan kumppaneita. Mitä Suomi voisi tehdä asian hyväksi?

Suomessa on paljon koulutusalan asiantuntemusta ja kokemusta, jonka avulla voitaisiin ratkoa oppimisen kriisiä kehittyvissä tai hauraissa valtioissa.

Työskentelen tällä hetkellä Kirkon Ulkomaanavun hankkeessa, jossa pyritään selättämään oppimiseen liittyviä haasteita vahvistamalla paikallishallintoa ja opettajankoulutusta sekä tekemällä töitä vanhempien osallistamiseksi. Hankkeessa on aina kaksi suomalaista koulutusalan asiantuntijaa tukemassa pedagogista työtä. Antoisinta työssäni on nähdä opettajien testaavan uusia lapsilähtöisiä ja toiminnallisia menetelmiä luokassaan ja huomata miten oppilaiden kehonkieli terävöityy: lapset nojautuvat pulpeteissaan eteenpäin ja osallistuvat innokkaasti ryhmätöihin ja leikkimielisiin kisoihin.

Blogin alussa koulutuksen tärkeyttä kyseenalaistanut vanhempi kuuluu täällä sukupolveen, joka ei itse päässyt kouluun maan sisäisten konfliktien vuoksi. Olemme tehneet tiiviisti töitä vanhempien kanssa ja puhuneet koulutuksen luomista tulevaisuudennäkymistä. Vanhemmat ovat nyt paremmin perillä oikeuksistaan sekä kunnan vastuusta koulutuksen tarjoajana, ja he ovat yhdessä vaatineet kuntaa varmistamaan opettajien ja luokkahuoneiden riittävän määrän.

Koulutusta ei perinteisesti ole nähty tärkeänä humanitaarisen avun osana, mutta viime vuosina maailmalla on onneksi herätty koulutuksen rooliin kriisinhallinnassa. Varsinkin pakolaisasutusalueilla koulutuksella on tärkeä lapsia suojeleva ja hyvinvointia edistävä funktio. Koulu tuo myös kaivattua rutiinia perheille, jotka ovat jättäneet kaiken paetakseen sotaa ja levottomuuksia.

Laadukkaaseen koulutukseen panostamalla voidaan estää nuorten radikalisoitumista, turvata tarvittava osaaminen itsenäiseen toimeentuloon, ja pitkällä aikavälillä myös tukea maiden taloudellista kasvua.

Malala Yousafzaita lainaten toivon, että päätämme olla viimeinen sukupolvi, joka näkee tyhjiä luokkahuoneita, menetettyjä lapsia ja hukkaan heitettyä potentiaalia.

Piia Pelimanni

Kirjoittaja on koulutusasiantuntija ja työskentelee Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisena Ugandassa

Haasta oma eduskuntavaaliehdokkaasi toimimaan lasten ja nuorten koulutuksen puolesta

Lue lisää