Totuus omaisten kohtalosta auttaa antamaan anteeksi

Helena Ranta.

Se, mitä muistamme, on sekoitus unohtamisesta ja toisten ihmisten kertomusten muokkaamista kuvista.

Ja siksi tärkeintä ei ole se, mitä muistamme, vaan se, mitä emme saa unohtaa.

1900-lukua on oikeutetusti kuvattu ihmiskunnan historian verisimmäksi vuosisadaksi. Useat tutkijat ovat päätyneet arvion, että vähintään yli 220 000 000 ihmistä menetti henkensä sodissa, maiden sisäisissä aseellisissa konflikteissa, etnisissä ja uskonnollisissa puhdistuksissa sekä erityyppisen rakenteellisen väkivallan seurauksena. Suomen sisällissota vuonna 1918 on traaginen esimerkki tilanteesta, jossa veli kääntyy veljeään, sisar sisartaan, ihminen toista ihmistä vastaan. Tilanteesta, jossa ihminen on valinnut väkivallan ja koston tien, jolta paluuta ei ole.

Käydessäni koulua vuoden 1918 sodasta vaiettiin lähes kokonaan. Pitkä hiljaisuus alkoi murtua vasta toisen maailmasodan jälkeen. Jaakko Paavolainen oli ensimmäisiä tutkijoita, jotka nostivat esiin molempien osapuolten julmuudet sodan aikana ja sen jälkeen.

Tammisaaressa paljastettiin 9.6.2018 muistolaatta Tuntemattomissa haudoissa lepäävien, sisällissodassamme kuolleiden muistoksi. Uudistetuissa nimilaatoissa on yli 3 000 vankileirillä menehtyneen suomalaisen nimet, suomalaisten, jotka haudattiin yhteishautaan 1918.

Työssäni olen oppinut ymmärtämään haudan merkityksen. Ihmisillä, jotka ovat menettäneet läheisensä, on toive saada haudata rakkaansa hautaan, joka kantaa hänen omaa, oikeaa nimeään, uskontonsa ja yhteisönsä traditioiden mukaisesti. Tämä toive on universaali, olen kohdannut sen kaikkialla maailmassa. Omaisilla on oikeus saada tietää, mitä heidän rakkaalleen on tapahtunut.

Tieto auttaa jälkeenjääneitä sulkemaan oven menneisyyteen, suuntaamaan katseensa tulevaisuuteen ja jälleenrakentamaan omaa sortunutta yhteisöään. Tieto ja totuus auttavat myös löytämään tien sovintoon, anteeksiantoon ja kestävään rauhaan. Rauha on synnytettävä siellä, missä kosto ja väkivalta ovat syntyneet ja missä niiden on annettu kasvaa ja vahvistua. Rauha ja oikeuden toteutuminen viitoittavat tietä anteeksiantoon.

Syksyllä 1996 edessäni istui nuori Bosnian sodassa haavoittunut vaimo, kahden lapsen äiti. Hän ojensi laukustaan laminoidun valokuvan kahdesta nauravasta nuoresta miehestä. Alla oli teksti Muisto Srebrenicasta, toukokuu 1995, kaksi kuukautta ennen serbijoukkojen marssia kaupunkiin. Olimme löytäneet saman valokuvan yhden vainajan taskusta. Hän ei enää elättänyt toivoa, että hänen miehensä olisi elossa salaisella vankileirillä. Nyt heillä on hauta, jonka äärellä he voivat muistella rakkaudella puolisoa ja isää.

Emeritusprofessori Jukka Aaltonen kertoo koskettavasti kirjassaan Leijan varjo (2009) isoisästään, joka menehtyi Hennalan vankileirillä ja haudattiin nimettömänä joukkohautaan 5.6.1918. Sotasurmat-projektissa kerättiin kattavat tiedot sisällissodassa kuolleista ja vuonna 2002 nimilista julkaistiin internetissä. Jukka Aaltonen kirjoittaa 7.3.2002:

Löysin isoisäni nimen…. tuntui kuin olisin ollut hänen haudallaan…. Lähes 85 vuoden takaisen kuoleman hauta oli edessäni. Se oli nimeä kantavan tietokoneeni ruudulla: Suru, jota isäni ei koskaan voinut tällä tavalla tuntea oman isänsä haudalla, koska sitä ei koskaan ollut nimenä. Tässä hän on, tähän hänet on haudattu, tässä on hänen nimensä… Minä itkin isäni orpouden surua ja kaikkea sitä, mitä hän oli orpoudestaan ja suremattomasta surustaan minuun siirtänyt.

Ja minä haluaisin antaa anteeksi. Mutta kenelle minä antaisin anteeksi. Anteeksi ei voi koskaan antaa tai armahtaa ylhäältä päin. Minä voisin antaa anteeksi sille, joka pyytäisi minulta anteeksi. Ilmeisesti hän olisi minun ikäiseni Hennalan vartijan lapsenlapsi, joka on isältään ja äidiltään kuullut jotain, tai vaistonnut saman oudon puhumattomuuden, joka edelleen elää monilla terrorin kokeneilla paikkakunnilla, vaikka tekijät ovat aikaa sitten kohdanneet uhrinsa maan alla.

Kuka on syyllisempi? Hänkö joka antaa käskyn tappaa vai hän, joka painaa liipaisinta ehkä itse aseella uhattuna? Voisinko itse antaa anteeksi? Näihin kysymyksiin minulla ei ole vastausta.

Helena Ranta

Kirjoittaja on tehnyt pitkän uran oikeushammaslääkärinä Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitoksella. Hän on toiminut useiden kansainvälisten oikeuslääketieteellisten tutkijaryhmien johtajana ja jäsenenä muun muassa Bosnia ja Hertsegovinassa ja Kosovossa, Perussa, Irakissa, Tšetšeniassa ja Kaakkois-Aasian tsunamissa.

Lahjoita tekoja rauhan puolesta

Lue lisää