Tein elämäni suurimman hypyn tuntemattomaan, kun noin kolme vuotta sitten tulin töihin Etelä-Sudaniin. Lähdin Suomesta, maailman vakaimmasta valtiosta, maahan, joka on listattu maailman hauraimmaksi valtioksi. Hyppäsin sijalta 1 sijalle 178. Tämä kummastutti monia, ja saan edelleen kuulla kaikenlaisia kommentteja valinnastani. Miksi ihmeessä? Eikö sinua pelota? Oletpa sinä rohkea.

Rohkea. Niin, no joo. En oikein tiedä. Tuollaiset kysymykset ja kommentit saavat minut aina vaivautuneeksi. Ei täällä lennetä sankarin viitta liehuen vastaanottamassa mitaleita ja kuuntelemassa kiitospuheita. Meitä suojaavat usein piikkilangat, kivimuurit ja luodinkestävät autot. Kun paha paikka koittaa, evakuointilentokoneet saapuvat. Kuinka moni meistä kansainvälisistä avustustyöntekijöistä olisi täällä, jos näitä ei olisi?

Tässä kehitysyhteistyön maailmassa eniten rohkeutta vaatii raja-aitojen rikkominen, ja ihmisten kohtaaminen ihmisinä.

Myös täällä Etelä-Sudanissa rohkeat ihmiset löytyvät aivan muualta, kuin kansainvälisten avustusjärjestöjen ilmastoiduista toimistoista.

Rohkeita ovat ne johtajat, jotka saapuvat samaan huoneeseen keskustelemaan keskenään ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Rohkeita ovat ne kyläläiset, jotka menetettyään kuusi läheistään kävelevät neljän tunnin matkan osallistuakseen eri ryhmien väliseen sovitteluun. Rohkea on se piispa, joka tappouhkauksista huolimatta sukkuloi kapinallisjohtajien välillä viestejä vieden.

Rohkea on se kokouksen ainoa naisedustaja, joka astuu parin sadan miehen eteen ja vaatii heitä lopettamaan taistelut. Rohkeita ovat ne nuoret pojat, jotka sydän hakaten saapuvat ”vihollisen” maaperälle pelaamaan ystävällisen jalkapallo-ottelun. Rohkea on se sotilas joka pyytää, että armeijaan värväytyneitä ei unohdeta, sillä hekin kärsivät sodan seurauksista.

Minun työni, minun henkilökohtainen panokseni, on tukea näitä ihmisiä ja tehdä nämä kohtaamiset mahdolliseksi.

Rohkeus on uskallusta ja luottamusta. Rohkeus on sitä, että luottaa ihmisyyteen ja siihen, että sinulla ja sillä toisella ihmisellä, riippumatta siitä kuinka erilainen hän onkaan, on aina jotain yhteistä. Jotain samaa. Jotain jaettavaa. Rohkeus on sitä, että vaikka se ei olisikaan heti nähtävissä, sitä jotain uskaltaa etsiä, sen uskaltaa nähdä, ja tunnistaa toisessa ihmisessä.

Täällä on tapana sanoa, että vasta kun kykenemme jakamaan kaiken, meillä on rauha. Jakamisella voidaan tarkoittaa päivän ateriaa, kaivovettä, lehmien laidunalueita, työpaikkoja tai öljyntuotannosta saatavia dollareita. Mutta jaettava on myös vastuu rauhan ja paremman tulevaisuuden rakentamisesta. Siihen on osallistuttava jokaisen. Kunkin pienillä arkisilla, rohkeilla, teoillaan.

En kovin usein ehdi lukea uutisia Suomesta, mutta monesti mietin, miten ilmapiiri on muuttunut työkomennukseni aikana. Vastakkainasettelusta, vihasta ja pelosta puhutaan lähes päivittäin. Tämä tuntuu oudolta, koska näitä samoja asioita käsitellään myös täällä konfliktialueella. Mietin myös, miten Suomessa vastataan näihin haasteisiin. Kenelläkään tuskin on takuuvarmaa reseptiä, mutta tiedämmekö edes mistä aloittaa?

Rohkeus on kuin suola. Sitä löytyy varmasti jokaisesta kodista. Ja sitä ei tarvita kuin ripaus niin se saa aikaan muutoksen.

Marie Makweri
KUA:n rauhantyön koordinaattori Etelä-Sudanissa