Rohkeuden lähteellä

Toisen maailmansodan tragedia ylitti inhimillisen käsityskyvyn. Miljoonat ihmiset olivat sodan katkeroittamia, haavoittamia ja vailla suojaa. Siinä tilanteessa kirkot näkivät olevansa osa todellisuutta, jossa ihmisten perusturvallisuus oli järkkynyt, maailmankuva sortunut ja moraali koetteilla.

Rakastavasta Jumalasta puhuminen oli onttoa, jos ihmisiä ei ruokittu, vaatetettu ja hoidettu. Kirkot näkivät, että oli asetuttava ihmisten rinnalle valikoimatta ja kyselemättä. Jakautuneessa maailmassa tehtävä ei ollut helppo.

Kirkot olivat toki auttaneet köyhiä, sairaita ja kodittomia siihenkin asti. Niin kirkot ovat tehtävänsä maailmassa ymmärtäneet. Nyt tarvittiin uudenlaista rohkeutta astua kauhun ja näköalattomuuden keskelle. Rohkeus ei noussut siitä, että niin olisi rakennettu parempaa maailmaa, ei hyväntekeväisyydestä tai moraalisesta velvoittavuudesta. Rohkeus nousi ymmärryksestä, että kirkot eivät olleet ulkopuolisia vaan osallisia. Kristus itse oli se, joka nyt vaelsi Euroopan raunioilla vailla suojaa ja tulevaisuutta.

Tämä kirkkojen itseymmärrystä muovannut murros on myös KUA:n synnyn taustalla. Suomi ja meidän luterilainen kirkkomme olivat alkuvaiheessa nimenomaan avun vastaanottajia. Me tarvitsimme monenlaista tukea, ja me saimme sitä suuria määriä ulkomaisilta kirkoilta. Viranomaisten arvioiden mukaan ensimmäisenä sodan jälkeisenä talvena lapsia olisi kuollut kylmään ja aliravitsemukseen Lapissa ilman Yhdysvaltain kirkoilta saatua ruokaa, vitamiineja, vaatteita ja kenkiä.

Kirkkojen toiminnan perustana oli ajatus keskinäisestä riippuvuudesta ja vastavuoroisuudesta. Jumalan maailma on yksi, sen toivo ja epätoivo ovat yhteisiä. Kun päästiin jaloilleen, annettiin vuorostaan apua niin kuin kyettiin. Sen seurauksena juhlimme nyt KUA:n seitsemää vuosikymmentä.

Juuret ovat olennainen osa Kirkon Ulkomaanavun tarinaa. Ne kertovat, että se ei ole olemassa vallatakseen lisää osuutta avustusjärjestömarkkinoilla, ei tekemässä kirkollista hyväntekeväisyyttä tai kiillottamassa kirkon julkisuuskuvaa. Ei myöskään käymässä poliittista tai maailmankatsomuksellista kamppailua. KUA on olemassa sen takia, miten kirkko ymmärtää oman paikkansa ja tehtävänsä maailmassa.

KUA ammentaa rohkeutensa samoista juurista kuin kirkot ammensivat toisen maailmansodan jälkeen: siitä tietoisuudesta, että Kristus on tämän maailman keskellä, myös siellä, missä ihmiset ovat suojattomia, olosuhteiden ja toinen toistensa armoilla. Näistä juurista rohkeus nousee silloinkin, kun joudutaan vastakkain oman puutteellisuuden, epäonnistumisen ja katkeruuden kanssa.

Tätä rohkeutta tarvitaan, kun Kirkon Ulkomaanapu nyt työskentelee eri puolilla maailmaa, olipa kyse Keski-Afrikasta, Etelä-Sudanista, Syyriasta, Nepalista tai Euroopasta. On astuttava rohkeasti myös niiden keskelle, jotka ovat etsimässä pakolaisina tai turvapaikanhakijoina turvaa tai jotka ovat joutuneet lain suojan ulkopuolella. On tuotava suojaa suojattomille, periksi antamatonta toivoa toivottomille, rauhaa väkivallan keskelle.

”Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Matt. 25:40

Kari Mäkinen
Arkkipiispa