Suomalaisessa jalkapallosanastossa käytetään usein sanaa ’rauha’. ’Rauha’ huudetaan omalle pelaajalle, kun hänellä on kentällä aikaa ja tilaa esimerkiksi kääntyä tai ketään vastustajaa ei ole lähiympäristössä. Rauha-huudahduksella halutaan auttaa omaa pelaajaa tekemään parempia ratkaisuja. Englanniksi vastaava termi on ’time’ eli suomeksi aika, kun taas espanjassa käytetään sanaa ’solo’ eli yksin.

Rauha on siis temaattisesti mukana jo suomalaisen pelin rakenteissa. Suomalaiset pelaajat ovat muutenkin oman kokemukseni mukaan ehkä rauhallisempia kuin muista kulttuureista tulevat pelaajat.

Urheilun kautta olen tutustunut lukuisiin erilaisiin kulttuureihin ja ihmisiin. Pelasin ammatikseni yli 15 vuotta jalkapalloa Suomessa eri joukkueissa ja kohtasin urani varrella varmasti ainakin 50:n eri kansallisuuden omaavia pelaajia.

Toisinaan minulla ei ollut edes oman joukkuetoverin kanssa yhteistä kieltä – muuta kuin jalkapallo. Joukkueurheilussa yhteistä kieltä ei aina välttämättä tarvita, kun yhteinen tavoite (pelin voittaminen) ja pelisäännöt ovat selkeitä.

Urheilussa tulee myös aina virheitä, vastoinkäymisiä ja kriisejä. Tunteet ovat usein harjoituksissa ja peleissä pinnassa, eikä konflikteja voi välttää. Ihminen on haavoittuvimmillaan, kun hänet on venytetty henkisesti ja fyysisesti äärirajoille.

Muut työyhteisöt voisivat oppia urheilusta sen, että tilanteet on pakko käydä välittömästi läpi koko joukkueen kesken. Lähtökohtaisesti sovinto ja rauha on löydettävä, ei ole oikein muita vaihtoehtoja, jos haluaa menestyä joukkueena. Sovinnon hetkellä voi löytää itsestään ja muista uusia puolia sekä ymmärtää myös erilaisia näkökantoja. Urheilu opettaa empatiaa.

Kirkon Ulkomaanavun Peace Unitedin toiminnassa, vapaaehtoistyössä ja seuratoiminnassa olen nähnyt, että jalkapallon avulla voi mainiosti yhdistää esimerkiksi eri taustoista tulevia suomalaisia nuoria ja turvapaikanhakijoita. Taustat, erilaiset lähtökohdat, yhteisen kielen puute tai arkiset huolet unohtuvat yleensä edes hetkeksi kentällä pelatessa.

Olen usein myös miettinyt sitä, mitä ulkomaalaisen pelaajan mielessä vilisee, kun hän tulee ensimmäistä kertaa suomalaiseen pukukoppiin. Yleensä hyvä käytäntö on, että uusi pelaaja tervehtii jokaista pelaajaa ja kertoo oman nimensä sekä alkaa opetella muiden nimiä. Siihen saattaa mennä aikaa, sillä joukkueessa on usein yli 30 henkilöä; pelaajia, valmentajia ja taustahenkilöitä. Kaikilla saattaa olla myös yksi tai useita lempinimiä. Voin kertoa, että ei ole helppoa.

Usein uusi pelaaja, varsinkin jos hän tulee kesken kauden, ei heti saa edes omaa paikkaa pukukopissa, vaan hänet istutetaan johonkin nurkkaan tai jonkun loukkaantuneen pelaajan paikalle vaihtamaan vaatteitaan. Mietipä ensimmäistä päivää uudessa työyhteisössä, jonka kanssa sinulla ei ole yhteistä kieltä etkä ole tavannut ketään aikaisemmin, ja joudut riisumaan itsesi alasti pukukopin nurkassa heti ensimmäisenä työpäivänä. Urheilijoille se ei ole mikään kynnyskysymys.

Huomasin jalkapallourani aikana, että sellaiset pelaajat, jotka eivät osaa puhua englantia, oppivat suomea paljon nopeammin. Nykyään suomalaisissa joukkueissa käytetään paljon englannin kieltä ja englanninkielisiä termejä, mutta minulla oli tapana ”kotouttaa” pelaajia opettamalla heille heti suomea – kirosanoja ei tarvinnut opettaa, sen hoitivat yleensä muut pelaajat. Usein aloitin perustermien opettamisen suomeksi jo ensimmäisissä harjoituksissa. Näitä jalkapallon perustermejä ovat ’vasen’, ’oikea’, ’syötä’, ’vedä’, ’käänny’, ’varo’ ja tietenkin ’rauha’. Ei mitään helppoja sanoja opetella, mutta niillä pääsee jo hyvään alkuun blogisuomalaisessa yhteiskunnassa.

Ilari Äijälä

Ilari Äijälä toimii 15 vuoden aktiivisen pelaajauran jälkeen Jalkapallon pelaajayhdistyksen hallituksessa ja on mukana mm. Punainen kortti rasismille ja Peace United -toiminnassa.

Blogikirjoitus on osa Kirkon Ulkomaanavun #OikeusRauhaan-blogisarjaa.

Lue lisää Kirkon Ulkomaanavun rauhantyöstä >