Olemme rakentaneet yhteiskunnan, jossa tausta ei ratkaise mitä ihmisestä voi tulla – siksi meidän on pystyttävä vielä parempaan
Kirjailija Elina Hirvosen mielestä Suomella olisi vaikutusvaltaa toimia nykyistä tehokkaammin koulutuksen laadun nostamiseksi hauraimmissa maissa. Kirjoitus on osa blogisarjaamme, joka alleviivaa koulutuksen merkitystä kehitysyhteistyössä ja humanitaarisessa avussa.
Oli vuosi 2009. Olimme Egyptissä, Kairon kalleimpiin kuuluvalla asuinalueella, kiipesimme egyptiläisen ystäväni isän talon rappusia. Olin kiusaantunut. Talon kellarissa asui palvelijaperhe, ja nyt yksi heistä kantoi hiekkapölyn peittämää rinkkaani yläkertaan.
”Myös minun mummini työskenteli suurimman osan elämäänsä palvelijana”, sanoin ystävälleni.
Hän luuli ensin kuulleensa väärin. Kun toistin asian, hän kysyi häkeltyneenä: ”Miten ihmeessä se on mahdollista?”
Ystäväni on valveutunut, yhteiskunnallista tasa-arvoa vahvasti ajava ihminen. Mutta hänen maailmassaan tilanne, jossa palvelijan lapsenlapsesta tulisi korkeakoulutettu kirjailija, ei ollut mahdollinen. Hänelle oli selvää, että kellarissa asuvien palvelijoiden lapsista tulisi palvelijoita, samalla tavalla kuin aina ennenkin.
”Se on mahdollista, koska Suomessa rakennettiin sotien jälkeen yhteiskuntaa, jossa haluttiin varmistaa, ettei tausta ratkaise, mitä ihmisestä voi tulla”, selitin ystävälleni.
”Yksi tärkeä osa oli varmistaa, että kaikkien perheiden lapset voivat saada hyvän koulutuksen.”
Siitä puhuessa koin valtavaa kiitollisuutta edeltäviä sukupolvia kohtaan. Jos Suomessa ei olisi aikanaan tehty päätöstä taata kaikille lapsille taustasta riippumatta maksuton, yhdenvertainen koulutus, minä en olisi minä.
Useissa kansainvälisissä sopimuksissa oikeus koulutukseen on määritelty ihmisoikeudeksi. Syrjimättömän, kaikille saatavilla olevan koulutuksen järjestäminen taas määritellään valtioiden velvollisuudeksi.
Parin viimeisen vuosisadan aikana koulutus on levinnyt maailmanlaajuisesti. Kouluun pääsee useampi lapsi kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, entistä useammin myös tytöt.
Kehitys on ollut hienoa. Ja siksi meidän, historian koulutetuimman sukupolven, on pystyttävä vielä parempaan.
Vaikka kouluun pääsee myös kehitysmaissa useampi lapsi kuin koskaan ennen, yli 60 prosenttia heistä ei opi siellä edes perustaitoja. Ongelmat ovat suurimmat siellä, missä yhteiskunnat ovat muutenkin hauraita. Maailmassa, jossa on tulevien vuosien aikana ratkaistava ilmastonmuutoksen kaltaisia valtavia haasteita, ongelmat yhdellä alueella koskettavat kaikkia.
Egyptiläinen ystäväni ei ole ainoa, joka kuunteli Suomen tarinaa koulutuksen noususta vaikuttuneena. Ympäri maailmaa ihmiset reagoivat samalla tavalla. Suomen tarina on innostava esimerkki siellä, missä ihmiset etsivät reittejä köyhyydestä ja konflikteista kohti vakaata yhteiskuntaa. Meillä on keinot, vaikutusvalta ja mahdollisuus toimia koulutuksen laadun nostamiseksi hauraimmissa maissa paljon tehokkaammin kuin nyt.
Omassa ystäväpiirissäni olen nähnyt konkreettisesti, miten suuria ja pitkäkestoisia vaikutuksia pienikin panostus koulutukseen voi tuottaa.
Asuin vuosina 2007-2009 Sambiassa. Siellä tutustuin elokuvaurasta haaveileviin nuoriin. Nuoret olivat lahjakkaita, mutta maassa ei ollut minkäänlaista elokuvakoulutusta, eikä juurikaan elokuvateollisuutta. Käynnistimme Suomen Ulkoministeriön tuella pienimuotoisen koulutusohjelman, jossa sambialaisia nuoria koulutettiin elokuva-alalle.
Viime vuoden uutena vuotena vierailin Sambiassa, ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Tapasin Suomen tukeman elokuvakoulutuksen käyneitä ihmisiä. He kaikki toimivat elokuva-alan ammateissa. Monet ovat perustaneet omia yrityksiä, ja työllistävät ja kouluttavat alalle muita ihmisiä.
Sambiassa on vireä, myös muissa eteläisen Afrikan maissa arvostettu elokuva- ja tv-teollisuus, jonka kehittämisessä Suomen rahoittamaa koulutusta saaneet ystäväni ovat olleet aktiivisia. Ulkoministeriön panos koulutusohjelmaan oli joitakin kymmeniä tuhansia euroja. Sillä rahalla oltiin mukana vahvistamassa kehitystä, jonka myötä maahan syntyi uutta työtä ja kulttuuria luova omillaan pärjäävä ala.
Elina Hirvonen