Kansalaistottelemattomuus on joukkuelaji

Anu Koivunen.

Moni tuntee tarinan Rosa Parksista, joka Alabaman osavaltion pääkaupungissa Montgomeryssa joulukuun 1. päivänä 1955 kieltäytyi luovuttamasta bussissa paikkaansa valkoiselle matkustajalle. Voimassaolevan lain mukaan mustat ja valkoiset matkustajat istuivat omissa osastoissaan, ja mustaihoisia vaadittiin seisomaan, jos valkoihoisilta loppuivat paikat.

Parks pidätettiin, hän sai sakot häiriköinnistä ja valitti tuomiostaan. Oikeusprosessista käynnistyi 381 päivää kestänyt pastori Martin Luther King Jr:n johtama linja-autoboikotti. Kun Yhdysvaltain korkein oikeus 13. marraskuuta 1956 totesi bussien rotuerottelun perustuslain vastaiseksi, Rosa Parksista (1913–2005) tuli yksi mustien kansalaisoikeustaistelun sankareista.

Hänestä tuli myös kansainvälisesti tunnettu rohkeuden ja kansalaistottelemattomuuden ikoni:

42-vuotias ompelija, joka protestoi oikeuden puolesta lakia vastaan ja otti vastaan siitä määrätyn rangaistuksen.

Hänen rohkeuttaan ja tekonsa merkitystä ei lainkaan vähennä se, ettei hän ollut ensimmäinen bussiprotestoija. Yksittäisiä henkilöitä oli tuomittu kansalaistottelemattomuudesta jo aiemmin, mutta vuonna 1955 maaperä protesteille oli otollisempi.

Rosa Parks oli nimittäin paitsi niin sanottu tavallinen ihminen myös pitkän linjan kansalaisoikeusaktivisti. Hänen tottelemattomuutensa ei ollut hetkellistä tunnereagointia vaan osa liikettä. Taistelu rasismia vastaan ei alkanut linja-autoprotestista eikä pysähtynyt siihen.

Vaikka kansalaistottelemattomuudessa on olennaisesti kyse yksilöiden moraalista, rohkeudesta ja teoista, se on myös joukkuelaji.

Onnistunutta protestia edeltää monta huomiotta vaille jäänyttä, ja kansalaisoikeuksia koskevat taistelut ovat pitkiä ja sitkeitä. Matka epäoikeudenmukaisuuksia vastaan protestoimisesta yleisen mielipiteen muutokseen ja lakimuutoksiin on yleensä kivikkoinen. Tarvitaan monia tottelemattomia ja monia tekoja.

Vaikka mustien kansalaisoikeustaistelua tänään muistellaan menestystarinana, New York Times-lehden artikkeli muistutti hiljattain, että 1960-luvun gallupeissa marsseilla ja mielenosoituksilla ei suinkaan ollut amerikkalaisten enemmistön kannatusta.

Vuonna 1963 yli 60 prosenttia suhtautui kielteisesti suunnitelmiin marssia Washingtoniin – siihen 200 000 ihmisen mielenosoitukseen, jossa Martin Luther King Jr piti kuuluisan Minulla on unelma -puheensa. Vuonna 1969 kolme neljästä katsoi, että marssit, lakkoilu ja mielenosoitukset vahingoittivat kansalaisoikeustaistelua.

Lainkuuliaisuuden ja tolkun nimissä aktivisteja paheksuttiin.

Aktivismin paheksuntaa kuulee tänäänkin, vaikka kansalaistottelemattomuus on klassinen poliittisen toiminnan muoto suffragettien äänioikeuskamppailuista Intian suolamarsseihin tai nykypäivän aborttioikeustaistoihin.

Suomessa on kieltäydytty kutsunnoista Venäjän armeijaan, menty vankilaan totaalikieltäytyjinä, uhmattu vuosina 1971–1999 voimassa ollutta kieltoa ”kehottaa homoseksuaalisuuteen”, kätketty vainottuja ja harjoitettu niin ympäristö- kuin eläinaktivismia.

Kansalaistottelemattoman rohkeus on uskallusta puolustaa oikeutta lakia vastaan. Se on uskallusta paheksunnasta ja yleisestä mielipiteestä riippumatta toimia niin kuin on oikein, uhmata lakia ja vastaanottaa lain määräämä rangaistus.

Kansalaistottelemattomuus pakottaa sivustakatsojat miettimään omaa moraaliaan. Että onko historian valossa oikealla vai väärällä puolella.

Ihmisenä, joka puhuu enemmän kuin tekee, ihailen uskaltajia. Ihmisenä, joka on syntynyt 60-luvun lopulla ja kasvanut ajattelemaan pohjoismaista hyvinvointivaltiota edistyskertomuksena, jossa oikeudet lisääntyvät ja syrjintä vähenee, näen aktivistit kansalaisuuden arvonpalauttajina.

He muistuttavat, että kansalaisuus ei ole alamaisuutta vaan vastuullisuutta, jota ei voi ulkoistaa.

Anu Koivunen
Kirjoittaja on mediatutkija ja elokuvatutkimuksen professori Tukholman yliopistossa.