Muutto Etelä-Sudaniin oli kuin paluu lapsuuden maisemiin

Tytöt opiskelemassa Gendrassan pakolaisleririn koulussa Etelä-Sudanissa. Vapaaehtoisopettaja Lea Hopkinisin mielestä tyttöjen koulutuksen tulevaisuus on Etelä-Sudanin kohtalonkysymyksiä. Kuva: Paul Jeffery.
Tytöt opiskelemassa Gendrassan pakolaisleririn koulussa Etelä-Sudanissa. Vapaaehtoisopettaja Lea Hopkinisin mielestä tyttöjen koulutuksen tulevaisuus on Etelä-Sudanin kohtalonkysymyksiä. Kuva: Paul Jeffery.

Lea Hopkins viettää eläkepäiviään vapaaehtoisena opettajana Etelä-Sudanin maaseudulla. Tämä on hänen ensimmäinen Afrikan-matkansa.

Kruunupyyläinen Lea Hopkins, 60, ei muista juuri mitään saapumisestaan Mundrin kylään Etelä-Sudaniin lokakuun alussa. Takana oli 11 tunnin maasturimatka, jonka jäljiltä olo oli kuin ”sokealla lepakolla”.

Eläköitynyt opettaja oli saapunut elämänsä ensimmäistä kertaa Afrikkaan.

Kyseessä ei ollut lomareissu, vaan viiden kuukauden pesti Opettajat ilman rajoja -verkoston vapaaehtoisena Kotobin opettajankoulutusinstituutissa maaseudulla, noin 400 kilometrin päässä Etelä-Sudanin pääkaupungista Jubasta.

Hopkins auttaa ala-asteen opettajiksi opiskelevien kouluttamisessa sekä opettaa arabiankieliselle opettajaryhmälle englantia.

Sähkökatkoja ja nyrkkipyykkiä

Eläkkeellä oleva opettaja Lea Hopkins ensimmäisellä Etelä-Sudanin viikollaan Jubassa.

Eläkkeellä oleva opettaja Lea Hopkins ensimmäisellä Etelä-Sudanin viikollaan Jubassa.

Etelä-Sudanista Hopkins ei tiennyt ennakkoon juuri mitään. ”Motiivina oli paitsi uteliaisuus ja tiedonhalu myös kiitollisuus omasta hyvästä elämästä.

Haluan tehdä sen, minkä voin, että toisetkin voisivat saavuttaa sen. Mahdollisuus tuli, kun pääsin eläkkeelle. Lapset ovat aikuisia, ja mies lupasi hoitaa talouden”, Hopkins kertoo.

Hän on aiemmin asunut Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa. Kehitysmaaoloihin sopeutuminen – ilman pankkia, postia, jätekeräystä ja joukkoliikennettä – vaati kuitenkin erilaista lähestymistapaa.

”Mundrissa hoksasin, että olen ikään kuin palannut omaan lapsuuteeni maalle Lounais-Suomeen: sähköä on silloin tällöin ja pyykkiä ei viskata koneeseen vaan pestään itse. Täällä minulla tosin on kotona netti, joten olosuhteet ovat siinä mielessä mukavammat”, hyväntuulinen Hopkins kertoo videopuhelun välityksellä.

”Lapsuudesta muistan myös sen, miten meillä maalla suhtauduttiin ensimmäisiin ulkomaalaisiin. Täällä olen ihonvärilläni kahdesti säikäyttänyt lapsen niin, että hän on lähtenyt kirkuen karkuun. Toinen heistä ei uskalla tulla lähelleni vieläkään. Mutta
muuten minut on otettu erittäin ystävällisesti vastaan”, Hopkins sanoo naurahtaen.

Väkivaltaisuudet vähentävät naisopiskelijoiden määrää

Kotobin koulutusinstituutissa opiskelee noin 80 ihmistä, joista suurin osa valmistuu ala-asteen opettajiksi. Hopkins kehuu instituutin henkilökuntaa vuolaasti.

”He ovat eritäin ammattimaisia ja motivoituneita. Myös työnjako on onnistunut hyvin. Kahden päivän jälkeen sanoinkin työkaverille, että tuntuu kuin olisin aina ollut töissä täällä.”

Kirkon Ulkomaanavun rahoittama Kotobin instituutti on yksi Etelä-Sudanin harvoista opettajankoulutuslaitoksista.
Kouluun tullaan ympäri maata.

Tänä vuonna opiskelua ovat kuitenkin varjostaneet useissa osavaltioissa kiihtyneet väkivaltaisuudet.

Vuonna 2011 itsenäistyneessä maassa poliittinen valtataistelu kärjistyi aseellisiksi yhteenotoiksi uudelleen vuosi sitten. Jo 1,5 miljoonaa ihmistä on joutunut pakenemaan kodeistaan.

Hopkinsin mukaan levottomuudet näkyvät instituutissa erityisesti naisopiskelijoiden määrässä.

”Vuonna 2013 aloittaneessa ryhmässä on 20 miestä ja 12 naista. Tänä vuonna aloitti 25 miestä ja vain yksi nainen. Erittäin huonot tiet tekevät liikkumisen Etelä-Sudanissa vaikeaksi. Kun siihen yhdistetään levottomuuksien pelko, varsinkin naisten on vaikea lähteä taittamaan tuntien matkaa opiskelupaikkaan.”

Naisopiskelijoiden puuttuminen huolettaa Hopkinsia. ”Naisopettajan avulla koko luokka saa asennekasvatusta sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Heillä on myös merkittävä rooli siinä, että tytöt pysyvät koulussa.”

”Täytyisi olla aika erikoinen ihminen, että tästä ei pitäisi”

Etelä-Sudanissa Hopkins sanoo yllättyneensä eniten ihmisten ystävällisyydestä, avoimuudesta ja elämänmyönteisyydestä. ”Ihmiset jaksavat odottaa ja toivoa parempaa huomista. Moni muu olisi vastaavissa oloissa jo luovuttanut. Ihailen heidän  sitkeyttään”, Hopkins sanoo.

Myös Hopkinsin oma työkuvio on muutoksen keskellä. Tammikuussa hänen piti tehdä opetusvierailu toiseen oppilaitokseen Etelä-Sudanissa, mutta se on levottomuuksien vuoksi mahdotonta. Sen sijaan Hopkins siirtyy jatkamaan vapaaehtoispestiään
Ugandan puolelle.

Olisiko Hopkins lähtenyt matkaan, jos olisi tiennyt etukäteen kaiken, mitä edessä oli?

”Ehdottomasti. Etelä-Sudan on todella mielenkiintoinen maa. Täytyisi olla aika erikoinen ihminen, jos tästä ei pitäisi. Olen itse varmasti saanut tästä ajasta enemmän kuin mitä olen pystynyt muille antamaan.”

”Mutta sen voin kyllä sanoa, että papuja en varmasti syö muutamaan vuoteen sitten, kun palaan Suomeen.”

Teksti: Satu Helin

Juttu on julkaistu 4.12. ilmestyneessä Tekoja-lehdessä 4/2014.

Lue Tekoja-lehti 4/2014

Tekoja-lehden 4/2014 kannessa Eläkepäivillä opettajaksi Etelä-Sudaniin