”Mieluummin olen ilman valoja kuin kännykkää”

Omran al-Mansour (oikealla) insinööriystävänsä Maymoon al-Hamin kanssa Kirkon Ulkomaanavun parakkikoulun pihalla.

Englanninopettaja Omran al-Mansour kerää matkakassaa lähteäkseen Eurooppaan ja arabiankielenopettaja Nawras al-Ali odottaa viiden lapsensa kanssa kutsua Saksaan, jonne hänen miehensä on jo matkustanut. Jordanialaiselle Azraqin pakolaisleirille parakkikoulun opettajat eivät aio jäädä.

Lokakuinen aamu on edelleen lämmin jordanialaisella Azraqin pakolaisleirillä, jossa 22 000 Syyrian pakolaista aloittelee päiväänsä. Keskelle aavikkoa pakolaisille aaltopeltielementeistä rakennetut majat ovat kesällä tuskaisen kuumia ja talvella kylmiä. Seiniin on tehty reikiä, jotta ilma vaihtuisi edes vähän.

Syyrialaiset opettajat valmistautuvat uuteen työpäivään. Parakkitoimistossa on kuitenkin vielä hetki aikaa jutella ja tarjota vieraille kahvia. Vieraanvaraisuus on kunniassa syyrialaisten keskuudessa.

Pakolaisleirin nuorilla oltava mahdollisuus oppimiseen

Omran al-Mansour valmistui Damaskoksen yliopistosta englanninopettajaksi ja joutui sen jälkeen armeijaan. Hän sai armeijasta viikon lomaa veljensä kuoltua, ja pakeni saman tien Jordaniaan. ”Karkasin armeijasta, koska en halunnut tappaa maamiehiäni.”

Työskenneltyään Jordaniassa kaksi vuotta passiton Omran lähetettiin Azraqin pakolaisleirille. Aluksi elämä leirillä oli pelkkää joutenoloa, ja mies harkitsi jo paluuta takaisin Syyriaan. Viisi kuukautta sitten hän sai englanninopettajan paikan Kirkon Ulkomaanavun hankkeessa.

Azraqin pakolaisleirillä asutaan aaltopellistä rakennetuissa majoissa.

Azraqin pakolaisleirillä asutaan aaltopellistä rakennetuissa majoissa.

”Syyrialaiset opiskelijat merkitsevät paljon minulle” Omran sanoo. ”Heillä ei ole pakolaisina mahdollisuutta kunnon opetukseen, joten koen tärkeäksi, että saan valmistaa heitä tulevaisuuteen – onpa se sitten missä maailmankolkassa tahansa – Euroopassa, tai toivon mukaan Syyriassa, jos vaan rauha saadaan aikaan. Teen parhaani opettaessani, sillä oppilaat ovat veljiäni!”

Opettajan työstä huolimatta pakolaisleiri ei tarjoa tulevaisuudennäkymiä. ”Lähden Eurooppaan heti, kun saan 3000 dollaria kasaan.” Omran kertoo.

Kumivenematka Eurooppaan pelottaa uimataidotonta

Kierrätystä opettava Jomauneh Abo Shanab seuraa pelolla venäläisten pommituksia Homsin lähellä Syyriassa. Sukulaisia on siellä vaarassa ja tilanne on vakava. ”Venäläiset eivät välitä ketä pommittavat, olivat he sitten lapsia tai naisia. Haluamme Assadin hallinnon kaatuvan, jotta rauha voisi palata kotimaahamme, mutta Venäjän väliintulo pitkittää sitä.” Yleinen mielipide tuntuu olevan, että Venäjän mukaantulo vei viimeisenkin toivon rauhasta. Tilannetta seurataan tarkasti.

Toivoton tilanne saa yhä useammat harkitsemaan Eurooppaan lähtöä Azraqin leirillä. Matka Eurooppaan on pitkä ja vaarallinen, mutta edellä menneet ystävät ja sukulaiset tarjoavat internetin kautta auliisti neuvojaan.

Reitti Eurooppaan vie Syyrian läpi Turkkiin ja sieltä Kreikan salakuljettajien kyydissä Balkanille tai mieluiten Itävaltaan. Sillä matkalla on moni kuollut: Syyriassa ovat vaarana Isis, hallituksen joukot ja muut taistelevat ryhmittymät, joita on jo satoja. Pitkän kävelymatkan varrella on rosvoja ja aseellisia joukkoja, nuoret tytöt ovat vaarassa tulla siepatuiksi. Vahvojen nuorten miesten on mentävä edellä.

Matka kumiveneellä Turkista Kreikkaan pelottaa uimataidotonta Omrania: ”Olen historiaa, jos Assadin joukot saavat minut kiinni. Tai sitten hukun, jos vene uppoaa.”

”Palaan Syyriaan, kun rauha palaa”

Arabiankielenopettaja Nawras al-Ali odottaa kutsua Saksaan viiden lapsensa kanssa. Perheessä sovittiin, että aviomies menee edeltä, ja perheen yhdistämisprosessin kautta muu perhe seuraa perässä. Nyt mies on päässyt Saksaan, ja edessä on kuudesta yhdeksään kuukauteen kestävä odotus. Ei ihme, että Nawrasin hymy on herkässä – näköalaton elämä pakolaisleirissä on pian ohitse.

Pakolaisleirin nuoret ovat askarrelleet kyltteihin itselleen tärkeitä sanoja.

Pakolaisleirin nuoret ovat askarrelleet kyltteihin itselleen tärkeitä sanoja.

”Palaan mieheni kanssa Syyriaan, kun rauha palaa. Lapsemme jäävät Saksaan. Haluan varmistaa heille hyvän koulunkäynnin ja tulevaisuuden.” toteaa Nawras.

Syyria on rakas kotimaa, mutta lapsille Nawras haluaa taata mahdollisuuden kunnolliseen elämään. Syyrian jälleenrakentaminen tulee olemaan vuosien, ellei vuosikymmenten pituinen prosessi.

Miksei pakolaisella saisi olla älypuhelinta?

Perhe ja sukulaiset ovat asia, jota Assadin hirmuhallinto ei ole voinut riistää. Läheisten jääminen sodan keskelle ahdistaa, ja älypuhelimen avulla saadaan tärkeä yhteys sukulaisiin ja ystäviin Syyriassa pommitusten keskellä. Yhteyttä on tärkeä pitää myös perheenjäseniin ja muihin läheisiin Euroopassa.

Vaikka rahaa ei olisi, kännykän on toimittava. Azraqin leiriin on juuri saatu aurinkopaneelit, joiden avulla kännykän voi ladata. ”Mieluummin olen ilman valoja kuin kännykkää.” Omran toteaa.

Omran on seurannut puhelimellaan myös Euroopan lehdissä käytyä keskustelua ja ihmettelee: ”Miksi pakolaisella ei saisi olla kunnon älypuhelinta? Miksi emme saisi kommunikoida normaalisti ystäviemme kanssa?”

Toivoa Azraqissa

Kirkon Ulkomaanapu järjestää pakolaisleirillä koulutusta englannista, arabian kielestä, kierrätyksestä, maanviljelystä ja tietotekniikasta. Opituilla taidoilla olisi paljon käyttöä kotimaan jälleenrakennuksessa, toisille samat taidot tulevat tarpeeseen turvapaikanhakijana Euroopassa. Ulkomaanapu pyrkii Azraqissa luomaan toivoa tulevaisuuteen, vaikka se ei valoisalta näytäkään.

Parakkikoulun seinälle on kiinnitetty taideteos muistuttamaan suomalaisesta avusta.

Parakkikoulun seinälle kiinnitetty taideteos muistuttaa suomalaisesta avusta.

Myös aikuiset ovat kiitollisia mahdollisuudesta tehdä jotain järkevää puuduttavan leirielämän keskellä. Yksi heistä on leirin vartija Hussain al-Hetem.

”Olin lähdössä takaisin Syyriaan riskeistä huolimatta, koska elämä leirillä oli todella ankeaa. Sain onneksi vartijan paikan, ja Ulkomaanavun työ antoi toivoa.”, Hussain kertoo.

Iloiset nuoret tulevat puhumaan Omranin opettamaa englantia vieraan kanssa, ja pakolaiset pyytävät vierailulle vaatimattomiin majoihinsa.

Vieras saa teelasin käteensä ja kaksi kuukautta vanhan Mohammed-pakolaispojan syliinsä. Elämä jatkuu, vaikka pikkuinen Mohammed ei vielä tiedäkään missä tulevaisuutensa elää.

Teksti: Olli Pitkänen
Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun alueellinen ohjelmapäällikkö Jordaniassa